Part 9

Me olimme sillä kertaa ainoa pari lattialla. — Minä en ole mikään erikoisen hyvä tanssija, mutta hetken hurmio tempasi minut mukaansa ja onnistuin hyvin täydentämään Caritaksen tanssin, sillä hän se oli, joka todella tanssi.

Me liu'uimme eteenpäin niinkuin mainingit liukuvat kaukaisten rantojen kuumaan hiekkaan. Yllämme paistoi eksoottisten maitten kullanpunainen kuu — ympärillämme keinui yöllä aukeavien kukkien tuoksu. Läpi metsän ja viuhkapalmujen kiisi pitkä, kiemurteleva huuto — kaukaisten ruokohuilujen ääni. Honolulun loistohotellin terassilla paloivat kirjavat lyhdyt ja paukkuivat samppanjapullojen korkit. Himmeässä yössä kilahtivat ruskean, alastoman tytön nilkkarenkaat. Me näimme lentokoneen hytistä, läpi surisevan metallipotkurin Rio de Janeiron valot, sen lyhtyrivit, sen meren kimalluksen.

Joku nuori tyttö taputti käsiään, kun lopetimme.

Huumaantuneina astuimme ulos kadulle, missä päivä paistoi ja autot huusivat.

»Se oli ihmeellistä. Huomasitko, miten hyvin me sovimme yhteen?»

Hänen kätensä pujottautui kainalooni kuin pieni, onnellinen, kiihkeä lintu. — Miten rakastinkaan häntä silloin. Pelkäsin onneani, pelkäsin sitä silmänräpäystä, joka tulisi erottamaan meidät, tekemään meidät jälleen vieraiksi toisillemme.

Vuokrasimme yhden Oopperan luona odottavista loistoautoista ja ajoimme Boulognen metsään, jonka puihin lehdet olivat äsken puhjenneet vaaleanvihreinä ja tuoksuvina. Olimme kuin seikkailuretkellä tuntemattomassa maassa, jossa jokaisen varjon takaa saattaa nousta jättiläinen nuija kädessään. Olimme molemmat niin kiihtyneitä, niin riehakkaan nuoria, niin täynnä tunnekuohua, että mielikuvitus petti meidät ja me elimme yhtä paljon yhteisissä mielikuvissamme kuin todellisuudessakin, muutamin sanoin suggeroiden toisemme näkemään suorastaan hallusinatioita.

Niin me näimme, kuinka suihkukaivon vettä ruiskuttava merihirviö hitaasti alkoi liikkua ja kääntyä meitä kohti — ja riemuitsimme, kun auto lisäsi vauhtia ja kiisi sen ohitse, ettei se päässyt tavoittamaan meitä. — Vihertävässä lammessa ui yksinäinen joutsen, ja me näimme kokonaisen ryhmän joutsenia ja kuulimme niiden siipien havinan, kun ne vettä pärskyttäen nousivat ilmaan seuratakseen meitä.

Olimme kuin unessa — näimme vain molemmat samaa unta — se oli elämäni merkillisimpiä vaikutelmia. Muistin tuon ikivanhan jutun kiinalaisesta filosofista, joka kerran näki unta, että hän oli yhden päivän ajan elävä, kirjava perhonen. Herättyään alkoi hän miettiä, oliko se hän, joka oli nähnyt unta perhosesta, vai oliko se perhonen, joka nyt näki unta hänestä.

Meidät valtasi vaikutelma, merkillinen, intuitiivinen kuvitelma kuin olisimme kuolleet jo tuhannen vuotta aikaisemmin yhdessä jossakin ja että meidän viimeinen ajatuksemme oli jäänyt elämään toden ja irrationaalisen rajamaille, jatkanut olemassaoloaan ilman fyysillistä perustaa.

Sadunhauras illusioniverkko eristi meidät todellisuuden maailmasta kuin kimalteleva lasiverho. Sen läpi saivat esineet ja asiat uudet mittasuhteet ja värit.

Söimme päivällistä jossakin metsän rajalla pienessä ravintolassa juuri silloin, kun lamput vähitellen alkoivat syttyä ja sininen hämärä laskeutui puitten väliin. Joimme vettä — ostin pieneltä kukkaistytöltä kimpun ruusuja ja siroitin ruusunterälehtiä laseihimme. Ne keinuivat kuin pienet venheet ja takertuivat huuliimme hiukan kutittaen.

»Ei, ei — ei mitään humalaa», sanoi Caritas kun ehdotin samppanjaa. »Jumala auttakoon, että tätä kestäisi vielä jonkun aikaa. Tämä ei saa vielä loppua.»

Kävelimme sinertävässä hämärässä ylös Riemukaarta kohti. Kuta lähemmäksi sitä ehdimme, sitä suuremmaksi se kohosi silmissämme, kunnes se nousi meille koko elämän vertauskuvaksi. Ja kun ehdimme sen viereen ja näimme kalpeanpunaisen, lepattavan liekin tuntemattoman sotilaan haudalla, vaikenivat kaikki sanat ja äänet meidän maailmastamme.

Hauta Riemukaaren alla — mikä katkeran ihana symbooli se oli meille molemmille. Minun sydämeni lensi tuohon kalpeaan liekkiin ja hiutui hitaasti tuhkaksi, joka varisi meidän jalkoihimme.

Hauta Riemukaaren alla — meidän sielumme olivat täynnä pakahduttavia lauluja. Ne runot, joita ei koskaan ole kirjoitettu, ne ovat kaikista kauneimmat.

Hauta Riemukaaren alla! — Tuntematon viulunsoittaja, joka oli loihtinut säveliinsä elämämme, veti jousellaan ihanimman, puhtaimman, riemukkaimman sävelen, joka hävisi tuhanteen nyyhkytykseen.

Minä suutelin pois kyynelet Caritaksen silmistä.

Ja sininen hetki ympäröi meidät niinkuin maailman kaikki kaipaus. Champs Elyseéllä loistivat autojen sadat silmät ja kimalsi valoreklaamien loisto. Me kuljimme kuin vieraassa maailmassa, jota emme tunteneet — jonka jokainen ääni ja väri oli meille tuntematon ja uusi.

»Me olemme kaksi sentimentaalista mielisairasta», sanoi Caritas. »Ja me tiedämme sen aivan hyvin itse. Miten tutut mahtaisivatkaan nauraa, jos näkisivät meidät näin yhdessä. En ikinä olisi uskonut, että voisin olla tällainen. Aivankuin pieni tyttö, jonka kädenkosketus saa vapisemaan. Ja minä kun luulin jo eläneeni kaiken, mikä maailmassa on elämisen arvoista.»

»Ja rakas, rakas! Kuitenkin tämä kaikki on vain illusionia, vain kuvitelmaa. Me olemme kuin kaksi hopeakelloa, jotka jollakin kummallisella tavalla ovat jääneet soimaan samaa säveltä. Mutta se lakkaa pian. Ja mitä minulla silloin on enää jäljellä?»

»Voi, rakas ystävä, älä puhu. Minä olen vienyt sinut vieraalle tielle, ja kaikki paluumatkat ovat niin äärettömän surullisia.»

Me jouduimme Madeleine-kirkon eteen ja jäimme katselemaan sen mahtavia jättiläispilareita, jotka kohosivat yössä kuin titaanien rakentamina ja kohottamina.

»Katso pakanallisten jumalain temppeli — roomalaistemppeli, joka on pystytetty juutalaisten Messiaalle.»

»Se on vain merkki suuresta kaipauksesta», sanoi Caritas. »Minä rakastan kirkkoja, niinkuin rakastetaan sitä, mikä on mahdotonta saavuttaa. Miten tahtoisinkaan nähdä minareettien huiput Konstantinopolissa, kun ilta alkaa tummentua yöksi. Ja pagodien kiemuraiset kattokourut jossakin Pekingissä. — Sinun täytyy joskus nähdä Notre Dame'in tornista Sacré Coeurin valkeat huiput, kun se päivän valkeassa, kimaltelevassa usvassa kohoaa Montmartren kukkulalla. Se on itämainen moskeija, se häviää pilviin ja kohoaa kaupungin yläpuolelle irti maanpinnasta kuin kangastus.»

»Ja sekin on pystytetty juutalaisten Messiaalle — muistoksi siitä hetkestä, jolloin koko ihmiskunta naulitsi ristille oman itsensä etsiessään vapahdusta.»

»Niin — Natsarealainen. Ja hän nousi ylös kallioon hakatusta haudastaan ja kulki ulos siniseen aamuun ennen auringon nousua. Hänen askelistaan puhkesivat kukat pääsiäisaamuun — maa alkoi solista ja kevään vihreys nousi ylös hänen kanssaan.»

»Ja hänen äitinsä ja Maria Magdalasta, se nainen, jolla oli syntinen ruumis, he tulivat auringon noustessa. Kaste takertui heidän jalkoihinsa ja he kuulivat lintujen aamuun sulavan laulun. He näkivät, että hauta oli tyhjä.»

»Hän hävisi valkealle tielle, jonka jokainen tomuhiukkanen loisti auringonsäteissä sateenkaaren värein. Se tie johti maahan, jota me emme tunne. Miljoonat ovat kulkeneet hänen jäljessään eikä kukaan ole palannut kertomaan, minne se tie johtaa.»

»Ja me olemme rakentaneet hänelle kirkkoja, jotka ovat suuria ja viileitä, eristäneet hänet itsestämme teologian rautaisella aidalla — hänet, jonka tulisi olla kuva meistä itsestämme, meidän veljemme. Niinkuin me jokainen naulitsemme itsemme ristiin, kuolemme ja nousemme jälleen ylös maan vihreydestä ja pilvien kirkkaudesta.»

Jättiläispilarit kohosivat edessämme liian suurina, liian synkkinä pimentyneessä yössä. Me pakenimme kirkon edestä kuin kaksi säikähtynyttä lasta takaisin valaistulle bulevardille sulautuaksemme sen sorisevaan ihmisvirtaan.

»Ja kuitenkin minussa on sanomattoman suuri uskonnollinen kaipaus. En osaa nimittää sitä muulla nimellä. — Muistatko, kuinka kerran jossakin keskustelussa minä sanoin, että me olemme tuhoutuvaa sukupolvea, joka odottaa ihmettä pelastuakseen, jonka ainoastaan ihme voi pelastaa. — Se ei ollut mitään pilaa, vaikka se hävisikin yhteiseen nauruun. Se oli oikeastaan koko minun elämänkatsomukseni. — Me naiset, miten me kykenisimme sulattamaan filosofiaa ja metafysiikkaa, me, jotka olemme ainoastaan tunnetta ja kaipausta. Meidän täytyy uskoa, muuten emme voi elää. Ja milloin meillä ei ole uskontoa, korvaamme me sen epäjumalilla.»

»Puvut, hatut, jalokivet — rakkaus, nautinto — lapset!»

»Onnelliset ne, joilla on lapsi. Joskus olen kaivannut, ikävöinyt lasta. Lasta, joka olisi minun omaa lihaani, johon voisi uskoa, jonka puolesta voisi elää. Ja vaikka minä itse olisin täynnä elämäntuskaa, täynnä tyhjyyttä ja pessimismiä, hymyilisin ainoastaan ja nauraisin hänen kanssaan, jotta hänen elämänsä säilyisi puhtaana ja onnellisena.»

»Minulla oli aikanaan myös jonkinlainen uskonto. Kuvittelin kuolemaa suurena vapahtajana. Joskus kun olin kovin väsynyt, kaipasin sitä suurta unta, jossa ei enää ole unennäköjä, ei ääniä eikä kuvia. — Ja aavistelin ylösnousemuspäivää, jolloin maa, vanha, rakas multa, olisi imenyt itseensä minun ruumiini ja kohottaisi sen jälleen maanpinnalle kukkien kirjavana loistona ja ruohon vihreytenä. Jolloin se, mikä minussa joskus oli ollut kauneinta, värisisi hetkisen metsien huminassa, auringon kimalluksessa päiväperhosen siipisuomussa.»

»Ja se ei ole tyydyttänyt sinua, sillä se on vain runoutta, niinkuin koko meidän ajattelutapamme on ainoastaan jonkinlaista dekoratiivista sommittelua.»

»Ei — se ei tyydyttänyt minua. Minulla on nyt enää ainoastaan suuri tyhjyys, joka ympäröi minun elämäni ja herättää minut joskus öisin, kylmä hiki ohimoillani.»

»Sanovat, että uskonto on vanhentunut käsite meidän aikanamme. Ja kuitenkaan mikään sukupolvi ei varmastikaan ole enempää kaivannut uskontoa kuin meidän aikamme. Sen kaipaus on itsetiedotonta, tajutonta — jokainen meistä nauraisi räikeästi, jos sanoisi hänen kaipaavan uskontoa. Meidän tragiikkamme on se, että meidät on kahlehdittu kirkkokuntiin ja traditsioneihin, joiden opit ja ajattelutapa ovat meille täysin vieraat. Joista meidän on mahdotonta löytää mitään tyydytystä. Jo se, että yritetään mahduttaa järki ja tiede uskonnon piiriin, on meistä jotakin niin järjetöntä, että me kadotamme kokonaan käsitteen, mitä uskonto on.»

»Jos uskon Jumalaan, syntien anteeksisaamiseen ja iankaikkiseen elämään, enkö silloin ole uskovainen.»

»Sehän juuri on niin järjetöntä. — Sinun ei tarvitse muuta kuin _sanoa_ niin — silloin olet jo mallikelpoinen kristitty. — On ihan kirottua tuo luokitusjärjestelmä, jolla ihmiset jaetaan kahteen karsinaan. — Veli, veli — miten on kuolemattoman sielusi laita? — Ja toisen karsinan ohi mennään noin hienosti ja arvokkaasti päätään pudistaen. Vaikka sehän on ainoastaan ulkokuori. Olisi todellakin mielenkiintoista tietää, kuinka moni meidän aikamme niin sanotuista kristityistä uskoo esimerkiksi entiseen helvettioppiin.»

»Nyt sinä alat mennä väärää tietä. — Mehän ajattelemme symboolein, ja symboolit muodostuvat meille todellisuuksiksi.»

»Olet oikeassa. Tietysti minä eksyin väärälle tielle, sillä eihän _uskonnolla_ ole mitään tekemistä jonkun helvettiopin kanssa. Omituista, miten me aina tahdomme eksyä takertumaan johonkin pikkuseikkaan, jolla lopulta ei ole edes minkäänlaista todistusvoimaa...

Minä olen kaivannut uskontoa. Muistan, kuinka joskus pikkutyttönä rukoilin illalla vuoteeni ääressä — polvillani, ruumis aivan jäykkänä, niin että polveni olivat puutuneet, kun ryömin vuoteeseeni. Minulle oli opetettu joku pieni, muka runomittainen rukous, josta en ymmärtänyt mitään. Siinä oli joku säe:

Jos sialtain en nousisi taivaaseen ota tykösi.

Luin sen ulkoa juuri noin ja tuo »sialtain» sana, joka oli minulle aivan käsittämätön, sai sielussani melkein maagillisen voiman. Sen vokaali- ja konsonanttisoinnuissa oli jotakin, mikä herätti minussa epäselviä mielteitä — yhdistelmiä joistakin varhaisen lapsuuden harvoista mielikuvista. Muistan, kuinka joskus aivan sihahtaen puhalsin huulteni läpi sen ensimmäisen s-kirjaimen. Se herätti minussa mystillistä hartautta.

Silloin minä uskoin. Toisin sanoen, uskonto oli minulle aivan yhtä pätevä kuin todellisuuden maailma. Se oli siis todellisuus.»

»Niin, illusionihan on meille todellisuus, niinkauan kuin emme huomaa sitä illusioniksi.»

»Sitten minut vieroitti uskonnosta kaikki tuo näyttämöllinen, teeskentelevä markkinakristillisyys, joka määrätyllä summalla ostaa itselleen aitiopaikan taivaaseen. — Ja kuitenkin minä hapuilen uskontoa, odotan ihmettä — ja minussa odottaa ihmettä koko meidän tuhoutuva sukupolvemme. Kaikesta entisestä on minulle jäänyt ainoastaan Kristus-symbooli, joka on minulle kasvanut yli ajan ja paikan rajojen, irti kaikesta siitä, mikä kahden vuosituhannen kuluessa on tahdottu sitoa hänen nimeensä...»

Me kuljimme suurkaupungin yössä ja tunsimme, kuinka meidän ympärillämme eli ja hengitti yli kolme miljoonaa ihmistä. Meidän silmiimme löi valoreklaamien myrsky ja autojonojen metallihyrske. Pitkin bulevardia loistivat valaistut baarit ja elokuvien kirjavat tulet.

Caritas oli kalpea ja loistavasilmäinen. Hänen huulensa kiilsivät kasvojen kalpeutta vasten täynnä intohimoa ja tuskaa. — Ja suurkaupungin unet löivät meidän ylitsemme ja vangitsivat meidät. Meissä ei ollut enää minuuttia eikä tajuntaa — meidän huulemme puhuivat vieraita ajatuksia, joita itse emme koskaan ennen olleet ajatelleet.

»Jumala, me odotamme ihmettä! ihmettä! — Jumala on kiveä ja terästä — kylmien aivojen rakentamaa koneitten jyskettä. Jumala! minä pelkään ja rakastan sinua — sinä imet minun sieluni ja ruumiini ahnain, kyllästymättömin kivihuulin.»

»Ja minun jumalani, häneen ei tarvitse uskoa, sillä hän on todellisuus. Minä tiedän hänet, että hän tulee. Minä olen nähnyt hänet sellaisena kuin hän oli kaksituhatta vuotta sitten, kun hän rakasti elämää ja niitä, jotka elämässä olivat kaikkein köyhimmät.

Minä olen Maria Magdalasta — syntinen nainen, jolla on maalatut silmät, joka odottaa miehiä pimeissä kadunkulmissa. — Hän on kulkenut minun ohitseni, ja minä olen seurannut häntä kaukaa tuttuja ja vieraita katuja pitkin uskaltamatta koskea häneen, sillä hän on pyhä.»

»Ja hän kulkee satamakujilla, kun punaiset lamput syttyvät, ja katsoo armahtavin silmin porttoja, jotka puolialastomina kurottautuvat ulos ikkunoistaan likaiselle kadulle. — Hän pysähtyy baaritiskin viereen puhumaan humalaisten merimiesten kanssa, joiden silmissä on sameaa verta. — Hän siunaa heitä kaikkia valkein, läpikuultavin käsin, sillä hän on ihme ja ilmestys.»

»Totisesti hän on ylösnoussut ja elää meidän keskellämme. Me voimme nähdä hänet ja kuulla hänen puhuvan. Hän katselee kirkkoja, joita ihmiset ovat hänen nimeensä rakentaneet, ja kirkot ovat hänestä liian suuria ja kylmiä. Hän pelkää niitä ja häviää säikähtyen niiden luota. Hänen valtakuntansa mahtuu kadun tomuun pudonneen vesipisaran kimallukseen.»

»Kerran hän tulee myös meidän luoksemme ja ojentaa meille kätensä. Me hyväilemme häntä kuin veljeä, joka on kauan ollut poissa ja jälleen palannut, jonka luulimme jo kuolleen ja jota itkimme kuolleena.»

»Ja kerran papit ja kirjanoppineet vangitsivat hänet, ja valtiomiesten avulla naulitsivat hänet ristiin, sillä hän sanoo, että kaikki ihmiset ovat meidän veljiämme, ettei ole kansoja ja valtakuntien rajoja, ja että milloinkaan emme ole enää yksin.»

»Mutta hän on jälleen ylösnouseva, sillä kuolema ei ole mitään. Meidän täytyy kuolla, jotta voisimme elää! — Ja kuoltuamme elämme me niitten kautta, joita olemme rakastaneet. _Minä_ olen se, jonka täytyy kuolla.»

»Niinkuin maailma on muuttanut muotoaan ja kaikki ajatukset ovat muuttaneet muotoaan, niin muuttuu myöskin meidän uskontomme. Ja kun me löydämme sen ihmeen, löydämme me iankaikkisen elämän eikä meitä varten ole enää kuolemaa eikä tyhjyyttä...»

Ja ikäänkuin yhtenä välähdyksenä me näimme edessämme, kuinka kaupunki muutti muotoaan, kuinka sen talot ja tornit raukesivat ja kohosivat jälleen. Me näimme edessämme tuntemattoman jättiläiskaupungin, jonka talot olivat tummia ja korkeita, ulottuen meidän silmissämme aina taivaaseen asti. Sen valtavilla terassikatoilla, ilmaradoilla ja katukuiluissa kiehui elämää — työtä ja toimintaa. Se oli geometriaa, kylmää ja kaunista, sen kulmien ja pintojen valtavuudessa oli epäinhimillistä suuruutta. Ihmettelin melkein tajuttomana, minkälainen sielu mahtoi olla tuon kaupungin asukkailla, sillä he eivät enää olleet meidän kaltaisiamme...

Minä peitin silmäni ja käännyin pois. — Olimme molemmat äärimmäisellä rajalla — liian täynnä tunnekuohua, liiaksi oman mielikuvituksemme pettämiä.

Suurella bulevardilla autojen metallihyrske ja valoreklaamien huumaus. Loistoravintolan edessä kiiltonahkakenkiä ja iltaviittoja, jotka säkenöivät valon sattuessa niihin.

Suurkaupungin yö vei meidät mukanaan niinkuin konepajan kaarilamppujen alla jättiläisimuri tempaa kitaansa metallihiukkaset.

STANDARD GOLD FLAKE LA FEMME NUE AUTO-CAR PARIS PAR NUIT!

X

»Tietysti voit vielä tulla — — polttamaan yhden savukkeen.»

Yö oli kylmä ja värisyttävä. Takanamme yli aution kadun häämötti mustana Oopperan kuparikatto.

Me kuljimme ohi portierin unisten silmäin, joissa ei ollut mitään ilmettä, ylös portaita, joita peitti sameanpunainen matto. Meidän askeleissamme oli yön raakaa kylmyyttä ja kielletyn hedelmän kirpeyttä. — Olimme paluumatkalla illusionista todellisuuteen, ajatuksista tekoihin. Mutta hänen kätensä oli kovin kylmä ja hiukan kostea minun kädessäni.

»— — — polttamaan yhden savukkeen.»

Nuo sanat erottivat meidät jälleen. Me olimme taas kaksi vierasta ihmistä, jotka hiukan epäröiden koettelivat toistensa ajatuksia, etsivät pohjaa ja yhteisiä kosketuskohtia.

Tuollaiset kylmät aamuyöt, joihin kietoutuu viiltävinä joukko muistoja — jolloin loikoo vuoteessaan silmät avoinna ja savuke suussa — ne ovat täynnä katkeruutta ja viileää ikävää.

Kaiken loogillisuuden mukaan tiesin, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Tuo, jonka pitäisi olla kaiken rakkauden huippu, mutta jonka luoja on tehnyt niin groteskin raa'aksi, että siihen täytyy kaikkien herkimpien luonteitten väkisin ajautua karille. — Ihmettelin vain, miten se tulisi kehittymään, miten me kykenisimme sopeutumaan toisiimme. Vihasin itseäni huomatessani, että ajattelin ainoastaan noita vastenmielisiä ajatuksia, miten hän riisuutuisi — sammuttaisiko hän valon... Kaikkea tuota, joka lähtemättömästi kutoutuu erotiikkaan, joka tekee kaiken romantiikan koomilliseksi.

Hänellä oli kaunis vartalo — hänen huulissaan oli paljon aistillisuutta. Hän oli myöskin kokenut, mikäli minä tiesin.

Matalat tuolit, divaani ja metallinen tupakkapöytä himmenivät oranssinväriseen valoon.

Caritas istui ja katseli minua. — Hänen silmänsä olivat kylmät ja melkein ivalliset — nuo kummalliset, moniväriset silmät, jotka nyt näyttivät luonnottoman suurilta.

»Voi Jumala! — miksi meidän täytyy olla tällaisia. — Eihän meillä ole enää ajatuksiakaan. Meillä on ainoastaan yhteinen himo. Kaksi eläintä — mitä muuta me olemme.»

Minä säpsähdin. Hänen äänensä painoi minua kuin tulisen kylmä jää. Miten sanomattoman katkeraa elämä olikaan.

»Miksi meillä täytyy olla niin syntinen ruumis. Miksi me emme voisi olla puhtaita.»

Se oli valitusta, joka värähdytti ja liikutti. — Suutelin aivan hiljaa, hellästi, hänen silmiään — kuivia, polttavia silmiään:

»Nyt me istumme hiljaa... ihan hiljaa... vähän aikaa. Poltamme pari savuketta. Ja sitten minä lähden pois, jos vain haluat.»

»Voi, sinä olet niin hyvä. — Minä olen yksin ja katkeroitunut. Anna anteeksi, jos pilaan sinun hyvän tuulesi.»

»Katsohan rakas — Caritas — minä rakastan sinua enemmän kuin luuletkaan. Rakastan sinua niin paljon, että voin voittaa itseni ja kieltäytyä. Enhän minä halua _sitä_ — minähän rakastan sinua.»

»Ja minä, minä olen tällainen! — Voi, jos kukaan, niin sinä ansaitsisit, että sanoisin rakastavani sinua. Minä jo luulin... päivällä, kun olimme yhdessä. Se oli niin ihmeellistä... Mutta nyt. Yö on niin kylmä. — Ja minä uskon, että sinä ymmärrät, ja tahdot mieluummin itsekin, että olen rehellinen sinulle, vaikka se tuottaisikin sinulle tuskaa. — Katso, sinä olet nyt minun ainoa ystäväni, ainoa, jonka luokse voin paeta, jolle voin purkaa suruni. — Ja tietysti sinun tragiikkasi täytyy olla se, että rakastat minua, niinkuin mies rakastaa naista.»

Minä suutelin häntä hiljaa juuri tuohon posken ja kaulan rajaan, missä iho on lämpöisin ja hienoin. Hän vavahti hiukan ja häneltä pääsi pieni nyyhkytys, tukehtunut ja avuton. Me olimme aivan lähekkäin, niin että tunsin hänen ruumiinsa notkeuden ja lämmön. Hänen kätensä oli kylmä ja hiukan kostea kädessäni.

»Katso, tietysti, jos sinä tahtoisit, niin voisin antaa sen sinulle. Olenhan tehnyt niin paljon pahaa ennenkin. — Mutta miksi meidän täytyisi jonkun minuutin, jonkun kiduttavan, hekumallisen minuutin tähden rikkoa ystävyytemme, sillä senjälkeen emme enää voisi olla ystäviä niinkuin nyt. Sinä menisit pois ja vihaisit minua, ehkä myös hiukan halveksisit minua. — Minä tahtoisin säilyttää sinusta kauniin muiston, ehkä elämäni kauneimman muiston sellaisena kuin nyt olet — ritarina, joka on uskollinen ja sankarillinen, joka kykenee voittamaan itsensä naisen tähden. Naisen tähden, vaikka tietää, ettei tämä edes rakasta häntä. — Voi rakas ystävä, sinä olet tuhannen kertaa parempi ja jalompi kuin minä.»

Silloin minun pääni painui alas. Enää en kyennyt hillitsemään itseäni. Yön viulun sävelet olivat niin pitkät ja vapisevat, täynnä kuvaamatonta tuskaa. — Silloin minä tunsin hänen kätensä kaulallani ja yli kasvojeni satoi monta suudelmaa — kuumaa, kylmää, avutonta ja villiä suudelmaa.

»Voi, rakas, rakas! Et saa olla noin — et tiedä, miten se koskee minuun.»

Oranssinvärinen valo, hehkuva savukkeenpää ja kylmä, sanomattoman kylmä yö.

Silloin vasta kerroin hänelle, että Hellas oli ollut vaarallisesti sairaana. Mainitsin myös siitä, että hän oli tahtonut kuolla ja sanonut, että hänen täytyy kuolla. Hänen yksinäisestä uimaretkestään kylmässä, syksyisessä yössä.

Caritas oli kalvennut ja kuunteli melkein hengittämättä. Hänen äänessään oli pelkoa ja tuskaa, kun hän kysyi:

»Missä hän nyt on?»

»Hän lähti ulkomaille ja lupasi kirjoittaa minulle, mutta en ole vielä saanut mitään tietoja. Ensiksi sanoi hän aikovansa Berliiniin.»

»Ja nyt hän on yksin ja ehkä sairaana jossakin, missä ei ole ketään ystäviä. — Luuletko — sano, luuletko, että hän lähti etsimään minua?»

Tuo kysymys oli kuin huuto yössä. — Se iski minua suoraan sydämeen, sillä nyt vasta ymmärsin, miten sanomattomasti Caritas mahtoi rakastaa Hellasta. Hänen äänensä värinä, hänen puoliavointen huultensa tuska!

— Minä hillitsin itseäni ja puoleksi valehtelin:

»Hän ei tietenkään puhunut minulle muuta kuin, että se oli jonkinlainen opintomatka. Mutta minä luulen — — että hän lähti etsimään sinua.»

Ja Caritas lankesi minun kaulaani, suuteli minua, hyväili kasvojani, kuiskaili korvaani tuollaisia pieniä, järjettömiä sanoja, joita vain naiset tuntevat. Kaikki äskeinen oli unohtunut. Hän huohotti:

»Voi, hän rakastaa siis vieläkin minua, vaikka minä olen kiduttanut häntä kuin peto. Miten hullu minä olen ollutkaan. — Ja voi Jumala, miten minä nyt olen onnellinen. Minun tarvitsee vain odottaa, ja hän palaa minun luokseni.»

»Sinä siis rakastat häntä. Vaikka olenhan minä tiennyt sen jo kauan aikaa.»

»Rakastan, rakastan! — Hän on ainoa mies, jota koskaan olen todella rakastanut. Vain minun oma hulluuteni ja ymmärtämättömyyteni erotti meidät. Voi, näitä kahta katkeraa vuotta. — Ja kaikki se oli aivan samaa kuin mikä äsken oli vähällä rikkoa meidän ystävyytemme. Hän oli oikeassa. Sinä et vielä vähääkään voi aavistaa, millainen mies hän todellisuudessa on. Häntä jalompaa, häntä ritarillisempaa miestä ei ole olemassa... paitsi... ehkä sinä. Teissä on jotakin yhteistä molemmissa, äsken juuri sen huomasin. Ehkä juuri sen tähden pidänkin sinusta niin paljon.»

Minä kuuntelin... Minun kohtaloni on aina ollut kuunnella. Elämän kiihkein ja onnellisin hurma ei koskaan ole sattunut koskettamaan minua. Minä olen vain kuunnellut sitä.

Kylmä yö, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua — oranssinvärinen valo ja hehkuva savukkeenpää. Hänen suuret, kummalliset silmänsä, joissa oli vihertävää ja mustaa, hänen huulensa, joita minä ikävöin. Ja niinkuin savukkeen valkea tuhka hitaasti varisi metallikuppiin, niin raukeni myös minun elämäni illusioni onnesta ja rakkaudesta. — Suuri tyhjyys läheni yhä lähemmäksi sieluani, jähmetti ja hyydytti ajatuksiani niinkuin aamuyön kylmyys.

»Katso, minä kerron sinulle koko elämäni, paljastan sinulle itseni sellaisena kuin minä olen. Sinulla on oikeus tuntea minut, sillä sinä olet todellinen ystävä. Sinä voit arvostella minua, ja ehkä myös ymmärtää, miten paljon minä olen kärsinyt. — Minä olen kaunis, minulla on rahaa, miehet rakastavat minua — ja kuitenkin minä olen kärsinyt yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Rakkauden tähden!

Minun nuoruuteni sattui juuri tuohon villiin ja mielettömään aikaan, jolloin sota oli loppunut ja olot alkoivat vähitellen tasaantua. — Jolloin kaikkien hermojen vuosia kestänyt jännitys purkautui nauruun ja tanssiin — sairaalloisen kiihkeään, hysteeriseen riemuun. — Koko ilmapiirihän oli silloin aivan mielisairasta. Muistatko, kuinka ensimmäiset jazzsoittokunnat saapuivat Suomeen!

Minä olin silloin kahdeksantoistavuotias, ja pyörre vei minut kokonaan. Voi, niitä iltoja, joina hiivin salaa huoneestani tanssimaan, kun luulivat minun nukkuvan. Minä olin kalpea ja silmissä oli varjoja. — Vereeni imeytyi kaikki se kiihkeä aistillisuus, joka silloin värisi koko ilmakehässä — primitiivinen elämänvietti, joka oli noussut ikäänkuin reaktiona kaiken kuoleman ja hävityksen jälkeen.

Ensimmäinen mies — hän oli jo vanhempi, kokenut. — Minä olin helppo saalis hänelle. Ehkä hän etsi minusta omaa nuoruuttaan, ehkä hän todella rakasti minua. Joka tapauksessa hän aukaisi minulle ovet uuteen, tuntemattomaan, kiihoittavaan maailmaan. — Jumala, miten hän osasikaan puhua, — kaikista niistä kaupungeista, missä hän oli käynyt, kaikista naisista, joita hän oli rakastanut. Minä olin juuri siinä iässä, jolloin kokemus kiihottaa ja herättää pelonsekaista ihailua. — Miten värisinkään, kun hän kuvasi minulle suurkaupunkien yöelämää sodan loppuvuosina.

Se oli joku yöllinen automatka, jonka hän luonnollisesti oli suunnitellut jo aikaisemmin. Elokuun yö, jolloin kalevantulia leimahtelee pimeän metsän rajassa ja autolyhtyjen valokeilat sivelevät pehmeästi maantietä. — Hän vei minut autiohuvilaan, — me joimme siellä yhdessä; hän osasi hyvin taitavasti juottaa aivan kokemattomia tyttöjä. — Hän veti minua puoleensa, kiihotti minua kaikilla kokeneen miehen hyväilykeinoilla, — minähän olin silloin vain sähköä, vain värisevää lihaa. Ja hän otti minut, kun olin kypsä, noin taitavasti ja varovasti; katso, tällaista on elämä. Älä pelkää, ole vain ihan rauhallinen, — ei se tee kipeää.

Ymmärrätkö, — minä olin silloin vasta kahdeksantoistavuotias. Perhetyttö, — hyvästä kodista, jolla oli myös sukua. Minä olin syttynyt, minä olin maistanut kiellettyä hedelmää ja himoitsin sitä yhä enemmän. — Seuraava oli meidän autonkuljettajamme, jonka minä viettelin vuorostani. — Hänet ajettiin pois meiltä, — isäni oli vähällä tappaa hänet. Sitten minä karkasin kotoa, miten nuori minä silloin olinkaan. — Uh, miten häpeänkään kertoa, — minä olin melkein kuin portto. Mutta minä en ole ainoa, jonka sieluun tuo aika on painanut leimansa. — Niin, tietysti minut saatiin kiinni juuri, kun olin aikeissa nousta Englantiin menevään laivaan. Se oli skandaali!

Niin minä sitten vähitellen tyynnyin, — aloin nauttia hienosti ja järjestelmällisesti, — valikoiden. Olin melkein kuuluisa rakastajieni kautta. Minun elämälläni ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin nautinto. — Rakkaudesta en silloin vielä tiennyt mitään, — ainoastaan kuvittelin tietäväni. Miten saatoinkaan kiduttaa miehiä silloin. — Tein ulkomaanmatkoja, — tutustuin meidän Eurooppamme kylpypaikkoihin ja loistohotelleihin. Siitä lähtien on veressäni ollut myös matkustamisen intohimo. Uusia kasvoja, uusia seikkailuja, uusia väristyksiä, — vaihtelun nälkä söi minua kuin huumaava myrkky.

Sitten tuli Hellas minun tielleni.

Hän oli silloin jo alkanut saada hiukan nimeä ympärilleen. Hänen runojaan lausuttiin seuroissa, ja ihmeteltiin hänen kirjoitustensa terävyyttä. — Hän oli pitkä, kalpea, katkerasilmäinen mies, joka kykeni lausumaan hävyttömyyksiä vasten kasvoja. Minussa syntyi halu liittää myös hänet kokoelmaani, ja eräänä iltana järjestin niin, että hän lähti saattamaan minua kotiin.

Hän tuli tietysti sisään, — istuimme ja poltimme tupakkaa, juuri niinkuin sinä ja minä, — puhelimme. — Ihmettelin, miksi hän ei halunnut suudella minua, miksi hän ei ryhtynyt puhumaan samaa kuin kaikki muut miehet. Ja lopuksi hän hiukan venytteli itseään, haukotteli ja nauroi minulle vasten kasvoja:

»Minä tiedän kyllä, mitä te haluatte. Kiitos vain, mutta minua ei huvita.»

Otti hattunsa ja lähti. — Minä olin niin hämmästynyt, etten osannut sanoa mitään. Sitten minä luullakseni itkin kiukusta ja harmista. Minua raivostutti se, että hän niin hyvin saattoi lukea minun ajatukseni. — Ja samalla minä tunsin kaipaavani hänen ivallista hymyään, hänen katkeria silmiään. Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan, sillä olin tottunut halveksimaan kaikkia miehiä, ja hänessä olin löytänyt jotakin aivan uutta.

Kun seuraavan kerran tapasimme, käänsin pääni pois enkä ollut tuntevinani häntä. Ja hän nauroi, kun käännyin salaa katsomaan jälkeeni. Tietysti hän tiesi, että kääntyisin katsomaan.

Meidän hiljaista sotaamme kesti pari kuukautta. Eikä minulla ollut ketään miestä, sillä minä olin rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, — mielettömästi rakastunut.