Part 6

— Voi kun sinä raukka kuolisitkin, huokaili Henti usein.

Lisäksi muulle heikkoudelle alkoivat lapsen silmät vettä valumaan, kävivät harmaiksi ja pieniksi. Siitä kävi Henti taas pappilassa ja selitti miten lapsen silmät olivat surkeat. Rouva oli hänelle ankara nuhteli kovin ja ilmoitti, että silmiin oli alkanut kasvamaan hine ja että lapsesta tulee auttamatta sokea, jos sattuu elämään.

Se oli surkea tieto, mutta Juhoon se ei vaikuttanut vähääkään.

Muutaman viikon kuluttua näyttivät lapsen silmät harmailta ja sekavilta ja sen voi selvästi huomata, ettei se nähnyt kuin nimeksi.

Silloin Henti usein öisin rukoili Jumalaa, että lapsi kuolisi, ettei jäisi sokeana elämään tähän kurjaan ja kylmään maailmaan. Mutta näytti kuin Jumala ei olisi kuullut hänen rukoustaan, sillä lapsi alkoi päivä päivältä virkistymään ja tuli virkummaksi. Matin Kaisa Kumpulassa joskus kävi, muut ihmiset eivät koskaan. Kaisa neuvoi yhtä ja toista sairaan lapsen silmävoiteeksi, mutta niistä ei näyttänyt olevan apua, melkein pikemmin vaan tuli sokeaksi.

— Olisi Jumalalla armoa, että kutsuisi pois tämän raukan, sanoi Matin Kaisa taas kerran, kun oli Kumpulassa käymässä.

— Sitä minäkin olen Jumalalta rukoillut, sanoi Hentikin.

— Minulla ne ovat ne kakarat terveitä kuin pukkia, vaikk'ei niitä ole tullut hoidetuksi hyvinkään häävisti. Kahdella nuorimmalla ei ole muuta vaatetta koko talvena ollut kuin pikkunen paita. Välisti ovat juosseet paitasillaan pakkaseenkin, vaan terveinä ovat pysyneet. Joutaisi niitä meiltäkin joku kuolemaan, puhui Kaisa Hentille.

— Teillä onkin lämmin pirtti ja se se on pääasia, vaan tämä meidän, joka on ollut kaiken talvea niin kauhean kylmä ja kostea. Siitä se pääsi ensin vilustumaan ja alkoi kitumaan, puhui Henti itkun seasta.

— Kyllä minunkin uskoni on semmoinen, arveli Kaisakin.

— Vähemmällä sairastamisella täältä moni lähtee kuin tämä raukka, joka on kaiken talvea kitunut, sanoi Henti.

— Sillä on Jumalalla monenlaiset tiet. Jumala tahtoo muistuttaa ihmistä. Ehkä on tämä sinullekin huomautukseksi, että kääntyisit Jumalan puoleen, hakisit lohdutusta Jesuksessa Kristuksessa, kurja, puhui Kaisa, itkun seasta.

— On tämä niinkuin virkumpi, kyllä se siitä virkistyy ja alkaa elämään, sanoi Henti.

Ja todella kävi niin, että lapsi virkistyi, ei kuollutkaan niinkuin toivottu oli.

Jumalan tiet ovat selittämättömät.

* * * * *

Kaaperin Kustissa oli ollut rentoa elämää siitä asti kun Kusti sai patruunilta ruokavaroja. Kahvipannu oli lakkaamatta lämpimillä ja ryynipuuroa syötiin. Mutta kun tavarat alkoivat pelottavaa kyytiä vähetä, alkoi Kusti ja poika suksien tekoon uudelleen. Ilmat olivatkin asettuneet, että tarkeni metsään suksipuita hakemaan.

Kylällä kerrottiin siitä paljon, kuinka rentoa elämää Kaaperin Kustissa pidettiin ja siitä lurjuksen työstä, jonka Kusti oli patruunille tehnyt. Mutta Kusti puolusti itseään sillä, että mitä lupasivat ensin armopuita ja sitten eivät antaneetkaan, maksakoon nyt kunta patruunille, häneltä ei patruuni saisi äyrin kuvaa.

— Tulisi tässä taas kevät ja kesä, toivoi Kusti eräänä päivänä, kun valmisteli suksia.

Silloin ei enään ollut kahvia ollenkaan ja jauhotkin olivat lopussa.

— Tulee tästä kesä vielä tämänkin talven perästä ja hyvä kesä tuleekin, paljon on tukkihommia, sanoi siihen poika.

— Kyllä kai hommia tulee ja jätkistä taitaa tulla puute, arveli Kusti.

— Kyllä sitä jätkän lihaa maailmassa on, tuumaili poika siihen.

Niin haasteli Kusti poikansa kanssa tulevasta keväästä höylätessään suksia. Viimein tuli siinä puhe Ameriikkaan menosta. Sillä Kustin poika oli kirjoittanut eräältä sukulaiseltaan "tikettiä" ja sukulainen oli luvannut lähettää.

— Saas nähdä tuleeko sieltä sitä tikettiä ja milloin tulee? arveli poika.

— Niin minun uskoni on, että tulee, tuumaili isä.

— Pois täältä pitää lähteä Ameriikkaan, sieltä sitä rahaa saapi, täällä ei sen vertaa saa kokoon, että kerran kelvollisesti saisi olla päissään, tuumaili poika.

— Sinne lähtisin minäkin, jos sinun ijälläsi olisin, mutta liian vanhaksi joutui ihminen, arveli Kusti.

— Kun tiketin saan, niin silloin poika matkaan. Tämä mies ei käy kruunu sinellissä eikä arvannostossa. Sieltä Amerikasta minä teille lähetän rahaa, ettei teidän täällä tarvitse nälkää nähdä. Jahka minä vaan piletin saisin, puhui poika.

— Mutta tänä kevännähän se sinulla on arvannosto, huomautti isä.

— Arvan minä käyn nostamassa, vaikka ykkönen tulisi, mutta sen perästä ei tätä poikaa nähdä missään komppaniassa, se on viljanen vissi.

— Suurta hulluutta se olisikin ruveta ilman edestä kokonaiseksi kolmeksi vuodeksi äkseeraamaan. Monta poikaa on mennyt Ameriikkaan juuri sen vuoksi ja toisia menee.

— Joo, ja toisia siirtyy pois tästä saakelin Suomesta, jossa nälkä ja pakkanen ahdistavat myötäänsä. Vaan Ameriikassa se on kesä aina, siellä sitä ihminen rahaa saapi.

— Ja kirjoita sinä sieltä, että miten siellä on hauska elämä, varotteli jo Kusti valmiiksi.

Niin siinä haastelivat aijotusta Ameriikka-matkasta, kun kylän lautamies tallusteli sisälle, renki vieraana miehenä.

Kusti arvasi heti, että haaste sillä lautamiehellä nyt on, koska vieraan miehen kanssa oli matkassa. Kusti ei ollut edeltäpäin arvannut lautamiehen tuloa ja siksi ei ehtinyt mennä piiloon, mutta jos olisi arvannut, kyllä olisi lautamies saanut panna kaikki konstinsa liikkeelle, ennenkuin olisi saanut Kustin haastetuksi.

Mutta nyt ei auttanut enään piiloon meno, täytyi tyytyä ja olla olevinaan levollisena. Ja Kusti olikin kuin ei muistaisikaan, että se oli lautamies, joka pirtissä renkinsä kanssa istui.

Eikä lautamies näyttänyt olevan hopussa haastamaan, siinä jaaritteli vaan yhtä ja toista ja ihmetteli Kustin suksien tekoa.

— Nämä tämän puolen sukset ovat niin kysytyltä siellä etelässä, että niitä ostettaisiin vaikka kuinka paljon, sanoi lautamies.

— Niinhän ne kuuluvat olevan. Kaikkia ne herrat hoksaavat, kun sen hiihtokilpailunkin, sanoi Kustikin.

— Se kuuluu nyt olevan niin mallissa Oulussakin, että kaikki hiihtävät, röökynätkin.

— Niinhän se kuuluu olevan.

Ja parasta aikaa kun juttelivat siitä hiihtourheilusta, niin lautamies kesken kaikkea sanoi:

— Kurikan isäntä haastattaa sinua halkojen, aidaksien ja metsän varkaudesta. Käräjät alkavat ensi maaliskuun 13 päivänä Riemulan kestikievarissa tässä kylässä.

— Vai niin, mutta ei tainnut sattua. Luulenpa että on Kurikalla vaikeanlainen näyttää todeksi, että minä olisin häneltä mitään varastanut, sanoi Kusti ja pysyi vallan levollisena.

Poikakin pysyi niin rauhallisen näköisenä, niin kuin asia ei ensinkään koskisi häntä.

— Tämä on ankara asia ja minä vaadin Kurikan edesvastaukseen kunnianloukkauksesta, kun tässä käräjille tullaan, uhkaili Kusti.

— Niin, en minä tiedä, minä olen tehnyt velvollisuuteni ja muu ei kuulu minulle.

— Ei ei, mutta se ei ole niin helppo asia, että soimata lähimmäistään varkaaksi, se pitää myös näyttää toteen, sanoi Kusti mahtavasti.

— Kehui se Kurikka, että hän voipi todeksi todistaa, että sinä olet halkoja heidän halko-vajastaan öisin ottanut.

— No, se nähdään sitten käräjillä, sanoi Kusti ja hän näytti niin levolliselta, että lautamieskin arveli Kustin viattomaksi.

Mutta lautamiehen mentyä oltiin kauvan aikaa äänettöminä.

— Olisiko kukaan nähnyt? arveli poika.

— Sitä en usko, siksi olen ollut varovainen, tuumaili isä.

— Antaa sitten Kurikan koettaa.

— Niin tehköön. Minä hyvin tiedän, kuka hänen aitaansa polttaa, mutta minä en puhu mitään, sanoi Kusti.

— Saa nähdä keitä kaikkia hän haastattaa vieraiksimiehiksi.

— Luultavasti Kumpulasta, Toikalta ja kenties Matin Kaisankin, mutta ne eivät mitään tiedä.

Mutta levottomana Kaaperin Kustissa kuitenkin oltiin, varsinkin äiti ja poika. Kusti ei niinkään. Häntä oli ennenkin syytetty oikeudessa näpistelemisestä, mutta hän oli pelastunut kuin poika ja niin toivoi nytkin pelastuvansa. Mutta eivät he kenellekään kertoneet, että he olivat haastetut.

Eräänä päivänä, kun käräjät jo olivat lähellä, tuli Kurikan isäntä Kaaperin Kustiin. Hän oli luullut, että Kusti, tuntien syyllisyytensä, tulee puheille, tunnustaa rikollisuutensa ja rukoilee anteeksi. Mutta Kurikka odotti turhaan. Kusti ei tullut. Hän päätti itse lähteä käymään Kustin puheilla.

— Tunnustaisit varastaneesi halkoja ja polttaneesi aitaa, jättäisin minä asian sikseen, sanoi hän Kastille.

— Viheliäinen lie sinun halkojasi tai aitaasi polttanut, sanoi Kusti ylpeästi.

— Sinä siis haluat, että minun pitää vetää oikeuden eteen sinut... tästä tulee kallis juttu sinulle, Kusti, uhkaili Kurikka.

— Anna tulla vaan.

— Minulla on vieraita miehiä, jotka ovat nähneet. Kanne tulee täydellisesti toteen näytetyksi.

— Ann' tulla vaan, tämä mies ei hätäile.

— No koetamme! sanoi Kurikka ja lähti pois.

— Mistähän siepannet todistajat? huusi Kusti hänelle.

Sinä iltana oli lautamies taas renkinsä kanssa liikkeellä.

Hän oli haastamassa todistajia juttuun.

Ensiksi poikkesi hän Kumpulaan.

Juho valmisteli lintu-häkkiä. Henti hoiti sairasta lastaan.

Juho lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, sillä hänellä ei ollut puhdas omatunto.

Lautamies haastoi heidät todistajiksi.

— Ja siihen asiaan minä en tiedä mitään, sanoi Juho ja päästi helpotuksen huokauksen.

— En tiedä minäkään, sanoi Hentikin,

— Oikeudessa se kuullaan, sanoi lautamies, yritti lähtemään, mutta kysyi:

— Onkohan se tuo Matti kotona?

— Ei ole, siellä on vieläkin tukinhakkuussa.

Ja lautamies meni Toikalle, haastoi Iisakin ja Helenankin todistajiksi.

— Minä en mitään tiedä, sanoi Iisakki, mutta Helena hymyili salaperäisesti.

Ja lautamies siirtyi siitä Matille, haastoi Kaisankin samaan juttuun.

— Mistä minä tietäisin, joka en ole käynyt koko talvena kuin yhden kerran Kustin tuvalla, sanoi Kaisa.

Samana iltana kävi lautamies vielä haastamassa Suvitien Jaakon vaimoneen ja erään ruoti-ukon, Pitkäksi Pekaksi kutsuttu.

Mutta Kusti sai myöskin kuulla keitä oli haastettu todistajiksi ja hän rupesi hiukan pelkäämään asiaa.

Saadakseen jotakin lohdutusta omalletunnolleen läksi hän käymään Kumpulassa ja päätti urkkia Kumpulan väeltä tietoja. Sen hän jo edeltäpäin arvasi, ettei Kumpulan väki mitään tiennyt, ja jos tietäisivät, silloin sopisi hänen antaa Juhon aidaksien ja ladon parsien varkaus ilmi.

Otti siis asian puheeksi.

— Hukkaan se yritys menee, se on vissi. Eikä sitä Kurikka ole tehnytkään kuin pelottaakseen sinua. Olisi se tähänkin kuulunut, jos joku olisi nähnyt sinut liikkeellä. Mene vapaasti oikeuteen, ei Kurikka voi näyttää kannettaan todeksi, lohdutti häntä Juho.

— Varma minä siitä olen, etteivät ne vieraatmiehet mitään tiedä. Mutta tuo Toikan Helena, joka on minun vihamieheni, se saattaa todistaa mitä tahtoo, sanoi Kusti.

— Sinä jääväät Helenan. Hän on sinun vihamiehesi, hän ei kelpaa todistamaan, tiesi Juho sanoa.

— Juuri niin. En ollut huomatakaan, sanoi Kustikin hyvillään.

— Mitähän varten se Kurikka Pitkän Pekankin on haastattanut? kysyi Juho.

— En ymmärrä. Lystiksensä luultavasti. Pekka ei ole nähnyt minua koko talvena. Kerran on käynyt meillä, mutta silloinkaan minä en ole ollut kotona, vastasi Kusti.

— Vapaasti sinä saat mennä käräjille, Kurikka saa pitkän nokan.

— Niin on minunkin uskoni.

Ja paljoa helpommalla tunnolla lähti Kusti kotiaan päin kävelemään.

Mutta mennessään Toikan sivu, osui Helena olemaan pihalla

— Taitaapa sinulle tulla tilinteko talvellisista vehkeistäsi, sanoi Helena.

— Älä huoli koko asiasta sinä, vastasi Kusti.

— Minä olen myöskin haastettu vieraaksimieheksi ja kuka tietää, Kusti, mitä täällä tiedetään, arveli Helena.

— Mitähän sinäkin tietänet, vanha portto, sanoi Kusti vihasena.

— Sinä portto olet ja sinun sukusi sen vietävän länki-sääri, haukkui Helena vastaan.

— Ähä, koskipa sinuun, sinä häntyri. Muistatko mitä sinä Korte-Salmon kanssa hommasit, kun Iisakki oli metsäkylässä höyläämässä? sanoi Kusti taas vuorostaan ja läksi kotiaan päin.

Helena koetti huutaa hänelle jotakin hävitöntä jälkeen, mutta Kusti ei enään kuullut.

9.

Käräjät olivat kuin suuret juhlat tai markkinat. Käräjätaloon kokoontui kylän joutilas väki tupakoimaan ja juttuja kuulemaan. Oli niin hauskaa ja mukavaa isossa väkijoukossa, jossa väiteltiin, selitettiin, kirottiin ja pauhattiin monella lailla. Pihalla ja nurkkain takana seisoi miehiä ja vaimoja kuiskutellen ja hartaasti haastellen. Siellä joko asianomainen antoi neuvojaan todistajalle tai hieroivat asianomaiset sovintoa asiastaan, joka alkujaan oli ollut peräti pieni. Väen-tuvassa taas oli hauskaa yllin kyllin. Sieltä sai lakkaamatta ostaa kuumaa kahvia, vankkoja vehnäspullia ja monenlaista muuta hyvyyttä. Lakkaamatta keitettiin uutta kahvia ja lakkaamatta istui pitkän pöydän luona kahvinjuojia. Ja väittelyä ja selvityksiä, kehumista ja naurua kuului joka nurkasta.

Niin oli siellä hauskaa.

Ja toisessa rakennuksessa, pihan toisella puolen, istui oikeus. Oikeuden porstuaan koetettiin pakkaantua, että saisi tietää mitä siellä sisällä keskusteltiin. Ja ne, joiden onnistui päästä ovea lähelle, ne kuulivat suunnille mitä oikeudessa sanottiin, kuulivat tuomarin karjuvan ja asianomaisten valehtelevan vastaan. Oli siis oven takana erinomaisen hauskaa, varsinkin silloin kun joku mieltä jännittävä asia oli käsiteltävänä. Kyläläiset olivatkin hyvät ottamaan selkoa minä päivänä se ja sekin merkillinen asia oli tutkittavana. Semmoisia asioita olivat varsinkin rikos- ja murhajutut. Äpärälasten hoitoa koskevia ja vähäisiä tappelusjuttuja kuunneltiin myöskin hartaudella ja sellaisina päivinä oli käräjätalossa väkeä kuin markkinoilla.

Kurikan isännän nostama kanne Kaaperin Kustia vastaan oli herättänyt tavallista suurempaa huomiota, koska kukin oli vallan utelias tietämään, miten Kusti asiasta selkenisi. Tiesivät nimittäin kaikki ihmiset, että Kusti oli näpistelijä ja usea olisi sydämestään suonut, että Kusti kerrankin saisi sopivan muistutuksen lurjuksen töistään.

Oli siis koko kylällä tietona minä päivänä Kustin asia oli oikeuden tutkittavana. Ja aamulla jo paljoa ennen kun oikeus oli istunut, alkoi väkeä kokoontumaan käräjäpaikalle. Uteliaisuus veti sinne semmoisiakin, jotka jättivät työnsä siksi päiväksi ja, nauttien hauskaa vapautta, seivästelivät pihalla ja tuvassa.

Olivat myös saapuneet molemmat asianomaiset itse ja kaikki haastetut vieraatmiehet.

Kumpulan Juho oli saanut lainata Matin vanhat vaatteet ja Toikan Iisakilta oli hän saanut kengät. Henti oli saanut Matin Kaisalta hameen ja röijyn ja Kustin eukolta huivin. He istuivat molemmin penkillä väen tuvassa, äänettöminä kuunnellen jaarituksia.

Toikan Helena istui perimmäisessä sängyssä ja rähisi ja selvitti kovin. Iisakki oli ostanut sikarin ja, istuen aivan oven suussa, askarteli hän savuja henkeensä ja oli ääneti.

Matin Kaisa haasteli kahvinkeittäjän kanssa, suussaan iso, ryöhyävä piippu.

Mutta penkillä sivuakkunan luona istui Kaaperin Kusti ja kovin oli hän viattoman ja viisaan näköinen. Väliin alkoi hän syyttömyyttään ilmituomaan ja vannoi ei kertaakaan Kurikalta puita varastaneensa. Ihmetellen ja suu auki häntä kuunneltiin ja paljon sai Kusti puolustajia. Kustin vieressä istui hänen poikansa, joka hänkin oli tullut kuuntelemaan asiain menoa, mutta Kustin vaimoa ei näkynyt. Ja yleisenä keskusteluaineena oli nyt Kustin asia. Monelle haaralle sitä arveltiin ja kova oli rähinä ja väittely, koska kukin tahtoi ilmaista käsityksensä asiasta...

Mutta porstuassa haasteli Kurikan isäntä lautamiehen kanssa, haasteli sipittäen etteivät muut kuulisi. Ja näkyi lautamies usein pudistavan päätään vastaukseksi.

Oli jo useita asioita käsitelty, mutta Kurikan asiaa ei vielä oltu huudettu.

— Taitaapa vasta jälkeen puolenpäivän ottaa Kurikan asian, arveltiin.

— Siitäpä kohta näyttää.

Mutta samalla kuului vanhan rättärin jymeä ääni huutavan:

— Talokas Heikki Kurikka ja mäkitupalainen Kustaa Hyttinen...

Vilkas liike syntyi väkijoukossa pirtissä.

Kurikka paranteli kaulahuiviaan ja Kusti korjaili rintaansa, että ääni kulkisi.

Ja juoksujalassa lie menivät pihan toiselle puolelle käräjätupaan. Mutta heitä seurasivat kaikki todistajiksi haastetut sekä liuta poikia ja vanhempaa väkeä utelijaina kuuntelijoina. Mennessään pihan poikki kuiskasi Kurikka jotakin Kustin korvaan, mutta ei kuultu mitä Kurikka sanoi.

Oikeuden etehisessä koetti rättäri kyytitä liikaa väkeä pois, mutta huonolla menestyksellä.

Kun asialliset tuokion olivat olleet oikeudessa, käskettiin todistajat sisälle. Kusti koetti jäävätä Toikan Helenaa, mutta kun ei ollut tarpeeksi todistajia, että Helena oli Kustin vihamies, katsottiin Kustin jäävi-muistutus jonnin joutavaksi ja Helena sai todistaa.

Sitten vannoivat vieraatmiehet ja saivat astua ulos oikeudesta.

Ensiksi sai Kumpulan Juho todistaa.

Oikeuden oven takana oli kymmeniä korvia terotettuna, että mitä Juho nyt tietää todistaa.

Kauvan tutki häntä tuomari, tutki ja mutkitteli sinne tänne, vaan Juho ei sanonut tietävänsä mitään.

Mutta tuomari ei helpottanut vähällä. Hän tutki ja kyseli moneen ristiin, mutta Juho ei ilmaissut mitään, ei sitäkään sanonut, että hän kyllä monesti oli nähnyt halkoja Kaapelin Kustin pihalla, ei sanonut, vaikka tiesi.

Viimein sai Juho mennä.

Mutta oven takana oli kuultu kaikki.

Nyt tuli Hentin vuoro mennä todistamaan.

— Älä sekotakaan vaan asiaa, sanoi Juho hänelle.

Mutta Henti ei osannutkaan olla niin varovainen ja joutui hän monesti solmuun vastauksiensa tähden.

— Minä pyydän oikeuden kysymään todistajalta, eikö todistaja ole nähnyt halkoja poltettavan Kaaperin Kustissa? muistutti Kurikka.

Tuomarin kysymykseen vastasi Henti:

— Olen kyllä nähnyt, vaan minä en tiedä ovatko ne olleet Kustin omia tai varastettuja, vastasi Henti.

Vielä sittenkin uteli häntä tuomari, uteli moneen ristiin, mutta vihdoin sai hänkin mennä.

Nyt tuli Toikan Iisakin vuoro. Iisakki puhui suoraan ja empimättä ja kun hän oli sanonut järkähtämättä, ettei hän mitään tiennyt, päästi tuomari hänet pitemmittä mutkitta.

Nyt tuli Helenan vuoro. Oven takana terotettiin korvia yhä tarkemmiksi.

Helena alkoi selvittää ja porista, ettei tuomari ehtinyt seurata hänen puhettaan.

— Puhukaa harvempaan, että voin seurata, muistutti tuomari.

Mutta Helena laski tulemaan, sotki puuta heinää, mutta itse asiaan hänkään ei tiennyt mitään.

— Tietääkö todistaja onko vastaaja varastanut kantajalta halkoja tai polttanut aitoja? karjasi tuomari hänelle.

— On tietenkin. Mistä niitä halkoja muuten olisi Kustissa ollut? sanoi Helena.

— Todistaja ei tiedä ovatko ne halot, joita hän on meillä nähnyt, Kurikan halkovajasta otettu, muistutti Kusti.

— En minä sitä tiedäkään, vaan ei niitä kunniallisella tavalla ole saatu, sanoi taas Helena.

Ja taas hän alkoi sotkea ja selvittää monen vuoden vanhoja tapahtumia. Vihdoin tuomari hänelle vimmastui ja käski mennä herran nimeen.

Nyrpein nenin palasi Helena etehiseen ja kovin karvasteli sydämessä kun kuuli naurun tirskumista.

Matin Kaisa huudettiin nyt.

Kaisakaan ei tiennyt mitään.

Pitkää Pekkaa taas tutkittiin kauvan, mutta ei tiennyt mitään.

— Minä pyydän asian lykättäväksi tuleviin käräjiin, jolloin hankin uusia todistajia. On monta, jotka ovat paikkakunnalta poissa, joita ei ole saatu haastetuksi, sanoi Kurikka.

— Parasta, että oikeus tekee päätöksen. Kantajalla ei ole kuin koiruus mielessä, eikä hän voi näyttää tyhjää asiaa milloinkaan, sanoi Kusti.

Mutta oikeus lykkäsi asian seuraaviin käräjiin, jolloin Kurikka saisi tuoda todistajia kanteensa toteennäyttämiseksi. Kusti määrättiin olemaan saapuvilla tuomisen uhalla.

Mutta kun asia oli päättynyt ja kaikki taas kokoontuneet väentupaan, alkoi siellä korvia särkevä poru ja huuto. Kusti ja Kurikka soimailivat toinen toistaan. Kurikka haukkui vieraitamiehiäkin, etteivät sanoneet mitä tiesivät ja Toikan Helena soimaili tuomaria, joka muka ei ollut ollut Helenalle mieliksi, vaan karjunut ja huutanut kuin huuhkain.

Kaaperin Kusti osti kahvia itselleen ja pojalleen sekä sikarit, jotka he mahtavasti sytyttivät palamaan. Kumpulan Juhollakin osui olemaan viiden pennin lantti ja hänkin osti sikarin.

— Minä sanoinkin heti Kurikalle, että et sinä sentään tyhjästä asiaa saa, vaikka rikaskin olet. Laki se on köyhänkin puolella, haasteli Kaaperin Kusti.

— Luuli, että hän haasteella pelottaa, sanoi poikakin.

— Ei ole asia vielä päättynyt, Kusti, kukaties mitä tulevissa käräjissä tiedetään, sanoi Kurikka siihen.

— Vaikka hakisit todistajia maailman ääristä, niin tyhjään raukeaa, sanoi Kusti.

— No koetetaan, uhkasi Kurikka.

— Koeta, koeta! pani Kusti vaan.

Pitkän aikaa jamasivat Kurikka ja Kusti, mutta lopulta joutui Kusti sanasille Toikan Helenan kansaa. Molemmin puolin laskettiin tulemaan mitä ryötimpiä soimauksia.

Ja väki heidän ympärillään kuunteli hartaasti ja nauroivat. Lopulta alkoi Kaaperin Kustin poikakin haukkumaan Helenaa ja nousi siitä tulta tuiskiva sanakiista, jossa kumpikin kuuli nimensä.

— Mitä sinäkin... Koko talven olet syönyt vanhempiesi kera patruunin jauhoja... nälkään olisit muuten kuollut. Ei kannata sinun puhua mitään... sinulla ei ole omia kenkiä edes jalassasi soimaili Helena, soimaili ja huusi.

— Eipä ole vaan sinulta käyty kenkiä lainaamassa, puolusti poika.

Mutta vaikka isä ja poika yhdessä olivat Helenaa vastaan, eivät he sittenkään riittäneet haukkumisessa. Sillä Helena paapotti niin sukkelaan, etteivät ehtineet puoliinkaan vastata. Ja kun väkijoukko siinä ympärillä vielä nauroi ja riemuitsi, innostui Helena yhä enemmän, ettei lopulta enään tiennyt mitä sanoi.

Mutta Kusti pitikin korvansa auki ja kun Helena hoksaamatta soimasi Kustia viiden kertaiseksi varkaaksi, huusi Kusti:

— Kuulittehan, hyvät ihmiset! Hän sanoi minun Saarelan kamarista varastaneen voita! Kuulittehan?

Joku väkijoukosta vastasi, että miks'ei, kyllä se kuultiin.

— Jaa, jaa Helena, siitä tulee sinun tehdä selvä tulevissa käräjissä, sanoi Kusti siihen Helenalle.

Helena ensin hämmästyi, vaan sanoi sitten rohkeasti:

— En minä sitä sanonut, että minä olen nähnyt sinun varastamassa, vaan niin on sanottu.

— Sinä sanoit suoraan, että minä olen varastanut ja sen sinun pitää näyttää toteen akka, sanoi Kusti ankarana.

— Enhän ole niin sanonut? kysyi Helena ja kääntyi väkijoukon puoleen siltä puollustusta saadakseen.

Mutta kaikki ne, jotka pitivät Kustin puolta, huusivat:

— Olet kyllä sanonut. Älä väitä!

Silloin Helena muuttui vaaleammaksi ja hänen notkea kielensä ei enään löpöttänyt niin sukkelaan kuin ennen.

Iisakki oli penkillä äänettömänä kuunnellut vaimonsa ja Kustin torailemista, nyt nousi hän ylös, tempasi Helenaa lujasti kädestä ja sanoi:

— Ala lähtemään täältä!

Ja niin he menivät, Helena varsin nolona.

— Taitaakin akka olla päivillä, kun Iisakki suuttuu, sanoi pitkän äänettömyyden perästä Kumpulan Juho.

Mutta väkijoukko alkoi nyt yksimielisesti kehottamaan Kaaperin Kustia, että haastaa Helenan käräjiin vastaamaan hävittömästä haukkumisestaan.

Ja Kusti innostui ja sanoi:

— Epäilemättä. Vaikka housut jalastani menisivät, niin minä näytän Toikan pruustinnalle mitä muksu markkinoilla maksaa.

— Niin juuri, Kusti. Opeta sitä kelvotonta haukkumaan ihmisiä, huudettiin Kustille monesta kurkusta.

— Opetanpa tietenkin, huusi Kusti.

Vaan myrsky ei hankkinut loppua ollenkaan, rähinää ja melua yhä riitti, koska kullakin oli ajassa varaa oleskella käräjätalossa.

Viimein lähtivät Kusti, poikansa ja Kumpulan Juho pois. Henti oli jo mennyt, heti kun pääsi oikeudesta.

Kusti oli jo polttanut loppuun sikarinsa, samoin poika, vaan Kumpulan Juho sammutti sikarinsa pään ja pani poskeensa ankaraksi mälliksi.

— Saisi se Helena aikalailla siitä soimaamisesta, arveli Juho taipaleella Kustille.

— Jaa... minä en heitä sitä asiaa vaikka housut jalastani menköön, uhkasi Kusti.

— Pahahan se on Helena suustaan, arveli Juho taas siihen.

— Kuinka hävittömästi se on haukkunut sitä sinunkin vaimoasi ympäri kylää, pappilassakin, sanoi Kusti.

— Haukkukoon.

— Sinä et taida tietääkään minkälaisia huhuja se on matkaan pannut?

— Olen minä niitä kuullut, mutta en minä niistä huoli, tuumaili Juho vaan.

— Sinä olet aikanen lehmä mieheksi. Jos minun vaimoani olisi niin soimannut niin... sanoi Kusti.

— Valettahan se on kuitenkin, niin mitä siitä alkaa käräjöimään.

Niin haastellen olivat he saapuneet kotoa lähelle. Tiellä tulla viuhkoi heitä vastaan kylän kauppias, aina hauska ja leikkisä mies.

— No, kuinka kävi, Kusti? Joko saatiin selville, että olet halkoja varastanut? kysyi hän leikillisesti Kustilta.

— Hyvin kävi. Plöröksi meni koko asia. Mitä kauppiaalle itselle kuuluu, tuumaili Kusti.

— No eipä erinomaista. Terveenä ollaan. Sanomalehdestä luin vastikään, että kaikille niille, jotka tänä talvena ovat hevosen lihaa syöneet, antaa kruunu ison palkinnon, sanoi hän, mutta suupielissä näkyi naurun ryppyjä, vaikka koettikin konna levollisena valehdella.

Kusti heti epäili asian todellisuutta, mutta Kumpulan Juho piti täytenä totena.

Ja kauppias jatkoi matkaansa.

— Jos asia niin on, niin sinua se taas Juho vetelee hyvin, sanoi Kusti.

Juho ei ihmeissään osannut mitään puhua.

— Olisi sen tiennyt, niin olisi pitänyt syödä konin lihaa koko talvi, arveli Kustin poika.

Mutta nyt olivat he saapuneet Kumpulan luo. Juho kääntyi mökilleen, mutta Kusti poikineen jatkoi matkaansa omalle pirtilleen.

— Mitä siellä niin kauvan viivyit? kysyi Henti Juholta.

— Oleskelin vaan. Mikä täällä on hätänä? puhui Juho rauhallisesti.

— Ei ole heiniä vähääkään, eikä puun tikkua, sanoi Henti ja puhui sitten itkun seasta:

— Täällä kävi taas Kurikkakin noista lehmistä haukkumassa. Ja kun näki, ettei ollut heiniä karvaakaan, uhkasi heti lähteä Järvelän puheille, että lehmät kuolevat. Ja kyllä kai ne kuolevatkin. Minä en jaksa lähteä suolle heinään. Ellet itse mene, niin kuolkoot. Minä olen niin kipeä taaskin.

— Syönythän sinä olet aamulla, mikä sinua vaivaa?

Juho osui olemaan virkummalla tuulella kuin Henti luulikaan. Syömättä lähti hän heinään suolle ja haasteli lähtiessään:

— Minulla se olisi taas hyvä asia, mutta enpä sano.

Ja niin hän meni.

Henti alkoi vaalimaan kipeää lastaan, jonka silmät nyt olivat aivan harmaat, ettei enään tuntenut äitiäänkään.

— Sokea siitä tuosta raukasta tuli, huokaili Henti.

Toiset lapset tahtoivat ruokaa.

Mutta vähässä olivat taaskin eväät. Ei ollut enään jauhoja ollenkaan, leipiä oli vielä joku. Hevosen lihakin oli loppunut.

Henti taittoi palasen kullekin lapselle, taittoi itselleenkin murusen ja koetti suolan kanssa syödä, vaan sairaaksi kun tunsi itsensä, ei syönti tahtonut käydä.

Kun Juho palasi heinästä, toi hän tullessaan vankan sylillisen puita, joita oli kopsinut heinäin päälle korvesta.

— Näistä se tulee ilonen iltavalkea, sanoi hän kun kantoi puita pirttiin.

— Jumalan kiitos, että nämä ilmatkin alkavat lauhtumaan, sanoi Hentikin vähän paremmalla tuulella. ‘

— Kyllä tästä nyt keväimeen päästään, vaikka konttaamalla, arveli Juho.

— Saarelan emäntä on luvannut antaa kehräyksiä... aina sitä silläkin vähän saisi, kun tervennä pysyisi, sanoi Henti.

Illempana Juho sitten ilmoitti Hentille, mitä kruunu on luvannut niille, jotka hevosen lihaa ovat syöneet.

— Se nyt taitaa olla taas valetta, arveli Henti.

— Täysi tosi... kauppias minulle sanoi, että sanomalehdissä on niin ollut, sanoi Juho.

— En minä sitä voi uskoa, mutta hyvä olisi, jos tosi olisi.

* * * * *

Seuraavana päivänä kulki Juho mökistä mökkiin, talosta taloon selvittämässä, että kruunu on kaikille niille, jotka hevosen lihaa ovat tänä talvena syöneet ja syövät, luvannut suuren palkinnon. Sitä hän selvitti ja selvitti, vaikka hänelle naurettiin vasten silmiä. Lisäksi vielä kehui joka paikassa, etteivät muut saa palkintoa kuin hän, muut eivät ole syöneet kuin hän.

— Mutta ainahan sinä olet kieltänyt, ettet ole syönyt itse, vaan koirallesi syöttänyt, sanottiin hänelle.

— Minä saatan näyttää todeksi, että minä olen itse syönyt väkeni kanssa kaikki sen Saarelan ruunan lihat, sanoi Juho siihen.

— Onpa se hyvä, että nyt itse tunnustat.

— Paljon siinä olikin syömistä, hätä olisikin muuten ollut, arveli Juho.

Ja joka taloon, johon tuli, kehui hän, että paljon oli syömistä siinä Saarelan ruunassa.

Viimein päätti hän käydä Järvelässä tiedustelemassa, milloin palkinto tulee.

— Polonen mies! Kuka sinulle niin on sanonut, kysyi Järvelä häneltä.

— On sitä monikin kylällä puhunut.

— Mene nyt kotiasi, äläkä anna enään itseäsi pilkata. Joku konna on sinua kiusataksesi nostanut semmoisen huhun, sanoi Järvelä.

Juho ei mielinyt Järvelääkään uskoa, mutta kun Järvelä toistamiseen sanoi, uskoi hän lopulta ja palasi kovin nolona kotiaan päin. Mennessään mökkien sivu, huusivat hänelle jotkut:

— Joko sait palkintoja konin lihan syönnistä?