Part 8

Kumpulan Juhokin oli muuttunut kuin eri mieheksi taas. Hän oli myynyt kirkkohäkkinsä ja muut linnut paitse lukkaria, joka lakkaamatta rallatti ja vihelti. Hän oli saanut uudet housut ja paremman liivin häkin ja lintujen hinnalla sekä villaröijyn velaksi Kapula-Maijalta. Sai siis sen verran, että kykeni tukkijoelle, kun uudet kengätkin olivat. Ne olikin hän voidellut konin rasvalla päältä ja sisältä moneen monituiseen kertaan.

Laukkua ei ollut, mutta muilla takakatulaisilla oli ja se vähän karvasteli Juhoa. Sillä sitä, jolla ei ollut laukkua seljässä, sitä pilkattiin ja kutsuttiin varekseksi.

— Voi p—le kuitenkin, kun minulla ei ole laukkua, sanoi hän Hentille.

— Olisit jotakin yrittänyt, että olisit saanut laukun niinkuin muutkin. Olipahan Kaaperin Kustilla ja pojallaan uudet laukut kumpasellakin. Ja Matti näkyi myöskin olevan laukkuaan voitelemassa, oli uusi iso laukku ja kieli näkyi olevan vasikan nahasta.

— Mihinkähän se sen vanhan laukkunsa on pannut, olihan Matilla mennä kesänä hyvä laukku?

— En tiedä.

Mutta Juho hoksasi, että jos Matti lainaisi sen vanhan laukkunsa eli myisi, hän sitten kesällä maksaisi.

Ja hän läksi Matin puheille ja viipyi sillä matkallaan puoli päivää.

Henti alkoi keittämään velliä. Jauhoja hän oli saanut kehruupalkakseen Saarelasta, oli vasta noutanut ja kun nälissään olivat sekä itse että lapset, päätti ensi nälkään velliäkin keittää. Suolaa pani hän höystöksi ja syötyään joi vettä palan painoksi.

Nälissään oli Juhokin tullessaan, mutta hyvällä tuulella, sillä Matilta oli hän saanut laukun lainaksi.

— Huomenna jo lähdetään. Naalaston joessa ja Olkamanissa alkaa uitto viikon päästä, tiesi Kusti kertoa ja niin sanoi Mattikin, puheli Juho, mutta vähän aikaa töllisteltyään laattialla hän äkeästi sanoi:

— Eikö sitä velliä minullekin riitä. Itse syöt ja mässäät ja minä tässä saan nälissäni juosta maat ja mantereet.

Henti ammensi hänelle lopun vellin padasta, ammensi ison puukupin täyteen. Mutta Juho nousi ullakkoon, toi ison kappaleen hevosen rasvaa, painoi sen vellivatiin ja arveli:

— Minä se höystän keittoni näin keväälläkin kuin suuret herrat... Katso kuinka kellertävää rasvaa siitä sulaa ja leviää ympäri vatia kuin tähtiä talviselle taivaalle... Pane sinäkin polonen, niin tunnet, kuinka se maistuu.

— Sinä olet suurin sika koko maailmassa... oksennustahan kaivaa tuo sinun sotkusi... hyi.

— Haista sinä kärpän... Söithän sinä hevosen lihaa talvella niinkuin minäkin,.

— Etpä saanut kruunulta palkintoa, vaikka luulit. Kaikki ihmiset nauravat, jos mihin menisi, sitä sinun tyhmyyttäsi, että sinä uskot, jos sinulle mitä valehtelisi.

— Ole sinä viisaampi. Kyllä kai minä niin viisasta lähtöä olen kuin sinäkin.

— Mene ulos syömään sitä sotkuasi.

— Kuinkahan viisas se sinun äitisi on? Puolihöperö ollut ilmosen ikänsä... niin... niin. Jahaa, vai Kutti siellä vinkuu... Kas tuossa on sinulle kaunis kappale konin rasvaa monesta aikaa, polonen.

Syötyään antoi Juho vadin Kutin nuoltavaksi, paiskausi sänkyyn ja sytytti tupakin. Veteli savuja ja mietiskeli. Viimein sanoi:

— Ei sinulla taitaisi olla muutamaa leipää evääksi? Saarelan emäntä lupasi naulan voita velaksi.

— Mistäpä ne leivät tulisivat, vastasi Henti ja meni ulos.

Vaan Juho nousi ylös ja alkoi paikkaamaan kenkiään, että vanhoilla välin kulkee, uudet sitten pistää jalkaansa, kun joelle pääsee.

— Kun minä nämät vanhat rajani hyvin paikkaan, niin näillä vielä kävelee välin, että vilkkuu, arveli hän Hentille paikatessaan.

— Paikkaa nyt nuo minunkin kenkäni ja pikku-Juhonkin, että tästä johonkin pääsisi, pyysi Henti.

Ja Juho paikkasi.

— Et sinä nyt tänne jää hyville päiville, vaan koettakaa tulla toimeen... Kylvön ajaksi minä tietysti tulen kotia. Lannan saat kaikki lykätä noille kahdelle viimeiselle saralle, puhui Juho paikatessaan.

Henti oli päättänyt, ettei hän puhu mitään Juholle, että hänellä on jauhoja. Se käskee leipoa kaikki itselleen evääksi, ettei minulle jää mitään, ajatteli hän.

Ja hän ei ilmoittanut, että hänellä oli jauhoja.

* * * * *

Seuraavana päivänä hommattiin lähtöä. Tiellä näkyi jo jätkiä menevän, laukut seljässä ja millä kahvipannukin kädessä.

Puolenpäivän aikana oli Juhokin valmis matkaan. Hän oli pessyt kasvonsa ja kun hänellä oli uudet housut, terve takki ja lakki korjattu, näytti hän aika pulskalle monesta aikaa. Kun siinä lähtöhommassa sitten liikkui tavallista vikkelämmin, näytti hänessä vielä olevan sitä samaa mahtavaa voimaa, jota Henti hänessä oli ihmetellyt. Poskillekin oli kohonnut puna ja silmät loistivat.

— Olet sinä nyt vähän ihmisen näköinen, kun kasvosi pesit, sanoi Henti hänelle ja katseli häntä mielihyvällä.

— Niinpähän sanoi porvari vielä menneellä viikollakin, että siinä se on komea mies tuo Juho, kehui Juho.

— Ole nyt. Leikissään sinulle sanoo, kun tietää, että sinä otat kaikki todeksi.

— No olkoon niin. Mutta pane tuo villaröijy laukkuun. Minä en pane sitä ylleni, ennenkuin vasta perillä.

Laukun kielen alle hän sitten köytti uudet pitkävartiset saappaansa ja pyöreän paistinpannun otti käteensä.

Samassa tulivat toisetkin sieltä Toikalta päin polkua pitkin Kaaperin Kusti poikineen, joilla kummallakin oli uudet laukut ja kielen alta näkyivät pitkävartiset saappaat, keltasen ruskeat väriltään. Matti, uusi laukku hänelläkin ja jalkaniekka kahvipannu kädessä. Seurasi sitten Pilkkatien Mikko, Talvitien Jaakko ja noita muita takakatulaisia.

— Nyt jo tulevat... jo tulevat, huusi pikku Juho isälleen.

Silloin Juho otti laukun mahtavasti selkäänsä ja juhlallisesti köytti kiinni ja otti sitten pyöreän pannun käteensä.

Mutta Kaaperin Kusti ehti jo ovelle huutamaan:

— Joudu joukkoon, me menemme jo.

— Jo tulen... jo tulen, kävelkää jo.

Ovella lähtiessä hän sanoi:

— Hyvästi nyt...

— Hyvästi... ja äläkä nyt huku sinne... sanoi Henti hänelle.

Mennessään Kurikan kartanon läpi osui isäntä olemaan rappusilla.

— Jopa takakadun komppaniakin on lähtenyt liikkeelle.

— Niin onkin. Me alamme taas vuorostamme olla herroja, te saatte pyöriä tunkiolla ja pellolla koko kesän, vastasi Kaaperin Kusti Kurikalle.

— Kuules Kumpulan Juho! sinä taisit jättää joukkosi surkeaan tilaan tänne... ruoatta, ja sehän on vaimosi siinä tilassa, ettei se kykene mihinkään, huusi Kurikka Juholle.

— Pitäkää huolta, teiltä vaaditaan tili, jos Henti puutteesen kuolee, huusi Kusti taas vastaukseksi.

Kurikka vieläkin huusi, mutta he eivät kuulleet mitä hän sanoi.

Kävellessä tuli puhe kuluneesta talvesta.

— Niin se meni kuin menikin, vaikka, huonolle näytti, eikä sitä taas muistakaan, kun keväimeen on päässyt, sanoi Kasperin Kusti.

— Menihän se ja loppui, arveli Juhokin

— Minullekin ne lupasivat antaa apua, eikä ole annettu leivän syrjää, vaan niinpä tuota on eletty kuin ennenkin, puhui Mattikin.

Muutkin sitten arvelivat yhtä ja toista.

Tie oli vielä märkä ja paikotellen oli isoja lammikoitakin. Täytyi kävellä tien puolta peräkkäin. Sataa tuhuutti lisiksi hienosti vettä ja ilma oli sakea kuin puuro. Mutta kevein mielin he astelivat eteenpäin, tietäen suloisen kesän olevan vastassa, kävelivät keveästi ja toivoen. Laukun kielet löivät mukavasti tahtia ja pieksun varret sipsuttivat yhteen...

* * * * *

Vähille eväille jäi Henti. Ei ollut muuta syömistä kuin ne jauhot, jotka Saarelasta kehruu palkasta oli saanut, mutta vähillä eväillä täytyi Juhonkin lähteä matkaan. Ei kuin puoli leipää, naula voita rasiassa ja konin rasvaa traasussa ja joku homehtunut lantti taskussa.

Juhon mentyä alkoi Henti miettiä tilaansa ja pillahti itkuun. Hänelle muistui kaikki mieleen, kaikki puutteet. Jos ei pikku Juhoa olisi ollut, olisivat lehmät ainakin kuolleet, sillä heinät olivat aivan kaikki. Mutta pikku Juho kulki ympäri niityillä, kokosi suovan periä ja latojen laattialta mitä oli osunut jäämään. Niin tavoin keräili hän säkin toisensa perästä, ettei ollut heinistä puutetta. Vankka ja vikkelä kun oli, jaksoi hän kaukaakin kantaa säkillisen heiniä.

Äiti häntä kiitteli ja kokosi pojalleen parhaat palat.

— Sinä tässä nyt olet äidin ainoa turva, sanoi hän Juholle.

Usein kun pikku Juho viipyi enempi aikaa peräin kokoomisessa, tuli Hentille pelko, että pojalle oli jokin onnettomuus sattunut. Silloin hän aina tunsi helliä tunteita sydämessään, tunsi ennen tuntemattoman voiman valloittavan sydämensä ja melkein itketti. Siitä tulee hyvä mies siitä lapsesta, sille tulee isänsä voima ja äitinsä vireys... se mies kyllä maailmassa elää...

Ja kun Juho palasi, säkki seljässä, hikisenä ja toimessa, otti Henti hänet syliinsä ja suuteli, vaikka Juho ei siitä pitänyt.

Henti oli koettanut niin säästävästi kuin mahdollista pitää jauhojaan, mutta ne loppuivat sittenkin, eikä ollut mistään toivoa saada. Itse ei hän enää kyennyt paljon mihinkään, oli niin heikko ja voimaton ja siinä tilassa, jossa nyt oli, oli sitäkin voimattomampi.

Hän mietti kauvan, mikä neuvoksi. Pappilaan ei ollut turvaa, rouva oli siksi suuttunut, eikä Henti sinne olisi lähtenyt, vaikka olisi kuoleman hätä tullut. Kaikki talot hän mietti mielessään. Muualle ei ollut turvaa kuin Järvelään. Jos ei sieltä saa, niin täytyi kai syödä vaikka puuta.

Pikku Juhon pani hän asialleen Järvelään. Sanoi pojalle moneen kertaan mitä ja kuinka sanoa. Jos eivät ne sanat auta, niin ei hän sitten annakaan, ajatteli hän.

Juho lähti ja pussin kainaloonsa pisti.

Henti toivoi, ettei Järvelä voi olla auttamatta, kun kuulee, minkälaisessa kurjuudessa hän on, olletikin, kun tietää, ettei se ollut Hentin syy, että se oli Juhon, tuon laiskan ja huolimattoman. Hän oli kyllä tänäkin talvena koettanut tehdä ja olla matkassa, ettei kai kukaan sanoisi, että hänen huolimattomuutensa takia sitä näin köyhyydessä elettiin...

Muistellessaan kulunutta talvea, pakkasta ja nälkää, ihmetteli hän, että oli pysynyt niin terveenä kuin oli pysynyt. Huonot olivat olleet kengät, huonot ja ohuet vaatteet, kumma oli, ettei ollut kuoleman tauti tullut. Monesti oli kyllä vilustunut ja päätä särkenyt, muita siitä oli selvinnyt päivän kahden kuluttua... Nyt taas jotenkuten eläisi, kun ei tarvinnut pakkasta pelätä, mutta kun ei ollut minkäänlaista syömistä ja lehmilläkään ei tilkkaa maitoa, hyvä kun pystyssä pysyivät. Olisivat ilmat lämminneet, jäät joesta lähteneet ja alkanut ruoho nousta, että olisi saanut lehmät laitumelle... kun se aika pian tulisi...

Sokea lapsi samassa alkoi itkemään ja huusi leipää. Oli joku leipä-hitunen Hentiliä tallella, otti kappaleen ja antoi sokealle.

Hyvä Jumala, kuka sinuakin hoitaa, kun minä tässä joudun vuoteesen, hän ajatteli, ja kuka jaksaa valmistaa pellot kylvöön, lykätä sonnan saroille ja mistä saada siemeniä ja millä... potunkaan siemeniä... Eivät taitaisi antaa, jos lähtisi siemenpivoa talosta taloon kerjäämään, niitä kai oli niin paljon muitakin siemenen käyttäjiä... Ja kruunultahan olivat talolliset itsekin saaneet rahaa lainaan, jolla siemeniä ostivat. Monella ei taida olla omasta takaa siemeniä, vaan kuinka lienee.

Potun siemeniä hän päätti koettaa Saarelasta. Saarelaan oli tullut hyvä pottu-vuosi. Ei oltu raaskittu syödä yhtään pottua koko talvena, että säästyvät kevääksi, jolloin niistä saa mainion hinnan, kun siemeneksi myypi. Saarelan emäntä oli jo Hentille luvannut, että kyllä minä sinulle jonkun vähän annan siemeniä.

Mietteissään oli hän kylvävinään jo pottuja, oli multaavinaan pottumaataan ja sitten syksympänä oli kuokkivinaan... isoja ja komeita... ja voi kuinka ne maistuivat hyvälle...

Hän tunsi kipeästi nälkää, mutta samassa pikku Juho tulikin, pussissa jauhoja.

— Järvelän isäntä sanoi, että me saamme vielä jauhosäkin niistä armopuista, sanoi Juho, käski teidän huomenna noutamaan ja antoi jo vähän tähän pussiin.

— Ethän sinä vaan väärin kuullut?

— En kuullut väärin... se sanoi moneen kertaan, vakuutti pikku Juho.

— Sittenhän tässä ainakin eletään, mutta sitä en minä ymmärrä, miten se koko säkki vieläkin... ajatteli hän ja ihmetteli, mutta nälkä kun oli, alkoi hän keittämään puuroa.

Osui tulemaan Matin Kaisa, tuli kudelma kädessä.

— Jätin lapset sinne Kallen huostaan ja läksin sinuakin katsomaan, tervehti Kaisa.

Henti otti puheeksi armojauhot, ja selitti Kaisalle, mitä Järvelä pikku Juholle oli sanonut.

— No etkö sitä ole tiennyt! Ei kai ne niin vähään mene sata puuta, jotka teille annettiin. Sitähän nuo ovat kaikki armopuun saajat laskeneet, että miten paljon kullekin vielä tulee... selitti Kaisa.

— En minä sitä ole osannut laskea ja kun oltiin porvariin velkaa ja Järvelä on maksanut sen velan niistä armopuiden hinnasta, niin en minä enää ole uskonut, että sieltä niin paljon tulee, puhui Henti.

— Vaan ymmärräthän itsekin, kun kuulet. Tekin kun saitte sata tukkia ja ne huutokaupassa nousivat yli seitsemänkymmenen pennin kappale, niin tekeehän se jo seitsemänkymmentä markkaa, ylikin. Ja yhden jauhosäkin olette saaneet... Saa siitä porvariin maksaa velan ja sittenkin jää vielä jauhosäkin hinnaksi.

— Ei kai se ole Juhokaan sitä ymmärtänyt, koska ei ole mitään puhunut... Kun on hätä ovella, niin silloin on jo apu pihalla... Et sinä arvaa Kaisa-kulta, kuinka minua on huolettanut... Ei ole siemen, pivoa, ei mitään kylvämistä ja kylvön aika tässä lähestyy... Aikoi se Juho kynnön ajaksi tulla kotiin, vaan tulleeko ja mistäpä ne siemenet sitten sieppaa, kun ei aikanaan toimita. Milläpä minä niitä olisin saanut? En millään. Vaan nyt ei hätää. Luulen, että Saarelan isäntä vaihettaa jauhoilla, että saan nämät pellot kylvöön...

— Miksi ei vaiheta. Ja Saarelassa niitä onkin ohria. Menneen kesällisetkin kuuluvat itävän hyvin ja niillä aikoi itsekin kylvää.

— Kuuluuhan siitä talosta tänäkin kevännä myydyn siemeniksi monta kymmentä tynnyriä.

— Kaikki vanhemmat jyvät on myynyt, menneen kesäisillä aikoi itsekin kylvää, niinkuin sanoin.

Puhelivat sitten vielä kylvönteosta, vuodentulosta arvelivat ja lopuksi miehistään, jotka tukin-uittoon olivat menneet.

— Lupasi Juho lähtiessään jonkun muassa minulle rahaa lähettää, sanoi Henti.

— Hyvät kuuluvat tänä kevännä olevan palkat, tiesi Kaisa.

Kaisan mentyä tuntui Hentistä elämä taas aika somalle. Oli toivo saada pellot kylvöön ja toivo oli potun siemenistäkin. Juho ei ollut lähtiessään puhunut siemenistä mitään, oli kai arvellut, että kun ansaitsee, niin ostaa siemeniä ja saapuu kylvön ajaksi kotia. Vaan ei Henti siihen uskaltanut luottaa. Saattaisi tapahtua, ettei silloin enään saa siemeniä ja pellot jäisivät kylvämättä. Ensi tilassa päätti hän lähteä Saarelaan kysymään, eikö Saarelan isäntä vaihettaisi jauhoilla siemeniä. Kaisakin oli vakuuttanut, että kyllä vaihettaa...

Talvella oli hän usein ajatellut, että joutuvat kerjäläisiksi, mökistäänkin pois, kun kaikki näytti niin surkealle ja toivottomalle ja Juhokaan ei näyttänyt mitään huolehtivan... Nyt taas tuntui, että jos hyvä kesä olisi lauttahommissa ja Jumala vuotta antaisi... Leipää tulisi koko talveksi ja pottuja... Mitä Juho lauttahommissa saisi... niillä maksettaisiin velkoja... Heidän elämänsä alkaisi kääntyä parempaan päin... vaikka kiusaa ja huolta kai olisi vastakin tuon sokean lapsen tähden ja kun väki vieläkin lisääntyisi...

13.

Jäät joesta olivat kadonneet, ilma oli lämmennyt, maa vihannoi ja koivujen urvut alkoivat puhjeta.

Kumpulassa oli pellot kylvetty ja potut pantu.

Oravan Taavetti, vanhanlainen mies, jolla ei ollut kotoa eikä asuntoa, vaan oleskeli milloin missäkin, hänet sai Henti työhön, kumppaniksi pikku Juholle. Itse ei Henti jaksanut muuta kuin lehmät hoitaa ja vaalia sokeaa lastaan. Saarelasta sai hän vaihettaa jauhoilla ohran siemeniä ja potun siemenet sai velaksi.

Juho oli Kaaperin Kustin matkassa lähettänyt rahaa siemenen ostoa varten, vaan kun oli jo ennen saanut siemenet, niin säästyi raha muihin tarpeisiin ja palkaksi Taavetille. Oli Juho myös Kustin muassa lähettänyt terveisiä, että ottaa jonkun työhön, että pellot saadaan kylvöön, itse ei sanonut malttavansa lähteä, koska oli niin hyvä rahan tulo. Semmoiset terveiset toi Kusti.

Mutta Henti oli jo toimittanut kaikki ja kun Kusti poikineen tuli, oli hän jo ohran teosta päässyt, pottuja olivat pikku Juhon kanssa istuttamassa.

— Terveenä se siellä taisi olla? kysyi Henti Kustilta, kun Kusti ensin oli terveiset sanonut ja Juhon lähettämät rahat antanut.

— Terveeksi jäi, vaikka kyllä siellä nyt on miehen kuntoa kysynytkin, tänä kevännä. Enpä minä muista kylmempää kevättä kuin tämä... Lumiräntää on satanut vähä väliä ja kurjat ovat olleet yö-sijat nuotiolla, kovin kurjat, vaan hyvät ovat palkat... En sieltä minäkään vielä olisi lähtenyt, vaan tämä kun heti lähtee Ameriikkaan, niin täytyi lähteä eronhetkelle, selvitteli Kusti.

— Tuli sille Juholle toki sekään villapaita suojaksi, sanoi Henti ja näytti pitkissä ajatuksissa olevan.

Puhelivat pitkän aikaa tukin uitosta ja kurjasta olosta siellä.

— Hyvä sinulla, Henti, sentään on mies, jos oikein puhutaan, vaikka häntä laiskaksi kyläläiset sanovat, kiitti Kusti.

— Ja tukkimies verraton, lisäsi poika.

— Hyvinhän se lauttahommissa aina on ansainnut, myönsi Hentikin.

Tuli sitten puhe armopuistakin.

— Kummat tässä olisi meillä ollut, ellei niitä armopuita olisi saatu, sanoi Henti.

— Suureen tarpeesenhan ne monelle ovat olleet, sanoi Kustikin.

— Kylällä ovat sanoneet, että patruuni on sinulta pannut hakemukseen, kun talvella otit niiden armopuiden päälle... sanoi Henti.

— Niinhän ne kuuluvat sanovan. Kurikan isäntähän tuo jo huusi näkösän päähän, vaan en minä ole millänikään. Mitäpä patruuni minulta saa? Kaikki mitä minulla on, on muiden nimessä. Tyhjän hyvän saa patruuni...

— Sitä se on Kurikka tässä meilläkin sanonut monta kertaa, että sinulla muiden nimessä on omaisuutesi, vaan ei sanonut sen auttavan.

— Kurikka ei niitä asioita ymmärrä, vaan tuskittelee minulle, kun ei käräjillä saanut mitään aikuiseksi he, he, he.

Sen sanottuaan lähti Kusti poikineen, vaan Henti jäi poikansa kanssa pottuja panemaan.

Toikan Helenakin osui kulkemaan pian siitä, oli kylälle päin menossa.

— Mistä sinä potun siemeniä olet saanut ja noin hyviä? kysyi hän uteliaana.

— Hyvät ihmiset niitä antavat... Mitäs siitä? kysyi Henti takaisin.

— Ilman kysyn, kun ei niitä paremmatkaan ole saaneet, kaikiltahan melkein ovat paleltuneet mennä talvena.

— Niinkö on, sanoi Henti siihen ja jatkoi työtään.

Vaan Toikan Helenaa pisteli jo vihaksi.

— Vaan sinähän sitä kuulutkin saavan jos mitä isänniltä... sanoi hän.

Henti ei vastannut mitään ja Helena jatkoi matkaansa.

Illaksi saivat he potut pannuksi.

* * * * *

Kaaperin Kustin poika hommasi matkaan, samoin kaikki muutkin, jotka kylästä aikoivat Ameriikkaan. Hän oli teettänyt uudet vaatteet, ostanut anturakengät ja uuden lakin sekä läksiäisiksi viinaa.

Ja niin valmistui pian matkaan ja lähtöpäivä tuli.

Kustin poikaa ja Rantalan Mikkoa lähti Tasalan Pekka kyytiin ensimmäiseen kaupunkiin. Rantalan Mikko oli talonpoika, vaan peläten äkseerinkiä oli päättänyt siirtyä Ameriikkaan ja yhdessä olivat Kustin pojan kanssa päättäneet matkustaa. Muut jotka Ameriikkaan aikoivat, olivat vasta seuraavana päivänä päättäneet lähteä, vaan nämä kaksi päättivät lähteä »etua leikkaamaan» kuten sanoivat.

Oli Rantalan Mikkokin lähtöpäivänä ryypännyt humalaan, ettei olisi ikävä lähteä ja peräti keveällä tuulella hän olikin. Ei muuta kuin laulu vaikeinta.

Hyvässä humalassa he ajoivat sekä Mikko että kyytimies Tasalan Pekka kylän läpi ja paljon seurasi heitä väkeä, parkuen ja onnea toivotellen, hyvästellen ja itkien.

Mutta Kurikan pihalle he jättivät hevosen ja kävelivät Kaaperin Kustiin.

Kustissa maisteltiin lähtiäisiä parhaallaan ja täydessä humalassa oltiin.

— Nyt sitä poika lähdetään eikä olla heti näillä laitumilla, huusi Kustin poika Mikolle.

— Hei vaan... ei puutu kuin laulu vaikeinta, huusi Mikkokin.

Pois tästä köyhästä Suomesta... pois, huusi lisää poika.

Ja kovaksi kävi rähinä ja melu Kustin tuvalla, kun humalaiset syleilivät ja jaarittelivat ja kehuivat Ameriikkaa. Oli Toikan Iisakkikin sattunut Kustin tuvalle läksiäisille ja tullut humalaan aikalailla. Kusti olikin oikein sydämestään halannut, että saisi Iisakin päisälleen, koska tiesi siten kiusaavansa Helenaa.

Ja olikin Iisakki ryypännyt, ettei osannut puhua kuin sopertamalla.

Mutta kesken rakkaimpia syleilyjä, tulikin Helena Kustiin. Hän oli arvannut, että Iisakki juotetaan humalaan ja tiuskuen ja kovaa ääntä pitäen alkoi hän vaatia Iisakkia kotia. Mutta Iisakki olikin sillä päällä, ettei totellutkaan.

— Mene h—tiin, sanoi hän Helenalle.

Helena yritti vetämään Iisakkia tuvasta ulos, vaan silloin Iisakki julmistui ja kiivaat kuopaset tulivat Helenalle.

— Juottivat tuon onnettoman humalaan... vaikeroi Helena, mutta Iisakki oli kuin taivaassa hyvillään ja uhkaili hänkin lähteä Ameriikkaan.

Viimein, kun viina oli loppunut, tointuivat he matkaan. Mutta niin humalassa olivat, etteivät hankkineet polkua myöten osata kulkea, varsinkin Kusti poikineen näyttivät hoipertelevan kovin sinne tänne.

— Niinhän tässä heiluttaa ihmistä kuin Atlantilla, arveli Kustin poika.

Kun menivät Kumpulan sivu, läksi Hentikin lähtöä katsomaan.

Ja niin saavuttiin Kurikan pihalle, johon oli kokoontunut paljon kansaa meneviä katsomaan.

— Näin sitä mennään nyt... arveli Kustin poika.

Eikä olla heti täällä, tuumaili Mikko.

Vaimoväki puserteli itkuja ja Kustin vaimo rääkkyi ääneen. Kusti itsekin alkoi itkemään. Toikan Iisakki oli istunut portaille ja nukkunut siihen, pää polvia vasten, lakki jaloissa.

Viimein, monien hyvästien perästä nousivat kärryihin ja Pekka käänsi hevosen tietä kohti. Tielle seurasi vielä Kusti vaimoneen ja Henti, ja kävelivät pitkän matkaa kärryin vieressä haastellen. Kurikan riihen luota palasi Henti, vaan Kusti vaimoneen menivät vieläkin.

Tiellä seisahtui Henti kuuntelemaan, kun Ameriikkaan menijät lauloivat, vetivät yhteen ääneen että maailma raikui:

Hyvästi kallihin Suomeni maa, Minä aivon nyt reissata Ameriikkaan. Olen luotu kuin lintunen lentohon vaan Näiden kaukaisten maiden ja merien taa.

Kustin pojalla oli luja ja kaunis ääni ja varsinkin kun vetivät toiseen kertaan kahta viimeistä säettä, tuntui laulu Hentistä niin kauniilta ja kaipaavalta; ja hän seisoi ja kuunteli, ja kaikki, jotka Kurikan pihalla seisoivat, tulivat tielle kuuntelemaan. Selvästi erotti sanat, tyyni ja kirkas ilta kun oli:

Mieleni murheiseks' kylläkin käy, Kun kotoani armasta enään ei näy. — Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.

— Ikäväpä taitaa pojista sentään olla ero, arvelivat muutamat.

Mutta Kurikan renki, joka oli ollut Kustissa läksiäisissä, arveli:

— P—le tänne nälkämaahan enään ikävöisi, kun kerran yli Atlantin pääsisi.

— Juuri niin, ei koskaan tuntisi ikävää ja ilosta ne nuokin laulaa, arvelivat siihen toiset kylän pojat.

Kurikan tiehaarasta sopi näkymään mäelle, jonka yli tie vei mutkistellen mäkeä alas. Kun menijät kohosivat mäelle, kuului sieltäkin vielä heidän laulunsa:

Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa, Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.

Vaan kun ehtivät mäen päälle, herkeni laulu ja samassa katosivat menijätkin myötämäkeen.

— Jo ne menivät, sanoivat jotkut ja huokasivat.

— Niin tekivät, vastasivat toiset ja ajatellen käveli kukin kotiaan päin.

Hentikin käveli hitaasti Kurikan pihaan. Toikan Iisakki, joka oli nukkunut portaille, oli kannettu sänkyyn pirttiin ja pahaa porua piti Helena, koska ääni kuului pihalle.

Järvelän isäntäkin oli tullut Kurikkaan ja istuivat portailla Kurikan kanssa. Ameriikkaan menosta kuuluivat puhelevan.

Henti käveli raskaasti ja yritti menemään kujasta kotiaan päin, silloin Järvelä kysyi:

— Hengissä te saitte ne lehmät kesään?

— Hengissä saimme ja ovat jo heruneetkin, kun pääsivät laitumelle, vastasi Henti, mutta huomasi, että Järvelä katsoi häntä säälien ja kummasti näytti alakuloiselle.

Ja hän jatkoi matkaansa hitaasti ja astui vakavasti pitkin pellon pientaretta polkua myöten.

Hän tuli katsoneeksi peltoja, jotka olivat nousseet oraalle ja vihannoivat jo. Kurikan pellot näyttivät kaikki erinomaisen lupaavilta, oras oli vankka ja paljaita paikkoja ei näkynyt niinkuin monen muun pellossa, jotka olivat kuluneen vuoden siemenillä kylvetyt. Tultuaan lähelle kotoaan hän käveli vainion laitaan katsomaan, minkälainen oras laidunmaisilla saroilla oli. Huononlainen näkyi olevan niissäkin niinkuin muissakin. Saarelan siemenet eivät olleetkaan itäneet tarkoin, vaan paljon jäi paljaita paikkoja, jotka vihannoivan pellon keskeltä paistoivat kuin ruvet syvästä haavasta ja pellot näyttivät lupaamattomilta ja kurjilta, olivat kuin kuvia hänen omasta kärsineestä sydämestään...

Mutta toivoi hän sittenkin. Kun lämmintä riittää eikä halloja satu, tulee leipää, eivät pellot sentään niin harvat ole, hän ajatteli, ja syvä raskas huokaus nousi rinnasta. Hän tuli ajatelleeksi sitä, että jos yhtä tyystin halla vieläkin viepi, jos yhtä kylmä talvi vieläkin tulee, niin mihinkähän joutuvat he... ja kruunukaan ei enään auta...

Mutta samalla kuului kellon kilinä suolta päin. Lehmät palasivat laitumelta ja pikku Juho juoksi vastaan niitä ja kutsui nimeltään.

Tuntui taas hauskemmalle. Ilmakin oli niin herttaisen lämmin ja aurinko kallistui länttä kohden.

— Olisi aina kesä ja näin lämmin ja valoisa, hän ajatteli lehmiä odotellessaan.