Part 10

Sitten minä nöyrryin. Me tapasimme monta kertaa. Keskustelimme. Ennen en ollut keskustellut miesten kanssa muusta kuin siitä, — kaikki sanat olivat olleet vain jonkinlaisia miekkailuaseita. Nyt hänen mielipiteensä hurmasivat minut, — ihailin hänen paradoksejaan, hänen elämänkatkeruuttaan.

Yhden ainoan kerran hän suuteli minua, ja sanoi rakastavansa minua. Nyt siis! ajattelin minä. — Miten kaipasinkaan hänen läheisyyttään, hänen hyväilyjään.

Silloin vasta aloin oppia ymmärtämään hänen todellista luonnettaan, — sitä suurta, ihanaa idealismia, joka piilee hänen kaiken katkeruutensa takana.

Miten täydellisesti muistankaan tuon illan. — Olin tullut hänen huoneeseensa. Hän oli suudellut minua intohimoisesti. Olin rauennut hänen syliinsä valmiina kaikkeen. — Ja hänen kirjoituspöydällään paloi kylmä, vihreä työlamppu. Hän oli polvillaan minun vieressäni kuin olisi tahtonut syövyttää sieluunsa minun kuvani ikuisiksi ajoiksi, — hän oli täynnä tuskallista, värisevää hellyyttä ja rakkautta. — Hän puhui minulle:

»Ei, ei koskaan sitä. — Miksi meidän täytyisi tahrata rakkautemme aistillisuuteen ja turmelukseen. Niin ettei meillä olisi mitään yhteistä muuta kuin eläimellinen himo. Etkö ymmärrä, minä rakastan sinua liian paljon. — Jos tekisin sen, mitä haluat, kyllästyisit hyvin pian minuun, — kadottaisin sinut kokonaan. Mieluummin kadotan sinut näin, tietäen, että sinun tulesi palaa yhä edelleen minua kohtaan. Ainoastaan ikuinen tyydyttämättömyys, ikuinen kaipaus, — se on rakkautta. Todellista rakkautta, — ja minä rakastan sinua liian paljon, enemmän kuin omaa elämääni. — Minä itse olen liian paljon jo saanut kärsiä oman aistillisuuteni tähden. Ymmärrätkö, me molemmat olemme tällä hetkellä sellaisia luonteita, että ainoastaan tyydyttämätön kaipaus voi sitoa meidät yhteen.»

Katso, jotenkin siihen tapaan hän puhui. En tietenkään muista kaikkea, mutta tuo oli pääajatus. — Minä en kyennyt silloin ymmärtämään häntä. Pohjimmaltaan olin yhä vielä vain kypsymätön tyttö, — turmeltunut ja kiihkeä. — Minä lähdin pois hänen luotaan, löin häntä kasvoihin. Voi, miten surulliset hänen silmänsä olivat. Päätin unohtaa hänet, pyyhkiä hänet kokonaan ajatuksistani, — kiduttaa häntä, näyttää hänelle aivan selvästi, kuinka elin ja nautin toisten miesten kanssa.

Siitä lähtien on suhteemme ollut samanlainen kuin silloin, kun ensimmäisen kerran tutustuit meihin molempiin. — Ehkä muistat vielä sen illan. Koetin raivostuttaa häntä sinun kauttasi, — saada sinut rakastumaan itseeni. Muistatko, kuinka hän puri minua käteen siinä Ylioppilastalon kulmassa, kun lähdit saattamaan minua.

Olemme olleet ylpeitä molemmat. — Aivan tahallani olen minä etsinyt sellaisia seuroja, missä olen tiennyt hänen myös liikkuvan voidakseni näyttää hänelle, kuinka vieraita olemme toisillemme, kuinka minun rakkauteni häneen oli ollut vain ohimenevä oikku, kuinka hyvin viihdyin muiden miesten seurassa. — Ja hän ei ole antanut minun huomata mitään tunteitaan. Hän on ollut kylmä ja ylpeä, — ivaillut minua kaikin mahdollisin tavoin, — sulkeutunut itseensä ja työhön.

Ja nyt nämä kaksi vuotta, — ne ovat kehittäneet minut naiseksi. Nyt vasta olen alkanut hiukan ymmärtää häntä, — hänen jalouttaan ja puhtauttaan, — hänen tinkimätöntä vaatimustaan: olkoon meidän rakkautemme puhdasta tulta, jota aistillisuus ei saa tahrata.

En tiedä, uskotko sinä minua, — minustahan on vielä aivan viime aikoina puhuttu paljon pahaa, — mutta se yö, josta minä sinulle mainitsin, se oli viimeinen. Minä olen koettanut elää puhtaasti, — voittaa oman ruumiini,— tulla vähitellen hänen arvoisekseen. Voitkohan aavistaa, millaista helvettiä se on ollut. — Ja koko ajan ylpeänä, — antaen hänen uskoa kaikkea mahdollista pahaa minusta.

Tiedänhän minä, että en milloinkaan voi tulla hänen arvoisekseen. Mutta hän on kasvattanut minua enemmän kuin hän itse voi aavistaakaan. Hän on antanut minulle kokonaan uuden elämänsisällyksen. Hän on antanut minulle oman uskonsa puhtaasta rakkaudesta, — oman suuren haaveensa. Hän sanoi itse, että ainoastaan tuo haave tekee hänelle elämän elämisen arvoiseksi.»

Kalpea aamuyö, jolloin oranssinvärinen valo hyvin hitaasti alkaa kalveta aamun valoon. — Kylmä aamuyö, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua. — Hehkuva savukkeenpää, ja tuhkakuppi täynnä valkeata tuhkaa. Hänen silmänsä olivat minulle niin rakkaat, hänen huulensa, hänen vartalonsa kaarre, — hänen sielunsa, joka aukeni minulle paljastaen ennen tuntemattomia ajatuksia.

»Ja katso, nyt on kaikki ylpeys kuollut minusta. Kun hän tulee, tahdon mennä hänen luokseen ja pyytää häneltä anteeksi. Rakastaa häntä, jakaa hänen ajatuksensa, parantaa hänet, antaa hänelle uskoa elämään, näyttää hänelle, että minä voin olla hänen arvoisensa.

En tiedä, — jospa hän on lähtenyt etsimään minua. Jospa hän on ajatellut olleensa väärässä. Jospa hän on liian paljon kaivannut minua, liian paljon kärsinyt. — Minulla on kuvitelma, että kun löydän hänet, voin ojentautua hänen syliinsä, painaa pääni hänen olkapäälleen ja sanoa: Tässä minä olen, — ota minut! Uuden elämän tähden, tulevaisuuden tähden, jonka rinnalla me kumpikaan emme ole mitään.

Ymmärrätkö, se on minun suuri haaveeni, ja sen täytyy toteutua.»

Huomaamattaan oli Caritas ottanut maljakosta suuren, raskaan, ruosteenpunaisen ruusun ja hypistellen sitä sormissaan siroittanut lattialle sen murtuneet terälehdet. — Samalla tapaa raukeni minun sieluni hänen sanoistaan, varisi murtuneina kukanlehtinä hänen jalkoihinsa. Kaikki se, mikä oli ollut kauneinta ja herkintä minussa, mitä en ollut itsellenikään uskaltanut tunnustaa, hukkui jonnekin kauas pois.

Ei ole katkerampaa osaa kuin sen, jonka täytyy kuunnella. Kuunnella ja rohkaista, — jakaa toiselle sitä uskoa, minkä itse on kadottanut, — sitä onnea, jota itse ei koskaan tule löytämään.

Hänen silmänsä olivat niin kirkkaat ja hiukan kosteat. Häipyvänä välähdyksenä minä muistin kuluneen iltapäivän, sen ihmeen, sen sadunhauraan haaveen rakkaudesta. Minun illusionistani ei ollut enää mitään jäljellä.

Suutelin hänen sormiaan, — hiljaa, — kutakin erikseen. Tunsin hänen ihonsa rakkaan, pehmeän tuoksun. Nousin ja hymyilin hiukan, ainakin koetin hymyillä.

»No niin, nyt on parasta, että menemme nukkumaan molemmat. — Caritas, kiitos tästä päivästä. En koskaan tule unhottamaan sitä.»

Hän värähti, ikäänkuin äkkiä olisi huomannut, mitä kaikkea hän oli tehnyt minulle, ja halunnut lahjoittaa minulle jotakin korvaukseksi. Voi, noita murusia, jotka elämä jakaa meille korvaukseksi siitä, minkä olemme iäksi kadottaneet.

»Rakas ystävä. Anna anteeksi minulle. — Kuule, emmekö voi huomenna syödä aamiaista yhdessä. Tulen hakemaan sinua hotellistasi puoli yhden aikaan.»

Ja minä, — minä, joka olisin tahtonut paeta yksinäisyyteen unhottamaan kaiken, jonnekin, missä ei olisi ollut ainoatakaan ihmistä, vain yhtä suuri autius kuin minun sielussani, — minä vastasin:

»Olet oikein kiltti, jos viitsit. — No niin. — Hyvää yötä ja — — kauniita unia.»

Ulkona oli raaka, kylmä huomenkoitto. — Taivas oli täynnä sinertävää usvaa, kun kävelin hotelliini koko tuon pitkän tien Rue Auberilta Montparnasselle. Jokin ikkuna kiilsi sinisenä, jokin ääni kaikui kimeänä Seinen sillan alta. Bulevardin penkillä lojui musta riepukasa, — ihminen. Näin rintaa vasten puristuneen laihan, luisevan käden, — vanhan naisen ryppyiset, väsyneet kasvot.

Jokin ikkuna kiilsi sinisenä huomenkoitossa, — kalpean, aavemaisen sinisenä. Avonaisesta baarista kuului karkeita ääniä ja naurua, joka vihloi ilmaa.

Voi, noita kylmiä aamuöitä, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua. Jolloin muistojen väsynyt katkeruus syöpyy sieluun, ja ikkunoissa on sininen kiilto.

XI

Vastapäätä hotelliani oli pieni, mukiinmenevä ravintola, jossa sai tuoreita tomaatteja ja hummereita. — Aurinko paistoi, meidän ympärillämme humisi Pariisin kevät, ja Caritas säteili kirpeän ihanaa nuoruutta. — Muistan vielä, että hänen yllään oli silloin tuollainen lyhyt, musta samettitakki, jollaiset siihen aikaan olivat muodissa. Ohikulkevien miesten katseet kääntyivät väkisinkin häneen. Minä olin ylpeä hänestä, — ikäänkuin kallisarvoisesta korusta, joka hetkeksi oli annettu minun haltuuni huolehdittavaksi.

Elämässä ei ole tilaa tragedioille. Ne kadottavat mittasuhteensa, muuttuvat pieniksi, vähäpätöisiksi, — arkipäivien pikkutapaukset muuttavat ne koomillisiksi.

Me puhuimme, — tietysti. Jotakin tuollaista kevyttä, leikkivää, niinkuin puhutaan aamiaisella — Pariisissa — kahden.

Juuri tuo oli niin tyypillistä meidän suhtautumisellemme toisiimme. Hän tiesi ja vaistosi kaiken sen murheen, kaiken sen katkeruuden, joka painoi sieluani. Minä tiesin, että hän tiesi sen. Mutta miksi me olisimme puhuneet siitä. — Me puhuimme — — hummereista ja majoneesikastikkeesta!

Juuri sellaista on elämä.

Me pyrimme unohtamaan, — ja kuitenkin tiesimme molemmat, miten äärimmäisen mahdotonta se oli. Kun jokainen sanankäänne, jokainen äänenvärähdys ja katse herätti jälleen kaikki muistot, kaiken murheen. Ja kuitenkin minä nautin, — pakotin itseni unohtamaan Hellaan, unohtamaan kaiken muun, — imin itseeni vain noiden muutamien minuuttien keveää, leikittelevää onnea. Ihailin hänen pienen samettitakkinsa kirpeän pikanttia kauluksenkäännettä. — Varastettua onnea, joka ei kuulunut minulle, murusia elämästä.

Yli kadun näin jonkun tutun hahmon astuvan hotellini ovesta sisään, — hetken kuluttua se palasi ja jäi seisomaan kadulle ikäänkuin epäröiden, minne suuntaisi kulkunsa. Se oli taiteilija Mäki. Ennenkuin ehdin ajatella mitään, olin jo huutanut häntä kadun yli. Hän tuli kävellen hyvin varovasti ja väistäen kaukaa autoja. Silmät veristivät, hän oli kalpean ja laihan näköinen.

Nähdessään, että istuin naisen seurassa, sai hän asenteeseensa jonkinlaista pingoittunutta seurustelusävyä, mutta hylkäsi sen heti ja tuli istumaan viereeni:

»Helkkaria tässä koketeeraamaan, että muka ollaan sivistynyt. Suokaa vain anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta minun täytyy absoluuttisen ehdottomasti tavata herra Hartia. Niin, me olemme kyllä kerran Dôme'issa tavanneet, neiti Holm. — Suutelisin kättänne, mutta huuleni ovat hiukan tahmaiset eli krapulaiset.»

»Missä hitossa sinä nyt olet remunnut. Sinähän olet aivan deekiksellä.»

»Mistä hitosta minä sen tietäisin. — Heräsin nyt ihan äsken jollakin suljetulla pihalla, kun concierge työnteli minua luudanvarrella. Olin luultavasti hiipinyt sinne, niinkuin kuoleva peto etsii jotakin yksinäistä luolaa. — No, minä istuin siinä ja yrittelin hapuilla jonkinlaista tajuntaa, ja muistin lopuksi, että eilen illalla tapasin Selectin baarissa jonkun amerikkalaisen, joka juuri oli tullut Pariisiin. Me joimme cocktaileja, Martinia ja Manhattania ja Totdryckiä ja kiersimme kaupunkia. Sitten minä en muista muuta kuin että hän jäi makaamaan jonnekin lattialle ja joku nainen istui hänen päällään. Ja sitten minä seisoin Dôme'in baarissa ja vippasin joltakin garçonilta sata frangia sen amerikkalaisen kelloa vastaan huomiseen asti. Sitten minä join vermutteja... Ja sitten minä en tiedä mitään. Tunnustan vain nöyrästi, että elämä on mysteerio.»

Hän puhui hiukan sopertelevalla äänellä ja suupielissä nytkähteli vähän väliä hermostuneesti.

»Ja nyt...»

»No, se concierge koputteli minua selkään luudanvarrellaan, ja minä tutkin taskujani ynnä muuta, kunnes löysin kengänkärjestäni yhden frangin rahan. Menin ensimmäiseen baariin ja sain yhden bockin. Se auttoi hiukan, ja minulle kirkastui, että sinä asut jossakin täällä päin. Ja kaitselmuksen ihmeellinen johdatus vei meidät yhteen. Antoipa minulle vielä onnen kohdata yhden maailman viehättävimmistä naisista.»

»Kiitos, kiitos, — ei teidän tarvitse. Kyllä te saatte herra Hartilta vipattua muutenkin jotakin. Hänen sydämensä on herkkä ja avoin kaikelle kärsimykselle.»

»Kuule Mäki, nyt sinun täytyy syödä jotakin ja mennä nukkumaan senjälkeen ja nukkua ainakin pari tuntia.»

»Huh, inhottaa ruuan ajatteleminenkin. Tässä tilassa on mahdotonta syödä mitään. — Ei, ei! ei ainakaan mitään lihaa. — Mutta voit tilata jonkin liemen, soupe'inn, niin koetan litkiä sen sinun mieliksesi. Ja puolikas bordeauxta.»

Mäki söi pari lusikallista vastenmielisesti, työnsi sitten lautasen pois ja täytti lasinsa punaviinillä.

»Suokaa anteeksi, mutta tämä on ainoa lääke, joka voi auttaa minua. — Ja nyt, voinko jollakin tavoin neuvoillani ja kokemuksellani auttaa teitä?»

Silloin minut valtasi jälleen tuo kummallinen epätodellisuuden tunne, aivankuin jostakin ulkopuolelta olisin katsellut koko kohtausta. — Ravintolan kissa kieriskeli kadun tomussa ja auringonpaisteessa nautinnollisesti suljetuin silmin. Autotorven tukehtunut törähdys saavutti korvani. Aseman seinässä loisti punaisin kirjaimin tuo ikuinen AUBONMARCHÉ. — Mäki tyhjenteli lasin toisensa jälkeen, hänen kätensä lakkasivat vapisemasta ja silmiin tuli kiiltoa. Puhe muuttui varmemmaksi. Hän haasteli jotakin hölynpölyä, kunnes yht'äkkiä säpsähdin hänen kääntyessään minun puoleeni:

»Apropós! Tunnetko sinä erään maisteri Hellaan? Tuon, joka on julkaissut erään runokirjan, jota ei kukaan ole lukenut. — Kävelin eilen iltapäivällä Boulevard St. Micheliä ja näin hänet jonkin pikkubaarin pöydän ääressä imeskelemässä aperitifiään. Tunsin hänet ulkomuodosta, — minulla oli kiire, mutta pysähdyin hetkeksi juttelemaan. Hän sanoi oleskelleensa täällä jo toista kuukautta, harjoittavansa opintoja ja muuta roskaa. Anteeksi. Ihmettelin, miksi hän ei ollut käynyt Dôme'issa, mutta hän sanoi karttavansa ihmisseuraa. Se oli kai olevinaan viittaus minulle, että korjaisin luuni. Tietysti minä kuitenkin otin hänen osoitteensa. Katso, minulla on sellainen metodi, — aina sieltäkin voi hellitä jokin kymmenen frangia äärimmäisessä hädässä. — Meidän täytyy katsoa myöskin tulevaisuutta.»

»Varjelkoon, sinähän olet oikea, elävä tietotoimisto.» Minä yritin nauraa. Caritas oli ojentautunut puoleksi eteenpäin kalvenneena ja loistavin silmin.

»Sanokaamme vaikka niin. Ja tietotoimistot ovat kalliita laitoksia. Sinä siis tunnet hänet. No hyvä. Onko sinulla kynää?»

Ja hiukan vapisevin käsin kopioi hän osoitteen muistikirjastaan.

»Tuossa. — Ja voitko sinä nyt vielä vipata minulle pari sataa frangia? Katso, minun täytyy tänään välttämättä käydä lunastamassa se kello.»

»Mutta muista, sinun täytyy sitten nukkua pari tuntia. Et voi millään kestää tuollaista menoa enää kauempaa.»

Mäki nauroi hiukan katkerasti:

»Lopuksi, minkätähden? Mitä se hyödyttää? Kerran sitä kuitenkin täytyy kaatua, ja mieluummin sitten nyt vähän hauskemmalla tavalla. Ketä jumalat rakastavat, sen he ottavat pois nuorena. Ehkä minäkin olen kyllin nuori siihen tarkoitukseen. Saisivat ainakin tantat ja peruukit kotimaassa tilaisuuden ravistaa päätään ja sanoa: Niin lahjakas ja niin kyvykäs, — ja sortui viinaan. Miksi emme soisi heille sitä pientä nautintoa. Ja sillä tavoin olisi pieni mahdollisuus tulla kuuluisaksikin aikaa myöten. Ei tarvita muuta kuin kuolee, niin taulut nousevat kaksin verroin hinnassa. Ja arvostelut saavat tuollaisen himmeän jalon sordiinin: de mortuis nil nisi... Noh, minä puhun roskaa, — tietysti minä menen nukkumaan, ellen eksy vielä täksi päiväksi harhateille. Terve, ja toivottavasti myös näkemiin. Hyvästi, neiti Holm.»

»Ajattele, että hän on ollut täällä jo toista kuukautta, — aivan yksin, ehkä sairaana, — odottaen minua. Hän tiesi, että olen Pariisissa aina keväisin. Kuule, sinun täytyy ensiksi mennä hänen luokseen, — minä en uskalla, etkö näe, olen ihan kalpea ja käteni vapisevat. — Jos hän on liian katkera minulle. Miten pelkäänkään. Sinun täytyy mennä hänen luokseen. Älä ensin puhu minusta mitään. — Rakas ystävä, minä ymmärrän, miten katkeraa se on sinulle, mutta sinun täytyy tehdä minulle tämä viimeinen palvelus. Minä en uskalla. Sano hänelle vain, että odotan häntä huoneessani hotellissa. Odotan siksi, kunnes hän tulee, vaikka hän viipyisi kuinka kauan. Sano, että hänen täytyy antaa minulle anteeksi, — että minä olen muuttunut kokonaan. Sinun täytyy saada hänet tulemaan.»

Se oli pieni likainen hotelli jossakin tuolla Sorbonnen takana, Quartier Latinin syrjäkujalla. — Takkuinen concierge pudisti päätään, kun olin ensin saanut hänet ymmärtämään, miten nimi Hellas äännetään.

»Monsieur 'Elaa on aina päivisin Kansalliskirjastossa tai muualla. Hän on hyvin ahkera. Hän tulee kotiin vasta illalla päivällisen jälkeen.»

Jätin nimikorttini, jonka taakse kirjoitin pari riviä pyytäen häntä odottamaan minua kello 9. Annoin sen palvelijalle viiden frangin setelin kanssa, jotta voisin olla varma sen perilletulosta, ja poistuin siunausten tulviessa ympärilläni.

Menin Caritaksen luo ilmoittamaan, että hän voisi odottaa Hellasta vasta illalla. — Caritas istui huoneessaan. Hän oli vaihtanut pukunsa johonkin ihmeelliseen hopealtakimaltavaan. Jollakin tapaa hän muistutti morsianta, joka odottaa hääyötään. Hänellä oli kukkia, joitakin raskaita, kalliita, värikkäitä. Huomasin, että hän oli hermostunut, ja yritin lohduttaa häntä nauraen:

»Kaikki on valmiina ja sopivalla hetkellä johtaa paashipoika prinssin sisään. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. — Etkö ole huomannut, että kaikki sadut päättyvät onnellisesti. Ja jos sinä et tuollaisena ole satu, niin syön tusinan sinun vanhoja kenkiäsi.»

Yritin kuvitella Hellasta, muistella meidän ystävyyttämme, ajatella, että hän jos kukaan ansaitsi Caritaksen rakkauden. Hän oli erilainen kuin me muut, — hänessä oli neroutta ja uskoa tulevaisuuteen. Aavistin, että hän vielä kerran tulisi tekemään jotakin suurta. Ja mitä olin minä itse, — kylmän järkevä, käytännöllinen, hiukan pessimistinen mies, joka juuri ja juuri kykeni täyttämään paikkansa sanomalehden toimituksessa, jonka elämä hävisi itse-erittelyyn ja tyhjyyteen. Mitä olisi minussa voinut olla, mikä olisi voinut tyydyttää Caritaksen luontoista naista.

Vietin illan kävellen rauhattomana paikasta toiseen katujen vilinässä. Pistäydyin jonkin pienen kirkon viileyteen, — näin Neitsyt Maarian kuvan lapsi sylissään, alttarin edessä ikuisesti palavan punaisen lampun. Se oli kuin pieni, verinen sydän, ripustettu sinne kaiken kansan nähtäväksi.

Sisällä oli niin hiljaista ja himmeää. Kirjavien lasimaalausten samentumaton vuosisataisloisto pääni yläpuolella minä istuuduin epämukavalle tuolille, jonka istuin oli olkipunosta. — Silloin hiukan aloin ymmärtää sitä tenhoa, mikä uskonnolla on kaikkiin kärsiviin sydämiin. Jokin nimetön rauha vuoti hiljaisuudesta sieluuni, ajatukseni tasaantuivat, lakkasivat kiertämästä samaa, ikuista rataansa. Olin jälleen hiljainen ja tyyni.

Pyhä Maaria — neitsyyden ja äitiyden salaperäinen symbooli, alkoi kiehtoa minun mieltäni. Tuijotin tuohon ikivanhaan puukuvaan, johon tuntematon veistäjä oli yrittänyt valaa oman hartautensa ja suuren haaveensa. Hänen kasvonsa saivat hämärässä läpikuultavan loiston. Kuvittelin, että hänen kätensä laskeutuivat ohimoilleni lempeinä ja armahtavina — nuo kädet, jotka kerran olivat kantaneet Kaiken Vapahtajaa, häntä, jonka nimeen sitten on niin paljon syntiä tehty.

Ihmettelin omaa itseäni. — Missä oli minun viileä, rationalistinen elämänkatsomukseni. Mutta silloin olin niin väsynyt, liian sairas rakkaudesta voidakseni enää nauraa omille sentimentaalisille haaveilleni.

Ostin pitkän, ohuen kynttilän pieneltä tytöltä, jonka kalpeat kasvot kirkon hämärässä muistuttivat pyhimyskuvaa. — Mietin, mitä kokemuksia maailmasta ja synnistä saattoi jo piillä hänen pienissä, kehittymättömissä aivoissaan. Kuvia täyteensullotusta vuokrakasarmista, jossa kaikki inhottavat ajatukset ja teot ovat yhteisiä, joiden ovien takaa saattaa kuulla porttojen huohotuksen ja miesten kiroukset.

Sytytin kynttilän telineeseen Neitsyt Maarian alttarin edessä. Sytytin sen ikuiselle neitsyydelle ja puhtaalle rakkaudelle. Sytytin sen uudelle sukupolvelle, jossa ei ole meidän kylmyyttämme ja turmelustamme. Ja rukoilin polvistuneena alttarikaiteen puutelinettä vasten. — Rukoilin aivan yksinkertaisesti, että Caritas ja Hellas tulisivat onnellisiksi. — En ryhtynyt sen tarkemmin määrittelemään heidän onnensa laatua — oletin, että Neitsyt Maaria ymmärtäisi sen, mitä tahdoin sanoa. Rukoilin aivankuin lapsi — ja tunsin itseni onnelliseksi kuvitellessani, että todellakin yhä olin lapsi, jolle maailma on outo, vieras, ihmeellinen seikkailu.

Ovella kastoin nöyrästi sormeni vihkiveteen ja tein ristinmerkin. Viidelläkymmenellä sentiimillä sain vielä asiaankuuluvan siunauksen, eikä mikään koko asiassa loukannut minua silloin. Olin yhä edelleen lapsi.

Ulkona oli autojen kohina — sanomalehtimyyjien huudot. »L'Intrensigeant — troisième édition! — troisième édition!!» ja jalaton kerjäläinen, joka kiemurteli eteeni kuin tomussa mateleva koira.

Sininen hetki alkoi hitaasti laskeutua Seinen rantojen ylle. Ilma sai oudon loisteen, ja valkeitten siltojen taakse laskeutui aurinko pilviverhoihin. Violettia, sinistä ja kuparia.

Kello oli vielä jonkun verran vailla, kun kompuroin Hellaan hotellin kapeita, pimeitä portaita pitkin ylös hänen huoneeseensa.

»Entrez!»

»Terve, mistä sinä tänne Pariisiin olet tupsahtanut. Ällistyin niin vietävästi, kun näin nimikorttisi tuolla alhaalla.»

Hellas oli muuttunut. Hän oli entistä kalpeampi. Silmät olivat painuneet syvälle, ja hiusraja oli ohimoilta paennut paljon taaksepäin. Hän vaikutti rasittuneelta ja väsyneeltä, mutta ihmeekseni huomasin, että suupielistä oli hävinnyt paljon entistä katkeruutta. Hänen hymyssään oli ikäänkuin jotakin kaihomielisen onnellista.

Huone oli tuollainen tyypillinen, ranskalainen hotellihuone. Hyvin ahdas — pari suurta peiliä, leveä vuode, joka täytti kolmannen osan koko huoneesta, yksi ainoa tuoli, kirjoituspöytä ja vaatekaappi. — Yhdessä nurkassa oli kasa epäjärjestyksessä olevia kirjoja, toisessa savukkeenpäitä, tuhkaa ja paperijätteitä. Kirjoituspöydällä yhä edelleen numeroituja käsikirjoitusliuskoja hajallaan. Ja pienessä, kiinalaisessa kupissa oli yksi ainoa suuri, tuore neilikka. — Mutta valokuvaa ei ollut.

»Huomaat, että elän suorastaan ärsyttävän ylellisesti — voisi melkein sanoa yli varojen, eikö totta?»

Hellas nauroi poikamaisesti.

»Mutta älä moiti minua siitä, sillä olen todellakin tehnyt työtä täällä. Tiedätkö, ennen minä nauroin niille, joiden suu oli täynnä fraaseja työn ilosta. Totta kyllä, että kirjoitustyö on jotakin aivan mekaanista, siihen täytyy pakottaa itsensä. Mutta kun vähitellen näkee, että tulee jotakin valmista — se tuottaa todellista tyydytystä.»

»Mutta kuule, sinä et näytä oikein terveeltä. Olet varmasti taas tehnyt joitakin hullutuksia.»

»Älä puhu. Ei se ole mitään. Työtä vain, ja jonkun verran unettomuutta, mutta ajatuksia — suuria, loistavia ajatuksia. Mutta olen löytänyt uuden maailman. Tunnen olevani kuin Columbus, joka näkee vihreän saaren nousevan yksinäisen meren yläpuolella. Ja meri on ollut täynnä kauhua. Jumala auttakoon ihmistä, joka on yksin merellä yöllä.»

»Enkö minä ole sinun ystäväsi?» Ravistelin häntä olkapäistä. »Sano, enkö minä ole sinun ystäväsi. — Miksi sinun täytyy ottaa naamio minunkin edessäni. Etkö muista meidän suhdettamme silloin, ennenkuin lähdit matkalle. Etkö voi puhua minulle suoraan. Niinkuin mies puhuu miehelle. Sinähän tunnet minut — tiedät minusta yhtä paljon kuin minä itsekin. Eihän sinun tarvitse näytellä minulle. Sinua vaivaa joku tuska. Enkö minä voi auttaa sinua.»

»Oh, se ei merkitse mitään. Se on tuo vanha neurastenia, joka on yltynyt niin, että en enää kykene nukkumaan ilman unilääkkeitä. En tahtonut alussa ruveta käyttämään niitä, mutta se oli välttämätöntä. Ja se kummallinen pelko, joka syntyy yksinäisyydestä. — En tiedä, mutta nyt olen melkein joka ainoa yö, jo viikkokausia herännyt samaan uneen. Se on kummallinen uni. — Olen joutunut melkein tyhjään autobussiin — tiedätkö noita yöbusseja, joiden linjoista ja kulkuajoista ei kukaan ihminen voi saada mitään selvää. Istuimella torkkuu joku tuntematon ihminen, koskee minuun autobussin keinahdellessa kadunkulmissa. Hän on aivan kylmä ja eloton. — Ensin ajamme valaistuja katuja, joilla liikkuu ihmisiä, joilla välähtelevät maalatut silmät ja loistavat huvittelupaikkojen reklaamikilvet. Ajamme ohi kaiken tuon kohisevan, huumaavan, myrkyllisen elämän pysähtymättä, kunnes bussi kääntyy jollekin autiolle kadulle, tuntemattomaan kaupunginosaan. Siellä loistaa vain vihreä lyhtyrivi, näkyy joku yksinäinen kiirehtivä kulkija, joka väistyy törähtävän torven tieltä.

Sitten ovat kadut aivan autiot. — Valo autobussin sisälampuissa on niin kelmeä ja kuollut — joku kiinnipidinlenkki heilahtaa, joku istuin narahtaa, ja me kiidämme eteenpäin läpi tuntemattoman kaupungin autioitten, heikosti valaistujen katujen. Kunnes lopulta ehdimme leveälle bulevardille, jonka molemmin puolin talorivit seisovat pimeinä ja äänettöminä. Silloin alkaa aamu jo hiukan valjeta, ja kadun päässä, taivaanrannalla näkyy aamun kelmeä sarastus. Minä tiedän, että olemme lähellä pysähdyspaikkaa — ja silloin minä herään. Kylmä ja kuuma hiki on kohonnut kasvoilleni ja kaulaani.

Siinä on jotakin kauhistuttavaa. Heti kun nukahdan, tulee tuo sama näky, tuo sama pitkä, kiduttava, kylmä matka, enkä koskaan vielä ole ehtinyt pysähdyspaikkaan asti.

Olen koettanut nukkua myöskin päivisin — mutta heti kun olen ummistanut silmäni ja vaivun uneen vain pariksi minuutiksi — taas tulee tuo sama uni ja herättää minut. Kylmään ja kuumaan hikeen.»

»Mutta rakas ystävä, missä sinun järkesi on. Tuonhan täytyy olla vain joku tavallinen pakkomielle, joka ties mistä syystä on jäänyt painamaan alitajuntaasi. En minä jaksa käsittää siinä mitään kauhistuttavaa.»

»Niin, alussa minä itsekin otin sen vain jonkinlaisella mielenkiinnolla tarkastelunalaiseksi. Unet ovat aina huvittaneet minua. Niiden symbolismi voi johtaa meidät koko ihmisen sisimmän ajatustavan perille. — Onhan hauska analysoida tuntemattomia alueita itsestään. Mutta kun tämä uni nyt on viikkokaupalla toistumistaan toistunut melkein samanlaisena joitakin pikkuvivahduksia huomioonottamatta, niin se jo herättää painostavan tunnelman. — Mutta miksi me puhumme ainoastaan minusta. Kerro nyt, mitä olet hommaillut, ja todellakin, kuinka Pikkuveljesi jaksaa — meidän uusi nuoruutemme.»

Me puhelimme ja puhelimme, poltimme savukkeita, ja minuutit vierivät raskaina. Saatoin ikäänkuin kuulla niiden kilahdellen putoilevan ikuisuuteen — ne olivat keltaisia, jähmettyneitä helmiä, jotka vuoronsa jälkeen putosivat lasiseen maljaan.

Miten äärettömän mielelläni olisinkaan tahtonut olla hänen veljensä, niin läheinen, että olisin voinut syleillä häntä ja itkeä. Hermoni olivat äärimmäisen jännittyneet, olin väsynyt ja sairas. Mutta nyt oli meidän välillämme Caritas, — minulla oli lähetystehtäväni — minun täytyi pysyä vahvana, hymyillä ja johtaa puhetta. Saada hänet palaamaan ja tietämättään hävittämään minulta itseltäni viimeisenkin onnen mahdollisuuden.

Hermostuneen ja herkän ihmisen vaistolla tunsi Hellas minun ajatukseni itsessään. Ne herättivät myös hänessä jonkinlaisen painostavan tunnelman, joka teki meidät yhä vieraammiksi toisillemme.

Pysähdyin seisomaan ikkunan luo. Ulkona oli sinistä hämärää, ja huone alkoi olla jo pimeä, mutta Hellas ei vielä sytyttänyt valoa. Hänen kasvonpiirteensä himmentyivät hämärässä, kunnes saatoin erottaa vain valkeat kasvot tummaa seinää vasten. Vähän väliä valaisi niitä oudolla, punertavalla valollaan hehkuva savukkeenpää.

Ikkunasta näin ahtaan takapihan rikkalaatikkoineen ja roskineen. Pari lasta leikki siellä tomussa — heidän kimeät äänet kantautuivat korviini illan äänettömyydessä luonnottoman selvinä ja kirkkaina. Vastapäisellä seinällä oli rivi valaistuja ikkunoita — ylimmässä ikkunassa näkyi nainen, joka maalasi itseään peilin edessä vain kombineesi yllään — liian paljon mustaa ja liian paljon punaista. Seuraavan ikkunan poikki oli pingoitettu nuora, jossa riippui naisten alusvaatteita kuivumassa. Sen alapuolella olevassa ikkunassa näkyi sanomalehteä lukeva mies, joka vähän väliä ojentautui huutamaan jollekin sisällä olevalle.

Koko tuossa takapihan ja köyhyyden tunnelmassa oli jotakin vihlovaa, kun ajattelin, että se jo toista kuukautta oli ollut Hellaan ainoana näköalana — unettomina öinä ja kylminä aamuina.

»Kuule, Hellas. Caritas on nyt täällä Pariisissa.»

Näin, kuinka savuke murtui hänen sormissaan ja lattialle lennähti hehkuva kipinäsäde. Hänen kätensä puristui rintaa vasten ja hän alkoi huohottaa pitkään, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Mutta hänen äänensävyssään oli vapautunutta riemua, kun hän sanoi:

»No niin, se oli siis leikin loppu. — En ajatellut, että sen täytyisi tapahtua näin pian, mutta kohtalo, kohtalo! Se mysteerio, ettei ihminen voi välttää kohtaloaan. Ja ehkä on sittenkin parempi näin.»

Me istuimme hetken hiljaa. — Sitten sytytti Hellas hiukan haparoivin käsin valon, astui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi hajamielisesti järjestää papereitaan. Hän kokosi käsikirjoitusliuskoja sivunumeroitten mukaan, tasoitteli pakkaa ja pudotti sen sitten pöydälle, niin että paperit hajosivat jälleen. Joku liuska putosi lattialle — nostin sen ylös, kun hän ei näyttänyt huomaavankaan sitä.

»Sinä olet siis tavannut hänet. Hän on yhä yhtä kaunis kuin ennenkin — yhtä salaperäinen — yhtä paljon rakastamisen arvoinen. Ja hän on lähettänyt sinut minun luokseni. — Voi, sitä naisten itsetiedotonta julmuutta.»

»Kuule, Hellas, hän on hyvin paljon muuttunut. Hän ei ole enää sama kuin ennen. Hän sanoi minulle, että hän on oppinut ymmärtämään elämää, että hän on kypsynyt naiseksi.»

»Sano, uskotko sinä rakkauteen? — Minä olen oppinut uskomaan siihen. Ajattele, minä, maisteri Hellas, — kyynillinen, hävyttömyyksiä syytävä herra, joka omistaa smokingin. — Sanotaan vieläpä niinkin, että ihminen voi kuolla rakkautensa tähden. — Tiedätkö, minä uskon siihenkin. — Niin, meidän täytyy säilyttää illusionimme kirkkaana ja säteilevänä. Illusioni puhtaasta rakkaudesta, — uutta elämää luovasta rakkaudesta. Suurin illusioni.»