Part 10

Mutta pahinta oli, että he nyt joutuivat Minota-laivalle värväysmatkalle Malaitan villisaaren rannikoille. Wada oli toveriaan pelkurimaisempi: hän oli ihan vakuuttunut siitä, ettei enää milloinkaan näkisi Japaniaan, ja hän katseli väsynein ja kiillottomin silmin, miten pyssyjämme ja ampumavarojamme vietiin Minotalle. Hän tunsi Minotan ja sen Malaitian-retket. Hän tiesi, että sen kimppuun oli hyökätty Malaitan rannikolla kuusi kuukautta sitten, että sen kapteeni oli hakattu kappaleiksi sotakirveillä ja että sanotulla suloisella saarella oli villien katsantokannan mukaan oikeus velkoa Minotalta vielä kaksi päätä. Muuan Penduffryn-plantaasin työmies — malaitalainen nuorukainen — oli sitäpaitsi äsken kuollut punatautiin, ja Wada tiesi, että Penduffryn oli siitä joutunut Malaitalle kolmannen pään velkaan. Kun tavaroitamme ahdettiin laivurin pieneen kajuuttaan, hän näki kajuutan ovessa merkkejä kirveen iskuista, joilla voitolliset villit olivat tunkeutuneet sisälle. Ja kaiken kukkuraksi laivalla ei ollut jälkeäkään keittiön uunilaitteista, koska villit olivat vieneet ne saaliinaan.

Minota oli australialainen jahti, teak-puusta rakennettu, ketchiksi rikattu, pitkä ja siro, enemmän kilpapurjehtijaksi kuin värväysalukseksi tarkoitettu. Kun Charmian ja minä saavuimme laivalle, se oli täynnä väkeä. Vahvistettu miehistö käsitti viisitoista matruusia, ja lisäksi siellä oli kolmattakymmentä palaavaa työmiestä, jotka olivat palvelleet sopimusaikansa plantaasilla ja nyt matkasivat kotikyliinsä. Ja ne näyttivät totisesti ihmissyöjiltä. Heidän lävistettyihin sierainlehtiinsä oli pistetty lyijykynän paksuisia luu- ja puupuikkoja. Muutamat olivat tehneet reiän myös nenänpäähänsä, missä törrötti kilpikonnanluinen tappi tai riippui pieniä lasihelmiä täyteen pujotettu teräslankarengas. Jotkut olivat koristaneet nenänsä kokonaisilla reikäriveillä, mitkä kulkivat sierainlehtien kaarten suuntaisina. Kaikkien korvat olivat lävistetyt, ja niissä olevien reikien lukumäärä vaihteli kahdesta toisellekymmenelle — ja toiset reiät olivat niin isoja, että niihin mahtui kolmen tuuman läpimittainen puupalikka, toiset niin pieniä, että niissä saattoi pitää ainoastaan savupiippuja ja muita samanlaisia vähäpätöisyyksiä. Kaiken kaikkiaan reikiä oli niin paljon, ettei riittänyt koristuksia niiden täytteiksi. Ja kun seuraavana päivänä Malaitaa lähestyessämme kokeilimme kivääreitä varmistuaksemme siitä, että olimme tarpeellisesti varustettuja, tapahtui yleinen suurhyökkäys patruunahylsyjen kimppuun, mitkä sittemmin täyttivät monta tyhjää aukkoa matkustajiemme korvissa.

Samaan aikaan kuin kokeilimme kivääreitä panimme pystyyn piikkilanka-aitauksemme. Vierasten oli aivan liian helppo päästä kuusi tuumaa korkean laidan yli Minotan sileälle kannelle, missä ei ollut minkäänlaisia korokkeita eikä hyttejä. Sentähden laitaan ruuvattiin terästankoja, joiden varaan viritettiin kaksinkertainen rivi piikkilankaa ympäri laivan keulasta perään. Se kaikki muodosti erinomaisen suojan villejä vastaan, mutta oli ylen hankala kannella olijoille Minotan keikahdellessa aallokossa. Kun ei mielikseen törmää suojapuolen piikkilanka-aitaukseen eikä tohdi tarttua tuulenpuolen piikkisuojukseen liukumista estääkseen — ja sellaisissa sangen epäsuloisissa olosuhteissa joutuu yht'äkkiä laskemaan mäkeä aivan sileätä, neljäkymmentäviisi astetta kallistunutta kantta pitkin, niin on selvillä osasta nautintoja, joita Salomonin saarilla risteileminen tarjoaa. On myöskin muistettava, ettei tuskallisesta piikkilanka-aitaan törmäämisestä pääse pelkästään silloin saamillaan naarmuilla. Voi olla aivan vakuuttunut, että jok'ainoa naarmu muuttuu syöpyväksi haavaksi. Todistuksen siitä, ettei varovaisuuskaan pelasta piikkilangoilta, saimme eräänä kauniina aamuna purjehtiessamme pitkin Malaitan rannikkoa loorinkituulessa. Tuuli sangen vinhasti, ja aallokko yltyi yltymistään. Muuan nuori mustaihoinen matruusi oli ruorissa. Kapteeni Jansen, perämies Jacobsen, Charmian ja minä olimme vast'ikään istuutuneet kannelle aamiaista syömään. Juuri silloin kimppuumme karkasi kolme tavattoman isoa hyökylainetta. Peränpitäjä joutui pois tolaltaan. Kolme tuimaa tulvaa vyörähti Minotan yli. Aamiainen meni mereen. Veitset ja kahvelit katosivat pyykattien kautta. Eräs perällä ollut mies vierähti laidan yli, mutta kiskottiin takaisin, ja kelpo kapteenimme takertui piikkilankaverkkoon... Sittemmin talouskalujemme yhteiskäyttö muodosti erinomaisen esimerkin alkeellisesta kommunismista!

* * * * *

Ensimmäinen satamamme oli Su'u Malaitan länsirannikolla. Salomonin saaret ovat maailman vihoviimeisiä perukoita. Ei totisesti ole helppoa pimeinä öinä purjehtia kapeilla, riuttojen täyttämillä väylillä ja odottamattomissa virroissa, kun ei oppaina ole minkäänlaisia majakkatulia — Salomonin saaret muodostavat tuhannen peninkulman pituisen jonon, ja koko tällä pitkällä rannikkotaipalella ei ole ainoatakaan majakkaa — ja vaikeuksia lisää samalla mitä suurimmassa määrässä se, ettei varsinaista maatakaan ole kunnolla kartoitettu. Siitä on Suu esimerkkinä. Malaitaa esittävällä Amiraliteetin merikartalla ranta sillä kohtaa muodostaa suoran, yhtäjaksoisen viivan. Mutta sen suoran, yhtäjaksoisen viivan poikki Minota purjehti kahdenkymmenen sylen syvyisessä vedessä. Siinä, missä merikartta osoitti olevan maata, olikin syvä lahdeke. Purjehdimme sinne, ja mangrovepuiden muuri tiheni tihenemistään ympärillämme, ja vihdoin laskimme ankkurin kuvastinkirkkaalla sisälahdella.

Kapteeni Jansen ei pitänyt ankkuripaikasta. Hän oli ensimmäistä kertaa siellä, ja Su'u oli huonossa huudossa. Lahdella ei puhaltanut minkäänlaista tuulta, mitä olisi saattanut käyttää hyväkseen pois pyrkiessään, jos olisi joutunut hyökkäyksen alaiseksi, ja tiheän rantakasvillisuuden suojassa väijyvät viholliset olisivat voineet ampua koko miehistön suurveneestä, jos laivaa olisi koettanut sillä hinata. Olimme koreasti loukussa siinä tapauksessa, että syntyi meteli.

"Jos Minota nyt haaksirikkoutuisi — niin mitä silloin tekisitte?" kysyin.

"Se ei saa haaksirikkoutua", kuului kapteeni Jansenin vastaus.

"Mutta entä jos se haaksirikkoutuisi!" intin.

Hän mietti pari sekuntia ja silmäili perämiestä, joka juuri oli kiinnittämässä revolverivyötään, ja miehistöä, joka oli laskeutumassa suurveneeseen, jok'ainoalla kivääri kädessä.

"Menisimme tuohon veneeseen ja laittautuisimme täältä mahdollisimman nopeasti tiehemme", vastasi hän hitaasti.

Hän selitti lopuksi, ettei valkoinen mies voinut luottaa malaitalaismiehistöönsä hyökkäyksen sattuessa — että villit pitivät kaikkia haaksirikkoutuneita laivoja erikoisomaisuutenaan — että niillä oli runsaasti sniderkivääreitä — sekä että toistakymmentä palaavista työmiehistä oli kotoisin Su'usta ja että ne aivan varmasti ryhtyisivät auttamaan maissa olevia sukulaisiaan ja ystäviään, jos tulisi kyseeseen hyökkäys Minotan kimppuun ja sen ryöstäminen.

Suurveneen ensimmäisenä tehtävänä oli toimittaa palaavat ja niiden pakkalaatikot maihin. Siten päästiin eräästä vaarasta. Samaan aikaan saapui kylkeemme kanootti, missä oli kolme alastonta villiä. Kun sanon alastonta, niin myös tarkoitan alastonta. Niillä ei ollut yllään vaatetuksen häivettäkään, mikäli ei pidä vaatetuksena simpukankuoresta valmistettuja nenä- ja korvakoristeita ja rannerenkaita. Kanootin merkkimies oli vanha yksisilmäinen päällikkö, joka oli niin likainen, että terävä venekaavin olisi tylsistynyt miestä puhdistettaessa. Hänellä oli asianaan varoittaa kapteenia päästämästä ketään väestään maihin. Vanhus varoitti meitä vielä toistamiseen samana iltana.

Turhaan suurveneemme risteili lahden rantamilla värväyshankkeissa. Kaikkialla oli aseistettuja alkuasukkaita, jotka aivan erikoisen mielellään ryhtyivät puheihin värvääjän kanssa, mutta joista ainoakaan ei tahtonut sitoutua kolmen vuoden plantaasityöhön kuuden punnan vuosipalkalla. Ne tuntuivat kuitenkin haluavan meidän väkeämme maihin...

Seuraavana päivänä näimme savua eräältä lahden niemeltä. Se oli tavanomainen pestinhaluisten merkki, ja vene lähetettiin sinne. Mutta tuloksetta. Kukaan ei tehnyt sitoumusta, eikä ainoakaan miehistämme antanut houkutella itseään maihin. Hetkistä myöhemmin näimme pieniä aseistettuja villijoukkoja vilahtelevan rantaäyräällä. Mitenkä monta villiä oli vaanimassa tiheikön kätkössä, on turhaa arvailla.

Iltapäivällä kapteeni Jansen, Charmian ja minä läksimme pyydystämään kaloja dynamiitilla. Jok'ainoa venemies oli kiväärillä varustettu. Johnny-nimisellä mustalla värvääjällämme oli Winchester vierellään perätuhdolla. Soudimme erään aivan autiolta näyttävän rantaman edustalle. Siellä käänsimme veneen ja lähestyimme maata perä edellä. Siinä tapauksessa, että joutuisimme hyökkäyksen alaisiksi, vene siten olisi valmiina silmänräpäyksessä lähtemään. Koko sinä aikana, minkä olin Malaitalla, en nähnyt yhdenkään veneen laskevan maihin keula edellä. Värväysaluksilla onkin tavallisesti kaksi venettä — toinen menee rantaan, luonnollisesti aseistettuna, ja toinen on muutaman sadan jalan päässä sen suojana. Mutta Minota oli pieni alus, eikä sillä ollut suojavenettä.

Lähestyimme lähestymistämme rantaa perä edellä, kunnes saimme näkyviimme kokonaisen parven kaloja. Sytytyslankaan pantiin tuli ja dynamiittipanos heitettiin. Räjähdyksen jälkeen veden pinta kuohui kaloja. Samassa silmänräpäyksessä heräsi metsä eloon. Parikymmentä alastonta jousilla, nuolilla, keihäillä ja kivääreillä varustettua villiä ryntäsi rantaan. Venemiehistömme kohotti heti ampuma-aseensa. Ja sillä tavalla molemmat puolet seisoivat vastatusten apumiestemme kootessa huumaantuneita kaloja.

Kolme tuloksetonta päivää vietimme Su'ussa. Minota ei saanut yhtään työmiestä plantaasille villien joukosta, eivätkä villit saaneet yhtään päätä Minotalta. Ainoa, joka sai jotakin, oli Wada, ja hän sai oikein aimo kuumeen. Suurvene hinasi meidät lahdelta, ja purjehdimme pitkin rannikkoa Langa Langaan, isoon kylään, minkä asukkaat olivat kalastajia ja merimiehiä — ns. "suolaisen veden miehiä" — ja mikä oli äärettömällä työllä perustettu eräälle laguunin hiekkasärkälle — kirjaimellisesti perustettu: se oli tekosaari, minkä ihmiskädet olivat rakentaneet suojapaikakseen verenhimoisia viidakkovillejä vastaan. Laguunin maanpuoleisella rannalla oli Binu, missä villit puoli vuotta aikaisemmin olivat hyökänneet Minotan kimppuun ja surmanneet sen kapteenin.

Kun purjehdimme lahteen kapean salmen läpi, tuli meitä vastaan kanootti tuoden sanoman, että samana aamuna sieltä oli poistunut sotalaiva, jonka miehistö oli polttanut kolme kylää, surmannut kolmekymmentä sikaa ja hukuttanut pikku lapsen. Se oli kapteeni Lewesin komentama Cambrian. Hän ja minä olimme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran Koreassa, Japanin-Venäjän sodan aikana. Ja sittemmin olivat tiemme lakkaamatta sattuneet yksiin, mutta emme olleet enää milloinkaan kohdanneet toisiamme. Samana päivänä kuin Snark saapui Suvalle, Fidzi-saarille, kuulimme Cambrianin juuri poistuneen sieltä. Vilalla — Uusilla Hebrideillä — käyntiemme välillä oli yksi päivä. Eräänä yönä purjehdimme toistemme ohi Santo-saaren edustalla. Ja samana päivänä kuin Cambrian saapui Tulagiin, me läksimme Penduffrynistä kahdentoista peninkulman päästä. Täällä Langa Langassa meidät erotti muutama tunti.

Cambrian oli käynyt rankaisemassa seutua Minotan kapteenin murhasta. Miten rankaiseminen oli luonnistunut, saimme kuulla seuraavana päivänä, kun lähetyssaarnaaja mr Abbot tuli veneellä luoksemme. Kylät oli poltettuja siat tapettu, mutta alkuasukkaat olivat välttyneet henkilökohtaiselta rangaistukselta. Murhaajia ei ollut saatu vangituiksi, mutta oli löydetty Minotan lippu ja muu siitä ryöstetty omaisuus. Lapsen kuolema johtui väärinymmärryksestä. Binun Johnny-niminen päällikkö oli kieltäytynyt opastamasta Cambrianin miehiä murhaajien kyliin, ja yhtä huonolla tuloksella koetettiin hänen alamaisiaan saada oppaiksi. Kapteeni Lewes selitti silloin kiukustuneena Johnny-päällikölle, että tämän kylä sietäisi polttaa. Johnnyn englannin kielen taito ei riittänyt sellaisen ajatushienouden kuin "sietäisi polttaa" ymmärtämiseen. Hän käsitti kapteenin sanat niin, että nyt hänen kylänsä poltettaisiin. Ja silloin sen asukkaat pakenivat niin hurjalla kiireellä, että lapsi putosi veteen. Sillä välin Johnny-päällikkö kiiruhti mr Abbotin luo. Hän pani neljätoista Englannin kultapuntaa lähetyssaarnaajan käteen ja pyysi mr Abbotia menemään Cambrianille ja taivuttamaan kapteeni Lewesin sanottua maksua vastaan menemään matkoihinsa. Johnnyn kylää ei ollut poltettu. Eikä myöskään kapteeni Lewes ollut saanut niitä neljäätoista kultarahaa, sillä näin ne sittemmin Johnnyn hallussa hänen ollessaan Minotalla. Johnnyn oppaaksilähdön esteenä oli muka ollut iso äkämä, mitä hän näytti minulle hyvin ylpeänä. Mutta todellisena syynä — aivan varmasti, vaikk'ei hän tahtonut sitä tunnustaa — oli toki se, että pelkäsi viidakkolaisten kostoa. Jos hän tai joku hänen miehistään olisi näyttänyt merisotilaille tien, hänen kyläänsä olisi kohdannut varma verilöyly heti, kun Cambrian oli nostanut ankkurinsa.

Vielä valaistakseni Salomonin saarten oloja mainitsen, että Johnny toi Minotalle kaupaksi pirkkelin, suurpurjeen ja keulapurjeen, ja hintana oli pieni erä tupakkaa. Seuraavana päivänä saapui laivalle Billy-niminen päällikkö ja luovutti — myös vähäistä tupakkamäärää vastaan — maston ja puomin. Kaikki kuului suurveneeseen, minkä kapteeni Jansen oli ottanut villeiltä Minotan edellisellä retkellä. Vene oli Ysabelin saarella olevan Meringe-plantaasin omaisuutta. Yksitoista pestautunutta työmiestä, kaikki Maritalta, oli päättänyt paeta plantaasilta. Koska he olivat viidakkolaisia, he olivat aivan tottumattomia "suolaisella vedellä" eivätkä kyenneet hoitamaan venettä. Mutta he houkuttelivat kaksi San Cristovalin alkuasukasta, "tottunutta merimiestä", pakenemaan kanssaan. San Cristovalin miehet saivat ansaitun palkkansa. Heidän olisi pitänyt olla viisaampia. Päästyään varastamallaan veneellä onnellisesti Malaitalle viidakkolaiset hakkasivat luotsaajiltaan pään poikki vaivojen korvaukseksi. Sen veneen ja sen vehkeet kapteeni Jansen sai takaisin.

Enkä minäkään ollut "turhaan" tehnyt matkaa Salomonin saarille. Siellä vihdoinkin sain nähdä Charmianin mielen nöyryytettynä ja hänen naisellisuudestaan tuntemansa kuningatarylpeyden maan tomuun masennettuna. Se tapahtui Langa Langassa, ihmiskäsien luomalla saarella. Vaeltelimme siellä keskellä ujostelemattoman alastomia miehiä, naisia ja lapsia. Meillä oli revolverimme kädessä, venemiehistömme istui täysissä aseissa airojen ääressä, ja veneen perä oli käännetty maata vasten. Sotalaivan viidakkolaisille antama läksy oli siksi tuoreessa muistissa, ettei meidän tarvinnut pahasti pelätä hyökkäystä. Kiertelimme siis kaikkialla katselemassa ja saavuimme mahtavalle puunrungolle, mikä oli asetettu sillaksi matalan kanavansuun poikki. Silloin mustat asettuivat tielle tiheäksi muuriksi ja kieltäytyivät laskemasta meitä eteenpäin. Pyysimme selittämään, minkä tähden meitä estettiin. Mustat vastasivat, että me kyllä pääsisimme sillan yli. Emme käsittäneet heitä. Silloin he selittivät selvemmin. Kapteeni Jansen ja minä olimme miehiä, ja sentähden me pääsimme eteenpäin. Mutta ainoakaan "Mary" ei saanut edes kahlata kanavan poikki sillan lähitse, saati kulkea sillan yli. "Mary" merkitsee naista Etelämeren englannissa. Charmian oli Mary. Hänelle silta oli tabu... Oi miten rintani paisui ylpeydestä! Vihdoinkin oli miehinen arvoni päässyt täysiin oikeuksiinsa. Minä kuuluin sukupuoleen, jolla oli herruus ja valta, me olimme MIEHIÄ — ja me saimme kulkea suoraan sillan yli, mutta hänen täytyi tehdä kiertomatka veneellä.

Kaikki tietävät Salomonin saarilla, että kuumekohtaukset usein aiheutuvat mielenliikutuksesta. Puoli tuntia sen jälkeen kuin Charmiania oli kielletty kulkemasta sillan yli, hänet saatettiin nopeasti Minotalle, käärittiin viltteihin ja hänelle annettiin annos kiniiniä. En tiedä, minkälaatuisia mielenliikutuksia Wada ja Nakata samaan aikaan olivat joutuneet kokemaan — joka tapauksessa hekin sairastuivat kuumeeseen samana päivänä. Salomonin saaret saisivat totisesti olla terveellisempiä kuin ovat!

Kuumekohtauksensa kestäessä Charmian sai myös mätähaavan. Silloin mitta oli täysi. Snarkilla olivat sen vitsauksen uhreiksi joutuneet kaikki paitsi hän. Minä olin jo uskonut menettäväni toisen jalkani erään erittäin pahalaatuisen mätähaavan vuoksi. Henryllä ja Teheillä, molemmilla tahitilaisilla matruuseillamme, oli ollut useita. Wada saattoi laskea haavojensa lukumäärän pariksikymmeneksi, ja Nakatalla oli ollut kolme tuumaa pitkiä haavoja. Martin oli ollut aivan varma siitä, että saisi luumädän lukemattomista mikrobeista, mitkä olivat valinneet hänen säärensä tyyssijakseen. Mutta Charmian oli tähän asti säilynyt. Ja moinen pitkäaikainen erikoisoikeus oli herättänyt hänessä eräänlaisen ylenkatseen meitä muita kohtaan. Hänen minänsä tunsi itsensä siinä määrin imarrelluksi, että hän eräänä kauniina päivänä hyvin häveliäästi uskoi minulle salaisuuden, että koko seikka varmaankin riippui veren puhtaudesta. Ja koska meillä kaikilla muilla oli haavoja, mutta hänellä ei ollut — niin... No niin — nyt hän kumminkin makasi vuoteessa ihossaan hopeadollarin kokoinen haava, ja verensä puhtauden avulla hän sai sen parannetuksi monta viikkoa kestäneellä huolellisella hoidolla. Tätä kirjoittaessani hän vakuuttaa lujasti uskovansa elohopeakloridin ihmeitätekevään voimaan. Martin vannoo, että jodoformi on parasta. Henry käyttää laimentamatonta sitruunamehua. Ja minä puolestani uskon, että kun elohopeakloridi vaikuttaa liian hitaasti, on parhainta vuorotellen käyttää sitä ja vetysuperoksidiliuosta. Salomonin saarilla on valkoisia miehiä, jotka panevat kaiken luottamuksensa boorihappoon, ja sellaisia, jotka käyttävät haavalääkkeenään aivan yksinomaan lysolia. Minullakin on heikkouksia erästä varmaa yleislääkettä kohtaan — ja se lääke on Kalifornia.

Jatkoimme purjehdusta laguunilla Langa Langasta eteenpäin, keskellä mangrovepuita kasvavia rämeikköjä pitkin väyliä, mitkä olivat tuskin laivamme levyisiä. Sivuutimme riutalla olevat Kalokan ja Aukin kylät. Kuten Venetsian perustajat olivat "suolaisen veden miehetkin" alkuaan pakolaisia manterelta. Ollen liian heikkoja muuten pitämään puoliaan olivat kyläverilöylyistä pelastuneet asukasten rippeet paenneet laguunin hiekkasärkkien turviin. Ja nämä hiekkasärkät he rakensivat saariksi. Heidän täytyi hankkia toimeentulonsa merestä, ja heistä tuli pian "suolaisen veden miehiä". He perehtyivät kalojen ja kuoriaisten pyytämiseen ja valmistivat itselleen koukkuja ja siimoja, verkkoja ja muita kalastusvehkeitä. He paransivat kanoottien muotoa. Kun heillä ei ollut tilaisuutta vaellella maissa ja he viettivät kaiket aikansa veneessä, heistä kehittyi voimakaskätistä ja leveäharteista väkeä, jolla oli hento vyötärö ja hoikat jalat. Merenrannikon valtius teki heidät rikkaiksi: sisämaan kauppa kulki suurelta osalta heidän käsiensä kautta. Mutta heidän ja viidakkolaisten välillä vallitsee ikuinen vihollisuus. Ainoa pysähdys keskinäisissä taisteluissa tapahtuu kauppapäivinä, mitkä ovat määrättyinä aikoina, tavallisesti kahdesti viikossa. Viidakkolaisten naiset ja rannikkolaisten naiset hoitavat vaihtokaupan. Sadan jaardin päässä viidakossa vaanivat viidakkolaiset täysissä aseissa, ja rantavedellä olevissa kanooteissa pitävät puolestaan vahtia "suolaisen veden miehet". Hyvin harvoin rikkuu kauppapäivien rauha. Viidakkolaiset pitävät liian paljon kalasta, ja kalastajaväki tarvitsee kasvimaailman tuotteita, joita ei voida viljellä heidän tiheästirakennetuilla ja liika-asutetuilla pikku saarillaan.

* * * * *

Kolmenkymmenen peninkulman päässä Langa Langasta saavuimme Bassakanna-saaren ja manteren väliselle väylälle. Siellä meidät tapasi tyven pimeän tullessa, ja miehistö souti hikoillen suurvenettä, koettaen hinata laivaa väylän läpi. Mutta vuorovesi oli vastassamme. Keskiyön aikaan kohtasimme puolisalmessa Eugenien, ison värväyskuunarin, jota kaksi suurvenettä hinasi. Sen päällikkö, kapteeni Keller, voimakas kahdenkymmenenkahden ikäinen saksalainen, tuli laivallemme "pakinoimaan", ja silloin saimme kuulla Malaitan viime uutiset. Häntä oli onnistanut: hän oli saanut kaksikymmentä työmiestä Fiun kylästä. Hänen siellä ollessaan oli tapahtunut katala salamurha, jollaiset olivat hyvin tavallisia. Murhattu oli nuori mies, niin sanottu "suolaisen veden viidakkolainen" — puoleksi kumpaakin väestöryhmää: asui meren rannalla, mutta ei saarella. Kolme viidakkolaista oli tullut hänen luokseen hänen työskennellessään puutarhassaan. Ne käyttäytyivät ystävällisesti ja esittivät hetken kuluttua haluavansa kai-kaita ruokaa. Nuori mies teki tulen keittääkseen taroa. Hänen ollessaan kyyryssä kattilansa ääressä muuan viidakkolaisista ampui häntä päähän. Hän kaatui suulleen tuleen, jolloin murhaajat iskivät keihään hänen ruumiinsa läpi ja väänsivät sitä niin, että varsi katkesi!

"Enpä totisesti tahtoisi tulla ammutuksi sniderkiväärillä", sanoi kapteeni Keller. "Mies sai hirveän reiän päähänsä — siitä olisi mahtunut ajamaan hevosilla ja vaunuilla."

Muuan toinen Malaitalta kuulemani "urotyö" oli erään vanhan miehen murha. Joku viidakkolaispäällikkö oli kuollut luonnollisen kuoleman. Mutta viidakkolaiset uskovat, ettei kuolema milloinkaan voi olla luonnollinen. He eivät ole kuulleetkaan kenenkään kuolleen luonnollista kuolemaa. Heidän ainoa kuolintapansa on kuolla kuulasta, kirveeniskusta tai keihäänpistosta. Jos joku kuolee muulla tavalla, on aivan selvää, että kysymyksessä on noituus. Ja kun siis päällikkö kuoli, oli hänen heimonsa sitä mieltä, että joku määrätty suku oli rikollisesti toimittanut hänet päiviltä. Koska oli aivan samantekevää, mikä suku surmattaisiin rangaistukseksi, valittiin sellaiseksi muuan yksiksensä asuva vanha mies. Se helpotti seikkaa suuresti. Vanhuksella ei myöskään ollut kivääriä puolustusaseena. Ja lisäksi hän oli sokea. Mutta ukko sai vihiä suunnitelmasta ja varusti itselleen paljon nuolia. Kolme uljasta soturia, joista jokaisella oli sniderkivääri, teki hyökkäyksen häntä vastaan iltahämärissä. Koko yön sankarit taistelivat miehuullisesti vanhusta vastaan. Kohta kun he liikahtivat viidakossa, niin että kuului kahinaa, ukko ampui nuolen siihen suuntaan. Mutta aamulla, kun ukolta oli mennyt viimeinenkin nuoli, urhokolmikko hiipi hänen kimppuunsa ja ampui hänet hengiltä.

Aamu tapasi meidät turhaan ponnistelemassa salmen läpi. Emme päässeet tuumaakaan eteenpäin. Lopulta teimme aivan epätoivon vallassa käännöksen, laskimme merelle ja purjehdimme kauniin kierroksen Bassakannan ympäri päämääräämme Maluun. Malun ankkuripaikka oli oikein hyvä, mutta se oli rannan ja vedenpäällisen riutan välissä, ja joskin sinne oli helppo päästä, oli poispääsy sitä vaikeampi. Pasaatituulen suunta pakotti luovimaan, riutan äärimmäinen kärki oli hyvin pitkä ja vain vähän veden alla, ja voimakas virta veti alituisesti sitä kohden.

Malun lähetyssaarnaaja mr Caulfeild palasi juuri silloin pitkältä rannikolle tekemältään veneretkeltä. Hän oli laiha ja hento mies, työhönsä hurmaantunut, käytännöllinen ja sivistynyt — oikea Jumalan soturin perikuva kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta. Tullessaan malaitalaiselle lähetysasemalleen, hän kertoi, hän oli sitoutunut viipymään siellä kuusi kuukautta. Ja hän oli sitäpaitsi luvannut siinä tapauksessa, että olisi hengissä sanotun määräajan kuluttua, jatkaa työskentelyään siellä. Siitä oli kulunut kuusi vuotta, ja hän oli siellä yhä. Hänen epäilynsä, ettei olisi hengissä kuuden kuukauden kuluttua, oli kuitenkin aivan perusteltu. Kolme lähetyssaarnaajaa oli ennen häntä ollut Malaitalla, ja vajaassa puolessa vuodessa kaksi niistä oli kuollut kuumeeseen, ja kolmas oli matkustanut kotiinsa terveys kokonaan murtuneena.

"Mistä murhasta te puhutte?" kysyi hän äkkiä keskustelumme aikana.

Kapteeni Jansen selitti seikan yksityiskohtaisesti.

"Oh — ei se ole sama kuin minun tarkoittamani", sanoi mr Caulfeild. "Tuohan on jo vanha juttu — tapahtui jo pari viikkoa sitten."

Malussa minua kohtasi rangaistus siitä tyytyväisyydestä, jota olin tuntenut Langa Langassa, kun Charmianin "salomoninhaava" ilmestyi. Mr Caulfeild joutui tahtomattaan tuomarikseni. Hän lahjoitti meille kanan, jota ajoin takaa viidakossa kivääri kädessä. Tarkoitukseni oli ampua siltä pää poikki, ja aie onnistuikin, mutta takaa-ajaessani kompastuin puunrunkoon ja pohkeeni naarmuuntui. Seurauksena oli kolme mätähaavaa. Lukuunottaen ne kaksi, mitkä minulla oli ennestään, minulla siis oli viisi sellaista koristusta ruumiissani. Kapteeni Jansen ja Nakata taas saivat gari-garin, minkä voi kääntää: syyhy-syyhy. Me kyllä Ymmärsimme sen kääntämättäkin. Kapteenin ja Nakatan eleet riittivät sanattomaksi käännökseksi.

* * * * *

Totisesti — Salomonin saaret saisivat olla terveellisemmät! Kirjoitan tätä Ysabelin saarella, minne olemme vieneet Snarkin kallistettavaksi pohjan puhdistamista varten. Olen läpäissyt viime kuumekohtaukseni tänä aamuna — ja saanut pitää vain yhden lomapäivän kohtausten välillä. Charmianin kuumekohtaukset ovat uudistuneet parin viikon väliaikojen päästä. Wada on aivan mennyttä miestä kuumeesta. Eilisiltana näytti siltä, kuin hän saisi keuhkokuumeen. Henry, voimakas tahitilaisjättiläinen, on vast'ikään päässyt viime kuumekohtauksestaan ja hoipertelee kulkiessaan — näyttäen kurtistuneelta villiomenalta. Hän ja Tehei ovat kilpailleet mätähaavojen lukumäärästä. He ovat myös saaneet uuden lajin gari-garia, jonkin kasvimyrkytyksen. Mutta he eivät kärsi siitä yksinään. Muutama päivä sitten Charmian, Martin ja minä olimme pienellä saarella kyyhkysiä metsästämässä, ja siitä alkaen olemme saaneet tuntea kiirastulen tuskien esimakua. Samalla pikku saarella Martin sitäpaitsi sattui polkemaan jalkapohjansa rikki koralleihin, ajaessaan haita takaa — ainakin hän sanoo niin, mutta näkemäni perusteella luulisin, että takaa-ajossa osat olivat päinvastaiset. Kaikki hänen haavansa ovat muuttuneet mätähaavoiksi. Ihan ennen viime kuumekohtaukseni alkua minulta hiertyi nahka rystysistä hiivatessa, ja nyt minulla on niissäkin kolme haavaa. Entä Nakata-poloista! Hän ei ole kyennyt istumaan kolmeen viikkoon. Eilen hän istuutui ensimmäisen kerran, ja kesti tosiaankin paikallaan kokonaisen neljännestunnin. Hän selittää oikein urhoollisesti, että toivoo gari-garinsa paranevan noin kuukaudessa. Liian innokkaan raavinnan johdosta se on kuitenkin muuttunut lukemattomiksi "salomoninhaavoiksi". Ja sitäpaitsi hän on aivan vast'ikään kestänyt seitsemännen kuumekohtauksensa.

* * * * *

Ei ole elämän herkkupuuhia purjehtia värväilemässä plantaasityömiehiä pienellä ahtaalla jahdilla. Kansi on täynnä mustia työmiehiä ja niiden perheitä. Suurkajuutta on niitä tupaten täynnä. Öisin ne nukkuvat siellä. Meidän kajuuttaamme pääsee ainoastaan ison kautta, ja meidän täytyy tunkeutua nukkujain lomitse tai päällitse. Se ei ole miellyttävää. Jok'ainoalla on kaikenkarvaisia pahaluontoisia ihotauteja, joista eräs bukua-niminen on hyvin yleinen. Se aiheutuu kasviloisesta, mikä tunkeutuu ihoon ja syövyttää sitä. Sen aiheuttama kutka on kauhea. Syyhyiset raapivat raapimistaan, niin että ilma heidän ympärillään on täynnä pientä, kuivaa hilsettä. Ja monilla on vaikeita ihovammoja. Laivalle tulee miehiä, joilla on jaloissaan niin isoja mätähaavoja, että he saattavat kulkea vain varpaisillaan, tai niin hirveitä reikiä säärissä, että niihin mahtuisi nyrkki. Verenmyrkytystapauksia sattuu usein, ja kapteeni Jansen suorittaa kaikki leikkaukset aseinaan puukko ja purjeneula, olipa tapaus miten epätoivoinen tahansa. Avattuaan ja puhdistettuaan haavan hän asettaa sen päälle vedessä liuotetuista laivakorpuista valmistetun puurohauteen. Kohta kun näemme jonkin oikein pahan tapauksen, vetäydymme loitolle johonkin kolkkaan ja pesemme omat haavamme elohopeakloridilla.

Sellaisissa olosuhteissa elämme, syömme ja nukumme Minotalla, aina vaaralle alttiina, ja "tulemme hyvin toimeen".

Suavalla — eräällä toisella tekosaarella — sain uuden tilaisuuden loistaa Charmianin kustannuksella. "Iso Suava fella' master" — Suavan ylin päällikkö — tuli laivallemme, mutta hän lähetti edeltään asiamiehen kapteeni Jansenin luo saadakseen kappaleen kalikoota, millä verhota kuninkaallista alastomuuttaan. Sillä aikaa hän odotti Minotan sivulla olevassa kanootissaan. Voin vannoa, että hänen rintaansa peittävä kuninkaallinen lika oli puoli tuumaa paksua, ja aivan varmasti sen alimmat kerrostumat olivat kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vanhat. Hetken kuluttua hän lähetti sanansaattajansa jälleen laivalle, ja mies selitti, että "iso Suava fella' master" armollisesti tahtoi tervehtiä kapteeni Jansenia ja minua ja ottaa vastaan kangen tupakkaa, mutta että hänen jalosukuinen sielunsa oli kuitenkin liian ylhäinen alentuakseen antamaan kättä sellaiselle valkoiselle, joka oli pelkkä nainen. Charmian poloinen! Malaitalla saamiensa kokemusten johdosta hänestä on tullut ihan toinen nainen. Hänen nöyryytensä ja vaatimattomuutensa pukee häntä aivan hämmästyttävästi.

* * * * *

Mitään erikoista ei Suavalla tapahtunut. Alkuasukaskokkimme — miehen nimi oli Bichu — luikki tiehensä. Minotan ankkuri ei toisinaan pysynyt pohjassa. Mahtavat myrsky- ja sadepuuskat ahdistelivat meitä. Perämies, mr Jacobsen, ja Wada makasivat kuumeessa. Mätähaavojemme koko ja lukumäärä kasvoi. Ja laivan torakat viettivät lakkaamatonta riemujuhlaa. Keskiyö oli niiden erikoisaika ja meidän pieni kajuuttamme niiden mielipaikka. Ne olivat kahden tai kolmen tuuman pituisia, niitä oli sadottain ja vilisi kimpussamme. Kun koetimme pyydystää niitä, ne kohosivat lentoon, räpyttelivät yltympäri kuin kolibrit. Ne olivat paljon isompia kuin Snarkillamme olevat torakat. Mutta meidän torakkamme ovatkin vielä nuoria, ne eivät ole ennättäneet kasvaa. Snarkilla on myöskin tuhatjalkaisia, oikein isoja, kuuden tuuman pituisia. Saamme niitä toisinaan nitistetyiksi, tavallisesti Charmianin makuusijalta. Minua sellainen on nukkuessa purrut kaksi kertaa, kummallakin kerralla oikein pahasti. Mutta Martin-poloisella on ollut huonompi onni. Maattuaan kuusi viikkoa sairaana hän istahti tuhatjalkaisen päälle ensimmäisenä pystyssäolopäivänään...Joskus minusta tuntuu, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan matkusta Salomonin saarille, tekevät hyvin viisaasti.

* * * * *

Muutaman päivän kuluttua palasimme Maluun, meidän onnistui saada seitsemän työmiestä, nostimme ankkurin ja aloimme luovia vaarallisen salmen läpi. Tuuli oli epävakainen, ja virta veti kovasti riutan uhkaavaa kärkeä kohden. Juuri kun olimme selviytymäisillämme siitä ja pääsemässä avovedelle, tuuli paheni neljä piirua. Minota koetti tehdä nousukäännöksen, mutta ei onnistunut. Se oli menettänyt kaksi ankkuriaan Tulagissa. Ainoa jäljellä oleva laskettiin ja runsaasti kettinkiä, jotta ankkuri tarttuisi tukevasti korallipohjaan. Minotan eväköli ryskähteli, ja latvaraaka ritisi ja huojui aivan kuin niskaamme putoamaisillaan. Löyhällä olevaa kettinkiä kiristettiin, mutta samassa silmänräpäyksessä valtava aalto paiskasi laivaa rantaa kohden — ja kettinki katkesi. Siinä meni ainoa ankkurimme. Minota teki täyskäännöksen ja kiiti keula edellä tyrskyihin.

Syntyi hirveä mellakka. Kaikki kannen alla olleet työmiehet — viidakkolaiset, jotka pelkäsivät mielettömästi vesillä — syöksyivät hurjan kauhun vallassa kannelle muiden tielle. Samassa miehistö hyökkäsi ampuma-aseitaan ottamaan. He tiesivät mitä merkitsi haaksirikko Malaitan rannikolla — toisella kädellä heidän täytyi hoitaa tehtäviään ja toisella pitää alkuasukkaita loitolla. Mitenkä he pysyivät paikoillaan, sitä en tiedä, mutta totisesti jokaisella oli oltava kiinnekohtansa, sillä Minota loukahteli riuttaan niin että ryskyi. Viidakkolaiset tarrautuivat köysistöön kauhussaan välittämättä vaappuvasta latvaraa'asta. Suurvene lähetettiin vesille hinaamaan köydestä — surkean voimaton yritys Minotan pelastamiseksi paiskautumasta kauemma riutalle — samalla kuin kapteeni Jansen ja perämies, viimeksimainittu kuumeen kalventamana ja runtelemana, vetivät romuankkurin painolastin seasta esiin. Mr Caulfeild lähetysasemaväkineen kiiruhti veneellä avuksemme.

Kun Minota rupesi ajautumaan karille, ei näkyvissä ollut ainoatakaan kanoottia. Mutta kuin haaskalintuja alkoi nyt kanootteja saapua joka taholta. Aluksen miehistö pidätti niitä kuitenkin sadan jalan päässä kivääreillään, uhaten kuolemalla jokaista, joka kulkisi rajaviivan yli. Kanootit muodostivat synkän ja uhkaavan rivin, ja ne olivat täynnä miehiä, jotka meloilla pidättivät niitä vaarallisten tyrskyjen ulkopuolella. Samalla aikaa ylämaan kukkuloilta virtasi parvittain viidakkolaisia, joilla oli aseina keihäät, nuolet ja nuijat. Vihdoin koko ranta oli tupaten täynnä. Päälle päätteeksi ainakin kymmenen työmiehistämme oli juuri samojen viidakkolaisten joukkoa, jotka ahneesti odottivat saaliikseen tupakkaa, kauppatavaroita ja — kaikkea muuta mitä laivalla oli...