Part 4

— Ei se tee mitään, sanoi Hertta, minä olen koonnut tänne koko talon huonoimmat huonekalut. Minä tahdon, että minulla on vapaus omassa huoneessani. Minä tahdon voida paneutua makaamaan ja seisoa päälläni ja tehdä mitä tahdon jokaiselle huonekalulle tässä huoneessa. Marjan huone on kuin nukkekaappi, se on hirveän kaunis, mutta minä tahdon rikkinäisiä sohvia ja huojuvia tuoleja. Inga, istu sinä tuohon nojatuoliin, niin sinulla on peili vastapäätä. Etta ja Liisa, te saatte istua tuossa sängyllä. Tänään tarjotaan omenia ja pähkinöitä, niinkuin näette. Ottakaa, tytöt.

Kaikki luokan tytöt olivat kokoontuneet Hertan luo puhumaan huviretkestä, joka tehtäisiin kaksi päivää myöhemmin. Täytyi päättää eväistä, jotka heidän piti ostaa. Pojat järjestivät muun.

— Arbuuseja meillä pitää olla, sanoi Etta Penttilä, ja leivoksia, ja karamelleja ja limonadia ja...

— Ehkä olisi hyvä, jos meillä olisi vähän voita ja leipääkin mukana, sanoi Saara Turunen pisteliäästi.

— Ja vähän terveyskauraryynejä Bamssin lihottamiseksi! huusi Hertta. — Eikö ole kamalaa, että meidän pitää laahata Bamssi mukaan? Minä uskon varmasti, ettei sellaista vaadita missään muussa Euroopan koulussa.

— Ellan koulussa sitä ainakin vaaditaan, sanoi Liisa Marttila hiljaisesti.

— Ja Lillin ja Martan, sanoi Etta.

— Bamssi raukka saa kernaasti olla mukana, ainakin minun mielestäni, sanoi Eeva. — Hän kai mielellään jäisi kotiin. Hertta, saanko pähkinäpihdit?

— Tässä. Eikö teistä ole hirveän hienoa, että me vuokraamme oman laivan? Se on Harri Nevan keksintö.

— Minusta se on tyhmää, kun yhtä hyvin pääsisi perille tavallisissa laivoissa, sanoi Saara Turunen. — Ja sitten kai se on kallista.

— Ei ole, huudahti Hertta. — Harrin isä tuntee laivan omistajat, ja hän on saanut vuokrata sen huokealla. Ja minusta on suurenmoista, kun on oma laiva, eikö olekin, tytöt?

— On, on! huudettiin.

— Kuinka pitää olla puettuna? kysyi Inga Korte.

— Valkeaan tylliin ruusunnuput tukassa, tyttö armas, sanoi Hertta.

— Ei, merellä on kylmä, Hertta, sanoi Etta Penttilä pelästyneenä.

— Minä otan villaröijyn ja paksut sukat, sanoi Liisa Marttila.

— Liisa kulta, sanoi Hertta, sinä et saa olla niin epärunollinen. Kun on Pohjolan Satakieli, niin ei saa esiintyä villaröijyssä ja paksuissa sukissa.

— Niin, mutta jos Pohjolan Satakieli saisi nuhan? sanoi Eeva.

Hertta nauroi ja kohosi istumaan. Hänen silmänsä välkkyivät ja säteilivät, posket punottivat, ja tukka aaltoili tavallista vallattomammin.

— Hertta, sinä olet taas hurjalla tuulellasi, sanoi Eeva.

— Niin, se on totta, sanoi Hertta. — Liisa, laula vähän — ehkä se rauhottaa sieluni myrskyä.

— Miksi sinun sielussasi on myrsky? kysyi Etta.

— Lapsi kulta, sitä minä en voi tietää, sanoi Hertta.

— Miltä se tuntuu? kysyi Etta.

— Njaa... Se tuntuu siltä, että — että huone on liian pieni, ja että maailma on liian pieni, ja että sielu tahtoo rynnätä ulos, ruumiista — ymmärräthän sinä.

Etta tuijotti häneen ja pudisti päätään.

— Voi, tytöt! huudahti Hertta ja hypähti seisomaan, jos me tanssisimme — tai laulaisimme? Tai ei — me voimme kertoa juttuja. Jokaisen täytyy kertoa jotakin — jotakin omasta elämästään esimerkiksi. Marja, joka on runollisin, saa alkaa!

— Minulle ei ole koko elämäni aikana tapahtunut mitään, sanoi Marja.

— Hyvä ystävä, muista Hellan tautia! sanoi Hertta.

Marja alkoi nauraa.

— Minkälainen se oli? kysyi Liisa Marttila. — Kerro!

— Niin, aiota vain! sanoi Hertta ja istuutui.

Marja alotti:

— Kerran, kauan sitten — me olimme silloin pieniä vielä — oli Hertta meillä...

— Sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, keskeytti Hertta.

— On tietysti, sanoi Marja, sinähän koko asian keksitkin.

— Se on vain panettelua! sanoi Hertta pudistellen kiharoitaan.

— Jatka, Marja! huudettiin.

— Niin. Hertta oli meillä, ja äiti ja isä olivat poissa. Meidän oli ikävä, emmekä me tienneet, mitä tekisimme. Hertan mielestä nuket sinä päivänä olivat typerän näköisiä, ja niin ne olivatkin. »Mutta jos me leikkisimme pikku Hellan kanssa?» sanoi hän. »Voisimme leikkiä, että Hella on kipeä!» Ja sitten me huusimme Hellaa ja katsoimme häntä kurkkuun ja koettelimme hänen valtimoaan ja sanoimme, että nyt, Hella raukka, sinä olet hirveän sairas, ja sinun täytyy heti mennä sänkyyn. Hella pelästyi niin, että hän antoi meidän tehdä, mitä vain tahdoimme.

— Mitä te sitten teitte? kysyi Etta.

— Me riisuimme hänet ja panimme kylmän kääreen hänen vatsalleen. Sitten me sekotimme suolaa ja pippuria ja etikkaa lääkkeeksi, ja sitten me käärimme hänet viltteihin ja täkkeihin ja shaaleihin. »Onko hyvin kuuma?» kysyimme me. »Hirveän kuuma», sanoi hän. »Kuume, sen tekee», sanoimme me ja olimme levottoman näköisiä. »Onko sinun kaulasi kipeä? Nielaise!» Hän nielaisi ja nielaisi, ja kaula tuntui hänestä kummalliselta. »Meidän täytyy pensselöidä sitä», sanoi Hertta ja otti hammasharjan. Mutta samassa ovi aukesi, ja äiti tuli sisään.

— Nyt sinä voit lopettaa, sanoi Hertta nopeasti.

— Ei, ei! huusivat tytöt. — Kerro sinä vain, Marja!

— Äiti pelästyi niin, että hän melkein pyörtyi. »Onko Hella sairas? Lapsi parka, miten punainen hän on! Mikä sinua vaivaa, kultaseni?» »Minä olen kauhean kipeä», sanoi Hella heikolla äänellä.

— Niin, ja nyt se juttu on lopussa, sanoi Hertta, nyt on Eevan vuoro kertoa.

— Ei, ei, mitä sinun äitisi sanoi, Marja, kun hän sai tietää, ettei Hella ollutkaan kipeä? kysyi Etta.

— Äiti kutsui isän lastenhuoneeseen...

— Aiai! sanoi Etta säälivästi.

— Se oli kauhea hetki, sanoi Hertta. — Minä näen vieläkin joskus unta siitä.

— Saitteko vitsaa? kysyi Etta täynnä ymmärtämystä.

— Emme, sanoi Hertta ja pudisti hiljaa päätään, paljon pahempaa se oli.

— Vieläkö pahempaa? huusivat tytöt.

— Niin. Paljon pahempaa. Marjan isä — huh...

— No?

— Hän _vetosi omaantuntoomme_! Kaikki alkoivat nauraa.

— Minä en uskonut, että sinulla voisi olla omantunnonvaivoja, Hertta, sanoi Saara Turunen.

— Miksikä ei? kysyi Eeva harmissaan.

— En tiedä, minusta tuntui vain siltä.

Eeva aikoi vastata, mutta Hertta nauroi ja huusi:

— Ei puhuta minusta. Kuka kertoo nyt? Inga, kerro sinä ensimmäisestä yöstä, jolloin sinulla oli papiljotit päässä! Kuinka sinä kääntelehdit vuoteellasi ja ikävöiden odotit aamun sarastusta ja kuinka...

— Sinä näyt tietävän, miltä se tuntuu, keskeytti Inga. — Ehkä sinä itse...

— Aiai, huusi Hertta, ken kuoppaa kaivaa...! Minä peruutan, minä peruutan. Liisa, sinä olet niin miettiväisen näköinen. Tahdotko sinä kertoa jotakin?

— Ei kiitos, mutta sinä voisit itse kertoa.

— Minäkö? Jos minä alan, niin en lopeta milloinkaan. Minulle on aina tapahtunut niin hirveän paljon. Minä olen pudonnut järveen ja minä olen eksynyt metsään ja minä olen kadottanut sata markkaa, ja kerran olin vähällä joutua ottolapseksi vanhan venäläisen rouvan luo, joka näki minut leikkimässä Kirkkopuistossa. Minä olin niin herttaisen ja ajattelevaisen näköinen.

— Milloinka sinä sitten olet muuttunut? kysyi Etta viattomasti.

— Etta! Mutta Saara, sinä voisit kertoa jotakin.

— Minä en milloinkaan ole pudonnut järveen enkä eksynyt metsään, eikä minulle ole tapahtunut mitään muutakaan intresanttia, sanoi Saara. — Minä en edes ole ollut niin onnellinen, että olisin kadottanut sata markkaa.

Eeva katsoi Saaraan. Saara oli aina paha Hertalle. Kyllähän Eeva tiesi, että Hertallakin oli vikoja — tietysti hänellä oli vikoja. Mutta ei kukaan kuitenkaan ollut niinkuin hän. Kaikki muuttui hauskaksi ja jännittäväksi, kun hän oli mukana. Ja hän oli suurenmoinen luonne, hän ei milloinkaan riidellyt Saaran kanssa.

Heidän lähtiessään kotiin Hertta seisoi eteisen ovessa huiskuttaen ja nyökäten.

Kadulla sanoi Inga Korte:

— Minä luulen, että Hertan aina on hauska, silloinkin, kun hän on aivan yksin.

— Sitä minä en usko, sanoi Saara Turunen, hän tahtoo, että hänen ympärillään on ihmisiä, jotka kuuntelevat häntä ja ihailevat häntä.

— Sitä kai jokainen tahtoisi, sanoi Eeva, mutta jokaista ei ihailla.

— Joskus on muotiasia ihailla jotakin ihmistä, ja silloin kaikkien täytyy ihailla häntä, sanoi Saara.

— Etkö sinä pidä Hertasta? kysyi Etta hämmästyneenä.

— Tietysti minä pidän hänestä, sanoi Saara, mutta hän on niin koketti.

— Se ei ole totta! huudahti Eeva. — Hertta on aina luonnollinen.

Saara kohautti olkapäitään eikä sanonut enää mitään.

* * * * *

Eeva oli huonolla tuulella saapuessaan kotiin sinä iltana.

Olisi hauskaa antaa Saara Turuselle kerran oikein aika nolaus, ajatteli hän. Saara sanoi aina ilkeyksiä Hertasta.

Essi aukaisi hänelle oven.

— Tule pian, me syömme jo! Oliko Hertan luona hauskaa?

— Miksei.

— Mikseikö vain? sanoi Essi. — Sepä oli kummallista. Minkätähden ei ollut aivan hauskaa?

— Minä en siedä Saara Turusta.

— Oliko hän ilkeä?

— Hän oli taas paha Hertalle.

Paha Hertalle! ajatteli Essi heidän mennessään ruokasaliin. Oliko olemassa ihmistä, jota halutti olla paha Hertalle?

— Sinä tulet vähän liian myöhään, sanoi rouva Norma.

— Anteeksi, äiti. Minä olin Hertan luona.

— Ja siellä oli ihastuttavaa kuten ainakin? kysyi insinööri. — Mitä sanoi Inga Turunen? Ja Saara Penttilä?

— Hyi, isä, sinä kyllä muistat oikeat nimet...

— Saara Turunen oli paha Hertalle, huusi Essi, voitteko ajatella?

— Kauheaa! sanoi insinööri. — Mitä Saara teki?

— Ei mitään, isä, sanoi Eeva ja potkaisi Essiä pöydän alla. — Hän sanoi vain jotain — tyhmää.

— Ehkä hän uskalsi väittää, että Hertta on tavallinen ihminen? sanoi insinööri.

— En luule, että hän sitä uskalsi, sanoi Essi varmasti.

— Ja ylihuomenna on se suuri päivä, vai kuinka? sanoi insinööri.

— Mikä suuri päivä? kysyi Juho.

— Suuri huviretkipäivä, sanoi insinööri, sinäpä et seuraa aikaasi, Juho.

— Mistä isä tietää, että se on ylihuomenna? kysyi Eeva.

— Kaupungissa kerrotaan. Minä kuulin sen eräältä ajurilta.

— Hyi, isä! huusi Eeva.

Mutta Juho sai niin kovan naurukohtauksen, että hänen täytyi mennä pois pöydästä.

Ruoan jälkeen Eeva hitaasti meni hänen ja Essin yhteiseen huoneeseen. Essi luki vielä läksyjään, mutta hänellä oli omansa valmiina.

Mitä hän tekisi? Hänellä ei ollut halua mihinkään. Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen ja alkoi paremman puutteessa järjestää laatikkoaan.

Mikä tuo oli? Voi, päiväkirja! Hän luki sen, minkä hän silloin kerran kirjotti. Se ei ollut tyhmempää. Oli oikein hauskaa lukea se nyt jäljestäpäin.

Entäpä jos hän sittenkin jatkaisi? Ei kenenkään ihmisen tarvinnut tietää siitä mitään. Hän ottaisi kirjan mukanaan hautaan.

Hän otti korkin mustepullosta ja alkoi kirjottaa.

»Tärkein, mikit tänään on tapahtunut, on se, että Saara Turunen sanoi Herttaa koketiksi. Saara Turunen on itse koketti. Hän mielistelee kaikkia opettajia, mutta Hertta on luonnollinen.

Minä olen huonolla tuulella. Minä tahdon kirjottaa tähän päiväkirjaan, milloin minä olen hyvällä ja milloin huonolla tuulella ja milloin keskivälillä ja miksi olen sitä. Minä luin tässä äsken tytöstä, joka kuvaili sielunelämäänsä päiväkirjassaan. Siksi minä tahdon kirjottaa, millä tuulella aina olen, siitä kai tulee sielunelämää.»

HUVIRETKI.

— Eläköön, eläköön, eläköön!

Laiva lähti rannasta, ja huviretkeläiset huiskuttivat nenäliinojaan sisarille ja veljille ja äideille, jotka seisoivat rannalla.

— Kaunis Inga, älä seiso tuulessa! sanoi Hertta. — Sinä pilaat ihosi, luokan ylpeyden. Eeva, tule nyt! Mitä sinä katselet.

— Ikävää, ettei Essi pääse mukaan, sanoi Eeva. — Näetkö, tuossa hän seisoo Anna Helmisen vieressä.

— Minä lähetän hänelle lentosuukon. Näetkö, hän vastaa. — Halloo — tule lähemmäksi, Essi, minulla on jotain sanottavaa. Voitko sinä kuulla? Hyvä. Huomenna minä vien teidät molemmat Fazerille.

Essin ja Annan kasvot säteilivät.

— Sinä olet kiltti, Hertta, sanoi Eeva.

— Minä pidän Essistä. Minusta on niin ikävää, että minulla on vain veljiä kotona enää. Ei mutta Eeva, katsohan tuonne!

Eeva kääntyi katsomaan. Voi, miten kauheaa! Tuossahan Bamssi seisoi keskellä kantta pelästyneen näköisenä, ja kaikki pojat seisoivat hänen ympärillään ja »pitivät seuraa» hänelle. Ei, Ossi Anger tietysti pysytteli vähän kauempana ja oli nähtävästi harmissaan.

Kaikki pojat olivat hyvin kohteliaita Bamssille. Harri Neva työnsi takaapäin tuolin hänen alleen, niin että hän romahti istumaan siihen. Rolle Eerola piteli vanhaa rikkinäistä sateensuojaa hänen päänsä päällä suojellakseen häntä auringolta.

— Sitä ei jaksa katsella, sanoi Hertta, tule, niin pelastamme hänet!

He menivät neiti Ellmanin luo, ja Hertta kysyi, eikö hän tahtonut tulla heidän kanssaan salonkiin teetä juomaan.

— Minulla on teetä termospullossa, sanoi Hertta, mutta se riittää vain meille kolmelle ja Marjalle.

— Minun mielestäni se voisi riittää teille kolmelle ja minulle, sanoi Harri Neva.

— Sinä saat odottaa vähän, sanoi Hertta.

Neiti Ellman kiitti helpottuneena ja meni heidän mukanaan salonkiin.

Hertta otti esille kupit, sokeria ja kakkuja.

— Marja, sinä saat kattaa teepöydän! sanoi hän. — Eikö neiti ole huomannut tunneilla, että Marja on hyvä emäntä?

— Ei, kumma kyllä, sitä minä en ole huomannut.

— Hän on sitäpaitsi runollinen. Älä nipistä minua, Marja. Kas niin, nyt minä kaadan kuppeihin. Saatte nähdä, että se maistuu. Minulla oli sellainen matkakuume kotona, etten voinut nielaista palaakaan. Onko kukaan teistä nukkunut viime yönä? Niin, neiti ei tietystikään ollut niin kauhean innoissaan.

Neiti Ellman huoahti. Ei, hän ei ollut kylläkään ollut kauhean innoissaan, ajatteli hän. Mutta kun ei kukaan muu opettajista tahtonut mennä, täytyi hänen lähteä.

Eeva kuuli huokauksen. Hän joi teensä ääneti ja mietteissään.

Neiti Ellman, Hertta ja Marja puhelivat pian kuin vanhat ystävät ainakin. He puhuivat koulusta ja laativat suunnitelmia päivää varten. Neiti Ellman kävi vähitellen oikein hilpeäksi.

— Missä Eeva on? kysyi Marja äkkiä.

— Eeva tulee kai takaisin pian, sanoi Hertta.

Eeva seisoi kannella luoden levottomia katseita siihen suuntaan, missä kaikki pojat vielä seisoivat.

Tekisikö hän sen? Se tuntui melkein mahdottomalta nyt. Mutta vielä mahdottomammalta tuntui jättää se tekemättä.

Hän suoristautui päättävästi ja meni kannen poikki heidän luokseen.

— Halloo, Eeva, sanoi Harri Neva, miksi puna poskillesi nousee?

— Minä tahdon pyytää teiltä jotakin, sanoi Eeva punastuen vielä enemmän. — Ettekö voisi luvata olla hyviä Bamssille?

— Totta kai, sanoi Akseli Vuori, sinä et mahtanut huomata, miten me yritimme.

— Sen minä juuri huomasin, sanoi Eeva nopeasti. — Luvatkaa nyt, ettette ole ilkeitä hänelle! Koko huviretki menee pilalle, jos ette lupaa.

— Koko huviretki menee pilalle, jos lupaamme, sanoi Rolf Eerola.

— Miksi sinä tahdot meitä lupaamaan, Eeva? kysyi Harri Neva. — Koko maailmahan tekee kiusaa Bamssille.

— Niin, mutta hän oli niin surkean näköinen. _Minä_ en voi nauttia huvimatkasta, jos te kiusaatte häntä.

Eeva tunsi, että hänelle tuli kyynelet silmiin, ja hänen sydämensä melkein pysähtyi säikähdyksestä. Nyt he tietysti kaikki nauravat hänelle.

Mutta ei kukaan nauranut. Harri Neva punastui ja alkoi puhdistaa kynsiään.

— No niin, sanoi hän, minä lupaan.

— Ja minä, sanoi joku toinen.

— Ja minä!

— Ja minä!

— Ole sinä rauhassa, Eeva, sanoi Ossi Anger, emme me tee hänelle kiusaa.

— Kiitos, sanoi Eeva ja hyökkäsi pois.

Tytöt kokoontuivat hänen ympärilleen.

— Mitä se oli? kysyi Etta.

— Mitä sinä tahdoit? Miksi he olivat niin häpeissään?

— He ovat luvanneet olla tekemättä kiusaa Bamssille, sanoi Eeva voitonriemuisena. — Luvatkaa nyt tekin!

— Olla tekemättä kiusaa Bamssille! sanoi Inga Korte ällistyneenä. — Kaikenlaista sinä keksit!

— Minä en milloinkaan ole tehnyt kiusaa hänelle, sanoi Saara Turunen.

— Minä olen, sanoi Inga, mutta voin minä olla tekemättäkin, jos sinä tahdot.

Samassa neiti Ellman tuli kannelle Hertan ja Marjan seurassa.

— Nyt me leikimme sormusta ehdolla! huudahti Hertta. — Minkätähden pojat seisovat tuolla? Vai niin, nyt he tulevatkin. Istukaa, hyvät naiset ja herrat. Antakaa karamellien kiertää. Nyt minä annan sormuksen Ingalle sillä ehdolla, että hän antaa sen lahjakkaimmalle. Ossi Anger, älä koeta näyttää vaatimattomalta. Sinä luulet saavasi sen, mutta et saakaan.

— Ei saa sanoa ehtoa kaikkien kuullen! sanoi Etta.

— Ole rauhassa, sanoi Inga, minä sain sormuksen aivan toisella ehdolla, ja minä annan sen Marjalle.

Leikkiä jatkettiin vähän aikaa.

— Nyt ruvetaan purkamaan, sanoi Eeva. — Inga Korte alkaa.

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen kilteimmän näköiselle. Minä annoin sen Marjalle.

— Mikset minulle? kysyi Harri Neva loukkaantuneena.

— Minä, sanoi Marja, sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen vakavimmalle, ja minä annoin sen Ossi Angerille.

— Sinä kai epäröit vähän Saaran ja Ossin välillä, sanoi Hertta.

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen eniten arvossapidetylle, sanoi Ossi Anger, ja minä annoin sen neiti Ellmanille.

Neiti Ellman oli iloisen näköinen. Nyt hänestä tuntui oikein hauskalta olla näitten nuorten seurassa. Ehkä koululapset eivät olleetkaan niin kauheita, kun oikein pääsi tutustumaan heihin.

— Minä, sanoi hän, sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen intresanteimmalle, ja minä annoin sen Hertalle.

Saara Turunen punastui hiukan. Vai niin. Hertta oli intresantein. Hän, Saara itse, oli tietysti vain ahkera ja säntillinen ja sellaista.

— Minun piti antaa sormus säntillisimmälle, sanoi Hertta samassa, ja minä annoin sen Saaralle.

— Minun, sanoi Saara, piti antaa se laiskimmalle, ja minä annoin sen Harri Nevalle.

— On sydämetöntä mustata minua tuolla tavalla opettajiston läsnäollessa, sanoi Harri Neva.

— Se ei ole mikään uutinen opettajistolle, sanoi Hertta.

— Minä, sanoi Harri, sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen ihanimmalle, ja kun en voinut antaa sitä itselleni, annoin sen Ingalle.

Inga punastui ihastuksissaan.

Hänellä on nimittäin neljä peiliä pulpetissaan, sanoi Harri, siksi minä ajattelin, että hänen luultavasti täytyy olla kaunein.

— Mistä sinä tiedät, mitä minulla on pulpetissani? huusi Inga.

— Minähän istun sinun takanasi. Rehtorin tunneilla sinä uskallat käyttää vain sitä pientä siniraamista, Mopen tunneilla sinä otat esille neliskulmaisen, maisteri Panun tunneilla sen ison pyöreän ja Bamssin tunneilla kaikki neljä — — aiaiai!...

Hän huusi kuin »porsas, jota teurastetaan», sanoi Aarne Linturi perästäpäin. Kaikki katsoivat kauhistuneina neiti Ellmaniin. Hän ei heti ymmärtänyt, sitten hän punastui, aukaisi suunsa sanoakseen jotakin — ja purskahti nauruun. Silloin puhkesi riemu ilmoille. Itse Ossi Angerkin nauroi, niin että häneltä meni karamelli väärään kurkkuun.

— Eikö hän ole maailman suurenmoisin Bamssi? kuiskasi Hertta Eevalle.

— Jatka, Inga, sanoi Ossi Anger,

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen suloisimmalle, sanoi Inga, ja minä annoin sen tietysti Eevalle.

— Hyi, olenko minä suloinen! huudahti Eeva.

— Olet kyllä, lapsi raukka, sanoi Hertta. — Jatka.

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen Liisalle, sanoi Eeva, ja sen minä tein.

Kaikki nauroivat paitsi Etta.

— Se oli kummallinen ehto, sanoi hän hämmästyneenä.

— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen hullunkurisimmalle, sanoi Liisa, ja minä annoin sen...

— Harrille tietysti! huusi Hertta.

— Tietysti, sanoi Liisa.

Harri huokasi.

— Minä olen iloinen, etteivät onnettomat vanhempani näe minua tässä alennustilassani, sanoi hän, he elävät siinä uskossa, että toverini pitävät minusta.

— Mutta Harri, sehän oli vain leikkiä! huusi Etta.

— Ei ei! sanoi Harri. — Se on veristä totta, Etta, sinä olet ainoa, joka — joka...

Hän nyyhkytti ja veti esiin nenäliinan.

Etta tuijotti häneen hetken verran.

— Hyi, sinä teet pilkkaa minusta! huusi hän suuttuneena.

— Pois nenäliina, Harri, ja sano kenelle sinä annoit sormuksen, sanoi Rolle Eerola.

Harri totteli, ja leikkiä jatkettiin.

Kun se oli lopussa, sanoi Rolle Eerola:

— Saammeko ruokaa pian?

— Sitten perillä, sanoi Etta, siihen asti voitte syödä karamelleja.

— Ruusut nää ei riitä, anna leipää kansalle, se nääntyy! lausui Harri Neva.

Tytöt kuiskailivat hetkisen keskenään.

— Tahdotteko limonadia ja vehnästä? kysyi Hertta sitten.

— Onhan se parempaa kuin ei mitään, sanoi Harri, mutta emmekö voi saada pihviä tai...

— Ole vaiti sinä, tietysti me ihastumme, jos saamme limonadia ja vehnästä, sanoi Einari Tammela, joka aina oli kohtelias.

Tytöt hakivat varastoistaan limonadipulloja ja wienerleipiä.

— Älkää antako Harri Nevan seisoa yksin tuolla reelingin luona! huudahti Hertta. — Hän valmistelee varmaankin uutta puhetta.

— Sehän olisi hauskaa, sanoi neiti Ellman.

— Niin, sanoi Hertta, sata ensimmäistä kertaa se on oikein hauskaa. Mutta kun on kuullut hänen puhuvan sataviisikymmentä kertaa, niin — —

— Älkää puhuko pahaa minusta, niin että itse kuulen, huusi Harri. — Se joka tahtoo puhua pahaa minusta, tehköön sen selkäni takana.

— Hyi, sanoi Etta, kavalat ihmiset ne vain puhuvat pahaa toisista selän takana.

— Minun setäni sanoo aina, että hän pitää kavalista ihmisistä, ne ovat niin ystävällisiä, sanoi Harri.

— Sitä hän ei tarkota! huudahti Etta.

Hetken kuluttua Eeva pisti kätensä Hertan kainaloon.

— Tule, sanoi hän, minä tahdon levätä vähän pojista. Sitäpaitsi on ikävää kuunnella, kun Saara imartelee Bamssia.

— Imarteleeko hän Bamssia?

— Etkö sinä kuullut? »Muutamien opettajien tunnit menevät niin hitaasti ja toisten niin nopeasti. Neidin tunnit menevät aina niin hirveän nopeasti!»

— Hyi! sanoi Hertta.

Samassa he kuulivat hiljaisen yskähdyksen, ja kääntyessään he näkivät edessään Saara Turusen tyynet, mutta nyt vähän punaiset kasvot.

— Neiti kysyy, olemmeko me pian perillä, sanoi hän.

— En tiedä — kysy Ossi Angerilta, sanoi Hertta ja katsoi terävästi häneen.

— Hyvä, sanoi Saara ja meni.

Hertta ja Eeva katsoivat toisiinsa.

— Kuuliko hän? kuiskasi Eeva.

— Tietysti, sanoi Hertta.

— Mutta miksei hän _sanonut_ mitään?

Hertta oli miettiväisen näköinen.

— En tiedä, sanoi hän. — Joka tapauksessa se teki hänelle hyvää. Mutta tule nyt, minulla on karamelleja taskussa.

— Jos hän todella, kuuli! mutisi Eeva.

— Ole sinä varma siitä, että hän kuuli, sanoi Hertta.

— Minä sanoin pahimman, sanoi Eeva.

— Älä ajattele Saara Turusta! huusi Hertta. — Minä olen kauan harjotellut unohtamaan hänet. Voi, voi, miten aurinko on kaunis — ja vesi, Eeva!

Niin, oli kaunis päivä. Aurinko paistoi niin lämpimästi kuin heinäkuussa, ja oli melkein tyyni.

Eeva ja Hertta istuivat hetkisen yhdessä ja puhelivat. Hertta oli iloinen kuten ainakin, mutta Eeva ei oikein voinut unohtaa Saara Turusta.

Kovin ikävää, että Saaran piti kuulla nuo sanat!

— Hänhän juuri puheli niin innokkaasti Bamssin kanssa. Kuinka minä saatoin aavistaa, että hän tuli meidän jäljessämme?

— Joko sinä nyt taas ajattelet häntä? huudahti Hertta. — Tule nyt, minä luulen, että me pian olemme perillä. Harri Neva juoksentelee ympäri ja komentaa ja järjestää ja mahtailee.

* * * * *

Päivä oli ihana. Ruoka keitettiin kalastajamökissä ja syötiin ulkona.

— Saanko tarjota piparikakkuja? sanoi Harri Neva. — Etta Penttilä on itse leiponut ne. Hän sanoo, että puolet on raakoja, puolet palaneita. Jokainen saa valita.

— Ei, _muutamat_ vain ovat raakoja tai palaneita! huusi Etta.

Eeva oli unohtanut Saara Turusen ja istui tyytyväisenä ja iloisena Marjan ja Hertan välissä. Hän nautti kahvista ja piparikakuista, auringonpaisteesta, naurusta ja puhelusta.

Rolle Eerola tanssi cakewalkia kalliolla. Marjan vihreä hattu koristi hiilten punaista tukkaansa, ja hän huiskutteli Inga Korten valkeaa shaalia.

Einari Tammela tarjoili tytöille sokeria ja kermaa.

— Tiedättekö te, että Einari Tammelasta tulee kyyppari? kysyi Harri Neva. — Hänen vanha äitinsä on epätoivoissaan, mutta minun mielestäni jokaisen täytyy saada ruveta siksi, mihin hänellä on taipumuksia.

— Silloin minä arvaan, että sinusta tulee klovni, sanoi Einari Tammela.

— Mikä Ossi Angerista tulee? kysyi neiti Ellman.

— Rovasti, sanoi Harri.

— Rehtori, sanoi Aarne Linturi.

— Mitä Ossi Anger itse sanoo? kysyi neiti Ellman.

— Minä aion harjottaa matematiikan opintoja, sanoi Ossi Anger.

— Sehän on kamalaa! huusi Hertta. — Isäsikö sinut pakottaa?

— Ei, minä tahdon itse.

— Puhutko totta, Ossi Anger? kysyi Hertta ankarasti.

— Minusta tulee voimistelunopettajatar! huusi Etta Penttilä. — Laihtuu niin kovasti, kun voimistelee.

— Kaunis Inga, mikä sinusta tulee? kysyi Hertta.

Inga pani päänsä kallelleen ja huokasi.

— Minä tahtoisin ruveta näyttelijättäreksi, mutta isä sanoo etten saa.

— Meidän täytyy puhua sinun isäsi kanssa, sanoi Harri Neva. Koko Suomi odottaa jotakin suurta sinusta.

— Hiljaa, Harri, sanoi Saara Turunen, minä tahdon tietää, mikä Hertasta tulee. Etkö sinä rupea näyttelijättäreksi, Hertta?

Eeva rypisti kulmakarvojaan, mutta Hertta sanoi heti:

— En usko. En tiedä vielä oikein, mikä minusta tulee. Joskus minä tahdon, että minusta tulisi professori tai tuomari ja että minä saisin aikaan kaikenmoista, mutta maanantaiaamuna kello seitsemän minä aina päätän, ettei minusta tule mitään, ei kerrassaan mitään. Silloin saan nukkua niin kauan kuin tahdon ja olla laiskana. Mutta mikä sinusta itsestäsi tulee, Saara?

— Jos kenestä niin Saarasta pitäisi tulla näyttelijätär! huusi Harri Neva.

— Kuinka niin? kysyi Saara punastuen.

Mutta Ossi Anger nykäisi Harria hihasta ja kuiskasi:

— Hiljaa!

— Minä luulen, että Saarasta tulee maisteri ja tohtori, sanoi Etta, hän on viisain meistä kaikista.

Saara ei sanonut mitään. Hän oli nähnyt, miten Ossi Anger nykäisi Harria hihasta.

Hetken kukittua Saara vetäytyi vähän syrjään toisista. Hänen ei enää ollut hauska. Kummallista, ajatteli hän, usein hänellä ei ollut hauska toisten seurassa. Tänäänkin oli sattunut kaikenlaista ikävää. Ensin tuo, minkä Eeva sanoi — että hän imarteli Bamssia. Ja nyt Harri Nevan ilkeydet.

Miksi hän ollenkaan oli lähtenyt huviretkelle? Nyt hän ei enää voinut päästä täältä.

Hän kuuli, miten Hertta ehdotti, että he kaikki menisivät vähän metsään kävelemään.

— Mutta kello viisi kaikkien pitää olla täällä taas, sanoi neiti Ellman. — Kymmenen minuuttia sen jälkeen me lähdemme.

Saaraa ei haluttanut kävellä Eevan ja Hertan ja tyhmän Etan ja Rollen ja Einari Tammelan kanssa — tuossa hän juuri näki, miten Einari kumarsi Bamssille ja pyysi saada kantaa hänen päällysnuttuaan. Kaikki he olivat niin hyviä ystäviä — tuolla Liisa Marttila otti Marjaa käsivarresta — mutta ei kukaan muistanut häntä, Saaraa. Tuolla Hertta meni, tietysti Eeva mukanaan. Ossi Anger ja Harri Neva menivät samaan suuntaan kuin he.

Ei kukaan huomannut, ettei hän, Saara, ollut mukana. Mitähän he olisivat sanoneet, jos ei Herttaa olisi näkynyt! Silloin koko luokka olisi juoksennellut ympäri metsää ja etsinyt ja huutanut! Saara ei voinut ymmärtää tuota Hertta-ihastusta. Ja Eevaakin huomailtiin aivan liiaksi.