Part 8

Jäin seisomaan sillalle ja jatkoin savukkeen polttamista odottaen uutta oikkua. — Bussi kulki yli Seinen, pujotteli Louvren holvikäytävän lävitse — ylös Pyramidien katua — ja me kiisimme Ooppera-avenuen tulimerta tutisevassa, keinuvassa autobussissa. — Oopperatorilla löi silmiini jostakin ikkunasta sinipunaisen valoreklaamin huuto: Five o'clockthé! Syttyen ja sammuen, silmiin syöpyen se pakotti minut alas — seisoin hetkisen jonkin hajuvesikaupan näyteikkunan edessä katsellen puuterirasioita, ja käännyin sitten pujotellen autoryhmän lävitse yli Ooppera-aukeaman Café de la Paix'hen.

Istuin siellä englanninkielisen yleisön keskellä, ja minua kiusasi koko ajan amerikkalaisia lehtiä kaupaksi huutavan neekerin kiiltävän musta naama ja kultainen hammasrivi. Hän oli äärimmäisen itsepintainen ja hänellä oli myöskin menestystä.

Join teetä matalasta kupista, ja imin itseeni kaikkien seinien väriloistoa ja kirkkautta. Ylhäällä jossakin tornissa kiersivät päivän uutiset räikeän valkein kirjaimin vihreässä kehyksessään:

»M. Poincaré pitänyt... puheen... frangin vakauttaminen... Belgiassa rautatieonnettomuus... 30 haavoittunutta... autokilpailut Biarritzissa...»

Heräsin jonkun naisen katseeseen. — Hän ei kääntänyt silmiään pois, vaan jatkoi tuijotustaan kylmästi ja välinpitämättömän tutkivasti. Tuota velttoa, kapeaa tyyppiä, jonka alapuoli työntyy eteenpäin seistessä. Tukka aivan kullanvärinen, lyhyt, tietysti värjätty. Herrat pitävät vaaleaverisistä. Maalattujen silmien katse kylmensi koko ruumistani — silloin vasta tunsin, kuinka viileä ilta oli.

Maksoin ja lähdin kävelemään. — Ja liekkien villi, kiemurteleva palo vei minut Boulevard des Italiensille. Loistocinemat, hajuvedet, savukkeet, saippuat, täytekynät, matkatoimistot kohahtelivat ympärilläni kiehuvin reklaamein.

Ihmisvirta. — Koko katu tuntui sulautuvan tuhanneksi jättiläissuureksi, kuumetta kiiltäväksi silmäksi, jotka osaksi peittyivät toistensa taakse kuin jossakin kubistisessa taulussa.

Minä kävelin eteenpäin ilman päämäärää. Bulevardin nimi vaihtui pari kertaa, — se oli Boulevard Poissonnière, — Bonne Nouvelle ja lopuksi St. Denis.

Jouduin erään St. Denisin portin viereen ja jäin hetkeksi katselemaan elämää ympärilläni. — Ihmisjoukon väritys oli kokonaan muuttunut... Se oli hälisevää rahvasta, joka kerääntyi jonkin kahvilan eteen kuuntelemaan viidennen luokan soittokuntaa. Räikeät, kiihottavat sävelet tunkeutuivat yölliselle kadulle pistävinä ja särmikkäinä esineinä. Suurin valokirjaimin loisti yli kadun kappaleen nimi: _La volupté de Paris_.

Koko tunnelmassa oli jotakin sairaalloisen kiihkeätä. Maalatut silmät kiilsivät minuun päin, ja säpsähdin liikkeelle vasta, kun joku kapea käsivarsi yritti työntäytyä kainalooni.

Kiersin pimeälle sivukadulle, jossa loistivat bordellien maalatut, himmeät ikkunat. Hikeä kihosi kasvoilleni, ja kiirehdin hätäisenä ja kiihtyneenä, kunnes jälleen seisoin jonkin bulevardin punavalkoisten hehkulamppujen alla.

Näin Metron punaiset kirjaimet ja painuin rappusia alas maan alle holvikäytäviin. Makean raskas, kuuman ilman tuoksu lehahti vastaani. — Katselin kulkureittejä ja huomasin, että jos ottaisin Porte d'Orleansin, pääsisin suoraan Montparnassen asemalle. Jokin hillitön kiire valtasi minut. Heitin 60 sentiimiäni lippuluukulle, tartuin vihreään pilettiini ja juoksin alas metalliportaita, jotka kumahtelivat askelteni alla.

Tukehtunut vihellys, jyrinä ja kiitävä jättiläissilmä. Automaattinen portti oli juuri sulkeutumaisillaan, kun livahdin sen viimeisestä raosta ja hyppäsin ensimmäisestä eteeni sattuvasta ovesta sisään. Se sulkeutui kolahtaen, ja juna lähti liikkeelle muutamassa sekunnissa mielettömäksi kiihtyvällä vauhdilla. Minä käännyin katselemaan ihmisiä ja säpsähdin. Eräässä nurkassa näin puoleksi torkkuvan miehen, jonka kasvot näyttivät tutuilta. Mietin ensin, että varmasti erehdyin, mutta menin sitten ja läimäytin häntä olkapäälle:

»Terve mieheen.»

Mies kohotti närkästyneenä päätään ja huomasin, että hän oli hiukan humalassa. Mutta huomattuaan minut hän vilkastui:

»No terve, sehän on Hart. Eipä ole vuosiin tavattu, ja nyt täällä metrossa. Mistä sinä tänne keikahdit?»

Se oli entinen koulutoverini Mäki, joka oli eronnut seitsemänneltä luokalta ja ryhtynyt vapaaksi taiteilijaksi. En ollut häntä moniin vuosiin tavannut, mutta joskus olin toisilta kuullut hänestä. Hänen viimeinen taulunäyttelynsä oli saanut hyvän menestyksen ja meidän oloihimme katsoen harvinaisen onnistuneet arvostelut.

Selitin, että olin samana päivänä tullut Pariisiin ja että olin vain kierrellyt kaupunkia. — Kiisimme pyöreässä tunnelissa ja seinissä vilahtelivat aperitif-reklaamit: DUBONNET DUBONNET DUBONNET.

»Ja mies on tullut Pariisiin ja on ensimmäisenä iltana aivan selvä. Mitä se sellainen merkitsee. Sinä rikot kaikki vanhat suomalaiset traditsionit. Ja sinähän olet kuitenkin vielä toimittajakin. Hyi, häpeä! — Mutta oli hauska juttu, että tapasin sinut. Onhan ainakin tiedossa samppanjapullo täksi illaksi. Minä olenkin juuri matkalla Dome'iin löytääkseni jonkun suomalaisen, jolta voisi vipata huomisen päivällisen. Minä olen ollut täällä jo pari kuukautta, ja eilen sain myydyksi yhden taulun jollekin hullulle amerikkalaiselle. Nyt on sitten ollut sellaista pientä humua. Ymmärräthän; minä lukeudun boheemeihin.»

Hänen silmänsä veristivät hiukan, mutta muuten hän tuntui olevan mukiinmenevässä kunnossa. En ollut kouluaikana erikoisemmin pitänyt hänestä, sillä hän oli ollut liian itserakas ja liian raaka puheissaan, mutta nyt tunsin olevani iloinen siitä, että olin tavannut hänet. Ja maailma tuntui myöskin hanganneen pois hänestä paljon tarpeetonta pohjalastia.

»Kävin tuolla Montmartrella. — Gaietyssä. — Tiedätkö, tuo kabaré, joka reklameeraa taatusti alastomia, — absoluuttisen alastomia kuvaelmiaan. No, siellä sai samppanjaa. Ja nyt olen tietysti taas ihan poikki. — Mutta se taulu oli myös huono, — sutaisin sen jonakin krapulaisena aamuna; asetelma: paistettu muna ja Martellipullo, se amerikkalainen luuli sen esittävän auringonlaskua Pariisissa ja osti. Minä en sanonut mitään.»

Hän puheli keveästi ja välinpitämättömästi ikäänkuin vain puhellakseen. Silmät veristivät ja suu nauroi, kapea, humoristinen suu.

»Niin, sinähän olet saanut viime aikoina menestystä.»

»Haista... no, anteeksi. Jumalauta kaikkea idioottimaisuutta. Kustansivat minut vielä tänne opiskelemaan uusien mestarien johdolla. Ja tämä on jumalattoman ihana helvetti, aamulla kädet vapisevat, kun ottaa ensimmäisen ryypyn. Mutta olen minä sentään tehnyt työtäkin. Totisesti kun näkee, mitä jotkut täällä ovat saaneet aikaan, niin välistä innostuu, että täytyy näyttää niille siellä harmaapäisessä Suomessa, näyttää, niin että menevät per... Anteeksi, minä olen vain raaka ja sivistymätön taiteilija...»

»Nimiä? — Pirujako nimet merkitsevät, ja kuka sen ja sen on maalannut. Pääasia, että taulu on jotakin. — Mutta muuten tämä ei eroa paljoa Helsingistä, Dôme vastaa täydellisesti Brondinia, — juoda täällä vain saa ilman, että tarvitsee pistää pulloa pöydän alle. — Missä sinä muuten asut? — No, painele nyt minun kanssani Dôme'iin, ei siitä ole kuin yksi asemanväli sinun hotelliisi. — Mutta oli merkillinen sattuma, että tapasimme näin. Vaikka olisimme varmasti tavanneet muutenkin, lopuksi sinä kuitenkin olisit eksynyt Dôme'iin, — Dôme on alku ja loppu, koska se on kaiken keskus. Dôme sijaitsee täsmälleen maapallon keskipisteen päällä. Eikö siinä ole suurenmoista näkemystä. — Niin, jos sinua huvittaa nähdä joitakin humalaisia suomalaisia taiteilijoita ja taiteilijattaria ja näyttelijättäriä ynnä muita, niin tule mukaan. Eihän sinulla ole juuri muutakaan tehtävää tänä iltana. Siellä on aivan tavallinen Brondin-tunnelma, kylmää kahvia, tupakansätkiä, rahapulaa ja asiaan kuuluvia pornograafisia juttuja.»

Me humisimme ohi asemien, ihmiset vaihtuivat, tunneli jyrisi. Ohi vilahti Montparnasse, — me seisoimme ovella valmiina, ja kun Vavinin sinivaloinen, puolityhjä pysähdyshalli tuli näkyviin, hyppäsimme ulos, ja ovet paukahtivat jäljessämme kiinni.

Takanamme tunnelikäytävien jymy nousimme portaita ylös kadulle Rotonden pöytärivien viereen ja käännyimme kirkkaasti valaistuun Dôme'iin kadun toiselle puolelle. Mäki käveli aivan vakavasti, — ainoastaan silmät veristivät ja olivat melkein kiinnipainumaisillaan. Ihmettelin, kuinkahan paljon hän oli mahtanut nukkua kahden kuukauden aikana. — Kello oli hiukan yli kahdentoista.

Mutta ainoatakaan suomalaista ei näkynyt. Mäki kiersi kiroillen kaikki pöydät ja jäi juttelemaan garçonin kanssa. Minä otin seinän vieressä olevan pöydän ja odotin:

»Koko lauma on lähtenyt. Olivat löytäneet jonkun virolaisen, jolla on rahaa. Nyt ne istuvat ehkä Selectissä tai Jockeyssä tai Strixissä tai Paradiesissa. Vahinko, että en joutunut mukaan. Mutta et luullakseni halua lähteä hakemaan heitä. Voimmehan istua tässä ja haastella sen samppanjapullon ääressä, joka kuuluu uusien tulokkaiden traditsioneihin. Sinähän et tietenkään halua rikkoa traditsioneja.»

Minä en todellakaan tuntenut mitään halua lähteä etsimään jotakin suomalaista taiteilijaseuruetta. Tunsin olevani illan päämäärässä lähellä sen loppupistettä. — Tilasin samppanjaa, olihan vaellukseni ollut sen arvoinen, — ja hiukan vihertävänä kuohui juoma matalissa laseissamme.

»Eläköön, rakas elämä! — Nyt olen sinun käytettävissäsi. Mitä haluat? — Naisia, — metafysiikkaa, — taidetta. Nämä kolme sukulaisainetta ovat käytettävissäsi minun kauttani.»

Kirpeänä kuin kokaiini tunkeutui aistimus huumaavasta, turmelevasta ympäristöstä aivoihini. Baaritiskin ympärillä tunkeili miehiä ja naisia nauraen ja soperrellen huumaantuneitten perhosten tavoin. — Puoliyön jälkeen... — Penkillä istui joku vanhempi ryppykasvoinen herra, ja hänen vieressään nuori merisotilas, jolla oli ruskeat, hiukan ilmeettömät kasvot ja punainen tupsu lakissaan. Hän vaikutti yksinkertaiselta maalaispojalta, joka ei oikein tiennyt, kuinka piti käyttäytyä niin hienossa kahvilassa. Joi vain punaviiniä, vaikka vanhempi mies yritti saada hänet nauttimaan väkevämpiä juomia. Ja humalainen käsi liukui pojan käsivarren yli hänen vyötäisilleen, — vanhus ahmi ahnain silmin hänen ruskettunutta kaulaansa.

Minua värisytti, ja samppanja alkoi hiukan pistellä jaloissani. Mäki oli seurannut katsettani ja kirosi:

»Jumal'auta, millaista elämää täällä on. Täällä vasta oppii tuntemaan, miten turmeltunut ihminen voi olla. Menepä jonakin iltana seisomaan Selectin baariin, niin näet. No, en viitsi sanoa enempää. — Onhan ainakin hyvä olla täällä, kadottaa hiukan nuoruudenhaaveitaan ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä ja muusta roskasta.»

* * * * *

»Ajan merkki! — Mehän olemme tuhoutuvaa sukupolvea. Eurooppa on liian vanha elämään. Se tuhoaa kyllä itse itsensä.»

»Hm, ehkä! — Ja sanovat vielä, ettei Pariisi ole mitään siinä suhteessa muiden suurkaupunkien rinnalla.»

»Sinäkin olet siis lopulta pohjautunut pessimismiin.»

»Niin, ehkä tavallaan. — Mutta toiselta puolen tuo kaikki taas joskus herättää vastareaktion. — Jonakin päivänä voi tulla aivan kuin kuumeeseen, huiskia kankaalle raivokkaasti värejä, muotoja, — iskeä näkyviin kaiken tuon, — nousta sen yläpuolelle, — olla kuin jumala, joka katselee luomaansa maailmaa, — vain maalata, maalata, — raivohullut ajatukset kiertäen mieltä, — näyttää, että vielä on voimaa, raakaa, eläimellistä voimaa, joka etsii muotoaan. — — — Minulla on eräs taulu, jonka nimi on »Cocktail». Rakastan sitä, — olisin voinut saada sen myydyksi hyvin hyvästä hinnasta, mutta en ole tahtonut. Se vielä kerran lyö ihmiset pyllylleen. — No, tietysti sitä nimitetään turmeltuneeksi taiteeksi, ei värejä, ei muotoja, ei sieviä, idyllisiä maisemia. Mutta mitä sillä on väliä.»

Kello alkoi lähetä kahta. — Samppanjapullo oli jo melkein tyhjä. Ja silloin lopulta katsoin itseni kypsäksi tekemään sen kysymyksen, jota varten olin hänet tavannut, jota varten olin matkustanut halki Euroopan, joka oli koko illan hiljaisesti kiduttanut minua. Kaadoin laseihimme samppanjapullon sisällyksen viimeiseen pisaraan. Pöydät ympärillämme olivat alkaneet tyhjentyä, autoihin hävisi valkeita iltaviittoja. Minä tunsin koko olemuksessani jättiläiskaupungin hermojen värinän, kaiken sen synnin, turmeluksen ja intohimon.

»Apropos, sinä tietysti tapaat kaikki suomalaiset, jotka käyvät täällä. Oletko sattumalta tavannut erästä neiti Holmia. Hänen pitäisi olla täällä, mutta en tiedä hänen osoitettaan.»

Ihmettelin, miten välinpitämättömästi osasin sanoa kaiken tuon. Ilman että ääneni olisi edes värähtänyt. Sormeilin vain samppanjalasin jalkaa.

»Caritas Holm. Häntäkö tarkoitat? — Tämähän on merkillistä. Hän pistäytyi täällä tänä aamuna jonkun ranskalaisen gentlemannin kanssa juomassa aamukahvinsa. Minä olen joskus Helsingissä tavannut hänet, niin että saatoin mennä juttelemaan. Sanoi tulleensa eilen illalla Nizzasta. Muistelen muuten, että hän kirjoitti minulle osoitteensakin. Odotahan, kun katson.»

Silloin minun sormeni alkoivat vapista. Kaikki jännitys tuntui lauenneen. Magneetti oli vetänyt minut perille, — ja kaipaus. Mäki selaili muistilehtiötään.

»Niin, tuossahan se on, Rue Auberilla, — lähellä Oopperaa. Voit saada sen, jos haluat. Caritas Holm, — muistelen kuulleeni hänestä epämääräisiä juttuja. Vaikka ainahan ihmisten täytyy puhua. Ihastuttava nainen hän on joka tapauksessa. Ellei se olisi niin absolument mahdotonta, niin rakastuisin häneen. Eikö muuten ole onnellista, että voi kontrolloida rakastumisensa vain niiden mahdollisuuksien mukaan. Onhan järjetöntä ruveta kiduttamaan itseään. — Vaikka kyllä täällä kadottaa uskonsa rakkauteen niin kuin kaikkeen muuhunkin. — — — Niin, ihastuttava nainen joka tapauksessa.»

Työnsin huolimattomasti muistikirjasta reväistyn lehden taskuuni ja sanoin:

»Eikö lähdetä jo nukkumaan. Minua väsyttää vielä hiukan matkan jälkeen. Eikä samppanja ole oikein hyvää normaalille elämälle.»

»Niin, sinä olet normaali niin kuin aina. Tiedätkö, jo kouluaikana minua härnäsi sinun kylmä ja järkevä normaalisuutesi. Sinä et kykene tekemään mitään hullutuksia. Sinussa ei ole vähääkään boheemiverta. Sinä pysähdyt aina jokaisen uuden tapauksen eteen miettimään, mitähän ideaa siinäkin mahtaa olla, ja kadotat kaiken hurman elämästä pelkällä mietiskelyllä. — Vaikka, ehkäpä sinä olet onnellisempi kuin minä, — ja jokaisellehan on oma luonteensa.»

»Sinustapa on tullut perin suvaitsevainen.»

»Elämä opettaa, — rakas, kirottu elämä! — Ja muuten, ehkä olet oikeassa. Menkäämme nukkumaan ja nähkäämme kauniita unia. Siinä on ainakin jonkinlaista uutuuden viehätystä, sillä minä puolestani en ole nukkunut lainkaan pariin yöhön, ja muutenkin on uni jäänyt vähäiseksi.»

Minä maksoin. — Lähdimme hitaasti kävelemään Boulevard Montparnassea alaspäin. Mäki tuntui olevan liian väsynyt enää puhellakseen, ja minä keinuin omissa ajatuksissani.

Ehdittyämme aseman kulmaan pysähtyi Mäki.

»Minä asun tuolla ylhäällä Edgar Quinet'n toisella puolella. Halvempaa, näet.»

Ojensin hänelle käteni, ja silmänräpäyksen verran epäröityään sanoi hän:

»Vippaapa minulle vielä parikymmentä frangia. Katsos, olen ihan auki. Minähän kerroin...»

Otin esille sadan frangin setelin, mutta hän kiiruhti kieltämään:

»Ei, ei missään tapauksessa. Se menisi joka tapauksessa hummaukseen. — Anna vain parikymmentä frangia, niin että saan huomisaamuna pari bockia ja aterian. Se on järkevämpää, ja humalassa ei kuitenkaan voi työskennellä. Sain tuossa istuessamme erään idean, jota voisi huomenna yrittää toteuttaa.»

Hän hävisi autiolle sivukadulle väsynein, hiukan horjuvin askelin, silmät veristäen. — Mies, jossa oli paljon raakaa ja paljon nerokasta. Mies, joka hukkasi kykynsä ja mahdollisen suuruutensa baaritiskien ääreen ja bordellikujille. Mutta kaikki tuo, — sehän oli vain elämää, tavallista, hiukan banaalia elämää.

Käännyin hotelliini puristaen taskussani pientä muistikirjasta reväistyä lehteä, jossa ei ollut muuta kuin yksi ainoa nimi ja osoite. Mutta minulle se merkitsi kaikkea kaipausta, kaikkea ikävää, — suurta illusionia, — minun elämäni illusionia.

Ja samppanjan kuumentamissa ohimoissani, kohonneitten suonien alla jyskytti:

HUOMENNA HUOMENNA HUOMENNA

IX

Seuraavana aamuna herätti minut ihana auringonpaiste, autojen huudot ja kuormarattaiden jyrinä kadulla.

Koko edellinen ilta tuntui epämääräisesti todellisuuspohjaa vailla olevalta unelta. — Gare du Nord — hotelli — autobussi — Café de la Paix — kultatukkainen nainen — Boulevard des Italiens — Metro — taiteilija Mäki — Caritas. Koko tuo tapahtumasarja, joka ilman näennäistä järkevää syytä oli johtanut minut taskukirjasta reväistyyn paperilippuun, oli jotakin epätodellista, ikäänkuin aistimaailman ulkopuolella olevaa.

Pukeuduin ja lähdin ulos. Ihana kevät ympäröi minut, valkeat talot ja säteilevä auringonpaiste. Ostin kukkaskioskista neilikan napinläpeeni, ja häipyvänä mielikuvana vilahti ajatuksissani kuva kiinalaisesta kupista ja kuihtuneesta neilikasta hymyilevän kuvan edessä.

Ja kun kerran olin antautunut ensimmäisen rakastajan koomilliseen osaan, ostin vielä vaaleat hansikkaat, joita vanuttelin käsissäni, jotteivät ne näyttäisi liian uusilta, sekä hopeapäisen kävelykepin. — Sitten vasta hyppäsin taksiin ja osoitetta antaessani tunsin sydämeni jyskyttävän kerrassaan koulupoikamaisella tavalla.

Hän asui upeassa hotellissa, jonka eteiskäytävää peitti pehmeä, upottava turkkilainen matto.

»Mademoiselle Holm... oui, mais elle est sortie.»

Jonkinlainen lamaannus valtasi minut. — Jätin ainoastaan käyntikorttini, johon olin merkinnyt hotellini osoitteen. Ja samalla tunsin, että se oli koetinkivi. Ellei hän ilmoittaisi minulle mitään itsestään, nyt kohta, aivan pian, olisin minä kadottanut pelin. Silloin ei minulla olisi mitään toivoa. Olisin vain joku tavallinen tuttava sadan muun joukossa, joka ansaitsi osakseen vain välinpitämätöntä mielenkiintoa.

Kiertelin jonkun aikaa kaupungilla, ostelin pari pikkuesinettä, söin yksin aamiaisen Duvalin ravintolassa Ooppera-avenuella.

Palasin hotelliini, ja avainnaulakossa huoneeni kohdalla oli pieni, sininen pneumatique-kuori.

Otin sen käteeni, haastelin jotakin portierin kanssa, nousin hitaasti huoneeseeni. — Siellä laskin kuoren pöydälle, niin että koko ajan saatoin nähdä sen, — peseydyin, istuuduin nojatuoliin ja sytytin savukkeen. Mutta sitten en enää kestänyt. Kiihkein sormin repäisin sen auki pisteviivoja myöten.

»Rakas Ystävä.

Tulkaa luokseni tänään kello 3. — Olen ajatellut paljon Teitä ja toivonut, että olisitte luonani. — Olen niin yksin. — Tai ei, tulkaa heti, kun saatte tämän. Odotan Teitä huoneessani. — Muistakaa! tulkaa _heti_.

C.»

Jokin outo, kipeän ihana riemu vuoti läpi koko olemukseni. En olisi voinut puhua mitään, vain huohotin hiljaa. Ja minä suutelin tuota pientä kirjelappua, enkä enää tuntenut itseäni, sillä minussa ei sillä hetkellä ollut muuta kuin suuri, hellä, ääretön rakkaus. — Nuo hiukan katkonaiset rivit, — huonosta mustekynästä pärskähtänyt mustepilkku kiemuraisen C:n alla, — tuo käsiala, hiukan naivi, hiukan terävä, jossa oli paljon paksuja viivoja, paljon intohimoa ja ikävää, — kaikki tuo oli minulle niin sanomattoman rakasta, niin kipeän, tuskallisen rakasta.

Hämmästyin itseäni. — Huuleni, jotka puristuivat sileätä paperia ja musteesta karkeita kirjaimia vasten, olivat niin nuoret ja kiihkeät, ikäänkuin en vielä olisi tiennyt elämästä mitään. Ikäänkuin ensimmäisen kerran olisin lähestynyt sitä suurta salaisuutta, joka kätkee itseensä paljon tuskaa, paljon kärsimystä ja paljon riemua.

Kun heräsin tuosta oudosta hurmiotilasta, tunsin itseni jollakin tavoin pieneksi ja nöyräksi. — Koko perustunnelmani oli vaihtunut. Minusta oli hävinnyt kaikki itsekkyys, kaikki huonot ajatukset, jotka uinuvat erotiikan rajamailla pulpahtaakseen esiin jonkin erikoisen mielleyhtymän kautta.

Ja elämä on niin merkillisen arkipäiväistä. Sen pikkuseikat, jotka joutuvat esittämään symboolien osaa, ovat naurettavia. — Minun symboolini oli ainoastaan se, että jätin huoneeseeni valkeat hansikkaat ja kävelykepin. Ja niiden mukana riisuin itsestäni pois sen, mikä rakkaudessani oli teennäistä ja itsekästä. Kaikki nuo ajatukset, että etsin hänestä ainoastaan omaa tyydytystäni, — että olisi hauskaa valloittaa nainen, jota kaikki ihailivat, tyydyttää itserakkauttaan hänen kauttaan.

Päinvastoin, minä halusin antaa hänelle kaiken, mikä minulle oli mahdollista, — olla hänen ystävänsä, jos hän kaipasi sitä, — laskea tähtiä hänen kanssaan, — ja suudella hänen kättään aivan hiljaa, — jokaista sormea erikseen.

Kaikki tuo oli kuin pientä, hiljaista humalaa. — Esineet, jotka sattuivat silmiini, olivat määrätyllä tavalla selväpiirteisemmät ja kuitenkin epätodellisemmat kuin ennen. Se oli onnea, — puhtaampana ja kirkkaampana kuin koskaan ennen olin sitä tuntenut. Miten pelkäsinkään hävittäväni sen.

Se hävisi, niinkuin kaikki humala häviää. — Kello alkoi lähestyä kolmea. Hotellin emäntä toi minulle ilmoittautumislipun, joka täytyi täyttää poliisilaitosta varten. Jotkut kysymykset siinä tuottivat vaikeuksia, niin että hermostuin, kun en saanut itseäni heti ymmärretyksi. — Kävin lavabossa, jota vielä ei ollut siivottu yön jälkeen. — Kun lopulta ehdin kadulle, sain vanhan, rämisevän taksin, joka pääsi liikkumaan ainoastaan kovin vaivaloisesti. Eräässä liikennekulmauksessa sen täytyi pysähtyä, moottori lakkasi käymästä ja ajaja veivasi sitä monta minuuttia, kunnes se lopulta paukahti käymään tärisyttäen koko autokoria. Joku autobussin kuljettaja kumartui ulos istuimeltaan ja syyti meille haukkumasanoja, niin että hänen punertava, pyöreä naamansa hitaasti sai sinertävän vivahduksen. Muussa tapauksessa olisin nauranut hänen kiihkeätä, intuitiivista kiukkuaan ja sanavarastoaan, mutta sillä hetkellä liittyi se yhtenä renkaana kaikkien niiden harmistuttavien pikkuseikkojen ketjuun, jotka saivat minut hermostumaan ja kadottamaan onnellisen tunnelmani.

Kello oli jo hiukan yli kolmen, kun pääsin perille Rue Auberille. — Kun astuin eteisen pehmeää, upottavaa mattoa pitkin, olin jälleen sama kuin ennenkin, — kylmä, harkitseva, hiukan hermostunut, epäilevä — sanomalehdentoimittaja, joka nauraa joskus huonoille vitseille ja juo joskus itsensä humalaan.

Ja sitten, — oli Caritas.

»Oh, siinähän te lopultakin olette? — Luulin jo melkein, että ette tulisikaan.»

Hän tuli puoleksi minua vastaan. Suutelin hänen kättään varovasti ja kylmästi.

Mitä kaikkea olinkaan kuvitellut ensimmäisestä kohtauksestamme, — se hävisi tavalliseen, epämääräiseen keskusteluun, joka on väritöntä ja kylmää kuin itse elämä. Mutta tyydytyksekseni huomasin, että meillä molemmilla oli sama, epäröivä tunnelma. Emme kyenneet ottamaan toisiimme nähden heti alussa samaa toverillista, leikittelevää asennetta kuin ennen. — Tämä oli vain alkua, tavallista jäykkyyttä, jonka alla uinuivat lausumattomat sanat ja kummallinen värinä, jonka voi tuntea suorastaan fyysillisesti.

Minä aloin puhua jotakin roskaa, — haukuin hotelliani ja taksinkuljettajaa, selitin myöhästymistäni. Ja koko ajan katselin häntä, etsin hänen silmiään, — hain sitä silmänräpäystä, joka heittäisi meidät yhteen, veisi meidät äärimmäisen lähelle toisiamme, sillä nyt olimme toisistamme kauempana kuin milloinkaan ennen.

Hän ei ollut muuttunut. Hän vastasi sitä kuvaa, jonka mielikuvitukseni oli säilyttänyt ja muovaillut hänestä... Silmät, suun kaarre, — ärsyttävä, hiukan ivallinen. — Hän puoleksi loikoi leveällä, matalalla divaanilla ja poltti huolimattomasti savuketta, vieressään metallinen tupakkapöytä.

»Tilaammeko jotakin? — Kahvia? — Onko teidän nälkä?»

Ja minä vastasin hitaasti:

»Tehän tiedätte, — minun on ollut nälkä niin kauan ... ja jano on polttanut minua.»

Hän ei ojentanut kättään soittokellon nappiin. Keskustelu kuoli, hävisi mataliin tuoleihin, mattoon ja himmeään valoon, joka tunkeutui ikkunain raskaitten samettiverhojen välistä.

Suuni oli aivan kuivunut, ja jalkani alkoi vapista. Se oli huomaamattani jännittynyt kuin hyppyyn. — Ja me olimme niin äärettömän vieraita toisillemme, niin kaukana toisistamme, kuin hän olisi asunut jollakin vieraalla tähdellä, joka iltaisin kimaltaa taivaanrannalla.

Sitten en kestänyt enää. — Nousin ja istuuduin hänen viereensä, niin että saatoin tuntea hänen vartalonsa kylkeäni vasten. Hän ei liikahtanutkaan, ja hänen silmänsä, — nuo kummalliset, moniväriset silmät, — olivat kaukana poissa.

Otin savukkeen pois hänen sormistaan ja panin sen varovasti tuhkakupin reunalle, mihin se jäi suitsuttamaan sinertävää savua outoina kiemuraviivoina.

Kumarruin ja suutelin hänen huuliaan kuivin, värisevin huulin. — Tunsin kirpeän, kiihottavan puuterintuoksun hänen ihossaan.

Ja melkein hourailevin käsin hyväilin häntä, etsin häntä lähemmäksi itseäni, painuin hänen luokseen. — Minä suutelin hänen silmiään, hänen suutaan, kaulaansa, juuri tuohon posken ja kaulan rajaan, jossa iho on kaikkein lämpimin ja hienoin. Kaikki hellyyteni, kaikki se kaipaus, joka oli jo vuosia kiduttanut minua, sai jäseneni vapisemaan. Hänen kätensä olivat kiertyneet kaulaani, hänen poskensa painuneet poskeani vasten. Hän oli kuin pieni, vapiseva, hiukan nyyhkyttävä ja naurava lapsi...

»Oi Jumala! Jumala! kuinka minä olen ollut yksin.»

Hänen kätensä olivat kuin kaksi kimmoisaa kahletta, jotka eivät koskaan tahtoneet hellittää minusta, — hänen suunsa oli kuuma ja tuoksuva huumaus, joka tahtoi tukehduttaa minut.

Vasta kun lähenimme kyllästyksen rajaa, kun malja tahtoi jo vuotaa yli reunojen, irtauduimme toisistamme, kohosimme istumaan ja katselimme toisiamme. — Se silmänräpäys oli enemmän kuin kaikki muu, se oli koko maailma, se oli unhoittumaton elämys. — Olimme molemmat niin täynnä kummallista tuskaa, kyllästymätöntä nälkää, — me olimme äärettömän vieraat toisillemme ja samalla äärettömän läheiset.

Ja sitten vaihtui jälleen koko tunnelma aivankuin jossakin viulunkappaleessa viimeinen värisevä, melkein nyyhkyttävä sävel vaihtuu äkkiä intohimoisen riemukkaaksi tanssiksi.

Me unohdimme, että olimme aikuisia, — me olimme kaksi leikittelevää lasta, joilla oli yhteinen, suuri salaisuus. Ja se salaisuus oli niin ihmeellinen, ettemme uskaltaneet edes kuiskata sitä toisillemme. Se loisti meidän silmissämme ja kasvoillamme. Me olimme molemmat kauniita. Sillä kukaan ihminen ei voi olla ruma silloin, kun hän rakastaa.

Hän soitti ja tilasi kahvia, joka tuotiin sisään pienissä, ohuissa kupeissa.

»Sinä lurjus, — olet ajanut partasi ennen tänne tuloasi. Kasvoillasi on juuri sellainen miehekäs ja raikas kölninveden ja partasaippuan tuoksu. Sinulla taisi olla jo silloin määrätynlaiset suunnitelmat. Mutta te miehet, — te olette kaikki samanlaisia kavalia lurjuksia.»

»Ei, minulla ei ollut pienintäkään aavistusta. Varjelkoon, nuori nainen, jonka juuri ja juuri olen pari kertaa tavannut. Kuinka olisinkaan saattanut kuvitella häntä niin kevytmieliseksi, että hän heittäytyy ensimmäisen miehen kaulaan ja suutelee...»

»Hyi! — Olisiko sinusta ollut parempi, jos olisin vastustellut ja huutanut: ei, ei, ette saa. Päästäkää! Aivankuin joku seitsentoistavuotias...»

»Rakas nuori nainen, minun on melkein mahdotonta kuvitella sinua vanhemmaksi kuin korkeintaan kahdeksantoista...»

»Onko tuo olevinaan jokin kohteliaisuus. Mutta sinähän olit kuin koulupoika, joka suutelee ensimmäisen kerran. Ethän sinä vielä osaa edes suudellakaan...»

Minun onneni oli polttava ja kipeä. Sillä kuitenkin pohjimmaltaan minä tunsin, että kaikki oli minulle vain ihanaa, ohutta, kimaltavaa illusionia. Hän oli minulle yhtä kaukainen ja saavuttamaton kuin ennenkin. Hän oli ollut kovin yksin. Nyt hän ehkä jonkin tunnin ajan saattoi kuvitella rakastavansa minua, ja kenties hän todella uskoikin niin. Mutta lopputulos tulisi kuitenkin minulle olemaan kärsimys.

Eikä ole olemassa katkeramman ihanaa onnea kuin illusionin onni. Ihminen, joka hurmioituneena imee itseensä huumauksen autuutta, kuitenkin itse tietäen, kuinka äärimmäisen lyhyen ajan tuo kaikki kestää ja kuinka kipeät haavat se voi lyödä sieluun koko elämän ajaksi. — Koko tuo salaperäinen, illusoorinen sekoitus hehkuvinta tunnetta ja kylmää järkeä; se on kuin jään läpi kaadettu polttava juoma, joka on jääkylmä ja kuitenkin humalluttava. Cocktail! —

Se oli pitkä, kiihkeä, riemuitseva tanssisävel, johon kätkeytyi paljon tuskaa. — Me leikimme kuin lapset. Hän kyseli kaikkia Helsingin uutisia, kaikkia noita pikkujuoruja, jotka hyvin esitettyinä saavat pikantin ja kirpeän maun. Kysyin häneltä, oliko se juttu totta, että hän oli matkustanut Wieniin tuon kiharatukkaisen viulunsoittajan kanssa. — Caritas nauroi ilkkuvasti:

»Ahah, sinä olet mustasukkainenkin. — Ei, siinä ei ollut mitään, hän jäi Wieniin viuluineen komponeeraa maan uutta kappaletta vihreäsilmäisestä naisesta, joka on polttava kuin tuli ja kylmä kuin jää. Eikö se ole kauniisti sanottu. — Mutta kun kaikki Helsingin naiset olivat niin kiukuttavan ihastuneita häneen, teki minun mieleni näyttää heille, että kykenin voittamaan. Mitä minä hänestä olisin välittänyt. Sehän oli vain oikku.»

Minua pisti kipeästi, sillä tunsin, että hän vielä kerran jollekin toiselle miehelle minusta mainitessaan sanoisi: sehän oli vain oikku.

»Ja nyt minä tahdon tanssia. Ei muuta — yhden ainoan tangon vain. Sitten voimme lähteä katselemaan Pariisia — sehän on sinulle vielä toistaiseksi uutuus. Huomaa, minä olen hyvä opas, ja varjelen sinua eksymästä harhapoluille.»

Laskeuduimme alas hotellin seurusteluhuoneeseen, jossa parhaillaan tarjoiltiin kello viiden teetä. — Soittokunta soitti joitakin tanssikappaleita hillitysti ja korrektisti — sali ei ollut suuri, lasikatto takorautaristikoin, oranssinväriset lamput ja vajottavat tuolit.

Tavallinen, kosmopoliittinen seurakunta. Muutamia vanhempia englantilaisia naisia lorgnetteineen korttia pelaamassa ja kuiskutellen katselemassa tanssia. Joku vanhempi, harmaatukkainen herra, raudankovaa liikemiestyyppiä. Lattialla vain kolme paria tanssien hitain, liukuvin askelin.

Caritas vei kaikkien katseet puoleensa. Hän oli kaunis — ehkä kauniimpi kuin koskaan ennen, sillä hänen silmissään oli se loisto, jonka synnyttävät tyydyttämättömät hyväilyt. Se oli minun elämäni ainoa tanssi. Sanon niin siksi, että en yleensä ole paljoa tanssinut, ja sen tanssin jälkeen en enää kertaakaan. Olen tahtonut säilyttää muiston siitä himmentymättömänä — olla kömpelösti hapuilematta askelia jonkun vieraan naisen kanssa.

Tango on ehdottomasti kaunein tansseista — siinä on meidän elämämme eksotiikkaa symbolisoituna, sen hitaissa, keinuvissa askelissa on musiikkia ja intohimoa. Siinä ei ole muiden jazztanssien raakaa aistillisuutta. Se on verhottua, pehmeää — tanssia tanssin itsensä tähden. Se on kestänyt jo toista vuosikymmentä ja tulee yhä edelleen kestämään siellä, missä on jäällä jäähdytettyjä juomia, parkettilattia ja mustapukuinen orkesteri.