Part 11

»Jumala auttakoon, Hellas. Sinä puhut niin kummallisesti. Niin katkerasti, vaikka nyt olet löytänyt onnen. Minä en voi ymmärtää. Katso, Caritashan rakastaa sinua, — ymmärrätkö, rakastaa sinua, eikä ole koskaan rakastanut ketään toista. Sinä olet hänen ainoa, suuri rakkautensa.»

»Niinkuin hän totisesti on myös minun. Suo anteeksi, mutta minä olen niin hermostunut, — tämä kaikki tuli kuitenkin niin äkkiä, vaikka olen tiennyt sen tulevan ja uskonut sen tulevan. Ymmärräthän, hermojännitys, joka laukeaa odottamatta. Ihminen ei silloin ole vastuunalainen sanoistaan. — Minä en voi sille mitään, mutta minulla on aivan se tunne kuin olisimme suuressa naamiaisjuhlassa. Ikäänkuin koko elämä olisi suurta naamiaisjuhlaa, ja nyt sitten aamupuolella ennen juhlan loppua riisuttaisiin naamioita. Ymmärräthän tuon tunnelman, naamioita riisuttaessa sattuu usein kummallisia yllätyksiä. Mutta jotkut lähtevät pois ennen naamioitten riisumista, — he säästyvät noista yllätyksistä, he pelkäävät niitä. Mutta kuule, sano minulle, ovatko he pelkureita, nuo, jotka eivät tahdo riisua naamioitaan, — vai ovatko he viisaita. Viisaampia kuin muut.»

»Rakas ystävä, pistä kylmä kääre päähäsi. Minä en voi käsittää sinua. Nyt kun sinun täytyisi suoraa päätä hypätä taksiin ja ajaa hänen luokseen. Etkö käsitä, hän odottaa sinua, on koko päivän jo odottanut. Hänellä on valkea puku, — jotakin ihmeellistä, hopeanhohtavaa. Ja kukkia. — Minä olen paashi, joka saattaa prinssin sisälle. Etkö käsitä, — sehän on satua.»

Hellas muuttui jälleen. Hän nauroi, ei enää pingoittuneesti, vaan reippaan onnellisesti. Ikäänkuin hiukan humaltuneena onnesta hän syöksyi minun luokseni ja ravisteli minua niinkuin kerran ennenkin silloin, kun olin herännyt hänen huoneessaan hänen tuijottaessaan kasvoihini, — silloin kun meistä oli tullut ystävät.

»Voi, rakas ystävä. Anna anteeksi minun käytökseni. Mutta ymmärräthän. Pari kuukautta yhtämittaista työtä, jotta voisin unohtaa ratkaisun hetken. Minun suuri haaveeni, tulevaisuus! — Ja tämä ympäristö, tuo inhoittava takapiha, joka löyhkää auringonpaisteessa, — ikkunoilla kuivavat alusvaatteet. — Minä olen vähitellen kadottanut kuningaskruununi. — Jumalan kiitos, — sinä olet tuonut sen minulle takaisin. Minä olen ollut maanpakoon ajettu prinssi, joka nyt lähtee matkalle noustakseen valtaistuimelleen. Eikö ihmiselämä ole sellaisen hetken arvoinen? Onneksi minulla on mukanani frakki, — se voi olla hiukan ryppyinen, mutta eihän sitä huomaa, — eihän. Älä puhu, se kuuluu ehdottomasti asiaan. Elämässä on vain muutamia suuria hetkiä, ja niitä varten ovat juhlapuvut. Sanovat, että frakki pukee minua parhaiten. Minä olen jaloa rotua. Muistatko ne säkeet:

Minun lihani, minun lihani on malja laulua täynnä, täynnä Aasiaa.

Kuvittele, mongooliprinssi, joka on saanut kasvaa Euroopassa, — hän näkee kupoolien kultaisen meren, saa kuulla suurten arojen kuminan ja nähdä villien hevoslaumojen lennon taivaanrannalla. — Auta minua, kas näin, — koeta jollakin tapaa silittää housuja, sillä aikaa kun minä peseydyn ja ajan partani. Partasaippuaa ja kölninvettä, — se on hänen makuunsa. Minä tiedän, että sinä olet saanut tuntea hänen huultensa hyväilyn poskellasi — hänen kaipauksensa. — Ei, ei, — nyt minä olin ajattelematon. Anna anteeksi, minä tiedän, kuinka paljon sinä mahdat kärsiä — ja kuitenkin — sinä et voi aavistaa, miten paljon minä olen kärsinyt.»

Puoleksi nyyhkyttäen, puoleksi nauraen autoin hänen kuumeisen kiireistä pukeutumistaan, kuuntelin hänen puhettaan, katselin häntä todellakin niin kuin paashi katselee prinssiä. — Hän puhui yhtä mittaa kuin estääkseen minua ajattelemasta, tehdäkseen kaiken minulle helpommaksi, — puhui vielä ajaessaan partaansa, niin että hän yhtämittaa sai syljeskellä saippuavaahtoa suustaan.

Niin me lopultakin pääsimme kadulle, kapealle syrjäkadulle, jossakin siellä Sorbonnen takana. Meidän kiihkeä iloisuutemme sai seinät kajahtelemaan. Olimme kuin hulluja tai humalaisia. Hellas heitti silkkihattunsa pakenevan kissan päälle, ja kiiruhti sitten teennäisen huolestuneena pyyhkimään tomua sen reunoista.

Mutta kun pääsimme bulevardille asti ja pysähdyimme odottamaan taksia, tyrehtyi iloisuutemme äkkiä, sillä yö oli kummallisen sininen ja hiljainen. Ihmiset liikkuivat äänettöminä, ja katulyhdyissä oli outo, melkein väritön kuulto.

»Näin sinistä iltaa en vielä milloinkaan ole nähnyt», sanoi Hellas, ja hänen äänensä oli kuin hiljainen rukous. — »Koko ilma kuultaa siniseltä, siitä leviää sinistä valoa — kaupunki on muuttunut, saanut uudet kasvot. Se on herännyt outoon kaipaukseen, jota se ei ennen ole tuntenut. — Jos se minun autobussini — uni, josta mainitsin sinulle — jos se ajaisi tällaisessa yössä tuntemattoman kaupungin lävitse, ei minulla olisi mitään pelkoa tai kauhua. Kaipaus ei koskaan herätä pelkoa, vain kipeätä, hiutuvaa nälkää.»

Sinisessä yössä me ajoimme yli vaikeitten siltojen — ohi Louvren pimeän, äänettömän rakennusmassan, kunnes ehdimme suurelle, valaistulle kadulle, jonka yläpuolella taivas sai punertavan hohteen. Ja jokainen metri, jonka kiisimme eteenpäin, vei minut yhä kauemmaksi elämästä. Minulla oli kuvitelma kuin olisi rintaani työnnetty veitsi, jota armoton, näkymätön käsi kiersi haavassa, kunnes viimeinen veripisara tyhjentyvistä suonistani olisi vuotanut kuiviin. — Niin, sanotaan, että kuvitelmat eivät tee kipeää, en tiedä.

»Sinä et tule sisään?»

Pudistin vain päätäni. En enää jaksanut vastata mitään. Sulkeutuvan, metallipakotuksin koristetun oven raosta näin, miten Hellas nousi portaita ylös ripein, uljain askelin, sitä sameanpunaista mattoa pitkin.

Katu oli melkein tyhjä, enkä uskaltanut jäädä seisomaan siihen, sillä pelkäsin, että jompikumpi heistä sattuisi katsomaan ikkunasta ulos. — Mutta kadun toisella puolella oli jokin kahvila, josta saattoi nähdä hänen ikkunansa. Jokin hirveä, vastustamaton uteliaisuus veti minun askeleni sinne. Istuuduin kylmän marmoripöydän ääreen ja jäin tuijottamaan ikkunaan, josta loisti ohuen verhon lävitse oranssinvärinen valo.

Silloin ymmärsin sen nautinnon, jota itsensäkiduttaja tuntee painaessaan kätensä hehkuvaa hiiltä vasten.

Hetkeksi piirtyi Caritaksen profiili, kapea varjokuva hänen vartalostaan, oranssinväristä verhoa vasten. Hän näytti horjuvan, olevan melkein kaatumaisillaan. Hänen päänsä painui jonnekin eteenpäin, vilauksena näin Hellaan olkapään varjon — ja sitten painuivat molemmat jonnekin alas. Oli vain rauhallinen oranssinvärinen valo, joka ei ilmaissut mitään, vaan jätti mielikuvitukselle vapaan vallan.

Mielikuvitus — mikä kirottu lahja se onkaan. Ihminen, jolla on vilkas ja toimintavalmis mielikuvitus, saa kärsiä elämässä kymmenen kertaa enemmän kuin toinen, jolle illusionien maailma on vieras. Mitä kaikkia kuvia minä näinkään istuessani siinä kylmän marmoripöydän ääressä tuijottaen oranssinväriseen valoon. Näin heidän syleilynsä, johon oli sulautunut vuosien kaipaus ja nälkä. Hänen kätensä olivat kuin kaksi kimmoisaa kahletta — hänen suunsa oli kuin janoinen erämaa, joka imee itseensä sateen autuuden.

Painoin hiljaa savukkeen hehkuvan pään ranteeseeni ja nautin tuntiessani, kuinka hiljainen, kirvelevä kivun aistimus levisi läpi koko ruumiini ja kohotti hikeä ohimoilleni. Kun savuke oli sammunut ihoa vasten, jäi ranteeseen valkea läikkä — ja jonkun ajan kuluttua oli siihen kohonnut väritön rakko, jonka lävitse kuulsi vetistä lihaa.

* * * * *

Hellas oli ollut sisällä yli tunnin.

Tilasin amourette'n. — Vesi sekoitti vihreän absintin keltaisen vihertäväksi, sameaksi nesteeksi, josta kihosi vastenmielinen aniksen haju. — Hitaasti, aivan hitaasti alkoivat suonissani kiertää pienet, särmikkäät lasinpalaset, joiden kylmyyden tunsin melkein raatelevana.

Amourette, joka sisältää vain nimeksi alkoholia, mutta sen sijaan määrättyjä eteerisiä öljyjä, hävittää muistin ja tekee ihmisen vastuuttomaksi teoistaan. — Minä näin heidät — toverieni pitkän rivin — baaripöytien ääressä tuijottaen yöhön samein, kiillottomin silmin tai oudosti kiiltävin silmin — edessä vihreänkeltaiset, hitaasti tyhjentyvät lasit. He tuijottavat menneisiin unelmiin ja särkyneisiin illusioneihin myrkyn valaessa väsyneisiin aivoihin kirpeätä rauhaansa. — Haaksihylkyjä, jotka meri on heittänyt rannalle, jotka hitaasti peittyvät leviin ja hiekkaan. Mutta joka yö heijastavat pettävät, valkeat mainingit kuvan aavelaivasta, joka keinuu ylpeänä ja kauniina valkeilla mainingeilla.

Minä vajosin kaikkeen siihen, mikä on mennyttä ja vierasta meidän ajallemme. — Hekumoin kauan sitten tuhoutuneitten ajatusten myrkyllisyydellä ja sairaalloisella hurmalla.

Oranssinvärinen valo, joka ei kertonut mitään. Ja kaikki ne inhoittavat, hävettävät kuvat, jotka purkautuvat sielun syvimmistä kuiluista ja saavat hien kohoamaan kämmeniin.

Hellas oli ollut sisällä kaksi tuntia.

* * * * *

Sitten laukesi kaikki. — Koko päivän olivat ajatukseni pysyneet tasapainossa ainoastaan äärimmäisten tahdonponnistusten avulla. Ja jatkuvaisuuden lain mukaan oli minussa vielä pari tuntia lopullisen eron jälkeen vallinnut näennäinen tasapaino. — Nyt tuli reaktio, hillitön, hävittävä tulvahyöky, joka ajoi minut kiihkein askelin kulkemaan yöllisiä katuja ajatusten kierrellessä aivoissani järjettöminä ja sekavina. — Mielessäni ei ollut ainoatakaan ajatusta, jonka olisin voinut ajatella loppuun asti.

Bulevardien myrkyllinen valo, autioitten sivukatujen lyhtyrivit, muistopatsas torin keskellä, kaikki oli kuin filmiä, jota katselee hajamielisenä ja hermostuneena silmät tuijottaen kankaalle näkemättä mitään. Vain toisinaan jokin vähäpätöinen sivukohtaus, jokin dekoratsionidetalji saavuttaa tajunnan rajan, syöpyen muistiin ja häiriten tunkeutuen ajatusten joukkoon.

Joku salaisen filmiteatterin agentti takertui minuun valaistussa kulmassa ja kuiskaili, mitä kaikkea saisin nähdä maksamalla sadan frangin pääsylipun. — Joku postikorttikauppias vilautteli maisemakorttien alta alastomia naisvartaloita. — Joku univormulakkinen yritti kiskoa minua mukanaan tanssiravintolaan, josta kaikui rämisevää soittoa ja vilahteli silkkisukkaisia sääriä.

Harhaillen, puoleksi juosten jouduin lopulta Suurten Hallien alueelle, tuohon yölliseen maailmaan, joka on täynnä työtä, tavarakasoja, baareja ja katunaisia.

Miten nuo työpukuiset ja hikiset miehet saattoivatkaan katsella synkästi vaatteitani ja käsiäni. — Pujotellen säkkikasojen ja omenakorien välitse pääsin lopulta Sebastopolin loistavanpunaisten lyhtyjen alle. Joku maalattu, ontuva nainen tarttui minua käsipuoleen ja koetti inhottavalla hyväilyllä saada minut mukaansa.

Eräs kadunkulma oli täynnä raajarikkoja ja muodottomia ihmishylkyjä, — kerjäläisiä, jotka ansaitsivat elatuksensa istumalla kadunkulmissa päivisin. He olivat kokoontuneet yhteen ryhmään, — ja ne sanat, jotka siitä singahtelivat minun jälkeeni, olivat jotakin hirvittävää. Nenätön ukko yritti katukäytävän reunalta tarttua jalkaani lihattomalla kädellään.

Citén ja Oikeuspalatsin äänetön, kylmä rauha sai askeleni jälleen hidastumaan. Kun ehdin St. Michelin sillalle, pysähdyin ja jäin sillankaiteeseen nojautuen katselemaan liukuvaa vettä.

Seine, joka päivisin on likaisen vihreä, oli muuttunut kiiltävän mustaksi ja valkeaksi. Kaukaisilla silloilla paistoivat lyhdyt heittäen mustaan veteen punaisia ja valkeita juovia. Painoin käteni otsaa vasten, yrittäen tavoittaa jotakin järkevää ajatusta, mutta kaikki oli vain tympeää, katkeraa sekasortoa.

Väkevät sydämet — eivät kerjää sääliä. — — Väkevät sydämet — murtuvat yksin.

Olin seisonut siinä kauan aikaa, kun minut herätti keveitten, hiukan laahaavien askelten kaiku. — Jostakin kadunkulmasta oli tullut nainen, joka lähestyi minua hiukan epäröiden. — Kun hän oli ehtinyt aivan viereeni, huomasin, että hän oli neekeri.

Ruskeat kasvot kiilsivät melkein sinertävinä katulyhdyn valossa, ja valkeissa emaljisilmissä oli himmeätä hohtoa.

Kuin unissani näin St. Michelin aukeaman, — sileän, kiiltävän asfaltin, josta heijastuivat liekkijuovina katulyhtyjen valot. Raitiovaunujen kiskojen kiilto repi hajalle yhtenäisen kuvan.

Siellä oli tuo vanha suihkukaivo, jonka leijonat eivät koskaan suihkuta vettä ja jonka vihertävässä pronssiryhmässä pyhä Mikael surmaa satuhirviötä.

Hänellä oli villainen, kihertävä tukka ja violetinväriset huulet. Ulostyöntyvästä apinansuusta välkkyivät eläimellisen suuret, valkeat hampaat.

Värillisyys oli siihen aikaan päivän tunnussana. — Vieras, kiihottava, eksoottinen värillisyys oli ainoa, joka enää kykeni tyydyttämään suurkaupunkien turmeltunutta uusien vaikutelmien nälkää. — Neekeritanssit, neekerimusiikki, — takaisin primitiivisyyteen! Miesten kravateissa oli muotivärinä punainen.

Juuri silloin oli Paul Morand vastannut varjojen kutsuun. Lähtenyt etsimään sen valtavan melankolian lähdettä, joka tulvi saksofonien äänistä. Hän palasi ja julisti:

»Neekerit ovat maailmankaikkeuden nuoruus!»

* * * * *

Yli olemukseni vuosi tulvahyökynä meidän aikamme mieletön, alitajuinen itsehävitysvietti.

* * * * *

Ja taas oli kylmä aamuyö.

XII

Mutta se yö ei vielä ollut lopussa.

Kun ehdin hotelliini, hämmästyin huomatessani, että huoneeni avain oli poissa naulastaan. Portieri oli jo mennyt nukkumaan, kaikki oli kuollutta ja autiota, kun kuljin heikosti valaistua käytävää pitkin huoneeseeni.

Kylmä aamuyö ja heikosti valaistu hotellikäytävä, jonka numeroitujen ovien takana nukkuivat vieraat ihmiset. Tympeä, kyllästynyt uteliaisuus pakotti minua kiirehtimään. Ihmettelin, oliko mahdollisesti Mäki kiivennyt huoneeseeni nukkumaan humalaansa pois.

»Herra Jumala! — Hellas! — — Oletko sinä tullut minua kiusaamaan vielä sen jälkeen?»

En kyennyt hillitsemään sanojani, — olin liiaksi lopussa. Sillä Hellas loikoili vuoteessani täysissä pukeissa, kengät valkealla peitteellä, ja lattia oli täynnä valkoista tupakantuhkaa ja poltettuja tulitikkuja.

Hän nousi hitaasti, tarttui minua olkapäihin ja katsoi minua silmiin. Minä käänsin kasvoni pois, — en voinut muuta.

»Hart, — veli, — rakas, — missä sinä olet ollut? Sinä olet juonut ja... Hyi saatana tätä elämää.»

Silloin alkoi koko ruumiini vapista, ja hillittömät hermonytkähdykset saivat olkapääni kouristumaan. — Hän syleili minua niinkuin vanhempi veli, joka ymmärtää, — siveli otsaani ja koetti rauhoittaa minua.

»Se on kokonaan minun syyni. Minun olisi pitänyt sanoa sinulle jo edeltäpäin. Mutta minä tahdoin vielä yhden ainoan illan, — vain yhden ainoan illan leikkiä prinssiä, — heittäytyä suureen illusioniin. Sinä et ymmärtänyt, — sinä siis luulet, että...»

»Etkö sinä siis rakastakaan Caritasta?»

»Rakastan, rakastan totisesti enemmän kuin omaa elämääni.»

»Ja hän rakastaa sinua?»

»Niin, — liian paljon.»

»Ja tänä iltana te siis...»

»Ei, ei, — tänä iltana ei tapahtunut mitään sellaista. — Muistatko, minä menin... minä olin nuori prinssi, joka maanpaosta palaa rakastettunsa luo. — Se, mitä sinä sanoit, se on totta. Hän on kypsynyt naiseksi, ja siksi ei entinen enää voi jatkua. — Jumala armahtakoon, me suutelimme, niinkuin voi suudella kahden vuoden tuskan ja kaipauksen jälkeen. Kuinka minä olisin voinut hillitä itseäni. Mutta ei mitään sen enempää. — Ja huomenna, — huomenna me lähdemme häämatkalle Marokkoon, — lentoteitse, Espanjan kautta. Huomenna, huomenna! Hän ei olisi tahtonut enää jättää minua yksin, mutta sanoin, että minun täytyy järjestää paperini ja asiani. Mikä onkin totta. Ymmärräthän, ennen pitkää matkaa täytyy kaikki järjestää kuntoon.»

»Ja tätä sinä olet tullut kertomaan minulle. Mies, eikö sinulla ole sydäntä!»

Samassa katsoin Hellasta kasvoihin ja niiden väsynyt, lohduton katkeruus sai minut mykistymään.

»Niin Marokkoon, — tätä uutta lentoreittiä Biarritzin, Valencian ja Madridin kautta. — Ei, sinä et ymmärrä. — Nyt on naamiaisjuhla lopussa ja naamioita aletaan riisua. Minä aion hiipiä ulos takatietä. Sano, ovatko ne pelkureita vai viisaita, jotka hiipivät ulos ennen naamioitten riisumista? — He ovat pelkureita, — ja yksinäisiä. — Minä en voinut, edes jonkun täytyy tietää totuus. Hart, sinä olet mies — sinä olet minun ainoa ystäväni, ja minä uskon, että sinä voit ymmärtää minua. Sentähden minä olen tullut sinun luoksesi, nyt, riisumaan naamioni, ennenkuin juhla on lopussa, — repimään suuren illusionin.»

Kylmä aamuyö, lohduton aamuyö, — alaston hotellihuone, jota valaisee räikeän kirkas, valkeakupuinen lamppu.

»Mitä minä olen, — nuori prinssi, jonka suuri valtakunta on tulevaisuudessa, — jonka suuri haave on ollut unelma puhtaasta rakkaudesta, rakkaudesta, joka synnyttää uutta elämää. Joka huomenna lähtee maailman ihanimman naisen kanssa lentämään tulevaisuutta kohti, — puhdasta, onnellista, säteilevää tulevaisuutta kohti, jossa ei enää ole yksinäisyyttä, ei elämän katkeruutta, ei takapihanäköalaa vuokrahuoneen ikkunasta. — Miten sinä mahdatkaan kadehtia minua, veli. Onko maailmassa onnellisempaa miestä kuin minä?

Ja tuo kaikki on suuri illusioni.

Hart, muistathan, kuinka kerran kerroin sinulle nuoruudestani, — tuosta naisesta, joka herätti saatanan minussa. Minä en kertonut silloin sinulle kaikkea, muistat ehkä sanoneeni, että hän merkitsi minun sieluni ja ruumiini. — No, nyt saat sen tietää: hän oli sairas, — ja hän tiesi sen itse! — Sano, voiko ihminen kuvitella jotakin tuollaista mahdollisuutta, — tuollaista helvetillistä saastuttamishimoa. Katso, hän teki sen tahallaan...

Tietystikään minä en huomannut sitä heti, — koko suhde oli jo kauan ollut lopussa, kun minä jonakin aamuna... Niin, enhän voinut edes kuvitellakaan mitään sellaista mahdollisuutta, — siksi se sai kehittyä rauhassa... Kunnes kerran menin lääkärin luokse, — ja hän sanoi sen sanan, — jumalan tähden, kaikkein kauheimman sanan, — ja liian myöhään, — parantumaton!

Nyt ehkä voit käsittää minun elämäni. — Jos olen ollut katkera, kyynillinen, julma.

Miten rakastinkaan Caritasta! — Voit kuvitella noita unettomia öitä, jolloin katselin omaa kauhuani, purin hampaani tyynyä vasten ja olisin itkenyt, jos olisin voinut. — Enhän voinut kertoa sitä hänelle. Hän olisi väistynyt minun luotani, kauhistunut minua, niinkuin sinäkin äsken säpsähtäen vetäydyit kauemmaksi minusta. — Minut valtasi mieletön houre, en tiedä itsekään, mitä ajattelin. Hän sanoi kertoneensa sinulle... Sinä siis tiedät, kuinka kaikki kehittyi eteenpäin.

Minä tiesin, että hän rakasti minua. Tiesin, että hän kerran palaisi luokseni. — Hän oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että ainoastaan mies, joka kieltäytyi, joka työnsi hänet luotaan, saattoi voittaa hänen sielunsa. —

Ja ajattele, elämän ivaa! — minä olin se mies. Minä pakenin aistillisuutta ja syntiä, — minä vaadin puhdasta rakkautta. Mikä saatanallinen illusioni!

Nyt olemme ehtineet loppupisteeseen. Minä olen leikkinyt suurella illusionilla, ja nyt on minun maksettava leikin hinta. — Nyt on minulla kolme mahdollisuutta jäljellä: kertoa hänelle kaikki, jolloin me molemmat tulemme onnettomiksi, jolloin hänen rakkautensa muuttuu sääliksi. — Tai sitten matkustaa pois, jättää hänet, jolloin hän luulee, että en koskaan ole rakastanut häntä, ja halveksii minua. — Tai sitten, kolmas ja viimeinen mahdollisuus, pelata pelini loppuun, kulkea loppuun se tie, jonka kerran olen aloittanut. Säilyttää itsestäni se kuva, jonka hän on saanut minusta, säilyttää puhdas, kirkas illusioni.

Sanoin oikeastaan aivan turhaan, että on kolme mahdollisuutta. Eihän ole olemassa kuitenkaan muuta kuin tämä viimeinen. — Käydä loppuun asti aloittamansa tie! Ymmärräthän, että olen valinnut sen. Ja totisesti, se illusioni on kaunis.

Hart, — nyt minä olen riisunut naamioni ja kestänyt koetukseni. Sinä voit halveksia minua, väistyä pois minun luotani. Minun koko elämänihän on vain illusionia, — vain valhetta, niinkuin moni varmasti sanoisi, jos tietäisi. — Hart, mitä sinä sanot? Mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani?»

Silloin minä voitin vaistomaisen kauhuni ja pakenemishaluni, hivelin hiljaa hänen olkapäätään, joka oli painunut kumaraan.

»Sinä et voi aavistaa sitä jumalatonta, jokapäiväistä hätää, kun tietää verensä myrkytetyksi, — kun tietää hitaasti, hitaasti tuhoutuvansa myrkyn syödessä ja hajottaessa verta. Joka ainoa aamu olen saanut nousta vapisten vuoteestani, kulkea peilin eteen täynnä jähmettävää pelkoa etsimään merkkejä kasvoistani. — Vielä se ei ole näkyvissä, — vain hiukan ihottumaa tuolla tukan rajassa, sitä ei lampunvalossa huomaakaan, — ja hiukset alkavat lähteä. Katso, miten harvaksi tukkani on käynyt. — Ja kun tietää, että se minä hetkenä tahansa voi puhjeta näkyviin, — se on hiipivä, oikullinen, murhaava kuolema! Ja joskus se hitaasti syöpyisi aivoihin asti, — toisi mukanaan kaikki nuo helvetilliset, mielipuolisen nerokkaat mielikuvat, jotka haparoivat esiin sairaitten runoilijain teoksissa.»

Kylmä, kalpea aamuyö. — Ajatukseni olivat tyrehtyneet, olin mykkä ja täynnä kauhua. Mielikuvituksen laajentamin aistein tajusin kaikki nuo merkit, joihin Hellas oli viittaillut. Hänen syvälle painuneet silmänsä, joissa oli sairauden kiilto, — tukka, joka ohimoilta oli paennut taaksepäin. Se kauhistuttava sana oli iskeytynyt tajuntaani ja takoi siellä lakkaamatta löytämättä lepopaikkaa.

»Ymmärrätkö, minä aloin sen leikin oikeastaan itse tajuamatta, kuinka pitkälle se saattaisi mennä. — Ja nyt on siitä kasvanut koko minun elämäni illusioni, enkä minä kadu sitä. Olen valmis astumaan pois näyttämöltä tietäen, että jätän jälkeeni sankarihahmon, jota hän tulee rakastamaan vielä sittenkin, kun minua ei enää ole.

Tahdoin vain tuon viimeisen illan. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, — sinun täytyy ymmärtää, miten sanomattomasti olen saanut kärsiä oman illusioni tähden.

Katso, kaiken täytyy käydä niin, ettei kukaan saa koskaan aavistaa mitään. Sen täytyy olla sattuma. — Minua on pelottanut se ratkaiseva hetki, olen ollut joskus melkein raukkamainen, mutta nyt kun se on edessä ehdottomana ja järkähtämättömänä vaatimuksena, en enää pelkää. Suuret illusionit ovat myös kalliita, ja minä maksan omasta illusionistani ruhtinaallisen hinnan.

Ajattelin ensin Metroa, — asemasillalla liukastuu niin helposti ja voi pudota sinne kiskojen väliin juuri kun jättiläispeto syöksyy maanalaisesta tunnelistaan jyristen ja ulvahtaen. Mutta tuo murskautuminen ja äkillinen tuhoutuminen kauhistuttaa minua. — Sitten minä keksin oikean tavan. — Minähän en voi nukkua ilman unipulvereita, — sydämeni on heikko, — minulla on rasia erästä pulveria, kaikkein väkevimpiä, jota täytyy nauttia äärimmäisen varovasti. Kaikki äkilliset mielenliikutukset ovat hermostuttaneet minua, — tahdon saada niiden jälkeen nukutuksi, jotta olisin huomenna terve ja reipas häntä tapaamaan. Onko ihme, jos vahingossa otan liian suuren annoksen, jota sydämeni ei kestä.

Hotellissa eivät kuitenkaan tiedä, mihin aikaan olen tullut kotiin. Tyttö tulee aamulla tuomaan aamukahvini ja löytää minut. Siitä ei synny juuri mitään hälinää. — Muistan, kuinka jokin aika sitten eräällä lähikadulla puolalainen taiteilija ampui itsensä. Siinä ei ollut muuta kuin pari naureskelevaa poliisia ja pieni ryhmä uteliaita ihmisiä. — Minä luotan siihen, että sinä sitten lääkärintarkastuksessa pidät huolen, — ymmärräthän, _sen_ täytyy jäädä salaisuudeksi. — Mutta poika, sinähän olet ihan kalpea ja vapiset. Älä viitsi ottaa tuollaisia traagillisia eleitä, se tekee jutun minulle vain vaikeammaksi. Ymmärrä nyt, ja hillitse itsesi, — minun tähteni.

Katsohan, minulla on tässä pieni pullollinen hänen hajuvettään, jonka otin salaa mukaani. Sinä tunnet sen tuoksun, — oudon, hiukan eksoottisen, hiukan kiihottavan, — magnoliaa. Sivelen sitä hiukan kasvoihini. — Nauretaan, poika, minun sentimentaalisuudelleni! — Silloin tuntuu kuin hän olisi aivan lähellä minua. Ja huoneessani on neilikka, yksi ainoa suuri, tuore neilikka, — kiinalaisessa kupissa. Neilikat ovat minun rakkaimpia kukkiani. Eihän koko tunnelmassa ole mitään kauhistuttavaa. Sehän on oikeastaan kaunista!»

»Hellas, etkö pelkää kuolemaa?»

»Minä tunnustan, että minua kyllä pelottaa hiukan ... aivan hiukan se, että minun täytyy lähteä yksin, niinkuin olen elänytkin. Mutta nyt olen siirtänyt puolet taakastani sinun kannettavaksesi. Annathan sen anteeksi meidän ystävyytemme tähden. Nyt vasta alan ymmärtää, kuinka paljon olen kadottanut siinä, etten aikaisemmin oppinut tuntemaan sinua. Ei ole mitään ihanampaa kuin toveruus. — Jospa sinä voisit tulla ja pitää kiinni minun kädestäni juuri sillä hetkellä, kun liu'un pois... uneen... ja autobussi alkaa matkansa halki tuntemattoman kaupungin... mutta tällä kertaa pääsen pysähdyspaikkaan asti. — Mutta se on mahdotonta, — ja se olisi myös liian paljon vaadittu sinulta. — Juuri se väistymishetki yli tajunnan rajan säikähdyttää minua. Ei mikään muu.»

»Me emme siis enää tapaa milloinkaan?»

»Rakas... veli! — Minä en tiedä. — Mutta mitä merkitsee minuus? — Kuolemattomuuden toivo on ainoastaan yksi itsekkyyden hienoimpia muotoja. Minä uskon elämään, ihmiskuntaan, — uskon, että meidän tuhoutuvan sukupolvemme keskeltä kohoaa uusi sukupolvi, joka on kauniimpi ja parempi meitä. Meidän aikamme on suuri murroskausi, — heikkojen yksilöitten täytyy sortua, se on elämän laki. Minun tragiikkani on se, että olen saanut aavistaa uuden maailman, vaistota sen heräämisen keskellä kaikkea turmelusta, tuhoutumista ja syntiä. Ja että minä itse olen elämäänkelvoton yksilö, jonka täytyy sortua elämän tähden, uuden sukupolven tieltä. Mutta minun tuhoutumiseni ei herätä mielessäni mitään katkeruutta, — tiedän, että se laki on oikea, jonka edessä minun täytyy väistyä. Joku toinen on nouseva minun tilalleni, joku toinen on tekevä sen työn, jonka minä olisin ehkä voinut tehdä, ellen olisi ollut mätänevä hedelmä. Ja katso, ei ole kysymys työn tekijöistä, vaan itse työstä. Uusi maailma on enemmän kuin sinä ja minä ja koko meidän häviävä sukupolvemme, — ihmiskunta kokonaisuudessaan on enemmän kuin yksilö.

Ja minä uskon, että jos minussa on ollut jotakin pysyvää, — niin jokin ajatukseni jää keinumaan ihmiskunnan yhteisten ajatusten joukkoon, ja mikä oli parhainta minussa, elää ikuisesti.

Katso, minä olen suunnitellut laajaa teosta, — psykologista tutkimusta uuden, suuren reaktion syistä ja edellytyksistä. Kapinallista, uusidealistista teosta, joka olisi omistettu nuorisolle, meidän uudelle, väkevälle nuoruudellemme. — Minulla on jonkinlainen, vielä hämärä teoria elämästä, jota hallitsee kaksi suurta viettiä, — elämänvietti ja tuhoutumisenvietti. Kun joku yksilö on tehnyt tehtävänsä elämän hyväksi, luonut oman osansa uutta, on hänen aikansa tuhoutua, niinkuin hedelmä, joka on kyllin kypsynyt, jonka täytyy mädätä, jotta sen siemenestä jälleen kasvaisi uutta. Ja koko meidän sukupolvemme, hermostunut, neurasteeninen, järjetön, huvitteleva sukupolvi, — se kantaa tuhoutumisen leimaa itsessään. Koko Eurooppa on vanha ja kuoleva maa tällä hetkellä. Mutta sen keskeltä nousee uusi sukupolvi, joka jälleen on täynnä uskoa, täynnä tarmoa, täynnä yhteistyön kollektiivista hurmaa. Se on elämän väkevä reaktio meitä itseämme vastaan.

Aivan niinkuin kevätsateessa versoo hautojen mullasta nuorta, ihanaa ruohoa, niin meidän myrkytetyt, sairaat aivomme tulevat olemaan pohjana uudelle maailmalle.

Minä en kyennyt saamaan teostani loppuun, — se on vielä tuskin alussaan. Mutta tekijähän ei merkitse mitään, vain työ itse! Minussa ei ole mitään katkeruutta, nyt kun lähden pois, — olen täynnä hiljaista, onnellista uskoa.

Sinä kysyit, emmekö me enää koskaan tapaa toisiamme. — Tuhannen, — tuhannen kertaa vielä. Sinä tulet näkemään sen, mitä minä en ehdi nähdä, — miten lasketaan uuden maailman peruskiviä, miten se, mikä tänään leijailee ilmassa haaveena ja unelmana, muuttuu huomenna työksi ja tuloksiksi. Ja jokaisessa ihmisessä näet sinä minut, jokaisessa ihmisessä, joka uskoo ja rakastaa. Ihminen on ainoastaan symbooli jollekin, jota me emme tunne. Minuus on ainoastaan vertauskuva!

Muista, minä astun pois näyttämöltä ilman pienintäkään katkeruutta, — vain täynnä ihanaa kaipausta.»

Verhojen välistä tunkeutui huoneeseen aamun kalpea sarastus. Sammutin sähkön, ja puolihämärässä huoneessa, yli kaiken patoutuneen kaipauksen, kipeän tuskan ja suuren rakkauden, kasvoi Hellaan kapea, kumara vartalo, hänen kalpeat kasvonsa ja oudosti kiiltävät silmänsä, — kaikki tuo kasvoi minulle suureksi symbooliksi, suureksi vertauskuvaksi. Aamunkoiton kalpeassa, kylmässä valossa minä lankesin polvilleni hänen eteensä täynnä kuohuvaa rakkautta. Ja vapisevat huuleni hapuilivat pyhää nimeä...

* * * * *

»Veli, minun täytyy lähteä nyt. Tuletko saattamaan minua vähän matkaa. Jalkani ovat niin väsyneet.»

Me kuljimme aution, nukkuvan kaupungin halki, aamunkoiton kylmässä, usvaisessa ilmassa. — Enkä minä tehnyt liikettäkään pidättääkseni häntä. Jokaisella ihmisellä on yksi ainoa oikeus, jota häneltä ei voida riistää.

Toveruus on enemmän kuin rakkaus... Hän vei samalla mukanaan minun viimeisen mahdollisuuteni. Sillä haavekuvaa ja illusionia ei mikään maallinen voi korvata. Minun kaipaukseni tulisi olemaan toivoton ja turha.

Kävelimme yhdessä viimeiseen kadunkulmaan asti. Silloin ilmestyi taivaalle ensimmäinen violetin ja kullan kajastus. Jonkin likaisen pikkubaarin edessä me syleilimme toisiamme, minun oli mahdotonta enää sanoa sanaakaan.

»Tästä minun täytyy lähteä yksin. — Jätän sinne sinun osoitteesi, niin että he helposti löytävät sen. Ehkä he kääntyvät ensin sinun puoleesi. — Ja nyt me olemme reippaita ja rohkeita, eikö totta. Ei mitään sentimentaalisuuksia enää. Emmehän me ole vanhoja akkoja. — No, heipä hei! Terve! — Ja kuule, sano terveiseni Pikkuveljellesi.»

Siinä oli kaikkien jäähyväisten suurta kaipausta. Kipeää, kaihomielistä, katkeraa.

Hellas hävisi näkyvistäni pää pystyssä ja reippain askelin. Aamun violetti ja kultainen usva kietoi hänen ympärilleen kimaltelevan verhon. Hän kulki yksinäisten tietä ympärillään ruhtinasvaippana

SUURI ILLUSIONI.

XIII