Part 6

»Minä rakastan — ja kuitenkaan ei ole rauhaa muuta kuin kuolemassa. Ja kaikki on minun syyni. Hän on ihana nainen — ainoa nainen maailmassa. Hänen silmänsä — ne ovat maailma, ne ovat kaikki kaukainen — Konstantinopoli, Birma, muskottipuut ja mangrovesuot — ne ovat valheauringot napaseudun jäällä. Sanovat, että hän on rakastanut niin monta miestä, että hän on syntinen. Ja Jumala! Jumala! minä olen kuitenkin kaikkeen syyllinen. — Miksi minä annoinkaan teille hänen kuvansa — olin hullu, järjetön, mutta ette te vielä tiedä, mitä tuska on. Ei! ei! ei missään tapauksessa. Minä en tahdo sitä takaisin. Minä olen sen kerran antanut pois, ja se ei koskaan palaa minun luokseni. Kerran te ymmärrätte. Se ei saa palata. Minä olen kuitenkin liian heikko. Minä en kestäisi. Se on tuli, se on helvetti. Sen tähden minä tahdon kuolla. Minun täytyy kuolla. Minä olen turmeltunut, tuhoutuva siemen. Minä olen lahonnut loppuun. Ymmärrättekö, minun täytyy kuolla, ja minä pelkään! pelkään! — Ja luulin olevani niin rohkea sen edessä.»

Hän houraili. Sitten hänen silmänsä selvisivät ja saivat entisen luonnottoman kiiltonsa. Hän veti kätensä pois. Se oli rauennut ja veltto.

»Miten yksin voi ihminen olla. Eikä kukaan saa tietää sitä. Minun täytyy säilyttää illusioni — illusioni elää vielä silloin, kun minä olen hävinnyt, kirkas, säteilevä illusioni, jolla on auringon siivet. — Minä tahtoisin kertoa, että edes joku tietäisi, että edes joku ymmärtäisi. — Ei! se on vain säälin tavoittelua, raukkamaista. Me kuljemme vuorten huipuilla, meillä on metallisiivet ja aurinkopanssari. Rakkaudesta, rakkauden tähden!»

Miten raukkamainen minä olinkaan. — Huomasin, että olin suorastaan ojentautunut eteenpäin kaikki lihakset jännittyneinä kuullakseni jonkun sanan, jonkun katkonaisen lauseen, joka johtaisi minut jäljille. Minulta puuttui keskusajatus. Se, jonka ympärillä hourailevan ajatukset liikkuivat. Vetäydyin taaksepäin, mutta Hellas käsitti väärin liikkeeni. Hän tuli äkkiä aivan kylmäksi ja rauhalliseksi.

»Lähtekää vain, jos haluatte. Minä en kaipaa sääliä. Tai kyllä kaipaan, kaipaan sanomattomasti, mutta kieltäydyn ottamasta sitä vastaan. Ajatelkaa, kuinka suurenmoista — kieltäydyn jyrkästi ottamasta vastaan sääliä. Siis! kerjään sääliä.»

Hän nauroi, — pitkään, läähättäen, järjettömästi, melkein tukehtumaisillaan. Hänen hengityksensä oli kuin nyyhkytystä. Minua pelotti, pelkäsin, että hermot olisivat murtuneet, mutta hän rauhoittui pian.

»Lukekaa minulle ääneen. — Runoja. — Mitä tahansa. — Se rauhoittaa minua. — Merkillistä huomata, kuinka heikkous kiihdyttää ihmistä. Ennen jaksoin aina hillitä itseni.»

Otin hätäisesti kirjan, joka oli päällimmäisenä. Se oli sama, jonka kerran aikaisemmin olin ojentanut hänelle. Lindsayn Kongo-runo avautui eteeni. Aloin lukea sitä hätäisesti — ääntäen väärin ja tajuamatta sisällystä. Mutta ehdittyäni kertosäkeeseen, keskeytti Hellas minut kädenviittauksella ja käänsi hitaasti suomeksi kaksi säettä:

»Ja minä olen nähnyt Kongon vierivän kumisevassa yössä leikaten djunglirantoja kultaisin vöin...»

Hän oli hetkisen aivan hiljaa, ja kertasi sitten samat sanat, äänessään sanomattoman paljon kaipausta ja hellyyttä. Kun hän jälleen alkoi puhua, ei se enää ollut hourailua.

»Miksi ihmisen täytyy olla köyhä. Joskus se tuntuu niin kovin katkeralta. Kun maailmassa olisi niin äärettömän paljon nähtävää, koettavaa, tunnettavaa. Kun koko maailma voisi olla minun isänmaani. Kaikki värikkäät maat, kaikki äänet, kaikki tuoksut olisivat minun. Pikajunien kiskojen jyskeestä kreolitytön nilkkarenkaitten helinään, loistoauton säkenöivistä kyljistä tuntemattomiin kukkiin Amazonasissa. — Katsokaa, se on kaipaus. Ja minun täytyy kuolla. Täytyy!»

Yritin rauhoittaa häntä selittämällä, että tämä menisi pian ohitse, että hän jo parin päivän kuluttua olisi jalkeilla.

»Olette oikeassa. Tämä kohtaus kyllä menee ohitse. Minua väsyttää. Luulen, että voin nukkua tämän yön, jos te olette lähelläni. Pelkäsin myöskin sitä, että tulisin mielisairaaksi. — Vaikka oikeastaanhan kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan epänormaaleja. Tarkoitan vain sitä rajaa, jonka yhteiskunta asettaa. — Muistatteko Chestertonin paradoksia: hullu on se, joka on kadottanut kaiken muun paitsi järkensä. — Koomillista, koko maailma on itse teossa ainoastaan suuri mielisairaala, mutta missä viipyy Ylilääkäri. Niin, ehkä hän on käynyt meidän luonamme ja konstateerannut tilamme. Me emme vain ole tunteneet häntä. Olemme luulleet häntä kohtalotoveriksemme. — Älkää pelätkö, ei tämä ole raivokohtauksen alkua. Tämä on vain minun tavallista filosofiaani. Voisimme tavallaan nimittää sitä praktilliseksi filosofiaksi, eikö totta? — Vakuutan teille, en tule hulluksi — ainakaan vielä. Teidän ei tarvitse olla noin kauhistuneen näköinen.»

Hellas hymyili minulle rauhoittavasti ja melkein suojelevasti. Mahdoin todellakin olla pelästyneen näköinen.

»Ja lopultakin, jos nyt paranen. Mitä se merkitsee? Vain sitä, että helvetti jatkuu hiukan kauemmin. Jo Sokrates huomautti, että jos yleensä on olemassa joku tuonpuoleinen elämä, ei se missään tapauksessa voi olla pahempi kuin se maailma, jossa me elämme. Pahempaa ei nimittäin voi yleensä olla, ymmärrättekö. Se oli hiukan ilkeästi sanottu, mutta kerrotaan, että hänellä oli paha vaimo. Xantippa parka, olen alkanut vuosituhansien takaa tuntea suurta sympatiaa häntä kohtaan. Historia on luonnollisesti tehnyt hänelle äärettömän paljon vääryyttä niin kuin kaikille todella jaloille sieluille. Ja jaloushan on vain suhteellinen käsite. Kukaties minuakin voisi sanoa jaloksi jostakin määrätystä näkökulmasta katsoen. Ja teitä. — Jos minä nyt paranen. Se merkitsee vain sitä, että ratkaisu siirtyy hiukan tuonnemmaksi. Se suuri ratkaisu.»

Hän oli rauhoittunut ja nojautui taaksepäin. Silmätkin painuivat hetkeksi umpeen, mutta avautuivat taas kohta.

»Ilkeä tunne tuo — juuri kun on nukahtamaisillaan, hätkähtää hereille. Se johtuu vain hermoista. Hermot ovat kauhistuttava järjestelmä. — Onneksi ne inhoittavat nytkähdykset ovat lakanneet.»

Minä olin varma siitä, että Hellas aivan tahallaan oli tehnyt kaikkensa tullakseen sairaaksi. Hän oli epänormaali. Muutamat lääkärit väittävät, että jokainen ihminen, joka yrittää tehdä itsemurhan, on mielisairas. Minä en kylläkään hyväksy sitä käsitystä, mutta teoreettisesti, sosiologiselta kannalta sitä täytyy pitää oikeana. Nyt riippui kaikki vain siitä, tahtoiko Hellas itse parantua. Jos hän ei sitä halunnut... Hänessä selvästikin oli taistellut kaksi vastakkaista pyrkimystä — rakkaus elämään, kaikkeen olevaan, elämänvietti, ja päinvastoin jokin tuntemattomista syistä johtuva julma tuhoutumisen pyrkimys, katkera ja hellittämätön, joka oli saanut hänet tekemään kaikkensa tullakseen yhä sairaammaksi, rasittamaan itseään liikaa, uimaan yöllä jääkylmässä vedessä, pakenemaan puolipukeissa ulos syksyiseen yöhön, hermostuttamaan itsensä niin, että nukkuminenkin kävi mahdottomaksi.

Nuo tuntemattomat syyt! Enää en ollut itsekään utelias. Nyt olisin tahtonut tietää ne voidakseni auttaa häntä, mikäli se oli mahdollista. Voidakseni seistä hänen rinnallaan ystävänä, toverina, jottei hänen olisi tarvinnut taistella taisteluaan niin julman yksin. Sillä hetkellä olin rehellinen. En ajatellut Caritasta, en ollut mustasukkainen — sillä hetkellä merkitsi minulle ihmiselämä enemmän kuin oma rakkauteni. En ollut järkevä... olin täynnä sekavia, erittelemättömiä tunteita.

Tietysti olin typerä, sillä mitä merkitsee itse asiassa yksi ihmiselämä. Minä omasta puolestani olin tavallani valmis kuolemaan — tietysti se olisi tuntunut hiukan katkeralta, hiukan liian aikaiselta, mutta en luullakseni olisi nostanut siitä liian paljon melua, ikäänkuin minä olisin ollut koko maailman keskipiste. — Ja juuri samalla tavalla tiesin Hellaan tuntevan. Ja kuitenkin kauhistutti minua sanomattomasti tietoisuus ja pelko, että hän kuolisi. Minuun oli siirtynyt osa hänen elämänviettiään. Hän oli suggeroinut minut tuntemaan samaa kuin hänkin, niin kuin joskus ratkaisevina hetkinä tapahtuu ihmisten kesken.

Miksi hän ei tahtonut elää? Miksi hän niin julman järjestelmällisesti etsi kuolemaa, vaikka kuitenkin pohjaltaan pelkäsi sitä. Saattoi ihailla sitä rohkeutta, jolla hänen oli täytynyt taistella kauhuaan vastaan ja jatkaa yhä edelleen alkamaansa tietä. Ja mikä mahtoi olla se, joka pakotti häntä eteenpäin. Jotakin äärettömän tuskallista sen täytyi olla. — Rakkaus — Caritas!

Olin näkevinäni valokuvan työpöydälläni — sen edessä orkidean kristallimaljassa. Piirre piirteeltä tarkastelin mielikuvituksessani Caritaksen piirteitä, etsien niistä sitä salaisuutta, joka painoi niin raskaasti. — Puoliavoimet huulet hymyilivät hiukan, pää oli kallistunut taaksepäin kuin suudelmaa varten, ja silmät tuijottivat katsojan ohi kaukaisuuteen.

Muistin Hellaan sanat nuoruudesta, joka vielä uskoo siihen, että jokaisessa naisessa piilee salaisuus. Hänelle ei ollut mitään salaisuutta enää. Ja se, minkä hän oli löytänyt, oliko se jotakin niin katkeraa, että se saattoi pakottaa hänet etsimään kuolemaa.

Ajatukseni alkoivat väsyä kierrellessään lakkaamatta saman asian ympärillä ikuisesti palaten lähtökohtaansa, pääsemättä lopulta askeltakaan edemmäksi. — Hellas näytti nukahtaneen vuoteeseen. Hänen silmänsä olivat kiinni; niiden alla näin sinisten varjojen joukossa paljon hienoja ryppyjä — noita ryppyjä, jotka kertovat siitä, että on elänyt liian paljon ja kokenut liian paljon. Suupieliin oli painunut katkeruuden poimu. Mutta se ei ollut vastenmielistä tyytymättömyyttä, niin kuin niin monella ihmisellä, vaan todellista, miehekästä tuskaa. Parransänki oli kasvanut pitkäksi muutamien päivien aikana. Se teki hänet avuttomaksi ja epäkorrektiksi.

Hän ei kuitenkaan nukkunut, sillä tuijottaessani häneen hän huomasi sen hermostuneen ihmisen luonnottomalla herkkyydellä ja aukaisi silmänsä.

»Olen taistellut loppuun ja ratkaissut suhtautumiseni elämään. Jos paranen, on se lykkäysaikaa, ja sitä ihanammalta on elämä silloin tuntuva. Ymmärrättekö, jokainen pikkuseikka, — kaikki se, mitä ennen ei ole edes huomannutkaan, saa aivan uuden ja arvaamattoman sisällyksen, kasvaa maailmankaikkeuden symbooliksi. — Nyt lupaan teille, että jään elämään, jos se on mahdollista, ja nukahdan kohta, kun olemme hiukan keskustelleet, — mutta vain yhdellä ehdolla. Teidän täytyy luvata kunnianne kautta, että ette milloinkaan puhu tästä yöstä kenellekään ihmiselle, — muistakaa, te tiedätte kyllä, ketä tarkoitan. Uskon, että ymmärrätte minua.»

Tietysti myönnyin. Mitä muuta olisin saattanut tehdä?

»Ja palkaksi kerron teille hiukan itsestäni. Ajatelkaa, mikä ihmeellinen palkka, saatte ponnistaa kärsivällisyytenne kuunnellaksenne sentimentaalisia lapsuusmuistoja. Kuten tiedätte, ei ole mitään hermostuttavampaa kuin kuunnella ja lukea muistelmia. Mutta minä tahdon edes hiukan purkaa itseäni. Älkää keskeyttäkö minua. Tehän tiedätte, että olen olevinani kirjailija, — annan kertomukselle siis asiaankuuluvan muodon, jättäen mahdollisimman paljon arvaamisen ja vaistoamisen varaan. Todenperäisyys on myöskin niin ollen epämääräinen asia. Mutta meillähän on maailmassamme olemassa ainoastaan epämääräinen todellisuus.»

Hellaan luonnottoman suuret ja kiiltävät silmät, hehkuva savukkeenpää, kallista, väkevää, amerikkalaista tupakkaa, — vihreäkupuisen lampun himmeä puolihämärä.

»Minä olen syntynyt rikkaaksi. Minulla on kaikki ylellisyyden nälkä veressäni. Isänihän oli rikas — hänellä oli tehdas, joka meni nurin maailmansodan alussa.

Minä olen mielenkiintoinen sekoitus perinnöllisyyden kannalta. Isäni oli tuota raskasveristä, aistillista, itämaiseen vivahtavaa tyyppiä, joka on hiukan veltto ja kiihkeä. — Äitini taas oli äärimmäisen herkkä ja hermostunut, älykäs, intelligentti, epäaistillinen. — He olivat siis aviopuolisoina mahdollisimman epäonnistunut pari. Minä olen sekoitus Itämaita ja Eurooppaa.

Kun olin kahdentoista ikäinen, toimitti isä äitini mielisairaalaan. Minulle on jäänyt salaisuudeksi, oliko hän todella sairas. Joka tapauksessa isäni halusi päästä hänestä eroon, — koko kotielämä oli ikuista taistelua aistillisen seksuaalisuuden ja luonnottoman herkkyyden välillä. Ehkä te ymmärrätte, mitä tarkoitan. — Kaikki tuo painoi luonnollisesti leimansa lapsuuteeni.

Siihen aikaan näin unia, — mielettömiä, itsetiedottoman sadistisia unia, — kuinka kidutin ihmisiä jollakin autiolla saarella, miehiä ja naisia, sidoin heidät, ruoskin heitä. Huomatkaa, en ollut silloin vielä seksuaalisesti herännyt. Minulle ei ollut mitään eroa miehen ja naisen välillä.

Olin varhaiskypsä, jo lapsena hermostunut. Miten äärettömästi saatoinkaan peljätä pimeän huoneen ovella. — Vähitellen aukeni minulle myöskin kirjojen maailma. — Jumala, kuinka minä luin, — kaikkea, valikoimatta. Minähän olin aivan yksin. Edes lapsena ei minulla ole ollut ystäviä. Se oli omituista elämää, mielikuvituksen ja todellisuuden rajoilla.

Olin kai jo neljännellä luokalla koulussa, kun keksin synnin. Tehän tiedätte itse... Parin vuoden ajan se vei minut kokonaan, niin että odotin ainoastaan yötä, jolloin saisin olla yksin vuoteessani. — Tunnettehan tuon... huoneessa kylmä vuode, joka hitaasti muuttuu lämpimäksi siinä maatessa.

Yläluokat olivat sitten taistelua hengen ja lihan välillä. Miten pelkäsin omaa itseäni ja kaikkia öitä. Ja kidutin itseäni. Tuska tuotti minulle kummallista nautintoa. Revin käsivarttani karkealla, ruostuneella neulalla. Kerran oli vähällä saada verenmyrkytyksen. — Ja luin — — tuhannen kirjaa!

Miten kaipasinkaan rakkautta, sitä rakkautta, josta nuoruus haaveksii. Minähän olin niin kipeän, palavan nuori. — Pimeinä iltoina kiertelin pitkin autioita katuja katsellen kuinka ihmisten ikkunoihin syttyivät valot. Se oli kaipausta, kuumasilmäistä, kiduttavaa ikävää.

Tietysti minulla oli joku koulupoikarakkaus. — Tehän tunnette nuo hyväilyt — silloin kun kukaan ei ole vartioimassa — liian paljon kahden. Vaaralliset, kiduttavat, huohottavat hyväilyt, jotka saavat polvet vapisemaan jälkeenpäin, jotka ovat tyydyttämättömiä. Minähän olin liian nuori.

Niihin aikoihin meni isäni tehdas nurin. Hän meni sen mukana. Ehkä muistatte vielä senaikuiset sanomalehdet. Se oli selvä onnettomuustapaus. — Tietysti teki hän sen itse, minulla ei ole koskaan ollut siitä epäilystäkään. Muuten oli hän aina ollut minulle vieras ihminen. Jälkeen jäi niin paljon, että sain yliopistolukuni suoritetuksi ilman velkoja.

Minussa on aina piillyt ikuinen oppositsionihenki. En voi sietää sitä, että joku on aivan varma asiastaan. Silloin täytyy minun aina ryhtyä vastustamaan, vaikka itse asiassa olisinkin samalla kannalla kuin hän. — Kouluaikana se sai minut kiistoihin toverieni kanssa — juuri siitä syystä ei minulla koskaan ole ollut ystäviä. Muistatte ehkä, kuinka kerran puhuin siitä julmuudesta mikä sisältyy sanoihin »meidän koulu».

Te jo tunnette tuon kuvan. Nuori ylioppilas, skeptillinen, muka hiukan blaseerattu, joka liikkuu veltosti kahviloissa ja kävelypaikoilla. Hermoheikko, sitä minä olin. — Ja silloin juuri tuli nainen. Tietysti vanhempi nainen, kokenut nainen, joka etsi uusia vaikutelmia, uusia väristyksiä, kuinka sanoisin.

Siihen aikaan olin vähällä tulla uskonnolliseksi. Niin selvästi tunsin, kuinka saatana heräsi minussa. — Mitä helvettiä ne yöt olivatkaan. — Hänessä oli kaikki se, mikä kykeni herättämään minussa sukuperintöni isän puolelta. Ja minussa itsessäni, omassa sielussani alkoi se kirottu taistelu, joka oli myrkyttänyt lapsuuteni. Sillä pohjaltaan minä kaipasin viattomuutta, arkaa hyväilyä — jos eksyimme vanhoihin, sisällyksettömiin fraaseihin, voisi sanoa — sielujen sympatiaa. Silloin en vielä käsittänyt, että ihminen on luotu kulkemaan yksinäisiä teitä.

Mutta siinä ei ollut kaikki. — Siinä oli vielä jotakin kammottavampaa. — Olen monasti yrittänyt eritellä tuon naisen sielua, mutta se on mahdotonta. Sen vain ymmärrän, että mies voi lyödä naista ja kirota naista — siinä ei ole mitään ihmeteltävää, se on niin luonnollista.

* * * * *

Tuo episodi merkitsi koko minun elämäni, minun sieluni ja ruumiini — siitä vasta alkoi minun taisteluni! — Ajattelin aikoinaan tappaa hänet, murhata hänet, mutta silloin en vielä ollut kyllin karaistunut. Ja hän oli jättänyt minuun niin paljon saatanaa, että suorastaan nautin ajatellessani, kuinka joku toinenkin syöksyisi hänen kauttaan samaan kadotukseen kuin minä.

Te ymmärrätte — tästä on jäänyt juuri pääasia pois

— ja tähän minä lopetan. Siihen loppui minun nuoruuteni. Siitä alkoi yksinäisten tie — — vuorenhuipuilla.

Siitä naisesta vielä. — Hän kuoli auto-onnettomuudessa. Hänen kanssaan kuoli muuan nuori mies. Ajoivat yhdessä jyrkänteeltä alas. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut nähdä kauhun hänen silmissään, kun hän huomasi toisen tehneen ratkaisevan päätöksen ja kääntäneen ohjauspyörän väärään suuntaan.

Se oli kuitenkin komea lähtö. Olen joskus istunut hetkisen pojan haudan ääressä. Minähän olin välillisesti syypää hänen kuolemaansa. Minun olisi pitänyt aikaisemmin tehdä se, minkä hän teki.»

Hellas vaikeni ja sytytti uuden savukkeen imien sitä pitkin, hermostunein vedoin. Hänen kasvoillaan oli ilme, josta saattoi päätellä, että hän nyt jo katui sitä, minkä oli kertonut. — Olen varma, että jos olisin lausunut ainoankaan sanan, hän olisi ajanut minut ulos.

Istuin siis aivan hiljaa vihreän lampun himmeässä valossa ja mietin. — Silloin kun Hellas alkoi puhua naisesta, oli sydämeni hytkähtänyt säikähdyksestä, sillä aivan ensimmäisinä silmänräpäyksinä olin luullut, että se oli Caritas.

Ja lopultakin, mitä lisää olin saanut tietää. — Kaikki tuo oli jotakin sellaista, minkä saattoi edeltäpäin aavistaa — ja juuri sen, mikä olisi voinut tuoda hänet lähemmäksi minua, juuri sen hän oli tahallaan jättänyt pois.

Hän oli antanut minulle ne kaikki perustiedot, joiden mukaan saattoi lähteä arvostelemaan hänen tekojaan, joiden mukaan hänen suhtautumisensa elämään kävi ymmärrettäväksi. Tärkein niistä oli kuitenkin jäänyt pois.

Hän ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän ajatteli ja tunsi. Se kaikki täytyi minun ainoastaan vaistota ja aavistaa. Hän oli paljastanut osan elämästään minulle niinkuin lääkärille, ei niinkuin ystävälle. Hän oli ollut minulle rehellisempi kuin ystävälle.

Pienessä, kiinalaisessa kupissa oli ollut keltainen neilikka. Ja parin vuoden ajan oli Caritaksen kuva hymyillyt hänen pöydällään. Huulet puoliavoimina kuin hyväilyä odottaen. — Ja hän oli ollut yksin — täynnä hellyyden nälkää, rakkauden nälkää.

Ihmisten seurassa kylmä, hiukan katkera mies. Skeptillinen, joskus melkein raaka. — Ja kaiken alla oli hänen elämänsä salaisuus, jota en ollut pääsyt lähemmäksi.

Hellas oli nukahtanut. Hän hengitti hitaasti ja rauhallisesti. Otsalle, hiusrajaan oli kihonnut hiukan hikeä. Savuke oli pudonnut hänen sormistaan ja poltti hitaasti reikää peitteeseen. Otin hiljaa sen pois ja nojauduin taaksepäin tuolissani. Juuri ennen uneen vaipumista näin Caritaksen kasvot aivan lähellä omiani, niin että saatoin tuntea hänen hengityksensä kasvoillani ja hyasintin tuoksun hänen hienossa ihossaan. — Se oli tuollainen unen, todellisuuden ja mielikuvituksen välittämä hallusinatio.

* * * * *

Aamulla, kun jo oli aivan valoisaa, heräsin siihen, että Hellas istui vuoteessaan ja katseli minua. Vihreä lamppu paloi vielä värittömänä valoisassa huoneessa. Koko ruumiissani oli epämiellyttävä, hiukan hikinen tunto siitä, että on nukkunut yönsä vaatteet yllä.

Hellas oli yhä hyvin kalpea, mutta muuten terveen näköinen. Hänen silmissään oli melkein poikamaisen veikeä ilme, kun hän arvokkaasti toivotti minulle hyvää huomenta ja sanoi:

»Olen tunnin verran seurannut teidän hidasta toipumistanne. Uskon, että sairautenne on nyt onnellisesti sivuutettu, kun olen uhrautuvasti ottanut teidät luokseni yöksi. Muistaakseni kerroitte eilen illalla olevanne hiukan huolestunut terveydentilastanne. Älkää pelätkö, tulette vielä näkemään monta onnellista päivää.»

Yli koko olemukseni välähti äkillinen riemu, äkillinen elämänvoima. Ihanan, aavistavan kirkas syksyaamu tunkeutui huoneeseen. Se oli kuin viesti onnellisesta ikuisuudesta.

Me olimme kuin kaksi poikaa. Minä ryntäsin hänen luokseen ja ravistelin häntä. Me nauroimme yhdessä ihanaa riemua täynnä. Koko maailma oli poissa meidän luotamme, oli vain tämä ihana hetki. Yö oli ollut painajaisunta, elämä oli ollut painajaisunta. Tämä oli ainoa todellisuus. Olla poika, leikkiä täynnä riemua ja erittelemätöntä uskoa!

Silloin tiesin, että me olimme ystäviä, todellisia ystäviä, ja että toveruus saattoi olla enemmän kuin mikään muu. Ja Hellas sanoi hymyillen:

»Mitäs helkkaria tässä nyt oltaisiin niin p... n tärkeitä!»

II.

VII

Pikkuveli oli rakastunut. — Minulle se oli jotakin hiukan koomillista, hiukan kaihomielistä, hiukan kipeää.

Ensimmäiset oireet ilmenivät jonkun verran ennen joulua. Pikkuveli vihelteli kimeämmin tullessaan kotiin, kierteli huoneissa, penkoi kirjoja ja heitti ne huolimattomasti jälleen pois, oli täynnä määrittelemätöntä toimintatarmoa, joka etsi purkautumistaan. — Hänen mielentilansa vaihteli elohopean tavoin ärtyisästä riemukkaaksi. Jonkun kerran tuli hän kirjoituspöytäni ääreen ja puristi minua takaapäin olkapäistä. Se oli ainoa hyväilymuoto, minkä me tunsimme.

Olin ollut hiukan huolissani hänen puolestaan, sillä syyslukukauden ajan oli hän ollut verrattain veltto — vetelehtinyt huoneessaan roskaromaaneja lukien tai istuskellut elokuvissa. Hän oli ollut hiukan hermostunut ja synkkä. Silmissä oli paljon pimeää ja hän ei enää katsonut minua aivan suoraan kasvoihin.

Monena iltana nukkumaan mentyämme olin loikonut vuoteessani hengähtämättä, hiljaa, peljäten. Kuunnellut ääniä hänen huoneestaan, hänen hengitystään, hänen kääntelehtimistään vuoteessa ennen uneen vaipumista. — Eikä minulla kuitenkaan ollut rohkeutta puhua hänelle mitään. Kaikki sanathan ovat kuitenkin lopulta turhia. On asioita, joissa kaikki ihmiset seisovat yksin, jotka yksin täytyy läpäistä.

Nyt hän oli jälleen sama kuin ennenkin — iloinen, reipas, hiukan kujeileva, täynnä noita koulupoikien vitsejä, jotka voivat hermostuttaa ihmisen hengiltä, ja joissa voi löytää arvaamattomia näköaloja nuoruuskauden sielunelämään. — Hän alkoi jälleen kymmenen minuutin aamuvoimistelunsa, ja lisäsi vielä siihen kylmän suihkun. — Iltaisin oli hän paljon poissa, mutta minä en ryhtynyt utelemaan hänen teitään — hymyilin ainoastaan hiukan ja pidin silmällä, ettei hän lyönyt laimin läksyjään.

Hän vaati itselleen smokingin, sillä hänen piti mennä sanojensa mukaan johonkin joulujuhlaan, jossa kuului asiaan olla iltapuvussa. — Kun hän sitten eräänä iltana kamppaili peilin edessä ensimmäisen kovan kauluksensa, tärkätyn paidanrinnan ja kauluksennappien kanssa, kysyin minä aivan viattomasti:

»Hänellähän on ruskeat silmät, eikö totta?»

»Älä houraile — nehän ovat aivan siniset niinkuin teräs.»

Vasta jonkun sekunnin kuluttua huomasi Pikkuveli, mihin ansaan hän oli hypännyt, ja mahdollisesti hänen kasvojaan hiukan kuumotti. Minä pysyttelin kohtuuden rajoissa, ja hymyni oli täysin luonnollinen ilman pienintäkään ironiaa. Hetken kuluttua purskahdimme yht'aikaa nauramaan, ja Pikkuveli ryhtyi selittelemään:

»Katsos, eihän se nyt mitään erikoista ole. Mehän olemme vain hyviä tovereita, ja hän on niin reilu. Hänen kanssaan voi puhua kaikista asioista — moottoripyöristä ja radiosta. Ja hän osaa ajaa autoa. Minä pidän hurjasti hänestä. Hän voimistelee ja tanssii... yksin nimittäin. Hänellä on oikein kaunis vartalo.»

Silloin minä tein pienen virheen. Muistaen omia ensimmäisiä haaveitani ja rakkauksiani kysyin:

»Oletko sinä jo suudellut häntä?»

Pikkuveli oli aivan hämmästyneen näköinen. Hän katsoi minua hiukan kysyvästi — hiukan ihmetellen:

»Minkätähden? — Mitä sinä tarkoitat? — Totta kai, jos kerran pitää oikein jostakin, niin saa kai häntä suudellakin. Ei tietenkään mitään tuollaista lepsua, niinkuin filmien loppukohtauksissa, vaan noin vain reilusti. Sehän on vain merkki, että pitää toisesta.»

Minä vaikenin. — Huomasin jääneeni ajastani jälkeen.

Siitä illasta lähtien vallitsi välillämme sanaton yhteisymmärrys. Pikkuveli oli joskus hiukan ihmetellen katsellut Caritaksen kuvaa pöydälläni ja sen edessä kristallimaljassa olevaa orkideaa, jonka vaihdoin pari kertaa viikossa pistäen kuihtuneet eksemplaarit pöytälaatikkoon. Vaistomaisesta hienotunteisuudesta ei hän ollut koskaan kysynyt siitä mitään.

Mutta eräänä iltapäivänä tuli hän kotiin mukanaan valokuva. Se oli tavallinen, suurennettu amatöörikuva, joka esitti urheilupukuista tyttöä auton vieressä hikisenä ja ruskeana nojautumassa auton jäähdyttäjää vasten. Se ei ollut mikään erikoisen kaunis kuva. Tyttö, housut jalassa, oli kohottanut kätensä kuin tervehdykseen vielä huohottaen jonkin ponnistuksen jälkeen. Se ei ollut mikään erikoisen kaunis kuva, mutta siinä oli kiehtovaa, hurmiokasta nuoruutta, joka sai minut melkein huokaisemaan.

Pikkuveli oli puuhaillut huoneessaan jotakin, ja kun astuin sinne, oli kuva seinällä kehyksissä. Kehykset olivat aivan yksinkertaiset, suoraviivaiset, metalliset. Ja kuin täynnä oppositsionihenkeä minun uhraamistapaani kohtaan Pikkuveli oli ripustanut kuvan alle nyrkkeilyhansikkaan.

Minut on voitettu, syrjäytetty. Pojalla oli makua.

Ja kaikki oli minulle jotakin hiukan koomillista, hiukan kaihomielistä, hiukan kipeää.

Juttu oli minusta hauska. Tunsin uteliaisuutta. Halusin nähdä tytön, ja Pikkuveli halusi myöskin näyttää minut tytölle, sillä hän oli ylpeä minusta. Minähän olin sanomalehdentoimittaja, ja minussa oli hiukan tuota kokemuksen synnyttämää välinpitämättömyyttä, joka tekee nuoriin ihmisiin ihailtavan vaikutuksen.

Kutsuin siis heidät eräänä iltana Capitoliin yhdeksän näytäntöön. En oikeastaan edes tiennyt, mikä filmi siellä oli, mutta ajattelin, että se joka tapauksessa kelpaisi. Kutsuni otettiin mielihyvällä vastaan.

Me odotimme, Pikkuveli ja minä, suuressa eteisessä ennen näytännön alkua. Ohitsemme kiersi pitkä ihmisjono, ja minä huomasin nauttivani kaikin aistimin sen yhteisestä, kärsimättömästä, hermostuneesta odotuksesta. Yritin arvioida, mitä kaikki nuo eri henkilöt olivat, jotka yhteinen filminälkä oli kerännyt tällä hetkellä tähän samaan paikkaan, jotka luultavasti eivät enää koskaan tulisi näkemään toisiaan näitten kahden tunnin jälkeen.

Konttoristeja, — kauppiaita, — juoksutyttöjä, — liikeapulaisia, — koululaisia pienin ryhmin, — ylioppilaita, — joukossa näkyi vilahtavan eräs professori rouvansa kanssa, — pari epäilyttävän maalattua neitosta parin epäilyttävän hienon herrasmiehen kanssa, — joku virkamies kuluneine päällystakkeineen, ruskea paketti kädessä, — joku leveähattuinen ja laajalahkeinen, tupakkaa syljeskelevä tyyppi.

Ja kaikki äänet, jotka sekautuivat yhdeksi ainoaksi epäselväksi sorinaksi. Tästä erottui joskus jokin selvä sana, jokin huudahdus, jokin lause.

Vielä verrattain uuden käytävän tuoksu sekautui puuterin ja hajuveden lemuun, kosteitten vaatteitten ja hien hajuun. Tuossa sekoituksessa oli jotakin eksoottista ja kiihkeää.

Koko joukon oli suggeroinut filmin huikea juoksu kankaalla, vaihtuvat kuvat ja filmitähtien illusoorinen viehkeys. He odottivat kaikki sulautuneina yhteiseksi, kollektiiviseksi joukoksi, voidakseen jonkin minuutin kuluttua yhdessä antaa samojen tunteiden ja aistimusten kiitää nopeasti vaihtuvin sarjoin halki aivojen. Etsiäkseen filmistä romantiikkaa arkipäiviin, illusionia, ihmettä!

Sillä hetkellä tunsin, mikä ääretön määrä nykyajan romantiikkaa piilee sanassa Hollywood, — mitä se merkitsee, että tietää kaikkien noiden loistavien filmitähtien todella olevan olemassa. Ymmärsin noiden filmihullujen tunteet, kun he kirjoittavat kirjeitä ja pyytävät valokuvia ja nimikirjoituksia ja juoksevat illasta iltaan elokuvateatterista toiseen.

Mietiskelyni katkaisi tytön saapuminen. Hän tuli, tervehti reippaasti eikä esittelyssä muodostunut mitään tavallista kankeutta ja tuota »mitä minä sanoisin» — hämilleen joutumista. Hän tarttui reippaasti ja toverillisesti, ilman muuta Pikkuveljen käteen ja me kuljimme ylös rappusia varaamaani aitioon.

Kulkiessani erittelin hänestä saamaani vaikutelmaa.

Lyhyt, pirteä turkistakki, pieni, päänmukainen hattu hiukan huolimattomassa asennossa, reippaat askelet ja solakka, poikamainen vartalo. — Silkkisukat tietysti, mutta niiden alla oli kylmää vastaan trikoosuojukset. Sen saattoi arvata. — Puuteria, se kuului asiaan, mutta ei liikaa. Kasvot hiukan tuota japanilaista, euraasialaista kirsikankukkatyyppiä, — mutta silmät olivat siniset ja harmaat, nauravat ja rohkeat. Sellaiset silmät, jotka katsovat maailmaa omanaan ilman teeskentelyä ja koketeerausta.

Hän piti yhä edelleen kiinni Pikkuveljen kädestä reippaasti ja toverillisesti. Siihen ei sekaantunut minkäänlaista tunnetta, että se olisi ollut jotakin vaarallista tai sopimatonta. — Varjelkoon, miksi eivät kaikki ihmiset saisi nähdä, että he olivat hyviä tovereita?

Minä se tunsin olevani vieraassa ympäristössä. Tyttö oli täydellinen nainen siinä, että hän heti ensimmäisessä silmänräpäyksessä oli ottanut yliotteen ja määrännyt suhtautumisen. Minulle ei jäänyt minkäänlaista mahdollisuutta esiintyä vanhana ja kokeneena, hiukan setämäisenä, niinkuin olin ensin kuvitellut.

Sijoittautuessamme paikoillemme aitioon huomasin ihmeekseni, että minulla oli hauskaa. Todella vilpittömän hauskaa. Saatoin nauttia kaikesta aivankuin joskus kauan sitten, — ympäristöstä, aitiosta, ihmisten katseista, jotka suuntautuivat alhaalta meihin, ohjelmalehtien ratinasta, valkoista kangasta verhoavasta kimaltavasta verkosta.

Pikkuveli auttoi turkin hänen päältään ja huolehti hänen mukavuudestaan. Saatoin todeta, että Pikkuveli oli ollut oikeassa sanoessaan hänen vartaloaan kauniiksi. Tein huomioita myös hänen polvistaan, ja totesin, että me, vanhempi sukupolvi, emme vielä kykene ottamaan lyhyitä hameita täysin luonnolliselta kannalta. — Minä ainakin katselin hänen polviaan melkein salaa ja peläten, että hän huomaisi katseeni. Ja kuitenkin tunsin, että hän olisi ihmetellyt, jos olisi huomannut minun ajatukseni. Tunsin itseni epämääräisen naurettavaksi, mutta sekin oli vain yksi osa hauskuutta.

Hän puheli jotakin etupäässä Pikkuveljen kanssa, mutta kuitenkin niin, etten minä millään tavoin tuntenut itseäni syrjäytetyksi. Koko tunnelma oli vapaa ja reipas. Me olimme tulleet pitämään yhdessä hiukan hauskaa, — kukaan ei ollut millään tavoin sidottu.