Part 2

Hän päätti koettaa Saarelasta. Saarelan emäntä oli aina ollut armelias hänelle, vaikka heillä oli Saarelaan velkaa vielä melkein sata markkaa siitä pirtistä. Ei oltu kyetty maksamaan kuin korko vuosittain ja tämän vuoden korko oli vielä maksamatta. Jouluna olikin vasta määrä maksaa. Hän poikkesi Saarelaan, ajoi asiansa ja pyysi. Saarelan emäntä, armelias ihminen, antoi, antoi pytyn täyteen sakeaa piimää.

Kohta kiireemmästi hän läksi kotiaan päin, pussi toisessa kädessä, pytty toisessa.

Juho oli sillä aikaa toimittanut piisiin valkean ja pannut padan tulelle, että puuroa keitetään kun Henti tulee jauhojen kanssa.

— Saitko silakoita? kysyi Juho ensiksi.

— En saanut, vaan rouva antoi minulle paidan, aivan eheän, sanoi Henti ja näytti.

— Voi turkanen, kun ei pitänyt saada silakkaa, olisit siltä rouvalta rukoillut.

— No älähän huoli... keitetään suolainen puuro, kyllä hiuka lähtee, lohdutteli vaimo ja alkoi hommata puuron keittoa. Vaan siinä hommatessaan muistikin, ettei ollut suoloja, ei raettakaan.

— Käy Toikan Helenalta lainaamaan. Eilen kuuluu Toikan Iisakki ostaneen puoli tynnyriä suoloja porvarista, neuvoi Juho.

— Se on se Helenakin niin pahantahtoinen, vaan jos Matin Kaisalla sattuisi olemaan, hän kyllä antaisi, arveli Henti ja läksi.

Toikan pirtti elikin lähellä, ensimmäinen naapuri, mutta Matin pirtti oli siellä vähän loitommalla metsän keskellä. Henti juoksi polkua pitkin sivu Toikan, Matin pirtille. Köyhyys oli Matillakin, paljo oli lapsia ja repaleisia. Matti itse sentään kunnon työmies ja vireä ja Kaisakin käsistään tekevä, vaikka ylön ryöttä. Huoneessa haisi ja lapset olivat likaiset ja mustat. Haju pisti Hentille heti nokkaan, että alkoi kaivattamaan, ja puolustuksekseen hän ajatteli, ettei hän sentään, vaikka huonokin oli, ollut näin ryöttä, eikä heidän pirttinsä haissut näin koskaan, vaikka lapsia heilläkin oli.

Henti sai suoloja pari kourallista Kaisalta, kiitteli ja sanoi:

— En minä sinulta olisi tullut tahtomaankaan, vaan se on tuo Toikan Helenakin tullut niin ylpeäksi, ettei mitään anna.

— Niinhän se on tullut. Vaikka parempi elämä kai heillä onkin kuin meillä muilla. Ei olekaan kuin yksi lapsi ja semmoiset työihmiset kumpikin. Iisakki näin talven aikanakin saa monet sadat markat nikkaroimisellaan, arveli Kaisakin. Kassassahan heillä kuuluu olevankin rahaa, lainassa monta sataa, taitaa tuhansiakin... Parempi palkkahan se semmoisille nikkarimiehille maksetaankin kuin isontyön tekijöille niinkuin Matille ja Juhollekin, puheli Henti.

Vaan sitten läksi, juoksi sivu Toikan ja polkua pitkin kotia. Juho oli jo pitkästynyt, näytti olevan nälissään ja kun suolainen puuro joutui valmiiksi, niin lappoi menemään kelpolailla ja ryysti paksua piimää palan painoksi.

— Kylläpä huonoja jauhoja pappilan rouvakin raski antaa, kun on puurokin kuin verestä tehtyä, sanoi syödessään Juho.

— Ei ne ole sen parempia tämänvuotiset jauhot missään, vaan ovat nämä minustakin liiemmäst mustia ja olkisia, sanoi Hentikin.

Nälissään sentään söivät ja lapsille antoivat: »Saitko sinä nyt kehrättäviä pappilasta?» kysyi Juho, kun oli saanut maarunsa täyteen.

— Lupasi se rouva vieläkin, vaan ei sanonut olevan nyt juuri. Saarelan emäntä myöskin lupasi Ja ovat ne muutkin luvanneet. Kirkkoherra käski sanoa, että hänellä olisi halon hakkuuta, jos sinä...

— Mitenkä minä kykenen halko-metsään, sairas mies. Rintaan pistää välisti, ettei tahdo henki kulkea.

— Pappilan rouva lupasi lähettää jotakin laastaria siihen sinun rintaasi. — Aamulla minun pitäisi alkaa leipomaan, vaan kun ei ole puuta tikkuakaan. Etköhän sinä jaksaisi tuosta näreiköstä muutamaa puutikkua noutaa...

No miltä tuo tuntunee aamulla, hyvin se nyt pistää ja karvastelee.

Ja Juho toimitteli sänkyyn. Henti kokoili mitä mitäkin repaletta lapsille vuoteeksi laattialle, sulki pellin ja alkoi asettaa lapsia levolle. Ne olivatkin nyt tyytyväisiä ja nukkuivat pian. Vaan häntä itseä valvotti hauvan ja mietitytti. Juhokin kuorsasi niinkuin henki olisi vaarassa. Kamalalle näytti hänestä tuleva talvi, jos pakkastalvi vielä tulisi. Kun ei ollut sitä puutakaan... Muut mökin miehet sentään laittoivat puita ja hakkasivat valmiiksi, mutta tuo... joka tuossa vieressä nukkui ja kuorsaili... tuo ei...

Sitä puun puutetta miettiessään hän viimein nukkui.

3.

Tuulen muassa oli alkanut tuoda luntakin ja tuli viimeinkin rekikeli, että kyläläiset kykenivät metsään puita noutamaan. Kiire olikin kaikilla, sillä lumeton syystalvi kun oli ollut, ei oltu kyetty metsäteille ja puun puute alkoi olla yleinen.

Vanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea ja kovaa kurjuutta, vaikkei hätää vielä ollut kenelläkään ja mökkiläisilläkin oli työtä. Sanomalehdet, joita kylään oli useoita tilattu, kertoivat aina huonompaa ja huonompaa muualta Suomesta. Siellä ei ollut työtä eikä ruokaa ja kerrottiin jo muutamia nälkäänkin kuolleen.

Kumpulassa oli elämä käynyt yhä huonommaksi, puutteet ahdistivat joka kulmalta ja Juho yhä sairasti. Hentikin oli nälissään käynyt niin voimattomaksi ja heikoksi, ettei hankkinut jaksaa mitenkään lehmiä ja lapsia hoitaa. Kehräämisellä oli hän koettanut hankkia jauhoja, vaan nekin kun olivat katovuoden ohrista jauhetulta, olivat kovin pahoja, maistuivat virnaalle ja oljille ja tekivät lapset niin kipeiksi, ettei tervettä päivää. Valittivat vatsaansa alinomaa ja oksentelivat. Nyt ne olivat taas nekin kaunat loppuneet eikä ollut tietoa mistä saada lisää.

— Koeta käydä Kurikassa, jos saisit kesätyön päälle vähänkään rukisia jauhoja, esitteli Juho Hentille.

— Ei taida siitä tulla mitään. Toikan Helena sanoi tänä aamuna, että Kurikan isäntä oli aikonut käydä ottamassa lehmänsäkin pois, vastasi Henti.

— Niin, no siinä sinä nyt kuulet! semmoisia ne ovat nuo talolliset Vielä niille pitäisi ilman työtä tehdä semmoisille, arveli Juho.

— Köyhäin hoidosta minä lähtisin apua, vaan tuskin ne antavat. Niinhän tuo vakuutti pappilan rouva, etteivät anna meille...

— Olkoot antamatta...

— Mutta kuolema meille tässä tulee, etkö sinä sen vietävä sitä ymmärrä, sanoi Henti kiivaasti ja katsoi vihaisesti Juhoa, joka tuossa makasi terveen näköisenä ja poltteli tupakkaa. Ja siinä samassa tuli Kurikan isäntä sisälle Hän aikoi ottaa lehmänsä pois, elleivät he laittaisi takausta. Hän ei enään uskaltaisi niitten antaa olla, saattaisivat kuolla nälkään. Mutta jos he saisivat jonkun talon isännän takaamaan, niin lehmät saisivat tämän talven vielä olla.

— Tänä iltana pitää olla takaus meillä, muuten noudan lehmäni huomen-aamulla pois, sanoi hän lopuksi.

Juho ja Henti kuuntelivat äänettöminä ja Hentille ilmausi kyyneliä silmiin.

— Niinhän sinä olet terveen näköinen. Mikä sinua vaivaa? sanoi Kurikka sitten Juholle.

— Pistoksia on rinnassa ja väliin oksennuttaa verta, vastasi Juho.

Ei Kurikka sitä vastaan väittänyt, vaan sanoi:

— Pappilan rouva aikoi käydä tutkimassa sitä rintatautia.

Ja sitten hän läksi.

Juho ja Henti istuivat äänettöminä. Juho oli pahoillaan, että kun lehmät joutuvat pois, ei tule lantaa pelloille, joista kuitenkin oli hyvinä vuosina tullut koko talveksi leipää. Henti taas tiesi, että jos lehmät otettaisiin pois, ei lapsille olisi mitään syömistä, sillä leipä oli kovin pahan makuista ja mustaa.

— Eiköhän se Järvelän isäntä menisi takaukseen, että saisimme edes nuo lehmätkin pitää, arveli Juho.

— Parasta, että Kurikka ottaakin lehmänsä pois! Kun et sinä sen vertaa, että heiniä tuolta suolta noutaisit, vaan minun pitää nekin vetää, sanoi Henti.

Koeta nyt kuitenkin käydä Järvelän isännän puheilla. En minä usko, että hän sinulta kieltää. Hänhän on sinun vanha riiarisi.

— Pidä suusi kiinni siinä! Jos minä silloin sinut noin laiskaksi olisin tietänyt, en minä tässä mökissäsi nälkää näkisi, sanoi Henti kiivaasti.

— Ala nyt taas... Itsehän olet kehunut, että Järvelä sinua silloin...

Samalla kuului aisatiuun ääni pihalta.

— Pappilan rouva tulee, sanoi Henti hätäilevästi ja alkoi tulisesti siistiä huonetta. Juho oli seisonut laattialla, vaan nyt kun kuuli tiu'un äänen pötki sänkyyn pitkäkseen ja näytti sairaalle.

Villoja oli rouva tuomassa kehrättäväksi.

Oli niin kaitainen tie tänne, ettei hankkinut reki pysyä kohdallaan, arveli rouva läähättäen.

— Ei ole siitä hevosella vielä kuljettu... sanoi Juho sängystään.

— Mutta niin minä sentään pääsin kaatumatta. Tässä on taas neljä naulaa villoja. Miten täällä Juho jaksaa? Eikö ala jo parata?

— Mitenkäpä sitä paranee, kun ei ole varaa ostaa lääkityksiä. En minä muutoin juuri kipeä olisikaan, vaan tuo rinta...

— Minä juuri siinä mielessä lähdinkin, että katson, mikä siinä sinun rinnassasi on. On minulla täällä laastaria muassani.

Ja sen sanottuaan lähestyi rouva sänkyä, jossa Juho makasi. Hän tempasi peitteen Juhon rinnalta pois ja alkoi tutkia... mutta samassa päästi hän pitkän naurun, nauroi, että huone kaikui.

— No jo piti nähdä kummaa kummempaa, kun tuo Henti nyt on antanut minun paitani tuolle koljatille... Etkö sinä sitä paremmin tarvitsisi, joka puutkin hakkaat, kuin tuo, joka täällä sisällä makaa, puhui rouva.

Henti seisoi tulipunaisena, vaan ei puhunut mitään.

— Tässä on tätä laastaria. Lämmitä tätä vähä ja pane sitten kipeän paikan päälle, neuvoi rouva.

Henti lupasi niin tehdä.

Rouva näytti niinkuin vähän närkästyneelle, kun läksi. Ei maininnut kehräyksistäkään mitään ja kylän juoruja laverrellut niinkuin ennen.

Juho ja Henti olivat, rouvan mentyä, kauvan aikaa ääneti. Ei tuntunut olevan kummallakaan mitään sanomista. Juho vihdoin sanoi:

— Tottakai sinä lähdet Järvelän isännän puheille?

— Pitäisi kai lähteä. Kuolema meille tulee, jos meiltä lehmät otetaan, kun on sen karjanannin saantikin niin lujassa, puhui Henti.

— Koeta saada jostakin vähän rukisia jauhoja, että saataisiin keittää rukista puuroa, arveli Juho.

— Särje sinä nyt puita sillä aikaa... jos minä sattuisin jauhoja saamaan, puheli Henti. Varotteli sitten lapsia, puki ylleen paremman nutun ja pesi kasvonsa. Juhon turkin köytti hän ylleen lämpimäkseen, otti pussin ja pytyn ja läksi matkaan.

Hän ei ollut käynyt Järvelässä koko kymmenenä vuonna, jona oli Juhon kanssa ollut naimisissa. Oikein tuntui kummalliselta sinne mennä ja pelotti ja epäilytti, että jos ei Järvelä rupeaisikaan takaamaan. Minkälaiseksi lienee muuttunut näinä vuosina, vaan hyväähän hänestä kylällä puhutaa, ja hyvä ja helläsydäminen oli silloin...

Hän oli tullut pihalle, jossa seisoi useita hevosia valjaissa. Vanha emäntä, Järvelän isännän äiti, osui kulkemaan poikki pihan.

— Onko kunnanesimies kotona? kysyi Henti arasti.

Vanha emäntä katsoi häneen niinkuin ei tuntisikaan, vaan sitten, kun näytti tuntevan, vastasi:

— Mitäs hänestä?

— Olisi ollut asiaa...

— Vai niin, vastasi vanha emäntä jäykästi ja meni navettaan.

Se oli ollut aina tuommoinen jäykkäsanainen ja kovaluontoinen nainen tuo Järvelän vanha emäntä, peräti visu ja työtyri emäntä. Nyt vielä kun hoiti poikansa taloutta, sanottiin hänen tulleen yhä jäykemmäksi ja visummaksi.

Hentiä oikein vihloi, mutta päätti kuitenkin koettaa...

Isännän huoneessa istui monta oman kylän isäntää ja syrjäkylästäkin joku.

— Kyllä niille pitää eri kuria tänä talvena näyttää, kuuli Henti jonkun sanovan.

Hän seisahtui oven pieleen ja seisoi kuin tuomittu. Ei ymmärtänyt miten esittää asiansa, kun lisäksi oli niin paljon vieraita.

— Minulla olisi isännälle kahdenkeskistä asiaa, sai hän viimein sanotuksi.

Järvelä silmäsi häntä kummallisen kylmästi ja näytti niinkuin läpi haluaisi katsoa.

— Kuka sinä olet? kysyi hän sitten, kääntyen tuolissaan.

Henti tunsi kaiken verensä pakenevan sydämeen ja melkein pyörrytti.

— Senhän minä olen Kumpulan Juhon vaimo. Eikö isäntä tunne, sai hän vaivalla sanotuksi.

— Sano tässä asiasi, sanoi Järvelä ja katsoi ulos.

Hentiä ensin epäilytti, että sanoako ollenkaan, että ei se taida taata kuitenkaan, että jos yrittäisi jonkin muun talon isäntää takaamaan. Vaan viimein rohkaisi luontoaan ja puhkesi puhumaan tilastaan ja pyyteli eikö Järvelä takaisi, että he saisivat lehmänsä pitää, he sitten koettaisivat tulla toimeen kunnan avutta. Puhuessaan oli itku tulemalla ja ääni vapisi.

— Onko teillä sitten ruokaa niille lehmillenne? kysyi Järvelä.

— Olisi niille ruokaa. Saarelan suolle olemme kesällä tehneet heinää kummallekin lehmälle talveksi ja on niitä väliin saatu omasta vainiostakin, selitti Henti.

Järvelä mietiskeli, vaan sillä välin alkoivat ne muut isännät, jotka siinä istuivat ja tupakoivat, tiedustelemaan Juhosta, että joko oli paranemaan päin.

— Laiskan kipeänä sanovat hänen olevan, arveli muuan.

— Eihän se ole milloinkaan, vaikka tervekin on ollut, tehnyt talollisten työtä. Maannut laiskana siinä mökillään, lisäsi toinen.

— Ei se sentään laiskana ole maannut. Ettekö ole nähnyt, kun sivu kuljette, että vainioon ilmestyy uusia ja uusia sarkoja joka syksy. Siinä vainiolla on Juho kaiket syksyt tonkinut. Ja olisi sitä nytkin toimeen tultu, jos ei halla olisi kaikkia vienyt. Vaan se on se meidänkin mökin ympärystä niin hallan arka, että putipuhtaaksi vei, puhui Henti puolustuksekseen.

Järvelä oli sillä välin kirjoittanut Kurikan isännälle kirjeen.

— Tässä on Kurikan isännälle kirje, sanoi hän ja antoi sen Hentille.

— Saammeko me sitten lehmämme vielä pitää? kysyi Henti.

— Kirjoitin minä siitä Kurikalle. Mutta onko teillä sitten heiniä niille talven poikki? Ellei heiniä ole, on parasta, että annatte lehmät Kurikan isännälle takaisin, sanoi Järvelä.

Henti selvitti, että heillä oli heiniä kumpasellekin lehmälle talveksi.

— Lupasin minä siinä kirjeessä vastata, etteivät lehmät joudu hukkaan, sanoi sitten Järvelä ja kääntyi toisaalle.

Henti kiitteli Järvelää, kiitteli moneen kertaan ja melkein itkussa silmin oli, niin tuntui hyvälle nyt. Sanoi sitten hyvästin ja läksi Kurikkaan päin joutuisasti kävelemään.

Mutta Järvelän isännän kamarissa keskustelivat isännät kovasta katovuodesta ja köyhäinhoidosta, joka tänä talvena tulee maksamaan kauheita summia varattomille talollisille.

— Nyt ei pitäisi antaa apua kenellekään laiskalle ja tuhlarille, että oppisivat työtä tekemään ja säästämään, esitteli muuan.

— Kyllä kai se joutuu tuokin Kumpulan Juho väkineen köyhäinhoidon elätettäväksi tänä talvena. Sille ei pitäisi antaa, vaikka kuolisi — semmoiselle heittiölle ja laiskalle, arveli toinen.

— Kyllä niitä on monta muuta samallaista kuin Kumpulan Juhokin, puolusti joku.

— No, liekö sentään niin synty-laiskaa ketään. Muut köyhät sentään tekevät talollisten työtäkin, vaan Kumpulan Juho ei milloinkaan, vaikka välistä on tarjottu hyvääkin palkkaa.

— Sairastaneenhan se kuuluukin nyt koko syksyn.

— Vielä mitä! Minä en usko koko hänen sairastamistaan. Terveen näköinenpä hän oli tässä viikolla, kun käveli tiellä. Eikö lie tahallaan heittäynyt kipeäksi.

— En minä usko sentään aivan joutavan sen hänen sairautensa olevan. Kurikkakin sanoi, että verta se Juho oksentelee ja rintaansa valittaa.

— No, jos tällä kertaa kipeä onkin, niin ei kai ennen ole ollut, ja yhtä laiska on ollut ennenkin.

— Eihän siinä Juhossa tosin puolustamista ole. Minusta oli kumma, että Järvelä meni takaamaan niitä lehmiä. Sattuu niin, että ne kuolevat ja saa sitten Kurikalle maksaa lehmät.

— Kehuihan se vaimo heillä olevan heiniä. Kun saavat ne lehmänsä pitää, niin eivät tule sitten köyhäinhoidon niskoille. Koko kylän parasta minä aina pyydän, sanoi Järvelä vähän jäykästi, ja siihen se asia jäi sillä kertaa.

— Mutta sitten tuli puheeksi ne muut mökkiläiset ja torpparit sillä samalla mäellä, jossa Kumpulakin oli. Oli nimittäin mukava mäenselkä kylän takana, jossa oli useita mökkiä ja jota kutsuttiin kylän kesken takakaduksi.

— Siellä on vaikka minkälaista väkeä siellä takakadulla. Toikan Iisakin kun erottaa, niin samallaista joukkoa ovat kaikki muut, alkoi eräs puhumaan.

— Vireä mies se on sentään Mattikin. Semmonen lapsilauma kuin Matilla on... eikä ole Matti vielä koskaan pyytänyt köyhäinapua, vaikka sellaisellehan sitä mielellään antaisikin, joka kokee tehdä ja joukkoaan elättää. Matkassa pitää olla sen, joka kymmenestä kynnestä semmosen joukon elättää, puhui Järvelä vakavasti.

Toiset myönsivät niin olevan ja päättivät yksimielisesti tänä talvena auttaa Mattia.

— Nytkin on kaiken syksyn hakannut halkoja, vaikka ei ole oikein tervekään ollut, sanoi taas Järvelä.

— Kyllähän Matti vireä mies on myönsivät toisetkin.

Tuli sitten puhe Kaaperin Kustista, joka hänkin asui siellä takakadulla. Hän oli jo ikämies ja aikamies poika hänellä oli. Sekä isä että poika kulkivat kaiket suvet lauttahommassa, ansaitsivat hyvin, sillä he olivat taitavia tukkimiehiä kumpikin. Mutta he joivat ja söivät kesällä mitä parasta ja eukko kotona keitti väkevää kahvia melkein lakkaamatta, ja kun syksyssä oltiin, oli puhdas hyvä käsissä. Nälkää saivat sitten kahvin himoinen eukko samoinkuin lurjus isä ja laiska poika.

— Se Kaaperin Kustin pirtillinen... siinä se on vasta aikanen pirtillinen, sanoi Järvelä.

— Paras antaa niiden tänä talvena vähä kärvistellä, että oppivat toisten säästämään, esittelivät muut.

— Sehän niille taitaisi paras olla, arveli Järveläkin.

Mutta nyt alkoivat isännät haastella kovasta katovuodesta. Järvelä luki sanomalehdestä kuulumisia muilta paikkakunnilta ja siitä mihin keinoihin oli ryhdytty hädän lieventämiseksi. Arvelivat isännät sinne ja tänne ja lopuksi tulivat vakuutetuiksi, ettei heidän kuntaansa toki ollut niin ankara halla kohdannut.

* * * * *

Henti oli sillä välin jo ehtinyt Kurikkaa lähelle Hän päätti jo mennessään viedä Järvelältä saamansa lapun Kurikan isännälle, että saisi varmuuden, saavatko he pitää lehmänsä.

Toikan Helenakin osui olemaan Kurikan pirtissä kun Henti meni sisälle.

— Oletko saanut ketään takaamaan? Olen jo ollut lähdössä noutamaan lehmiäni pois, sanoi Kurikka.

— Sain minä Järvelän isännältä tämän lapun, mitä siinä lienee, sanoi Henti ja ojensi sen Kurikalle.

Isäntä tutki ja tavaili. Viimein sai luetuksi ja sanoi:

— Lupaa se Järvelä taata, että lehmät säilyvät.

Toikan Helenakin siinä, kun istui Hentin vieressä penkillä, terotti korviaan, että mitä nyt alkaa kuulua ja sanoi Hentille:

— Vielä se Järvelän isäntä sinusta nytkin tykkää...

— Sehän onkin tuo Henti Järvelän vanha henttu. Vai kuinka? Niin... no saatte pitää ne lehmät. Järvelältä minä kaipaan, jos lehmät hukkaan menevät, sanoi Kurikka ja pani kirjeen povitaskuun.

Henti sanoi hyvästin ja meni, mutta Toikan Helena jäi vielä penkille istumaan.

— Niillähän kuuluukin olevan niin hyvät välit, Järvelän isännällä ja tuolla Hentillä, alkoi Helena lavertaa. Olenkin ajatellut, että millä ne tämänkin syksyn olisivat eläneet, jos ei sitä olisi jostakin tullut. Vaikka puute se on sittenkin ollut. Myötäänsä on Henti juossut meillä leipää lainaamassa, mutta en minäkään ole antanut. Ei meilläkään ole varaa laiskoja elättää. Lujalla se on meilläkin raha.

Kurikan emäntä, Toikan Helenan paras ystävä ja samanlainen juorukello kuin Helenakin, alkoi hänkin haukkua Hentiä ja soimata jos joksikin. Ja Helena kertoi Kurikan emännällekin sen uutisen, että Juholla oli ollut pappilan rouvan antama paita yllään kun rouva oli käynyt tutkimassa sitä Juhon rintaa, jota se valittaa myötäänsä. Yhdessä sitten nauroivat sille asialle.

— Saa nähdä miten siinä tämä talvi eletään, kyllä se hyvin huonolta näyttää, sanoi Helena.

— Onko niillä heiniä molemmille lehmille? kysyi Kurikan isäntä.

— Tyhjää niillä on. Saarelan suolla moniaita pieniä aumoja ja niihinkin on satanut, että nekin vähäset ovat huonoja. Olkensa ovat jo syksyllä myyneet, vai vaihtaneetko lienevät jauhojen kanssa, selitti Helena.

— Kumma, että se Järveläkin menee takaamaan... kumma.

— Vanhaa rakkautta sillä on vielä Hentille, nauroi Helena.

— Niinhän niillä kuuluu olevan, lisäsi Kurikan emäntäkin.

Jaarittelivat sitten vielä pitkän aikaa. Enimmäkseen haukkuivat mökkiläisiä ja sitä kummailivat, että millä ne kaikki talven elävät.

4.

Joulukin alkoi lähestyä. Kylän vanhat ennustivat pakkastalvea merkeistään. Heillä oli kullakin omat merkkinsä, millä oli taivaalla, ja millä maassa monenmoisia, joita sanoivat varmoiksi. He olivat oppineet tutkimaan luontoa ja olivat varmat asiastaan. Entinen ollut sukupolvi oli heille merkkejänsä osottanut ja itse olivat he tutkineet lisää. Surkeaa talvea odottivat kaikki, nekin, jotka eivät vielä uskoneet pakkastalven tulevan, sillä olihan jo varma, että vaikka ei pakkastalvea tulisikaan, tulisi kuitenkin koettelemusten aika käsiin. Sillä joka suunnalta kuului valituksia ja kovia uutisia nälänhädästä ja kovasta köyhyydestä. Sanomalehdet olivat tietoja täynnä muilta paikkakunnilta, joissa näytti jo olevan hätää liiaksi, vaikka talvi vasta oli alussa. Hyviä neuvoja niissä sanomalehdissä myöskin oli. Oli opettavia neuvoja pettuleivän valmistamiseen sekä muihin keinoihin, joihin hätä käskee. Useasti mainittiin sitä, että hevosen lihakin olisi erinomaista ja ravitsevaa ruokaa. Kunnanmiehet koettivat kaikki kirjoitukset painaa mieleensä ja tyrkyttää kansaa niin tekemään kuin neuvottu oli. Etenkin näytti hevosen lihasta erittäin paljon kirjoitettavan ja kehoittamalla kehotettiin, ettei antaa mennä korppien ruoaksi sen, joka ihmiselle oli hyvää ja terveellistä.

Järvelän isäntä, kunnan esimies, noita kyhäyksiä enimmäkseen tarkkasi ja tutki. Pitäjään oli yleensä tullut huono heinävuosi lisäksi hallalle. Tulvavesi oli pilannut ja vienyt muassaan paljon heiniä, karjaa oli siis joka talosta tapettava, jos mieli hengissä loput viedä kevääseen. Ymmärrettävästi tulisi vanhoille hevosille varsinkin kurikka otsaan lyötäväksi, sillä kukin koettaisi tulla toimeen niin vähällä kuin suinkin. Hevosen liha oli koko paikkakunnalla kovasti halveksittu ja se, joka saatiin hevosta nylkemään, oli joku heikkomielinen tai ruotu-ukko. Tavalliset ihmiset eivät koskeneet sormin kuolleeseen hevoseen. Ja jos joku nylki salassa ja se saatiin tietää, niin osotettiin häntä sormella ja nimitettiin monenlaiselta liialta nimeltä. Ei siis ollut helppo saada semmoista syvään juurtunutta uskoa pois, vaikka kuoleman nälkä näyttäisi olevan.

Kylällä oli jo useita hevosia tapettu, ja toisia uhattu tappaa kun syys-ajoja saadaan vähemmäksi. Järvelän isäntä oli jo usealle puhunut hevosenlihasta. Varsinkin oli hän koettanut mökkiläisille sitä kehua ja kiittää, mutta ei kukaan ottanut korviinsakaan, ennen olivat nälässä, ennenkuin rupeaisivat hevosenlihaa syömään. Järvelässä kulki myötäänsä taka-katulaisia nälkää ja puutetta valittamassa. Semmosetkin kävivät, jotka olivat kesällä ansainneet hyvin, mutta olivat syöneet saaliinsa suuhunsa ja nyt valittivat työn puutetta ja nälkää. Kaaperin-Kustikin laiskan poikansa kanssa tuli Järvelään valituksille. Mutta kun Järvelä kehoitti häntä työhön, että työtä olisi, vaikka heti alkaisi, niin Kaaperin-Kusti meni sanattomaksi, eikä enää käynyt toista kertaa.

Elämä olikin alkanut käydä hyvin tiukalle takakadulla. Siellä alkoi olla nälkää ja puutetta jo muuallakin kuin Kumpulassa. Ei ollut muita kuin Toikan väki, joka eli niinkuin ennenkin. Heillä oli varaa ostaa jauhoja säkittäin ja muutakin ruokaa tarpeen mukaan. Mutta muilla kaikilla oli kassat vähänä. Matti, Toikan naapuri, toki vieläkin elätti suurta lapsilaumaa. Mutta Matti kulkikin työssä välisti taloissa, välisti urakkamiehenä. Muut eivät viitsineet, moittivat palkkaa vähäksi, mutta Matti sanoi:

— Hyvä on, että tämmöisenä vuonna saa vähäkin.

Nälkä ja puute oli Kaaperin-Kustissa, vaikka siinä mökissä ei ollut kuin kolme henkeä: Kusti, hänen ilkeä, yksisilmäinen akkansa ja laiska pitkä poika.

Toikalta olivat he jo lainanneet monena aamuna kahvia, sillä Kustin akka oli ylön kahvinhimoinen, että piti saada vaikka silmästä. Toikan Helena oli, kumma kyllä, lainannut, vaikka oli päättänyt, ettei lainaa. Mutta Kustin akka oli hyvä tuomaan uutisia ja juoruja kylältä ja Helena oli harras kuulija. Sillä neuvoin oli hän jo monena aamuna viekotellut aamukahvit. Toikassa keitettiinkin kahvia joka aamu ja usein päivälläkin. Matin-Kaisakin oli kyllä kovasti perso kahville ja Matin tietämättä piti pannua lämpimänä, mutta Matti oli nyt, kun tienestit alkoivat huonota, ottanutkin eukoltaan salaa kahvipannun pois ja kätkenyt metsään. Kaisa kyllä pauhaili Mattia, mutta pannua ei ilmaantunut koko talvena.

— Vielä tässä kahvia pitäisi olla, hyvä että jaksaisi ruokaa saada, sanoi Matti eukolleen.

Kaikkein surkeinta oli elämä Kumpulassa. Juho oli tosin jo parantunut, että kykeni kävelemään, mutta vieläkin hän voivotteli, eikä jaksanut mitään tehdä. Kulki niissä muissa mökeissä makaamassa ja sai siten päivänsä hupaisemmasti kulumaan. Aamuilla ensiksi käveli Toikan pirtille, makaili siinä hyvät kyllänsä ja käveli sitten Matin tuvalle. Matin-Kaisalta sattui joskus aina saamaan jotakin suuhunsakin. Siitä kun sitten läksi, kävellä vätästeli Kaaperin-Kustin asuntoon. Jaaritteli siinäkin aikansa ja makasi, siirtyi sitten vielä johonkin muuhun mökkiin, ennenkuin kotiaan meni. Ja siinä oli hänen päivätyönsä. Nälissään hän nähtävästi oli, mutta kun kerjäili piipunperiä suuhunsa, niin kuittaili siten syönnin. Toikan pirtillä hän enimmäkseen oleskeli, sillä siinä oli kaikkein hupaisin olla. Toikan Iisakki näin talven aikana teki pirtissä työtä, höyläili astioita ja ovia ja akkunoita valmisti. Hänellä olisi ollut työtä, vaikka nelikätinen olisi ollut. Koko kylässä kun ei ollut muuta miestä, joka olisi kyennyt akkunoita ja ovia höyläämään, karttui hänelle työtä liiaksikin. Ja Iisakki olikin vireä mies, aamusta varhain yöhön asti hän höyläsi, että pää märkänä oli. Juhosta oli niin hupaista katsella, kun Iisakki otsansa hiessä askarteli ja hän makasi sängyssä seljällään piippunysä hampaissa. Päivät kuluivat hupaisesti eikä tuntunut nälkäkään niin kovin, kun oli joku, johon ajatuksensa kiinnitti. Usein he Iisakin kanssa jaarittelivatkin kaikenlaisia maailman asioita, ja kun Juho sai kaivaa Iisakin piipusta perät suuhunsa, tuli hänestä aina niin kielevä ja osasi hän jutella ja valehdella yhtä ja toista naurettavaa. Ja vasta hyvin myöhään illalla palasi Juho kotopirtilleen. Siellä tuntui niin kylmälle ja ikävälle Lapset olivat niin kovin laihoja ja alastomia ja Hentikin näytti surkastuneelle. Ainoa, joka oli hyvässä kunnossa, oli Juhon koira, Kutti. Koira hänellä piti olla, vaikkei ollut itselläänkään ruokaa. Kutille hän kokosi kylästäkin, lapsista hän ei välittänyt. Nytkin kun palasi Toikalta, antoi koiralleen kaksi sokeripalasta, jotka oli pannut housunsa taskuun talteen, kun sai Toikalla kahvia. Mutta ennenkuin antoi Kutille, piti Kutin tehdä hupaisia liikkeitä, joille Juho nauroi ja samalla ihmetteli koiransa viisautta.

— Täällä kävi Järvelän isäntä ja käski sinulle sanoa, että tulisi tappaa tuo koirakin syömästä... tämmöisenä köyhänä talvena, sanoi Henti Juholle, kun tämä parasta aikaa vehkeili koiran kanssa.

— Vai niin. Ennenkuin minä koirani tapan, tapan minä kenen muun hyvänsä, vaikka Järvelänkin ... kas noin... no vielä kerta... noin... Kutti poikaa he, he, sanoi Juho.

— Ovat sitä muutkin ihmiset ihmetelleet, että sinä tuota koiraa ruokit, kun kaikki tietävät, ettei meillä ole ruokaa itsellemmekään. Sentähdenkin ne ihmiset ovat sinulle niin tylyjä ja minä saan aina kuulla tuosta koirasta ja laiskuudestasi.

— Ole häiritsemättä. Minä olen aikonut tästä huomenna lähteä Saarelaan. Siellä kuulutaan ammuttavan vanha ruuna, minä nyljen sen ja otan lihat.

— Hevosen lihaako on aikomuksesi ruveta syömään... hyi.

— Niin on. Muistan minä kun, isä-vainaja usein toi konin raajoja kylästä ja niistä keitettiin velliä, niin oli makeaa kuin lehmän lihastakin... lähden silmäänikin ja jo loppuu nälkä tältä pirtiltä... jumal'auta... Saisi Kaaperin Kastikin hommata pirtilleen jotakin elatusta, muutoin kuolevat nälkään kaikin kolmen, puheli Juho.

— Puhui se Järveläkin siitä, että kun ihmiset ovat niin tyhmiä, etteivät syö hevosen lihaa, joka on hyvää ruokaa, sanoi Hentikin.

— Tiesinhän minä sen. Ja minä olen se mies, joka syön, sanokoot saakeli vie mitä tahtovat... Kyllä meille, Kutti poika, tulevat tästä lihavat päivät, arveli Juho.

Juho jo kuvaili mielessään sitä hauskaa, että saisi maata seljällään, kun vatsa on täynnä eikä ole mihinkään kiire, kuvaili niin, että tunsi kipeän nälän vaivaavan vatsaansa.

— Ei sinulla, hyvä ihminen, taida olla mitään puuta pehmeämpää... kovin minua hiukaa, puhui Juho surullisella äänellä.