Part 1

ETELÄMEREN AURINGON ALLA

Kirj.

Jack London

Suomennos

Englanninkielinen alkuteos: The Cruise of the Snark

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

Omistettu Charmianille, joka palveli perämiehenä Snarkissa, hoiti ruoria yöllä ja päivällä — aluksen saapuessa ja lähtiessä satamasta sekä purjehtiessa ulapoilla — joka ei milloinkaan säikkynyt vastuksia, mutta itki, kun matka kaksi vuotta kestäneen purjehduksen jälkeen täytyi keskeyttää.

SISÄLLYS

1. Johdanto. 2. Käsittämätöntä ja selittämätöntä. 3. Seikkailuhenki. 4. Ensimmäinen maihinnousumme. 5. Kuninkaallista urheilua. 6. Molokain spitaaliset. 7. "Auringon talo". 8. Poikki Etelämeren. 9. Kuoleman paratiisi. 10. Luonnonihminen. 11. Kuninkaallista kestiystävyyttä. 12. Kivenheittokalastusta Bora Boralla. 13. Salomonin saarilla. 14. Etelämeren kieltä. 15. Maallikkolääkärin kokemuksia. 16. Jälkikatsaus.

1

Johdanto

Matkamme sai alkunsa Glen Ellenin uima-altaalla. Uinnin välillä meillä oli tapana loikoilla hietikoilla, antaen ihon imeä lämmintä ilmaa ja auringon paistetta. Roscoe oli tehnyt muutamia matkoja huvipurrella, ja minä olin liikkunut hiukan merillä. Ehdottomasti johduimme keskustelemaan aluksista. Ja me puhelimme pienistä aluksista ja niiden merikelpoisuudesta. Esikuvaksi otimme kapteeni Slocumin ja hänen kolmen vuoden matkansa maailman ympäri.

Vakuutimme ensin, ettemme pelkäisi matkustaa maailman ympäri pienellä aluksella, esimerkiksi neljänkymmenen jalan pituisella. Vakuutimme sitten, että mielellämme tekisimme sen. Ja lopuksi vakuutimme, ettei koko maailmassa ollut mitään, minkä kernaammin olisimme tehneet.

"Mitäs muuta kuin teemme sen", sanoimme — leikillämme.

Sitten kysyin Charmianilta yksityisesti, halusiko hän todellakin sitä, ja hän vastasi, että se olisi aivan liian hauskaa voidakseen toteutua.

Kun seuraavan kerran loikoilimme vieretysten rantahietikolla ja otimme ilmakylpyä, sanoin Roscoelle: "Taidammepa lähteä!"

Olin aivan vakava, ja niin oli hänkin vastatessaan: "Milloinka lähdemme?"

Minun piti rakentaa talo maatilalleni, niin ikään minun oli ryhdyttävä hoitamaan hedelmäpuutarhaa, viinitarhaa ja monen monia pensasaitoja, ja minulla oli koko joukko muutakin toimitettavaa. Päädyimme harkinnan jälkeen siihen, että voisimme lähteä matkalle neljän, viiden vuoden kuluttua. Mutta samassa meissä rupesi heräämään seikkailuhalu. Miks'emme toteuttaisi heti aikomustamme? Eihän meistä kukaan nuorentuisi aikaa myöten! Hedelmäpuutarha, viinitarha ja pensasaidat kasvaisivat kyllä poissakin ollessamme. Kun sitten palaisimme, olisivat ne valmiina. Ja voisimme asua ladossa sillä aikaa kun taloamme rakennettaisiin.

Niin oli matkamme päätetty, ja Snarkin rakentaminen alkoi. Nimitimme aluksemme Snarkiksi sen tähden, ettemme pitäneet mahdollisena mitään muuta nimeä — tämä selitys annettakoon niiden tyydytykseksi, jotka muuten pitäisivät nimitystä jollakin tavoin merkillisenä.

* * * * *

Ystävämme eivät kykene ollenkaan ymmärtämään, minkä takia lähdemme moiselle matkalle. He värisevät, valittavat ja kohottelevat käsiään korkeutta kohti. Millään selityksellä heitä ei saa tajuamaan, että etenemme vähimmän vastarinnan tietä — että meidän on helpompi lähteä uhmaamaan valtameren ulapoita pienellä aluksella kuin jäädä kuivalle maalle, aivan kuten heidän on helpompi jäädä kuivalle maalle kuin lähteä merelle pienellä aluksella. Heidän mielentilansa on sopimattoman itsekäs. He eivät kykene vapautumaan omasta mielipiteestään. He eivät voi loitota kyllin kauas omasta itsestään nähdäkseen, ettei heidän vähäisimmän vastarinnan tiensä välttämättä tarvitse olla sama kaikilla muilla. Omasta myötä- ja vastenmielisyydestään ja omista haluistaan he tekevät mittapuun, millä mittaavat muiden myötä- ja vastenmielisyyttä ja haluja. Mutta se on väärin. Olen sanonut sen heille. Mutta he eivät kykene vapautumaan omasta kurjasta minästään hetkeksikään kuunnellakseen minua. Heidän mielestään olen joutunut järjiltäni. Minä puolestani tunnen osanottoa heitä kohtaan. Ymmärrän heitä. Kaikki olemme taipuvaisia uskomaan, että jokin on hullusti niiden järjentilassa, jotka ajattelevat toisin kuin me.

Viimeisen sanan saa aina "se miellyttää minua". Se ylittää kaiken filosofian, käyttää itse elämän sydäntä. Kun filosofia on kaikella voimallaan kokonaisen kuukauden saarnannut ihmiselle, mitä tämän pitää tehdä, saattaa ihminen seuraavassa silmänräpäyksessä sanoa: "Se miellyttää minua!" ja tehdä jotakin muuta — ja filosofia haihtuu savuna ilmaan. "Se miellyttää minua", se saa aikaan, että juomari juoja että itsensäkiduttaja pukeutuu jouhipaitaan. Se tekee toisen mässääjäksi ja toisen karun erämaan erakoksi. Se panee toiset tavoittelemaan mainetta, toiset kultaa, toiset rakkautta ja toiset Jumalaa. Filosofia on hyvin usein ihmisen tapa selittää omalta kohdaltaan: "Se miellyttää minua!"

Mutta palaan nyt Snarkiin ja niihin syihin, mitkä saavat minut lähtemään purjehdusmatkalle maailman ympäri sillä aluksella. Ne seikat, mitkä miellyttävät minua, ovat luonnollisesti sellaisia, joita pidän maailman arvokkaimpina. Ja arvokkaimpana pidän henkilökohtaista urotekoa en maailman suosion vuoksi, vaan oman tyydytykseni tähden tehtyä. Siinä on se vanha: "Minä olen sen tehnyt! Minä olen tehnyt sen! Omilla käsilläni minä olen suorittanut sen!" Mutta olen sitä mieltä, että maineteon pitää tapahtua elävässä elämässä. Haluan mieluummin voittaa uimakilpailussa tai hallita vikuroivaa hevosta kuin voittaa laakereita romaanikirjailijana. Kullakin on oma makunsa. Toiset pitävät viimeksi mainittua kilpailua kunniakkaampana kuin uimakilpailun voittamista tai hevosen taltuttamista.

Ylväimmän teoistani olen suorittanut ollessani seitsentoistavuotinen. Silloin kerran tunsin väkevästi ja täydellisesti eläväni. Olin kolmimastoisella kuunarilla Japanin rannikon edustalla. Olimme joutuneet taifuunin kouriin. Koko miehistö oli ollut kannella suurimman osan yötä. Tulin kannelle kello seitsemän aamulla, ja minut määrättiin ruoriin. Ei ainoatakaan purjetta ollut ylhäällä. Viiletimme myötätuuleen köysistö tyhjänä, ja vauhti oli raivokas. Aalto seurasi aaltoa kahdeksannespeninkulman päässä, ja myrsky tempasi niiden valkeat harjat siivilleen, niin että ilma oli aivan täynnä kiehuvaa vaahtoa. Ei millään erottanut enempää kuin kaksi aaltoa kerrallaan. Laivaa oli melkein mahdoton hallita, se kieppui puoleen ja toiseen hautaantuen vähän väliä veteen, mutkitteli lakkaamatta edestakaisin kaakkois- ja lounassuuntien välillä ja uhkasi kaatua joka kerta kun kohosi mahtavan aallon laelle.

Kävin paikalleni ruoriin. Laivuri seisoi vierelläni kotvan ja katseli, miten hoidin tehtävääni. Hän oli levoton nuoruuteni takia, hän pelkäsi, ettei minulla olisi kylliksi voimia eikä päättäväisyyttä. Mutta kun hän oli nähnyt minun onnellisesti suoriutuvan peräsimessä useista vaikeista tilanteista, hän meni aamiaista syömään. Sekä päällystö että miehistö oli aamiaisella kannen alla. Jos kuunari olisi joutunut poikittain tuuleen, ei kukaan heistä olisi koskaan palannut kannelle. Neljäkymmentä minuuttia seisoin siellä yksinäni ruoria hoitaen, hurjasti keikkuva alus ja kaksikymmentäkaksi ihmishenkeä käsissäni. Kerran hyökyaalto löi yli peräkannen. Näin sen tulevan, ja puolihukuksissa monen vesitonnin vyörähtäessä ylitseni — estin kuunarin ponnahtamasta tuuleen. Tunnin kuluttua pääsin vapaaksi, voivuksissa ja hiessä kylpien. Mutta olin suorittanut tehtäväni! Omilla käsilläni olin hallinnut ruoriratasta ja onnellisesti kuljettanut sataa puu- ja rautatonnia miljoonien tonnien painoisessa tuulessa ja aallokossa.

Minun tyydytykseni aiheutui siitä, että olin tehnyt tehtäväni — ei siitä, että kaksikymmentäkaksi miestä tiesi minun suorittaneen sen. Vuoden kuluttua oli enemmän kuin puolet heistä vainajina, mutta tekoni johdosta tuntemani ylpeys ei ollut vähentynyt puoleen. Minun on sentään myönnettävä, että olen mielissäni pienestä yleisöstä. Mutta sen täytyy olla aivan pieni ja käsittää vain sellaisia, jotka rakastavat minua ja joita rakastan. Kun silloin suoritan henkilökohtaisen uroteon, minusta tuntuu, että sillä teen oikeutetuksi heidän hellyytensä minua kohtaan. Mutta se on aivan muuta kuin tyydytykseni itse teosta. Se tyydytys on kokonaan omaani eikä riipu siitä, onko teolla todistajia. Kun olen suorittanut jotakin miehuullista, olen aivan haltioissani. Hehkun ihastusta, tunnen ylpeyttä, mikä on minun ja ainoastaan minun. Se on elimellistä. Jokainen soluni värisee siitä tunteesta. Ja se on hyvin luonnollista. Se on aivan Yksinkertaisesti tyydytystä siitä, että sopeudun olosuhteihin. Se on menestyksen tuntoa.

Ehyesti ja voimakkaasti eletty elämä on menestyksellistä. Menestys on sen hengitystä. Vaikean tehtävän suorittaminen on samaa kuin menestyksellinen mukautuminen ankariin olosuhteihin. Mitä vaikeampi tehtävä on, sitä suuremman tyydytyksen sen suorittaminen tuottaa. Niin on asianlaita silloin, kun hyppää ponnahduslaudalta uima-altaaseen ja tehden vartalonheilutuksen taaksepäin sukeltaa pää edellä veteen. Hypyn tapahtuessa hyppääjän asema on epätoivoinen, ja huimapäätä kohtaisi ankara rangaistus, jos hän epäonnistuisi ja putoaisi pitkin pituuttaan veteen. Luonnollisesti hän olisi voinut jättää tekemättä uhkayrityksen Hän olisi voinut pysyä maalla levossa ja rauhassa, ympärillään kesäilma ja auringon paiste ja luja pohja jalkainsa alla. Mutta hän oli toisenlaiseksi luotu. Sinä silmänräpäyksenä, jona hän kiiti läpi ilman, hän eli niin väkevästi, ettei hän milloinkaan olisi kyennyt sellaista kokemaan lujalla pohjalla.

Omalta kohdaltani tahdon mieluummin olla sellaisen miehen asemassa kuin katsella sivusta. Juuri sen tähden rakennutan Snarkin. Olen sellaiseksi luotu. Se miellyttää minua, siinä kaikki. Matka maailman ympäri tuottaa ihmiselle monia suuria silmänräpäyksiä. Tarkastelkaamme hiukan asiaa. Tässä minä nyt olen, pieni eläin, jota nimitetään ihmiseksi — kappale elävää ainetta, satakuusikymmentäviisi naulaa lihaa ja verta, hermoja, jänteitä, luita ja aivoja — kaiken kaikkiaan pehmeä ja hauras, helposti vahingoittuva, vajavainen ja heikko. Jos isken juonikasta hevosta turpaan rystysilläni, voi jokin käteni luu murtua. Jos panen pääni veden alle viideksi minuutiksi, hukun. Jos putoan kahdenkymmenen jalan korkeudelta, saatan murskautua. Olen ylen riippuvainen lämpötilasta: muutama aste yhtäälle — ja sormeni, korvani ja varpaani mustuvat ja putoavat pois; muutama aste toisaalle — ja ihoni palaa rakkuloille, kurtistuu ja irtaantuu värisevästä lihasta; muutama aste lisää jommallekummalle taholle, ja elämäni sammuu. Pisara käärmeen myrkkyä pääsee ruumiiseeni, ja lakkaan liikkumasta — iäksi. Lyijymurunen singahtaa kiväärinpiipusta päähäni — ja minut ympäröi ikuinen pimeys.

Hento ja heikko, kappale sykkivää hyytelömäistä elämää — siinä kaikki, muuta en ole. Ja minua ympäröivät mahtavat luonnonvoimat, jättiläisuhkaukset, tuhon titaanit, armottomat hirviöt, jotka välittävät minusta vähemmän kuin minä hiekkajyvästä, minkä muserran jalallani. Ne eivät tunne pienintäkään sääliä minua kohtaan. Ne eivät tunne minua. Ne ovat tiedottomia, sydämettömiä, eivätkä ne noudata siveysopin sääntöjä. Pyörremyrskyt, salamat, rankkasateet, tulvat, vuokset ja luoteet, vedenalaiset virrat, pilvenpatsaat, pyörteet, maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, tyrskyt, jotka jylisevät kuin ukkonen iskiessään kalliorantoja vasten, hyökylaineet, jotka lyövät yli suurimpainkin laivain musertaen ihmiset pehmeäksi taikinaksi tahi pyyhkäisten heidät mereen kuoleman kitaan — sellaiset järjettömät hirviöt eivät tiedä mitään siitä pienestä, hennosta luomuksesta, joka on vain hermoja ja heikkoutta ja jota hänen kanssaihmisensä nimittävät Jack Londoniksi ja joka omasta mielestään on "all right" ja aivan luomakunnan kruunu.

Kautta sen kuohuvan kaaoksen, mikä vallitsee noiden mainitsemieni jättiläisten vimmastuessa, on minun raivattava mitätön tieni. Se elämän hitunen, minkä muodostaa "minä", kuvittelee olevansa jumalallinen, jos sen onnistuu välttää niitä tai käyttää niitä palvelijoinaan. Ihanaa on rynnistää myrskyyn ja tuntea itsensä jumalalliseksi! Kun pieni hitunen sykkivää hyytelöä tuntee itsensä jumalalliseksi, sen tunne on paljon ihanampi kuin jumalan tuntiessa itsensä jumalalliseksi.

Meillä on nyt edessämme meri tuulineen ja aaltoineen. Meillä on edessämme koko maailman meri tuulineen ja aaltoineen, siis julma ympäristö. Ja sitten on edessä vaikea mukautuminen, mistä suoriutuminen tuottaa nautintoa sille pienelle, värisevälle, turhamieliselle hituselle, mikä on "minä". Se miellyttää minua. Olen sellaiseksi luotu. Se on turhamaisuuden minulle ominainen erikoismuoto, siinä kaikki.

Snarkilla matkustamisella on toinenkin puolensa. Koska elän, haluan myös katsella ympärilleni, ja koko maailmassa on enemmän nähtävää kuin pienessä kaupungissa tai laaksossa. Emme ole laatineet suurisuuntaisia matkasuunnitelmia. Mutta yksi seikka on aivan päätetty, ja se on, että ensimmäisenä satamapaikkanamme tulee olemaan Honolulu. Joitakuita yleispiirteisiä kaavailuja lukuunottamatta emme ole lainkaan miettineet, minne Havaijilta lähdettyämme ensinnä matkaamme. Sen päätämme vasta taipalella. Tiedämme nyt ainoastaan ylimalkaisesti, että purjehdimme Tyynen meren poikki ja käymme Samoalla, Uudessa Seelannissa, Tasmaniassa, Australiassa, Uudessa Guineassa, Borneolla ja Sumatralla, sekä että jatkamme matkaa Filippiinien kautta Japaniin. Sitten seuraavat Korea, Kiina, Intia, Punainen meri ja Välimeri. Sen jälkeen on reitti liian epämääräinen yksityiskohdittain viitoitettavaksi, joskin meillä on joukko suunnitelmia, mitkä aivan varmasti toteutamme. Aiomme viettää useita kuukausia Euroopan eri maissa.

Snarkista tulee purjealus. Se varustetaan myöskin bensiinimoottorilla, mutta tätä konetta tullaan käyttämään ainoastaan hätätilassa: jos esimerkiksi joudumme pahalla säällä karikko- ja matalikkoalueelle, tahi jos äkillinen tyven jättää meidät avuttomina virtavedessä ajelehtimaan. Ja rikiltään Snark tulee olemaan ns. ketch joolin ja kuunarin välimuoto. Viime aikoina on jooliriki osoittautunut parhaimmaksi. Ketchrikillä on joolirikin avut ja lisäksi joitakin sellaisia, mitkä on kuunarin rikillä.

Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan Snarkin pituudeksi piti tulla neljäkymmentä jalkaa vesirajasta, mutta havaitsimme, ettei siihen silloin mahtuisi kylpyhuonetta, ja siitä syystä olemme lisänneet vesirajapituuden neljäksikymmeneksiviideksi jalaksi. Suurin leveys on viisitoista jalkaa. Ei kansihyttiä eikä lastiruumaa. Kansi muodostaa yhtenäisen sileän pinnan, jossa on vain kaksi porrasaukkoa ja keulaluukku. Sen johdosta, ettei kannelle ole rakennettu mitään sen vastustusvoimaa heikentävää, olemme mahdollisimman hyvässä turvassa silloin, kun mahtavat hyökylaineet lyövät sen yli. Kelpaapa meidän kyyrötellä pahan sään päivinä isossa, tilavassa istuinlaatikossa, joka on korkealla suojalaidalla varustettu ja itsestään tyhjentyvä.

Miehistöä ei meillä tule olemaan. Tai oikeammin sanoen: Channian, Roscoe ja minä tulemme muodostamaan miehistön. Aiomme tehdä kaiken omin käsin, aiomme matkata maailman ympäri pelkästään omin avuin. Menköön syteen tai saveen, mutta omin käsin tahdomme aluksemme hoitaa. Luonnollisesti otamme kokin ja kajuuttapojan. Miksi kyyhöttäisimme lieden ääressä ruokaa valmistamassa tai pesisimme astioita ja kattaisimme pöytää? Moista voisimme tehdä maissakin. Ja meidänhän on oltava vahdissa ja hoidettava alusta. Sitäpaitsi minun on myöskin harjoitettava kirjailijan ammattia hankkiakseni itsellemme muonaa ja pitääkseni Snarkin asianmukaisessa purjehduskunnossa. Ja lisäksi minulla on maatilani... Onhan minun pidettävä huoli siitä, että viinitarhani, hedelmäpuuni ja pensasaitani jatkavat kasvamistaan.

Kun olimme lisänneet laivan pituutta saadaksemme sijaa kylpyhuoneelle, havaitsimme, ettei lisäystä kokonaan tarvittu kylpyhuonetta varten. Ja sentähden päätimme hankkia isomman koneen. Olemme tilanneet seitsenkymmenhevosvoimaisen, ja koska edellytämme, että se kykenee kuljettamaan meitä kymmenen solmun vauhdilla, tiedämme, ettei todellakaan ole olemassa virtaa, josta emme selviytyisi.

Aiomme tehdä joukon sisävesimatkoja. Snarkin pienen koon takia se on mahdollista. Kun saavumme sisävesille, poistamme mastot ja panemme koneen käyntiin. Ovathan edessämme Kiinan kanavat ja Jangtsekiang. Siellä tulemme viettämään kuukausia, jos vain saamme hallitukselta luvan. Ainoana sisävesimatkojemme esteenä tulee olemaan se saammeko hallitusten luvan. Mutta jos sen saamme, silloin voimme tehdä sisävesimatkoja melkein rajattomasti.

Niilille saavuttuamme voimme matkata sitä myöten sisä-Egyptiin. Voimme nousta Tonavaa pitkin Wieniin, Thamesia Lontooseen ja Seineä Pariisiin... Voimme myöskin Välimereltä nousta Rhone-virtaa myöten Lyoniin, siirtyä sieltä Saônelle ja Saônelta Marnelle Bourgognen kanavan kautta, minkä jälkeen Marnelta pääsemme Seinelle, ja sitä pitkin laskemme Havreen. Purjehdittuamme Atlantin poikki Yhdysvaltoihin voimme matkata ylös Hudsonia, kulkea Erie-kanavan kautta, sitten pitkin Suuria järviä, jättää Michigan-järven Chicagon luona, päästä Mississippille Illinois-jokea ja yhdyskanavia myöten sekä jatkaa retkeä alas Mississippiä Meksikon lahdelle. Sitten on suuria jokia Etelä-Amerikassakin. Luulen, että osaamme maantiedettä Kaliforniaan palatessamme!

Ihmisillä, jotka rakentavat taloja, on usein paljon päänvaivaa. Mutta jos moinen jännitys miellyttää heitä, kehoitan heitä rakennuttamaan sellaisen aluksen kuin Snark. Ajatelkaapa hetkinen yksityiskohtien herättämää jännitystä — esimerkiksi konetta koskevia. Millaiset koneet ovat parhaat? Kaksitahtisetko? Kolmitahtisetko? Nelitahtisetko? Huuleni ovat väsyneet kaikenkaltaisten merkillisten sanojen lausumisesta, mieleni on menehdyksissä vielä merkillisimmistä suunnitelmista, ja se on kävellyt jalkapohjansa helliksi oudoilla kivikkopoluilla ajatusten maailmassa. Mikä sytytysmenetelmä? Kipinäsytytyskö? Onko käytettävä kuivia kennoja vai akkumulaattoriparistoja? Sellainen paristo hoitaa itsensä, mutta silloin tarvitaan myös dynamokone. Mitenkä vahva? Ja kun sitten olemme hankkineet dynamon ja akkumulaattoripariston — olisihan toki aivan naurettavaa, ellei aluksellamme olisi sähkövalaistusta. Sitten seuraa kysymys valojen lukumäärästä ja niiden voimasta. Mutta sähkövalaistusta varten tarvitaan voimakkaampi akkumulaattori, mikä taas puolestaan vaatii voimakkaamman dynamon.

Ja kun olemme päässeet siihen asti — niin miksi olla vailla valonheittäjää? Sellainen saattaisi olla sanomattoman hyödyllinen. Mutta valonheittäjä kuluttaisi niin paljon sähköä, ettei muualle saataisi valoa sen ollessa käytössä. Ja niin meidän on käännyttävä takaisin samalle väsyttävälle taipalelle hankkimaan lisävoimaa akkumulaattoriin ja dynamoon. Ja kun se kysymys lopultakin on ratkaistu, herää uusi: "Mutta mitenkä käy, jos kone menee rikki?" Ja se panee meidät jälleen pulaan. Laita lyhdyt, kompassikaapin lamput ja ankkurilyhdyt... Riippuuhan henkemme niiden palamisesta! Niin meidän täytyy hankkia lisäksi runsas varasto öljylamppuja.

Mutta koneestamme emme ole kumminkaan vielä selviytyneet. Se on voimakas kone. Ja meitä on kaksi pientä miestä ja pieni nainen. Sekä sydämemme että selkärankamme murtuisivat, jos meidän olisi pakko nostaa raskas ankkuri käsin. Ankkurin noston on jäätävä koneen työksi. Ja silloin meillä on ratkaistavanamme pulma, mitenkä siirtää voima koneesta ankkurivintturiin. Kun se seikka on selvitetty, täytyy meidän uudelleen jakaa aluksemme tilavuus konehuoneen, keittiön, kylpyhuoneen, hyttien ja kajuutan kesken ja aloittaa suunnittelu vielä kerran alusta.

Ja sitten on mentävä etsimään mahdollisimman hyvää peräsinlaitetta — ja ratkaistava, onko kompassikaappi sijoitettava laivan keskiviivalle ruorin eteen vai toiselle sivulle ruorin eteen — kysymys, josta voi syntyä loputon kiista merikarhujen kesken... Entä polttoainepulma — tuhat viisisataa gallonaa bensiiniä — mikä säilytystapa on varmin ja millaiset putkilaitteet ovat luotettavimmat — mikä tulensammutustapa on parhain, jos bensiini sattuu syttymään? Senjälkeen pelastusveneestä ja sen paikasta kasvava soma pikku pähkinä. Kun sekin on purtu, karkaa kimppuun kokki- ja kajuuttapoikakysymys niinkuin painajainen kaikkine ominaisuuksineen. Aluksemme on pieni, ja tulemme elämään sangen lähellä toisiamme. Maamarriaisten palvelijatarpulma kutistuu mitättömäksi meidän pulmamme rinnalla. Valitsimme kajuuttapojan ja luulimme huoltemme paljon keventyneen; silloin se veijari otti ja rakastui ja epuutti pestinsä!

2

Käsittämätöntä ja selittämätöntä

"Älä surkeile kustannuksia", sanoin Roscoelle. "Kaiken Snarkilla pitää olla laadultaan mahdollisimman hyvää. Mutta ei turhia sirouksia. Sileät seinät välttävät minulle. Pane sensijaan kustannukset itse rakenteeseen. Snarkista pitää tulla niin lujatekoinen kuin aluksen on mahdollista olla. Maksakoon minkä maksoi, kunhan siitä vain tulee luja ja kestävä. Pidä sinä vain huoli siitä, että Snarkista tulee sellainen — minä kirjoitan kirjoittamistani ja hankin rahaa maksaakseni menot."

Ja sen teinkin — parastani pannen. Sillä Snark nieli rahaa nopeammin kuin kykenin sitä ansaitsemaan. Itse asiassa minun täytyi lakkaamatta lainata rahaa vaillinkeja täyttääkseni. Milloin lainasin tuhat dollaria, milloin lainasin kaksituhatta dollaria ja milloin lainasin viisituhatta dollaria. Samalla tein koko ajan herkeämättä työtä, jokainoa päivä, ja panin kaikki ansioni Snarkin rakentamiseen. Tein työtä sekä pyhäpäivät että arjet, en pitänyt hetkenkään lepoa. Mutta hankkeemme vuoksi kannatti tehdä! Kohta kun ajattelin Snarkia, tiesin, että kannatti tehdä.

Sillä nyt kerron teille, rakkaat lukijat, miten lujarakenteinen aluksemme on. Se on neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä vesirajasta. Emäpuulankku on kolme tuumaa paksu, laudoituslankut ovat kahden ja puolen tuuman paksuisia ja kansilankut kahden tuuman. Kaikessa tässä puuaineksessa ei ole ainoatakaan oksaa. Tiedän, sillä olen erikoisesti tilannut sen Puget Soundista. Ja Snarkissa on neljä vedenpitävää kammiota. Saipa Snark miten suuren vuodon tahansa, ei vesi voi täyttää enempää kuin yhden kammion. Kolme muuta joka tapauksessa pitää laivan varmasti pinnillä ja tekee meille mahdolliseksi vaurion korjaamisen. Se hyöty on niistä kammioista. Taimmainen osasto — perä sisältää kuusi säiliötä, joihin mahtuu toista tuhatta gallonaa bensiiniä. Bensiinihän on tosin hyvin vaarallista lastia, jos sitä on runsas määrä pienellä meren ulapoita purjehtivalla aluksella. Mutta kun mainitut säiliöt, jotka eivät vuoda, on suljettu ilmatiiviiseen kammioon, mikä on huolellisesti eristetty koko muusta ympäristöstä, on vaara hyvin vähäinen.

Snark on purjealus. Se rakennettiin ennen kaikkea sellaiseksi. Mutta se on myös varustettu apukeinolla, seitsenkymmenhevosvoimaisella koneella. Kone on voimakas ja mainio. Totta kai sen tiedän. Olen hankkinut sen New Yorkista asti. Kannella koneen yläpuolella on ankkurivintturi. Se on oivallinen laite — painaa useita satoja nauloja ja ottaa valtavasti tilaa. Olisihan toki aivan naurettavaa nostaa ankkuri käsin, kun on laivalla seitsenkymmenhevosvoimainen kone. Sen tähden hankimme vintturin ja johdamme siihen voimaa koneesta kojeella, mikä varta vasten valmistettiin eräässä San Franciscon valimossa.

Snark piti järjestää kodikkaaksi, ja siinä suhteessa ei säästetty kustannuksia. Esimerkiksi meillä on siellä kylpyhuone — pieni ja ahdas tosin, mutta varustettu kaikilla mukavuuksilla, mitkä kylpyhuoneessa tavallisesti on. Kylpyhuoneemme on oikea runoelma menettelyohjeineen ja keksintöineen, pumppulaitteineen, hanoineen ja venttiileilleen. Alusta rakennettaessa minulla oli tapana valvoa öisin vuoteessani kylpyhuonetta suunnitellen. Sellainen on kylpyhuoneemme... Sitten pelastusvene ja suurvene. Ne on ajoitettu kannelle ja vievät sen pienen alan, millä kenties olisimme voineet vähän liikkua. Mutta ovathan molemmat veneet todellakin kuin henkivakuutuksena — ja vaikka rakentaakin niin kestävän ja lujatekoisen aluksen kuin Snark, viisas ihminen sentään pitää huolen siitä, että hänellä on hyvä pelastusvene, mainio. Aivan ensiluokkainen. Oli sovittu sen hinnaksi sataviisikymmentä dollaria, ja kun menin maksamaan laskua, ilmeni, että se olikin kolmesataayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Sehän toki osoittaa, että vene varmasti on mainio!

Saattaisin kirjoittaa vaikka minkä verran Snarkin erinomaisista ominaisuuksista, mutta jätän sen tekemättä. Olen ylistänyt niitä tarpeeksi ja olen tehnyt sen määrätyssä tarkoituksessa, mikä kyllä vielä selviää. Ja nyt pyydän teitä ystävällisesti muistamaan tämän luvun otsakkeen. — "Käsittämätöntä ja selittämätöntä"! — Suunnitelmamme mukaan Snarkin piti lähteä lokakuun 1. päivänä 1906. Se, ettei Snark lähtenyt silloin, oli käsittämätöntä ja selittämätöntä. Ei ollut todellisuudessa muuta pätevää syytä siihen, ettei Snark lähtenyt, kuin se, ettei se ollut valmis. Eikä ollut selitettävissä olevaa syytä siihen, minkä takia se ei ollut valmis. No — sitten se luvattiin valmiiksi marraskuun 1:seksi päiväksi — marraskuun 15:nneksi päiväksi — joulukuun 1:seksi päiväksi, mutta se ei ollut valmis silloinkaan. Joulukuun l:senä päivänä Charmian ja minä siirryimme terveellisestä, ihanasta Sonomastamme tukahduttavaan kaupunkiin. Mutta emme pitkäksi aikaa — eihän toki, vain pariksi viikoksi. Matkustaisimme joulukuun 15:ntenä päivänä. Ja luulin tietäväni sen varmasti, sillä Roscoe oli niin sanonut, ja nimenomaan hänen neuvostaan tulimme kaupunkiin, viipyäksemme siellä kaksi viikkoa. Mutta voi — ne kaksi viikkoa menivät, meni neljä viikkoa, meni kuusi viikkoa, meni kahdeksan viikkoa, ja lähtöhetki oli kauempana kuin konsanaan. — Pitäisikö selittää? Kenen? Minunko? Minä en osaa... ainoa kerta elämässäni, jolloin minun on pitänyt antaa periksi. Ei ole minkäänlaista selitysmahdollisuutta, muuten kyllä koettaisin. Minun, vaikka minulla on sanaseppoisuus ammattinani, täytyy tunnustaa, etten kykene selittämään, minkä tähden Snark ei ollut valmis. Voin ainoastaan toistaa, mitä olen edellä sanonut: se on käsittämätöntä ja selittämätöntä.

Ne kahdeksan viikkoa kasvoivat kuudeksitoista, mutta silloin Roscoe tuli eräänä päivänä luoksemme sanoen: "Ellemme nyt lähde purjehtimaan ennen huhtikuun ensimmäistä päivää, saatte käyttää päätäni potkupallona."

Kaksi viikkoa sen jälkeen hän sanoi: "On parasta, että ryhdyn harjoittamaan päätäni siihen urheiluun."

"Oi, mitä turhista", sanoimme Charmian ja minä toisillemme, "ajattelehan, mikä verraton alus siitä varmasti tulee, kun se kerran valmistuu".

Ja rohkaisimme toisiamme jälleen luettelemalla Snarkin monet erinomaiset ominaisuudet. Sitten minun oli koreasti lainattava lisää rahoja. Ja minun piti istua entistä sitkeämmin kirjoituspöytäni ääressä, tehdä entistä innokkaammin työtä ja sankarillisesti jok'ainoana sunnuntaina kieltäytyä lähtemästä maalle ystävieni mukaan. Minähän rakennutin alusta. Ja taivaan nimessä siitä tuli alus, isokokoisilla kirjaimilla kirjoitettava ALUS — ja samantekevää oli, minkä se maksoi, siitä minä en välittänyt, sillä silloin siitä myös tulisi ALUS...

Totisesti! Onpa Snarkissa vielä eräs mainio kohta, mitä minun on ylistettävä, ja se on aluksen keula. Minkäänlainen aalto ei voi lyödä sen yli. Se nauraa aalloille se keula, se uhmaa niitä, se välittää niistä viis! Ja kaiken sen ohella se on kaunis keula. Sen viivat ovat ihanat kuin suloinen uni. En usko milloinkaan ennen olleen alusta, jolla olisi ollut kauniimpi ja samalla kertaa mainiompi keula. Se näyttää kerta kaikkiaan olevan tehty myrskyjen voittajaksi. Ken koskettaa sitä keulaa, hän koskettaa maailman parhainta keulaa! Kohta kun näkee sen, tietää, ettei hinta ole mitään merkinnyt, kun on ollut kysymyksessä sen keulan valmistaminen... Ja joka kerta kun lähtö lykkäytyi tai kasaantui uusia menoja, ajattelimme sitä ihmeellistä keulaa ja olimme tyytyväisiä.

Snark on pieni alus. Kun kuvittelin, että se maksaisi enintään seitsemäntuhatta dollaria, laskin kaiken hyvin tarkasti ja loppusumman hyvin runsaaksi. Olen rakennuttanut sekä taloja että latoja ja tiedän mainiosti, miten sellaisilla puuhilla on taipumuksena ylittää lasketut menot. Tiesin sen jo silloin, kun laskin Snarkin rakentamiskustannusten nousevan seitsemääntuhanteen dollariin. No — alus maksaa minulle kolmekymmentätuhatta. Luopukaa ystävällisesti kyselemisistä. Se on aivan totta. Olen kirjoittanut maksumääräykset ja hankkinut rahat. Luonnollisesti on aivan mahdotonta selittää asiaa. Se on käsittämätön ja selittämätön. Siinä kaikki... Ja tiedän, että olette samaa mieltä kuin minä ennen kertomukseni päättymistä.

Entä ne ihmeelliset myöhästymiset! Olin asioissa neljänkymmenenseitsemän erilaisen ammattiyhdistyksen ja sadanviidentoista eri toiminimen kanssa. Eikä ainoakaan niiden ammattiyhdistysten jäsenistä tai niistä toiminimistä kertaakaan täyttänyt sitoumustaan sovittuna päivänä eikä välittänyt määräajoista muulloin kuin laskuja periessään ja lähettäessään. Tapahtui, että toiset panivat sielunsa pantiksi siitä, että suorittaisivat tehtävänsä määräpäiväksi. Sellaisen vakuutuksen jälkeen suorittaminen hyvin harvoin myöhästyi kolmea kuukautta enempää. Niin kävi lakkaamatta. Ja Charmian ja minä lohdutimme toisiamme puhelemalla siitä, mikä mainio alus Snarkista tulisi — niin mainio ja luja!... Meillä oli myös tapana kierrellä pienellä veneellä Snarkia, niin että silmämme saivat herkutella sen ennenkuulumattoman ihmeellisellä keulalla.

"Ajattelehan vain myrskyä Kiinan vesillä", sanoin Charmianille, "ja miten Snark puskee siinä eteenpäin, uhmaten aaltoja mainiolla keulallaan. Ei pisaraakaan pääse puukin yli. Se lentää kuivana kuin höyhen! Ja me kaikki istumme kannen alla pelaamassa whistiä myrskyn ulvoessa."

Ja Charmian puristi haltioituneena kättäni ja huudahti: "Snark vastaa satakertaisesti kaiken — pitkän odottamisen ja menot ja harmit ja kaiken! Oi, totisesti siitä tulee ihmeellinen alus!"

Ja joka kerta kun katsoin Snarkin keulaa tai ajattelin aluksen vedenpitäviä kammioita, tunsin mieleni ylentyvän. Mutta niin ei ollut muiden laita. Ystäväni alkoivat lyödä vetoa kanssani Snarkin alituisesti muuttuvasta lähtöpäivästä. Mr Wiget, jonka piti jäädä maatilamme hoitajaksi Sonomaan, peri ensimmäiseksi vetovoittonsa. Hän teki sen uudenvuodenpäivänä 1907. Mutta sen jälkeen seurasi toinen toistaan kovalla vauhdilla. Ystäväni vainosivat minua kuin lauma raivottaria ja tahtoivat lakkaamatta lyödä vetoa kanssani jok'ainoasta uudesta lähtöpäivästä minkä ilmoitin. Olin uhkamielinen ja jäykkäniskainen. Löin vetoa vedon jälkeen ja sain maksaa kaikille.

"Ei se tee mitään", sanoi Charmian minulle, "ajattelehan vain Snarkin keulaa ja myrskyä Kiinan rannikolla."

"Nähkääs", sanoin ystävilleni, kun maksoin viimeisiä vetotappioitani, "ei ole säästetty vaivoja eikä rahoja, jotta Snarkista tulisi merikelpoisin kaikista Golden Gaten läpi konsanaan purjehtineista aluksista — se se on lykkäykset aiheuttanut".

Samaan aikaan minua ahdistivat ankarasti kustantajat ja sanomalehtien julkaisijat, joiden kanssa olin tehnyt sopimuksia ja jotka pyysivät selityksiä viivytyksille. Mutta miten olisin kyennyt selittämään seikan heille, kun en kyennyt selittämään sitä itsellenikään eikä ollut ketään, joka olisi sen selittänyt minulle! Ei Roscoekaan osannut selittää! Lehdet alkoivat tehdä pilaa minusta ja julkaista Snarkin lähdöstä värssyjä, mitkä loppuivat seuraavan tapaisiin kertosäkeihin: "Viel' ei, mutta kohta!" Mutta Charmian oli uskollisena rohkaisijanani, kehoittaen minua ajattelemaan Snarkin keulaa, ja niin menin erään pankkiirin luo ja lainasin viisituhatta lisää.