Part 5

— Kyllä kaiketi se on viitsinytkin! Puun puute on ollut kaiken syksyä, ettei paljo hammastikkua ole koko pöksässä ollut, selitti Helenakin.

— Vissiin varastaa aitoja ja muuta, arveli Kurikka taas.

— Mistäpä muualta saisi niin viljalta puuta. Ei ne halotkaan itsekseen tule kartanolle, ellei vaivaa näe ja toimita. Kumpulan Juho ei ole nytkään kaikkena talvena käynyt kertaakaan metsässä, siitä näreiköstä läheltä täytyy Hentin ressata kaikki puut. Millä he siinä tarkenevatkin! Pirtti kuuluu olevan kuurassa sisältäkin, selitti Helena.

— Kyllä se on synty-laiska mies se Juho, tuumasi siihen Kurikka.

— Mikäpä heillä on hätänä. Paremmat päivät niillä nyt on kuin ennen. Lihaa syödään kolmasti päivässä ja kahvia keitetään väkevää kuin tervaa, sanoi Helena.

— Mistä niillä kahviakin on keittää? Minusta saisi kiittää Jumalaa, joka jaksaisi leipämurun ansaita.

— Hyvät isännät sitä kahvia antavat vanhoille helluilleen, sanoi Helena.

Iisakki yritti Helenaa häikäsemään, että pidä suusi kiinni, vaan Helena oli taas päässyt puhetuulelle ja hänen kieltään ei sitonut maa eikä taivas.

Kurikka ymmärsi heti mitä Helena tuolla lauseellaan tarkoitti ja arveli:

— Kumma minusta oli, kun se Järvelä meni takaamaan ne lehmät.

— Sanon minä sen verran, että jos näitä pakkasia yhä riittää, niin kyllä kuolevat lehmät, sanoi Helena.

— Jaa, Järvelä saa maksaa minulle, kuka käski mennä takaamaan. Minä en helpota, puhui Kurikka kuin vihassa.

— Epäilemättä joutuukin maksamaan. Jos eivät kylmettyisi niin nälkään ne kuitenkin kuolevat... Heiniä ei ole kuin huonoja runsuja Saarelan suolla ja vähä niitäkin. Oljet ja ruumenvähäset jo syksyllä vaihetettiin jauhoihin porvarille. Nälkään ne kuitenkin kuolevat. Ja paleltuvatkin. Toissa-aamunakin olivat hännästä kylmettyneet laattiaan, tiesi Helena yhä selittää.

— Ei kai ne lypsä mitään.

— Lypsä! Ei ole maidon tilkkaa kummallakaan.

— Kyllä sekin lehmän pito kannattaa. Mutta niinkuin sanottu: Järvelän vahinko se on, ei minun.

— Olisikin hyvä, että Järveläkin näkisi, mitä se maksaa, että auttaa semmoista laiskaa joukkoa, toivoi Helena.

Kääntyi sitten heidän keskustelunsa armopuihin ja halusi Helena tiedustella Kurikalta miten puut jaetaan ja kenelle kaikille annetaan.

— Valtion määrä on semmoinen, että ainoastaan niille saapi antaa, jotka kykenevät itse tukin-hakkuuseen, siten saaden samalla työ-ansiotakin, selitti Kurikka.

— Se muuttaakin asian. Kaaperin Kusti tässä on ilonnut, että aivan ilman ne tulevat, että herraselämä tässä alkaa keskellä katovuotta tiesi Helena.

— Eilen illalla kuulutaan puita jaetun. En ole ollut siellä, vaikka valta kai minullakin olisi ollut sinne mennä. Mutta jakakoot kuinka parhaiten ymmärtävät, en huoli, puhui Kurikka.

— Kai ne tuolle Kumpulan Juhollekin antavat. Henti kuuluukin iloinneen, että ei tarvinnut Juhon lähteä talon työhön, kun nyt kruunu alkaa ruokkimaan, sanoi Helena taas.

— Totta kaiketi antavat, vaan jos minä olisin määräämässä, niin ei Kaaperin Kustiin yhtään puuta. Kuolkoot nälkään, kun eivät viitsi työtä tehdä — se olisi heille parhaiksi. Kuka käskee mässätä kesällä kaiken ansionsa ja talven tullen pitäsi piirin sitten laiskoja elättää. Jos minun vallassani olisi, niin ei kenellekään laiskalle apua. Saataisiin nähdä, että viime hädässä sentään ryhtyisivät työhön. Ja jos eivät yrittäisi, niin kuolkoot ja haudattakoot pystyyn, puhui Kurikka äkäisenä.

Lopulta sanoi hän sitten, ovella mennessään:

— Pidä sinä Iisakki tuota Kumpulan Juhoa silmällä, että jos hän öisin on liikkeellä.

— Eipä taida minulla tulla vahtia pidetyksi, arveli Iisakki vastaukseksi.

— Ne ovat kaikki samanlaisia nuo mökkiläiset, mutisi Kurikka mennessään.

Hän lähti nyt Kaaperin Kustin tuvalle, sinne hiukan taaemmaksi. Kustin tuvalta ei noussut savua eikä näkynyt valkeaa. Näytti kuin ei olisi vielä herättykään.

— Vieläköhän ne kelvottomat nyt nukkuvat, ajatteli Kurikka mennessään.

Tultuaan tuvalle, alkoi hän pitämään poliisitutkintoa ulkokausteella, että näkyisikö siellä heidän halkojaan. Vaan ei näkynyt puun tikkua minkäänlaista. Hän huomasi tallin puretuksi ja arvasi heti, että puun puutteessa oli täytynyt se polttaa. Kun joka sopen oli tarkastanut, kävi hän sisälle.

Huoneessa olikin pienessä läkkikiilussa tuli, vaikk'ei sitä ulos huomannut, akkunat kun olivat niin vahvan jään peittämänä.

Kumma kyllä, tuntui pirtti jotenkin lämpimälle, vaikka pakkanen oli. Kustin vaimo kutoi sukkaa kiilun ääressä uunin luona, Kusti ja poika makasivat. Kurikka silmäili huoneen joka loukkoon, mutta hän ei huomannut missään halkoja.

— Onpa teidän pirttinne siksikin lämmin, sanoi hän.

— Ei tämä kaikkein kylmin ole. Mihinkä sitä nyt ollaan matkassa näin aamuvarhaisella? äänteli Kusti sängystään.

— Ei tätä edemmäksi. Kun kävin Toikalla, niin ajattelin, että pistäyn sinuakin katsomassa kuinka niitä suksia sinulla valmistuu, tuumaili Kurikka.

Mutta Kusti arvasi vallan hyvin, missä tarkoituksessa Kurikka oli liikkeellä, oli arvannut jo ennen ja varustanut halot piiloon, jos osuisi millä hetkellä hyvänsä tulemaan. Ja tiesi myös Kurikka jo vanhastaan, ettei ollut helppo Kustin vehkeitten perille päästä.

— Teill' on vissiin jo pirtti lämminnyt, koska näin lämpimältä tuntuu, arveli hän noin niinkuin sivumennen.

— Jo on lämminnyt, täytyy aikaseen lämmittää, aamuksi jähtyy riivatun kylmäksi, puhui Kusti.

— Kuinka ne ihmisrukat lienevät tarjenneet näillä pakkasilla, surkeaa kai se muutamin paikoin on ollut Ja mistä sitä puutakaan on jaksanut saada, arveli Kurikka taas.

— Surkeaa on ollut, kovin on saanut paleltua ja olla kontassa koparat kaiket päivät. Pyhtilän isäntä sentään minulle on luvannut metsästään puita, että kun on tarjennut noutamaan, niin ei ole juuri palelluttu, vaan ei ole kaukana siitäkään, valitti Kusti.

— Eipä teillä kartanolla näkynyt yhtään halkoa, sanoi Kurikka siihen.

— Viimeiset poltettu tänä aamuna. Metsään pitäisi lähteä, kun tarkenisi, vastasi Kusti rohkeasti.

Arveli Kurikan isäntä, että turhaa olisi, jos enemmältä alkaisi tutkia ja morkata, siitä ei kumminkaan tulisi asiaan sen parempaa selvää. Ja päätti hän tällä kertaa jättää tutkimuksensa sikseen, vaan vahvasti sydämessä uhkasi, että hän tekee lopun Kustin vehkeistä.

Siitä kääntyi taas keskustelu armopuihin. Sillä niistä sitä enimmän puhuttiin koko pitäjässä, ettei muistettu pahkastakaan.

— Kuvernöörin ansiota kuuluu olevan kaikki, että köyhistä huolta pidetään, sanoi Kusti.

— Kyllähän kuvernööri on parastaan koettanut, myönsi Kurikkakin ja hommasi poislähtöä.

Kurikan mentyä arveli Kusti;

— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän, mitä se täällä kävi nuuskimassa.

— Joo, mutta hukkaanpa meni he, he, nauroi poikakin vuoteeltaan.

— Parahiksi ehti pesä päästä, ettei nähnyt halkoja, tuumasi vaimokin.

7.

Seuraavilla viikoilla ei muusta puhuttu kuin armopuista, ja monenlaisia huhuja oli liikkeellä. Köyhä kansa oli kovin hyvillään, varsinkin ne, joilla todellinen hätä oli. Mutta nekin mökkiläiset, jotka aika hyvin tulivat toimeen, joilla ei ollut kuin pari kolme lasta ja rahaakin kasassa, nekin alkoivat valittamaan köyhyyttään ja surkeuttaan ja kävivät Järvelässä myötäänsä vaikeroimassa, että paremmin saisivat Ja jännitetyin mielin odotettiin sitä aikaa, jolloin saadaan tietää, paljonko kukin saa.

Ja jo tuli se päivä, jolloin saatiin tietää.

Kaaperin Kusti, joka piti tarkkaa vaaria asiain menosta, oli ollut jok'ikisessä kokouksessa, jossa armopuista oli puhe. Hän se oli nytkin matkassa, vaikka pakkanen oli, ja hän se toi sanomia takakatulaisillekin, että miten oli päätetty. Muut eivät olleet saaneet kuullakaan koko asiasta, että milloin saadaan tietää, paljonko kukin saa. Ja kovin oli reippaalla tuulella Kusti, tullessaan kylältä.

Kumpulaan hän ensiksi poikkesi.

Juho arvasi heti, että tuopi Kusti sanomia.

— No miten kävi? kysyi hän heti.

— Hyvin kävi. Sata tukkia annettiin sinullekin, sanoi Kusti.

Juho ei mielissään osannut mitään vastata.

— Ja minulle annettiin kahdeksankymmentä, olisivat ne saaneet minullekin antaa sata puuta. Vaivanen mieshän minä olen ja vanha, ja vaimo on vähänäköinen ja kivulloinen, selitti Kusti, mutta nähtävästi oli hän hyvillään.

— Annettiinko Matille?

— Ei annettu Matille. Hän tulee toimeen muutenkin, siksi ei annettu.

— Elää se Matti niilläkin.

— Elää kuin poika.

— Myötäänsä ansaitsee nytkin halonhakkuulla.

— Joo. Ja Toikan Iisakille ei myöskään.

— Vielä hänelle, jolla on monta sataa markkaa pankissakin.

Niin siinä keskustelivat siitä, että kenelle oli annettu ja kenelle ei.

Mutta Juho muisti vielä kysyä:

— Annettiinko Suvitien Jaakolle?

— Ei annettu.

— Se oli väärin, ettei annettu. Jaakon olisi tarvinnut saada, vaikka on nuori mies. On pitänyt olla kolmena kesänä peräkkäin äkseeraamassa parhaan tienestin ajan. Ja joukollinen mies. Väärin oli, kun ei Jaakolle annettu, puhui Juho.

— Ei ole kuitenkaan annettu.

Kumpulasta siirtyi Kusti Toikalle. Ja heti kun ovesta pääsi sisälle, alkoi selvittämään minkä ennätti.

Iisakki ja Helena kuuntelivat suu auki.

Ja kun Kusti sitten oli merkillisimmät seikat armopuiden jakamisen suhteen selvittänyt, sanoi hän lopuksi:

— Ja kun minä niistä puista saan rahat, niin ostan kannun viinaa monesta aikaa.

Jaaritteli sitten vieläkin. Vaan Toikan väessä tekivät Kustin uutiset myrkyllisen vaikutuksen.

Helena alkoi ensin hokemaan:

— Vai sillä lailla niitä on annettu. Laiskoille annettu ja niille, jotka otsansa hiessä työtä tekevät, niille ei. Oliko sekin oikein, että Kumpulaan annettiin? Kahdelle nuorelle ja terveelle ihmiselle? Olisi Juhokin työssä, kyllä tulisivat toimeen. Paljon paremmin Matti olisi tarvinnut. Vanhempi mieskin ja paljon lapsia. Vaan siltä se näyttää, että laiskoja puolletaan, ja niitä, jotka työllään kokevat elättää itseään, etteivät olisi piirin niskoilla, niitä sorretaan. Kyllä meillekin olisi saanut antaa. Samassa rajassa tässä oltaisiin mekin, kuin Kumpulassa ja monessa muussa mökissä, ellei tässä työtä tehtäisi ja yritettäisi.

— Mitäs teistä! Iisakki nikkarimies ja hyvissä varoissa olette, ette te tarvitse, sanoi Kusti väliin.

— Me emme syökään kaikkia ansioitamme naamaamme niinkuin moni muu, sanoi Helena äkäisenä ja katsoi Kustiin sillä silmällä, että sinä et ensinkään olisi tarvinnut mitään.

Kusti tiesi Helenan kovin suukoksi akaksi, joka uskalsi sanoa vasten naamaa mitä tahtoi ja huomattuaan, että Helena alkoi olla pahalla päällä, lähti hän pois ja meni kotiaan ilmoittamaan ilosanomaa sinnekin.

Mutta Kustin mentyä alkoi Helena taas paapottamaan:

— Ja tuolle Kustillekin antoivat. Semmoinen tienesti-mies on, ettei parempaa, ja nyt hyvin eläisivät tuolla suksien-teolla, vaan ei kuuluta enään viitsittävän niitäkään tehdä, kun ovat kuulleet, että kruunu alkaa heitä ruokkimaan.

Samalla osui siihen tulemaan Matin Kaisakin, tuli polkua pitkin kotoaan juoksujalkaa, Matin vanha turkki yllään.

— Istu sinäkin Kaisa, niin kuulet uutisia, sanoi Helena.

Kaisa istui ja tirkisteli kovin uteliaana.

Ja Helena alkoi selvittämään ja mainomaan ja ihmettelemään sitä vääryyttä. Ja hetken kuluttua puhkesi Kaisakin vihoissaan rähisemään ja haukkuivat he ja nimittelivät kaikki ihmiset. Sillä Kaisakin oli varmasti toivonut, että heillekin annetaan, vaikkeivät vielä olleet piirin apua tarvinneet.

— Vaan on siinä Kumpulan joukollakin vielä yksi pykälä ja se on pykälistä pahin, tiesi Helena.

— Sepä hyvä olisi, toivoi Kaisakin

— Kuuluu, näet, olevan määränä, että kaikkien, jotka armopuita saavat, pitää mennä metsään tukin hakkuusen. Siinä taitaa tulla Kumpulan Juholle ja Kaaperin Kustille paha pykälä.

— Kies'auta tuleekin. Olisi hauska tietää, millä Kumpulan Juhokin tarkenee, kun ei ole vaatetta, ei kenkiä.

— Entäs Kaaperin Kustilla! Rikkinäiset kengät näkyi nytkin olevan jalassa.

Ja sitten he yhdessä luettelivat Kumpulan Juhon ja Kaaperin Kustin pahoja puolia.

— Mutta se minusta kumma, oli kun ei Suvitien Jaakolle annettu. Makeaan olisivat hänelle armopuut menneet. Äkseerata kun on pitänyt monena kesänä, ei ole joutanut tienaamaakaan. Ja kivulloinen mies päälliseksi tuo Jaako. Ja kolme on lasta valmista, neljäs tulossa, tarpeesen olisi ollut, puhui Helena.

— Väärin on jaettu. Pitäisi kirjoittaa kuvernöörille ja valittaa, sanoi Kaisa.

— Jos minä kykenisin, niin heti kirjoittaisin, arveli Helena ja Iisakki siihen lisäsi:

— Kyllä niitä kirjoitusmiehiä on.

— Totisesti pitäisikin valittaa, ilman armoa, sanoi Kaisakin.

Tuli sitten puheeksi Kumpulan väki.

— Siinä herroiksi eletään tänä talvena. Lihaa keitetään kolmasti päivässä, vaikka ne sen vietävät kokevat sitä salaa tehdä, vaan onhan se nähty ja tiedetään, ett'ei siinä muulla elettäisi, sanoi Helena.

— Se Hentikin kun kieltää ja sanoo, että koiralle syötetään niitä konin lihoja, tokasi Kaisa väliin.

— En minä ole käynyt koko pöksässä, vaan nämä lapset ovat kehuneet, että Kumpulassa syödään lihaa ja kahvia keitetään hi, hi, hi, nauroi Helena ilkeästi.

— Niin kuulutaan tehtävän, niin ovat meidänkin lapset sanoneet, todisti Kaisakin.

— Ja kyllä minä nyt hyvin ymmärrän, minkätähden Kumpulaan on armopuita annettu, sanoi Helena taas, ilkeästi hymyillen.

— No miksi? kysyi Kaisa uteliaana.

— Sitä kun on kaunis ja on isäntäin tuttava, niin...

— Jaa, jaa, minä tiedän... kyllä ymmärrän yskän.

Ja he alkoivat nyt yhdessä haukkumaan Hentiä. Omasta päätään sepitti Helena juttuja, toisen toistaan rumemman.

— Sanotaan sitä niinkin, että se vanhin poika, Juho, ettei se taida olla niin vissi, vaikka sen isä olisikin isäntämiehiä.

Senkin keksi Helena itse, sitä ei Kaisa ollut kuullutkaan, vaan vastasi kuitenkin:

— Minä hyvin uskon... se on se Henti ollut kaiken aikaa niin kevytmielinen.

— Ja Kaaperin Kusti siihen asiaan taitaisi jotakin tietää, vaan armopuut ne tukkivat suun, sanoi Helena taas omasta päästään.

Kaisa ihmetteli ja väänteli päätään.

Mutta Kumpulassa oli hauska sinä päivänä. Juho oli kuin enkeli. Hän puhutteli Hentiäkin kuin rakkainta morsiantaan, syötti koiralle mitä käteensä sai ja lapsia hypytti sylissään.

— Kyllä sinä sentään olet melkein lapsellinen täydeksi mieheksi, sanoi Henti leikinsekaisesti hänelle.

— Niin, niin, nyt pitää olla iloinen. Kruunu ei anna poikainsa kuolla nälkään. Se pitää huolen meistä kaikista — lapsista ja sinustakin Henti ja sinusta myöskin Kutti-parka, lateli Juho.

Hentin täytyi vasten tahtoaan hymyillä Juhon tuumille. Vaan Juho innostui ja yritti jo kerran innossaan suutelemaankin Hentiä, vaan Henti väisti, sylkäsi ja sanoi:

— Viitsit tuoda naamaasi! Koira nuoleskellut kaiken päivää.

Vaan ei Juho ollut siitä millänsäkään, hyväili vaan koiraansa ja lapsia.

Illalla läksi hän porvariin. Oli aikomus semmoinen, että pyytäisi porvarilta niiden armopuiden nojalla lainaksi jauhoja ja vähä suoloja, Totta kai antaisi, kun tiesi, että hänellekin oli armopuita annettu.

Ja hän lähti.

Tullessaan oli hänellä monta leiviskää selviä ruisjauhoja säkissä ja kappa suoloja pussissa. Hän aatelikin kovin leveästi ja näytti peräti hyvin voivalle miehelle. Mutta mennessään erään mökin sivu kuuli hän sanottavan:

— Tuo Kumpulan Juhopa se on hirmuisesti lihonnut ja on punanen kuin kukko.

Ja toinen ääni siihen vastasi:

— Konin lihaa kun on syönyt koko talven, niin täytyy lihota.

Vaan Juho asteli menemään herroiksi sivutse, ei ollut kuulevinaankaan.

— Te saatte siellä kärvistellä nälässä, mutta minä keitän ja syön lihaa kuin poika, ajatteli hän ja oli oikein hyvillään, että oli hoksannut ottaa sen Saarelan ruunan lihat. Kuolema olisi muuten tullut, sillä piiri ei olisi tainnut paljoa auttaa.

Sinä iltana leivottiin Kumpulassa ruisleipää ja lihavelliä keitettiin,

— Hätä ei ole tämän näköinen, arveli Juho syödessään ja söikin, että orret naskuivat.

* * * * *

Mutta Toikan Helena eli kuin vaivan sijassa. Kihelmöitsi ja pahaa teki sydän-alassa ja mieli teki saada purkaa palava sisustansa jollekin oikein voimallisella tavalla. Hän mietti ja mietti, että millä keinoin saisi toimitetuksi asiat niin, että Kaaperin Kustilta ja Kumpulalta otettaisiin annetut armopuut pois. Viimein hoksasi hän hyvän keinon mielestään. Hän puki ylleen ja aikoi lähteä liikkeelle.

— Mihin sinä nyt lähdet, kysyi Iisakki.

— Käväsen kylässä, vastasi Helena ja meni.

Hän käveli nopeasti sivu Kumpulan maantielle päin. Henti osui olemaan pihalla, mutta Helena ei ollut häntä näkevinään, käveli sivu aika vauhtia.

Tielle tultua lähti hän Järvelään päin ja meni, että vinkui.

Ja Järvelään hän poikkesi.

Pirtissäkin oli paljon väkeä ja isännän kamarissa, jonka ovi oli auki. Helena meni istumaan lähelle isännän kamarin ovea ja kuunteli tarkkaan mitä keskusteltiin. Armopuista kuului olevan kysymys. Oli arveluja isäntäin kesken siitä, että oliko mahtanut tulla oikein jaetuksi eli sen mukaan kuin kruunu oli määrännyt. Välistä syntyi kova kiista, kun toiset väittivät vastaan, että ei sille ja sille, vaan sille ja sille.

Tuli puhe takakatulaisistakin. Helena oli pelkkänä korvana ja kumartui lähemmäksi oven reikää.

— Se minusta kumma oli, kun ei Matille annettu, sanoi joku joukosta.

— No siinä katsottiin sitä, että Matti tulee muutenkin toimeen, kuului Järvelä sanovan.

— Ja Kaaperin Kustille ei olisi tarvinnut ensinkään antaa, ruokkii siinä mökissään lisäksi sitä laiskaa poikaansa Ja nytkin tienaisi paljon, kun viitsisi suksia tehdä, mutta kuuluu heittäneen sen suksenteonkin, kun oli kuullut, että hänkin armopuita saapi, sanoi taas sama ääni.

— Tekeekö hänkin suksia? kysyi Järvelä.

— Tekeepä tietenkin. Vallesmanni kuuluu vielä hyvin pitävänkin Mustin tekemistä suksista ja maksaa hyvän hinnan. Mitä semmoinen mies armopuilla tekee? Käyttää vaan saaliinsa kahviin ja muuhun tarpeettomaan nautintoon? selitti taas se sama ääni.

— Se muuttaa asian. Minä puolestani en olisi suostunut ensinkään antamaan Kustille, vaan toiset ne halusivat, sanoi Järvelä.

Vaan nyt ei Helena enään malttanut pitää suutaan kiinni.

— Viinaa aikoikin Kaaperin Kusti ostaa, kun rahat saapi käteensä, sanoi hän lujasti, että isännän kamarissa olijat hyvin kuulivat.

Kaikki kääntyivät oveen päin, josta ääni kuului ja Järvelä kysyi:

— Kuka sen on kuullut?

Helena nousi seisomaan ja astui yli kynnyksen.

— Meillähän tuo on istunut kaiken päivää ja liehunut, kuinka hän ostaa viinaa ja kahvia ja juo kuin poika ja kyllä kai sille miehelle samoin kuin pojallekin viina kelpaa, selitti Helena haltioissaan.

— Vai niin. Mutta armopuita ei anneta viinan ja kahvin ostoon, ne annetaan välttämättömimpiin elämän tarpeisiin ja sitäpaitsi niiden hintaa ei jaeta rahoina, vaan jauhoina, sanoi Järvelä.

— En tiedä, vaan kyllä Kustilla konsteja on. Vaihettaa jauhot kahviin, on hän ennenkin niin tehnyt, pani Helena siihen.

Isäntäin kesken syntyi nyt kiivas keskustelu, jota Helena kuunteli melkein henkeä vetämättä. Ja päätökseksi tuli, ettei Kustille anneta, että otetaan pois luvatut armopuut.

— Nyt se tuli listan mukaan, sanoi Helenakin mielissään.

Sitten tuli puhe Kumpulan väestä.

— Matti olisi paljon paremmin ansainnut armopuita kuin Kumpulan väki. Mies parka on nytkin kaiket pakkaset hakannut halkoja, mutta mitä on tehnyt Kumpulan Juho? On maannut kuin ahkio sängyssään koko syksyn ja talven. Ei viitsi, että puita hakkaisi. Vaimon pitää niitäkin ressata metsästä ja hakata, alkoi Helena henkeä vetämättä selittämään.

Mutta Saarelan isäntä otti puolustaakseen Kumpulan Juhoa ja sanoi:

— Laiska mies se on Juho, sen täytyy myöntää, mutta tänä talvena on sairastanut, vaimokin on kivulloinen ja monta on pientä lasta. Ellei anneta Juholle, niin piiriin tulee koko joukko. Kumma että ovat tähän asti eläneet, mutta ei kai ole kuolema kaukana ollut.

— Niillä vaan onkin hätä. Hevosen lihaa keitetään kolmasti päivässä, Juhokin on lihonnut, että on kuin mikäkin patruuni, sanoi Helena taas.

— Syökööt muutkin hevosen lihaa. Juho on kuitenkin tyhmyydessään paljoa viisaampi muita; hän keittää rasvaiset keitokset siitä, jonka muut ylenkatseellisesti hylkäävät, sanoi Saarela siihen.

— Kyllä kai niille konin liha kelpaa, taitavatko he kumpikaan olla niin hyvää lähtöä, etteivät olisi tottuneet. Juhon isä söi aikanaan kaikki maailman varsat. Hentin äiti kantaa vieläkin mistä sattuu saamaan kuolleita vasikoita, ja syö niitä sanoi Helena pistelevästi.

— Mutta se on asia, joka ei kuulu tähän, sanoi Järvelä.

Helenan teki mieli sanoa Järvelälle jotakin sinnepäin, että tiedetään ne asiat, tiedetään että jouluksi on lähetetty kahvia, ja muita asioita oli myöskin saatu kuulla Hentistä ja Järvelästä. Oli jo kielellä tulossa myrkyllinen lause, vaan kun sattui katsomaan Järvelää silmiin, pakenikin rohkeus, ettei uskaltanut ääntää mitään.

Ja Helena läksi, sanomatta hyvästiä.

— Kuuluu olevan aika juoru-kello tuo Toikan Helena, sanoi Saarela.

— Saattaa niin olla, arveli Järveläkin.

Mutta sitten alkoi isäntäin kesken jälleen keskustelu ja äskeiset asiat unohtuivat.

* * * * *

Kotia mennessään kaiveli Helenan sydämessä. Olisi saanut aikaan, ett'ei Kumpulaan olisi armopuita annettu, niin sitten olisi ollut hyvä olla.

Mutta iloitsi hän kuitenkin siitä, että edes Kaaperin Kustilta oli armopuut otettu pois ja taipaleella poikkesi hän moneen mökkiin sanomaan, että Kustilta oli armopuut otettu pois.

Mutta Kaaperin Kusti oli poikaa vielä vanhanakin.

Hänellä oli jonkunmoinen hämärä aavistus, ettei niiden armopuiden kanssa lopulta hyvin käy ja hän päätti heti ryhtyä toimeen, että edes jotakin saapi. Hän oli kuullut, että muuan ison puulaakin patruuni, joka asui toisessa kylässä, oli luvannut antaa köyhille jo etukäteen jauhoja y.m. armopuista, joita hänen oli aikomus huutaa sitten huutokaupassa, kun puut myytiin. Sillä se oli jo päätetty, että puut myydään lumpassa enimmän tarjoavalle ja rahoilla ostetaan jauhoja sekä ne sitten jaetaan köyhille.

Kusti oli saanut sen kuulla ja hän päätti lähteä patruunilta pyytämään syömistä. Hevosen sai hän lainata Kölsän Jannelta ja niin hän lähti jo samana iltana.

Tiellä kohtasi hän Järvelän rengin, joka oli menossa pappilaan isännän asialle. Renki kertoi heti, että oli päätetty, ettei Kustille annetakaan armopuita. Ja sitä ei renki jättänyt mainitsematta, että Toikan Helena oli käynyt Järvelässä ja haukkunut Kustia, muun muassa sanonut senkin, että Kusti oli aikonut ostaa viinaa, jahka rahat saisi käteensä.

— Vietävän akkaa kun on valehdellut, mutta muistetaan toiste, sanoi Kusti, mutta enempää hän ei puhunut koko asiasta.

Pappilan tykönä kysyi renki:

— Mihin se Kusti nyt on matkassa hevosella?

— Oli aikomus käydä tuolla kirkon takana vaimoni sisarta meille noutamassa, valehteli Kosti.

Renki poikkesi pappilaan, mutta Kusti jatkoi matkaansa, löi vanhaa konia selkään, että naukui ja kirosi synkästi koko maailmaa Ja enimmän Toikan Helenaa.

— Minulla on ollutkin aavistus, ettei tässä hyvin käy, ajatteli hän.

Mutta lohdutti kuitenkin itseään, että patruuni, jonka tiedettiin olevan hyväsydämisen, uskoo häntä ja antaa... ottakoon sitten maksun vaikka kissan hännästä.

Niin ajatteli Kusti ja ajoi menemään.

Iltahämärässä seuraavana päivänä hän palasi ja oli hyvällä tuulella. Hän oli ryypännytkin melkolailla, koska piti kovaa ääntä ja ruoski hevosta. Reessä oli hänellä 100 kilon säkki jauhoja, iso pussillinen ryyniä ja toinen kahvia ja sokuria. Ja taskussa halli viinaa.

— Moni poika ei huuda näin tammikuussa, huusi hän rahdin vetäjille, joita tuli tiellä vastaan.

— Huudatkohan helmikuussa vielä? kysyivät rahtimiehet.

— Joka kuussa, te lurjukset, vastasi Kusti.

Lähemmäksi kotoa tultuaan koetti hän pitää pienempää suuta, mutta mennessään Toikan sivu hän huusi, että kaikui:

— Täällä on viinaa, tahtooko Toikan akka ryyppyä Ja niin hän saapui omalle pirtilleen ilosena ja vikkelänä miehenä.

Kustin akka ja poika olivat vastaanottamassa. He olivat kuulleet, ettei Kustille armopuita annetakaan ja olivat levottomina vartoneet Kustin tuloa. Mutta nähtyänsä jauhosäkin ja kaksi muuta pussia tulivat hyvilleen ja ihmettelivät.

Oli siinä Kustilla selvittämistä, että miten hän patruunilta sai kuin saikin, sai puoli kannua viinaakin kun oikein kärtti ja kiusasi. Sen oli patruuni antanut lahjaksi, koska tiesi Kustin verrattomaksi tukkimieheksi.

— Ne täytyvät nyt antaa ne armopuut, ei auta. Mitäs ovat kerran luvanneet, sanoi akka.

— Eli maksakoon kunta patruunille, arveli poika

— Niin, maksakoon kuka hyvänsä Ei minulla ole varaa maksaa, sanoi Kustikin.

Ja heti alkoi Kustin silmäpuoli-akka kahvia keittämään ja onnellisina miehinä tekivät Kusti ja poikansa puolikuppisia pöydän luona.

Näin sai Kusti vikkelällä konstilla verrattomat ruokavarat.

8.

Muutamia viikkoja oli kulunut. Armopuut olivat myydyt huutokaupassa ja köyhille oli ostettu jauhoja. Mutta sitä vaikeroivat ja valittivat köyhät, että halpaan hintaan menivät, että enempi olisi pitänyt saada, vaan sitä ei voitu parantaa, täytyi tyytyä siihen.

Kumpulaan oli annettu yksi 100 kilon säkki jauhoja ja vasta annettaisiin lisää, sitten kun puulaaki maksaa kaikki. Kumpulassa oli siis syömistä mitä hyvänsä. Mutta oli aika käsissä, että tulisi lähteä tukin hakkuuseen niinkuin määrä oli, että työ-ansiota saataisiin. Siinä ilmaantui kuitenkin odottamattomia seikkoja, sillä ei ollut monta, joka olisi lähtenyt.

Kumpulan Juhoakin koettivat asianomaiset väkivetoon saada liikkeelle, mutta huonolla menestyksellä.

Kerran sai Juhon metsäherrakin käsiinsä.

— Täälläkö sinä lurvailet vielä! Etkö olekkaan mennyt tukkitöihin? kysyi hän vihaisesti Juholta.

— Miten minä herra kulta kykenen? Ei ole kenkiä kuin nämät paikkaset raajat, ei vaatetta minkäänlaista, jolla tarkenisi, selitti Juho.

— Joo, mutta se on suuri synti ja häpeä, että tuommoinen noin vankka ja verevä mies makaa laiskana, kun työtä on saatavissa.

— Ei sitä täällä oltaisi, jos olisi vaatteet, että tarkenisi, puhui Juho surkeasti.

— Etkö voi toimittaa itsellesi vaatetta ja maksaa kesällä, kun ansaitset.

— Mistäpä niitä saa ja kukapa se minullekin velkaa uskoo.

— Laita vaan itsesi työhön ja sillä hyvä, sanoi herra lopuksi ja lähti.

— Pyh... tuumaili Juho herran mentyä.

Samanlainen syy se oli monella muulla mökkiläisellä, nimittäin, ettei ollut kenkiä eikä vaatteita. Ja niillä, joilla ei ollut syytä, ne tekeytyivät sairaaksi ja heittivät muita mutkia. Harvat olivat ne, jotka lähtivät työhön kärttämättä ja muistutuksitta.

Mutta Matti, vaikk’ei ollut armopuitakaan saanut, läksi tukin hakkuusen. Hänellä olikin vaatetta, että tarkeni, ja hänen kädessään oli kirves oikein päin, että äkkiä romahti petäjä pitkäkseen.

Mutta Kumpulan Juho kävi yhä laiskemmaksi. Olisi luullut, että hän nyt, kun sai syödä hyvää ruisleipää, alkaisi vähitellen työhön, varsinkin koska hän päältäkin päin näytti peräti hyvin voivalta ja terveeltä. Mutta ei, päinvastoin tuli hän yhä laiskemmaksi. Nyt kun pakkasetkaan eivät enään olleet niin suunnattomia, ei hän viitsinyt puun tikkua hakata. Henti sai toimittaa kaikki, Juho oli kuin ei häneen kuuluisi koko asia. Pirtti pysyi siis edelleen hyvin kolkkona ja ilma kovin epäterveellisenä. Nuorin lapsi, joka pitkin talvea oli kitunut, oli tullut yhä huonommaksi ja laihtunut luurangoksi. Kerran oli Henti käynyt pappilassa sille lääkkeitä noutamassa. Rouva oli häntä soimannut huolimattomuudesta ja sanonut, että lapsi oli vilustumisesta taudin saanut. Hän oli antanut rohtoja ja käskenyt niitä antaa lapselle sen ja sen verran päivässä.

Mutta niistä ei ollut näyttänyt olevan mitään apua, sillä lapsi huononi huononemistaan. Hoitoakin siltä raukalta puuttui. Sängyn loukossa sai maata heinillä, vähä ryysyjä peitteenä. Henti ei ehtinyt häntä paljo vaalimaan ja vanhemmat lapset eivät ymmärtäneet. Juho ei piitannut mitään. Kun Henti häntä pyyteli sairasta vaalimaan, sanoi Juho:

— Paranee kai se minutta, jos on paratakseen.

Aamuin ja illoin kun äiti viipyi navetassa ja isä useinkin oli kylässä tai nukkui, oli lapsella ikävä olla. Välisti pillahti itkuunkin ja huusi äitiä. Pikku-Juho silloin juoksi navettaan äitiä käskemään. Silloin oli aina rääkkymättä, kun sai olla äidin sylissä, mutta kun äiti poistui, alkoi uudestaan huutamaan.