Part 7

Mutta nolona ja vastaamatta käveli Juho kotiaan päin.

10.

Kumpulassa oli taaskin hätä. Hevosen liha oli loppunut ja armopuista saadut jauhot syötynä. Hentin oli onnistunut saada kehrättäviä ja siten vähän ansaitsi. Juhonkin oli täytynyt alkaa kovertelemaan kapustoita ja lusikoita, vaan ruman mallisia kun olivat, täytyi hänen ne myydä polkuhinnasta ja sittenkään ei niistä moni huolinut.

Oli siis Kumpulassa hyvin laihat keitokset ja Juhokin eleli päiväkaudet, ettei muuta kuin tupakkaa puri. Armopuista olisi ollut vielä saatavaa, vaan ei luvattu antaa ennenkuin keväämpänä. Mutta Juho kärsi nälkää kuin mies, ennen aikoi kaatua ja kuolla ennenkun lähtisi taloihin töihin.

Mattikin oli saapunut tukkimetsästä ja ansainnut aika hyvin. Aikahyvin kai oli ansainnut, koska oli kahvipannunkin tuonut piilosta, että Kaisakin sai kuuman kupin syntisen sydämensä vahvistukseksi.

Saarelan isäntä oli käynyt hakemassa Mattia sahaamaan lankkuja ja lautoja uuden pytinkinsä tarpeeksi. Matti oli luvannut alkaa jos Kumpulan Juho alkaa kumppaniksi, koska ei kukaan Matin mielestä ollut niin hyvä alta-sahaaja kuin Juho.

— Kun sen saisikin liikkeelle, arveli Saarela Matin puheesen.

— Eiköhän Juhollakin ala olla pakosta, arveli Matti.

Saarela lähti siis Kumpulaan ja esitteli asian Juholle.

— Paljonhan me Matin kanssa olemme sahanneet. Herralan uudessa pytingissäkin on kaikki laattialankut minun ja Matin sahaamia. Joshan yrittäisi. Huonot minulla on kengät.

— Saat minulta kengät lainaan, lupasi Saarela.

— No, kun kengät annatte, niin... lupasi Juho.

Mennessään Saarela ihmetteli, että Juho lupasi.

— Taitaa nälkä viimein käskeä, arveli hän.

Ihmetteli sitä Mattikin ja Henti kaikkein enimmän.

— Rahaa tarvitsee... kevät tulee ja linnut alkaa laulella, sanoi Juho Saarelan mentyä.

— Niin on ja tukkien kuletus alkaa ja sinulla ei ole kenkiä että kulotukseen kykenet, sanoi Henti.

— Ei ole hätää enään. Kuukauden päästä paistaa aurinko jo korkealta, maa käy täplikkääksi ja linnut laulelee. Loppuu viimein tämäkin talvi, loppuu perhana olkoon viimein, puheli Juho.

Seuraavana päivänä alkoivat he jo Matin kanssa sahaamisen ja reimasti kävi työ, sillä Juho oli kelpo työmies, kun laiskuudeltaan vaan sai valtaa.

* * * * *

Kaaperin Kustissakin elettiin tavallisesti, sillä suksista saivat he paljon rahaa. Ei ollut hätäpäivää.

Mutta arvannoston aika läheni ja tuli Kustin pojan lähteä arpaa nostamaan.

Kustin poika oli kookas mies, komeavartaloinen ja pulska muutenkin, ei ollut epäilemistäkään, ettei hän kelpaisi sotamieheksi.

— Koeta sanoa, että sinulla on rinta kipeä, sanoi Kusti lähtiessä pojalle.

— Ei niille taida auttaa mikään, vaan vissi se vaan on, ettei kanna tämä poika kruunun harmajaa takkia, puhui poika rennosti.

Itkusilmin sitten erkanivat. Suksilla poika lähti, sillä ei ollut vallan pitkä matka arvannostopaikalle.

Levottomalla mielellä oli Kusti koko ajan kun poika oli arvannostossa, ei saattanut öitänsäkään nukkua, vaan valvoi ja mietiskeli. Sitä hän enimmän pelkäsi, että jos ei Amerikasta tulokkaan tikettiä, että ainakin joutuu moneksi vuodeksi ilman edestä kruunua palvelemaan. Sitä hän mietti ja arveli ja epäili. Hän koetti väliin lohduttaa itseään sillä, että poikansa edes pääsee reserviin... vaan kovin ikävältä tuntui sekin.

Ja kovin levottomin mielin vartoi hän poikansa kotiintuloa ja akka teki itkua ja valitteli...

Mutta ennenkun poika ehtikään kotiaan tuli jo kulkevien matkassa tieto, että Kustin poika oli nostanut ensimmäisen arpanumeron. Ja kehuttu oli, että siitä miehestä tulee komea sotilas.

Kusti pillahti akkansa kanssa katkeraan itkuun;

Seuraavana päivänä tuli poikakin. Oli ryypännyt hyvänlaisesti, että oli hauskimmallaan humalassa.

— Helee, hyvää kuuluu, huusi hän jo ovella, että kaikui ja heti ensimmäiseksi tarjosi isälleenkin lasia, että ottaa ryyppy. Ja mielelläänhän Kustikin kipeään sydämeensä kumosi lohdutusta.

Selvitti poika sitten kuinka onnettomasti kävi hänelle. Mutta sitten hän iloisesti suori takkinsa povitaskusta kirjeen ja huusi:

— Hyvää kuuluu Amerikasta... tiketti tulee kohta... tässä on preivi.

Kusti akkaneen ihastui ikihyväksi.

— Mutta siitä Ameriikkaan menosta ei saa puhua sanaakaan, varotti Kusti.

— Eipä tietenkään, sanoi poikakin.

Alkoivat he sitten yhdessä tutkimaan kirjettä ja luvattiin siinä, että tiketti heti pannaan postiin.

— Heti kun vesi auki tulee, niin heti...ennen Juhannusta jo lähden, sanoi poika.

— Ehdit käydä tukkijoella matkarahoja ansaitsemassa, sanoi isä.

— Juuri niin... hyvin sopii. Katsotaanpa kantaako tämä poika kruunun harmajaa haaratakkia kahden kiven ja kannon välissä... he, he.

— He, he, nauroi isäkin.

Mutta kylällä ei tiedetty mitään mitä Kustin poika hommaa, ei oltu kuultu, että hänelle tiketti tulee. Vaan kaikille näytti olevan mieleen se, että poika oli ensimäisen numeron nostanut.

— Siellä sekin poika oppii huutia tietämään. Onkin kasvanut siinä pirtillä kuin metsän peto, vaan annappas kun kruunun kouriin joutuu, niin eiköhän eikene, sanottiin, ja sanottiin se pojalle itsellekin ja Kustille siitä usein mainittiin. Mutta Kusti poikineen piti Ameriikkaan menon salaisuutena, eivät hiiskuneet kenellekään mitään. Mutta joka kerta kun posti tuli, kävi poika kuulemassa oliko hänelle kirjettä.

Toikan Iisakille oli kevätpuoleen karttunut niin paljon höyläämistä, että melkein oli liiaksi. Ovia ja akkunoita tarvittiin ja usea oli Iisakkia käynyt kesäksi työhön hakemassa, mikä pytinkiä laudottamaan, mikä laattioita höyläämään. Nyt viimeiseksi oli tuotu kylän meijerihuoneen akkunan ja oven lankkuja ja niillä oli tulinen kiire, että Iisakki melkein yötä päivää höyläsi.

Helenallakin oli työtä. Pappilan rouva hätäili mattojaan ja Saarelan emännän kangas oli vielä kesken. Melkein joka viikko kävi rouva Toikalla kyselemässä ja katselemassa. Joskus hän poikkesi Kumpulaankin.

Taas eräänä päivänä ajaa renkotti Toikalle suuri säkillinen matontilkkuja matkassaan.

Kun ensin haastelivat muita asioita, kysyi rouva:

— Onko tuo Kumpulan Juho nytkään missään työssä?

Helena alkoi selvittää.

— Täytyi sen vetelyksen viimein lähteä liikkeelle kun koninliha ja armojauhot loppuivat. Kuolema olisikin tullut. Ennen kun meni Saarelaan sahaamaan, oli monta päivää, ettei ollut muuta kuin vettä. Mutta se onkin se Juho kummempi muita ihmisiä, se elää viikottain melkein Jumalan jyvättä ja taas kun pääsee syömään, niin syöpi, että hirvittää. Henti kuuluu kehräävän Saarelaan. Minä en ole koko talvena käynyt mokomassa läävässä. Vaan jo siinä oli surkeaa tässä kun pakkaset olivat... huh... karvaa nostaa kun ajattelee.

— Niinkö kylmä pirtti?

— Vesi jäätyi astiaan ja leivät olivat kylmettyneet pöytälaatikossa, kuulemma.

— Kummako sitten, että lapsi tuli sokeaksi.

— Kylläpä niitä vareksia siinä on, jos olisi yksi kuollutkin, ja toisia tulee, eikä taida olla kovin kaukana...

— Ne niitä sitten tekevätkin, niinkuin ne syödä kelpaisivat, sanoi rouvakin kylmästi.

— Olisi niitä jo heillekin ollut, köyhäinhoitoon kai ne lopulta joutuvat kaikki.

Ja vielä paljon muuta selvitti Helena, selvitti ja valehteli väliin. Ja rouva oli harras kuulija. Selvitti Helena muitakin kylän asioita ja kovasti haukkui Kaaperin Kustia, Kustin vaimoa ja poikaakin.

Viimein taas selkenivät puhumaan kankaankutomisesta.

— Henti olisi hyvä kankuri, vaan hänellähän ei ole kangaspuita, sanoi rouva.

— Ei tuo minusta ylönkään hyvä ole, arveli Helena.

— Tässä toissa vuonna kutoi minulle kangasta ja erinomaisen hyvää, puolusti rouva.

Helenallakin muuttui ääni kellossa.

— Olisihan se kankuri, vaan kun eivät sen vertaa saa kokoon, että kangaspuut toimittaisivat, sanoi hän.

Viimein rouva läksi ja mennessään poikkesi hän Kumpulaankin.

Henti oli kehräämässä ja lapset tomusivat laattialla. Nuorin istui sängyssä, äänetönnä jyrsien leipäpalasta.

— Poikkesin sinuakin katsomaan. Sokea siitä taisi tuosta lapsesta tulla? sanoi rouva tervehdykseksi.

— Sokeahan siitä tuli... Rouva on hyvä ja istuu.

— Sitä minä, että etkö saisi jostakin kangaspuita lainaan, saisit alkaa kutomaan puolivillasta minulle. Onpa Saarelan emännällä hienoja villoja.

— En tiedä. Mistäpä minä kangaspuut saisin? Niillä, joilla on, ne tarvitsevat itse, ei jouda keneltäkään lainaksi.

— Mutta onhan Matin Kaisallakin kangaspuut. Eikö hän lainaa?

— Kaisalla kyllä on kangaspuut, vaan hänkin on ottanut Kurikan emännältä puolivillasta kutoakseen.

— Koeta nyt kuitenkin saada lainaksi jostakin.

— Lintuhäkkiä vai mitä nämä ovat?

— Lintuhäkkiä ne ovat. Juho niitä iltasin tässä on tehnyt, selvitti Henti.

Rouva otti oikein käsiinsä katsellakseen niitä ja arveli:

— Eihän teillä nyt olekkaan punatulkkua, niinkuin ennen aina on ollut.

— Mennä kesänä kuoli sekin vanha, joka oli ollut häkissä jo neljättä vuotta, vaan eikö tuo Juho tänä kesänä pyytäne uutta?

— On se melkein lapsellinen mies, kun viitsii täänlaisten kanssa hommata ja pyytää varpusia... eihän se ole kuin pahaisten poikanulikkain tointa.

— Niinhän se on lapsellinen.

— No kuinka te nyt muuten tulette toimeen. Tehän kuulutte eläneen kuin herrat... on sanottu.

— Niin on menty päivästä toiseen, vaan ei se herraselämää ole ollut.

— Monella olisi tainnut olla kuoleman hätä, jolleivät armopuita olisi saaneet, samoin teilläkin. Vaan väärin oli, että teille annettiin sen miehesi vuoksi. Koko talvenhan se kuuluu tässä maanneen ja syöneen.

Henti ei siihen virkkanut mitään, antoi rukin pyöriä kahta tulisemmasti ja pisteli jo vihaksi rouvan muistutukset ja teki mieli sanoa, että ei vaan ole pappilasta isoja apuja saatu. Ja kun rouva yhä jankutti ja tiedusteli ja marisi kaikista asioista, puhkesi Hentin viha ilmi ja silloin se tuli mitä jo kauvan oli aikonut sanoa.

Rouva ensin hämmästyi, vaan sitten kiivastui hänkin ja lopuksi sanoi:

— Semmoiset ne ovat, kun niille koettaa hyvää, kiittämättömyyttä saa palkakseen. Ja ole nyt... äläkä käy enään pappilassa, mokoma lunttu, etköhän kadu vielä.

Ja niin rouva läksi.

Hentin teki niin pahaa rouvan mentyä. Katui, että oli kiivastunut, vaan tuntui niin katkeralta, kun rouva semmoisesta soimaili, eihän se ollut ihmisen omassa vallassa ja olihan niitä semmoisiakin, joilla oli vielä enemmän lapsia kuin heillä. Kaikkenaan se, vaan kun rouva vielä sekoittaa viattomia ihmisiä asiaan.

Kehrätessä hänelle taas muistui mieleen koko entinen elämä ja se, että miltähän mahtaisi tuntua, kun olisi kaikkia yllin kyllin, olisi iso karja navetassa ja ruokaa aitat täynnä ja mies, jota voisi rakastaa ja kunnioittaa.

* * * * *

Kun Juho sinä iltana palasi Saarelasta, oli hänellä iso kimppu rautalankaa kainalossaan.

— Mitä sinä noin paljolla rautalangalla teet? kysyi Henti.

— Koetappa arvata, minulla on tässä mukavat tuumat, vastasi Juho.

— Olisi ollut puolta parempi, kun olisit ostanut jotakin muuta. Ainoat pennisi luultavasti panit tuohon, nuhteli Henti.

— Tällä viikolla loppuu Saarelasta sahaaminen. Minä alan tässä tekemään oikein pulskeata lintuhäkkiä. Koko talven olen miettinyt, että minkälaisen tekisin, että se olisi vähä erinomaisempi kuin muilla. Nyt minä vasta olen hoksannut, luulenpa että sitä kummissaan katselee kukin, puheli Juho.

— Vaan milloin sinä meinaat alkaa hommaamaan kenkiä itsellesi, että tukin-uittoon kykenet.

— Kyllä minä siitäkin huolen pidän. Nyt kun saan Saarelasta tilin, niin ostan kengäkset ja varret. Pilkkatien Mikko on jo luvannut tehdä kengät, aikoi palkastaan ottaa linnun häkkineen, jahka tässä rupean lintuja saamaan.

— Nauravathan sinulle vareksetkin, kun viitsit noita varpusia pyytää ja niitten kanssa puuhata päiväkaudet.

— Naurakoot, minä en siitä paljoakaan välitä mitä ihmiset sanovat.

Parin päivän perästä loppuikin Saarelasta sahaaminen. Juhosta tuntui kuin vankeudesta olisi päässyt, kun työ loppui. Tilissä sai hän vielä sen verran rahaa, että kykeni ostamaan kengäkset ja varret ja vei ne heti Pilkkatien Mikolle tekeille.

Juholle koittivat nyt hauskat päivät. Erinomaisella innolla teki hän lintuhäkkiä, teki illoilla hiljaseen ja aamuilla varhain nousi ylös napertelemaan. Kummallinen häkki siitä näytti tulevankin, oli kuin risti-kirkko ja mainion iso, että kai mahtui varpusia sisälle.

— Tästä tulee kirkko-häkki. Siinä on lintusilla hauska olla, saavat kulkea rististä ristiin, aivan kuin suntio kulkee tässä meidän ristikirkossa, puhui hän tehdessään häkkiä.

Jokaiseen ristiin laittoi hän kaksipuoliset ovet ja keskelle häkkiä, kattoon, teki hän mainion kuvun, joka oli olevinaan kirkon katossa oleva pyöreä kupooli. Yhteen ristiin tuli sitten holvi, lukkarin penkki ja numerotaulu, jona oli olevinaan vanha kengän paikka, reunustettu valkosella nahalla. Sakaristo tehtiin myöskin ja ovi siihenkin. Kirkon penkkeinä oli olevinaan vartaat, joilla linnut saisivat hypellä. Saarnatuoli tehtiin keskelle kirkkoa ja siihen laitettiin linnuille ruoka- ja juomapaikka.

Juho oli niin huvitettu työstään, ettei hän muistanut nälkääkään ja kovin hitaasti valmistui häkki, näet, paljon enemmän karttui työtä kuin tavallisessa häkissä, mutta ihmeellisen ahkera oli Juho, että Hentinkin täytyi ihmetellä.

11.

Kaaperin Kustin poika oli saanut tiketin Ameriikasta. Vaikka sitä koetettiin pitää salassa, levisi siitä tieto nopeasti kuin kulovalkea ympäri kylän. Paljon oli muitakin Ameriikkaan aikovia ja yht'aikaa päätettiin lähteä. Kustin poika aikoi heti lähteä, kun palaa tukin-uitosta.

Asian kuultuaan läksi Kumpulan Juhokin käymään Kaaperin Kustissa. Jätti lintuhäkin valmistamisen kesken ja päätti levähtää.

Hyvin oltiinkin rausteliaalla tuulella Kustissa. Heti annettiin Juhollekin kahvia nisun kanssa ja Ameriikan hyvyydestä puheltiin.

— Sinne se olisi minunkin pitänyt päästä sinne Ameriikkaan, se olisi minun kotomaani, niin minusta tuntuu, tuumaili Juho.

— Nälkä ja ijankaikkinen puute täällä on Suomessa, ei täällä saa kelvollisia vaatteita ylleen, vaikka yöt päivät tekisi. Vaan näkeepä sen, että ne, jotka palaavat Ameriikasta, ovat kuin suuria herroja... Ja siellä kuuluu olevan jokapäiväinen ruoka puolta parempaa kuin herroilla täällä Suomessa, jutteli Kustin poika innossaan.

— Niinhän siellä kuuluu olevan, ihmetteli Juhokin.

— Voi kun joutuu ihminen näin vanhaksi, sinne olisin minäkin lähtenyt, surkutteli Kustikin.

— Milloin meinaat lähteä? kysyi Juho.

— No heti kun palaan tukin-uitosta, vastasi poika ja samassa lisäsi:

— Kun tästä lähtöpäivä tulee, niin tule sinäkin Juho tähän meille, minä tässä lähtöryypyksi laitan semmoista krettaa, jota ei kissa latki.

Haastelivat vieläkin Ameriikan hyvyydestä ja viimein palasi Juho kotiaan ja kummallisen kaipaavalta tuntui hänen mielensä.

* * * * *

Oli kulunut muutamia viikkoja. Kevät oli tullut, sulonen ja lämmin. Ei koskaan ollut Kumpulassa otettu kevättä niin suloisin tuntein vastaan kuin nyt, kauhean kylmän ja nälkäisen talven perästä. Ja joka paikassa tuntui kevät nyt keväältä ja oli kuin hyiset roudat, kärsimiset ja paleltumiset yht'äkkiä olisivat kadonneet sydämistä ja mieltä ilahutti auringon kultainen lämmin ja leudot etelätuulet.

Kevään kanssa palasivat laululinnutkin takaisin, palasivat vieläkin lauluillaan ilahuttamaan kylmiä sydämiä ja elämän viettiä tullessaan toivat. Pitkinä talvisina pakkas-iltoina oli moni jo ajatellut, että ne ovat kuolleet kaikki nuo ilon ja riemun saattajat, ett'eivät enään saavukaan tänne kauvas kylmään Pohjolaan, mutta ne palasivat vielä, tulivat samoin kuin ennenkin, istuivat katonharjalla, korkeissa kuusissa ja talon ympärillä laulelivat koivuissa.

Kumpulan Juhokin oli saanut valmiiksi merkillisen kirkko-häkkinsä. Tieto Juhon erinomaisesta häkistä oli levinnyt ympäri kylää ja kylän poikaset juoksivat kilvan katsomassa tuota kummallista kirkkohäkkiä, joka oli siinä vielä muista eroava, että siinä olivat vartaat rautalangasta eikä, niinkuin Juhon muissa häkeissä, pajun varvuista.

Varhain aamulla nousi Juho ylös ja alkoi siitä pirtin takaa metsiköstä pyytämään lintuja. Punatulkkua teki hänen mieli, sillä se oli paikkakunnalla rakastettu lintu korean värinsä ja äänensä vuoksi. Hän oli parina aamuna kuullut punatulkun viheltelevän metsässä lähellä ja innostunut kovin. Hän oli viheltänyt vastaan ja punatulkku oli vastannut.

Hän istui tai seisoi välistä tuntikaudet pihalla varhain aamusilla ja vihelti, vihelti lakkaamatta ja tarkasteli. Hänellä oli pyytöhäkki metsän reunalla ja häkissä viekoittelevana syöttinä pihlajamarjoja, mutta punatulkkuja ei näkynyt, eivätkä vastanneet hänen vihellykseensä.

Hän ryhtyi sitten pyytämään muita pieniä lintusia: hemposia, kivitaskuja, keltasirkkoja ynnä muita. Hän piristeli heinän kulmuja isoja päiviä pirtin taakse ja metsän reunaan, haki hevosen hännästä jouhia, joista valmisteli ansoja lautapalasiin. Ne lautapalaset hän sitten peitti kulumilla ja virneillä, että ansat jäivät näkyviin. Kinokset kun vielä olivat maassa, tulivat lintuset kernaasti pälvipaikkoihin ja tarttuivat arvaamatta ansoihin. Silloin Juho, pirtin akkunasta kun vahtaili, juoksi nopeasti päästämään saalistaan, joita välisti tarttui useampia yht'aikaa. Niitä hän sitten pani häkkeihin, nimittäin niihin, joissa oli puiset vartaat, kirkko-häkkiin ei hän raskinnut panna muita kuin punatulkkuja sitten kun niitä saisi. Häntä huvitti sanomattomasti varpusten räpäköiminen ja pelko häkeissä ja silloin oli ilo ylimmillään, kun häkeissä syntyi kiivas tappelu. Tuntikaudet hän niitä vahtaili, naureskeli ja tuumaili.

Kylän pikkupoikain paras ystävä oli Juho. He kulkivat Kumpulassa lintuja katsomassa ja innostuivat Juhon puheista He kärttivät kokoon rahaa, ostivat Juholta lintuja ja usein häkkiäkin. Siten sai Juho melkoisen hinnan häkeistään ja lintujen hinta vaihteli sen mukaan kuinka harvinainen lintu oli.

Juho päätti lähteä jonakin varhaisena aamuna kauvas suon taakse korkealle harjulle koettamaan jos siellä olisi punatulkkuja, mökin ympäristöllä kun ei näkynyt, ei kuulunut yhtään. Sieltä oli hän muinakin vuosina saanut, kun ei missään muualla ollut. Ja sen tiesi Juho jo vanhastaan, että kun kerran yhden saisi, kyllä sitten saisi muitakin.

Muutamana kauniina kevät-aamuna hän sitten varustausi aijotulle retkelle. Oli suvennut edellisinä päivinä ja nyt oli kylmännyt, että hanki kantoi metsässäkin. Oli hyvin varhainen. Muissa mökeissä nukuttiin vielä ja nukkumaan jäi Hentikin ja lapset. Aurinko teki nousuaan, näkyi soma rusko vuoren takaa, jota kohti Juho läksi häkkineen. Häkin oli hän pannut kelkkaan, jota veti perässään väännetystä vitsasta, joka juoksi olkapään yli ja kainalon alatse, tehden vetämistä varten sopivan silmukan.

Ja koira tietysti seurasi mukana.

Hän jo mennessään vihotteli, että eikö kuuluisi vastausta, vaan ei kuulunut. Suolle tultuaan hän silmäili heiniään ja huomasi, että aumojen kupeilla olivat jänekset pitäneet lystiä, koska olivat polkeneet heiniä ja pilanneet pahoin. Siitä läksi hän oikasemaan suoraan vuorta kohti, joka oli suoraan idässä. Hankea myöten olikin hauska ja mukava kulkea, sai mennä minkä puun välitse tahtoi, joka paikasta oli yhtä hyvä.

Auringon noustessa oli hän jo perillä.

Paistoi lämpimästi ja alkoi kuulumaan lintujen laulua...

Mutta erääseen paikkaan vuoren kupeella, jossa muiden puiden joukossa myöskin kasvoi pihlajia, teki Juho kuusen havuista mukavan vuoteen päivän rintaan. Hän viritti sitten pyytöhäkkinsä ja alkoi makuultaan viheltelemään. Uskollinen Kutti makasi jalkain juuressa haukotellen. Tästä samasta paikasta oli hän usein ennenkin saanut punatulkkuja, sillä tässä niitä oli, tässä kun oli pihlajamarjoja, joka on punatulkkujen mieliruokaa. Kauvan hän vihelteli ja terotti korviaan eikö kuuluisi vastausta, mutta ei kuulunut.

— Niitä näyttääkin tänä vuonna olevan kovin vähän, ajatteli hän, vaan jatkoi yhä viheltämistään.

Viimein kuitenkin, kun eivät hänen huulensa väsyneet, vaan yhä pysyivät mujussa, kuului punatulkkujen kimakoita vihellyksiä vastaukseksi. Ja niitä kuului monta.

Hän köykistyi yhä matalammaksi, veti koiraansa selkänsä taakse eikä uskaltanut värähtää, hiljaa ja miellyttävästi vaan koetti vihellellä.

Nyt olivat linnut jo näkösällä, istuivat lähellä pyytöhäkkiä pihlajassa, vaan eivät huomanneet Juhoa. Niitä oli neljä urosta ja kaksi naarasta. Urokset näyttivät niin peijakkaan sieviltä siinä kun pihlajassa istuivat ja hiljakseen viheltivät. Juhon sydäntä vavistutti, kun ajatteli, että jos lentävät pois ja hän ei saakaan.

Vaan kaksi urosta samassa lensi pyytöhäkin luo, toinen, nähtyään hyviä pihlajamarjoja häkissä, hyppäsi kauhoon ja samalla hetkellä laukesi häkin yläkansi kiinni. Toiset siitä pelästyivät ja lensivät matkoihinsa.

Mutta ilosta haljeta oli Juho ja suu tyytyväisessä vihellyksessä otti hän linnun pyytöhäkin yläkerrasta ja pani alakertaan.

— Oletpa komea lintu, noin punasta rintaa en muista nähneenäkään, puhutteli Juho lintua, joka räpäköitti ja pelkäsi ahtaassa häkissä.

Hän koetti uudelleen alkaa viheltelemään, että saisi vielä toisenkin, vaan vaikka hän hartaasti ja lakkaamatta vihelteli monta tuntia, ei kuulunut mitään. Häkissä oleva lintu räpäköitti ja melusi. Jos olisi se alkanut viheltämään, kyllä kai olisivat toisetkin palanneet takaisin. Hänen täytyi siis, vaikka vastenmielisesti, palata kotio, mutta mielissään oli hän sentään, kun yhdenkin oli saanut ja kuvaili jo sitä hauskaa, kun hän sen panee kirkkohäkkiin.

Suolla tapasi hän Kaaperin Kustin poikineen, jotka olivat käyneet kaukana saloilla honkametsässä ja vetivät he kelkoissaan hirvittävän isoja honkia. Etempää kylän metsätieltä kuului kulkusten ääniä. Metsämiehet palasivat puun nounnista.

— Tänä kevännä ne tulivat hyvät hongat, sanoi Kusti.

— Ei ole pitkiin aikoihin ollut tämmöisiä honkia, vakuutti Juhokin.

— Saitpa punatulkun... tuolla salonkin vaaran hännällä näkyi olevan paljon noita, sanoi poika.

— Vai oli siellä. Siellä ne sitten ovatkin, täällä ei ole näkynyt kuin joku, sanoi Juho.

Mutta Kusti poikineen jatkoi matkaansa ja seurasi heitä Juho, kelkassaan räpäköivä lintu.

Tultuaan kotia oli Juho mitä parhaimmalla tuulella. Hän toimitti heti uuden lintunsa kirkkohäkkiin ja katseli sen liikkeitä koko päivän. Iltapuoleen kokoontui kylän poikiakin taas Kumpulaan ihmettelemään lintua ja häkkiä. Usea heistä jo tinkasi Juholta valmiiksi punatulkun, mikä urospuolen, mikä naaraan.

— Jos tämä lintu vaan oikein alkaa laulamaan, niin pian niitä saadaan, vaikka vähä niitä näyttää tänä kevännä olevan. Vaan jos tästä semmonenkin laulamaan tulisi kuin se entinen oli meillä, niin... Katsokaa, jopa se rupeaa tykkäämään häkistään... noin... nyt hyppäsi saarnatuoliin... nyt menisi sakaristoon, vaan on ovi kiinni... nyt... nyt... jopa meni lukkarin penkkiin... alkaa vissiin veisaamaan... jo kosketti nenällään numerotaulua he, he, he, puheli Juho pojille.

Pojat ihmettelivät ja mainoivat.

Siitä pitäen kävivät pojat joka päivä Kumpulassa katsomassa, kun Juho pyyti punatulkkuja ja yhä nikkaroi lintuhäkkejä. Siellä oli niin hauskaa ja mukavaa, sillä Juho osasi tuumailla niin lapsellisesti ja leikillisesti, että poikia huvitti. Tuli poikasia toisista kylistäkin, ostivat Juholta punatulkkuja ja häkinkin. Monen teki mieli sitä kirkkohäkkiä, mutta ei ollut niin paljoa rahaa, että olisi irti saanut.

Siten piti Juhokin pientä ansiota.

Koko hangen ajan hän pyyteli lintuja. Nousi varhain aamusilla ja meni pitkät matkat metsään pyytämään. Hän oli niin innostunut toimeensa, ettei hän muistanut nälkäänsäkään. Päiväkaudet eli hän, ettei muuta vaatinut kuin tupakkaa, jota hän puri ja poltti. Vaikka ei olisi ollut syömistäkään, jos olisi tahtonutkin. Hädin tuskin sai Henti lapsille leipää ja itselleen vähä. Juho ei saanut kuin silloin tällöin. Miten lie hänessä henkikään pysynyt.

Lopulta karttui hänelle kirkkohäkki puolilleen punatulkkuja ja niitä hän ruokki ja vaali päiväkaudet. Niille hän hymyili ja puheli kuin parhaille ystävilleen. Hän keräsi niille sokerimuruja ja vehnäspalasia ja muita herkkuja mitä sai. Ne kesyyntyivätkin niin pian, ettei olisi uskonut, ottivat hänen sormiensa välistä sokerimuruja ja pihlajamarjoja. Muuan punatulkku, joka oli muita isompi ja punasempi, oli olevinaan rovasti kirkossa. Sillä olikin paksuin nokka ja se enimmäkseen oleskelikin saarnatuolissa, joskus kävi sakaristossakin. Muuan taas, joka oli paras laulamaan, oli olevinaan lukkari. Se oli paljoa hoikempi kuin rovasti, sillä oli nopeat liikkeet ja se lauloi niin kauniisti, vihelteli ja rallitti, että mielellään kuunteli. Muutamalta punatulkulta olivat toiset tappelussa kynsineet höyhenet päälaelta melkein paljaaksi, se oli olevinaan suntio ja se torkkuikin melkein aina oviloukossa, eikä näyttänyt välittävän mistään.

Muut olivat sitten olevinaan seurakuntaa. Sunnuntaisin pitivät ne täydelliset kirkonmenot, Juhon mielestä.

Sillä rovasti oleskeli enimmäkseen saarnatuolissa ja päästeli äreitä ääniä, istui paksun näköisenä, pää melkein höyhenien sisässä. Mutta lukkari liehui paikasta toiseen, hyppeli ja lauloi ja vihelti. Suntio useinkin istui jossakin häkin loukossa, silmät puoliummessa ja päälaki paljaana.

Seurakunta silloin tavallisesti hyräili orsilla ja harva häiritsi kirkonmenoja.

Juho katseli niitä ja tuumaili, että mitä ne kulloinkin tekivät, kun liikahtivat tai lauloivat. Tunnittain istui hän häkin vieressä ja naureskeli, ihmetteli ja oli hyvillään.

Eräänä päivänä tuli Pilkkatien Mikko Kumpulaan, muassaan Juhon uudet tukinuitto-kengät.

— Onpa sinulla täällä lintuja... voi viisikymmentä, kun on häkki täynnä, ihmetteli Mikko ja meni oikein lähelle ihmettelemään ja tarkastelemaan.

— Paljon enempi niitä olisi, vaan kylän poikasille olen myynyt monta kymmentä, ilmoitti Juho tyytyväisenä.

— Ja niin koreita kaikki. Minkä sinä nyt niistä minulle annat... anna sinä semmoinen, joka on hyvä laulamaan... Tuossapa on yksi, jolla ei ole höyheniä päälaella ollenkaan.

— Se on suntio.

Ja Juho selitti Mikolle koko jutun ja sen kuinka ne sunnuntaisin pitävät kirkonmenoja.

Mikko kuunteli suu tyytyväisessä hymyssä ja virkkoi sitten:

— Tuon lukkarisi sinä sitten annatkin minulle.

— En minä lukkaria anna, vaan tuon, joka tuossa juuri meni juomaan, sen saat. Sillä on yhtä hyvä ääni kuin lukkarillakin ja lukkarin apulaiseksi minä sitä olen kutsunutkin.

— No saman tuo sitten tekee. On sinulla tässä vaan eläviä, ihmetteli Mikko vieläkin.

Mutta Juho otti taitavasti lukkarin apulaisen kirkkohäkistä ja pani sen Mikkoa varten tehtyyn puuhäkkiin.

— Kas nyt... nyt olet siellä yksinäsi ja laula sinä nyt, että Mikolta korvat särkyvät, laula niinkuin olet kirkossakin veisannut, toivotti Juho.

Sai siis Mikko kengänteko-palkastaan häkin ja linnun.

— Ja muista sinä joka aamu päästää se pesemään pöydälle... siitä se pitää, neuvoi Juho.

— Sinä höpiset niin paljon, että tekisi mieli luulla, ettet ole enään täydellä päällä... Ei se muina keväiminä noin paljoa ole höpissyt kuin nyt, puhkesi Henti sanomaan, sillä häntä hävetti Juho, Mikon vuoksi.

— Ole sinä vaiti ja veisaa, sanoi Juho.

Mutta Mikko läksi tyytyväisenä saaliineen kotiaan, varovasti häkkiä kantaen.

Juho alkoi tarkastamaan uusia kenkiään. Koetteli jalkaansa ja veti varret suoriksi.

— Mistä saat voidetta noihin kenkiisi? kysyi Henti.

— Onhan minulla vielä hevosen rasvaa paljon, sanoi Juho ja alkoi hommata kenkäin voitelemista.

12.

Hangen aika oli loppunut ja punatulkun ja varpusten pyyntö samoin. Sillä maan paljastuessa loittonivat varpuset ja punatulkut, ettei kuulunut lauluakaan kun silloin tällöin, sivulentäessään laulelivat.

Alkoi tekemään kesää.

Päivät muuttuivat sumuisiksi ja eteläinen tuuli puhalteli valtavasti. Väliin satoi vettä, väliin lumiräntää. Paksut kinokset alkoivat kulua, hupenivat hupenemistaan ja katosivat vainioilta kaikki tyyni. Purot alkoivat juosta ja maantie kävi paljaaksi. Metsissä vielä oli vähän kinoksia, mutta sulamisen alussa nekin ja kaikki ojat tahi sivut toivat vettä alas rinteiltä ja harjanteilta jokilaaksoon ja kuljettivat ojia myöten valtavaan jokeen.

Mutta joen pinta oli vielä liikkumaton ja valkoinen, kuin talvellakin, sitä katti vielä kyynäriä paksu jää, joka näytti itsepäisesti pysyvän viimeiseen asti ankaran talven muistona.

Metsä, joet ja purot alkoivat olla tulvillaan, tukin-uiton aika alkoi olla käsissä.

Kaikissa tukkimiehissä heräsi entinen halu päästä tukinuittoon ansaitsemaan. Oli kuin olisivat olleet uusia ihmisiä kaikki jätkät. Kun vettä satoi ja ojat juoksivat, heräsi tienestin halu ja kaikki muu unohtui. Sinne piti päästä puulaakin hommiin isoja palkkoja saamaan.

Takakadultakin aikoivat kaikki muut tukinuittoon paitsi Toikan Iisakki, joka ei ennenkään koskaan ollut siellä käynyt. Tuli siis kiirettä ja hommaa, sillä paljon tiedettiin olevan tukinuittoa. Kenkiä ja vaatteita varustettiin matkaa varten ja se, jolla laukku oli, se sitä voiteli ja paikkaili ja oli hommassa.