Part 3

»Mitä, etkö sinä olekaan ruskea...? Olet aivan varmasti kyllin paljon. Muuta vastaväitettä minä en ymmärrä.»

»Porsas.»

* * * * *

Kuljimme alas meren rannalle. — Kun talot olivat jääneet taaksemme, oli kaikki aivan hiljaista ja pimeää. Emme voineet erottaa toistemme kasvoja; ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Takanamme loi kaupunki valkean kajastuksen taivaalle, mutta meren yllä oli raskaita pilviä ja pimeys. Joku hiekkakaljaasi ui valkoista merenpintaa pitkin levitetyin purjein, jättäen jälkeensä kimaltelevan vanaveden. Hiekka ratisi askeltemme alla. Hellaksen savukkeenpää hehkui pimeään ja valaisi välistä osan hänen kasvoistaan epäselvästi ja aavemaisesti.

Mieleeni kohosi ilkeä muisto monen vuoden takaa, ensimmäiseltä ylioppilaskesältäni. — Meitä oli kolme uutta ylioppilasta. Annoimme jonkun venheen soutaa itsemme Luodolta Kaivopuiston rantaan, puhuimme rivouksia ja sekoitimme spriihin vettä juomalähteen kauhassa. Minä eksyin parin konttoristin seuraan. — Meidät heitettiin ulos purjehdusseuran paviljongilta. Ajoimme moottoriveneellä ympäri kaupungin. Katajanokan rannassa toinen niistä, hintelä, finninaamainen juoksi kiinni jonkun naisen, rivonnäköisen katutytön. Se oli ensimmäisiä niitä muistoja, jotka saivat minut kiemurtelemaan itsehalveksimista iltaisin vuoteessani. Vielä nytkin, monen vuoden takaa, sai se ilkeän hien kohoamaan ohimoilleni.

»Emmekö lähde uimaan», sanoi Hellas. »Ei ole juuri suurenmoisempaa tunnelmaa, kuin uida yöllä, tuntemattomasta rannasta.»

Caritas kieltäytyi:

»Minun sisuni ei riitä siihen. Minä jään vartioimaan teidän vaatteitanne. Mutta älkää menkö kauaksi, minua pelottaa.»

Laskeuduimme alas rantaluodoille. Uimahuoneella oli yövartija, joka murisi äkäisesti, ja Ullanlinnan silta oli avonainen paikka, jos poliisi olisi sattunut tekemään kiertokäyntinsä. Menimme sen itäpuolelle, missä meri oli kuivaessaan paljastanut matalia luotoja.

Caritas poistui parin askelen päähän meidän riisuutuessamme. Oli niin pimeää, että vain epämääräisesti saattoi erottaa valkean ihon himmeän kiillon. Hellas jätti tulitikkunsa Caritakselle ja pyysi häntä raapaisemaan tulta pari kertaa palatessamme, jotta osaisimme takaisin samaan paikkaan. Minua värisytti; ilma oli kostea ja raaka. Hellaan vartalo oli solakka pimeässä. Hän oli ehkä hiukan liian laiha, kapein vyötäisiltä ja lanteilta.

Me luisuimme kalliolta veteen. Ihmeekseni huomasin, että jalka ei ottanut pohjaan sillä kohtaa. Minut valtasi keveyden tunne, vesi oli lämmin ilman raa'an kosteuden jälkeen, ruumis hävisi olemattomiin.

»Varokaa, ettette lyö itseänne kiviin. Siinä voi satuttaa pahemmin kuin ensin huomaakaan. — Eikö olekin suurenmoista.»

Hellas oli uinut jo parikymmentä metriä. Kiiruhdin hänen rinnalleen. Hän ui pitkin, tasaisin vedoin ulapalle. Veden pinta särkyi laineiksi ja loiskahti hiljaa. Me jätimme kaksi valkoista juovaa jälkeemme.

Joku ajelehtiva meriruoho kiertyi jalkani ympärille pidättävänä ja säikyttävänä. Oli kuin limainen käsi olisi sivellyt polveani. Se oli kylmempi kuin vesi. — Mutta vaaran tajuamisen rinnalle kasvoi mieleeni uhman ja varmuuden tunto. Syvyys aukeni yläpuolella ja alapuolella, mutta Hellaan pää oli turvallisen lähellä. Hän hidastutti vauhtiaan ja kääntyi puhelemaan:

»On aivan eri tunnelma uida kahden kuin yksin. Silloin vasta kun on yksin lähtenyt ja tietää, ettei ketään ole auttamassa, ettei kukaan kuule huutoa, silloin vasta se on todella hermoja jännittävää. — Kerran poikana oli minun unelmani uida yöllä kauas, äärettömän kauas, vajota siellä veteen ja hävitä. Ihmiset vain löytäisivät rannalta vaatteet ja lähtisivät naaraamaan, mutta eivät koskaan löytäisi. Se on kauneimpia itsemurhan muotoja.»

»Minä taas harkintani mukaan tulin aikanaan siihen lopputulokseen, että browninki on kuitenkin kaikkein komein ja uljain loppu. Mutta sydämeen, ei päähän. Rintalastan lävitse, mutta piippua ei saa painaa kiinni ihoon, sen täytyy olla parin sentin päässä siitä. Minä kokeilin peilin edessä siihen aikaan.»

Olimme jo kaukana rannasta. Hellas kiristi vauhtia eikä näyttänyt pienintäkään takaisinkääntymisen aikomusta. Yht'äkkiä sanoi hän terävästi:

»Anteeksi, herra Hart, haluaisin kysyä teiltä, oletteko jo rakastunut Caritakseen.»

Minua loukkasi hänen käskevä sävynsä. Tunsin, että hän vainusi jotakin enempää kuin mitä sanat olivat sanoneet.

»Mutta tehän ette tunnusta rakkauden olemassaoloakaan.»

»Roskaa! — toivottavasti te ette ottanut vakavalta kannalta puheitani sinä iltana. Maassa maan tavalla, ja ihmiset pitävät ivailusta, kunhan se ei kohdistu heihin itseensä.»

»Caritas on kaunis nainen, harvinaisen kaunis. — Mutta voin vapauttaa teidät siitä huolesta. En ole rakastunut häneen... vielä.»

Pistoni osui. Hellas teki äkillisen liikkeen vedessä ja hänen päänsä painui veden alle. Kun hän nosti sen esiin purskuttaen vettä suustaan, oli hänen sävynsä muuttunut:

»Pyydän anteeksi. En tahdo loukata teitä. Se oli minun syyni. Olin epähieno.»

Käännyimme takaisin päin. — Rannalla leimahti pieni valopiste, joka hävisi heti. Olimme kauempana kuin olin luullutkaan.

»Caritas alkaa hermostua», sanoi Hellas. »Pieni tyttö raukka.»

Hänen äänensä oli niin muuttunut, että minä olin vuorostani vähällä painua veden alle. Siinä oli todellista hellyyttä, hiukan kaipausta ja hiukan tuskaa. — Rannalla välähti valopiste.

»Hänet on luotu kärsimään maailmassa», jatkoi Hellas puoleksi itsekseen. »Hän on pohjaltaan elävää tulta. Hän on värisevä hermokimppu, ja mielikuvitus on hänen kohtalonsa. Ehkä hän joskus itse kertoo teille itsestään. Suhtautukaa kriitillisesti hänen puheisiinsa, mutta voitte kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen hänestä. Hän voi joskus olla intohimoisen vilpitön. Melkein sairaalloisella tavalla. — Ja jos joskus... te tulisitte... niin olkaa hyvä hänelle. — Minä huomaan olevani idiootti, mutta hermostuminen ja muu. Toivottavasti ymmärrätte. Aina ei jaksa säilyttää joustavuuttaan. Minussa on puhumisripuli, ja kun en muuta keksi, puhun roskaa. No niin, te tulette itse huomaamaan. Otaksun ainakin...»

Löin polveni veden alla piilevään kiveen, mutta en tuntenut kipua. Olimme jo lähellä rantaa, ja minua alkoi väsyttää. — Caritaksen hattu loisti valkeana pimeässä. Hän sytytti taas tulitikun ja epäselvästi saatoin eroittaa osan hänen kasvoistaan.

Emme löytäneet kalliota, jolta olimme luisuneet veteen, ja saimme kahlata maihin. Pohja oli liukas ja kivinen. Kompastellen ja läähättäen pääsimme Caritaksen luo.

»Viikingit saapuvat matkaltaan viettelemästä merenneitoja. — Herra Hellas, älkää loukatko minun ujouttani. Ellei olisi niin pimeä, näkisitte, kuinka punastun.»

Huomasin, että polveani kiersi punainen viiru. Olin loukannut sen, mutta pukeuduin nopeasti, jotta Hellas ei huomaisi sitä.

»Ette usko, kuinka minä pelkäsin. Te menitte liian kauaksi. Ajatelkaa nyt, jos jotakin olisi tapahtunut. Teistä ei ole väliä, mutta minun maineeni... Tavattiin vartioimassa kahden alastoman miehen vaatteita... Jos olisi ollut edes yksi, mutta kaksi, se on jo liikaa.»

Caritas nauroi ja puhui hengästyneenä ja keventyneenä. Hän oli varmasti peljännyt enemmänkin, sillä hänen kätensä vapisi, kun tartuin siihen Hellaan sitoessa kravattiaan.

»Nyt juostiin, lapset, että tulee lämmin. Emme ole vielä liian vanhoja siihen, vai mitä.»

Hellas lähti pikajuoksijan vauhtia kiitämään Lehtokujaa ylöspäin ja me seurasimme hengästyneinä ja läähättäen.

Kaivohuoneen kohdalla pysähdyimme ja käännyimme hitaasti ylöspäin. Hellas oli saavuttanut entisen äänensävynsä.

»Nyt vasta tuntee elävänsä. Kaikki pessimismi on hävinnyt. Vain kylmä suihku, ja kapinoitsija on muuttunut yhteiskunnan kiltiksi ja työtätekeväksi jäseneksi. Joku kristillisen ylioppilasliiton neuvonantaja suositteli niille nuorukaisille, jotka tulivat valittamaan maailmantuskaansa, kylmää suihkua joka ilta ennen maatamenoa. Hän oli suorastaan inhoittavan moderni, ja kaikki maailmantuskaa sairastavat nuorukaiset vihasivat häntä sydämensä pohjasta. Minä muitten mukana. Huomatkaa, että minäkin olen ollut joskus sellainen, joka kysyy neuvoja ja luulee saavansa tyydyttäviä vastauksia. Tai ehkä se oli vain määrätynlaista kiemailua.»

»Maisteri Hellaan patentoitu vesiparannusmenetelmä. Poistaa taatusti synkkämielisyyden ja pessimismin. Suositellaan kasvuikäisille nuorukaisille», nauroi Caritas ilkkuvasti.

»Myös yhtähyvin neitosille», sanoi Hellas ilkeästi. »Älä ole lainkaan olevinasi viaton. Sinä tarvitsisit sitä vielä nytkin.»

»Kuule, nyt minä loukkaannun. On sentään joitakin asioita, joista ei lasketa leikkiä. Herra Hart, auttakaa minua.»

Caritas tuli ja painautui kiinni minuun. Minä huusin: »Maisteri Hellas, pian, minä tarvitsen suihkun.» »Te olette molemmat ilkeitä, hävyttömiä miehiä, joiden mielikuvitus auttamattomasti on turmeltunut. Ette ole sen arvoisia, että minä seurustelisin kanssanne. Hyvästi.»

Caritas käänsi selkänsä meille ja oli lähtevinään pois.

Hellas kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

»Teidän psyykenne on mielenkiintoinen sekoitus tunteellisuutta ja itsekkyyttä. Luulen, että meistä voisi tulla hyvät ystävät.»

»Ja teissä, maisteri Hellas, pyrkii iva voittamaan määrätynlaista tragiikkaa. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos te silloin elätte, mitä epäilen, olette koomillinen ukko, joka on sietämätön eikä edes huomaa olevansa naurettava.»

»Älkää koskaan sanoko kenellekään, että hän on naurettava», huomautti Caritas. »Ihminen voi ottaa sen naamion huvittaakseen toisia, mutta jos joku todella ottaa hänet siltä kannalta, loukkaantuu hän enemmän kuin mistään muusta.»

»Kohteliaisuus on jälleen tullut muotiin, Caritas. Emmekö hautaa sotakirvestä? Sallitko, että herra Hart ja minä saatamme sinut autolla kotiin. Tämä yö voi loppua tähän, sillä muuten kyllästymme liian pian toisiimme. On annettava uutuuden viehätykselle arvonsa. Ja Cari huomaa, että herra Hart on löytö.»

»Voi, miksi sinä sanoit sen. Nyt hän tulee itserakkaaksi ja menee ja hakee jonkun muun naisen koetellakseen lumousvoimaansa. Ja onnistuu varmasti, sillä kaikki tuo riippuu vain itseluottamuksesta.»

»Caritas, älä yritä kahmia itsellesi kohteliaisuuksia. Kukaan nainen ei voi kilpailla sinun kanssasi. Sinä olet autolyhtyjen valo ja majakan punainen silmä pimeän meren yllä. Sinä olet pikajunan kaipaus ja hyperbeli. Sinä olet kaikki, koska et ole mitään. Sinä olet...»

»Riittää, riittää. Tunnen jo itseni.» — No, minä olen haudannut sotakirveen. Oli hyvä, että antauduit, muuten herra Hart olisi murhannut sinut ja tuonut sinun pääsi minulle kultaisella vadilla. Me olimme tehneet sopimuksen. Mutta toivottavasti se ei häiritse sinun luottamustasi minuun.»

»Oh, Caritas. Minä olen nostanut valkoisen lipun.»

III

Työpäivä oli lopussa. Hermot riekaleina jäin katselemaan pöytääni ja sulkemaan papereita laatikkoon. Sytytin savukkeen ja huomasin käteni hiukan vapisevan. Olin pari viikkoa ollut uudessa työssäni ja väsymyksestä huolimatta valtasi mieleni raukea tyytyväisyyden tunne. Kykenin täyttämään tehtäväni, kykenin täyttämään yhden paikan elämässä, ja se oli myöskin vastuunalainen paikka.

Rotatsionikoneen tasainen jyrinä vapisutti koko rakennusta.

Juoksupoika... oikaisuvedoksia... puhelinsoittoja... Tietotoimisto... klisheelaitos... päätoimittaja kiroilee puhelimessa... radiosanoma Moskovasta... Mussolini pitänyt puheen... uusi rauhankonferenssi... onko sinulla tupakkaa?... piru, minne sakset ovat hävinneet... anteeksi, pyytäkää toimitussihteerille! sama vaihde... faktori ilmoittaa, että koneet pyörivät tyhjää... lakko konepajoilla, se on vale... kommunistit... anna tulta, jos sulla on...

Taivas oli pimeä ja satoi. Hienoa, ilkeää syyssadetta. Katulyhtyjen valo ei ylettynyt viidenteen kerrokseen, mutta vastapäisen talon seinää kiersivät valoreklaamien liekit, punaista ja vihreää, helakanpunaista ja myrkynvihreää. — Työhuoneen valo oli valkea ja armoton. Leveä pöytä, tuoli, kartta. Standardisoitu, persoonaton, geometrinen huone, joka valoi omituista tyydytystä mieleeni. Se oli työ. Siinä ei ollut mitään tarpeetonta, ei mitään sentimentaalista — se, joka ei kestä, hän saa lähteä. Me olemme ilman hermoja, meillä ei saa olla tunteita, me murhaamme kynällämme — puoli palstaa, ja yhden ihmisen häpeä on aamulla sadantuhannen ihmisen tiedossa; hänet on tuomittu loppuijäkseen. — Miehet vaihtuvat: parantola, hermosairaala, browninki, tapaturma — mutta lehti elää. Ja joka aamu uudet sensatiot, uudet kuvat ympäri koko maailman, uudet yllätykset.

Valoreklaamit kiersivät liekkeinä seinää. — Niiden pyörteessä oli mukaansatempaavaa kiihkeyttä, niissä oli hermostunut rytmi ja kirkuvat sanat. Ne huusivat sisällyksensä tuhanten silmien verkkokalvoihin, lakkaamatta, ikuisesti.

Silmiäni poltti ja käteni vapisivat.

Minä saatoin täyttää paikkani elämässä, mutta mitä iloa siitä minulle oli! Tyydytys suoritetusta työstä, jonka joku toinen olisi tehnyt, ellei minua olisi ollut. — Tunto siitä, että omalla tavallaan saattoi viikkojen ja kuukausien kuluessa syövyttää mielipiteensä tuhansien ihmisten mieliin, saada heidät näkemään niinkuin minä näen, arvostelemaan asioita ja tapahtumia minun kannaltani.

Ja minun kantani. — Se oli yhtä väärä kuin kaikkien muidenkin. Minulla ei ollut totuutta tarjottavana, ja jos minulla olisi ollutkin, en olisi sitä saanut painoon. Kaiken täytyi kulkea ensin siivilän lävitse, muuttua standarttimuotoon, sulautua kaikkeen siihen, mikä ennen oli sanottu, mukautua puolueen ajatustapaan ja päämääriin.

Suuri tyhjyys valtasi minut. Minä tunsin sen kaikin aistimin, kaiken tarkoituksettomuuden, kaiken pienuuden, kaiken koomillisuuden. — Minä elin — värisevin aivoin kerätäkseni kokemuksia, ahmiakseni aistimuksia, yhä uusia ja uusia, sulattaakseni ne toistensa yhteyteen ja sitten viedäkseni ne hautaan mukanani. Minkä tähden... mitä varten...?

Minä nauroin itsekseni... Nauroin tahallani ääneen kuullakseni oman ääneni kaiun ja ihmetelläkseni, kuka minä olin. Ääni erkani minusta, heijastui seinistä ja kantautui taas korviini. Minä tajusin sen, se tuli ulkoapäin ja kuitenkin se oli minun oma ääneni. Se oli tekoa, työtä, energiaa. Se oli elämää.

Minä tunsin itseni koomilliseksi. Ajatukseni kulkivat vanhoja latuja, synnyttämättä mitään uutta. Kysymykseni olivat kaikille yhteiset. Ne oli jo ennen ajateltu miljoonia kertoja, puhuttu, kirjoitettu... Minä en kyennyt tuomaan mitään uutta valoa vanhoihin probleemeihin. Niiden pohtiminen oli hedelmätöntä.

Valoreklaamit kiersivät liekkeinä seinää. Ulkona satoi. Silmiäni poltti.

Kaikki tietysti pohjaltaan perustui määrätyille hypoteeseille. Hypoteesit olivat välttämättömiä, jotta ihminen voisi elää. Ajatteleva ihminen nimittäin. Ihmisen erotti eläimestä vain se, että ihminen vaati elämänsä perustaksi määrättyjä hypoteeseja. Uskonnon tehtävänä oli valmistaa hypoteesit sopivaan ja helposti omaksuttavaan muotoon, standardioida ne. Meidän aikamme uskonto teoreettisena — ei! teologisena rakennelmana oli vanhentunut. Maailmansota oli sen suuri konkurssi. Meillä ei ollut enää hypoteeseja. Teoreettisesti katsoen emme siis voineet elää. Mutta elämä ei ollut teoriaa. Me saatoimme elää ilman hypoteeseja, mutta meidän elämäämme ympäröi tyhjyys...

»Sisään.»

Ilmeeni oli asiallinen ja tarmokas. Sellaisen miehen ilme, jolla ei ole aikaa tuhlattavana, joka tietää, mitä hän tekee, joka ilmaisee ajatuksensa suppeasti, ilman turhia sanoja. — Se oli tullut kasvoilleni automaattisesti.

Korte hiipi sisään harmaana ja teräväsilmäisenä.

»Terve. — Työ sujuu hyvin, häh. — Pistäydyin sisään katsomaan ja onnittelemaan. Sanoivat alhaalla, että sinussa on hyvää ainesta. Mitä tuumit hommasta? — Ajattelin, että olet väsynyt, niin että pieni ryyppy... häh.»

Minä yritin olla reipas ja huoleton.

»Hauskaa hommaa, peijakas, mutta hermoille se käy ajan pitkään. Olin juuri pois lähdössä. Minne mennään istumaan?»

»Vanhat paikat ovat turvallisimmat. Häviää vaihtelun kaipauskin, kun vanhentuu ja vakiintuu.»

Vedin päällystakin ylleni ja sammutin sähkön katsottuani, että kaikki oli järjestyksessä. Korte hieroi käsiään tyytyväisenä.

* * * * *

Konjakkiteetä.

»Helkkarin hauska, että sain sinut käsiini. Olen yksin ja... no niin... tämä sadekin on niin noloa. Ja yksin on ikävä ryypätä. On ihan se tunne kuin olisi kaappijuoppo, vaikka sitä kai minä vähitellen alan ollakin. — Sinä olet vielä nuori, ja minulle tekee hyvää katsella nuoruutta. Se on rasittava ala muuten, sanomalehtityö, ja se vie hermot pilalle.»

Korte vaikutti hyvin inhimilliseltä. Hänessä oli jotakin avutonta ja ikäänkuin anteeksipyytävää. — Konjakki toi hiukan punaa hänen poskilleen ja kiiltoa silmiin. Hänen tukassaan alkoi olla jo harmaata, vaikka hän tuskin saattoi olla kymmentä vuotta minua vanhempi. Hän puheli välittämättä odottaa vastausta, ikäänkuin keventääkseen itseään. Lasi tyhjeni nopeasti.

Konjakki teki suloisen lämpimän olon. Jalkani olivat märät, ja ääneni oli mennyt hiukan painuksiin. Mutta nyt katosi väsymys ja harmaus. Olin ollut äsken hiukan idioottimainen, pessimismihän on idioottimaisuutta — tai mahdollisesti oli vatsani ollut epäkunnossa. Tunsin äkillistä toimintahalua. Tilasin lisää juotavaa ja sanoin Kortteelle:

»Minä maksan. Juhlitaan hiukan uutta virkaani, kun se tuntuu kerran hyvin menevän.»

Korte nauroi vahingoniloisesti hihittäen.

»Sinä olisit kuitenkin joutunut maksamaan. Minä mietin juuri, kenet saisi tarjoamaan, kun olen aivan poikki. Ne kirotut vekselit tekevät pään harmaaksi. Tiesin, että sinulla on rahaa.»

Itserakkauteni sai pienen, aivan pienen kolauksen, mutta ärsytys hävisi kohta. Korte oli kuitenkin kunnon toveri ja hänen kanssaan oli hauska puhua. Ja hän oli yhtä yksin kuin minäkin. Ja ulkona satoi. Ja oli syksy.

Tarjoilijatar oli vaalea ja nuori. Vyötäisiltä kapea, sääret hienopiirteiset. Puuteria, ja silmät. — Korte puheli hänen kanssaan, laski leikkiä, iski silmää.

»Oletko Caritasta nähnyt... ja Hellasta. — Se poika tekee itsensä vielä kerran kuuluisaksi. Hän on kyllin sairas ollakseen taiteilija, mahdollisesti myös kyllin sairas ollakseen nero. Mutta sehän ratkaistaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. — Modernismiä, saakeli! minä en ymmärrä runoudesta hölyn pölyä, mutta minusta on hauska nähdä, että tulee myös jotakin uutta. Ja nykyaika on sentään toista kuin se, kun isä lampun osti.»

Minä vihasin Hellasta. Vihasin hiljaa, tympeästi ja tarmokkaasti välittämättä syistä. Tunsin olevani hiukan humalassa.

Korte puheli lakkaamatta, mutta en viitsinyt kuunnella. Hänhän oli vain ennen aikojaan vanhentunut juoppo, jonka käytös oli töykeä ja vastenmielinen... Tai ei, hänhän oli kuitenkin etevä sanomalehtimies, jota kaikki pitivät arvossa. Ja tuo käytös oli vain naamio. Rouva Spindel oli hysteerinen, vanha nainen ja Korte oli valvonut yön ja hoidellut häntä, vaikka tietysti siinä saattoi olla muutakin. — Rouva Spindelissä taas oli jotakin likaista, jotakin eläimellistä Hän oli kylmän ja kostean kiiltävää ja kuumaa...

Ajatukset kertautuivat nopeassa tahdissa aivoissani. Se oli piiri, josta en päässyt eteenpäin. — Caritas ja Hellas, — ainako minun piti ajatella heitä yhdessä. Minulla ei ylipäänsä ollut mitään halua ajatella Hellasta. Hellas oli luotaantyöntävä, vastenmielinen. Mutta Caritas, Caritas oli suloinen tyttö, häntä olisi ihana rakastaa, — äsh, minä olin heikko... Ja miksi miehen aina pitäisi olla niinkuin härkä.

»Korte hei, pitääkö miehen olla aina niinkuin härkä?»

»Ahah, johan sinä alat herätä. Minä luulin sinun alkavan sammua.»

»Hullu, eihän nyt parista lasista vielä mitään tunne. Nyt minä vasta aloitan. — Neiti!»

»Hänen nimensä on Margit», sanoi Korte ja iski minulle silmää rivosti hymyillen.

»Osh, alkoholi herättää kaikki alhaisimmat vaistot esiin. Tässä on varmasti spriitä mukana. Maku ei ole oikein hyvä.»

Ravintola oli melkein tyhjä. — Huoneen toisella puolella istui joku pankinjohtaja naisensa kanssa. Hänen kasvonsa punoittivat, ja kalju pää kiilsi hikeä.

Tyttö tuli hymyillen, ja hänen silmänsä... Korte sieppasi hänet polvelleen. Tyttö oli närkästyvinään, mutta nauroi kuitenkin.

»Eikös Margit anna vanhalle sedälle yhtä pusua... ja lisää konjakkia.»

Minä inhosin Kortetta.

»Toinen herra on niin vakava.»

»Hän on kiltti poika, Margit, ja vakava. Et saa iskeä silmää hänelle. Hän voi tehdä valituksen kassalle.»

Tympeää, tympeää, tympeää. — — — Puotityttöjä ja sakilaisia. — Mutta tyttö oli todellakin sievä. — Mutta ei! Seuraavana päivänä olisi kuitenkin krapula ja lankeemuksen tunto ja ehkä tauti... kuka tuommoisesta saattoi tietää. Ravintolassa iltakaudet humalaisia miehiä palvelemassa.

Korte katseli minua tutkivasti. Hänen kasvonsa olivat yht'äkkiä taas kovin väsyneet ja vanhat.

»Kuule, suo anteeksi. Toivottavasti et loukkaantunut. Katso, minä tunnen tytön ennestään. Olin kerran elävissäkuvissa hänen kanssaan. Ei mitään muuta. Ja hän itki siellä. Sentimentaalinen pikkutyttö, jolle miehet ovat raakoja tultuaan humalaan.»

Korte on kuitenkin parempi kuin kukaan meistä, oli Hellas sanonut.

»Katsos, poika, minä olen nyt vain tällainen karkea, vanha juoppo, mutta käy sääliksi. Hänen kohtalonsa on kuitenkin varma. — Niinkuin minunkin kohtaloni. Elämä on niin pirullista, eikä jaksa aina taistella. Parempi on juoda ja unohtaa. — Mutta sinä olet nuori ja sinusta tulee onnellinen. Ehkä sinä löydät jotakin, jonka puolesta kannattaa elää. Minulla ei ole kiintopistettä. Työpöydän äärestä kapakkaan ja takaisin. Kuta pikemmin pääsen loppuun, sen parempi. — Suo anteeksi, että puhelen tällaisia, mutta syksyllä tulee aina sentimentaaliseksi, — märät lehdet liimautuvat kadun pintaan, niinkuin ihmiset takertuvat kiinni elämään.»

Minun teki mieleni itkeä. Olin tietysti humalassa niinkuin Kortekin. Vesisilmäinen juoppo, joka yritti kerjätä sääliä itselleen. Särkynyt elämä, mutta se oli hänen oma syynsä. Minua puistatti ajatellessani, kuinka lähellä olin jo itse samanlaista kohtaloa.

Ei, jos kerran pitää itkeä, niin voi itkeä vuoteessaan ja tukkia kasvonsa tyynyyn. Nauraa ja olla ivallinen ihmisten seurassa — näytellä hyvin osansa, niin että voi olla tyytyväinen, kun esirippu laskee. — Väkevät sydämet — eivät kerjää sääliä — väkevät sydämet — murtuvat yksin. Jokin rytmi alkoi soida sielussani niinkuin teräsvasarain kalke. — Nyt saatoin kysyä sitä, mitä en ollut tahtonut ajatella — sitä, joka oli painanut alitajuntaani monta viikkoa:

»Kuule Korte... Tiedätkö, onko Hellaan ja Caritaksen välillä suhde?»

Korte säpsähti ja katsoi minuun aivan kuin olisi tahtonut lyödä, naurahti pakotetusti ja sanoi venytellen ikäänkuin tarkoin punniten jokaista sanaa:

»Suhde... hm... sillä sanalla on niin monta merkitystä. Tai, miksi yrittäisin kieroilla. Sinä tiedät kuitenkin, että minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta miten sinä sitä olet tullut ajatelleeksi?»

»Oh, en tiedä. Juolahti mieleeni tässä, ja minusta vain tuntuu siltä kuin siinä olisi jotakin.»

»Niin, miksi minä en oikeastaan voisi sanoa sinulle sitä. Hehän olivat joku aika sitten hyvin paljon yhdessä. Heidän piti kai mennä naimisiinkin, mutta siihen tuli jotakin väliin... Caritashan on hyvin rikas... tiedätkö sitä?... ja Hellas taas verrattain köyhä. Luulen, että hän elää nykyjään vain kirjoitteluillaan, ja se on tietysti verrattain kurjaa. — Ei silti, se seikka ei tietystikään voi vaikuttaa enää nykyaikana eikä Hellas ole sen luonteinen. Mutta jotakin siinä piilee. — Nythän he seurassa ovat kuin kaksi tiikeriä samassa häkissä, ivaillevat toisiaan ja muuten... Mahdollisesti Caritas ei lopulta huolinut hänestä... Poika, oletko rakastunut?»

»Älä nyt hulluja... Muuten vain tulin ajatelleeksi.»

Tietysti minä rakastin — rakastin hullusti, järjettömästi, erittelemättä. Kaipasin hänen läheisyyttään, hänen äänensä sointua, hänen kevyttä, ivailevaa puhettaan. — Hänen hiuksensa olivat hiukan karheat poskea vasten. Hänen silmissään saattoi piillä tuhat eri vivahdusta.

Minä tahdon Pekingin keisarin pään. Me olimme leikkineet. — Oh, Caritas, minä olen nostanut valkean lipun.

Mutta me olimme saattaneet Caritaksen hänen kotiovelleen ja eronneet nauraen ja leikkiä laskien. Hellas oli saattanut minut vielä ovelleni ja palannut samalla autolla Kaivopuistoon. — Hellas oli siis köyhä. — Minä olisin tietysti voinut maksaa auton silloin — tai luultavasti hän olisi loukkaantunut siitä. Ei, nykyaikana ihmiset voivat suhtautua vapaasti toisiinsa myös tuontapaisissa asioissa. Hellas olisi varmasti epäröimättä mennyt naimisiin Caritaksen kanssa tämän rahoista huolimatta, ellei... Ehkä Caritas ei rakastanut häntä... Ehkä Hellas ei halunnut sitoa itseään.

Sitoa itseään... Minä olin joskus epämääräisesti ajatellut naimisiin menoa. Tietysti tulisin joskus tekemään sen, mutta se tuntui vielä niin kaukaiselta. Kun olin joskus väsynyt — ikävöin toveria, joka voisi ymmärtää... jonka olkapäähän voisi painaa päänsä, jonka kanssa voisi yhdessä katsella tyhjyyttä kasvoihin, turvallisempaa kahden kuin yksin. — Valita vapauden, itsekkyyden... niin, mitä oli vapaus oikeastaan muuta kuin itsekkyyttä... ja elämän onnen välillä. Mutta siihen tarvittiin kaksi. Ja vuosi vuodelta olin oppinut ymmärtämään, mitä on yksinäisyys, haava, katkeruus, johon ei ole parannuslääkettä...

Oh, Caritas, minä olen nostanut valkean lipun.

Hätkähdin Kortteen katseeseen. — Se oli niin väsynyt, niin sanomattoman katkera. — Ja ulkona satoi. Asfalttikäytäviin oli liimautunut tuulen ajamia lehtiä.

»Caritas. — Jospa minä olisin nuori, niinkuin sinä, jospa minulla olisi terve iho ja kirkkaat silmät vielä, jospa voisin rakastaa, niinkuin nuoret rakastavat...»

Korte oli sivuuttanut rajan ja oli auttamattoman hellämielinen. Ihmettelin alkaisiko hän myös itkeä.

»Neiti, kaksi lisää.»

Mitä muuta oikeastaan toimitti tehdä. — Juoda ja unohtaa. Minulla oli työni päivisin, ja — ulkona satoi.

Pikkuveli.

Huoneen toinen pää oli tullut pimeäksi. Alkoivat sammuttaa valoja.

»Haaska.»

Punanaamainen pankinjohtaja toisella puolella huonetta oli noussut puoleksi pystyyn. Lasi putosi pöydältä ja kiersi kilisten lattiaa. Kuului läimäys, nainen oli kyyristynyt sohvannurkkaan ja huusi kimeällä äänellä suojellen päätään käsillään. Portieri kiirehti apuun. Hän horjui, humalassa. Hänen kasvonsa olivat kuin harmaata, tahmean rasvaista, veden liottamaa imupaperia.

»Haaska... haaska... haaska... haaska...»

Pankinjohtaja kiljui käheällä äänellä, joka katkeili kohotessaan kimeäksi. Hän piipitti koomillisesti. Kaljussa kiilsi hikeä.

Nainen oli äärimmilleen säikähtynyt, vapisi ja nyyhkytti hiukan hysteerisesti ja vastenmielisesti. — Hänen pukunsa oli yksinkertainen ja kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.

Minä yritin nousta, mutta Korte painoi minut takaisin tuolilleni:

»Hiljaa, hiljaa, se on suljettu seura. Pientä, intiimiä huvittelua. Kyllä hän tasaantuu. Sinä vain pahentaisit asiaa.»

Hän oli oikeassa. Pankinjohtaja heilahti toiseen äärimmäisyyteen. Nojasi pöytää vasten rypistäen pöytäliinan ja kaataen lasit itki nyyhkyttäen ja tutisi koko ruumiiltaan. Portieri veti häntä kyynäspäästä ja johti hänet eteiseen. Kyynelet vierivät pitkin hänen kasvojaan. Hän oli säälittävä ja muuttunut, mutta kun tarjoilijatar antoi hänelle laskun, alkoi hän uudestaan kiroilla ja rähistä. Eteisestä kuului hänen äänensä käheänä ja siihen sekaantui portierin rauhoittava ääni.

»Eikös painuta nukkumaan. On kai jo saatu kylliksi.»

Korte horjui hiukan. — Minä olin selvinnyt pienestä alkuhumahduksesta. Katulyhtyjen valo heijastui valkeina läikkinä märästä asfaltista. Ilma oli kuin sekoitus raakaa spriitä ja sitruunasoodaa.

Kotona oli pimeää, mutta sain sen vaikutuksen kuin Pikkuveli olisi painunut vuoteeseensa vasta kuultuaan minun askeleeni rapussa. Hänen suuri radiokoneensa, jonka kanssa hän puuhaili illat, oli aivan kuin sitä äsken olisi kosketeltu. Ja huoneessa viipyivät vielä kaukaisten kaupunkien äänet.

Minä olin antanut Pikkuveljelle ankaran ultimaatumin olla viimeistään kello yksitoista vuoteessa, sillä hänen kouluunmenonsa aamuisin oli verrattain raskasta, enkä minä halunnut antaa liian paljon poissaolotodistuksia parin tunnin päänsäryn tähden. Nyt hän oli tietysti puuhaillut koko illan. — Katselin muistiinpanovihkoa. Siihen oli merkitty kolme uutta kaupunkia ja niiden aaltopituudet.

Koko minun puolihumalainen pessimismini oli poissa. Kuulin, kuinka Pikkuveli seinän takana liikahteli vuoteessaan. Ja taas minä uskoin, uskoin aivan vaistomaisesti ja järjettömästi, että minun elämässäni oli joitakin arvoja — mitä ja minkälaisia, sitä en kyennyt selvittämään. Ja se oli tarpeetonta.

Kun olin sammuttanut valon ja sulkenut silmäni vuoteessa, näin selvänä Kortteen kasvot, surullisen väsyneet ja yksinäiset. Ja korvissani soi Caritaksen ääni...

IV

»Toimittaja Hart?»

»Puhelimessa.»

»Täällä Hellas, iltaa.»

Minä olin hämmästynyt. — Hellaan oli pari kertaa nähnyt jossakin kadulla. Helsinkihän on niin pieni, mutta hänellä oli aina ollut kiire ja me olimme tervehtineet niinkuin tavallisesti hyvänpäivän tuttavat. Työni toimituksessa oli vaatinut myös niin paljon omaa aikaani, että en ollut paljoakaan ehtinyt ajattelemaan häntä enkä Caritastakaan. — En jaksanut käsittää, mitä syytä Hellaalla saattoi olla soittaa juuri minulle. Minä olin suhtautunut häneen tavallaan vihamielisesti siitä asti, kun olin kuullut, että Caritaksen ja hänen välillään oli ollut jotakin.

»Soitin vain kysyäkseni, mitä hommailette tänä iltana. Olen tehnyt työtä viime aikoina ja olisi hauska viettää yksi ilta hiukan kevyemmin. Onko teillä mitään sitä vastaan?»

Asia oli käsittämätön. Mitä yhteisiä intressejä Hellaalla ja minulla saattoi olla, niin että hän kutsui minua mieluummin kuin ketä muuta tahansa. Mehän elimme oikeastaan äärimmäisen erilaisissa henkisissä ilmapiireissä, emmekä vielä ainakaan olleet löytäneet mitään yhdistävää sidettä. En halunnut kieltäytyä, mutta toiselta puolen taas otin kutsun vastaan hiukan peljäten. Hänellä oli kuitenkin henkinen yliote minuun nähden, vaikka hänen ajatustapaansa saattoikin nimittää vain paradokseilla leikkimiseksi.

»Tapaamme siis Gambrinissa.»

Hellas oli jollakin tapaa muuttunut. Hänen silmiensä pistävä ja ivallinen ilme oli kadonnut, niissä oli jotakin apua etsivää ja, jos mahdollista hänestä niin sanoa, rukoilevaa. — Huomasin ensimmäisen kerran, että hänen takkinsa oli kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.