Part 1

SUURI ILLUSIONI

Kirj.

Mika Waitari

Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

I

Leveän, pimeän rappukäytävän tuoksu löi meitä vastaan. Se oli kaupungin tuoksu, — kylmää, huuhdeltua kiveä, tomua, ummehtunutta ilmaa ja jotakin muuta, jota ei osaa selittää, johon tottuu aivan heti, niin ettei sitä huomaakaan, mutta maalta tullessa on sillä aina oma erikoinen voimansa.

Olin tullut kaupunkiin elokuun alkupäivinä, koska maalla oli liian kuuma ja koska oli olevinaan joitakin asioita, jotka kykenivät olemaan tekosyynä. Tosiasiassa ikävöin kaupunkia, asfaltin, metallitomun ja bentsiinin tuoksua, — sitä hermostunutta kaipausta, joka pimenevinä iltoina kiertää hiljaisia katuja.

Olin kierrellyt Länsirantaa pitkin, katsellut laivoja, tuntenut mätien kalojen lemun Kauppatorin rannassa. Ja juuri samassa kun jossakin, pitkän kadun päässä, punainen valoreklaami oli välkähtänyt näkyviin, olin kohdannut toimittaja Kortteen. Hän tervehti, savukkeenpää hehkui hämärään. Näin, miten hänen suupielensä nytkähtelivät hermostuneesti. Kasvot olivat veltot ja kelmeät kuin ruumiin. Hän oli väsynyt, — viikkokautisesta juopottelusta tai työstä, sitä en kyennyt arvostelemaan, ja sehän oli minulle samantekevää.

Olin tuollaisessa hiukan hermostuneessa, hiukan epätodellisessa, hiukan ikävystyneessä mielentilassa ilman päämäärää ja suunnitelmia. Korte vei minut mukanaan. — En tuntenut rouva Spindeliä, olin vain kuullut hänestä epämääräisiä juoruja. Mutta sehän ei tehnyt mitään, — yksi illanviettotapa oli yhtä hyvä kuin toinenkin. Tajuntaani oli iskeytynyt tuo punainen valoreklaami, joka kaukana kadun päässä oli välkähtänyt näkyviin. Se oli ollut kummallisen vaalea kalpeassa hämärässä.

Muistan vielä, että minulla oli vain pehmeä, taivutettu kaulus ja että tukkani oli niskasta hiukan liian pitkä, koska päivällä olin unohtanut käydä parturissa.

Sillä tapaa opin tuntemaan Caritaksen. Se oli vain tuo sattuma, että jossakin Kluuvikadun ja Aleksanterinkadun kulmassa olin kohdannut toimittaja Kortteen, — hermostunut ilta, punaisenkiiltävä valoreklaami ja hämärään hehkuva savukkeenpää.

* * * * *

Kiivetessämme ylös pimeässä, sillä sähkönappula ei toiminut, välkähti mieleeni epäselvä muisto lapsuudestani, jonka kivikäytävän tuoksu oli herättänyt unhoituksista. Olin aivan pieni poika, tulin tädin kanssa maalta, ajoimme ajurilla katua pitkin, aurinko paistoi hyvin kirkkaasti ja hevosen kaviot kopahtelivat tarkasti määrättyjen väliaikojen perästä kivitykseen. Silloin oli varmasti varhainen aamu, sillä ihana raikkaus täytti ilman, ja kaikki ihmiset tuntuivat nauravan. Minä tulin isäni hautajaisiin, vaikka en kyllä ymmärtänyt siitä muuta, kuin että minulla oli jalassa mustat sukat, jotka olivat kovin karheat ja tekivät olon epämiellyttäväksi. — Ja rappukäytävässä oli sama tuoksu, joka siitä hetkestä lähtien on ollut minulle rakas, sillä se symbolisoi kaupunkia ja kaikkea tuntematonta.

Me kuulimme gramofoonin soittoa ja ääniä kolmannesta kerroksesta. Ovikello helisi jossakin sisällä, jokin lasi särkyi, joku nainen kirkaisi.

»Jumalan kiitos, että tulee uusia kasvoja. Me olemme lopen kyllästyneet kaikki toisiimme. Jokaisella on samat vanhat ilkeydet kuin viime talvena, ja me kuolemme ikävään.»

Rouva Spindel yritti valloittaa minut keski-ikäisen naisen hymyllä, jossa on paljon epämääräisiä lupauksia ja epämääräistä pessimismiä. — Olin kyllä kuullut hänestä paljon. Väitettiin yleensä, että hänessä olisi eräitä epänormaaleja taipumuksia, ja hän koetti mahdollisuuksien mukaan ylläpitää tätä uskoa.

»Astukaa sisään ja asettukaa niin mukavasti kuin voitte. Tuolla on vielä vähän samppanjaa jäljellä. Esittely on ikävää ja tarpeetonta. Esitelkää itsenne, jos tahdotte ja kelle tahdotte, mutta varokaa naisia, se on parasta tänä iltana. Elokuun troopillinen ilmanala, ymmärrättehän.»

Korte johdatti minut samppanjan luokse; — sitä oli tuskin puolta pulloa jäljellä, mutta pari tyhjää näkyi olevan kumollaan pöydän jalkojen vieressä.

»Pieni ryyppy, häh? Otetaan loppuun, ennenkuin toiset huomaavat. Harvoin saa näin hyvää tavaraa.»

Korte löysi jostakin laakean samppanjamaljan, mutta minä sain tyytyä juomalasiin. — Gramofooni soi, ja joku pari yritti tanssia keskellä lattiaa potkien samalla mattoa syrjään, mutta muut istuivat tyynyillä ja polttivat tupakkaa. Huoneessa saattoi olla kymmenisen henkeä, mutta ei ollut mitään ahtauden tunnetta.

»Näyttäkääpä.» — Joku nainen nousi hitaasti seisomaan vieressäni. Ojensin käteni hiukan hämmentyneenä. Korte päästi varoittavan sotahuudon, ja samppanjalasini oli tyhjä. Sen reunassa oli pieni punertava juova siinä kohtaa, mihin vieraan huulet olivat koskettaneet.

»Hyi, Caritas, kuinka sinä olet ahne. Nuori ystävämme on vielä niin ujo, ettei hän osaa pitää puoliaan.» Korte huitoi käsiään teeskennellyn raivostuneena.

»Oh, Cari tahtoo näyttää, että hän on oppinut maalaamaan huulensa niinkuin pariisilainen hm... hm...»

Pitkä, laiha mies, joka oli nojannut ikkunaan, kääntyi meihin päin. En erottanut hänen kasvojaan, kun hän seisoi selin ikkunaan, mutta hänen äänensä oli pehmeä, ja hän venytteli sanojaan teeskennellyn laiskasti.

»My boy, sinä olet ilkeä niinkuin aina», sanoi nainen, jota nimitettiin Caritakseksi. »Minä en ole enää mikään pikku tyttö, enkä ole koskaan ollutkaan. Ja on epähiehoa huomauttaa, että nainen maalaa huuliaan. Se ainoastaan huomataan salaa, — ihaillaan hänen uranuurtajarohkeuttaan, mutta siitä ei puhuta. Mutta minä turmelin teidän lasinne.»

Hän hymyili minulle ja tuli aivan lähelleni, luoden ilkkuvan silmäyksen ikkunaan päin. Minä yritin vakuuttaa, että lasi oli minulle ainoastaan pyhitetty, mutta että samppanja ikävä kyllä oli lopussa.

En oikeastaan koko iltana tullut tarkemmin katselleeksi Caritasta, tai oikeammin, tuijotin häneen liiankin paljon, mutta en saanut tajuntaani yksityispiirteitä. Seuraavana päivänä tulin miettineeksi, oliko hänellä tumma vai vaalea tukka, mutta en olisi aivan varmasti voinut vastata siihen. Saattoi olla siltä väliltä. Hänen puvussaan oli violetti kukka, jossa oli myös punaista, ja kaula-aukko oli hiukan — aivan hiukan ratkennut, niin että saatoin nähdä pienen, mustan langanpätkän pistävän esiin siitä.

Rouva Spindel tuli meidän luoksemme. Vasta silloin huomasin, että hän oli katsellut meitä hymyillen, ja hänen hymyssään oli jotakin terävää. Se oli kiiltävä hymy, niinkuin käärmeen nahassa on kiiltoa. — Hän tuli ja laski kätensä keveästi Caritaksen vyötäisille. — Tulin aivan huomaamattani ajatelleeksi, oliko mitään perää niissä jutuissa, joita hänestä kerrottiin. Epämiellyttävä tunne puristi sydänalaani, aivankuin pimeässä olisin koskettanut jotakin pehmeää ja kylmää.

Ikkunan luona ollut mies astui lampun valopiiriin. Tunsin hänen ivalliset, kalpeat kasvonsa ja pistävät silmänsä. Se oli maisteri Hellas, jonka näki teatterin ensitiloissa ja joskus Kämpin päivällispöydässä. Hän oli julkaissut jonkin kirjan; en jaksanut muistaa oliko se runoja vai suorasanaista, mutta tiesin, että hän toimi sanomalehtialalla ja että häntä pidettiin taitavana ja säälimättömänä kriitikkona.

Hän tuli meidän luoksemme ja sanoi osoittaen rouva Spindeliä:

»Älkää välittäkö Irmasta. Hän yrittää imponeerata ja tehdä kylmän, myrkyllisen viettelijättären vaikutuksen. Hän koketeeraa turmeltuneisuudellaan, ja voimme sentähden olla varmat siitä, että hän pohjaltaan on hyvin viaton ja muuttuisi suorastaan ujoksi, jos sattumalta joutuisitte kahdenkesken. — Caritas taas on lapsukainen, joka on hiukan maistanut kokemuksien maljasta ja hapuilee uteliaana edelleen. Hänen ainoa vikansa on, että hän tekee sen liian avoimesti, siksi tulee hän lopulta häviämään pelin.»

Caritas otti tyynyn ja heitti sillä maisteri Hellasta. Rouva Spindel taas yritti peittää loukkaantumistaan ja sanoa kevyesti:

»Minun yritykseni ovat jo edeltäpäin tuomitut epäonnistumaan, kun herra maisteri on läsnä. Milloin hän itse ei voi olla seuran keskipisteenä, estää hän jokaisen muunkin olemasta sitä. Hän on raaka, hävytön, jumalaton mies, joka uskoo olevansa kyynillinen, ja hän on hurmaava siksi, että hän saa muutkin uskomaan sitä.»

Caritas nauroi ja kosketti hiljaa minun kättäni, kun rouva Spindel kurkottautui tyttömäisesti varpailleen ja yritti suudella Hellasta, ja Hellas pyyhki poskeaan kiroten hiljaa. — Hänen kosketuksensa oli aivan kevyt ja välitön, ja kuitenkin minä tiesin, että hän oli tehnyt sen aivan tahallaan ja määrätyssä tarkoituksessa.

Korte oli kerännyt tyynyjä erääseen nurkkaan. Siirryimme ryhmänä sinne, lukuunottamatta rouva Spindeliä, joka hävisi toiseen huoneeseen. Maisteri Hellas valitsi rauhallisesti suurimman tyynyn ja istuutui. Caritas sanoi:

»Tuo mies on porsas, hän on unohtanut kaikki kohteliaisuuskäsitteet.»

»Anteeksi rakas neiti», vastasi Hellas. »Käsite kohteliaisuus on jo vanhentunut. Ihmeellistä, kuinka tiukasti naiset pitävät kiinni vanhoista ennakkoluuloista silloin, kun niistä on heille määrätynlaista hyötyä.»

»Se kuuluu naisen psykologiaan», sanoin minä. »Naiset muodostavat kirkossa kuulijakunnan. Naiset ovat militarismin tuki. Naiset ovat vanhoillisin osa yhteiskunnassa; he ylläpitävät sitä.»

»Minä ainakin pidän itseäni modernina», huudahti Caritas. »Minä olen maalannut huuleni näyttääkseni, että uskallan tehdä sen kaikista ennakkoluuloista huolimatta. Minä olen yhtä vapaamielinen kuin kuka mies tahansa, kun se koskee minun omaa mukavuuttani. Minä olen lukenut sosiologiaa, käytän äänioikeuttani ja ihailen modernia runoutta. Goethe oli vanha poroporvarillinen aasi ja Kant maksatautinen kauppamatkustaja. Minä tutkin uneni psykoanalyyttisesti ja suggeroin itseni terveeksi ja kauniiksi. Minä...»

»Syvä ja ihaileva kunnioitukseni», sanoi Hellas ja hänen äänensä oli ärsyttävän irooninen. »Minä tervehdin sinua, ihana kapinoitsija, joka murskaat yhteiskunnan huulimaalipuikoilla. Sinun »modernismisi» on hienosti naamioitua keimailua, ja sisimmässäsi sinä olet yhtä vanhanaikainen kuin neljäkymmenvuotias impi, joka tekee syntiä... hm... ja käy laulamassa virsiä helluntaikokouksissa. — Vanhanaikaisuus etsii sinussa vain uusia muotoja. — Minä en ole koskaan väittänyt olevani moderni ja tiedän, että en koskaan tule moderniksi, sillä koko se sana on typerä ja koomillinen. Sinä voit lukea Carl Sandburgia ja hurmaantua, ja kuitenkin syvimmältään alitajunnassasi sinä ihailet Koskennientä ja elegioja, koska ne vetoavat siihen sentimentaalisuuteen, mikä on naisluonteen pääpiirre. Sinä voit kuvitella rakastuneesi autonkuljettajaan tai johonkin insinööriin, jolle koko elämä on suuri logaritmitaulu...»

»Kuka soivaa Koskennientä», kysyi joku huoneen toiselta puolelta. Sitruunankeltainen valo virtasi suuresta varjostimella varustetusta lampusta ja kiersi Caritaksen hartioita kuin silkkinen liina. Hellas istui varjossa, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt. Myöhemmin huomasin, että se oli hänen tapansa. Hän saattoi senvuoksi ärsyttää pelkällä käytöksellään sanomatta sanaakaan.

»Koskennientä on riepoitettu monta vuotta, ja häntä ei hellitetä koskaan. Juuri sen pitäisi todistaa, että hänessä on 'sitä jotakin', jota teiltä muilta puuttuu. Kukaan runoilijanousukas ei jätä hammastelematta häntä, sillä jokainen heistä kadehtii syvimmältään Koskenniemen populariteettia, vaikka ei ikimaailmassa tunnustaisi sitä. Maisteri Hellaskin varmaan luopuisi koko modernismista, jos tietäisi senkautta saavansa saman maineen...»

»Roskaa», sanoi Hellas. »Eihän tässä kukaan halua riistää Koskenniemeltä hänen laakeriseppelettään. Toiset puhuvat pellosta, toiset pellon aidasta. Minä haluan vain huomauttaa, että hänen paikkansa on ja täytyy tällä hetkellä olla historiassa. Me kuulumme toiseen aikakauteen kuin hän. Mitä yhteistä meillä on klassillisen muototaituruuden, kreikkalaisen mytologian, Panin ja kiurujen kanssa. — Ne kuuluvat kokonaan toiseen maailmaan kuin me. Ja kuitenkin vilpittömästi myönnän, että kadehdin Koskennientä sydämeni pohjasta. En hänen populariteettiaan, vaan tekijäpalkkioita. Nykyaikana, traagillista ehkä, runoilija on jonkinlainen juovikashousuinen kauppamatkustaja, joka mahdollisesti omistaa smokingin, kokoelman panttilippuja ja luoton Brondinilla...»

»Herra Jumala, varjele meitä runoudesta», sanoi Korte sekoittaen tukkaansa epätoivoisesti. »Te olette äkkiä sairastuneet kaikki. Voiko joku vielä nykyaikana puhua runoudesta. Se johtuu siitä, että juotava on lopussa. Yksi pieni ryyppy...»

»Pieni ryyppy, häh, lopettakoon puheensa nykyajasta, sillä juominen on yhtä vanhanaikaista kuin runoileminenkin, mikäli tämä nyt on vanhanaikaista. Tosiasia lienee, että runoileminen on tällä hetkellä eniten muodissa. Turhaan saa odottaa romaania tai proosaa, paitsi tietysti korvenraataja- ja rahvaskuvitelmia. Minä ainakin olen kyllästynyt hien ja tunkionhajuun ja tukkijätkäromantiikkaan. Mutta mitä voisi muuta odottaa. Suomihan on noin kymmenen tai kolmetoista vuotta jäljessä ajastaan. Kansalaissota...»

»Hiljaa», huusi Caritas ja painoi kätensä Hellaan suuta vasten. »Ei mitään politiikkaa. Se on pannaanjulistettu. Ja Korte kuuluu suojeluskuntaan — tai ainakin hänen pitäisi kuulua lehtensä kunnian vuoksi. Siitä kysymyksestä saa puhua ainoastaan kuiskaten ja ainoastaan yksin. Tai tahdotko, että sinua heitetään tiiliskivillä...»

»Herra Jumala», huus Hellas, ja minä huomasin, että hän oli todella innostunut, sillä kaikki ironia ja venyttely oli poissa hänen äänestään. »Totisesti, jos siitä olisi pienintäkään apua, niin saisivat mielihyvällä kivittää minut, mutta tämä kirottu maa on sokea ja kuuro. Täällä pitäisi heittää pommeja, jotta ihmiset heräisivät...»

»Eläköön Vänrikki Stoolin tarinat ja Saarijärven Paavo», huusi Korte. En tiedä oliko hän tosissaan vai oliko se hänen tapansa laskea leikkiä. »Alas estetisoivat kamarimaisterit, joiden turpa pyörii ilman kostuketta.»

»Kortetta on mahdoton hillitä», sanoi rouva Spindel, joka huomaamatta oli kumartunut viereeni ja puhui aivan korvani juuresta, niin että hätkähdin. Hänen hengityksensä kosketti kuumana poskeani ja tunsin jonkin hajuveden makean, yllyttävän tuoksun. — »Meidän täytyy hankkia lisää juotavaa, muuten seura hajoaa. Me olemme liian vanhoja tuttuja kaikki voidaksemme tyytyä toistemme seuraan ilman juotavaa. Ja toiseltapuolen te olette liian uusi tuttava ja vapaudutte sen tunnosta ainoastaan juomalla. Eikö totta...?»

Hän oli aivan lähelläni ja hänen silmissään oli vanhan naisen hiukan väsynyt ja hiukan julkea ilme. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa: poika, poika, olet miellyttävän nuori ja sinussa on varmasti jotakin hauskaa, mutta sinä tarvitset rohkaisua ja minä kyllä...

Hän nousi ja meni eteiseen puhelimen luo. Korte seurasi häntä ja mutisi tietävänsä hyvän numeron, josta sai koska tahansa. Hellas oli vetäytynyt varjoon ja nojasi päätään käsiinsä väsyneen näköisenä. Caritas leikki turkkilaisen tyynyn silkkitupsuilla. — Ulkona oli aivan pimeää, niinkuin elokuussa on. Kello saattoi olla jo yli yhdentoista. — Toisesta huoneesta kuului naurua, ja gramofooni pantiin jälleen käyntiin. Joku pari tanssi yli lattian. Eteisestä kuului Kortteen ääni:

»No, mitä helvettiä! kyllä teillä on. Täällä puhuu toimittaja Korte. — Toimittaja Korte, ettekö kuule! Minä olen ennenkin saanut... Liian myöhäistä, saakeli... eikö ketään... No, täältä tullaan hakemaan... viskiä... eikö mitään muuta... no, varatkaa nyt ainakin pari pulloa... mutta pitäkää varalta... täältä tullaan... sanotaan puolen tunnin kuluessa... Selvä on.»

Rouva Spindel ja Korte tulivat voitonriemuisesti tanssien yli lattian ja kaatuivat jalkoihimme matolle.

»Hah-hah. Minä voitin, vaikka ne eivät tahtoneet antaa. Saakeli, ne tulevat yhä röyhkeämmiksi. Sanoivat, että on liian myöhäistä. Piru, niiden kanssa tulee kyllä toimeen, kun osaa vain puhua... Toivottavasti runous on unohtunut, häh. Caritas, anna suukko vanhalle sedälle, joka järjestää sinulle ihanat viskigrogit. — Ai, saakeli, mutta kuka lähtee hakemaan. Minä olen jo osani tehnyt enkä viitsi enempää.»

Minä tarjouduin lähtemään, sillä minulla oli omituinen pahanolon tunne. Jollakin tapaa häpesin maisteri Hellaan edessä, vaikka en ollut oikeastaan mitään puhunut. Rouva Spindel hermostutti myös hiukan minua. En osannut vielä vapaasti suhtautua häneen.

Caritas nousi hitaasti ja sanoi:

»Minä lähden mukaan. Täällä on hiukan kuuma, ja minusta on hauska hiukan seikkailla.»

Hän katsoi suoraan Hellakseen, mutta tämä heilautti vain ärtyisästi kättään. Minä sain Caritaksesta aivan uuden kuvan. Äsken hän oli ollut nuori tyttö, joka nauroi ja puhui uhkamielisen vapaasti, keimaili rohkeasti ja halusi seikkailuja. Nyt hän oli nainen, kylmä, ylpeä, maalattu, uhkaava. Hänen kasvonsa olivat oranssinkeltaisessa valossa kuin valkoinen naamio, josta loisti kaksi jalokiveä. Huomasin kokonaan erehtyneeni arvostelussani hänestä. Hän oli ehdottomasti täysin kehittynyt nainen, varmasti yli kahdenkymmenen neljän, ehkä jonkin verran vanhempi minua.

»Seikkailulle ja sotamaalauksessa», sanoi Korte ja nauroi. »Niin, niin, luonto se tikanpojan puuhun vetää. Nuori ystävämme saa pitää varansa, ettet sinä tee hänelle mitään pahaa, häh-häh.»

* * * * *

Olin hämmentynyt siitä uudesta näköalasta, jonka olin saanut hänen olemukseensa. Pimeässä kuljimme alas rappusia, ja hän nojasi minuun. Tunsin hänen kapean vartalonsa lähelläni. Hän oli suoran viivan aikakauden lapsia, hänessä oli jotakin pikantin poikamaista.

Saimme auton ja lähdimme ajamaan Vladimirinkadulle. Auto oli rämisevä ja kehno, mutta vauhti oli luja. Pitkänsillan tuolla puolen välkähti näkyviin himmeä, puolivaloinen lyhtyrivi. Taivas oli hiukan pilvinen ja tuulinen.

Caritas puristui melkein kiinni minuun autossa.

»Mitä ajattelette minusta. Puhuinko liian vapaasti siellä ylhäällä? Oh, kun yö kuluu pitemmälle, saatte kuulla paljon kauheampaakin. Minun mielestäni täytyy miehen ja naisen voida puhua vapaasti vaikka mistä asioista. Nykyaikana.»

»Mutta tosiasiaksi jää kuitenkin, että he ovat Mies ja Nainen», sanoin minä ja koetteeksi kumarruin lähemmäksi häntä.

Hän ei väistynyt kauemmaksi, vaan nauroi hiljaa.

»Sehän juuri antaa keskustelulle kirpeämmän maun. Mikään ei lopulta ole mitään. Vain siksi että olemme tottuneet pitämään jotakin pahana, tunnemme halua tehdä sitä. Jos mikään ei tuntuisi synniltä, ei kukaan tekisi syntiä. — Voi, minä pelkään, että teen teihin kovin turmeltuneen vaikutuksen, mutta Hellas on oikeassa. Tahdon tehdä kaikkiin ihmisiin sen vaikutuksen. Omalaatuista erikoisuuden tavoittelua.»

Hän yritti puhua kevyesti — leikitellen ja ärsyttäen. Mutta me olimme hiukan liian lähellä toisiamme, hiukan liian vieraat toisillemme, hiukan liian kahdenkesken, jotta keskustelu olisi vapautunut pingoittuneisuudesta.

Asematorin valaistu kellotaulu oli vilahtanut ohitsemme ja painanut silmän verkkokalvoon kellertävän jälkikuvansa.

»Modernin maiseman kuu», sanoin minä.

Auto pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen ja alkoi töryyttää torveaan. Rappuun ilmestyi valo ja joku nainen tuli avaamaan.

»Minä tulen mukaan», sanoi Caritas.

Nainen oli yöpuvussa, aamuviitta yllään. Hän ei ollut nuori, mutta minä näin paljaat jalat ja viitan aukosta valkean kaulan. Hänen silmissään oli levoton, hermostunut ilme, mutta hän oli kohtelias.

»Jaa, se on toimittaja Kortteen. Olkaa hyvä ja tulkaa sisään. En uskalla näin avonaisesti. Joku voi ilmiantaa.»

Me jäimme ovensuuhun seisomaan. Se oli verrattain suuri huone tuota tavallista tammifaneeri-standarttityyliä. Nurkassa oli pukkisänky ja vaikeitten lakanoitten välissä nukkui pieni tyttö. Hänellä oli kalpeat kasvot ja poskilla sairaalloista punaa. Peittoa oli valahtanut pois, joten jalka pisti esiin. Se oli hiukan likainen, mutta sievä, ja tytön nukkuvien silmien ympärillä oli hienoa sinistä varjoa.

»En hennonut herättää sitä raukkaa», sanoi nainen ja hänen silmiensä levottomuus vaihtui hetkiseksi äidin avuttomaksi hellyydeksi. »Hän kantelee sitä päivisin ja illalla, ja monta kertaa saa olla huolissaan. Kerran joku oli yrittänyt... Hienot ihmiset ovat kaikkein pahimpia. Onhan tämä ikävää, mutta täytyy...»

Puhuessaan oli hän jostakin piironginlaatikosta kaivanut pari pulloa silkkipaperikääreineen.

»Tämä on oikein alkuperäistä, suoraan laivasta tuotu tänään. Se toimittaja Korte on hyvä kundi. Hän antaa joskus tytölle karamellejakin. — Kaksisataa kaksikymmentä yhteensä.»

Minä annoin rahat ja työnsin pullot taskuihini. Naisen silmissä oli levottomuutta ja nälkää... hänen kaulansa oli hieno ja valkea... mutta kädet sierettyneet ja punaiset.

Caritas hypähteli autossa. — »Tämä on seikkailua tavallaan. Ja niin suloinen pikku tyttö. — Te tunnutte olevan tottunut tähän. Minä olen pari kertaa ollut mukana. Kerran haimme laivasta konsuli Nordin moottorilla. Se oli jännittävää. Jotainhan olisi voinut tapahtua. Herroilla oli browningit mukana.»

Auto kiisi rämisten ja ulisten autiota katua. Kadunkulmassa seinää vasten painautuneena seisoi nainen odottaen. Taivaalla oli pilviä ja tuulista, mutta ilma oli kuitenkin raskas ja kuuma. Me molemmat tunsimme sen samalla kertaa. Me olimme hiukan liian lähellä toisiamme.

Minä suutelin häntä. Hänen huulensa olivat viileät, ja ohivilahtavan katulyhdyn valo loi hänen silmiinsä kummallisen kiillon.

»Oliko se synti?» kysyin minä.

»Ei, jos varmuuden vuoksi pyyhitte huulenne. Hm, mikäli minä kykenen arvostelemaan, teette te sen varmasti ja jokseenkin kokeneesti.»

Tunsin itseni noloksi. Hänellä oli joka tapauksessa yliote. Hän hallitsi tilannetta. Se loukkasi hiukan itserakkauttani, ja aivojeni halki vilahti häviävä epämieluisuuden tunne.

En osannut sanoa mitään... Olimme hiukan vieraat toisillemme. Tosin ei koskaan voi oppia tuntemaan ketään ihmistä, mutta voi oppia huomaamaan miten joku reageeraa joissakin määrätyissä tilanteissa ja niistä joltisellakin varmuudella tehdä johtopäätöksiä, miten hän reageeraa muissa tilanteissa. Se on ihmisen luonne.

Sanoin sen hänelle ja hän nauroi.

»Teissä on sama vika kuin Hellaassa. Hän voisi olla ihana mies, mutta hän ryhtyy aina erittelemään. Hänessä ei ole enää tunteita, hän on eritellyt ne loppuun.»

»Oh, Hellas, hän vaikuttaa liian fanaattiselta ollakseen kylmä. Mutta puhua rauhallisesti ja eksaktisesti, valita käyttämänsä sanat. Naamioida tunteensa sanoilla...»

Caritas ei vastannut mitään. Tunsin, kuinka hänen kätensä koski polveani, puristi sitä hyväillen. Minä kiersin kiihkeästi, hiukan liian kiihkeästi käteni hänen ympärilleen. Mutta hän naurahti ja vetäytyi pois:

»Siinä on teidän filosofianne ja eksaktisuutenne. Te olette, jumalan kiitos, vielä kyllin nuori voidaksenne elää erittelemättäkin. Minun mielestäni ainoastaan sellainen intuitiivisesti eletty, sanoisinko absoluuttisesti eletty hetki, jossa ei ole mitään itsetuntoa, ei mitään minä-tietoisuutta tai erittelyä, jossa vain on itse elämä, sellainen hetki on todellinen nautinto.»

Minä nauroin.

»Nyt te paljastitte itsenne. Juuri siksi, että te voitte puhua siitä, juuri siksi te olette aivan samanlainen kuin minäkin. Meidän sukupolveltamme on kadonnut niin sanottu elämän hurma. Me käymme aina avoimin silmin, me emme koskaan elä sokeasti, intuitiivisesti. Meillä...»

Caritas oli tarttunut käteeni. Auto kiepahti ulvahtaen pimeän kulman ympäri, jotakin mustaa suhahti ohitsemme, kuului repeävän metallin helinää ja autonkuljettajan kirous.

»Ne pirut, ajavat lyhdyt sammuksissa. Nyt meni kurasiipi helvettiin. Vaikka olisi pahemminkin voinut käydä.»

Caritas oli hiukan kalpea.

»Minä voitin kuitenkin», sanoi hän, mutta hänen äänensä ei ollut varma. »Nyt tekään ette eritellyt, vaan todella elitte erään tapauksen. Intuitiivisesti, sokeasti.»

Keskustelunaihe oli kyllästyttävä. En viitsinyt jatkaa enempää. Pidin vain hänen kättään kädessäni ja suutelin sitä — jokaista sormenpäätä erikseen — aivan hiljaa ja hellästi.

»Rakas pieni tyttö. Pelästyittekö?»

Juuri tuo tapa vaikuttaa useimpiin naisiin. Se antaa erikoisen, pienen satutunnelman, jossa on jotakin intiimiä ja todellista, yksinäisyyden synnyttämää hellyyttä teeskennellyn hellyyden takana. Se hivelee jokaisen naisen valloitushalua ja itserakkautta, ja saa miehen tuntemaan kipeätä nautintoa omasta, todellisesta ylemmyydestään.

»Oh, ei se ollut mitään», sanoi Caritas, ja minä tunsin, kuinka hänen kätensä vapisi pienin, hermostunein nytkähdyksin. »Minä en voi sille mitään, että pelkään. Minussa on jo pikkutyttönä ollut taipumuksia neurasteniaan. En tahtoisi, mutta pelko on jotakin saatanallista ja lumoavaa. Se pakoittaa minut etsimään sitä, kulkemaan pimeässä, ärsyttämään miehiä raivoon ja tuntemaan nautintoa pelostani. — Oh, minä olen typerä.»

Auto pysähtyi, ja kuljettaja sytytti taksamittarin pienen lampun. Valonkajastuksessa näin Caritaksen kasvot himmeästi pimeän halki. Ja äkkiä valtasi mieleni ihmetys, kenen kanssa olin ajanut koko tien yöllisen kaupungin halki. Kuka se oli, joka oli istunut vierelläni, jota olin suudellut, jonka kanssa häviävän sekunnin ajan olin tuntenut kuoleman ja häviämisen kauhun. Hän oli nuori tyttö, hän oli vanha nainen, hän oli viaton ja kokenut, hän oli kylmä ja kuuma, intohimoinen ja torjuva.

Jokin ajatusyhtymä toi mieleeni Herakleitoksen sivun kuivasta filosofianhistoriasta, lauseen vastakohtien ykseydestä, olevasta ja harhaluulosta. Herakleitos oli ollut karvainen erakko, joka oli peloittanut vuorenrinteillä kulkevia yksinäisiä naisia, hän oli ratkaissut Caritaksen arvoituksen kolmetuhatta vuotta ennen tämän syntymää. Sama ikuinen fraasi salaisuudesta ja sfinksistä. »Emme voi oppia tuntemaan muuta kuin tavan, jolla ihminen reageeraa määrätyissä olosuhteissa ja niin edespäin.»

Minä ajattelin tätä samalla kun maksoin ja aukaisin oven pimeään rappukäytävään. En ollut sanonut mitään — kiivetessämme ylös kumisevia kiviaskelmia ja Caritaksen vetäytyessä kauemmaksi minusta, huomasin, että olin ollut ikävä ja epähuvittava. Tunsin, että tukkani oli hiukan liian pitkä niskasta, koska päivällä olin unohtanut käydä parturissa, että olin keskustellut kömpelösti. — Minut valtasi kipeä häpeän ja itsehalveksimisen tunne, johon sekaantui vihaa tuota tuntematonta naista kohtaan.

Niin kiipesimme ylös ja tultuamme valoon, josta riemuhuudot tervehtivät meitä, huomasin, että olin erehtynyt, että Caritas oli täysin tyytyväinen minuun ja että hän katseli minua tavalla, joka ei ainakaan ollut halveksiva.

Korte otti pullot haltuunsa ja rouva Spindel tarttui teeskennellyn innokkaasti käsivarteeni tehdäkseen nuorekkaan vaikutuksen. Hän puhui teennäisellä, visertävällä äänellä:

»Voi, suokaa nyt anteeksi, että tulin vaivanneeksi teitä. Huomasin vasta teidän mentyänne, kuinka epäkohtelias olin. Mutta olihan teillä Caritas mukananne. Caritas on hyvin herttainen tyttö.»

Hän katseli vaanien minua ikäänkuin yrittäen vainuta, oliko mitään tapahtunut. Minä sanoin huolettomasti:

»Ei suinkaan, menin hyvin mielelläni. Mutta Caritas ei suinkaan ole mikään tyttö, hän on kaikkea muuta, mutta ei sitä.»

»Hyi kuinka epäkohtelias nuorukainen», huusi Caritas sisältä. »Tällaisen palkan saa siitä, että yrittää olla avulias ja kohtelias.»

Hellas nousi nurkastaan ja sanoi:

»Pyyhkikää maali huulistanne, nuori mies, ja yrittäkää olla vielä viattomamman näköinen.»

Ja hän alkoi pateettisesti lausua jotakin runoa, joka alkoi:

»Yön synti sun silmäsi leimannut on...»

Mutta Korte vaati vaitioloa. Hän toimi soodavesipullo- ja lasiarmeijan ylpeänä johtajana, heiluttaen korkkiruuvia valtikkana kädessään.

»Arvoisat kuulijat, häh. Yksi pieni ryyppy...»

Joka puolelta satoi tyynyjä häntä kohti. Koko seurue oli muuttunut riehakkaaksi. Äskeinen painostava tunnelma oli poissa.

»Ei mitään puheita... Suu kiinni. 'Pieni ryyppy, häh', ja pullot auki.»

Kaikki sekoittivat grogeja, naiset verrattain mietoja, mutta Korte ja Hellas lisäsivät soodavettä vain näön vuoksi.

»Juomme ensin Caritaksen ja tämän jalon nuorukaisen maljan, sillä he ovat valinneet hyvän osan, jota ei ole heiltä pois ottaminen», selitti Korte. »Sitten päästäksemme parempaan alkuun, juomme rouva Spindelin maljan ja kohotamme eläköönhuudon naiselle, joka on säilyttänyt nuoruutensa ihanuuden pikkutunneille asti...»

Rouva Spindel läimäytti Kortetta hellästi korvalle, ja tämä yritti puolustautua selittämällä, että hän oli puhunut vain vertauskuvallisesti.

»Minä ehdotan, että säästämme maljat erikoisempiin juhlatilaisuuksiin, ja että jokainen juo niin paljon kuin kestää, mikäli juotavaa riittää», sanoi Hellas. »Päästyämme alkuun voimme alkaa sivistyneen ja kultivoidun keskustelun. Muunlaisesta ei tietysti ole kysymystäkään. — Koska täällä on naisia ja koska runous on epäintresanttia, ehdotan että ryhdymme pohtimaan seksuaalikysymyksiä. Niiltä puuttuu tosin määrätynlainen uutuudenviehätys, mutta voimme silti olla varmat, että jokainen läsnäolijoista antautuu keskusteluun innostuksella ja n.s. kiinnostuksella.»

»Maisteri Hellas on hävytön», selitti Caritas. »Hän arvostelee sopimattomasti naisia, ja muuten keskustelunaihetta on tarpeeton esittää. Keskustelu kääntyy kuitenkin luonnonmukaisia uria myöten siihen suuntaan.»

»Minä hyväksyn kaiken, mitä sanotaan, kunhan vain saan pitää pullon vierelläni», sanoi Korte. »Herättäkää minut, jos nukahdan. Minä en pidä metafysiikasta. Mutta minä hyväksyn ponsilauseet, kun vaaditaan allekirjoituksia.»

Rouva Spindel oli tullut minun viereeni. Hän tuli tarpeettoman lähelle ja nauroi tarpeettoman äänekkäästi Kortteen puheille. Taas tuli sieraimiini hänen hajuvetensä tuoksu. Koetin muistutella sen nimeä, mutta en muistanut samankaltaista. Jokin rouva Spindelissä teki epähienon vaikutuksen. Minusta tuntui kuin olisi hän jollakin tapaa ollut likainen. Väistyin varovasti kauemmas, mutta hän veti minut istumaan viereensä ja niin jouduin olemaan hänen ja Caritaksen välissä, mikä muihin läsnäolijoihin tuntui tekevän koomillisen vaikutuksen.

»Maisteri Hellas tekee toivoakseni seurueelle sen kunnian, että ryhtyy alustamaan ehdottamaansa keskustelukysymystä.» — Rouva Spindel oli juhlallinen ja arvokas.

»Ensin haluan sanoa muutamia sanoja koolla olevasta seurakunnasta. Jos minun sallittaisiin...»

»Missään tapauksessa ei sallita», huusi Caritas. »Saamme kuitenkin kuulla ainoastaan hävyttömyyksiä.»