Part 3
— Mistäpä minä sitä olisin saanut. Lapsille annoin mitä oli leivän jäännöksiä ja maito-tilkan. Tuolle lehmällekin kun lisäksi tuli niin vähä maitoa, kun heinät ovat niin huonoja. Olisin minä koettanut jostakin jonkun vähä hankkia jauhoja, mutta enhän minä ehdi, kun et sinä sen vertaa, että noutaisit suolta heiniä tai puitakaan hakkaisit. Enhän minä jaksa heiniäkään tuoda kuin vähä kerrallaan, ja siksi kai tuo lehmäkin niin vähän lypsää, kun ei ole sille oikein kyllälti antaa, sanoi Henti kärsimättömästä.
Juho ei puhunut mitään, alkoi riisua kenkiä jaloistaan ja hommata maata.
— Pappilasta minulla olisi saatavaa vähän kehräyksistä, vaan se on semmoinen mustilainen sekin pappilan rouva, ettei vertaa. Ei koskaan antaisi rahapenniä, vaan aina tyrkyttää niitä kaunaisia jauhojaan, jotka ovat niin surkean pahan makuisia. Kun sanoin, että ne ovat niin katkeroita ne teidän jauhonne, niin siitä nokkausi ja alkoi haukkumaan ja luettelemaan mitä hän on ilmaiseksi meille antanut... Ei ne sentään vielä maailmaa maksa, ne rouvan lahjat. Noille lapsille jonkun resusen vaatteen ja minulle sen paitansa, jonka sinulle annoin. Sattui vielä mokoma havaitsemaan sen paitansa sinulla yllä... siitä se on huutanut ja hötissyt ympäri kylää, sanoi Henti kuin itkun seasta.
— Olenhan minä sen jo aikaa sanonut, että semmoinen se on pappilan rouva, lohdutti Juho.
— En minä häntä niin ilkeäksi olisi uskonut, arveli Henti vielä lopuksi.
Juho oli jo riisuutunut maata ja alkoi hetken kuluttua kuorsata. Hentille ei vaan tuntunut uni maistuvan, vaikka matkassa oli ollut kaiken päivää. Huolestutti niin tämä elämä, mietitytti ja arvelutti. Nälkäkin oli ja sydänalassa niin pahasti ellosteli. Ja Juhon kuorsauskin oli niin hermostuttavaa, että vaikka koettikin ummistaa silmiään ja nukkua, ei unta tullut. Siinä tuli sitten jos minkälaista mahdollistaja mahdotontakin mieleen» Tuli ajatelleeksi niiden muiden takakatulaisten elämää ja verratuksi sitä omaansa Ei niillä ollut juuri liikoja muillakaan, jos ei heilläkään. Kaaperin Kustin pirtissä taisi olla yhtä tyhjät paikat kuin heilläkin, vaikk'ei ollut kuin kolme henkeä. Ja hyvin kai oli köyhyys Matillakin... Toikalla sitä kyllä oli elämistä... kun olisi heilläkin niin, tai kuitenkin sen verran, että saisi aina syödä vatsansa täyteen ja välisti keittää kahvia. Mitä muuta tarvitsisi? Ei kai tässä elämässä ollut mitään, jota olisi kaivannut, kun olisi ruokaa kyllin. Kyllä mahtoi Toikan väellä sentään olla hauska elämä...
Voisihan se heilläkin olla puolta parempi, jos se olisi tuo mies semmoinen kuin muiden vaimojen miehet ovat, että yrittäisi ja tekisi... He kyllä eläisivät eri elämää, mutta joka ei mitään... ei että puita hakkaisi. Ja se jaksaa nukkuakin, vaikk'ei pane päiväkausiin rikkaa ristiin... kuorsaa tuossa kuin olisi ollut tukin hakkuussa kaiken viikon... Henti tunsi kummallista inhoa miestään kohtaan ja tuli ajatelleeksi, että kun kuolisikaan... Mutta kuta pitemmälle yö kului, sitä kipeämmäksi kasvoi hänen nälkänsä ja sitä enemmän ellosteli sydänalassa. Hän mietti, eikö olisi minnekään unehtunut leipäpalastakaan... mutta hän oli illalla koonnut viimeiset murut lapsilleen...
Hän ajatteli lihakeittoa ja muisti Saarelan vanhaa ruunaa. Jos olisi ollut nyt kupillinen velliä ja lihapalanen, vaikka hevosenkin lihaa, olisi se maistunut erinomaiselle. Kun saisi ne lihat Saarelasta, ett'eivät ihmiset näkisi, niin keittäisi velliä ja söisi lihaa. Niinhän Järveläkin oli sanonut, että hevosenliha oli erinomaista, mutta ihmiset olivat taikauskoisia, kun eivät sitä syöneet. Ja Järvelä kyllä ymmärsi sen asian paremmin kuin kukaan muu, hän, joka tutki kaikkia maailman kirjoja ja sanomalehtiä Huomennahan ne kuuluvat sen ruunansa Saarelassa ampuvan... illalla jo saataisiin syödä velliä...
Mutta mistä saataisiin suurusjauhoja? Kun olisi pottujakin! Muina vuosina oli toki ollut niitä syödä ja niistä oli ääretön leivän jatko, olisi kappakin pottuja, mutta ei yhtään. Viimeiset pienet nuput oli jo syksyllä syöty. Pappilassa niitä kasvoi pottuja isoja ja hyviä, mutta rouva ei ollut aikonut myydä yhtään kappaa, että keväällä muka saapi paremman hinnan, kun siemeniksi myypi. Olisi rahaa, koettaisi, eikö saisi jostakin puoltakaan kappaa...
Hän muisteli, kuinka heilläkin muina vuosina oli ruokaa. Pellavista saatiin ohria koko talveksi ja perunoita oli syödä joka päivä, oli suoloja omasta takaa, oli kalaa ja välistä liikeni ostaa kahviakin vähäsen. Nyt ei ollut mitään, eikä ollut kahvikupin varaa ollut sitten kesän. Ei taida tämä talvi loppua, ja jos loppuukin, niin millä ne pellotkin kylvetään, ajatteli hän. Hän koetti nukkua ja turvasi Jumalan apuun, että huomenna jotakin saataisiin, jos ei muualta, niin hän menisi Järvelän isännän puheille, mutta unta ei tullut. Tuli vaan muita mietteitä mieleen. Hän katsoi akkunasta ulos, josta näkyi alakuloinen taivas ja tuhansia tähtiä. Näytti niin kylmälle taivaskin ja pakkanenhan olikin ulkona. Tuntui kylmä huoneessakin. Ja kylmänlainen olikin heidän pirttinsä talvella. Juho oli aina joka syksy tehnyt lupauksia, että hän varustaisi huonettaan talvea vastaan. Oli tänäkin syksynä luvannut toimittaa muurahaiskekoa ullakkoon, jossa ei ollut paljon mitään lautain päällä, oli aikonut tampata seinänvieruksia sammalilla, ettei tuuli tuntuisi ja pidättäisi pakkasenkin paremmin, vaan niin oli käynyt nytkin kuin muinakin syksyinä, että aikomuksessa meni päivästä toiseen ja niin jäi nyt kuin ennenkin. Jos nälän lisäksi vielä tulisi pakkastalvi, niinkuin ennustettiin, niin mitenkähän kevääseen eletään... ajatteli hän ja häntä väristytti jo ajatellessaan pitkää talvea, joka on niin onnettoman pitkä ja pimeä ja kylmä. Kun olisikin lämmin pirtti niinkuin Toikalla ja Matillakin, vaan tämmönen, johon tuuli tuntui sisällekin... Tai jos olisi edes puita, halkoja pinossa, josta saisi ottaa ja lämmittää, mutta kun ei ollut kuin vähäisiä näreitä ja koivukarhakoita ja nekin tuoreita... mahdotontahan semmoisilla oli pitää huonetta lämpimänä... Hän muisti, kuinka Matti nytkin syksyllä oli varustanut huonettaan talveksi, hän oli kehottanut ja pyytänyt Juhoakin tekemään samoin, mutta se ei, vaikka aikoi ja aikoi. Ei sittenkään, vaikka vanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea... ei... Tuossa vaan nukkui ja kuorsaili onneton... ja jaksoi ja saattoi nukkua, vaikka tietää, ettei mitään syömistä...
Hän oli miettinyt kaikkea ja hänestä näytti niin toivottomalta heidän elämänsä Mutta siinä miettiessään kulkivatkin ajatukset nuoruuden päiviin. Ja monta hupaista kuvaa oli tallella olleista iloista ja huolettomista päivistä. Niitä muisteli niin mielellään, että melkein unehutti nykyisen köyhyyden ja kurjuuden. Niitä miettiessä hän vihdoin nukkui.
* * * * *
Kun Henti aamulla heräsi, olivat lapset jo pystyssä kaikin. Nuorin lapsi itki ja siitä Hentikin heräsi. Juho vaan vieläkin nukkui. Hän nousi ylös, pani piisiin valkean ja asetti lapsiaan. Pikku Juho jo kykeni hoitamaan nuorinta, joka oli heikko ja vaivainen. Hän varotteli heitä kaikkia olemaan siivosti ja läksi navettaan. Lapsetkin asettuivat, kun hän lupasi antaa maitoa navetasta palatessaan.
Ulkona oli kipakka pakkanen, lumi narisi jalkain alla ja vitisi. Henti meni juosten navettaan, joka sekin tuntui kylmälle. Molemmat lehmät olivat jo nousseet ylös ja ammuivat hänelle. Toinen niistä jo oli kantanut, vaan lypsi kovin vähän kun heiniä oli vähän ja nekin sänkkä-niityltä. Laihat olivatkin kumpikin lehmä, se varsinkin, joka vielä oli poikimatta. Nälkä niillä taisi olla, koska niin armottomasti ammuivat, että korviin koski. Henti nouti niille heiniä, antoi mitä oli antamista ja lämmitti vettä juomaksi.
Sitten alkoi hän lypsämään ja lypsäessään hän hyräili:
Lypsä kaunis lehmäseni, Oma kallis kalli-pääni! Laske maitoosi makeaa Täpö täyteen kiuluseni!
Mutta vähän lypsi lehmä, ei tullut kiulu täyteen, vaikka ei ollut kuin viikko poikimisesta kulunut.
— Kyllä se lypsäisi, kun olisi sille hyviä heiniä antaa ja joskus jauhoja juomaan, sanoi Henti, noustuaan lypsämästä, toimitti muutkin navettatyöt ja läksi pirttiin.
Juhokin oli kohonnut pönkilleen ja hoiti tulta piisissä.
— Äiti, äiti... maitoa, huusivat lapset yhteen ääneen.
— Käy nyt, hyvä ihminen, Toikalla pyytämässä lainaksi yhtä leipää, kun on maitoakin, pyysi Juho.
— En, vaikka tulisi kuolema tälle paikalle, sanoi Henti kiivaasti.
— Miks'et? Ovathan ne ennenkin antaneet, kysyi Juho.
— Siksi, että se on se Toikan Helena niin hävitön ihminen... että mitähän se Järveläkin sanoo, jos saisi kuulia ne juorut, joita Helena on levitellyt ympäri kylää, sanoi Henti vieläkin kiivaasti.
— Pyh. Ei kannata pitää vaaria akkojen puheista... minä lähden itse, koska et sinä kehtaa, sanoi Juho.
— Mene veikkonen. Taitaa sinulla tässä olla niin kiireellisiä toimia, ett'et jouda, sanoi Henti pisteliäästä ja jakoi lapsille maitoa.
— Anna häntä, kelvoton, minullekin ryyppynen sitä maitoa, äläkä särvätä sikiöille kaikkia, rämisi Juho siihen äreästi.
Henti kaatoi pieneen puukuppiin tilkan maitoa ja ojenti Juholle.
— Tämän verranko?... sanoi Juho.
— Ei kai se kaikki sinulle liikene. Heinätkin ovat taas kaikki, huomen-aamulla ei taida olla maitoa lehmäparalla vähääkään. Lähde nyt Juho kulta sinä tänäpäivänä suolle heinään, pyyteli Henti.
— Kun antanet sitä maitoa vähä lisää, niin lähden.
— Tuoss' on sitten. Annan oman osani, vaikken ole mitään kaulani läpi pannut.
Saatuaan lisää Juho ryyppäsi itse kerran, nieli menemään ja näytti hyvillään olevan. Teki mieli ryypätä lopunkin, vaan kun Kutti käveli siihen viereen, heilutteli häntäänsä ja istui mukavasti, ei Juho raaskinutkaan itse ryypätä, vaan antoi Kutille.
— Tuolle koiralle se antaa ruuan suustansa, sanoi Henti.
— Sehän tässä toki taloa vahtaa, arveli Juho ja alkoi hommata liikkeelle.
— Älä viivykään koko päivää, että ehdit käydä heiniä noutamassa, varotti Henti.
— Mihinkä luulet minun menevän? tokasi Juho.
— Mihinkäpä muualle kuin makaamaan tuonne muihin mökkeihin, sehän se on sinun taksvärkkisi, sanoi — Henti.
Sanaa sanomatta meni Juho ulos, Kutti perässä.
— Mihinkähän se nyt luuli menevänsä, ajatteli Henti ja katsoi akkunasta, lähteekö Toikalle päin, vaan ei lähtenytkään, käveli menemään tielle päin ja Kutti vilisti edellä.
— Jokohan menisi Saarelaan sitä hevosta tiedustelemaan, ajatteli Henti.
Hän alkoi siistiämään huonetta ja puki lapsille ryysyjä ylle. Sitä tehdessä alkoi tuntua taaskin nälkä ja nyt tuntuikin niin kiivaasti, että pyörrytti ja hänen täytyi istua. Hän päätti lähteä käymään Matin pirtille, ehkä Kaisalla olisi lainata leipää. Kaisa oli ennenkin monta kertaa vähästänsäkin häntä auttanut. Pikku Juhoa varoteltuaan pitämään huolta pienemmistä hän läksi. Hänen täytyi mennä sivu Toikan, sillä Matin pirtille ei vienyt muuta polkua kuin se, joka kulki Toikan akkunan ohitse. Hän koetti kiirehtiä, ettei Toikalla havaittaisi hänen menoaan. Mutta Helena osuikin olemaan akkunassa ja luuli hänen tulevan heille. Mutta Henti kiiruhtikin sivutse ja hänestä tuntui, että Helena katsoi hänen peräänsä. Hänellä oli niin huonot kenkärajat, että varpaat ja kantapää näkyivät. Ennen hän ei ollut välittänyt siitä, mutta nyt kun tiesi Helenankin akkunasta näkevän, hävetti häntä. Minkätähden? Sitä hän ei tiennyt. Hän kiiruhti vaan polkua pitkin ja tunsi jalkojensa palelevan.
— Se kurja, joka ei viitsi kenkiäkään paikata, jupisi hän, kun saapui Matin tuvalle.
Mattikin oli kotosalla, istui sängyssään ja poltti tupakkaa. Kaisa näkyi keittävän puuroa rukisista, hyvistä jauhoista.
— Taitaapa siellä olla kuivanlainen ilma, arveli Matti.
— Pakkanenhan tuntuu olevan, vastasi Henti ja meni takan luo lämmittelemään.
Kaisan kanssa alkoi hän sitten pakista yhtä ja toista ja hänen silmänsä tähtäilivät pataan, jossa puuro kiehui, nousten kuplina ylös.
— Ovatkohan ne nyt kalliita ruisjauhot? kysyi hän ajatuksissaan.
— Eivät ne kuulu kallistuneen sitten syksyn. Niitä kuulutaan tuotaneen niin paljon, etteivät lopu kesken, vaikka pitkäkin talvi tulisi, selitti Matti tyytyväisen näköisenä.
— Onpa se Jumalan kiitos hyvä. Kovin ovatkin kehnoja täänvuotiset ohrajauhot. Ei meille muualta ole otettukaan kuin pappilasta, mutta ne vaan olivat, ettei koossa pysynyt leipänä, selitti Henti.
— Eivät ne joka talossa semmoisia ole. Meidänkin on otettu Saarelasta, mutta syödä sitä saattaa, vaikkei se rukiin vertaista ole. Mutta pappilan rouva kokoaakin kaikki huonoimmat ja niillä maksaa työmiesten palkkoja. Minäkin kun olen siellä halkoja hakannut, on minullekin tarjonnut monta kertaa, vaan minä sanoinkin heti, että jos ei teillä parempia jauhoja ole, niin en huoli ollenkaan, antakaa rahaa, kyllä minä jauhoja porvarista saan. Mutta siinä tiuka tuli. Rahaa ei olisi raaskinut antaa eikä parempia jauhojakaan. Viimein lupasi rukisia jauhoja, mutta vaati paljoa enempää kuin porvari. Silloin minunkin pisti nokkaan... Täytyi antaa ja sittenkuin olin saanut mitä halonhakkuusta olin saamassa, arveli, ettei annetakaan työtä enään... niin hävyttömälle miehelle. Se oikein sopii, arvelin minä vuorostani, minulla kyllä onkin työtä muualla, vaikka yötkin tekisin, ja niin läksin, puheli Matti.
— Semmoinen se on hävytön pappilan rouva, sanoi Kaisakin.
— Kovinhan se on maailmassa kiinni siksi kun on papin vaimo, myönsi Hentikin.
— Paljon minä olen maailmassa työtä tehnyt ihmisille, vaan en koskaan ole tavannut niin hävytöntä palkan maksajaa kuin pappilan rouva. Jos vaan tällä päällä pysynen, ei nähdä tätä miestä pappilassa työssä... sanon minä sen verran, puhui Matti taas.
— Kyllä kai sinulla on työtä muuallakin... Nytkin on moneen paikkaan käyty hakemassa halkoja hakkaamaan, sanoi Kaisakin ylpeästi ja katsoi Hentiin, että tuommoinen se minulla on mies.
Kaisa oli keittänyt puuron valmiiksi, pani sitä puukuppeihin ja käski Matin syömään.
— Tule sinäkin Henti maistamaan rukista puuroa, käski hän sitten Hentiäkin.
Hentiä ei tarvinnutkaan kahdesti käskeä. Hänellä oli niin nälkä ja teki niin mieli, ettei ollut voinut pysyä yhdessä kohdin niin kauvan, että puuro valmistui.
— Kylläpä on hyvää puuroa, sanoi Henti syödessään.
He söivät sitten kaikin äänettöminä, lapset vaan riitelivät ja sotkivat kasvonsa ja vaatteensa puuroon.
— Olkaa tappelematta, sanoi Kaisa, mutta ei viitsinyt nousta pyyhkimään heidän puuroisia kasvojaan.
Henti oli saanut ensimmäisen nälän puuskan tyydytetyksi. Tuntui olo jo paljoa paremmalle.
— Kävitkö Toikalla tullessasi? kysyi Kaisa.
— En käynyt, enkä taida heti käydäkään, vastasi Henti.
— Se on se Helena niin kummallinen ihminen. Se haukkuu kaikkia ihmisiä ja lappaa niitä juorujaan ja tekee selvää muiden elämästä, sanoi Kaisa.
— Semmonenhan se on. Ei hänen oma elämänsäkään, jos huhuissa on perää, ole niin rapea. Puhutaanhan hänestä vaikka mitä. Luulee kai muutkin semmoiseksi kuin itsekin, puhui Henti.
— Pappilan rouvan kanssa ne nyt ovat kuin rakkaimmat sisaret... Helena kutoo nytkin rouvalle mattoja... He sopivatkin oikein yhteen, pappilan rouva ja Helena, molemmat samallaisia juorukelloja, arveli Kaisa.
— Kyllä kai muut ihmiset ovat päivillä heidän hampaissaan, lisäsi Henti.
— On se koko papin rouva, arveli Mattikin ja nousi syömästä.
— Kasti Jumala! kiitteli Henti.
Matti hommasi tupakkaa piippuunsa ja alkoi haastelemaan:
— Halonhakkuuseen tästä pitää lähteä. Ei tässä mökissä kauan kontillaan pysyttäisi, jos en minä tässä olisi matkassa. Olen minä ajatellut pyytää teidän Juhoa kumppaniksi. Ikävänlainen siellä on metsässä aivan yksin. Mutta kun me Juhon kanssa yhdessä lähtisimme, niin alkaisi halkoja tulla. Harvalta mieheltä se puu niin kaatuu kuin siltä Juholta.
— Kun sen saisikin liikkeelle, sanoi Henti.
— Olen minä tänäpäivänä aikonut käydä häntä puhuttelemassa. Johan hän alkaa olla tavallisessa terveydessä, arveli Matti.
— Kyllä kai se terveyden puolesta sinne kykenee. Koe nyt Matti sitä viekoitella matkaan. Se olisi niin kovin, kovin hyvä, että... sanoi Henti.
— Kyllä minä käyn tässä, lupasi Matti.
Henti kiitti vielä kerran puurosta ja läksi. Hän juoksi aika kyytiä sivu Toikan, ei vilkaissut akkunaankaan ja sitten polkua pitkin kotio. Hän oli niin hyvillään, ettei muistanut, koska olisi tuntenut itsensä niin iloiseksi. Sillä hän toivoi, ettei Juho viitsi kieltää, kun Matti pyytää, että kai kuitenkin häpeää sen verran, että lähtee. Hän kyllä koettaisi tulla toimeen yksinkin, haalata heiniä suolta ja näreiköstä puita. Parasta hän toivoi ja toivoi Juhon koteentuvan.
Puolenpäivän aikana Juho tulikin, koira perässään. Hän oli nähtävästi hyvällä tuulella ja ensiksi otti povestaan kolme ruisleipää, laski ne pöydälle ja sanoi:
— Leipää on ja lihaa on kohta sen verran kuin pappilassa.
Lapset huomasivat leivät ja alkoivat pyytämään:
— Isä, taittakaa palanen, isä.
Juho taittoi palasen jokaiselle, nuorimmallekin, ja pisti omaan suuhunsakin.
— Ala sinäkin, hyvä ihminen, syömään, käski hän vaimoaankin, taittoi leivästä itselleen lisää ja antoi koirallekin.
— Kyllä tässä liha kiehuu, jahka ilta pimenee, arveli hän.
Henti ei ollut nähnyt Juhoa niin hyvällä tuulella pitkiin aikoihin, ei sittenkuin kesällä.
— Mutta mitähän ne ihmiset sanovat, kun saavat tietää, että me hevosen lihaa syömme Kurikan emäntäkin aikoi ajaa ulos huoneestaan semmoisen ihmisen, jonka tietäisi hevosen lihaa syöneen.
— Mistä ne sen saavat tietää? Ja jos saavatkin, ei tee mitään. Ennen syön vaikka harakoita, ennenkuin alan työtä tekemään hävyttömille talollisille, sanoi Juho.
— Joko se ruuna on tapettu? kysyi Henti.
— Jo. Ja minä sen nyljin. Kun tulee pimeä lähden noutamaan lihoja.
Hentiä puistatutti ja tuntui kuin rutto tarttuisi, kun hevosen lihaa syö, vaan muistaessaan mitä Järvelä oli sanonut, rauhoittui hän vähitellen. Hän päätti mielessään, että ennenkuin hän kuitenkaan syö, käy hän Järvelässä, isännältä vielä vakuudeksi asiaa tiedustelemaan. Järvelä ei ainakaan saattaisi väärin puhua ja hänhän ymmärsi kaikki asiat niin hyvin. Mutta Juho oli kummallisen iloisella mielellä juurikuin ei puutetta kuuna päivänä olisi tuntenut. Vaimolleenkaan ei ollut niin ystävällinen ollut pitkiin aikoihin.
— Mutta minunhan se piti lähteä heinään, sanoi hän ja toimitti resuista turkkia ylleen.
Henti katsoi häneen kummissaan, että mikä tuolle miehelle nyt on tullut, kun on niin työlystillä, että pyytämättä heinäänkin lähtee.
— Pitääpä ottaa kirves mukaan, että saan panna muutamia riekon ansoja suokorpeen, vaikka eihän sitä näy metsälintuakaan tänä talvena olevan niinkuin ennen, puhui Juho mahtavasti, ja ikäänkuin menisi hän tekemään mitä ihmeellisimmän ihmetyön astui hän leveänä ulos, kirves olalla.
— Mikähän sille nyt on tullut, kun se on noin virkkuna, ajatteli Henti.
Juhon mentyä tuli hetken kuluttua Mattikin.
— Juho meni suolle heinään, vaan kyllä hän pian palaa takaisin, sanoi Henti.
Matilla ei ollut kiirettä, hän päätti odottaa. Pani piippuunsa tupakkaa ja haasteli:
— Kyllä tämä talvi taitaa monelle olla kamala talvi, kun vielä ennustavat kovia pakkasiakin tulevan... kylmällepä tuntuu tämä teidänkin pirttinne. Meillä vaan on niin lämmin, että kun oikein lämmittää, niin vaikka silakka seinällä paistuu.
— Aikoi se Juhokin syksyllä tätä tampata ja haalata lisää kalua ullakkoon, vaan eihän siltä tule, vaikka aikoo ja aikoo, selitti Henti.
— Teillä sittenkin on vereksempi elämä, kun teillä on lehmä, aina siitä maitotilkan saapi. Mutta nyt kun on karjan anti niin lujassa, että vaikka puhtaan rahan maksaisi, ei saa, sanoi Matti.
— Niinhän se kuuluu olevan, tiesi Hentikin.
Siinä sitten puhelivat yhtä ja toista. Henti siinä koetti korjailla huonetta ja lasten pukujakin parannella.
Iltahämärässä saapui Juhokin. Hän oli pakannut melkoisen läjän heiniä kelkkaan, että palavaan oli taipaleella tullut. Poskiparta oli kuurassa ja kankeat viikset jäässä. Pirttiin tullessa hänellä oli sylillinen kapusta- ja lusikkapuita, jotka hän romahutti uunin eteen, hitustakaan kumartamatta.
— Merkillistä, ettei yhtään metsälintua pidä näkemän, ei jälkiäkään, sanoi hän Matille.
— Vähä sanovat kaikki olevan. Katovuonna on kaikkia vähä. Muistan minä sen nälkävuoden, josta on aikaa kolmattakymmentä vuotta, ei silloinkaan ollut yhtään lintua Silloin se sentään oli hätä, vaan nyt ei kannata puhua mitään, puhui Matti.
— Mikäs hätä nyt on... Valmiissa maailmassa, arveli siihen Juhokin.
Hetken kuluttua alkoi Matti esitellä halonhakkuuta Juholle. Hän selitti laveasti ja houkuttelevasti, sanoi metsän olevan hyvän ja palkan myöskin. Herralan metsärannalle he asettuisivat asumaan ja yötä olemaan. Sunnuntaisin kävisivät kotonaan ruokaa noutamassa viikoksi.
Juho kuunteli äänettömänä ja ryki väliin. Kun Matti lopetti puheensa, sanoi Juho:
— Ei se näin lyhyen päivän aikana taida lyödä leiville, arveli hän.
— Älä huoli. Tulossa käsin se sentään on, kun vireästi on parissa, puolusti Matti.
— Olisi kevät-aika, niin kukaties lähtisin, vaan ei se tämmöisinä päivinä maksa vaivaa. Enkä minä oikein joudakaan Ja eikä minulla ole semmoisia kenkiäkään, joilla metsään tarkenisin, esteli Juho yhä.
Matti koetti parastaan, mutta Juho toi tuhansia syitä esiin, toinen toistaan somempia.
Viimein Matti herkeni ja lähti pois.
— Minä tässä lähtisin itseäni palelluttamaan sydänmaalle, arveli hän Matin mentyä.
Hentin teki mieli alkaa häntä nuhtelemaan laiskuudesta, vaan tiesi jo vanhasta, ettei se mitään auta, ja hän oli vaiti.
— Tuo Mattikin on kummallinen, kun viitsii pyytääkään... sairasta miestä, kummaili Juho yhä.
— Minun täytyy lähteä jostakin hakemaan jauhoja, mutta kun nuo kengätkin ovat niin rikki, ettei niillä tarkene, sanoi Henti.
— Pane nämät minun kenkäni, kyllä tarkenen Saarelaan niillä sinun kengilläsi, kun panen lujasti heiniä, ehdotti Juho.
Ja he vaihtoivat kenkiä
— Nytkö sinä aijot sitä hevosen lihaa noutamaan? kysyi Henti.
— Nyt, nyt. Hae sinä vaan jauhoja, että saadaan panna velliksi, lihavelliksi tän'iltana. Käy Järvelässä jos et muualta saa. Sano Järvelälle, että heillä on iso edesvastaus, jos me kuolemme nälkään lapsinemme. Sano niin, jos ei muuten anna, neuvoi Juho.
Henti veti Juhon turkin ylleen ja solmisi huivin sen päälle. Lapset olivat jo nukkuneet muut paitsi pikku Juho. Henti varotti häntä pysymään hereillä siksi kunnes hän palaa. Poika lupasi. Juho jäi vielä kenkiä sovittelemaan jalkaansa, mutta Henti lähti.
Hän kulki minkä ennätti suoraan Järvelää kohden. Tielle näkyi jo isännän kamarista jalkalampun valo, totta kai isäntä oli kotona. Mutta luultavasti oli siellä taas joku istumassa ja pakisemassa, ettei saisi kahden kesken isännälle puhua ja kysyä.
Pihalle tultua näki hän kahden miehen tulevan rappusia alas. Ne olivat talon isäntiä toisesta kylästä.
— Eivätköhän ne opi sekä Kumpulussa että Kaaperin Kustissa ymmärtämään, mitä se merkitsee, että laiskana makaa ha ha, nauroi toinen isännistä.
— Totta kai oppivat, arveli toinenkin ja sitten menivät he hevosensa luo ja läksivät ajamaan.
Henti astui ylös rappusia ja meni pirttiin. Vanha muori kehräsi piisin luona. Henti kysyi isäntää, mutta muori oli kuuro. Henti kulki etemmäksi ja tirkisti isännän kamariin, joka oli pirtin vieressä.
— Kotona se on, sanoi muorikin nyt, kun huomasi, että Henti katsoi isännän kamariin.
Järvelä istui yksin kamarissaan kirjoitellen. Hentiin tuotti jotakin vastustamatonta pelkoa, kun näki tuon jäykän miehen jäykät kasvot ja kun muisti mitä isännät äsken pihalla puhuivat. Hän muisti kuitenkin nälkäisiä lapsiaan ja rohkaisi luontoaan ja astui isännän kamariin.
— Jaa, sanoi Järvelä, kun silmäsi häntä, otti piippunsa, sytytti tupakin ja huokasi.
Henti alkoi selvittämään Järvelälle Juhon toimesta ruveta hevosen lihaa syömään ja tiedusteli oliko se vahingollista, jos sitä söisi.
— Mistä miehesi saapi hevosen lihaa? kysyi Järvelä.
Henti selvitti, että Saarelassa oli hevonen ammuttu, Juho oli sen nylkenyt ja lihat oli luvattu palkaksi.
— Vai niin. No syökää vaan, mitäpä vahingollista se olisi, sanoi Järvelä
— Mutta pyytäisin minä isäntää, ettei isäntä sanoisi kenellekään, pyysi Henti.
— Ollaan sanomatta, mutta eikö se miehesi jo ala kyetä työhön?
Henti kävi äänettömäksi.
— Minä tunnen sen miehesi, se luultavasti luottaa, että köyhäinhoito ruokkii hänet koko talven. Vie terveisiä, että on olemassa vanhempia, jotka paremmin tarvitsevat kunnan apua kuin te: kaksi nuorta ihmistä vielä.
Järvelä puhui kylmästi ja Hentistä tuntui niinkuin siinä puheessa olisi jotakin katkeraa tunteen ja vihan purkausta. Häneen tuli semmoinen pelko ja vavistus, ettei uskaltanut enään mitään puhua, vaikka mieli teki pyytää jauhoja.
— Mitä sinulla on asiaa muuta? kysyi Järvelä yhä kolkommasti.
Henti koetti sopertaa, ettei heillä ollut leipäpalasta.
— Minä en tiedä siihen mitään, koettakaa muualta ja muutenkin olen jo katunut, että kävin takaukseen niiden lehmäinne vuoksi. Kylällä kuulutaan puhuttavan yhtä ja toista sopimatonta sinusta ja minusta: he eivät ole vielä unhottaneet niitä entisiä aikoja. Älä käy siis tässä talossa enään. Nyt taidat jo ymmärtää, että se oli sinun onnettomuutesi ja minun heikkouteni, ettet huolinut minun ojennetusta kädestäni... vai kuinka?
Viimeiset sanat puhui Järvelä pehmeämmällä äänellä, jossa ilmausi katkeraa kaipausta ja pettymystä.
Hentiin teki se niin oudon vaikutuksen. Yht'äkkiä levisi hänelle silmäin eteen oma kurja elämä ja selvisi mieleen, ettei hän ollutkaan rakastanut miestään pitkiin aikoihin, niinkuin olisi tullut rakastaa.
Ei hän enään voinut mitään selvittää eikä pyytää. Kuin itkun seasta sanoi hän hyvästin ja meni.
Hentin mentyä huokasi Järvelä syvään, pisti piippuunsa ja alkoi kirjoittamaan.
Kotiaan mennessä kävi Henti melkein joka talossa jauhoja pyytämässä, mutta ei ollut kenelläkään antamista tai eivät halunneet antaa.
Hän sai siis tyhjin suin ja tyhjin käsin kävellä kotiaan päin. Hän ei muistanut, että elämä koskaan ennen oli tuntunut niin suivasalle ja niin kolkolle kuin juuri nyt. Sillä häntä kadutti, ettei hän ollut ymmärtänyt silloin paremmin ja tuntenut paremmin Juhoa, vaikka kaikki häntä laiskaksi sanoivat. Ja nyt täytyi sen rötkäleen kanssa alkaa hevosen lihaa syömään. Mitä se Juho huolii, joka on niin kovin ryötän luontoinen muutenkin, jos syökin hevosen lihaa, vaan minä en kyllä... mieltä minulta kääntää, ajatteli hän.
Kun Henti pääsi kotia, oli Juho palannut Saarelasta. Pimeän päässä hän oli pannut lihat isoon metsäkelkkaansa ja vetänyt kotio. Ei ollut kukaan nähnyt hänen tulevan. Ja nyt oli hän jo kantanut lihat ullakkoon.
Nälkä kun oli, oli Juho jo hommannut padan piisiin ja leikannut aika kappaleen hevosen reittä kiehumaan.
— Täällä kiehuu lihaa kuin Egyptissä ennen, arveli hän Hentille
— Siinä herkut sinulla on, sanoi Henti.
— Saitko jauhoja...?
— En saanut... Miks'et sinä itse viitsi koskaan käydä jauhoja hakemassa, vaan minun se pitää juosta edestakaisin kuin oravan, sanoi Henti tuskaantuneesti.
— No kelpaa tämä tämmöinen lihava liha jauhoittakin. Muistan minä poikasena, kun isä-vainaja keitteli hevosenlihaa, kuinka sitä syötiin ja mässättiin, tuumaili Juho vaan ja hämmenteli kapustalla kiehuvia lihapaloja.
— Siksipä sinusta tuommoinen hevonen on tullutkin! Hevosen sinä olisit tarvinnut saada vaimoksesikin, etkä minua, sanoi Henti.
— Katsoppas kuinka rasvaista lientä... katsoppas, arveli Juho vaan.
— Älä tuossa horise ja saarnaa, että mieltä kaivaa, mokoma teko-sairas, sanoi Henti pisteliäästi.
— Pidä suus' kiinni nyt, taikka tässä nousee taas vesisade... sinä nyt muka... Mitähän se sinä luulet syöneesi lapsena. Äitisihän kantaa vieläkin, mistä löytää kuolleita vasikoita ja muuta pilaantunutta roskaa. Semmoista sinä olet syönyt, mokoma mampselli, joka olet niin hyvää sukua.
Henti pillahti itkuun ja ääneensä voivotti.
— Älä alakkaan siinä taas vesitellä, vaan tule laittamaan keittoa pöydälle, että päästään maata, komensi Juho.
Vähitellen Hentikin taas tyyntyi. Eihän siinä auttanut itkut eikä parkumiset, ei se sillä kumminkaan paranisi. Täytyi tyytyä siihen mitä oli ja mitä tuli.