Part 5

Tämän mahtavan jättiläisvuoren rinteellä on noin viisikymmentätuhatta eekkeriä käsittävä karjanhoitotila, ja kahdentuhannen jalan korkeudella sijaitsevassa karjatalossa vietimme yön. Seuraavana aamuna saappaat jalkaan, ja sitten satulaan. Paimenten ja kuormahevosten saattamina kiipesimme ylös Ukuleleen, toiseen vuoristokartanoon, mikä sijaitsee viisituhattaviisisataa jalkaa meren yläpuolella ja missä vallitsevat ilmastosuhteet pakottivat meidät käyttämään huopia yöllä ja turvautumaan räiskyvän takkavalkean lämpöön. Sivumennen sanoen ukulele on havaijilainen sana, mikä merkitsee kirppua ja erästä alkeellista kitarasoitinta. Meillä ei ollut kiirettä, ja vietimme päivän Ukulelessa oppineesti väitellen ilmapuntareista ja korkeuslaskelmista ja pudistimme ilmapuntariamme, kun jonkun todistelut piti tarkistaa. Ja ilmapuntarimme oli mukautuvaisin kapine, minkä milloinkaan olen nähnyt... Myöskin poimimme vuorivattuja, mitkä olivat kananmunan kokoisia tai sitäkin isompia, tähyilimme Haleakalan huipulta neljätuhattaviisisataa jalkaa yläpuoleltamme — laskeutuvia ruohopeitteisiä laavarinteitä ja katselimme mahtavia pilviä, mitkä kamppailivat keskenään alapuolellamme, meidän ollessa säteilevässä auringon paisteessa.

Päivästä päivään kesti sitä loputonta taistelua. Ukiukiu on nimeltään pasaatituuli, mikä raivoten puhaltaa koillisesta ja hyökkää Haleakalaa vastaan. Mutta Haleakala on niin korkea ja niin laaja, että se lyö koillispasaatituulen syrjään kummallekin puolelleen, niin että Haleakalan lakana ei ole lainkaan pasaatituulta. Tuuli siellä päinvastoin puhaltaa suoraan koillispasaatin kitaan. Sen tuulen nimi on Naulu. Ja yötä päivää, lakkaamatta, kamppailevat Ukiukiu ja Naulu keskenään, milloin hyökäten, milloin peräytyen, milloin väistyen sivulle, milloin kiertäen, milloin pyörtäen — yhteenotot näkee pilvijoukkioista, mitkä ajelehtivat puoleen ja toiseen eskadroonina, pataljoonina, armeijoina ja äärettöminä vuoriketjuina. Tapahtuu toisinaan, että Ukiukiu valtavilla henkäyksillään paiskaa mahtavia pilviröykkiöitä suoraan yli Haleakalan huipun, minkä jälkeen Naulu ovelasti ottaa ne vangikseen, asettaa uuteen taistelujärjestykseen ja lähettää kamppailemaan ikuista vihollistaan vastaan. Sitten Ukiukiu kuljettaa voimakkaan pilviarmeijan vuoren itäkyljen ympäri. Tämä sivustahyökkäys suoritetaan suurella täsmällisyydellä, mutta vuoren takana olevasta väijytyksestään Naulu karkaa kiertävän armeijan kimppuun, riistää, raastaa, laahaa sitä ja luo sen uuteen muotoon, lähettäen sen sitten takaisin Ukiukiua vastaan vuoren länsikyljen ympäri. Ja varsinaisen taistelutanteren ylä- ja alapuolitse, pitkin merestä kohoavia rinteitä. Ukiukiu ja Naulu lähettävät lakkaamatta pieniä pilvijoukkoja, jotka epäsäännöllisissä jonoissa ryömivät ja matelevat maata myöten, puiden lomitse ja solien läpi ja sitten yht’äkkiä hyökkäävät toistensa kimppuun väijytyskohdissa ja läpikulkupaikoissa. Toisinaan jompikumpi puoli aivan äkkiä lähettää raskaan iskujoukon, joka vangitsee pienet partiot tai ajaa ne korkeuteen, niin että ne pyörivät kohtisuorassa suunnassa tuhansia jalkoja ilmaan.

Mutta Haleakalan läntisillä rinteillä käydään päätaistelu. Sinne Naulu kokoaa mahtavimmat joukkionsa, ja siellä se saavuttaa suurimmat voittonsa. Ukiukiu heikkenee päivän iltaantuessa kuten kaikki pasaatituulet, ja silloin Naulu lyö sen takaisin. Naulu on mainio kenraali. Koko päivän se kokoaa yhteen kohtaan äärettömiä varajoukkoja. Kun päivä alkaa painua iltaan, se muodostaa ne vahvaksi teräväkärkiseksi rivistöksi, mikä on monta peninkulmaa pitkä, peninkulman levyinen ja satoja jalkoja paksu. Tämän rivistön se lähettää hitaasti etenemään Ukiukiun leveätä rintamaa vastaan, ja Ukiukiu heikkenee hitaasti mutta varmasti ja lyödään hajalle. Mutta se ei tapahdu ankaratta taistelutta. Toisinaan Ukiukiu tekee aivan hurjaa vastarintaa, ja rannattomasta koillisesta saamillaan tuoreilla apujoukoilla se tuhoaa puolen peninkulman pituisia rivejä Naulun armeijasta ja lakaisee ne West Mauin taakse. Joskus kummankin hyökkäävän armeijan iskettyä yhteen niiden ottelu päättyy siihen, että ne jättiläispyörteinä kohoavat kohtisuorasti korkeuteen — toisiinsa kietoutuneet pilvijoukkiot nousevat vinhasti pyörien tuhansia jalkoja ilmaan. Ukiukiulla on mieliliikkeenä lähettää matala ja litteä, tiheäksi sulloutunut joukkomuodostelma pitkin maata Naulun alle. Sinne päästyään Ukiukiu alkaa puskea. Naulun mahtava keskusrintama antaa perään ja taipuu ylöspäin, mutta tavallisesti se paiskaa vihollisen hyökkäysrivistöt takaisin, niin että ne vyörähtävät omia joukkoja vastaan. Ja koko ajan juoksentelevat pienet hajanaiset sissijoukot omia teitään puiden lomitse ja solien lävitse, ryömivät ruohikossa ja yllättelevät toisiaan odottamattomilla hyökkäyksillä — korkealla yläpuolella olevan Haleakalan katsellessa kamppailua kirkkaana ja ylhäisen yksinäisenä, laskevan auringon säteissä kylpien. Ja samalla tavalla taistelu jatkuu läpi yön. Mutta aamulla on Ukiukiu pasaatituulten tapaan saanut kootuksi tuoreita voimia, ja se syöksee Naulun laumat takaisin paon ja tappion sekamelskassa. Ja päivästä päivään jatkuu sama taistelu: ikuisesti kamppailevat Ukiukiu ja Naulu toisiaan vastaan Haleakalan rinteillä.

Seuraavana aamuna aloitimme paimen- ja kuormahevossaattueinemme nousun huipulle. Eräs kuormahevonen kantoi kahtakymmentä gallonaa vettä, mikä oli jaettu viisi gallonaa vetäviin, hevosen kyljillä riippuviin nahkapusseihin. Sillä vesi on harvinaista ja arvokasta itse kraaterillakin, vaikka peninkulmia laajoilla alueilla kraaterin pohjois- ja itäreunamilla sataa enemmän kuin missään muualla maailmassa. Kiivettiin pitkin lukemattomia laavaväyliä, joilla ei ollut minkäänlaista polkua, enkä milloinkaan ole nähnyt niin verrattoman varmajalkaisia hevosia kuin ne kolmetoista, mitkä meillä oli. Ne kapuilivat ylös alas pystysuoria rinteitä yhtä varmasti ja kylmäverisesti kuin vuorivuohet, eikä ainoakaan niistä kaatunut tai epäröinyt.

Muuan merkillinen harhanäky valtaa kaikki yksinäisillä vuorilla kiipeilijät. Mitä korkeammalle noustaan, sitä enemmän maanpintaa ilmaantuu näköpiiriin, ja siitä syntyy sellainen vaikutelma, kuin taivaanranta kohoaisi ympärillä. Tämä harhanäky on erittäin selvä Haleakalalla, sillä vanha tulivuori kohoaa aivan yksinäisenä suoraan merestä ja sitä mukaa kuin nousimme Haleakalan jyrkkiä rinteitä, meistä tuntui siltä, kuin Haleakala, me itse ja kaikki ympärillämme vielä nopeammin olisi vajonnut syvään kuiluun. Joka taholla taivaanranta oli yläpuolellamme, ja valtameri kallistui sen rajasta jalkaimme juurelle. Mitä korkeammalle pääsimme, sitä syvemmälle tunnuimme vaipuvan ja sitä jyrkemmäksi muuttui nousukulma näköpiiriin, missä meri ja taivas yhtyivät. Se tuntui noituudelta ja epätodelliselta. Mieleen välähti Jules Vernen matka maan keskipisteeseen. Ja kun vihdoin saavuimme vuorijättiläisen huipulle, mikä muistuttaa kumoonkäännetyn kartion pohjia — keskellä kauhistuttavaa kosmillista kuilua sijaitsevan kartion pohjaa, havaitsimme, ettemme olleet huipulla emmekä pohjalla. Korkealla yläpuolellamme oli taivasta tavoitteleva näköpiiri, ja kaukana alapuolellamme, siinä, missä vuorenhuipun olisi pitänyt olla, näimme uuden syvyyden: suuren kraaterin — "Auringon talon". Kraaterin huimaavan korkeain seinämäin ympärysmitta on kaksikymmentäkolme peninkulmaa. Seisoimme melkein pystysuoran länsiseinämän partaalla, ja kraaterin pohja oli lähes puoli peninkulmaa meitä alempana. Pohja, missä laavavirrat olivat jähmettyneet ja mikä oli täynnä kuonakeiloja, oli niin punainen, puhdas ja kulumaton, kuin tuli olisi vasta eilen sieltä sammunut. Kuonakeilat — pienin niistä oli viidettäsataa jalkaa korkea ja suurin yli yhdeksänsataa jalkaa — näyttivät vain mitättömän pieniltä hiekkakeoilta, niin jättiläismäinen oli kokonaisuus. Kaksi tuhansien jalkojen syvyistä rakoutumaa ammotti kraaterin reunassa, ja niiden läpi koetti Ukiukiu turhaan puskea villavia pilvilaumojaan. Kohta kun pilvet olivat tunkeutuneet rakoutumain läpi, kraaterin kuumuus muutti ne ohueksi ilmaksi. Niitä tuli alituisesti, mutta ne eivät päässeet pitemmälle.

Mikä autiuden kolkko tyyssija, synkkä, kammottava mutta samalla hurmaava! Näimme allamme paikan, missä tulija maanjäristykset olivat raivonneet. Maapallon sisällys oli eteemme paljastettuna. Näimme edessämme jättiläispajan, missä luonto vielä suoritti alkuaikaista luomistyötään. Siellä täällä oli isoja alkuvuoren kallioita kohonnut maan sisustasta puhki sulana kiehuvan pinnan, mikä näytti aivan äskettäin jähmettyneeltä. Kaikki tuntui epätodelliselta ja uskomattomalta. Kun loimme katseemme ylöspäin, näimme korkealla yläpuolellamme — mutta todellisuudessa alapuolellamme — Ukiukiun ja Naulun pilvitaistelun. Ja vielä korkeammalla näennäisen kaikkeuden kuilun rinteillä, pilvitaistelun yläpuolella, ylhäällä ilmassa, taivaalla, uivat Lanain ja Molokain saaret Kraaterin toisella puolella, kaakossa, näimme — katse yhä näennäisesti ylöspäin suunnattuna — ensinnä turkoosinsinisen meriseinämän ja sitten Havaijin valkoiset rantatyrskyt. Näiden yläpuolella häilyi pasaatituulten pilvivyö, ja sitten seurasi kahdeksankymmenen peninkulman etäisyydessä pari jättiläisröykkiötä, jotka näyttivät uivan huikaisevassa taivaansinessä, joiden kruunuina kimmelsi lumi ja joita ympäröi kangasteleva pilviseppel. Ne olivat Mauna Kean ja Mauna Loan huiput, jättiläistulivuorten, mitkä näyttivät riippuvan taivaalla.

Kerrotaan, että hyvin kauan aikaa sitten eräs Maui, Hinan poika, asui nykyisellä West Mauilla. Hänen äitinsä Hina oli kapaiden valmistaja. Hinan täytyi valmistaa ne öisin, sillä kaikki päivät häneltä meni niiden kuivattamiseen. Kaikki aamut ja aamupäivät hän levitteli niitä auringonpaisteeseen. Mutta juuri kun hän oli saanut ne levitetyiksi, hänen oli ruvettava keräämään niitä pois, ennättääkseen saada ne kaikki katon alle yöksi. Sillä päivät olivat lyhyempiä silloin kuin nykyään. Maui näki äitinsä turhan lyön ja kävi siitä murheelliseksi. Hän päätti tehdä jotakin mutta ei auttaa ripustamalla auringonpaisteeseen ja korjaamalla talteen äitinsä kapaita. Siihen hän oli liian älykäs. Ei, hänen aatteensa oli sellainen, että hänen oli saatava aurinko kulkemaan hitaammin. Kenties hän oli ensimmäinen havaijilainen tähtientutkija. Joka tapauksessa hän teki sarjan aurinkohuomioita eri kohdilta saarta. Ja hän tuli sellaiseen johtopäätökseen, että aurinko kulki suoraan Haleakalan yli. Päinvastoin kuin Joosua hän ei tarvinnut lainkaan jumalallista apua. Hän kokosi suuren joukon kookospähkinöitä ja palmikoi niiden kuiduista vahvan nuoran, mistä teki suopungin, samanlaisen kuin Haleakalan paimenilla tänä päivänä käytännössä olevat. Senjälkeen hän meni "Auringon taloon" ja odotti siellä. Kun aurinko sitten vyöryi pitkin rataansa ehättääkseen matkansa päähän mahdollisimman lyhyessä ajassa, reipas nuorukainen heitti suopunkinsa erääseen sen vahvimpia ja suurimpia säteitä. Sillä tavalla hän sai hiukan hillityksi auringon vauhtia ja myös katkaistuksi siltä vahvan säteen. Ja niin hän päivä päivältä jatkuvasti sinkautteli suopunkiaan ja katkoi auringon säteitä, kunnes aurinko antautui. Maui saneli rauhanehdot, ja aurinko mukautui niihin, luvaten siitä pitäen kulkea hitaammin. Niin sai Hina riittävästi aikaa kapaiden kuivattamiseen, ja niin ovat päivät muuttuneet pitemmiksi kuin ennen... Viimeksimainittu seikkahan lyö täydellisesti yhteen nykyaikaisen tähtitieteen oppien kanssa!

Söimme murkinan, minkä muodostivat lihamuhennos ja poi, kiviaitauksessa, jota entisaikoina oli käytetty saaren karjan säilytyspaikkana. Sitten matkasimme puoli peninkulmaa pitkin kraaterin reunaa ja rupesimme laskeutumaan itse kraateriin. Sen pohjaan oli kahdentuhannenviidensadan jalan matka, ja meidän oli kuljettava löysän tulivuorikuonan muodostamaa jyrkkää rinnettä. Hevosemme lipeilivät ja liukuivat, mutta pysyivät alati tukevasti jaloillaan. Kun niiden kaviot upposivat mustaan kuonapintaan, murtui tämä epämiellyttävän keltaiseksi ja karvaan makuiseksi savipölyksi, mikä ympäröi meidät ihan pilviin. Erään tasanteen poikki ratsastimme täyttä laukkaa, ja sitten mentiin soveliaasta rotkelmasta jälleen alaspäin, tulivuoripölyssä, keskellä kuonakeiloja, joiden väri milloin oli tiilenpunainen, milloin kuin vaalean ruusun, milloin purppuranhohteisen musta. Yläpuolellamme kohosivat kraaterin seinämät hetki hetkeltä korkeampina. Vaelsimme pitkin lukemattomia laavauomia ja risteilimme kivettyneen tulimeren timantinkovilla aalloilla. Sahahampaiset laavalaineet vaikeuttivat matkaamme oudolla valtamerellä, ja joka puolellamme oli sakaraisia harjanteita ja toinen toistaan eriskummallisemman muotoisia ilmareikiä. Sivuutimme pohjattoman rotkon ja kuljimme sitten seitsemän peninkulmaa viimeisen laavavirran pääuomaa.

Kraaterin alapäästä löysimme leiripaikan pienestä olapa- ja koleapuuviidakosta, mikä sijaitsi eräässä kulmauksessa, tuhatviisisataa jalkaa korkeiden pystysuorien seinämien juurella. Siellä oli laidunta hevosille, mutta ei lainkaan vettä, ja sentähden jatkoimme matkaamme kokonaisen peninkulman laavamerellä eräälle kraaterin seinämällä olevalle tunnetulle vesipaikalle. Mutta vesirotkelma oli tyhjä. Kun olimme kapuilleet puolisataa jalkaa ylöspäin sen reunaa, löysimme erään vesilätäkön. Sanko sinne, ja pian virtasi kallista nestettä kalliota pitkin alempaan vesisyvennykseen, minkä partaalla paimenillamme oli täysi työ hillitä hevosia, koska niistä vain yksi kerrallaan mahtui juomaan. Sitten oli leiriydyttävä kraaterin seinämän juurelle, ja teltta pystytettiin kiväärin pamahdellessa, sillä rinteen louhikoilla kapuili määkiviä villivuohilaumoja. Lihamuhennos, poi ja vartaalla paistettu vohla muodostivat ateriamme.

Kraaterin huipulla aivan yläpuolellamme aaltoili kokonainen pilvimeri, mitä Ukiukiu kuljetti. Mutta vaikka pilviröykkiöitä lakkaamatta vyöryi korkeudessa, eivät ne peittäneet tai edes himmentäneet kuuta näkyvistä, koska kraaterin lämpö haihdutti pilvet kohta, kun ne ennättivät sen sisään. Leiritulemme houkutteli kraaterin villiä karjaa lähistölle katsomaan, mitä kummia kuutamossa tapahtui, ja tervehtimään meitä määynnällään. Elukat olivat tavattoman lihavia, vaikka ne harvoin saivat juoda vettä, sillä ruohikon yökaste korvasi sen niille. Nimenomaan kasteen vuoksi teltta oli hyvään tarpeeseen, ja nukahdimme väsymättömien havaijilaisten paimentemme, joilla epäilemättä oli reippaan esi-isänsä Mauin verta suonissaan, laulellessa luda-säveliä.

Seuraavina päivinä kapuilimme kraaterin seinämillä, ajoimme hevosiamme melkein mahdottomia teitä myöten, vyörytimme kiviä ja ammuimme villivuohia. Minä en saanut yhtään vuohta. Olin liian innostunut kivien vyöryttämiseen. Muistan erikoisesti kohdan, mistä sysäsimme liikkeelle hevosenruhon kokoisen kiven. Se aloitti mäenlaskunsa varsin varovaisesti, vierähteli, vaappui puoleen ja toiseen ja näytti pysähtyvän. Mutta parin minuutin kuluttua se kiiti ilmassa kaksisataa jalkaa yhtä menoa. Se pieneni pienenemistään silmissämme, kunnes se iski loivaan tulivuorihiekkarinteeseen, minkä poikki se ponnahti kuin säikähtynyt kaniini, jättäen jälkeensä kapean, keltaisen pölyuran. Sekä kivi että pölypilvensuikale sulivat hetki hetkeltä pienemmiksi, ja lopulta jotkut seurueemme jäsenet sanoivat kiven pysähtyneen. Sanoivat sen tähden, etteivät enää sitä erottaneet. Se oli kadonnut heidän näköpiiristään. Mutta muut näkivät sen jatkavan vierimistään — tiedän, että minä näin, ja minusta tuntuu siltä, että se kivi vierii vielä tällä hetkellä...

Viimeisenä vuorokautena, minkä vietimme maailman mahtavimmassa kraaterissa, Ukiukiu osoitti meille voimaansa. Se paiskasi Naulun pakosalle pitkin koko taistelulinjaa, täytti "Auringon talon" pilvijoukkioillaan ja oli hukuttaa meidät sateeseen. Sademittarinamme oli kaksi kolmanneslitraa vetävä astia, mikä oli asetettu pienen reiän kohdalle telttaamme. Yön sateessa ja myrskyssä astia täyttyi reunojansa myöten, eikä meillä ollut keinoa, millä mitata ylivuotavaa ja huopiemme imemää vettä. Moisten olosuhteiden vallitessa ei ollut mitään syytä jatkaa oleskelua "Auringon talossa", vaan purimme leirimme aamun sarastaessa ja aloimme sateessa taivaltaa pitkin laavamerta Kaupo Gapia kohden. Koko East Maui on suuri laavavirta, mikä ammoisina aikoina on vyörynyt Kaupo Gapin läpi, ja samaa virtaa myöten laskeuduimme kuusituhattaviisisataa jalkaa meren yläpuolelle kohoavasta korkeudesta. Hevosemme suorittivat tämän raskaan matkan päivässä. Mutta harvoin lieneekään ollut olemassa niiden hevosten vertaisia. Niiden vahvat jalat eivät pettäneet pahimmissakaan paikoissa. Ne eivät säikkyneet mitään, kertaakaan ne eivät epäröineet, ja heti kun tuli eteen tarpeeksi tasainen ja leveä tien kohta, ne panivat hölkäksi. Sitten ne eivät hiljentäneet vauhtiaan ennen kuin tie paheni jälleen, ja silloin ne tekivät sen omasta aloitteestaan. Yhteen menoon päivästä päivään ne olivat suorittaneen mitä rasittavinta työtä ja melkein koko ajan eläneet ruoholla, mitä etsivät öisin meidän nukkuessamme, ja kuitenkin ne taivalsivat sinä päivänä kaksikymmentäkahdeksan vihoviimeisen tukalaa peninkulmaa ja laukkasivat Hanaan kuin varsalauma. Niiden joukossa oli sitäpaitsi monta sellaista, jotka olivat kasvaneet Haleakalan suojapuolen kuivilla seuduilla ja joita ei milloinkaan ollut kengitetty. Päivät pääksytysten ne olivat kulkeneet terävärosoisella laavalla, täyspainoinen ihminen selässään, ja niiden kaviot olivat melkein paremmassa kunnossa kuin kengitetyillä hevosilla.

Vieirasista — missä Kaupo Gap putoaa mereen — matkasimme Hanaan puolessa päivässä, mutta sillä taipaleella olisi kannattanut viipyä viikko tai kuukausi. Kaikessa villissä kauneudessaan se sentään vaikuttaa värittömältä ja vähäpätöiseltä sen ihmeellisen maan rinnalla, mikä sijaitsee kumipuuistutusten takana Hanan ja Honomanu Gulchin välillä. Kaksi päivää meni meiltä kulkiessamme niitä ihmeellisiä taipaleita, mitkä ovat Haleakalan tuulenpuolella. Seudun asukkaat nimittävät sitä "oja-alueeksi" — viehätyksetön nimi, mutta sillä ei ole muuta. Yleensähän oja on oja, useinkin mutainen ja tavallisesti sellainen kulkee yksitoikkoisten ja mitättömien maisemien läpi. Mutta Nahiku Ditch ei ole tavallinen oja. Haleakalan tuulenpuolella on suunnilleen tuhat kuohuvien virtojen täyttämää äkkijyrkkää solaa, ja jokaisessa virrassa on parikymmentä köngästä ja vesiputousta ennen kuin se ennättää mereen. Siellä sataa enemmän kuin millään muulla seudulla maailmassa. Vuonna 1904 sademäärä oli neljäsataakaksikymmentä tuumaa. Vesi merkitsee siellä samaa kuin sokeri, ja sokeri on Havaijin territorion päätuote. Nahiku Ditch ei ole oja, vaan tunnelisarja. Vesi kulkee maan alitse ja tulee näkyviin vain määrätyissä kohdissa, silloin, kun se virtaa pitkin johtokourua, sen jälkeen syöksyäkseen alas seuraavaan rotkoon ja jatkaakseen matkaansa maan alla. On suunnilleen yhtä oikeata nimittää tätä mahtavaa vesijohtoa "ojaksi" kuin sanoa Kleopatran loistopurtta kottikärryiksi.

Oja-alueella ei ole minkäänlaisia ajoteitä, ja ennen "ojan" kaivamista, tai oikeammin sanoen murtamista, ei siellä ollut minkäänlaisia ratsastusteitäkään. Satojen tuumien vuotuinen sademäärä, hedelmällinen maaperä ja tropiikin aurinko luovat välttämättömyyden pakosta höyryäviä kasvillisuusviidakkoja. Jos mies tunkeutuisi sellaiseen tiheikköön jalkaisin, niin hän ennättäisi kenties kulkea peninkulman päivässä, mutta viikon kuluttua hän olisi aivan lopussa, ja hänen olisi pakko laahautua takaisin niin nopeasti kuin suinkin, jottei raivaamansa tie ennättäisi kasvaa umpeen. Se uljas insinööri, joka uskalsi käydä kamppailemaan viidakkoa ja vuorenrotkoja vastaan rakentaen vesijohdon ja raivaten ratsastustien, oli nimeltään O'Shaughnessv. Hän rakensi pysyväistä, lujalla laastilla, ja loi erään maailman merkillisimpiä pellonkastelulaitoksia. Jok'ainoa pikku puro ja lähteensilmä oli liitetty johtoverkkoon, ja maanalaisia kanavia myöten niiden vesi juoksee pääjohtoon. Mutta seudulla saattaa toisinaan sataa niin tavattomasti, että liikavesi tulvii lukemattomia omia uriaan myöten valtamereen.

Ratsastustie ei ole erikoisen leveä. Raivaajansa tavoin se uhmaa kaikkia esteitä. Siellä, missä "oja" kulkee vuoren läpi, ratsastustie nousee vuoren yli, ja niissä "oja" hyppää solan poikki johtoa pitkin, ratsastustie käyttää hyväkseen samaa siltaa: kulkee johdon päällitse. Se huoleton polku kapuaa säikkymättä ylös alas suurimpia jyrkänteitä, se tunkeutuu ahdistavan ahtaiden rotkojen läpi, se kiertää könkäät tai kulkee suoraan niiden alitse — kumisevan, raivosta valkeana vaahdoten syvyyteen syöksyvän vesivyöryn alitse — ja aivan päänsä yläpuolella matkamies näkee vuorenseinämän kohoavan satojen jalkojen korkeuteen, samalla kuin seinämä pystysuorana putoaa tuhansia jalkoja alas hänen jalkojensa juuresta. Ja huolettomat vuoristohevoset ovat yhtä uskalikkoja kuin tie. Ne laukkaavat eteenpäin aivan kuin meno olisi ihan luonnollista, vaikka polku on niljakas sateesta, ja ne laukkaisivat, jos niille antaisi vallan, niin että takajalat häilyisivät tien reunan ulkopuolella. Nahiku Ditchin tie on tarkoitettu vain sellaisille, joilla on lujat hermot ja kylmäverisenä pysymisen kyky. Eräs mukanamme olevista paimenista oli seutukunnan voimakkaimman ja rohkeimman miehen maineessa. Hän oli koko ikänsä ratsastanut vuoristohevosilla Haleakalan rosoisia länsirinteitä. Hän oli seudun etevin hevosten taltuttaja, ja muiden perääntyessä hän kävi aivan levollisesti raivostunutta sonnia vastaan. Hän oli hyvin kuuluisa rohkeudestaan. Mutta hän ei ollut milloinkaan ratsastanut Nahiku Ditchin tietä. Sillä tiellä hänen sisunsa petti. Tullessaan ensimmäiselle johdolle ja nähdessään hirvittävän kuilun poikki asetetun siltaportaan — kapean, kaiteettoman, ärjyvä vesiputous yläpuolella ja samanlainen sisäpuolella, ympärillään jylinästä ja kohinasta vapiseva ilma täynnä kuohuvaa vedenpärskettä — silloin rohkea paimenemme laskeutui hevosensa selästä ja selitti lyhyesti, että hänellä oli vaimo ja kaksi lasta — ja sitten hän kulki siltaportaan yli jalan hevostaan takanaan taluttaen.

Sellaisissa paikoissa, missä "oja" virtasi kuilujen poikki syvältä maan alitse, kuljimme yksitellen rotkojen yli pitkin alkeellisia hirsisiltoja, mitkä huojuivat ja longistelivat, joka hetki uhaten sortua sijoiltaan. Myönnän, että alussa sellaisella sillalla ratsastaessani pidin jalkojani hyvin höllästi jalustimissa, ja pitkin vuorenseinämiä kulkevilla teillä tunnustan nähneeni, että ulkopuolisessa jalustimessa oleva jalkani, mikä riippui tuhansien jalkojen korkuisen äkkiputouksen yläpuolella, vaistomaisesti vähän päästä vetäytyi irtaalleen. Sanon niin tapahtuneen "alussa" — sillä kuten kraaterissa olimme kadottaneet käsityksemme koosta, kadotimme Nahiku Ditchin tiellä pian käsityksemme syvyydestä. Alinomainen korkeuden ja syvyyden vaihtelu vaikutti tajuntaamme niin, että vuorottelevat korkeudet ja syvyydet tuntuivat meistä aivan tavallisilta ilmiöiltä ja että katseleminen hevosen selästä suoraan neljän- tai viidensadan jalan syvyyteen muuttui ihan jokapäiväiseksi eikä synnyttänyt edes väristyksen väivähdystäkään. Yhtä huolettomasti kuin polku ja hevosemme kiertelimme usvaisissa korkeuksissa ja sukelsimme köngästen alitse tai kaarsimme ne.

Sitä ratsastusta! Vettä valui kaikkialla. Kuljimme pilvien yläpuolella, pilvien alapuolella ja suoraan pilvien läpi. Silloin tällöin tunkeutui kimppu auringonsäteitä valonheittäjän hohteen tavoin syvyyteen, mikä ammotti allamme, tai auringonpaiste liekehti jollakin kraaterin reunaman huipulla tuhansia jalkoja yläpuolellamme. Jok'ainoasta tienmutkasta näimme könkään tai kymmeniä könkäitä, mitkä syöksyivät satoja jalkoja läpi ilman. Ensimmäisellä yöleiripaikallamme — Keanae Gulchissa — laskimme kolmekymmentäkaksi vesiputousta yhdeltä ainoalta paikalta.

Kasvillisuus oli villiä ja rehevää tässä villissä maassa. Siellä, oli pähkinäpuumetsiä, koa- ja kolea-puumetsiä. Siellä kasvoi eräs ohia-ai-niminen puulaji, minkä hedelmät, punaiset vuoriomenat, olivat pehmeitä, mehukkaita ja ihanan makuisia. Villejä banaanikasveja oli kaikkialla; niitä oli takertunut solien seinämiin, ja ne taipuivat kypsien hedelmiensä painosta ja sulkivat siten toisinaan tiemme. Ja metsässä lainehti kokonainen meri elävää vehreyttä tuhansia köynnöskasvilajeja. Jotkut huojuivat korkealla ilmassa muodostaen ylimpäin oksain varaan koristeellisia verkkokudelmia, toiset kiemurtelivat kuin käärmeet puiden rungoilla. Eräs niistä — ei-ei — mikä muistutti lähinnä köynnöspalmua, pujottelihe paksuine runkoineen oksalta oksalle ja puusta puuhun näyttäen tahtovan tukahduttaa tukensa. Tästä vihreästä valtamerestä kohottivat korkeat saniaispuut isoja, siroja ja kauniita lehviään, ja lehua-puu upeili tulipunaisilla kukillaan. Köynnöskasvien alapuolella oli ääretön määrä merkillisiä heleävärisiä kukkasia ja yrttejä, jollaisia Yhdysvalloissa on tottunut näkemään kasvitieteellisissä puutarhoissa. Mauin "oja-alue" ei oikeastaan olekaan enempää eikä vähempää kuin mahtava kasvitieteellinen puutarha. Jok'ainoa tunnettu saniaismuunnos kasvaa siellä ja sitäpaitsi lukuisasti tuntemattomia muunnoksia — ihanan ihanista "neidonhiuksista" karkeihin ja saaliinhimoisiin "hirvensarviin", mitkä ovat kaikkien metsänkulkijain kauhistuksena, koska ne sotkeutuvat toisiinsa viiden, kuuden jalan paksuisiksi selvittämättömiksi seinämiksi ja tukkeavat laajoja alueita.

Sitä ratsastusta! Kesti kaksi päivää ennen kuin saavuimme tasaisemmille maisemille ja kunnolliselle ajotielle, minkä jälkeen lennätimme laukkaa lähtöpaikkaamme. Oli kyllä julmaa ratsastaa laukkaa hevosillamme niin pitkän ja vaivalloisen matkan lopussa — mutta niiden hillitseminen oli turhaa — saimme siitä vain kätemme rakoille. Sellaisia hevosia kasvaa Haleakalan rinteillä. Karjatalolla oli suuret juhlat. Päämme päällä Ukiukiu ja Naulu kävivät raivoisaa taisteluaan, ja korkealla niiden yläpuolella auringon paisteessa kohosi Haleakalan mahtava huippu.

8

Poikki etelämeren

"Havaiji-saarilta Tahitille. — On hyvin vaikea suorittaa tätä matkaa pasaatituulten alueen poikki. Valaanpyytäjien ja muiden mielestä on tavattoman vaikeata päästä Tahitille Havaiji-saarilta. Kapteeni Bruce selittää, että aluksen on purjehdittava pohjoista kohden siksi, kunnes saa 'mukavan' tuulen, ja vasta sitten suunnattava kulkunsa määräpaikkaan. Purjehtiessaan mainittujen paikkojen välillä marraskuussa 1837 hän ei matkalla etelään lainkaan tavannut vaihtelevia tuulia lähellä päiväntasaajaa eikä hän kyennyt millään pääsemään itään."

* * * * *

Näin sanotaan Eteläisen Tyynen meren purjehdusohjeissa, eikä niissä sanotakaan mitään muuta siitä asiasta. Ei sanaakaan enempää opastukseksi uupuneelle merenkulkijalle, jotta tämä osaisi suorittaa pitkän matkansa pasaatituulialueen poikki, eikä ainoatakaan sanaa siitä, miten matkata Havaijilta Marquesas-saarille, mitkä sijaitsevat suunnilleen kahdeksansataa peninkulmaa Tahitin koillispuolella ja minne juuri sen tähden on vielä paljon vaikeampi päästä. Luulen tämän ohjeiden vaillinaisuuden johtuvan siitä, ettei milloinkaan ole ajateltu purjelaivojen pyrkivän niin mahdottomalle reitille. Mutta mahdottomuus ei säikyttänyt Snarkia — pääasiallisesti sen tähden, ettemme olleet lukeneet esittämääni pikku pykälää purjehdusohjeista ennen kuin jo olimme aloittaneet matkan. Lähdimme Hilosta, Havaijilta, lokakuun 7:ntenä päivänä ja saavuimme Nukahivalle, eräälle Marquesas-saarelle, joulukuun 6:ntena päivänä. Näiden paikkojen välimatka on kaksituhatta peninkulmaa linnuntietä, mutta purjehdimme todellisuudessa vähintään neljätuhatta peninkulmaa selviytyäksemme taipalesta, mikä kerta kaikkiaan osoittaa, ettei kahden paikan lyhyin väli aina ole suora viiva. Jos olisimme suunnanneet matkamme suoraan Marquesas-saarille, olisimme luultavasti saaneet purjehtia viisi- tai kuusituhatta peninkulmaa.

Yhden varman päätöksen olimme tehneet — emme kulkisi päiväntasaajan poikki 130:nnen läntisen pituusasteen länsipuolelta. Sillä _siitä_ riippui kaikki. Jos purjehtisimme päiväntasaajan poikki mainitun pituuden länsipuolitse ja kaakkoispasaati olisi "mukava", ajautuisimme niin kauas tuulen alle Marquesas-saarista, että saattaisi käydä aivan mahdottomaksi päästä niille. Meidän oli myöskin otettava huomioon päiväntasaajavirta, mikä kulkee länteen kahdentoista, jopa seitsemänkymmenenviiden peninkulman nopeudella päivässä. Olisimmepa totisesti pahassa pälkäässä, jos joutuisimme määräpaikkamme alapuolelle ja saisimme niin voimakkaan virran vastaamme! Niin minuuttiakaan, sekuntiakaan emme saaneet olla 130:nnen läntisen pituusasteen länsipuolella kulkiessamme päiväntasaajan poikki. Mutta koska saatoimme odottaa kaakkoispasaatia viisi, kuusi astetta päiväntasaajan pohjoispuolella — jolloin, jos tuuli puhaltaisi kaakosta tai eteläkaakosta, meidän olisi pakko purjehtia etelälounaisen suuntaan meidän piti ohjata itään päiväntasaajan ja kaakkoisten pasaatituulten pohjoispuolitse, kunnes saapuisimme ainakin 128:nnelle läntiselle pituusasteelle.

Tässä yhteydessä sietää mainita, että seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme ei tapansa mukaan toiminut, niin että olimme kokonaan tuulista riippuvaisia. Suurveneemme kone oli myöskin käyttökelvoton. Ja koneasiain puheena ollen on parhainta saman tien tunnustaa, että pieni viisihevosvoimaisemme — minkä piti hoitaa valaistus ja pumput — oli niin ikään raajarikkona...

Matkamme näytti kyllä helpolta merikartalla. Tuossa oli Hilo, ja tässä oli matkamme päämäärä, 128. läntinen pituusaste. Koillispasaatituulessa saatoimme purjehtia suoraviivaisesti näiden paikkojen vähin. Mutta pahimpia pasaatituulipulmia on se, ettei milloinkaan täsmälleen tiedä, millä kohtaa ne tapaa, eikä sitä, mihin suuntaan ne tulevat puhaltamaan, toisin sanoen: ovatko ne "mukavia" vai "epämukavia". Kohtasimme koillispasaatin aivan Hilon sataman edustalla, mutta tuulen heittiö puhalsi liiaksi idästä. Ja sitten tuli pohjoinen päiväntasaajavirta vyöryen länteen mahtavana kyminä. Lisäksi pieni alus ei kykene purjehtimaan hankatuuleen korkeassa vasta-aallokossa. Se ponnahtelee ylös alas paikoiltaan pääsemättä. Purjeet ovat pingollaan, suojanpuolinen laita painuu vähän väliä veden alle, alus keikkuu, kieppuu ja hyppelehtii, mutta siinä onkin kaikki. Kohta kun se syöksähtää eteenpäin, se törmää vesivuoreen ja pysähtyy. Snarkille kävi sen pienen koon, "epämukavan" pasaatituulen ja päiväntasaajavirran takia niin, että teimme pitkän mutkan etelään. Ei sillä lailla, että Snark olisi kulkenut suoraan etelään, ei kylläkään. Mutta pääsimme itään surkean vähän. Lokakuun 11:ntenä päivänä aluksemme pääsi neljäkymmentä peninkulmaa itään — lokakuun 12:ntena päivänä viisitoista peninkulmaa — 13:ntena päivänä se ei päässyt yhtään peninkulmaa itään — 14:ntenä päivänä se pääsi kolmekymmentä peninkulmaa — 15:ntenä kaksikymmentä — 16:ntena yksitoista — ja 17:ntenä päivänä Snark aivan todella painui neljä peninkulmaa länteen. Viikossa siis sataviisitoista peninkulmaa itään, mikä merkitsee kuuttatoista peninkulmaa päivää kohden. Ja Hilon pituudelta 128:nnelle läntiselle pituusasteelle on kaksikymmentäseitsemän astetta eli noin tuhatkuusisataa peninkulmaa. Päivän saavutuksen ollessa kuusitoista peninkulmaa menisi siis sata päivää tämän taipaleen purjehtimiseen. Ja lisäksi oli lähin päämäärämme 128:nnella läntisellä pituusasteella viisi astetta päiväntasaajan pohjoispuolella, jotavastoin Nukahiva on yhdeksän astetta päiväntasaajan eteläpuolella ja kaksitoista astetta lännempänä.

Meillä oli jäljellä yksi ainoa mahdollisuus — pyrkiä etelään pois pasaatituulesta vaihtelevain tuulten alueelle. On kyllä totta, että kapteeni Bruce "ei matkalla etelään lainkaan tavannut vaihtelevia tuulia" ja että hän "ei kyennyt millään pääsemään itään". Mutta meillä ei ollut mitään muuta keinoa valittavana, ja rukoilimme taivaalta parempaa onnea kuin hänellä oli ollut. Vaihtelevien tuulten vyöhyke on pasaatituulten ja tyventöalueen välillä. Oletetaan, että ne ovat tyventöalueen kuuman ilman synnyttämiä tuulivirtauksia, mitkä nousevat korkealle pasaatituulten vastasuuntaan ja vähitellen painuvat valtameren pinnalle milloin missäkin. Ja ne puhaltavat — milloin missäkin! Sillä ne ovat ahtautuneina pasaatituulten ja tyventövyöhykkeen väliin ja näiden alue vaihtelee joka päivä ja joka kuukausi.

Jouduimme vaihteleviin tuuliin 11:nnellä pohjoisella leveysasteella ja pysyttelimme hellittämättömästi sillä leveydellä. Eteläpuolellamme oli tyventövyöhyke, pohjoispuolellamme koillispasaatituuli, mikä ei tahtonut puhaltaa koillisesta. Päivä seurasi päivää, ja aina ne tapasivat Snarkin jostakin yhdennentoista leveyspiirin lähettyviltä. Vaihtelevat tuulet olivat totisesti epävakaisia. Heikko vastatuuli saattoi kuolla ja jättää meidät keikkumaan tuulen tuntumattomiin kahdeksi vuorokaudeksi. Sitten saattoi taas herätä henkiin heikko vastatuuli, kestää kolme tuntia ja jättää meidät jälleen aivan tuuletta kahdeksi vuorokaudeksi. Mutta sitten — heleijaa! — tuli virkeä tuuli — ihana virkeä tuuli! — lännestä ja ajoi Snarkia eteenpäin purjeet saksattuina, vanavesi kuohuen ja lokinuora pingollaan. Puolen tunnin kuluttua se huoahti vaivalloisesti pari kertaa ja heitti henkensä. Sellaista tapahtui alinomaisesti. Olimme täynnä toivoa joka kerta, kun saimme suotuisan tuulenhenkäyksen, mikä kesti viittä minuuttia kauemmin. Mutta tuulahdukset tukahtuivat kohta.