Part 1

language: Finnish

NÄLKÄTALVENA

Katovuoden kuvaus

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Porissa, Satakunnan Kirjapainossa, 1895.

1.

Omista pelloista ei oltu saatu muuta kuin olkia ja ruumenia. Perunamaa oli, mutta siitäkin oli kesällinen halla pilannut lehdet ja varret, ett'eivät enää versoneet, jäivät pieniksi kuin mustikat ja niitäkin tuli kovin vähä. Nauriin kylvöä oli vähä pirtin takana, vaan senkin olivat lapset repineet taimina ylös.

Muuta kylvöä ei ollut.

Oljet oli jo syksyllä täytynyt myydä ja ostaa jauhoja. Mitä perunoita oli, oli jo syksyllä syöty, kun ei ollut mitään muuta keittämistä. Kulunut kesä oli ollut huono kesä-lauttahommissa olevillekin. Lauttoja oli varsin vähän kuljetettu ja palkatkin olivat olleet entisiin verraten huononlaiset. Ja kosken-soutua, jossa kaikkein runsain rahantulo oli, ei ollut paljoa. Sillä vesi oli noussut korkealle ja esti lauttoja laskemasta koskia alas. Lauttahommissa olevilla mökkiläisillä oli ollut huono kesä. Ja syksyllä sitten tuli se mainio pakkanen ja vei kaikki viljan; arimpiin paikkoihin ei jättänyt mitään.

Ja semmoisessa hallan-arassa loukossa oli heidänkin mökkinsä, oli kylän takana, jossa etempänä oli laaja ja usvainen suo, hallan kotikylä.

Heillä oli peltoa siinä mökin ympärillä kelpo lailla, että hyvinä viljavuosina tuli leipää koko talveksi ja perunoita syödä ja jäi kyllin vielä siemeneksikin. Navetta oli ja kaksi lehmää sekä useita lampaita.

Hyvinä vuosina olivat siinä tavallisesti eläneet, kun lauttahommissa oli kesät oleskellut ja syksyisin lisää peltoa ojittanut. Vaan nyt oli ollut huono kesä lauttahommissa ja halla oli pelloilta vienyt syötävän.

Kova talvi oli tulossa Kumpulan torppaan. Jauhot olivat jo loppuneet toissapäivänä ja keittämistä ei ollut, kun potutkin olivat lopussa. Lampaita oli tapettu, kaksi omaksi tarpeeksi ja muut oli täytynyt antaa velasta Saarelan isännälle. Lehmät olivat vielä kumpikin navetassa, vaan nekin olivat jo Kurikan isännän nimessä. Kuluneena talvena oli jo täytynyt syödä velkaa. Eikä ollut tietoa antaisiko Kurikka enää lehmiään pitääkään. Luultavaa oli kuitenkin, että antoi, sillä hallan lisäksi oli tulvavesi vienyt paljon heiniä joen saarista ja rannoilta, että kaikilla oli jo liiaksikin karjaa.

Kumpulan Juho, torpan mies, makaili sängyssään ja imi tyhjää piippuaan. Lapset näyttivät alakuloisilta ja nälkäisiltä. Vaimo oli mennyt viereiseen Toikan torppaan leipää lainaamaan, että kun leivotaan, niin maksetaan takaisin. Syömistä ei näet ollut mitään. Mitä oljilla oli saatu, oli jo syöty. Kaksi lammasta oli tapettu ja lihat syöty. Lehmät olivat jo panttina, eikä pirtti enää ollut oma, oli velkana sekin. Ja vasta oli syksy käsissä. Kesän ansiota ei ollut jälellä penniäkään. Mitä oli rahaa saatu, oli ostettu kahvia ja nisujauhoja ja eletty pulskasti, ei ollut arvattu, että halla kaikki talven varat viepi.

Juho, joka tuossa sängyssään laiskana loikoi ja nukkumista teki, oli vielä nuori mies, terve ja vahva ja tukkimies mainio, että tukkitöissä kesällä ansaitsi komeat rahat. Vaan muuta työtä ei viitsinytkään tehdä. Taloissa ei ollut ollut töissä moneen vuoteen. Kun joku kävi tahtomassa, ei lähtenyt. Omalle vaimolleen toki kaivoi lisää ojia ja peltoja muokkaili.

Viimein tuli vaimo Toikan torpasta leipää lainaamasta. Hän oli vielä nuoren näköinen ja miellyttävä ja näytti iloiselta. Esiliinansa alle hän oli kätkenyt leivän, jonka oli lainaksi saanut. Pirttiin tultuaan piirittivät hänet lapset ja anoivat leipää.

— Äiti, äiti, taittakaa minullekin palanen.

Hän jakoi palasen kullekin ja pani lopun pöytälaatikkoon. Lapset istuivat loukkoon ja alkoivat tyytyväisinä jyrsiä kukin palastaan.

— Yhdenkö leivän sinä vain saitkin? kysyi Juho, joka toimitteli istumaan sängyssään.

— Ei ollut heilläkään leivottua, vastasi vaimo.

— Ei sillä pitkälle pääse, tuolla. Olisit ollut ottamatta, kun eivät enempää antaneet.

— Ei tästä sinulle liikenekään. Lapsi-rukille tämä menee juuri kaikki.

Mies lyöttäysi uudelleen maata ja vaimo alkoi siistiämään huonetta

— Köyhäinhoidon puoleen tästä täytyy kääntyä. Kuolema tässä muuten tulee, arveli Juho taas ja nousi istumaan.

— Ei kai ne meille anna apua nuorille ihmisille, vastasi vaimo.

— Täytyvät antaa. Ei saa nälkään tappaa ketään. Näin kovana vuonna, kun ei ole työtä, eikä ruokaa. Köyhäinhoidon täytyy elättää, ei auta.

— Kyllä tässä elettäisiin mekin vielä tuleva talvi, kun sinäkin olisit nyt syksyllä kulkenut töissä. Olisihan säästynyt ruoka kotona ja palkkaakin olisi karttunut. Minulla olisi työtä vaikka kuinka tekisin, olisi kehräämistä ja toista tuodaan. Olisi sitä sinullakin työtä, kun viitsisit tehdä. Onpahan muillakin mökin miehillä työtä. Toikan Iisakilla esimerkiksi.

— Mitäs Toikan Iisakista! hän onkin seppä-mies, ansaitsee monta markkaa päivässä näin syksylläkin.

— Ja Oravalan Aappo ja monta muuta. Jätkämiehiä ne ovat nekin, niinkuin sinäkin, ompahan heilläkin työtä. Oravalan Aappokin on koko syksyn pohjannut ojia, koko syksyn, pappilassa ja ansainnut monta kymmentä markkaa.

Juho ei siihen mitään vastannut, imeskeli tyhjää piippuaan ja väliin haukotteli. »Kyllä meillä tulee kumma talvi eteen, Juho. Kun et sinä sen vertaa viitsi, että edes puita hankkisit talven varalle», sanoi vaimo kuin itkun seasta.

— Ala nyt taas siinä haukkumaan. Mitä sinun tarvitsi mennä naimisiin, kosk'et kärsi miestäsi.

— Minäköhän se sinun perässäsi olen juossut. Etköhän se ollut sinä, joka viekottelit minua, nuorta ja ymmärtämätöntä...

— Mitä sinun tarvitsi huolia minusta. Olethan kehunut, että sinulla oli parempiakin tarjolla. Miks'et ottanut niitä!

Vaimo pillahti itkuun ja lapset ympäröivät hänet.

— Voi, voi minua onnetonta, huokasi hän.

— Niin, ala nyt siinä märsäämään taas ja tuskittelemaan, sanoi Juho, nousi ylös, haki lakkinsa ja meni ulos.

Miehen mentyä ratkesi vaimo vasta oikein itkemään ja tuntui niin tuskalliselle ja ikävälle olo. Katumus piiskasi mieltä ja elämä näytti niin surkealle, onnettomalle. Itkiessä siirtyivät ajatukset kuluneesen aikaan ja johtui mieleen mitä Toikan Helena äsken oli sanonut, kun leipää kävi lainaamassa. Oli sanonut, että olisit uskonut mitä sanottiin, niin ei sinun tarvitsisi nyt juosta leipää lainaamassa. Hän oli ennen naimisiin menoa ollut kaunis; ja pappilassa hän oli palvellut monta vuotta. Kosioita oli ilmaantunut monta. Mutta hän ei huolinut muista, hän piti Juhosta. Juho olikin silloin ollut kylän komein nuorimies: leveät hartiat ja kauniit, siniset silmät. Kuka sen silloin osasi ajatella tai ymmärtää, että hän on niin laiska ja toimeton. Ellei tätä mökin paikkaa olisi ollut, olisi jo nälkä ennenkin hätyytellyt, sillä Juho ansaitsi kyllä lautta-hommissa, vaan hän ei osannut säästää, hän joi ja söi, mitä ansaitsi; ja usein ei syksyllä ollut penniä jälellä kesän ansioista.

Kuluneena kesänä oli ollut kaikkein hulluimpaa. Ei ollut lautta-töitä ja Juho ei talollisten töitä viitsinyt tehdä. Pitkät kesäset päivät loikoi sängyssään ja haukotteli. Ellei itse olisi kokenut olla niin virkeä ja säästäväinen, olisi kesällä jo ollut hätä. Vaan mitä oli aikaa ja sai lapsilta rauhaa, teki käsitöitä. Ellei hallaa olisi ollut, olisi pelloista saatu leipää talveksi ja eletty jotakuinkin, kun olisi käsityöllään lisää hankkinut. Vaan nyt oli halla vienyt kaikki ja Juho pysyi yhtä laiskana. Ei lähtenyt kenellekään työhön, vaikka käytiin pyytämässä. Söi ja joi laiskana; ja makasi. Ei viitsinyt edes senvertaa, että olisi puita hakannut Ei hän ollut koskaan ennen miestään laiskuudesta soimannut, ei, ennenkun tänä syksynä vasta. Oli tullut niin tuskalliseksi ja kärsimättömäksi alinomaa hätyyttävien puutetten kanssa, että täytyi sanoa. Vaan ei siitä ollut apua. Juho ei lähtenyt työhön, makaili ja imi piippuaan. Hänessä oli kasvanut kummallinen inho ja välinpitämättömyys miestään kohtaan. Ei saattanut häntä enään rakastaa niinkuin ennen ja kun vertaili muita mökkiläisiä heihin, löysi Juhossa yhä enemmän ja enemmän vikoja. Kotokaan ei tuntunut enään niin somalle kuin ennen eivätkä lapset niin rakkaalle. Puutteessa oli sydän käynyt niin kylmäksi. Ja jos missä kävi, niin aina kysyttiin, että onko Juho työssä... Ja hänen täytyi aina vastata, että eihän se...

Kyyneleet olivat kuivuneet ja hän istui pienellä jakkaralla ja mietiskeli elämäänsä. Lapset olivat syöneet leipäpalasensa ja pyysivät lisää.

— Pankaa maata nyt, ei äitillä ole enään, sanoi hän ja koki tyynnyttää heitä; vaan ne vikisivät vaan ja syliin halusivat. Niitä oli neljä, vanhin oli lähes kymmen vuotias ja nuorin jo kävellä toikkaroi, hakien pahan tekoa.

— Juho pidä sinä huolta tuosta Annasta, ettei se saa pahaa tehdä. Äiti alkaa kehräämään, sanoi hän vanhimmalle pojalle.

Yritteli sitten kehrätä, vaan ei tahtonut työ käydä Tuntui niin ikävälle. Huonekin tuntui kylmälle ja näytti kovin alastomalle. Tuli verranneeksi Toikan mökkiä heidän pirttiinsä. Toikassa oli kaksi sänkyä ja hyviä makuuvaatteita, monta tuolia ja pöytiä. Heillä ei ollut kuin yksi resunen sänky ja muutamia jakkaroita. Kello oli heillä ollut, mutta senkin oli täytynyt antaa muurarille, joka syksyllä korjasi muuria. Ei ollut muutakaan, jolla olisi maksanut. Ei heidänkään elämänsä tällaista olisi, jos Juho yrittäisi, hän kyllä oli puolestaan koettanut, oli öisinkin kehrännyt...

Saisi nämät pappilan rouvan villat kehrätyksi, saisi jauhoja, että pääsisi leipomaan...

Samalla aukeni ovi ja pappilan rouva astui sisälle. Hänellä oli iso mytty villoja kädessään ja vanhoja vaatteita toisessa. Vaimo alkoi hätäilemään ja pyhiskeli silmiään. Toimitteli rouvalle istuinta ja sanoi:

Lapset tässä ovat sotkeneet pirtinkin taas. Rouva sattui juuri parhaasen siivoon.

— Älä nyt ole milläsikään. Ei tässä teidän pirtissänne sentään haise niinkuin monessa muussa pirtissä... Niin, toin taas villojakin lisää sinulle kehrätä. On moni käynyt minulta kehräämistä tahtomassa, vaan ne eivät osaa kehrätä niinkuin minä tahdon, en ole antanut ja taitaapa olla hyvä sinullekin, että saat työtä, näin katovuonna varsinkin. Missä miehesi on?

— Mihin lie mennyt. Tuolla toisissa mökeissä se käypi.

— Minä eilen puhuttelin Toikan Helenaa ja kuulin, että teillä on suuri köyhyys. Kumma sinäkin, kun et komenna tuota miestä työhön, annat sen tässä syödä, mitä itse ahkeruudellasi vähän ansaitset. Syöhän se semmoinen iso vankka mies lapsilta ja sinulta kaikki...

— Minkäpä minä sille teen. Olen minä puhunut.

— Taitaa luulla, että köyhäinhoidosta apua saatte, vaan siinä pettyy. Nyt tuleekin, kuulimma, eri järjestys köyhille. Siitä on ollut jo kuntakokous. Laiskoille ei anneta apua ensinkään ja niiden, joille annetaan, täytyy tehdä työtä. Ilmaiseksi ei anneta muille kuin vaivaisille ja vanhoille. Nyt on tullut katovuosi koko Suomen maahan, muualle paljo pahempi kuin tänne. Tarvitsisi miehesikin ruveta vähän ajattelemaan asiaa. Teille kahdelle nuorelle ja terveelle ihmiselle ei mitenkään voida apua antaa, kun ei ole lapsiakaan kuin nämät neljä. Niitä on monta joilla on paljo enemmän lapsia ja vaivaisia lisäksi, mutta ei heillekään anneta, elleivät työtä tee. — Tässä pitäjässä se onkin kummaa. Kesällä ne ovat nuo jätkämiehet niin herroja ja leveitä, ett'eivät vastaakaan, kun työhön pyytää, ja talvella ovat valmiit kerjäämään. Nuo "puulaakit" ne pilaavat täällä työväen ja nuo lauttahommat, lateli pappilan rouva.

— Olen minä sille sanonut ja kehottanut...

— Harvoin kai sitä niin laiskaa ja kelvotonta miestä onkaan, kuin se sinun miehesi. Toikan Helena sanoi, ettei viitsi puitakaan talvella hakata, että sinun pitää nekin hakata.

— Semmonenhan se on...

Rouva luetteli vielä pitkälti Juhon huonoja puolia ja vaimo kuunteli ääneti. Ei hän kyennyt puolustamaan miestään, eikä tahtonutkaan, sillä hän tunsi kaikki todeksi mitä rouva sanoi.

— Tässä minä toin lapsillesi vähän vanhoja vaatteita. Kun peset ja paikkaat, niin kestävät koko talven, sanoi rouva.

Vaimo alkoi kiittelemään.

— Minä sinusta vieläkin pidän, Henti, sinä olit hyvä piika meillä ollessasi ja jos olisit kuunnellut minua, niin et sinä tässä mökissä nyt taistelisi nälän kanssa, olisit aika talossa emäntä, sanoi rouva.

— Kuka sen silloin tiesi, että Juho niin toimeton on...

— Johan minä sinulle sanoin. Olihan niitä monta, jotka silloin jo tiesivät, että Juho on laiskanluontoinen mies. Saarelan isäntäkin sanoi, ettei hän ole ikänänsä niin laiskaa työmiestä pitänyt. Eikähän tuo ole viitsinyt talon töitä tehdäkään, siellähän se on kaiket kesät ollut lauttahommissa, jossa saa vähällä vaivalla hyvän palkan. Sanoinhan minä, vaan sinä et uskonut.

— Siihen naimiseen niillä onkin aina niin kiire, niinkuin sinullakin. Sinäkin niin nuorena, et hetikään kahdenkymmenen ikäinen vielä. Ja tämmöiseen vielä jouduit. Vaan semmoisia ne ovat kaikki, eivät ne usko, ennenkuin itse kokevat. Olisin minä sydämestäni suonut sinut parempaan... sinä olit kaunis, sinä olisit saanut talon isännän, vaan luotit muka rakkauteesi... pyh, puhui pappilan rouva kuin säälien.

Hentiä ei itkettänyt, vaan niin kummasti vihloi sydämessä, kun rouva niitä entisiä aikoja muistutti.

— Saisinkohan minä sitten jauhoja rouvalta, kun saan nämät kehrätyksi?

— Miks'et saa. Eikö teillä ole jauhoja ollenkaan?

— Ei ole, on kaikki lopussa.

— Tule sitten meille, niin saat. Vaikka mitä siitä on hyvää, se mies kötkäle kai ne syö kaikki, mitä sinä ansaitset.

Rouva sanoi hyvästit ja läksi. Kulki ensin polkua pitkin kylälle päin, kulki lopulta pellon poikki Kurikan taloon. Siihen oli hän jättänyt hevosen pihalle siksi aikaa kun Kumpulassa kävi. Sillä ei Kumpulaan eikä niihin muihin torppiin ollut kärrytietä. Emäntä osuikin olemaan pihalla ja alkoi vaatia rouvaa sisälle, sanoi keittäneensä kahvin valmiiksi. Ja isäntä oli toimittanut hevoselle heiniä syötäväksi. Arveli rouva näin syyskylmässä kahvin kylläkin maistavan hyvälle ja kiitellen käskemisestä astui huoneisiin.

Emäntä otti ensin puheeksi:

— Siellä on, tuolla mäessä, aikasta joukkoa. Laiskana ovat siinä tämänkin syksyn maanneet, vaikka työtä olisi ja heilläkään ei kassoja ole. Kesän ansiota vielä jäljellä vähän, niitä nyt syövät, vaan kun ne loppuvat, niin mitenkähän sitten käypi! Kumpulassako rouva kävi?

— Niin kävin. Vein Hentille villoja kehrätä. Hän minusta on paras kehrääjä täällä. Onkohan se tuo mökki heidän oma?

— Ei ole oma. Saarelan isännän nimessä se on. Kumma mies se on sekin Kumpulan Juho... nytkään ei ole koko pitkänä syksynä rikkaa ristiin pannut. Syönyt siinä vaimonsa tienaamaa ja maannut. Mennä talvena jo söivät lehmänsä panttiin meille.

— Oi, oi, eikö ne ole lehmätkään enään heidän omiaan!

— Eivät. Meille ne ovat kuuluvia.

— Surkeaa sentään Henti-paran vuoksi. Niin hyvä ihminen kuin hän joutui tuon laiskan kanssa.

— Hentin vuoksi minustakin on ikävää. Se on aina niin notkea ja keheä tulemaan työhön, jos koska pyytäisi. Ja kokee se raukka olla iloinen ja toimitella, vaikka eivät taida niin lihavat päivät olla.

— No ette kai te ota toki heiltä lehmiä pois?

— Miten käynee. Se on meidän isäntäkin kyllääntynyt sille Juholle niin kovin. Oli tässä elon ylösoton aikana meillä pari päivää työssä, niin isäntä karskeintui hänelle... Oli niin peräti laiska, esti muidenkin työnteon, esti ja täytyi panna hänet pois työstä.

Isäntäkin samassa tuli kamariin.

Haastelivat huonosta vuodesta, joka oli kohdannut koko maata. Kurikan isäntä oli sanomalehdistä nähnyt, että muualla oli halla vienyt vielä tarkemmin kuin täällä olikaan. Täällä sentään sai usea siemeniksikin kelpaavaa viljaa. Lopuksi otti isäntä puheeksi pitäjän köyhät, sanoi:

— Kyllä sen tänä talvena tarvitsisi tuon köyhäinhoidon järjestää vähä paremmalle kannalle. Ennen ovat saaneet apu-jauhoja sinne mökkeihinsä, ovat siellä syöneet laiskana vanhemmat ja lapset. Pitäisi lapset laittaa huutolaisiksi ja vanhemmat työhön.

Rouva oli aivan samaa mieltä.

— Sillä ikävää se sentään on meilläkin talollisilla ruveta elättämään kokonaisia perheitä, joissa jo on aikaihmisiä lapsia, näin kovana vuonna kuin tämä. Ja onhan se kaikille tunnettu minkälaista köyhä kansa täällä on. Kesät oleskelevat lauttatöissä, ansaitsevat hyvin ja syövät mitä parasta. Talveksi ei muisteta mitään jättää. Ja kesällä ei saa työmiestä paljo millään hinnalla, vaan talvella ovat he valmiit apua tahtomaan. Pitäisi tänä talvena näyttää niille mitä muksu maksaa, että saisivat oppia toistaiseksi, selvitti Kurikan isäntä.

Rouva oli samaa ajatellut ja kuullut monen muun puhuvan samalla tavalla. Pakisivat sitten vielä tuokion ja rouva läksi, ajoi menemään pappilaan päin hyvää kyytiä lihavalla ruunalla.

2.

Syksy oli muuttunut kylmemmäksi; jo näytti talvi tulevan. Joki oli jäässä, että hevosilla yli kuljettiin, vaan maa oli paljas ja routanen. Maatöihin ei kyetty ja metsään ei päästy, kun ei lunta ollut. Ne, joilla oli heiniä joen saarissa, vedättivät niitä kotio, varkaiden käsistä pois ja helpotukseksi talviajoille.

Huonoa vuotta huusivat kaikki, nälkää ja kallista aikaa. Posti toi kahdesti viikossa uutisia muilta paikkakunnilta hätääkärsivistä ja nälästä. Nälkääntyneille koottiin ropoja ympäri maata, maaherra ryhtyi tehokkaisiin toimiin hädän lieventämiseksi. Kruunu lupasi metsää leiväksi ja tervaskantoja polttopuiksi ja jäkäliä leivän lisäksi. Sanomalehdissä luettiin kamaloita uutisia hätääkärsivistä, tietoja tuli ja meni ja hommaa ja huolta oli kaikilla virkamiehillä ja kunnan esimiehillä etupäässä.

Huhuja kulki kylältä mökkeihin kylän laitaan, kulki monenlaisia hyviä uutisia, valheita suurimmaksi osaksi. Hätä alkoikin olla vieraana useammassa mökissä. Ne, joilla ei ollut entisiä säästöjä, saivat kärsiä ja kilvoitella. Taloihin ei otettu päiväläisiä, sillä kukin koetti saada työnsä tehdyksi niin vähällä väellä kuin suinkin.

Kumpulassa oli hätää myydäkin.

Henti oli kehräämällä saanut ansaituksi sen verran, että leipää oli vähän kullekin ja kun lehmistä saatiin maitoa vähän, elettiin toki, vaikka niukasti kullekin riitti. Vaan nyt olivat jo molemmat lehmät huonojen rehujen takia menneet umpeen, ettei ollut niistäkään enää apua. Ja karjan-annin saanti kylältäkin oli lujassa, sillä karjaa oli täytynyt vähentää ja ne, jotka olivat elossa, lypsivät tilkan vaan huonojen rehujen takia. Juho oli muka alkanut sairastamaan. Makasi nyt kaiket päivät ja rintaansa valitti. Hentin täytyi hoitaa lehmät ja lapset, hakata puut ja Juhoakin väliin vaalia. Jauhot olivat taaskin kaikki ja leipää ei ollut palastakaan. Henti oli käynyt aamulla Toikassa leipää lainaamassa, vaan sielläkään ei oltu annettu, kun ei koskaan tuotu takaisin. Hänellä oli pian kehrättynä pappilan rouvan villat ja kun kaikki saisi kehrätyksi, lähtisi heti pappilaan, että saisi jauhoja...

Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä, sydänalassa tuntui niin pahalle ja ellosteli, vaan hän polki rukkia, että ratas pyöri kuin vimmattu ja lankaa karttui rullalle, että silmä erotti. Iltapuoleen sai hän kaikki kehrätyksi.

— Pyydä siltä pappilan muorilta vähä kalaa minulle, sanoi Juho, kun Henti toimitti matkaan.

— Siitä on muistaa asti kun olen kalaa nähnytkään, mennä kesänä yhden sirkan joessa. Hiukasevan tuntuu, ehkä minä tästä paranen, arveli hän.

— Saatanhan minä pyytää, vastasi Henti ja varotettuaan lapsia, läksi hän, langat käärittynä mustaan pussiin.

Ilma oli kylmä ja pohjosesta puhalti vihanen tuuli. Tie oli kova ja kylmettynyt, oli kuin talvipakkanen, lunta vaan puuttui. Hänellä olivat huonot ohuet vaatteet ja rikkinäiset kengät. Miehensä kuluneen pikku-turkin oli hän vetänyt ylleen ja köyttänyt sen huivilla vyötäisiltä kiinni, vaan sittenkin pyrki tuuli painumaan läpi ja pani ruumiin värisemään. Toisessa kädessään hän kantoi pientä pyttyä ja kainalossaan lankavyyhtejä. Mennessään Kurikan pihan läpi, osui isäntä tulemaan tallista ja sanoi:

— Minä tulen huomenna noutamaan ne lehmäni pois, kuolevat nälkään.

— Eivät ne nälkään kuole, on meillä ruokia niille ja heti jälkeen Joulun toinen niistä poikisikin. Eikö isännälle sopisi vielä odottaa tulevaan kesään, pyysi Henti.

— Sinun vuoksesi saisivat olla, vaan sille miehellesi olen niin karskeintunut, vastasi Kurikan isäntä ja meni pirttiin.

Henti jatkoi matkaansa ja saapui tielle. Hän oli toivonut, että kun toinen lehmistä kantaa, he saavat lapsille särvintä ja itsekin palan painoa, vaan nyt alkoi epäilyttää ja mieleen lykkäsi jos jonkinlaista. Jos ei olisi noita lapsiraukkoja, niin jättäisi koko miehensä ja menisi palvelukseen. Nälkää ja kärsimistä näki hän edessään, näki pitkän talven kylmät päivät ja kurjuudet monenlaiset. Eikä tiennyt oikein ketä syyttäisi onnettomuudestaan. Miestäänkö? Vikaahan hänessä oli, kun oli niin synti-laiska. Olisi hänen toki pitänyt sen verran armahtaa vaimoaan, että puut olisi hakannut. Eivätkä he sillä tiellä olisikaan, jos Juhokin yrittäisi ja kuntoa hänellä kyllä olisi yrittää, kylän vankin mies. Vaan jos johonkin yrittikin työhön, niin ei pysynyt kun päivän, kaksi. Miksikä sillä sen vertasella tuli? Ja ne olivatkin kyläläiset alkaneet häntä karttamaan, etteivät enään hänestä huolineetkaan työhönsä, sanoivat estävän hänen muidenkin työn tekoa, niinkuin Kurikassakin leikkuuaikana.

Hän oli saapunut keskikylälle, jossa molemmin puolin tietä oli varakkaita taloja, joissa asui vireää väkeä ja omistaan eläjiä. Hänelle johtui mieleen samallainen ilta nuoruutensa päiviltä. Silloin oli hänen ja Juhon hääilta muka. Hän muisti sen juuri kuin eilisen päivän, vaikka siitä jo oli kymmenen vuotta kulunut. Paljon sitä silloin oli toivottu ja olihan sitä saatukin. Juho oli isältään perintönä saanut pirtin ja pellot. Navetan ja läävän oli itse jälestäpäin rakentanut. Vaan eihän silloin ollut uskonut, että elämä koskaan voisi olla niin kurjaa kuin se nyt oli. Eikä ollut yhtään hetkeä ollut semmoista, jommoista oli toivonut olevan koko ijän, kuolemaan saakka. Jos silloin olisi tämän arvannut, olisi perääntynyt pois ja ottanut sen toisen, joka nyt oli vankan talon isäntänä, eleli yksin vieläkin. Ei tarvitsisi nyt juosta pitkin tietä palelluksissa ja nälässä...

Ja yhä selvemmin ja selvemmin alkoi mieli kuvailemaan sitä, että jos ei olisi näin, vaan niin kuin mieli nyt kuvitteli. Miksikä olikin ollut niin höperö silloin. Oli luullut rakkauden, jonka tunsi Juhoa kohtaan, kestävän kaikki koetukset, pysyvän lujana ja vilpittömänä, vaikka mitä tulisi vastaan; ja sehän se oli pettänyt. Nyt ei enään voinut kunnioittaakaan miestään, ei, vaikka usein oli itseään syyttänytkin siitä. Nyt ne olivat menneet rakkaus ja kaikki muu: nuoruus ja elämän onni. Ei ollut muuta kuin taistelua, taistelua nälän ja vilun kanssa. Olisi ottanut sen toisen, joka pyysi ja rukoili ja rakasti... Kuinka erilaista nyt olisi. Hän olisi nyt emäntänä tuolla, tuossa talossa juuri...

Hän oli tullut Järvelän kohdalle. Sieltä loistivat ystävälliset valot häntä kohtaan ja isännän kamarista näkyi jalkalampun kirkas valo. Hän näki tielle asti, että isäntä istui pöydän luona kirjoitellen. Tuli yht'äkkiä semmonen palava halu päästä puhumaan tuolle tutulle miehelle... oli jo kääntymäisillään Järvelän pihaan... Vaan samassa juolahti mieleen se, ettei ollut sitten hää-illan puhutellut Järvelän isäntää, eikä usein nähnytkään. Isäntä oli kuin välttänyt häntä ja hän pyörähti pois ja käveli kiireesti pappilaan päin. Mutta kun tulevaa talvea yltyi ajattelemaan, huomasi selvään, että Järvelän isännän puoleen piti lopultakin kääntyä apua pyytämään. Järvelä oli kunnan esimies ja köyhäin hoitaja, hänelle piti mennä valittamaan ja apua pyytämään... Vaan mitenkähän uskaltaisi mennä tuon miehen luo, joka oli näinä kymmenenä vuotena niin paljon vanhennut, muuttunut vakaseksi ja kylmäksi! Ehkä oli hänellä yhtä kylmä sydän kuin silmien katsekin näytti olevan hänelle, Hentille varsinkin... Siellä taisi olla tuon kylmän kuoren alla palamassa kamala rovio, joka kerran puhkeaa, sillä hän ei ehkä milloinkaan voi unhoittaa, että hän oli Hentiä rakastanut, tarjonnut hyvää ja mukavaa, vaan Henti ei ollut suostunut, oli luullut rakkauden Juhoa kohtaan olevan niin lujan...

Henti oli saapunut pappilan luo. Taipaleella oli miettinyt ollutta ja olevaa elämäänsä niin, ettei ollut kylmästäkään mitään muistanut, vaan nyt alkoi vasta tuntua: koko ruumista värisytti ja jalkoja paleli.

Hän jätti pyttynsä kyökin kuistiin, vaan langat vei muassaan sisälle. Oli niin valoisaa ja somaa täällä sisällä. Piiat siinä hääräsivät; toinen hommaili kahvin keittoa. Henti istahti oven suuhun tuolille ja kysyi rouvaa. Piiat naureskelivat ja jakelivat leikkiä, eivät näyttäneet ymmärtävän, että oli kova talvi tulossa...

Rouva oli saapunut kyökkiin ja tarkasteli Hentin kehräämiä lankoja. Hyvin kehrätyltä sanoi olevan.

— Kylmä siellä taitaa olla, koska sinä olet noin vilussa, sanoi hän ja tarkasteli Hentiä.

— Kylmä on ilma.

Rouva oli alkanut tarkastamaan Hentin pukua ja sanoi piikojen puoleen kääntyen:

— Kuka olisi luullut, että meidän sievä ja hyvä Henti tuollaisissa rääsyissä kulkee. Ottakaa te vaaria ja esimerkkiä Hentistä, ettette pidä niin kiirettä naimisiin kuin hän. — Kyllä tuohon autuuteen ehtii, ja hän osotteli Hentiä piioille. Ne katsoivat hymyssä suin, näytti kuin eivät olisi ymmärtäneet, mitä rouva sanoi.

Henti istui tuolilla, silmät allapäin eikä virkkanut mitään.

Vaan rouva yhä tarkasteli hänen pukuaan, kenkiä, kaikkia...

— Herra isä! eihän sinulla ole paitaakaan, onko kumma, että kylmä tulee, sanoi hän ja mainoi ja ihmetteli.

Henti istui kuin syytetty, ei osannut puolustaa millään lailla. Vaan sydämensä vihloi niin kuumasti, kun rouva piikain kuulten siinä tutki, koperoi ja selvitteli... Eiköhän se rouva luullut hellempiä tunteita köyhillä olevankaan!

Kahvi oli joutunut valmiiksi ja rouva tarjosi Hentillekin. Se maistui nälkäiselle ja vilustuneelle niin perin makealle, että kielen hankki mennessään viedä, se lämmitti ja sammutti kiljuvaa nälkää. Ei ollutkaan Henti saanut kahvia kuin kesällä. Kukaan ei ollut tarjonnut, eikä kotona ollut.

— No miten se miehesi jaksaa? Eikö se jo ala kyetä pönkilleen? tiedusteli rouva.

— Sanoi olevansa parempi, pyysi, että jos rouva olisi hyvä ja antaisi jonkun silahkan, sanoi niin hiukaavan.

— Mikä sitä hiukaa semmoista, joka aivan makaa, ei kai työnteko, päätti rouva ja läksi punnitsemaan Hentille jauhoja, palkaksi viimeisistä kehräyksistä.

— Odota sinä täällä se aika, sanoi hän mennessään.

Rouvan mentyä alkoivat piiat udella Hentin elämää ja viimeiseksi siitä, kauvanko hän oli pappilassa palvellut ja minkälaista oli palvelus ollut. Henti heille selvitteli palvelus-ajasta siihen asti kun joutui naimisiin ja naimisissa olostaankin vähäsen. Vaan piioille kiitteli hän miestään.

Rouva tuli ja sanoi panneensa jauhot Hentin pussiin.

— Ja tuosta annan vanhan paitani sinulle, että saat jotakin suojaa, raukka, sanoi hän sitten ja ojensi Hentille.

Vaan Henti muisti lapsiaan kotona ja tyhjää pyttyään kuistissa ja kuiskuttelemalla, etteivät piiat kuulisi, sanoi hän rouvalle:

— Ajattelin minä pyytää pikkusen piimää pyttyyni lapsille. Sitä ei saa mistään.

— Ei minultakaan hyvä ihminen liikene, on niin paljon kärttäjiä, että tahtovat kuiville viedä, vastasi rouva.

Ei Henti sen enempää kärttänytkään, otti pussinsa ja aikoi lähteä, vaan samalla ilmaantui kirkkoherrakin kyökin ovelle ja sanoi:

— Kuules vaimo! sano sille miehellesi, että minulla olisi halkojen hakkuuta... Olen tässä odotellut, että eikö tule kukaan tarjolle tämmöisenäkään vuonna, vaan mitäs tyhjää. Ei ole vielä todellista hätää mökkiläisillä, koska eivät alenna itseään sen vertaa, että työtä kävisivät kysymässä.

Henti lupasi sanoa.

— Olen kuullut, että laiskuuttaan se miehesi makaa, niinkuin moni muukin lurjus tällä paikkakunnalla, sanoi hän lisäksi.

Henti sanoi hyvästin ja läksi. Mennessään sieppasi hän tyhjän pyttynsä kyökin kuistista ja meni juoksu-jalkaa poikki pihan tielle.

Tielle tultua alkoi mietityttää se, että mistä saisi vähäkään särvintä — lapsillekaan. Tänä iltana ei enään ehtisi leipoa leipää, vaan keittäisi puuroa, piimän kanssa se maistuisi hyvälle.