Part 6

Nyt hän luuli, että kaikki epäilivät häntä. Tietysti eivät Eeva ja Marja ja muutamat muut — tai kuka tiesi? Ehkä he vain olivat uskovinaan häntä, ettei hän tulisi pahoilleen.

Ei. Hän tahtoi mieluummin olla Noora Hellmanin kanssa. Noora oli sanonut:

— Minä en tiedä, oletko sinä tehnyt sen, eikä minun tarvitse sitä tietääkään. Minusta on hauskaa olla sinun kanssasi, sinä olet mukava tyttö.

Oli sitäpaitsi jokseenkin mahtavaa kävellä välitunneilla käsikynkässä tytön kanssa, josta puolentoista vuoden perästä piti tulla ylioppilas. Ja Noora oli niin hullunkurinen. Hän kertoi kaikenlaisia naurettavia asioita luokkalaisistaan.

— Irmalla on valekannat kengissään, siksi hänen jaloissaan on niin korkea rinta, kertoi hän, ja Elli nukkuu hansikkaat käsissään saadakseen kätensä valkeiksi. Niin Liisa Marttilakin voisi tehdä, hänellä on niin rumat punaiset kädet.

Hertta ei milloinkaan ennen ollut huomannut, että Liisalla oli punaiset kädet. Ettaa Noora sanoi lihavaksi lötykäksi. Inga Korte hänestä oli kaunis, mutta hän sanoi, ettei Ingalla ollut makua.

Oli hyvin hauskaa istua Nooran huoneessa katselemassa, miten Noora pukeutui, kun hänen piti mennä tanssiaisiin jonkun toverin luo. Nooran huone oli Hertan mielestä aivan kuin täysikasvuisen ihmisen. Siellä oli peili, joka ulottui lattiasta kattoon, ja sitäpaitsi pieni peilipöytä, jolla oli harjoja ja hajuvesipulloja ja kaikenlaisia pieniä rasioita ja laatikoita.

— Miksi sinä teet noin? kysyi Hertta, kun Noora kasteli sormenpäitään ja alkoi hypistellä kulmakarvojaan.

— Kulmakarvat näyttävät tummemmilta, jos järjestelee niitä vähän ja nipistää ne kokoon, niin etteivät ne leviä eri tahoille. Minun kulmakarvani ovat usein epäjärjestyksessä.

Hertta otti säikähtyneenä käsipeliin ja alkoi tarkastella, olivatko hänen kulmakarvansa epäjärjestyksessä.

— Minä en ikimaailmassa ole huomannut, minkälaisia ihmisten kulmakarvat ovat! sanoi hän.

— Sinun ovat kyllä hyvät — oikein kauniit! kiitti Noora. — Annatko minulle puuterihuiskun! Kiitos. Kun minä menen tanssiaisiin, niin minä aina puuteroin koko kasvot — tanssiessa alkaa niin helposti kiiltää. Onko tukka hyvin nyt? Panisinko minä siihen nauhan vaiko kukkia? Mitä sinä sanot?

— Nauhan, sanoi Hertta, sen sinisen, joka sinulla oli viimeksikin.

— Niin, se sopii kyllä minulle. Nyt minun täytyy joutua — minä en vielä ole koskenutkaan kynsiin! Missä on _Charmant_ — näetkö sitä missään?

— Mikä on Charmant? kysyi Hertta.

— Minä kiillotan kynsiäni sillä, minusta se on mainiota, vaikka Irma pitää enemmän pulverista. Sano, Hertta, eivätkö minun kynteni ole tavattoman kuperat?

— Eivät ollenkaan, sanoi Hertta lohdutellen, minusta ne ovat aivan tavalliset.

— Sitten sinä et tiedä mitään kynsistä! huusi Noora, joka oli hyvin ylpeä kuperista kynsistään. — Kaikki ihmiset ovat sanoneet, että minulla on tavattoman kuperat kynnet.

Hertta huomasi sanoneensa tyhmyyden eikä uskaltanut puhua mitään pitkään aikaan.

— No, nyt ei tukasta tule hyvää, ei siitä milloinkaan tule mitään, kun minä itse kampaan sen. Ja Irma tulee minua hakemaan — hän raivostuu, jos minä en ole valmis. Kas niin, nyt kello soi!

— Etkö sinä vielä ole valmis, sanoi Irma ja tuli sisään puettuna iltavaippaan ja hilkkaan.

— Odota sekunnin verran, sanoi Noora, ota kappasi napit auki! Minä heitän vain hameen ylleni, puhele sinä Hertan kanssa niin kauan. Puhu Mopesta, se on Hertasta hauskaa.

— Minkätähden se on sinusta hauskaa? kysyi Irma. — Hänhän on niin ikävä ja naurettava.

— Naurettava? sanoi Hertta hämmästyneenä.

— Niin, minä tiedän, kaikki pikkutytöt ihailevat Moppea, minun pieni siskoni on aivan hulluna, mutta me vanhemmat emme pidä hänestä.

— Mutta kuinka sinä voit sanoa, että hän on naurettava? kysyi Hertta.

— Hän yskii aina, kun hänen pitää alkaa puhua, ja jos hän on suutuksissaan, niin hän sammaltaa; ja jos joku vastaa väärin, niin hän raapii nenäänsä — näin!

Hertan täytyi nauraa. Niin, juuri tuon näköinen Moppe oli, kun hän raapi nenäänsä. Se _oli_ naurettavaa, mutta sittenkään — sittenkään ei tuntunut oikein hauskalta nauraa Mopelle näin. Koko maailma muuttui ikävämmäksi, jos Moppe todella oli naurettava ja ikävä.

— Nyt minä olen valmis! sanoi Noora.

Hän oli puettuna valkeaan pukuun, jossa oli vaaleansiniset silkkiruusukkeet, ja hän oli »aivan kuin prinsessa Ruusunen tai Hollannin kuningatar siellä sikarikaupan ikkunassa», sanoi Hertta.

Ja oli hyvin intresanttia nähdä, miten varovaisesti päällysvaatteet puettiin hänen ylleen, ettei mikään vain rypistyisi. Hänen äitinsä seisoi koko ajan vieressä ja sanoi:

— Varovaisesti, pikku Noora, varovaisesti!

Ja sitten palvelijatar lähetettiin ajuria noutamaan.

— Huomenna minä näytän sinulle kaikki kotiljongimerkit! huusi Noora ja huiskutti kättään jäähyväisiksi.

Raitiovaunussa Hertta sitten kuvitteli mielessään sitä aikaa, jolloin hän itse olisi seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden vanha. Hänelläkin olisi iltahilkka, ja hän ajaisi tanssiaisiin ja puuteroisi nenäänsä, muuten hän kiiltäisi, ja hän kähertäisi tukkaansa niinkuin Noorakin, se sähisi niin mukavasti ja täysikasvuisesti. Mutta ei, hänellähän oli kihara tukka. Se oli ikävää, silloin kai hän ei voinut kähertää sitä.

Mutta toisinaan Nooran luona oli ikävääkin, silloin nimittäin, kun Irma tai joku toinen Nooran tovereista oli siellä ja he puhelivat sellaisista ihmisistä, joita Hertta ei tuntenut. Hän sai silloin joskus istua vaiti ja kuunnella heitä tai katsella albumia. Silloin hän muisteli, miten hauskaa ennen aina oli Eevan ja Marjan luona. Mitä he nyt ajattelivat hänestä? »Mitä sinä teet iltapäivällä?» oli Eeva eräänä päivänä kysynyt. »Minä menen Nooran luo», oli hän vastannut.

Kerran, kun Irma ja Noora taas olivat puhuneet hirveän kauan jostakin Pentistä, jota hän ei tuntenut, oli hän niin huonolla tuulella, että hän nousi lähteäkseen.

— Ei, älä mene, sanoi Noora, Irma sanoo, että hänen täytyy mennä, ja silloin minä jään aivan yksin.

Hertta lupasi jäädä. Mutta heti Irman mentyä palvelijatar tuli sisään ja sanoi, että Noora neidin pitäisi tulla ruokasaliin sovittamaan puseroaan.

— Voi sentään, kotiompelijattaret ovat kauhean ikäviä, huudahti Noora, ei saa milloinkaan istua rauhassa. Tässä sinulla on kirja siksi ajaksi. Se on suurenmoinen.

Hertta otti kirjan. Hän kuuli Nooran puhuvan ompelijattarelle. »Ei, neiti, vihreä ei sovi minulle, se tekee minut merikipeän näköiseksi. Meidän täytyy valita toinen koristenauha — ehkä punainen?»

Hertta selaili kirjaa ja innostui vähitellen lukemaan. Mutta hiukan omituinen kirja se oli hänen mielestään. Hän ei ymmärtänyt kaikkea. Hyi, tuo oli rumaa, tuo,'minkä parooni sanoi. Ja kreivitärkin puhui tyhmästi.

Äkkiä Hertta punastui ja sulki nopeasti kirjan. Hyi, millainen kirja! Niin tyhmä ja tympäisevä. Tiesikö Nooran äiti, että Noora luki sellaista?

Hän alkoi selailla albumia, mutta aika kävi pitkäksi. Kun Noora vihdoin tuli, nousi hän taas ja sanoi hyvästi.

— Ei, älä mene, minulla on niin paljon kerrottavaa! huusi Noora. — Mitä sinä pidit kirjasta? Eikö se ole jännittävä?

— Minä en pitänyt siitä ollenkaan, sanoi Hertta, ja minun täytyy lähteä kotiin nyt.

— Täytyykö sinun? No tule pian taas — sinä olet paljon mukavampi kuin Irma, Irma on niin väsyttävä. —

Hertta kulki hitaasti kotiinpäin. Tämä oli ollut ikävä ilta. Viime päivinä oli melkein aina ollut ikävää Nooran luona.

Mitähän Eeva nyt teki? Ehkä Marja oli siellä. Nisse istui varmaankin lastenhuoneen ison pöydän ääressä ja ompeli joululahjoja. Nisse alkoi aina ommella joululahjoja syyskuussa. Ja Stiinalla oli ehkä nukkepyykki — silloin lattia oli kuin järvi. Hertan valtasi yhtäkkiä palava halu nähdä heidät kaikki.

Oikeastaanhan Eeva oli ollut hirveän hyvä koko ajan. Hänhän se sanoi, ettei Hertan tarvinnut olla pahoillaan, kun hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. Eeva oli aina niin järkevä — ei, ei aina, mutta juuri silloin, kun sopikin olla järkevä. Hauska hän oli — tuhat kertaa hauskempi kuin Noora, tietysti.

Niin, Hertta tahtoi mennä Eevan luo — nyt juuri. Mutta jos Eeva ei olisi kotona? Tämä ajatus teki hänet niin levottomaksi, että hän alkoi melkein juosta. Kun hän tuli ovelle, hän oli aivan hengästynyt, mutta hän hyökkäsi kuitenkin hurjaa vauhtia portaita ylös.

Hän painoi soittonappulaa — yksi pitkä soitto ja kaksi lyhyttä. Silloin Eeva tiesi, kuka soitti.

Ovi kiskaistiin auki.

— Hertta! huusi Eeva ihastuneena.

Ja Essi, Juho, Nisse ja Stiina ryntäsivät kaikki eteiseen.

— Äiti ja isä ovat poissa, ja meillä on pähkinöitä ja karamelleja! huusi Juho.

— Me ompelumme joululahjoja! ulvoi Nisse.

— Tule sisään, tule sisään! huusivat Eeva ja Essi ja riisuivat häneltä päällysnutun. — Sinun täytyy jäädä tänne illalliselle, soita äidillesi! Olga saattaa sinut kotiin.

Hänet vedettiin ja työnnettiin lastenhuoneeseen.

— Tahdotko sinä nähdä Nissen joululahjan? sanoi Nisse ylpeästi ja näytti hänelle vihreän paperipalan, johon hän ompeli punaista tähteä.

— Kuka sen saa? kysyi Hertta.

— Isä, sanoi Nisse. — Hän sai samanlaisen viime jouluksi, ja silloin hän sanoi, että hän kauan oli toivonut sellaista. Nyt hän saa yhden lisää. Luuletko sinä, että hän ihastuu?

— Kauheasti, sanoi Hertta.

Eeva kokoili pähkinöitä ja karamelleja Hertan lautaselle. Hän oli heti huomannut, että Hertta tänä iltana oli ylitä iloinen kuin ennenkin. Silloin kaikki oli hauskaa taas. Ja jos Ossi Anger vielä päälle päätteeksi...

— Sinä näytät niin miettiväiseltä, Eeva, sanoi Hertta. — Tule tänne, niin leikimme jotakin.

Hertalla ei mielestään ollut pitkiin aikoihin ollut näin hauskaa. Paljon hauskempaa oli kuunnella Nisseä ja Stiinaa tai puhella Eevan kanssa kuin kulkea yksin tai olla Nooran seurassa. Rehtori sai uskoa mitä tahtoi, ja kaikki muut myös. Äiti oli sanonut, että jos hänet ajettiinkin pois koulusta, niin ei se tehnyt mitään, kun hän ei ollut tehnyt mitään pahaa.

— Nisse, huusi hän, onko sinulla mitään joululahjoja minulle?

— Ei, ei vielä. Mutta minulla on yksi äidille.

— Äiti on kauhean utelias, sanoi Essi, mutta hän ei saa tietää, mitä se on. Niin paljon Nisse on sanonut, että lahjassa on kolme kirjainta, ja että ensimmäinen kirjain on ma ja toinen ron ja kolmas ki!

Juho tahtoi, että he leikkisivät intiaaneja. Hän asetti tuolin kumoon ja sanoi, että se oli reki ja että Stiinan piti käydä istumaan siihen.

— Miksi? kysyi Hertta.

— Hän on kaunis valkoihoinen ja minä ryöstän hänet, sanoi Juho. — Sitten hänen täytyy istua minun wigwamissani ja odottaa vapauttajaa.

Mutta Stiina ei tahtonut.

— Stiina ei tahdo istua salin ison palmun takana odottamassa Juhoa! huusi hän.

— Stiinan täytyy, sanoi Juho.

Stiinan suupielet alkoivat vetäytyä alaspäin, mutta Hertta huusi nopeasti:

— _Minä_ rupean valkoihoiseksi.

— Mutta ei kukaan jaksa vetää sinun rekeäsi, sanoi Juho.

— Me leikimme, että se kulkee eteenpäin, vaikkei se kuljekaan, sanoi Hertta. — Nisse saa olla kuskina.

Hän istuutui rekeen, kuski läimäytti piiskallaan hevosta, ja niin lähdettiin matkaan. Yhtäkkiä kuului kimakka huuto, ja kaksi hurjaa intiaania ryntäsi esiin. Stiina riisti aseet kuskilta, ja Juho vei kauniin valkoihoisen wigwamiinsa.

Hertan täytyi myöntää, että Stiina oli oikeassa, kun hänestä oli ikävää istua palmun takana odottamassa. Juho läksi jos jonkinlaisille salaperäisille retkille, hän metsästeli, hän kalasteli, hän vakoili.

— Minun oikea jalkani puutuu, Juho! huusi Hertta. — Sinun täytyy pian vapauttaa minut.

Mutta Juho oli keksinyt väijyvän vihollisen makuuhuoneesta ja taisteli nyt siellä vimmatusti.

— Eeva ja Essi, vapauttakaa te minut kaikessa hiljaisuudessa! pyysi Hertta.

He vetivät hänet esille palmun takaa, ja hän hyppeli ympäri huonetta vasemmalla jalallaan.

— Ai, miten pistää!

Mutta Juho hyökkäsi esiin ja alkoi torua. _Hänenhän_ piti olla vapauttajana. Kuinka se olisi käynyt päinsä? kysyi Hertta. Se olisi käynyt päinsä sillä tavalla, sanoi Juho, että hän olisi pessyt kasvoistaan sotamaalin ja ottanut pyssynsä, silloin hän olisi ollut valkea metsästäjä ja kihloissa valkoihoisen kanssa. Mutta sellaisia tytöt aina olivat. He eivät osanneet leikkiä kunnollisesti. _Hän_ ei ymmärtänyt, miksi intiaanit tahtoivat tyttöjä wigwameihinsa. _Hän_ ei ymmärtänyt —

— Älä riitele, Juho, tee on pöydässä! huusi Eeva. — Oletko sinä soittanut äidillesi, Hertta? Hyvä. Silloin menemme syömään.

Niin. Kaikki oli hauskaa sinä iltana.

— Hertta, kuiskasi Eeva illallispöydässä, minä olen niin iloinen, kun sinä olet iloinen.

Hertta mietti hetkisen.

— Minä kyllä luulen, että paljon ikävää on vielä jäljellä, sanoi hän.

— Mutta minä luulen, että kaikki loppuu hyvin, sanoi Eeva.

* * * * *

Sunnuntaiaamuna Ossi Anger istui saaristolaivan kannella ja mietti, mitä hänen piti tehdä.

Ensiksi hänen tietysti täytyi puhua kalastajaväen kanssa. He ehkä tunsivat sen naisen. Hänen piti olla neljän-, viidenkymmenen paikkeilla, ja hänellä piti olla hyvin punaiset posket — sen verran Ossi tiesi. Eeva oli saanut sen urkituksi Hertalta.

Oli hyvin intresanttia lähteä näin seikkailemaan. Kuka tiesi, mitä saattoi tapahtua. Tällainen retki saattoi päättyä huonosti. Ehkä yö yllättäisi hänet jossakin isossa metsässä — mutta ei, viimeinen laivahan lähti kello neljä, ja siinä hänen täytyi palata kaupunkiin. Mutta ainahan saattoi joutua huligaanien käsiin.

Oli hauskaa, että Eeva puhui hänen kanssaan eikä esimerkiksi Harri Nevan kanssa, jota kaikki pitivät niin mukavana. Ei kukaan pitänyt häntä, Ossia, mukavana. Kaikki luulivat, että hän _tahtoi_ olla vakava ja juhlallinen, mutta eihän hän tahtonut, hän vain ei voinut olla toisenlainen.

Huvimatkallakin hänen oikein kävi kateeksi, kun Harri Neva pärpätti kuin mylly. Kaikki nauroivat, kun Harri vain avasi suunsa. Hän mahtoi olla hurjan lahjakas, vaikka hänellä oli huonommat todistukset kuin Ossilla.

Hyvä, ettei satanut. Aamulla näytti uhkaavalta.

Siis ensin kalastajamökkiin. Ja sitten piti vain seurata johtolankaa. Niin salapoliisit aina tekivät. Totta kai sieltä löytyi joku johtolanka. Täytyi vain olla terävä ja kylmäverinen. Mutta ehkä maalla oli vaikeampaa olla kylmäverinen, siellä kun ei voinut jättää automobiilia nurkan taa odottamaan. Eikä sieltä voinut lähettää sähkösanomia poliisiprefektillekään. Hän oli juuri lukenut eräästä salapoliisista, joka aina lähetteli sähkösanomia poliisiprefektille.

Nyt aurinko pilkisti esiin. Se oli kaunista.

Ei. Hän tiesi kyllä, ettei Helsingissä ollut mitään poliisiprefektiä — eikä mitään muutakaan oikein jännittävää. Lontoo, se oli kaupunki, se. Kerran hän vielä menee sinne. Ehkä hän saa toimia salapoliisina siellä. Vuoden vain tai kaksi, eikä kenenkään tarvitse tietää mitään siitä täällä kotona. Täällä he vain nauraisivat, jos tietäisivät.

Lontoossa hän heti menisi salapoliisipäällikön puheille ja sanoisi:

— Minä olen matemaatikko. Voitteko käyttää minua salapoliisina?

Silloin päällikkö katselisi häntä pienine, läpitunkevine silmineen ja kysyisi:

— Onko teillä terävä huomiokyky?

— Pankaa minut koetukselle, vastaisi hän.

Päällikkö miettisi hetkisen ja painaisi sitten soittokellon nappulaa. Sisään astuisi konstaapeli.

— Kutsukaa tänne nainen, joka odottaa etuhuoneessa, sanoisi päällikkö.

Konstaapeli toisi sisään surupukuisen, harsoon verhotun naisen.

— Nuori mies, sanoisi päällikkö, sanokaa minulle nyt heti jotakin tästä naisesta!

Silloin hän, Ossi Anger, katselisi naista hetkisen. Sitten hän sanoisi:

— Tämä nainen on nuori. Hän on äskettäin kadottanut enonsa. Hän asuu Devonshiressä. Hänen äitinsä on rumeenialainen.

— Tuohon käteen! Minä otan teidät palvelukseeni.

Ossin sydän sykki, kun hän ajat teli, että päällikkö sanoisi »tuohon käteen».

Mutta ehkä olisi hauskempaa olla yksityisenä salapoliisina ja tehdä vähän kiusaa poliisilaitokselle.

Hän nousi paikaltaan ja alkoi kävellä edestakaisin kannella. Tuuli oli kylmä. Mutta ei se mitään tehnyt, kun tahtoi karkaista ruumistaan, niin että se kestäisi kylmät ja kuumat. Muuten hän ei kykenisi toimimaan Lontoon kaikissa synninpesissä. Hän kuvitteli aina mielessään, että synninpesät olivat jääkylmiä, mustia kellareita, joissa lekkui yksi ainoa kurja talikynttilä.

Nyt näkyi laituri. Entä jos kalastajaväki ei ollut kotona? Olipa, joku seisoi mökin ovella.

Aluksi kai oli parasta puhua ilmasta ja sellaisesta, niin saisi heidät hyvälle tuulelle ja puheliaiksi. Sitten kaikki kävisi itsestään.

Kalastajaukko tuli laiturille. Hän ei enää tuntenut Ossia. Ossi kysyi, saisiko hän kupin kahvia mökissä.

Sai kernaasti. Hänet vietiin tupaan, ja kahvipannu pantiin tulelle. Juteltiin kauniista syksystä.

— Nyt kai minä olen puhunut tarpeeksi ilmasta, ajatteli Ossi, kun kalastajan vaimo kaatoi hänelle toisen kupillisen.

Aluksi hän teki muutamia varovaisia kysymyksiä. Oliko heillä sukulaisia saaressa? Ei ollut. Mutta eikö heillä joskus käynyt vieraita? Kävi kyllä, silloin tällöin. Sukulaisia? Väliin niitäkin. Milloin heillä viimeksi oli käynyt vieraita? Eilen — silloin ukon serkku kävi. Hän tuli kaupungista — hän oli saanut jotakin vasempaan kylkeensä, sitä pisti pistämistään, ja siksi hän oli käynyt tohtorissa.

Ukko kertoi, että häntäkin oli pistänyt tänään vasempaan kylkeen. Ehkä se serkun tauti oli tarttunut.

Se oli kyllä mahdollista, sanoi Ossi nopeasti, mutta eikö heillä ollut käynyt muita vieraita äskettäin?

Ei ollut. Niin, kesällä —

— Ei, minä tarkotan nyt syyskuussa, sanoi Ossi.

Ei. Ei elävää sielua.

Ossi mietti. Mitä hän nyt kysyisi?

Samassa ovi avautui, ja sisään astui nainen. Hän näytti olevan neljän-, viidenkymmenen paikkeilla, ja hänellä oli hyvin punaiset posket. Ossi hypähti seisomaan.

— Tämä on ukon sisar, sanoi kalastajanvaimo, hän asuu meillä.

Nyt Ossilla oli tarpeeksi kysyttävää. Hän kääntyi ukon sisaren puoleen ja kysyi, oliko hän täällä huviretkipäivänä. Oli kyllä. Menikö hän metsään, ennenkuin laiva lähti? Hän mietti hetkisen — aivan oikein, nyt hän muisti, että hän meni serkkunsa luo. Hän ei uskaltanut jäädä yksin mökkiin yöksi. Tuliko häntä vastaan tyttö, joka kysyi, paljonko kello oli? Tuli, sen hän varmasti muisti. Hän muisti sen siksi, että hän oli sanonut väärän ajan tytölle.

Ossin sydän sykähti.

Kuinka hän saattoi muistaa sen niin varmasti, kysyi hän.

Kas, asia oli niin, että serkun piti olla häntä vastassa veneineen saaren toisella puolella kello viisi. Mutta kun hän luuli, että kello oli vasta neljä, niin hän kävellessään poimi kokonaisen korillisen puolukoita. Ja kun hän tuli veneen luo, niin serkku oli vihainen kuin ampiainen, koska oli saanut odottaa enemmän kuin puoli tuntia.

Ossi ei oikein ymmärtänyt.

— Minkätähden te sitten luulitte, että kello oli vasta neljä — silloin, kun te tapasitte sen tytön? kysyi hän.

No, se toinen tyttöhän oli sanonut niin —

Mikä tyttö?

Toinen tyttö oli tullut häntä vastaan vähän aikaisemmin, ja se tyttö oli sanonut, että kello oli neljän paikkeilla, ja pyytänyt häntä sanomaan sen kahdelle tytölle, jotka hän ehkä kohtaisi.

Ossin ajatukset alkoivat mennä sekaisin. Mikä ihmeellinen tyttö se mahtoi olla?

Se oli puettuna ruohonpäiseen hameeseen, kertoi nainen, ja joi kahvia täällä mökin luona muiden joukossa.

Ossi kyseli vielä kaikenlaista, mutta asia ei käynyt siitä selvemmäksi.

Hän teki pitkän kävelyn ja koetti keksiä ratkaisun.

Tämä ei ollut niin yksinkertaista kuin hän ensin oli luullut, ajatteli hän. Tästä melkein olisi kannattanut sähköttää poliisiprefektille.

Ruohonvihreään hameeseen puettu tyttö. Kellä heistä oli ruohonvihreä hame? Siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Kuulusteltaessa ei kukaan tytöistä ollut sanonut mitään tästä asiasta. Eikä hän voinut uskoa, ettei ukon sisar olisi puhut totta — ei hän siltä näyttänyt.

Mutta minkätähden tyttö oli pyytänyt häntä sanomaan, että kello oli neljä?

Hän käänteli ja väänteli asiaa ajatuksissaan. Ne molemmat tytöt, joista ruohonvihreä oli puhunut, olivat tietysti Eeva ja Hertta. Ja se ruohonvihreä —

Ossi pysähtyi äkkiä. _Hän_ — se vihreä — _hän_ oli tehnyt sen, mistä Herttaa syytettiin: valehdellut saattaakseen toisen pulaan!

Niin, sillä tavalla asia oli. Niin sen täytyi olla.

Eläköön! Saattoipa täällä Helsingissäkin toimia salapoliisina. Hän oli keksinyt suurenmoisen johtolangan. Kaikki hämmästyisivät.

Hän saattoi tuskin odottaa, kunnes laiva tuli. Ja kun hän vihdoin taas seisoi kannella ja syystuuli puhalsi häntä vasten kasvoja, oli hän niin iloinen, että hänen täytyi viheltää Porilaisten marssia.

Mutta kuka se ruohonpäinen oli? Sitä hän mietti koko kotimatkan.

VIHREÄ HAME.

Seuraavana päivänä Ossi ensimmäisellä välitunnilla haki käsiinsä Eevan.

— Minä olisin soittanut sinulle eilen tai tullut itse, sanoi hän, mutta meillä oli vieraita, August setä ja hänen poikansa, ja telefoni on isän huoneessa.

— Kerro! pyysi Eeva, joka tuskin oli saanut unta silmiinsä edellisenä yönä.

Ossi kertoi. Kun hän puhui tuntemattomasta tytöstä, tuijotti Eeva kummastuneena häneen.

— Kuka se mahtoi olla? huudahti hän. — Eikö ukon sisar sanonut, minkä näköinen hän oli?

— Ei, mutta hän sanoi, että hän oli puettuna vihreään hameeseen.

— Vihreään hameeseen? sanoi Eeva rypistäen kulmakarvojaan. — Annas kun minä mietin. Etalla oli uusi ruskea, Ingalla vaaleansininen pusero, Marja oli ottanut tavallisen punaisen pyhähameensa, Liisa — minkälainen Liisalla oli? Odotahan vähän — niin, hänellä oli sininen, jossa oli valkeat täplät. Saaralla —

Hän vaikeni äkkiä ja katsoi Ossiin.

— Saaran hame oli vihreä. Ossi, sanoi hän.

— Ruohonvihreä?

— Ruohonvihreä.

He eivät sanoneet mitään vähään aikaan. Eevan kasvot olivat aivan punaiset.

— Luuletko sinä —? kuiskasi hän säikähtyneenä.

Ossi nyökäytti päätään.

— Me emme ehdi puhua siitä nyt, sanoi hän, minä soitan sinulle päivällisen jälkeen, niin voimme tavata.

Tunneilla Eeva oli hajamielinen. Hän katsahti joskus sivultapäin Herttaan. Nyttemmin Hertta oli melkein samanlainen kuin onnen muinoin. Hän oli melkein aina Eevan ja Marjan kanssa, ja hän saattoi olla yhtä vallaton ja iloinen kuin ennenkin.

Mutta ei hän sittenkään ollut aivan samanlainen. Näin tunneilla, kun hän ei puhellut eikä nauranut, oli hän joskus niin kalpean ja väsyneen näköinen, että Eeva kävi oikein levottomaksi. Ja laihtunut hän sitäpaitsi oli.

Oliko Saara todella tehnyt sen? Eeva tuli ajatelleeksi, että Saara oli ollut niin kummallisen ystävällinen Hertalle. Vaivasiko omatunto häntä? Jos Hertta olisi ajettu pois koulusta — miltä Saarasta silloin olisi tuntunut? — — —

Eeva ja Ossi tapasivat toisensa ulkona.

— Meidän täytyy heti kertoa se rehtorille, sanoi Ossi.

— Niin, mutta Saara raukka...! sanoi Eeva.

— Saara raukka? Mitä sinä sanot?

— Niin, ajattele, miten kauheasti hän saa hävetä!

— Eikö hän muka ole ansainnut sitä?

— On kyllä, mutta sittenkin...

— Sinä olet lapsellinen, sanoi Ossi, tahdotko sitten antaa Hertan kärsiä viattomasti?

Ei, ei, sitä hän ei tietystikään tahtonut. Voi, oli niin vaikeaa tietää, mitä piti tehdä! Olihan hirveää tehdä Saarakin onnettomaksi.

Niin, Ossi puolestaan ei voinut keksiä mitään muuta keinoa. Ja sitäpaitsi Saaralle ehkä olisi terveellistä, jos hän saisi kärsiä vähän rangaistusta tyhmyyksistään.

Eeva kulki mietteissään.

— Eikö riitä, jos me näytämme rehtorille sen vaimon todistuksen? Sinullahan on se? Hyvä — eikä siinä tietystikään sanota mitään vihreästä tytöstä?

— Sanotaan kyllä. Minä kirjotin koko hänen kertomuksensa, ja sitten hän sai panna nimensä alle. Minä ajattelin tietysti, että me veisimme sen suoraa päätä rehtorille.

— Sinun täytyy kirjottaa hänelle ja pyytää häneltä uusi todistus.

— Siihen meillä ei ole aikaa, sanoi Ossi vakavasti.

— Aikaa?

— Niin. Isä kertoi tänään päivällispöydässä, että hän oli tavannut rehtorin. Isä tuntee rehtorin hyvin, ja hän oli kysynyt, miten Hertan asiat olivat. Ja rehtori oli sanonut, että Hertta erotetaan koulusta ja että rehtori aikoo sanoa sen huomenna rukouksen jälkeen.

Eeva kalpeni.

— Ja isä kysyi, eikö se ollut liian ankara rangaistus lapsellisesta kujeesta, ja silloin rehtori sanoi, että Rolle Eerola ehkä kuolee ja että Rollen isä oli vaatinut, että Hertta erotettaisiin koulusta. Jos olisi kysymys jostakin toisesta kuin Hertasta, niin ehkä voitaisiin antaa vähemmän ankara rangaistus, mutta monet opettajat olivat sanoneet, että koko luokka muuttuisi paremmaksi ja hiljaisemmaksi, jos Hertta joutuisi pois.

— Mutta eihän ole todistettu, että Hertta on tehnyt sen! huudahti Eeva.

— Rehtori sanoi, ettei sitä mitenkään voinut epäillä enää. Voitko kuvitella, kun hän yksityisesti oli kysynyt Aarne Linturilta, luuliko hän, että Hertta oli tehnyt sen, niin Aarne, senkin hölmö, oli sanonut: »Tietysti, sen kaikki tietävät, mutta meistä ei tee mitään, että hän koetti nolata Rollea vähän — Rolle on niin olevinaan.»

He olivat molemmat vaiti pitkän aikaa. Eevan ajatukset pyörivät sinne, tänne. Tietystikään ei saanut käydä niin, että Hertta ajettiin pois koulusta Saaran tähden. Mutta kauheasti Saara saisi hävetä — nyt, kun hän näin kauan oli antanut Hertan kärsiä viattomasti.

— Kuulehan, sanoi Ossi yhtäkkiä, jos me pakottaisimme Saaran itsensä menemään rehtorin luo?

— Tunnustamaan?

— Niin. Silloin häpeä olisi paljon pienempi.

— Se oli mainio ajatus! Mutta luuletko sinä, että hän menee?

— Me pakotamme hänet, sanoi Ossi. — Missä hän asuu?

— Annankadulla. Tule pian. Tai ehkä — ehkä minä menen yksin?

— Eikö se tunnu sinusta vaikealta?

— Tuntuu, tietysti — mutta silloin hänen ei tarvitse hävetä niin kauheasti. Ja kuule, eihän kenenkään tarvitse saada tietää, että me olemme pakottaneet hänet?

— Ei tarvitse, jos et sinä tahdo.

Ossi saattoi hänet ovelle.

— Älä pelkää, Eeva, sanoi hän. — Jos hän on paha, niin huuda minua. Minä odotan täällä ulkona.

Eevan sydän sykki kovasti, kun hän soitti ovikelloa. Ärtyisä vanha rouva aukaisi oven — se oli Saaran äiti. Eeva niiasi.

— Onko Saara kotona?

— En tiedä.

Hän aukaisi erään oven ja huusi:

— Saara, oletko sinä siellä?

— Mitä äiti tahtoo?

— Täällä on vieraita.

Näin sanoen rouva Turunen läksi tiehensä ja jätti Eevan yksin eteiseen.

— Kuka siellä on? huusi Saara huoneestaan.

— Minä, Eeva.

Saara tuli eteiseen.

— Eeva? No mitä kummia! Tule sisään!

Saaran huone oli iso ja valoisa, mutta se näytti Eevan mielestä omituisen ikävältä. Oikein huomasi, ettei siellä milloinkaan pidetty hauskaa; Saarallahan ei ollut siskoja eikä veljiä, ja harvoin hän oli toveriensa seurassa. Eevan täytyi taas sääliä häntä.

Millä tavalla hän nyt alottaisi? Tuntui aivan mahdottomalta. Miksi he eivät olleet päättäneet, millä tavalla hän alottaisi?

— Minä luen juuri geometriaa, sanoi Saara osottaen pöytää.

Samassa Eeva tuli katselleeksi häntä vähän tarkemmin. Hänessä oli jotakin outoa tänään — olisi melkein voinut luulla — niin, totisesti! Saara oli itkenyt!

— Saara! huusi Eeva ja tarttui hänen käsivarteensa. — Tiedätkö sinä, että Hertta erotetaan koulusta huomenna?

Saara tuijotti häneen säikähtyneenä.

— Sinun täytyy tunnustaa, Saara! kuiskasi Eeva kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan.

Saara koetti sanoa, jotakin, mutta purskahti samassa itkuun.

— Tule minun kanssani, Saara, niin menemme heti rehtorin luo. Saat nähdä, että sinusta itsestäsikin on paljon hauskempaa, kun se on sanottu. Mitä sinä sanot? Etkö sinä voi? Voit kyllä. Varmaan sinusta monta kertaa on tuntunut ikävältä, että — että sinä — et ole sanonut sitä. Saat nähdä, että tuntuu _paljon_ paremmalta, jos sanot sen...