Part 12

Mutta Martin hymyili ylimielisesti. Hän ei tosin sanonut suoraan, mutta antoi minun joka tapauksessa selvästi ymmärtää, ettei hän ollut niinkuin muut miehet — minä olin ainoa, johon hän tässä tapauksessa saattoi verrata itseään — sekä että hänen naarmunsa parantuisivat parissa päivässä. Hän piti myös minulle esitelmän siitä erikoisesta puhtaudesta, mikä oli ominaista hänen verelleen, ja siitä tavattomasta helppoudesta, millä hänen haavansa aina paranivat. Tunsin itseni oikein nöyräksi hänen lopetettuaan rakentavaisen puheensa. Oli ihan päivän selvää ja varmaa, että minun vereni puhtauden laita oli aivan toisin.

Eräänä päivänä kajuuttapoikamme sattui silitystöitä tehdessään polttamaan jalkansa raudalla ja sai kolme tuumaa pitkän ja puoli tuumaa leveän haavan. Mutta hänkin hymyili ylimielisesti, kun tarjosin elohopeakloridia ja muistutin häntä omista kovista kokemuksistani. Ja kaikella asianmukaisella kohteliaisuudella Nakata antoi minun ymmärtää, että minun verestäni ei tietänyt sitä eikä tätä, mutta että hänen verensä oli ensimmäisen luokan japanilaista Port Arthur-verta, ja se oli kyllä all right, eivätkä siihen mitkään mikrobit pystyneet...

Kokkimme Wadan täytyi kerran suurveneemme tapaturmaisesti ajauduttua maihin hypätä rantaan ja työntää vene takaisin kuohuviin tyrskyihin. Korallit ja simpukat raapivat pahasti hänen jalkojaan. Tarjosin hänelle kloridipulloani. Vielä kerran sain palkakseni ylimielisen hymyn ja kuulla, että hänen verensä oli sellaista verta, mikä oli antanut huutia Venäjälle ja antaisi vielä jonakuna kauniina päivänä huutia Yhdysvalloillekin, ja että ellei hänen verensä lääkkeisiin turvautumatta pysyisi terveenä mokomien naarmujen uhalla, hän olisi valmis tekemään harakirin milloin tahansa pelkästä häpeästä.

Kaikesta tein sellaisen johtopäätöksen, että maallikkolääkärin kunnia ei paljoa paina, jos hän on lääkinnyt myöskin itseään. Muu väki oli alkanut arvella minun potevan lievää kloridiraivoa haavakysymyksissä. Jos kohtakin oma vereni oli epäpuhdasta, niin ei kai minulla ollut mitään syytä uskoa, että muidenkin veri olisi sellaista...

En enää jatkanut tarjouksiani. Aika ja mikrobit olivat puolellani, ja minun tarvitsi vain odottaa.

"Luulenpa, että haavoihini on päässyt likaa", sanoi Martin muutaman päivän kuluttua. "Pesenpä ne perin pohjin... Silloin ne varmasti pian paranevat", lisäsi hän nähtyään, etten tahtonut tarttua koukkuun.

Meni kaksi päivää, mutta Martinin haavat eivät menneet umpeen, ja kerran yllätin hänet istumasta jalat kuumalla vedellä täytetyssä sangossa.

"Mikään ei vedä vertoja kuumalle vedelle", julisti hän hurmahenkisesti. "Se voittaa kaikki keksinnöt, joilla lääkärit ovat kansaa kiusanneet. Huomenna luulen haavojeni olevan poissa."

Mutta seuraavana aamuna hän näytti oikein levottomalta, ja silloin tiesin, että voittoni hetki lähestyi.

"Luulenpa, että sentään hiukan koetan sitä lääkettänne", selitti hän hiukan myöhemmin päivällä. "Ei niin, että odottaisin siitä mitään apua koituvan", lisäsi hän halveksuvasti, "mutta tekee mieleni joka tapauksessa koettaa sitä."

Sitten tuli Japanin ylpeä veri pyytämään lääkettä kunniakkaihin haavoihinsa. Ja minä keräsin tulisia hiiliä molempain vastapuolteni päälaelle antamalla yksityiskohtaisia ja osaaottavia hoito-ohjeita. Nakata seurasi ehdottomasti ohjeitani, ja hänen haavansa kutistuivat umpeen päivä päivältä. Wada oli välinpitämättömämpi ja parani hitaammin. Mutta Martin epäili yhä, ja kun hän ei heti parantunut, hän esitti arvelun, että lääkäreitten voidesotkut saattoivat kyllä olla hyviä, mutta siitä ei seurannut, että samat voiteet olisivat kaikille sopivia. Häneen elohopeakloridilla ei ollut minkäänlaista vaikutusta. Ja mitenkä minä saatoinkaan tietää, että juuri se olisi oikea lääke? Minullahan ei ollut minkäänlaista kokemusta. Vaikka minä sattumalta olinkin parantunut sitä käyttäessäni, niin ei se millään tavoin todistanut sitä, että kloridi olisi esittänyt jotakin osaa parantumisessani. Oli olemassa niin sanottuja yhteensattumia. Epäilemättä sentään oli sellaisiakin voiteita, mitkä kykenivät parantamaan, ja kohta kun hän tapasi oikean lääkärin, hän ottaisi selon oikeasta voiteesta ja hankkisi sellaista.

130

201

Juuri niinä päivinä saavuimme Salomonin saarille. Ainoakaan lääkäri ei suosittelisi sitä saaristoa sairasten oleskelupaikaksi eikä perustaisi sinne parantolaa. — Ensimmäinen ankkuripaikkamme oli Port Mary Santa Annan saarella. Seudun ainoa valkoinen mies, muuan kauppias, tuli aluksellemme. Tom Butler oli miehen nimi. Hän oli vakuuttava esimerkki siitä, millaiseksi Salomonin saaret voivat muuttaa voimakkaan miehen. Hän lojui veneessään yhtä avuttomana kuin kuoleva. Hänen kasvoillaan ei lois- tanut hymyä, niillä oli tuskin älynkään leimaa. Ja hänelläkin oli yaw-ihottuma, isoja rupia. Meidän piti nostaa hänet veneestä ja Snarkin laidan yli. Hän sanoi vointiaan aivan hyväksi ja olevansa ihan terve ja reipas. Käsivartta lukuunottamatta. Hänen käsivartensa näytti halvaantuneelta. Mutta sellaiset luulot hän torjui ylenkatseellisesti. Se oli ollut sellainen ennenkin, mutta oli taas parantunut. Moinen tauti oli tavallinen Santa Annan alkuasukasten keskuudessa, sanoi hän, kun autoimme häntä laskeutumaan jyrkkiä kajuutanportaita ja käsivarsi laahautui hervottomana askelmalta toiselle. Hän oli kieltämättä kammottavin Snarkilla milloinkaan käyneistä vieraistamme, ja kuitenkin luonamme oli käynyt joitakuita spitaalin ja norsutaudin uhreja.

Martin teki hänelle yaw-ihottumaa koskevia kysymyksiä, sillä tämän miehenhän toki piti tietää siitä jotakin. Ja totisesti hän tiesikin päättäen arvista, mitkä uurtelivat hänen käsivarsiaan ja jalkojaan, ja mätähaavoista, mitkä kukoistivat keskellä arpia. Oh, moiseen tottuu kyllä, selitti Tom Butler. Moiset haavat eivät ole lainkaan vakavia juttuja, ennenkuin ovat syöpyneet syvälle lihaan. Niillä oli tapana hyökätä valtimojen seinämiin, ja pian olivat valtimot puhki, ja silloin oli loppu käsissä — ei muuta kuin hommaa hautajaiset. Useita Santa Annan asukkaita oli äskettäin kuollut sillä tavalla. Mutta mitä se merkitsi? Kenellä ei ollut sitä sairautta, sillä oli jokin muu sellainen oli Salomonin saarten luonnonlaki.

Huomasin, että siitä hetkestä alkaen Martinin mielenkiinto haavojansa kohtaan rupesi nopeasti lisääntymään. Hän käytti kloridia entistä ahkerammin, ja keskustellessamme hän alkoi kasvavalla innolla puhua Kansasin puhtaasta ilmastosta ja muista erinomaisista ominaisuuksista. Charmian ja minä ajattelimme kaikessa hiljaisuudessa, että Kalifornia se sentään oli numero yksi joka suhteessa. Henry vannoi, että Rapa oli parhain, Tehei piti Bora Boran puolta, ja Wada ja Nakata ylistivät terveellistä Japania.

Eräänä iltana, Snarkin kiertäessä Ugin saaren eteläkärkeä ja etsiessä erästä kiitettyä'satamapaikkaa, saapui muuan Englannin kirkon lähetyssaarnaaja aluksellemme — eräs mr Drew, joka oli veneellään matkalla San Cristovaliin — ja jäi luoksemme päivälliselle. Martin, jonka jaloissa oli Punaisen ristin siteitä niin runsaasti, että ne näyttivät kangaskääröiltä, johdatti keskustelun yaw-ihottumaan. Niin, se sairaus oli hyvin tavallinen Salomonin saarilla, sanoi mr Drew. Kaikki valkoiset miehet saivat sen.

"Onko se ollut teillä itsellännekin?" kysyi Martin — sielu ja sydän ylösalaisin pelkästä ajatuksestakin, että Englannin kirkon lähetyssaarnaaja saattaisi potea niin alhaista tautia.

Mr Drew nyökkäsi ja selitti, että hänellä ei ainoastaan ollut ollut sanottua tautia, vaan että hänellä myös sillä hetkellä oli ruumiissaan muutamia hoidonalaisia haavoja.

"Mitä käytätte niihin?" kysyi Martin nopeasti.

Sydämeni tuskin löi vastausta odottaessani. Siitä vastauksesta riippui koko lääkärikunniani. Näin Martinista, että hän oli melkein varma kunniani kukistumisesta. Ja sitten tuli vastaus — oi sitä siunattua vastausta!

"Elohopeakloridia", sanoi mr Drew.

Tunnustan, että Martin kesti tappionsa kuin mies, ja olen vakuuttunut siitä, että jos sinä silmänräpäyksenä olisin pyytänyt saada vetää häneltä hampaan, hän ei olisi kieltänyt minua sitä tekemästä.

Kaikki valkoiset miehet saavat sanotun kiusallisen ihotaudin Salomonin saarilla, ja jok'ainoa naarmu muuttuu pian haavaksi. Jok'ainoalla valkoisella, jonka tapasin, oli se tauti, ja yhdeksällä kymmenestä se oli hyvin pahaluontoista. Oli yksi ainoa poikkeus — nuori mies, joka oli ollut siellä viisi kuukautta, mutta sairastunut kuumeeseen kymmenen päivää saapumisensa jälkeen ja sitten ollut niin usein kuumeessa, ettei hänellä ollut ollut aikaa eikä tilaisuutta saada yaw-ihottumaa.

Mutta koko Snarkin väki paitsi Charmian sai taudin. Ja hänen olemuksestaan paistoi sama itsetyytyväisyys, mitä Japani ja Kansas olivat osoittaneet. Hän selitti verensä puhtauden kunniaksi sen, että pysyi terveenä, ja päivä päivältä hän yltyi yhä useammin ja äänekkäämmin puhumaan verensä puhtaudesta. Minä ajattelin hänen terveytensä syyksi sitä, että hän oli nainen ja sentähden yleensä säästyi saamasta haavoja ja naarmuja, joille me miehet olimme alttiina ankarassa työssämme Snarkia maapallon ympäri kuljettaessamme. Mutta sitä en hänelle sanonut. En tahtonut haavoittaa hänen itsetietoisuuttaan karkealla totuudella. Ja koska olin lääketieteen tohtori — joskin vain omatekoinen maallikkotohtori — tiesin taudista enemmän kuin hän ja tiesin myöskin, että aika oli liittolaiseni. Mutta silti sadattelin liittolaistani, kun se sitten antoi hänelle mitä sievimmän pikku näpsäyksen pohkeeseen. Käytin antiseptistä hoitotapaani niin sukkelasti, että ihottuma parani ennen kuin potilas ennätti ruveta uskomaan, että hänellä olikaan sellainen. Ja sitten olin jälleen kunniaton lääketieteen tohtori omalla laivallani. Olinpa pahempikin kuin sellainen, sillä minua syytettiin siitä, että olin väärämielisesti koettanut käännyttää häntä uskomaan, että hänellä oli yaw-ihottuma. Hänen verensä julisti puhtauden evankeliumiaan hillittömämmin kuin milloinkaan ennen, ja minä painoin nenäni merenkulkukirjoihini enkä luiskahtanutkaan mitään.

Mutta vihdoinkin se tuli toden teolla. Olimme silloin risteilemässä Malaitan rannikolla.

"Mikä sinulla on pohkeessasi?" kysyin.

204

"Ei mikään", sanoi Charmian.

"Ali right", sanoin siihen. "Mutta nyt saatat joka tapauksessa käyttää kloridisidettä. Ja parin, kolmen viikon perästä, kun haava on parantunut ja sinulla on arpi, mikä seuraa sinua hautaan saakka, voit oikein kernaasti lopettaa saarnaamiset veresi puhtaudesta ja esi-isiesi elämänvaelluksesta sekä sanoa minulle sensijaan, mitä ajattelet yaw-ihottumasta."

Hänen haavansa oli hopeadollarin kokoinen, ja kesti kokonaista kolme viikkoa, ennenkuin se parantui. Oli päiviä, joina Charmian ei kyennyt kävelemään haavan aiheuttamien tuskien takia, ja monta, monta kertaa hän selitti, että juuri se paikka, missä hänen haavansa oli, oli tuskallisin kipeän paikka. Selitin hänelle puolestani, että koska minulla ei ollut ollut yawia sillä kohtaa, olin taipuvainen olettamaan, että nilkan sisäsivulla rehoittava yaw oli tuskallisin. Vetosimme sitten asiassamme Martiniin, joka selitti meidän kummankin olevan väärässä ja julisti intohimoisesti, että tuskallisin paikka luonnollisesti oli säären etusivu.

Mutta aikaa myöten se tauti-ilmiö kadotti ensiviehätyksensä. Parhaillaan, tätä kirjoittaessani, minulla on viisi yaw-haavaa käsissäni ja sitäpaitsi kolme toisen säären etusivulla. Charmianilla on yksi kummallakin puolella oikeata nilkkaansa. Tehei kärsii sanomattomasti omistaan. Martinin uusin yaw saattaa varjoon hänen tähänastisensa. Ja Nakatalla on monia kymmeniä haavoja kiduttajinaan. Mutta samat kohlut kuin Snark on jok'ainoa laiva saanut kokea Salomonin saarilla näiden ensimmäisten löytäjien ajoista alkaen. Jäljennän tähän sanatarkasti pari otetta "Merenkulkijan oppaasta":

"Aluksella, joka viipyy pitemmän aikaa Salomonin saarilla, miehistön saamat naarmut ja nirhamat usein muuttuvat pahaluontoisiksi mätähaavoiksi."

Kuumeestakaan "Merenkulkijan oppaassa" ei puhuta erikoisen lohdullisesti:

205

"Vastatulleet voivat olla kutakuinkin varmoja siitä, että saavat kuumeen. Alkuasukkaatkin sairastavat sitä. Vuonna 1895 kuoli 50 henkeä käsittävästä valkoisesta väestöstä 9."

Osa näistä kuolemantapauksista oli kuitenkin ollut tapaturmaisia.

Nakata sairastui meistä ensimmäisenä kuumeeseen. Se tapahtui Penduffrynissä. Wadan ja Henryn vuoro tuli pian senjälkeen. Sitten Charmianin. Minun onnistui säilyä pari kuukautta, mutta minun lannistuessani Martin seurasi myötätuntoisesti esimerkkiä muutamaa päivää myöhemmin. Meistä kaikista seitsemästä Tehei on ainoa kuumeelta säästynyt, mutta kaksin verroin sitä pahemmin häntä on kiduttanut koti-ikävä. Nakata noudatti tapansa mukaan pilkulleen ohjeita, niin että hän kolmannen kuumekohtauksensa jälkeen hikoili pari tuntia, nieli kolme-neljäkymmentä grammaa kiniiniä ja oli heikko, mutta kunnossa jälleen vuorokauden kuluttua.

Vaikeammin hoidettavia potilaita olivat Wada ja Henry. Ensinnäkin Wadan oli vallannut vihoviimeinen pelko. Hän oli varmasti vakuuttunut siitä, että hänen tähtensä oli sammunut ja että Salomonin saarista tulisi hänen hautapaikkansa. Hänhän näki, miten halvassa hinnassa elämä oli hänen ympäristössään. Penduffrynissä hän näki, miten punatauti teki tuhojaan, ja onnettomuudeksi hän sattui näkemään, kun erästä ruumista kannettiin galvanoidulla peltilevyllä ja kun se kirstutta ja ilman minkäänlaisia hautausmenoja heitettiin maakuoppaan. Kaikilla oli kuumetta, kaikilla oli mätähaavoja, kaikilla oli jos jonkinlaisia sairauksia. Kuolema vaani joka taholla. Tänään elossa, huomenna vainajana — ja Wadalta unohtui, että oli vielä tämä päivä, hän uskoi huomisen jo tulleen. Hän jätti haavansa hoitamatta, ei käyttänyt niihin kloridia, ja raapimalla hän sai ne leviämään kautta koko ruumiinsa. Yhtä vähän hän noudatti kuumetta koskevia ohjeitani, ja seurauksena siitä oli, että hän sai kestää sitä viisi vuorokautta yhteen menoon, kun se muuten olisi mennyt ohi yhdessä päivässä. Ja Henryä, joka oli iso ja voimakas kuin jättiläinen, oli yhtä vaikea hoitaa. Hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta kiniiniä, sen takia, että hän joitakuita vuosia aikaisemmin kuumeessa ollessaan oli saanut lääkäriltä pillereitä, mitkä sekä kooltaan että väriltään olivat toisenlaisia kuin minun hänelle tarjoamani kiniinitabletit. Niinpä Henry siinä suhteessa olikin yhtä mahdoton kuin Wada.

Mutta sain sentään salaa puijatuksi kummankin ja hoidin heitä heidän omalla lääkkeellään — vetosin heidän mielikuvitukseensa. Apeamielisyydessään he olivat lujassa uskossa, että kuolisivat. Pakotin heidät nielemään annoksen kiniiniä ja mittasin heidän kuumeensa. Käytin silloin lääkekirstussani ollutta Fahrenheit-kuumemittaria, mikä oli aivan arvoton, valmistettu myyntiä, eikä käyttö varten. Jos olisin ilmaissut potilailleni, että lämpömittari oli ihan kelvoton, olisi aluksellamme pian ollut kaksi vainajaa. Voin vannoa, että heillä oli 105°:n kuume. Annoin kuitenkin ensin toisen, sitten toisen pitää hetken mittaria, tekeydyin sitä tarkastaessani tyytyväisen näköiseksi ja selitin iloisella äänellä, että heidän lämpönsä oli vain 94°. Sen jälkeen tyrkytin heille uuden kiniiniannoksen ja sanoin, että jos he vielä tuntisivat heikkoutta tai pahoinvointia, niin se aiheutui kiniinistä, minkä jälkeen jätin heidät yksiksensä toipumaan. Ja he toipuivatkin, Wada melkein vasten tahtoaan. Jos ihminen saattaa kuolla mielikuvituksensa takia — niin onko moraalitonta pitää häntä hengissä mielikuvituksen avulla?

Valkoinen rotu on joka tapauksessa numero yksi, kun tulee kyseeseen rohkeus ja elämänvoima. Toiselta kahdesta japanilaisestamme ja molemmilta tahitilaisilta miehiltämme meltoni mieli niin, että meillä oli täysi työ heitä piristäessämme ja että meidän melkein väkivallalla piti palauttaa heidät elämään. Charmianin ja Martinin sielua sairaus ei raskauttanut, he pitivät mahdollisimman pientä ääntä sen olemassaolosta, ja he vaelsivat levollisina ja rauhallisina parantumisen tietä. Kun Wada ja Henry olivat vakuuttuneita kuolemastaan, vaikutti heidän hautajaismielialansa niin valtavasti Teheihin, että mies itki ja rukoili tuntikausia yhteen menoon. Martin sitävastoin makaili ja kiroili — ja parani, ja Charmian valitteli — mutta suunnitteli samalla kertaa, mitä kaikkea tekisi taas parannuttuaan.

Mutta Wada poloista! Häneltä murtui selkäranka silloin, kun Charmian ja minä otimme hänet mukaamme Malaitan ihmissyöjäsaarelle pienellä jahdilla, minkä kapteeni oli murhattu siellä puoli vuotta aikaisemmin. Kai-kai merkitsee ruokaa, ja Wada oli aivan varma siitä, että hänestä tulisi kai-kaita. Malaitalla olimme hampaita myöten aseistettuina ja alituisesti varuillamme. Jos otimme kylvyn jollakin jokisuulla, oli kivääreillä varustettuja mustia vartiomiehiä läheisyydessä. Tapasimme englantilaisen sotalaivan, joka poltti ja pommitti kyliä rangaistukseksi murhista. Henkipatoiksi joutuneita alkuasukkaita pakeni aluksellemme turvaa etsimään. Murhat olivat aivan jokapäiväisiä Malaitalla. Syrjäseuduilla saimme varoituksia ystävällismielisiltä villeiltä, jotta osasimme välttää vihollismielisten hyökkäyksiä. Aluksemme oli Malaitalle kaksi päätä velkaa, ja se velka saatettiin periä meiltä milloin tahansa. Ja kaiken kukkuraksi ajauduimme riutalle, missä meidän ampuma-aseet toisessa kädessä täytyi pitää ryövärikanootteja loitolla, samalla kuin toisella kädellä teimme työtä pelastaaksemme aluksemme pirstaantumasta. Kaikki se meni yli Wadan voimien. Hän tuli hiukan höperöksi, ja vihdoin hän pakeni Snarkilta Ysabelin saarella eräänä rajusade- ja myrskypäivänä, uuden kuumekohtauksen ovella ja keuhkokuumeen vaarassa ollessaan. Ellei hän joutunut kai-kaiksi ja jos hän jaksoi läpäistä kuumeen ja ihotaudit, joita siellä raivoaa, hän hyvällä onnella pääsi sieltä lähisaarelle kuuden tai kahdeksan viikon kuluttua. Hän ei milloinkaan luottanut lääkärintaitooni, vaikka menestyksellisesti jo ensimmäisellä otteella vedin häneltä kaksi pakottavaa hammasta.

J.K. Snark on nyt ollut kuukausimääriä oikeana sairashuoneena, ja alamme jo tottua siihen. Meringelaguunilla, missä kallistimme Snarkin ja puhdistimme sen kupariosat, oli päiviä, joina vain yksi ainoa miesjoukostamme kykeni menemään veteen töihin. Myös plantaasin kolme valkoista makasivat kuumeessa.

Tätä kirjoittaessani olemme eksyneet merelle, jonnekin Ysabelin saaren koillispuolelle, ja tähystelemme turhaan Lord Howen saarta, mikä on kehäriutta eikä sitä sentähden havaitse ennen kuin on aivan törmätä siihen. Kronometri on epäkunnossa. Aurinko ei paista, enkä myöskään voi tehdä tähtihavaintoja yöaikaan — vuorokaudet läpeensä on pelkkää myrskyä ja sadetta. Kokkimme on paennut. Nakata on koettanut hoitaa sekä hänen että omat tehtävänsä, mutta makaa nyt kuumeessa. Martin on vast'ikään päässyt kuumekohtauksesta ja on saamaisillaan uuden. Charmianin kuume on muuttunut jaksoittaiseksi, ja hän tarkastelee parhaillaan muistikirjaansa arvioidakseen, milloin seuraava kohtaus tulee. Henry on ruvennut syömään kiniiniä, mutta osoittaa epämieluisia seurauksia. Ja minun kuumekohtaukseni ovat äityneet yhtä äkillisiksi kuin nuijanisku, enkä milloinkaan tiedä, millä hetkellä joudun niiden uhriksi. Vahingossa olemme antaneet kaikki jauhomme eräille niitä vailla olleille valkoisille miehille, emmekä tiedä, milloin pääsemme maihin. "Salomoninhaavamme" ovat pahempia kuin milloinkaan ennen, ja niitä on paljon entistä enemmän. Kloridimme jäi pahaksi onneksi Penduffrynille. Vetysuperoksidi on lopussa, ja kokeilen nyt booraksiliuoksella, lysolilla ja antiphlogistiinilla. Ellen niitä laakereita lääkärinä, niin ei se ainakaan johdu praktiikan puutteesta.

J. K. On kulunut kaksi viikkoa siitä, kun kirjoitin edellä olevan — ja Tehei, joka aikaisemmin on ollut ainoa terve aluksellamme, on nyt maannut kymmenen vuorokautta kuumeessa, mikä on paljon kovempaa kuin meidän milloinkaan potemamme, ja hän makaa vielä sen kourissa.

14 Kielämeren auringon alla

209

Hänen lämpötilansa on lakkaamatta noussut 104:°ään, ja hänen valtimonlyöntinsä 115:een.

J. K. Merellä Tasmanin kehäriutan ja Manning Straitsin välillä.

Tehein kohtaus kehittyi mustaksi kuumeeksi — kovimmaksi muodoksi malariaa, mikä lääkärikirjojen vakuutusten mukaan saattaa aiheutua myöskin eräänlaisista ihotaudeista. Olen tosin saanut hänet läpäisemään kuumeen, mutta nyt olen aivan neuvotonna, sillä hän on tykkänään menettänyt järkensä.

Tämä on nyt toinen mielisairauskohtaus tällä lyhyellä matkallamme.

J. K. Eivät edes lemmikkieläimemme ole säilyneet terveinä. Saimme Meringe-laguunilta kaksi sellaista, irlantilaisen terrierin ja valkoisen kakadun.

Terrieri putosi ensin portailta kajuuttaan, ja siltä herpaantui vasen takajalka, sitten se teki toisen samanlaisen lentoretken, ja oikea etujalka herpaantui. Tällä haavaa sillä on vain kaksi jalkaa, joilla kulkea. Mutta onneksi ovat ne vastakkaisilla puolilla, niin että se voi hypellä niiden varassa molempia muita laahaamalla. Kakadumme jäi kajuutan kattoikkunan alle niin pahasti, että sen päivät piti päättää, ensimmäinen kuolemantapaus aluksellamme lukuunottamatta useiden laidan yli lentäneiden kanojemme hukkumista, jotka nyt olisivat terveellistä ravintoa toipilaillemme. Torakkamme ovat ainoat, jotka ovat aivan hyvässä voinnissa. Niihin ei tartu tauti, eikä niille satu tapaturmia, ja ne kasvavat, ja niiden ruokahalu kasvaa päivä päivältä — ne nakertavat nukkuessamme kynsiämmekin.

J.K. Charmianilla on uusi kuumekohtaus. Martin on kovassa epätoivossaan ryhtynyt käyttämään hevoskuuria kuparisulfaattia ihottumaansa, ja hän kiroaa Salomonin saaria. Minä puolestani hoidan merenkulkuamme ja lääkärinammattiani, kirjoittelen välillä ja olen kaikkea muuta kuin terve. Lukuunottamatta mielisairaitamme ei aluksellamme ole kenellekään käynyt niin hullusti kuin minulle. Matkustan ensimmäisellä höyrylaivalla, minkä tapaamme, Australiaan leikattavaksi. Sairauksieni luetteloon minun on nyt lisättävä uusi ja outo. Viime viikon aikana käteni ovat turvonneet kuin vesitautisella. Saan ne nyrkkiin vain suurella vaivalla. Köysien haalaaminen aiheuttaa sietämättömiä tuskia. Tuntuu alituisesti siltä, kuin käteni olisivat täynnä pahoja kylmänhaavoja. Ja iho kesii kummastakin kädestä aivan levottomuutta herättävässä määrässä, ja uusi alta paljastuva muuttuu kovaksi ja paksuksi. Lääkärikirjoissani ei mainita sanaakaan moisesta sairaudesta. Mitä se on?

J.K. Martin on vast'ikään tehnyt kokeen poltetulla alunalla — ja hänen Salomonin saarille lausumansa siunaukset katkuavat entistä pahemmin tulikiveltä.

J. K. Manning Straitsin ja Pavuvu-saarten välillä.

Henry on saanut reumatismin selkäänsä. Kymmenen ihokerrosta on kesinyt käsistäni, ja yhdestoista kesii parhaillaan, ja Tehei on entistä enemmän järjiltään. Hän rukoilee yötä päivää Jumalaa, ettei tämä tappaisi häntä. Nakatalla ja minulla on jälleen kuumeen oireita. Ja päälle päätteeksi Nakata sai eilen verenmyrkytyskohtauksen teimme työtä puoliyöhön saadaksemme pahan hänestä poistumaan.

211

16

Jälkikatsaus

Snarkin pituus oli neljäkymmentäkolme jalkaa vesirajasta, viisikymmentäviisi keulasta perään, leveys viisitoista jalkaa, ja se kulki seitsemän jalkaa kahdeksan tuumaa syvässä. Se oli rikattu ketchiksi. Kannen alla oli tilaa kuuden jalan korkeudelta, ja suurkansi ja keulakansi olivat sileät. Siinä oli neljä "taatusti" vedenpitävää kammiota. Seitsenkymmenhevosvoimainen bensiinimoottori antoi toisinaan kulkuvoimaa suunnilleen kahdenkymmenen dollarin peninkulmataksalla. Viisihevosvoimainen kone käytti pumppuja silloin, kun sattui olemaan kunnossa, ja kaksi kertaa se osoitti kykenevänsä käyttämään valonheittäjää. Akkumulaattoriparistot toimittivat tehtävänsä neljä, viisi kertaa kahden vuoden kuluessa. Suurveneen, mikä oli neljätoista jalkaa pitkä, väitettiin käyttäytyvän aivan kunnollisesti toisinaan, mutta sen kone teki aina lakon heti, kun minä siihen astuin.

Mutta Snark purjehti. Se oli ainoa tapa, millä se kykeni kunnolla liikkumaan. Se purjehti kaksi vuotta eikä kertaakaan törmännyt kariin, riuttaan tahi matalikkoon. Siinä ei ollut lainkaan painolastia, sen rautaköli painoi viisi tonnia, mutta sen syväkulkuisuus ja koholaidan korkeus tekivät sen hyvin vakavaksi. Kun se täysissä purjeissa joutui troopillisiin myrskyihin, sen laita ja kansi hautautuivat monta kertaa veden alle, mutta se pysyi itsepäisesti pystyssä. Sitä oli helppo ohjata, ja se kykeni purjehtimaan liki hankatuulta, laitamyötäistä ja poikkituulta yötä päivää kenenkään tarvitsematta olla ruorissa. Loorinkituulessa ja tarkasti asetetuin purjein se mutkitteli vain yhden piirun kummallekin puolelle suunnastaan ja myötätuulessa vain puolitoista piirua — samoin kenenkään olematta ruorissa.

Snark rakennettiin osaksi San Franciscossa. Sinä aamuna, jolloin sen köli piti valaa, tapahtui suuri maanjäristys. Sitten vallitsi täysi anarkia. Kun alusta oli rakennettu kuusi kuukautta yli määräajan, purjehdin sillä, niin keskeneräinen kuin se olikin, Havaijille, kone pohjalle köytettynä ja joukko rakennusaineita kannella. Jos olisin jäänyt San Franciscoon työn valmistumista odottamaan, en olisi päässyt lainkaan matkalle. Mutta vaikka alus ei ollut kaikin puolin valmis, se maksoi neljä kertaa niin paljon kuin se oikeastaan olisi maksanut täydessä kunnossa.

Snark tuntui tulleen tuhkimona tähän maailmaan. Se takavarikoitiin San Franciscossa, sen paperit julistettiin vääriksi Havaijilla, ja sitä sakotettiin karanteenimääräysten rikkomisesta Salomonin saarilla. Sanomalehdet olisivat joutuneet kadotukseen, jos olisivat edes siteiksi puhuneet siitä totta. Kun olin erottanut erään kelvottoman kapteenin, ne sanoivat minun lyöneen murskaksi miehen jok'ainoan luun. Kun muuan nuori mies — Roscoe — palasi kotiin jatkamaan opintojaan yliopistossa, tiedotettiin, että olin oikea Susi-Larsen ja että koko miehistöni oli paennut kovakätistä kohteluani. Ainoat lyönnit, mitkä Snarkilla todella annettiin, sai kokkimme kelvottomalta kapteenilta, joka pahoinpiteli häntä ja oli päässyt palvelukseeni väärennettyjen todistusten nojalla. Erotin kapteenin Fidzi-saarilla. Charmianilla ja minulla oli myös tapana nyrkkeillä saadaksemme ruumiinliikuntoa — mutta kummallekaan ei koitunut pahoja vammoja.

Retkemme oli huviretki. Minä rakennutin Snarkin ja maksoin sen ja kaikki muut kustannukset. Sitouduin kirjoittamaan kolmekymmentäviisituhatta sanaa käsittävän kuvauksen matkastani erääseen aikakauslehteen, minkä piti maksaa minulle siitä saman taksan mukaan kuin kotona kirjoittamistani kertomuksista. Heti aikakauslehti ilmoitti yleisölle, että se lähettäisi minut kiertämään maailman ympäri omalla kustannuksellaan. Aikakauslehti oli rikas, ja jok'ainoa ihminen, joka jollakin tavalla joutui Snarkin kanssa tekemisiin liikeasioissa, otti kolminkertaiset hinnat, sen tähden että aikakauslehti luonnollisesti jaksoi ne maksaa. Sanottu satu oli levinnyt kaukaisimmillekin Etelämeren saarille, ja sain maksaa kaikesta sen mukaisesti. Tähän päivään saakka koko maailma on uskonut, että aikakauslehti kustansi kaiken ja että minä ansaitsin kokonaisen omaisuuden matkallani. Moisten tiedonantojen jälkeen on vaikea saada ihmisiä vakuutetuiksi siitä, että retkemme oli huviretki.

Matkustin tosiaankin Australiaan päästäkseni sairaalaan ja makasin siellä viisi viikkoa. Viisi kuukautta makasin sitten kovasti sairaana hotellissa. Käsissäni olevaa salaperäistä tautia ei ollut Australian erikoislääkärien tietopiirissä. Se oli aivan tuntematon lääketieteellisessä kirjallisuudessa. Sellaisista tapauksista ei ollut milloinkaan kuultu puhuttavan. Vaiva pääsi myös jalkoihini, niin että toisinaan olin yhtä avuton kuin lapsi. Väliin käteni saattoivat olla kaksi kertaa luonnollista kokoaan isommat, ja seitsemän eri kerrosta kuollutta ja kuolevaa ihoa kuoriutui niistä samalla kertaa. Tapahtui, että varpaitteni kynnet vuorokaudessa paisuivat niin, että ne olivat yhtä paksut kuin pitkät. Kun ne viilattiin pois, ne olivat vuorokauden kuluttua taas yhtä paksut.

Australialaiset erikoislääkärit olivat yksimielisiä siitä, ettei tauti ollut loistauti, ja sentähden sen piti olla hermotauti. Paha ei siitä kuitenkaan parantunut, ja minun oli mahdotonta jatkaa matkaamme. Ainoa tapa, millä se olisi käynyt päinsä, olisi ollut sitoa minut vuoteeseen, sillä avuttomuudessani — en kyennyt tarttumaan mihinkään käsilläni — en olisi voinut liikkua pienellä keikkuvalla aluksellamme. Ja sitäpaitsi sanoin itselleni, että oli olemassa paljon aluksia ja että saattoi tehdä paljon matkoja, mutta että minulla oli vain yksi pari käsiä ja vain yhdet varpaankynnet. Aprikoin edelleen, että omassa ilmastossani Kaliforniassa hermoni olivat aina pysyneet terveellisessä tasapainossa.

Ja käännyin takaisin Kaliforniaan.

Kotiin palattuani olen tullut aivan entiselleni. Ja olen oppinut sellaista, mitä en ennen tietänyt. Käsiini sattui kirja, minkä oli kirjoittanut Yhdysvaltain armeijan eversti Charles E. Woodruff ja minkä nimi oli "Troopillisen valon vaikutus valkoisiin". Siitä sain tietää sairauteni laadun. Sittemmin olen tavannut eversti Woodruffin ja kuullut, että hän on potenut samaa vaivaa kuin minä. Hän itse oli sotilaslääkäri, ja seitsemäntoista hänen ammattiveljeään oli Filippiineillä vaivannut päätään hänen taudillaan ja tehnyt samantapaisia johtopäätelmiä kuin australialaiset erikoislääkärini. Tiesin nyt, että olin erikoisen altis troopillisen valon tuhoisalle vaikutukselle. Ultraviolettisäteet olivat olleet tuhota minut, aivan kuin röntgensäteet ovat kokeiltaessa tuhonneet useita ihmisiä.

Sivumennen tahdon mainita, että muiden vaikeuksien joukossa, mitkä pakottivat meidät keskeyttämään matkamme, oli tauti, mitä milloin nimitetään "terveen taudiksi", milloin "eurooppalaiseksi spitaaliksi" ja milloin "raamatulliseksi spitaaliksi". Tästä salaperäisestä taudista, mikä ei ole "oikeata spitaalia", ei tiedetä lainkaan mitään. Lääkärit eivät ole keksineet minkäänlaista parannuskeinoa, mutta on kuultu puhuttavan, että sairaus on parantunut itsestään. Mitenkä se tulee — ei tiedetä. Mitä se on — ei tiedetä. Mistä syystä se katoaa — ei tiedetä. Mitään lääkkeitä käyttämättä, pelkällä Kalifornian terveellisessä ilmastossa oleskelulla hopeakiilto katosi ihostani. Lääkärit olivat antaneet minulle vain yhden toiveen: että paha saattoi parantua itsestään, ja se paranikin.

Lopuksi yleisarvostelma matkastamme. Minun tai jonkun muun on helppo sanoa, että se oli hauska. Mutta paremmankin todistuksen siitä on antanut se nainen, joka oli mukana alusta loppuun. Kun sairaalassa ilmoitin Charmianille, että minun täytyi keskeyttää matka ja palata kotiin Kaliforniaan, täyttivät kyyneleet hänen silmänsä. Kaksi päivää hän oli musertunut ja onneton sen tähden, että ihana, ihana matkamme oli lopussa.

Glen Ellen, Kalifornia, 7.4.1911.