Part 7

Ei kestänyt kauan, kun jo olimme maissa ja hevosen selässä, vaikkakin pyhiinvaellusretkemme suorittaminen täytyi siirtää päivää myöhemmäksi. Kahden kuukauden merimatka, minkä kuluessa koko ajan on paljasjaloin eikä ole tilaa raajojen käyttämiseen, ei ole parhainta valmistautumista nahkakenkien pitämistä ja kävelyä varten. Lisäksi oli maan ensin lopetettava katala keikkumisensa, ennenkuin kykenimme ratsastamaan vuohenkaltaisilla hevosilla pitkin liukkaita vuoristopolkuja. Niinpä teimme aluksi ainoastaan lyhyen ratsastusmatkan — tunkeuduimme tiheään viidakkoon tutustuaksemme erääseen kunnianarvoisaan, sammaltuneeseen epäjumalaan, ja siellä tapasimme saksalaisen kauppiaan ja norjalaisen kapteenin, jotka arvioivat sanotun epäjumalan painoa ja arvoa sekä pohtivat, minkä verran sen arvo vähenisi, jos se sahattaisiin kahtia. Miehet käsittelivät vanhaa kuvatusta hyvin epäkunnioittavasti, pistelivät sitä veitsillään, nähdäkseen, miten kovaa se oli ja miten paksu oli sen sammalpeite, ja käskivät sitä nousemaan jaloilleen ja säästämään heidän vaivojaan kävelemällä itse laivaan. Mutta sensijaan yhdeksäntoista kanakkia asetti sen puutelineille ja kantoi laivaan, missä se sysättiin lastiruumaan, ja nyt se todennäköisesti on Euroopassa — kaikkien aitopakanallisten epäjumalain luonnollisessa tyyssijassa, lukuunottamatta niitä epäjumalia, mitkä ovat sattuneet joutumaan Amerikkaan, ja erikoisesti lukuunottamatta sitä, joka virnistelee vierelläni tätä kirjoittaessani ja — mikäli emme tee haaksirikkoa — tulee virnistelemään jossakin läheisyydessäni siksi kunnes kuolen. Se tulee jäämään voitolle. Se tulee virnistelemään vielä kauan sen jälkeen kun minä olen muuttunut tomuksi ja tuhkaksi.

Alkajaisiksi olimme myös juhlassa, minkä herra Taira Tamarii, valaanpyyntilaivasta karanneen havaijilaisen merimiehen poika, pani toimeen marquesaslaisen äitinsä kuoleman muistoksi. Sureva poika paistatti neljätoista sikaa ja kutsui koko kylän kestiin. Juhlaan saapuessamme meitä tervehti alkuasukaskuuluttaja, nuori tyttö, joka seisoi korkealla kalliolla ja julisti laulaen, että juhlan teki täydelliseksi meidän läsnäolomme — ilmoitus, minkä hän puolueettomasti toisti jokaisen uuden vieraan tullessa. Olimme kuitenkin tuskin ennättäneet istuutua, kun hän vaihtoi äänilajia, ja koko seurakunta osoitti äärimmäistä kiihtymystä. Tytön huudot muuttuivat hurjiksi ja vihloviksi. Jonkin matkan päästä kuului samantapaista huutoa mieskurkuista, ja meteli yltyi villiksi, uskomattoman kovaääniseksi raakalaislauluksi, minkä aiheena selvästi oli veri ja taistelu. Troopillisen lehvistön lomitse alkoi vilahdella juhlakulkue villejä, joilla ei ollut muuta vaatetusta kuin loistavanvärinen vyö. Ne lähenivät hitaasti, päästellen kumeita, voitonriemua ja hurmiota ilmaisevia kurkkuhuutoja. Olkapäillä tulijoilla oli ilmeisen raskaita, salaperäisiä vihreihin lehväkimppuihin käärittyjä kantamuksia.

Kantamukset eivät olleet kummempia kuin kelpo lailla lihotettuja ja kohtalaisesti paistettuja porsaita, mutta ne kuljetettiin leiriin samalla tavalla kuin entisaikoina oli juhlapaikalle tuotu "long pigs" — "pitkät porsaat". "Pitkällä porsaalla" ei lainkaan tarkoiteta porsasta. "Long pig" on ihmislihan etelämereläinen nimitys, ja ihmissyöjäin jälkeläiset, muuan kuninkaanpoika etunenässä, kantoivat nyt porsaspaistit pöytään aivan samoin kuin heidän esi-isänsä ennen olivat kantaneet surmatut vihollisensa. Tuon tuostakin kulkue pysähtyi, jotta kantajat saisivat mahdollisimman paljon tilaisuutta päästellä hurjia, kannibaalisia himoja ja voitonriemua ilmaisevia, vihollisia herjaavia ulvahduksia. Kaksi miespolvea takaperin Melville oli näkemässä, miten surmattujen Happarin soturien ruumiit kannettiin palmunlehtiin kiedottuina Tin voittopeijaisiin. Erään toisen kerran hän samalta paikalta tapasi "merkillisesti veistetyn puukaukalon", ja sitä tarkastaessaan hän näki "hujan hajan ihmisluurangon osia ja muutamissa vielä kosteissa luissa lihasiekaleita jäljellä".

Ihmissyöntiä on usein pidetty "pelkkänä satuna" sivistyneistön kerman keskuudessa, johon kuuluvista kenties on kiusallista, että heidän omat villit esi-isänsä jolloinkin muinaisuudessa ovat langenneet moiseen syntiin. Myös kapteeni Cook oli hiukan epäilevällä kannalla seikkaan nähden, kunnes hän kerran varta vasten teki kokeen eräässä Uuden Seelannin satamapaikassa. Hänen laivalleen tuli alkuasukas myymään muhkeata auringon kuivaamaa ihmisen päätä. Cookin käskystä leikattiin siitä lihaviiluja, mitkä ojennettiin alkuasukkaalle — ja tämä ahmaisi ne ahneesti. Kapteeni Cookia voi sanoa perinpohjaiseksi kokeilijaksi. Joka tapauksessa hän teollaan hankki tieteelle ehdottoman todistuskappaleen, jollaista hän oli suuresti kaivannut. Vähänpä hän aavisti silloin, että tuhansien peninkulmien takana oli saariryhmä, missä sittemmin kerran käsiteltäisiin hiukan epätavallista oikeusjuttua: syytettäisiin muuatta vanhaa Mauin päällikköä kunnialle käyvästä puheesta, koska mies itsepäisesti väitti, että hänen ruumiinsa oli kapteeni Cookin isovarpaan elävä hauta. Sanotaan, että syyttäjien ei onnistunut todistaa, ettei vanha päällikkö ollut kapteenin isovarpaan viimeinen leposija, ja että kanne kumottiin.

Luulen, etten rappeutuneella aikakaudellamme pääse näkemään "long pigin" syöntiä, mutta jo sentään omistan asianmukaisella tuntomerkillä varustetun marquesaslaisen kalebassin, muodoltaan pitkänomaisen, kummallisilla leikkauksilla koristetun, toista sataa vuotta vanhan, mistä on juotu kahden laivurin verta. Toinen niistä laivureista oli kelvoton mies. Hän myi perin pohjin ränstyneen valaanpyyntiveneen, minkä oli antanut maalata valkoiseksi niin että se näytti aivan uudelta, eräälle marquesaslaiselle päällikölle. Mutta laivuri tuskin ennätti poistua kauppapaikalta, kun vene jo hajosi kappaleiksi. Jonkin aikaa senjälkeen hän onnettomuudekseen joutui haaksirikkoon juuri saman saaren rantamilla. Marquesaslaisella päälliköllä ei ollut aavistustakaan hinnanalennuksesta tai diskontosta, mutta hänellä oli alkeellinen käsityksensä juomanpaljoudesta, ja hän tasoitti tilit syömällä pettäjänsä.

* * * * *

Viileän aamunsarastuksen aikaan aloitimme matkamme Typeehen — ratsastaen villeillä pikkukoneilla, jotka hirnahdellen ja maata kuopien purivat ja potkivat toisiaan täydellisesti unohtaen selässään olevat heikkotekoiset ihmisolennot, tien liukkaat kivet, hauraat kalliot ja ammottavat kuilut. Ratsastimme vanhaa tietä baupuuviidakon läpi Kaikkialla näkyi muinaisen lukuisan asutuksen merkkejä. Joka taholla häämötti tiheiköstä kivimuureja ja kivisiä perustuksia, joiden korkeus vaihteli kuudesta seitsemään jalkaan, kaikki vahvaa tekoa. Ne muodostivat isoja kivikorokkeita, joilla joskus menneisyydessä oli ollut rakennuksia. Mutta rakennukset ja asutuksen oli aika niellyt; isot puut olivat tunkeneet juurensa korokkeiden halkeamiin ja kohosivat mahtavina matalan viidakon yläpuolelle. Sellaisten korokkeiden nimi on pi-pi.

Marquesaslaisten nykyisellä sukupolvella ei riitä tarmoa niin isojen kivien käsittelemiseen. Eikä myöskään mikään kannusta heitä siihen. Saarilla on kaikkialla joukoittain pi-pi-korokkeita, ja tuhansittain niitä on käyttämättä. Pari kertaa matkamme varrella tapasimme mahtavan pi-pin, jolle oli rakennettu pieniä, kurjia olkimajoja, ja nämä näyttivät alustoillaan yhtä mitättömiltä kuin torikoju näyttäisi Keopsin pyramidilla. Sillä marquesaslaiset ovat sukupuuttoon kuolemaisillaan, ja Taiohaen olosuhteista päätellen ainoastaan uuden veren saanti viivyttää rodun tuhoa. Syntyperältään puhdas marquesaslainen alkuasukas on harvinaisuus. Näyttää siltä, kuin kaikki olisivat puoliverisiä tai kymmeniä eri rotujen merkillisiä yhteensulaumia. Taiohaen kauppamiehillä on kaiken kaikkiaan käytettävissä vain yhdeksäntoista kunnollista työmiestä lastaamaan kopraa — kuivattuja kookospähkinän sydämiä — laivoihin, ja niiden yhdeksäntoista suonissa virtaa englantilaista, amerikkalaista, tanskalaista, saksalaista, ranskalaista, korsikkalaista, espanjalaista, portugalilaista, kiinalaista, havaijilaista, paumotulaista tai tahitilaista verta ja sekaverta. Siellä on melkein enemmän rotuja kuin ihmisiä ja kuihtuvaa, kituvaa elämää viettävät asukkaat ovat parhaassa tapauksessa vain näiden rotujen hylkypirstaleita. Sikäläisessä lämpimässä ja tasaisessa ilmastossa — oikeassa maanpäällisessä paratiisissa — missä säätila ei milloinkaan mene äärimmäisyyksiin ja ilma on suorastaan balsamia ja pysyy alituisesti raikkaana ja puhtaana otsonipitoisen kaakkoispasaatituulen vaikutuksesta, kukoistavat kaikki mahdolliset hengityselinten taudit yhtä rehevinä kuin kasvillisuus. Harvalukuisista turvemajoista kuulee alinomaisesti käheää yskimistä ja raukeaa valitusta. Muitakin kauheita tauteja sillä on, mutta julmimpia ovat keuhkoja ahdistavat. Siellä on eräänlajista hivutustautia, mitä nimitetään "lentäväksi". Se on erikoisen pelättyä. Kahdessa kuukaudessa se voi muuttaa voimakkaimmankin miehen ruumisliinaan verhotuksi luurangoksi. Laakso toisensa jälkeen on menettänyt viimeisen asukkaansa, ja hedelmällinen maa on muuttunut viidakoiksi. Melvillen aikoina Happar-laaksossa asui voimakas, sotainen heimo. Sukupolvea myöhemmin siellä oli ainoastaan parisataa henkeä. Ja nyt laakso on asumatonta, villiä troopillista erämaata.

Ratsastimme kengittämättömillä orheillamme yhä ylemmä laakson rinteen epäsäännöllistä tietä, hylättyjen pi-pi-raunioiden ohi ja mitattomien viidakoiden halki. Nähdessämme punaisia obia-nimisiä vuoriomenoita, mitkä hyvin tunsimme Havaijissa olomme ajalta, lähetimme alkuasukkaan niitä poimimaan. Sitten hän kiipesi kookospähkinöitä pudottelemaan. Olin juonut kookospähkinän maitoa Jamaikalla, mutta en tietänyt, miten ihanaa tämä juoma saattoi olla, ennenkuin join sitä Marquesas-saarilla. Tuon tuostakin ratsastimme villien sitruuna- ja appelsiinipuiden alitse — mahtavien puiden, joiden ikä oli pitempi kuin istuttajainsa.

Ratsastimme keltaista siitepölyä tulvivien, äärettömien kanelipensaikkojen läpi — mikäli saattoi puhua ratsastamisesta. Sillä ne tuoksuvat pensastiheiköt kuhisivat ampiaisia. Entä millaisia ampiaisia! Ne olivat isoja keltaisia riiviöitä, suunnilleen sen kokoisia kuin pienet kanarialinnut, ja kun ne kiitivät lennossa, niiden jalkakimppu muodosti kahden tuuman pituisen pyrstön. Joku orheiltamme viskautuu äkkiä etujalkojensa varaan ja heittää takajalkansa korkealle ilmaan, potkaisee ne jälleen maahan, tekee hurjan hyppäyksen ja heittää ne sitten taas korkeuteen. Mitäpä siitä on sanomista! Täysikasvuinen ampiainen on vain pistänyt hehkuvan piikkinsä sen paksunnahan läpi. Ja sitten aloittaa toinen ori saman leikin, kohta kolmas, ja ykskaks kaikki orhimme hyppivät etujaloillaan pitkin jyrkänteitä. Ui! Tulikuuma tikari tunkeutuu poskeeni. Ui-ui! Nyt sain piston niskaani. Kavahdan takajaloilleni minäkin, ja saan pistoja melkein satamalla. Perääntyminen on aivan mahdotonta, eivätkä edessäni olevat hurjistuneet hevoset lainkaan paranna tilannettani tukalalla tiellä. Ratsuni syöksähtää Charmianin juoksijan ohi, ja viimeksimainittu herkkä eläin, joka saa uuden piston juuri silloin, antaa hevoselleni potkun toisella takakaviollaan ja minulle samanlaisen toisella. Kiitän suopeata kohtaloa siitä, ettei hevosella ollut teräskenkiä, ja kavahdan puoleksi seisoalleni satulassa uudesta polttavasta pistosta. Pistoja totisesti sataa, ja hevospoloiseni on pakokauhan vallassa.

"Pois tieltä! Minä se olen!" huudan siivekkäille pedoille ja huidon hatullani kuin mieletön.

Toisella puolella tietämme on pystysuora kallioseinämä. Toisella puolellamme vuori putoaa yhtä kohtisuorasti syvyyteen. Ainoa pelastumisen mahdollisuus on ratsastaa eteenpäin. Miten kaikki hevosemme saattoivat pysyä jaloillaan, on suorastaan ihme. Ne kiitivät eteenpäin toinen toisensa ohi laukkaa ja ravia, kompastellen, hypähdellen, kiipeillen — ja säännöllisesti potkaisten korkealle taivasta kohden joka kerta, kun ampiainen antoi niille piston. Pysähdyimme hengähtämään ja laskimme vammojamme. Sellaista ei tapahtunut kerran eikä kaksi, vaan lakkaamatta. Meno ei totisesti tuntunut yksitoikkoiselta! Itsestäni voin sanoa, että joka kerta kun saimme sellaisen pienen hengähdysajan, tunsin samanlaista mielihyvää kuin äkkikuolemasta pelastunut.

Lopulta pääsimme eroon ahdistavista ampiaisista. Se ei toki johtunut mistään suorittamistamme sankariteoista, vaan meidät pelasti tien yleneminen. Yltympärillämme kautta koko näköpiirin kohosi vuorisarjojen sakaraisia selkänikamia, joiden kärjet peittyivät pasaatituulipilviin. Kaukana alapuolellamme, siellä, mistä olimme lähteneet, oli Snark Taiohae-lahden tyvenellä pinnalla; se näytti leikkikalulta.

Sitten matkasimme noin tuhat jalkaa alamäkeä — ja Typee oli allamme. "Jos äkkiä olisin nähnyt vilahduksen paratiisin puutarhasta, olisin tuskin joutunut suuremman ihastuksen valtaan kuin näystä, mikä silloin ilmestyi eteeni", kertoo Melville hetkestä, jona ensimmäisen kerran näki Typeen ihanan laakson. Hän näki paratiisin. Me näimme erämaan. Missä olivat hänen näkemänsä sadat leipäpuulehdot? Me näimme viidakkoja, emme mitään muuta kuin viidakkoja, lukuunottamatta kahta turvehökkeliä ja muutamia kookospuuryhmiä. Missä oli Mehevin Ti, naimattomien miesten sali, palatsi, missä nainen oli tabuja missä Mehevi hallitsi alipäällikköineen ja vanhukset muistelivat muinaisia urotöitään? Vuolaalta virralta ei kuulunut tapaa jyskyttävien naisten hälinää. Ja missä oli maja, jota vanha Narhevo ikuisesti rakensi? Tähyilin häntä turhaan...

Ratsastimme alamäkeä ristiin rastiin mutkittelevaa tietä tiheässä viidakossa, minkä hiljaisten lehväholvien alla isot perhoset leijailivat. Tien varressa ei ollut vaanimassa tatuoituja, nuijilla ja heittokeihäillä varustettuja villejä; ja kun tulimme joelle, saatoimme kenenkään häiritsemättä kahlata sen poikki, mistä halusimme. Pyhä ja armahtamaton tähtijärjestelmä ei siis enää hallitse Typeen kauniissa laaksossa. Kyllä, kyllä — tabu on siellä vallassa yhä, yhä vielä — uusi tabu, sillä lähestyessämme erästä kurjaa alkuasukasnaisjoukkoa kajahti varoittava: Tabu! Ja se oli oikea tabu: naiset olivat spitaalisia. Miehen, joka varoitti meitä, oli norsutauti kammottavasti runnellut. Kaikkia kalvoi keuhkotauti. Typeelaakso oli nykyään kuoleman paratiisi, missä sen entisen isäntäheimon rippeet — kymmenkunta sielua — läähättivät rotunsa viimeisiä tuskaisia hengenvetoja.

Typeen heimo oli muinoin hyvin voimakas, voimakkaampi kuin Happar-heimo, voimakkaampi kuin Taiohaen lapset, voimakkaampi kuin kaikki Nukahivan heimot. "Typee", tai oikeammin "taipi", merkitsee alkuaan ihmislihan syöjää. Mutta koska kaikki marquesaslaiset olivat ihmissyöjiä, oli sellainen heimon nimitys todistuksena siitä, että juuri se heimo oli muita verrattomampi ihmissyöjä. Typee-heimon rohkeuden ja julmuuden maine ei täyttänyt ainoastaan Nukahivaa. Kautta Marquesas-saarten Typee-heimon nimi herätti kauhua. Kukaan ei kyennyt sitä voittamaan. Ranskalainen laivastokin, joka valtasi Marquesas-saaret, jätti Typee-heimon rauhaan. Fregatti Essexin kapteeni Porter teki kerran hyökkäyksen Typee-laaksoon. Hänen merimies- ja sotilasjoukkonsa vahvistuksena oli kaksituhatta Happar- ja Taiohae-heimon soturia. Hyökkääjät tunkeutuivat hyvän matkaa laaksoon, mutta kohtasivat siellä niin voimakkaan vastarinnan, että olivat iloisia, kun pääsivät perääntymään vene- ja sotakanoottilaivastoonsa.

Marquesaslaiset olivat ennen ehdottomasti voimakkaimpia ja kauneimpia kaikista Etelämeren saarelaisista. Melville sanoo heistä: "Erikoisesti herätti huomiotani heidän ruumiillinen voimansa ja kauneutensa... Muodon kauneuden puolesta en tähän asti ole nähnyt heidän vertaisiaan. Ei ainoatakaan esimerkkiä synnynnäisistä epämuodostumista voinut havaita koko siinä suuressa väkijoukossa, mikä tunkeili pidoissa... Ainoallakaan ei näkynyt ihovammoja, mitkä toisinaan saattavat pilata mitä kauneimmat muodot. Mutta heidän ruumiillinen jaloutensa ei johtunut ainoastaan tämän pahan olemattomuudesta melkein jokainoa heistä olisi kelvannut kuvanveistäjän malliksi." — Mendana, Marquesas-saarten löytäjä, kuvaa niiden alkuasukkaita ihmeellisen kauniiksi. Heidän matkakertomuksensa kirjoittaja — Figueroa — sanoo heistä: "Heidän ihonvärinsä on melkein valkea, he ovat kookkaita ja kaunismuotoisia." — Kapteeni Cook piti marquesaslaisia Etelämeren saarten komeimpina ja kauneimpina alkuasukkaina. Miehet olivat hänen kuvauksensa mukaan "melkein kaikki kookaskasvuisia, tuskin ainoakaan alle kuuden jalan".

Ja nyt oli kaikki se voima ja kauneus kadonnut, ja Typee-laakso oli kymmenkunnan kurjan poloisen tyyssijana, jotka potivat spitaalia, norsutautia ja tuberkuloosia. Melville arvioi sen väestön lukumäärän kahdeksituhanneksi hengeksi, ottamatta laskelmiinsa Ho-o-u-min pientä rajalaaksoa. Elämänvoima on mädäntynyt tästä ihmeellisestä paratiisista, minkä ilmanala on niin ihana ja terveellinen kuin maailmassa mahdollista. Ja Typee-heimolla ei muinoin ollut ainoastaan etevät ruumiilliset ominaisuudet, vaan se oli myöskin puhdas ja tauditon. Ilma, jota se hengitti, ei ollut basillien eikä muiden taudinsiementen kyllästämää niin kuin se ilma, mitä me valkoiset hengitämme. Mutta kun valkoiset miehet sitten toivat sinne mikrobit laivoillaan, joutuivat voimakkaat saarelaiset niiden hyökkäysten esineiksi ja uhreiksi.

Seikan selityksenä on luonnollinen valinta. Me valkoisen rodun jäsenet olemme tuhansien sellaisten sukupolvien jälkeläisiä, jotka ovat voitollisesti taistelleet samaisia näkymättömiä taudinsiemeniä vastaan. Jos joku meistä syntyi erikoisen alttiina pikku vihollisten hyökkäyksille, hän joutui pian kuoleman saaliiksi. Ainoastaan vastustuskykyiset saivat elää. Me elossa säilyneet olemme siis valittuja sellaisia, jotka parhaiten soveltuvat elämään vihamielisten mikro-organismien täyttämässä maailmassa. Poloiset marquesaslaiset eivät ole olleet sellaisen valinnan alaisina. He eivät olleet valikoituja. Heidät, jotka olivat tottuneet syömään vihollisiaan, "söivät" näkymättömän pienet viholliset, joita vastaan he eivät voineet puolustautua nuolillaan ja heittokeihäillään. Mutta jos marquesaslaisia taistelun alkaessa olisi ollut parisataatuhatta, olisi kyllä tarpeeksi monta jäänyt henkiin luomaan uutta rotua — uudestaansyntynyttä rotua, mikäli voi puhua uudestaansyntymisestä silloin, kun sukelletaan syövyttävään elimelliseen myrkkykylpyyn.

* * * * *

Riisuimme satulat hevosiltamme, jotta ne saisivat levätä murkinoidessamme. Ja sen jälkeen kuin olimme väkivalloin erottaneet toisistaan pahimmat tappelupukarit — minun oriiltani purtiin isoja paloja selästä — ja turhaan koettaneet torjua hiekkakärpäsiä, söimme banaaneja ja säilykelihaa ja joimme pitkin siemauksin kookosmaitoa.

Laaksossa ei ollut paljoa nähtävää. Viidakko oli päässyt voitolle ja ahmaissut kaikki ihmiskäden vähäpätöiset työt. Siellä täällä tosin tapasimme pi-pi-korokkeita, mutta niissä ei ollut kirjoituksia, ei hieroglyfejä, ei minkäänlaisia kertomuksia menneisyydestä, jota niiden olemassaolo todisti ei mitään muuta kuin mykkiä kiviä, mitkä jo tomuksi muuttuneet ja iäksi unohtuneet ihmiskädet olivat koonneet ja hakanneet. Näistä pi-pi-raunioista kohosi isoja puita, mitkä julmasti tuhosivat ihmistyön, murskasivat kivet ja palauttivat ne alkukaaokseen.

Suuntasimme matkamme viidakosta virralle toivoen pääsevämme eroon hiekkakärpäsistä. Turha toivo! Uidakseen täytyy riisua vaatteet yltään. Hiekkakärpäset tuntuvat olevan selvillä siitä, ja ne ovat vaanimassa jokirannoilla miljoonaisina parvina. Alkuasukasten kielellä niiden nimi on nau-nau. Tein sellaisen strategisen erehdyksen, että riisuuduin jyrkän hiekkasärkän kaltaalla, mistä oli helppo hypätä veteen, mutta mahdoton päästä maalle. Minulla oli sadan jaardin maamatka vaatteideni luo. En ollut astunut kunnolla yhtä askelta, kun jo ainakin kymmenentuhatta nau-nauta oli tarttunut minuun. Toinen askel — ja minua ympäröi kokonainen pilvi. Kolmas — ja aurinko hämärtyi silmistäni. En tiedä, mitä minulle senjälkeen tapahtui. Kun pääsin vaatteideni luo, olin melkein raivohulluna. Ja sitten tapahtui suuri taktillinen erehdykseni. On olemassa ainoastaan yksi menettelyohje silloin, kun on joutunut nau-nau-parven hyökkäykseen esineeksi. Niitä ei millään muotoa saa lyödä. Saa tehdä mitä tahansa, mutta ei millään muotoa lyödä niitä. Sillä ne ovat niin kavalia, että ne tuhonsa silmänräpäyksenä valuttavat viimeisenkin myrkkyatominsa uhrinsa ruumiiseen. Ei, niihin on hellävaraisesti tartuttava peukalolla ja etusormella ja sitten on oikein varovaisesti vedettävä vintiöiden kärsä pois värisevästä lihasta. Se on hyvin samanlaista kuin hampaan vetäminen. Vaikeutena oli vain se, että hampaita kasvoi enemmän kuin ennätti vetää, ja sentähden minä löin lyömistäni — ja täytin sillä lailla ruumiini niiden myrkyllä. Se tapahtui viikko sitten. Tätä kirjoittaessani näytän kurjalta, huonosti hoidetulta isorokkotoipilaalta.

* * * * *

Ho-o-u-mi on pieni laakso, minkä erottaa Typeestä matala vuorenharjanne, ja sinne suuntasimme matkamme sen jälkeen kuin kurituksella olimme saattaneet kapinalliset ja tappeluun kyllästymättömät ratsumme Herran nuhteeseen. Peninkulman ratsastettuamme Warrenin hevonen kuitenkin valitsi vaarallisimman tienkohdan pysähdyspaikakseen, jolla jouduimme viettämään kokonaista viisi minuuttia. Sivuutimme Typee-laakson suun ja katselimme rantaa, mistä Melvillen oli onnistunut paeta. Tuolla oli valaanpyyntivene ollut aivan tyrskyjen rajassa — ja tuolla kohdalla oli Karakoee, tabu kanakki, seisonut vedessä ja käynyt kauppaa merimiehen hengestä. Tuossa Melville varmaankin syleili Favawavtä hyvästellessään ennen kuin pakeni veneeseen. Ja tuolla on niemi, mistä Mehevi ja Mau-mau joukkoineen lähtivät uimalla tavoittamaan venettä; mutta heidän ranteensa viillettiin poikki, kun he tarttuivat sen laitoihin, ja Melville iski venekeksin Mau-maun kaulan läpi.

Jatkoimme matkaamme Ho-o-u-miin. Niin tarkasti vartioituna Melvilleä pidettiin, ettei hänellä ollut aavistustakaan tämän laakson olemassaolosta, vaikka hän varmasti alinomaan näki sen asukkaita, jotka kuuluivat Typee-heimoon. Matkasimme jälleen keskellä pi-pi-raunioita, mutta merta lähestyessämme tapasimme runsaasti kookospalmuja, leipäpuita ja tarokasveja sekä toistakymmentä ruohomajaa. Erään niistä panimme yöpymiskuntoon, ja sitten ryhdyttiin valmistamaan juhla-ateriaa. Nuori porsas teurastettiin tuota pikaa, ja sillä aikaa kun sitä paistettiin kuumien kivien välissä ja kananpoikia muhennettiin kookosmaidossa, sain erään kokeistamme kiipeämään tavattoman korkeaan kookospalmuun. Latvan pähkinäkimppu oli runsaasti sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeudella maasta, mutta alkuasukas meni puunjuurelle, tarttui siihen molemmin käsin, taivuttautui niin, että hänen jalkapohjansa olivat rungolla — ja sitten hän "käveli" puun latvaan kertaakaan pysähtymättä. Puussa ei ollut uurteita, eikä hänellä ollut köyttä apunaan. Hän kulki aivan yksinkertaisesti ylös puuta sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen ja heitti pähkinät maahan. Mutta kaikilla läsnäolijoilla ei ollut sellaisia ruumiinvoimia, joita vaadittiin moisen urotyön suorittamiseen, tai oikeammin sanoen heillä ei ollut sen kysymiä keuhkoja, sillä useimmat yskivät aivan surkeasti. Jotkut naiset läähättivät ja valittivat lakkaamatta, niin huonossa tilassa olivat heidän keuhkonsa. Hyvin harvat kummankaan sukupuolen edustajista olivat täysverisiä marquesaslaisia. Useimmat olivat puoliverisiä tai kolmeneljännesverisiä, ranskalaista, tanskalaista, englantilaista tai kiinalaista sekoitusta. Kuten jo sanottu, parhaassa tapauksessa tämä uuteen vereen yhtyminen oli vain viivästyttänyt tuhoa, ja tulos pani epäilemään, oliko siitä todellakaan mitään etua.

Juhla-ateria tarjottiin avaralla pi-pillä, minkä taustalla yöpaikaksi valitsemamme maja sijaitsi. Ensimmäisenä ruokalajina oli raaka kala ja poi-poi, viimeksimainittu voimakasta ja maultaan kirpeämpää kuin Havaijin poi, mikä valmistetaan tarosta. Marquesaslaisten poi-poi valmistetaan leipäpuun hedelmästä. Kypsän hedelmän sisusta pannaan kalebassiin ja möyhennetään kivisellä survimella kovaksi ja tahmeaksi taikinaksi. Sitten seos kääritään lehteen ja haudataan maahan, missä se voi säilyä vuosikausia. Mutta ennenkuin sitä voidaan syödä, sen käsittelyä täytyy vielä jatkaa. Lehteen kääritty seos pannaan kuumien kivien väliin ja paistetaan aivan kypsäksi. Senjälkeen siihen sekoitetaan kylmää vettä, niin että se ohenee — ei juoksevaksi, vaan sellaiseksi, että sitä voi syödä sieppaamalla hyppysellisen sormillaan. Kun pääsee poi-poin makuun, siihen mielistyy, se on mitä terveellisintä ravintoa. Entä kypsä leipäpuun hedelmä, hyvin keitettynä tai paahdettuna! Se on suorastaan herkkua. Leipäpuun hedelmä ja taro ovat kasvikunnan kuninkaallisia tuotteita.

Juuri ateriamme päätyttyä nousi kuu Typeen takaa. Ilma oli kuin balsamia, täynnä vienoa kukkain tuoksua. Se oli satumainen yö — sen hiljaisuus oli syvä kuin kuoleman, ei tuntunut ainoatakaan tuulen hengähdystä, ei kuulunut ainoatakaan lehden kahahdusta... Ja me hengitimme syvään, ja ympäristön ihmeellinen kauneus täytti meidät lumouksellaan. Hyvin heikosti humisi kaukaa ulkoriutoilta tyrskyjen kohina... Mutta aivan lähellämme kuulimme sairaan naisen läähättävän ja vaikeroivan unissaan, ja yltympärillämme keuhkotautiset alkuasukkaat yskivät koko yön.

10

Luonnonihminen

Tapasin hänet ensimmäisen kerran San Franciscon Market Streetillä. Oli sateinen iltapäivä, ja hän vaelsi katua tamineinaan ainoastaan lyhyet polvihousut ja lyhyt paita — ja "Lips-laps!" sanoi jokainoa askel, minkä hän astui paljaine jalkoineen likaisella kivityksellä. Kokonainen lauma uteliaita ja härnääviä katupoikia pyöri hänen kantapäillään. Kaikki — tuhannet — katselivat häntä, käänsivät uteliaasti päänsä, kun hän kulki ohi. Minäkin käänsin. Milloinkaan ennen en ollut nähnyt niin kaunista rusketusta. Hänen pitkät, keltaiset hiuksensa aurinko oli paahtanut ruskeiksi ja samoin hänen muhkean partansa. Hän oli vaalean nahan värinen tai kenties oikeammin sanoen kullan värinen, ja hän hehkui ja hohti kuin aurinko itse. Joku uusi profeetta, ajattelin, joka oli tullut kaupunkiin julistamaan maailmalle uutta pelastuksen sanomaa.

Muutamia viikkoja senjälkeen olin vierailulla eräiden ystävieni luona, joilla oli huvila Piedmont-kukkuloilla. "Nyt olemme saaneet sen kiinni, nyt olemme saaneet sen kiinni", selittivät he. "Pyydystimme sen erään puun latvasta. Mutta nyt se on all right ja ottaa ruokaa kädestämme. Mennään katsomaan sitä!" Ja sitten seurasin heitä korkealle jyrkänteelle, ja eräässä eukalyptustiheikössä olevasta hökkelistä tapasin jälleen kaupungin kadulla näkemäni auringonpaahtaman profeetan.

Hän kiiruhti vastaamme loikkaillen ja vähän väliä käsillään ponnahdellen. Hän ei antanut kättä, vaan tervehti meitä korkealle hyppäämällä, teki useita ponnahduksia käsillään, kiemurteli ruumistaan kuin käärme, ja kylliksi norjistuttuaan hän kumartui eteenpäin jalat suorina ja polvet tiukasti yhdessä ja rummutti maata kämmenillään. Hän pyörähteli ja kierähteli, tanssija loikki ympärillämme kuin juopunut apina. Hänen kasvonsa hohtivat auringon lämpöä, ja koko hänen olemuksensa näytti sanattomasti laulavan: "Minä olen onnellinen, minä olen onnellinen!"

Hän piti samaa menoaan koko illan, ilmaisi iloaan loputtomilla hyppy- ja pyörähdysmuunnoksilla. "Hullu! Ihan pähkähullu!" ajattelin. Mutta mies osoittautui oikein kunnioitettavaksi hulluksi. Ponnahtelujensa ja pyörähtelyjensä välillä hän julisti pelastuksenoppiaan, ja hänen julistuksensa ytimenä oli luonnon ylistys.

* * * * *

Vuodet vierivät, ja eräänä aurinkoisena aamupäivänä Snark työnsi keulansa kapeaan väylään keskellä riuttoja, joiden ympärillä pasaatituuli pani veden kuohumaan, ja luovi hitaasti Papeeten satamaan. Keltaisella lipulla varustettu vene tuli meitä vastaan. Tiesimme, että siinä lähestyi satamalääkäri. Mutta vähän jäljempänä veneen vanavedessä näkyi pieni ulkohankakanootti, mikä pani meidät ymmälle. Siinä oli punainen lippu. Tähyilin sitä tarkasti kiikarilla, sillä epäilin, että se olisi jonkin väylällä piilevän salavaaran merkkinä — että jokin laiva oli äskettäin uponnut sille kohtaa tai että jokin poiju tai reimari oli mennyt paikoiltaan. Sitten lääkäri tuli aluksellemme. Kun hän oli todennut, että terveydentilamme oli tyydyttävä ja ettei Snarkilla ollut rottia, kysyin häneltä, mitähän se punainen lippu merkitsi.

"Oh, sehän on Darling", kuului vastaus.

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä Darling huikkasi meille, Ernest Darling, jolla oli punainen lippu, ihmiskunnan veljeyden merkki. "Hohoi, Jack!" huusi hän. "Hohoi, Charmiani" Hän meloi reippaasti lähemmä, ja silloin näin, että mies oli Piedmontin kukkulain auringonpaahtama profeetta. Hän kiipesi laidan yli aluksellemme auringonjumala, jolla oli pukuna tulipunainen lannevaate ja kädet täynnä Arkadiansa tervehdyslahjoja — pullo kullankeltaista hunajaa ja lehtikori täynnä isoja kullanvärisiä mango-hedelmiä, kullankeltaisia banaaneja, joissa oli pohjaväriä tummempia kultapilkkuja, kultaisia sitruunoita ja ananaksia sekä mehukkaita, yhtä loistavanvärisiä appelsiineja, Etelän maan ja Etelän auringon tuotteita. Sillä tavalla kohtasin vielä kerran Darlingin, luonnonihmisen.

Kun laskimme ankkurin ja menimme maihin pienellä veneellä, seurasi Darling mukanamme. No — nyt se höperö kiusaa minut kuoliaaksi, ajattelin. Valvoinpa tai nukuinpa, niin en pääse siitä eroon ennen kuin purjehdittuani pois Tahitilta.

Harvoin elämässäni olen niin perinpohjaisesti erehtynyt. Vuokrasin asunnon, asetuin siihen asumaan ja työskentelin siellä, mutta "luonnonihminen" oli kuin poispyyhkäisty. Hän odotti vieraskutsua. Sillä välin hän kävi Snarkilla ja herkutteli sen kirjastossa.

Noin viikon kuluttua sain näpsäyksen omaltatunnoltani ja kutsuin hänet päivälliselle erääseen kaupungin alaosan hotelliin. Hän tuli ja näytti tavattoman jäykältä ja ikävystyneeltä, yllään pumpulitakki. Kun kehoitin häntä riisumaan sen, hän säteili kiitollisuutta ja iloa ja noudatti kehoitusta, jolloin hän vyötäisiin saakka paljasti auringon kultaaman ihonsa, mitä verhosi vain karkearihmainen isosilmäinen verkko. Tulipunainen lannevaate täydensi puvun. Varsinainen tuttavuuteni hänen kanssaan alkoi sinä iltana, ja pitkänä Tahitilla-oloaikanani tuttavuus kehittyi ystävyydeksi.

"Vai niin, te kirjoitatte kirjoja", sanoi hän minulle eräänä päivänä, kun väsyneenä ja hikisenä lopetin aamutyöni. "Niin, minäkin puuhailen samanlaista", selitti hän.

Ahaa! ajattelin — nyt mies luonnollisesti ryhtyy kiusaamaan minua kirjallisilla huolillaan. Mieleni nousi aivan kapinaan. Olinko muka tehnyt pitkänmatkani Etelämeren saarille ollakseni siellä kirjallisuustoimistona...! "Tällaista on minun kirjani teksti", selitti Darling ja löi nyrkillään rintaansa, niin että kumahti. "Afrikan aarniometsien gorilla takoo rintaansa niin kovasti, että kumahtelu kuuluu puolen peninkulman päähän."

"Teillä on mainio rinta", sanoin ihaillen. "Se herättäisi gorillassakin kateutta."

Silloin sain kuulla alun ja myöhemmin jatkon ja yksityiskohdat siitä merkillisestä "kirjasta", minkä Ernest Darling oli "kirjoittanut". — Kaksitoista vuotta takaperin hän oli ollut kuoleman kynnyksellä. Hän painoi silloin ainoastaan yhdeksänkymmentä naulaa ja oli liian heikko kyetäkseen puhumaan. Lääkärit olivat selittäneet, ettei ollut mitään toivoa jäljellä. Hänen isänsä, joka oli myös lääkäri, oli sanonut samaa. Hän oli toivottomassa tilassa. Liikarasitus — hän toimi koulunopettajana ja jatkoi samalla yliopisto-opintojaan — kahden perättäisen keuhkokuumeen kanssa oli täydellisesti murtanut hänen ruumiinsa. Hän ei kyennyt käyttämään hyväkseen voimakasta ravintoa, mitä hänelle annettiin, eivätkä pillerit ja pulverit auttaneet hänen ruoansulatustaan. Eikä hän ollut ainoastaan ruumiillisesti raunioitunut, vaan myöskin sielullisesti. Hänen aivonsa olivat liikarasittuneet. Hän oli väsynyt lääkkeihin, ja hän oli väsynyt ihmisiin. Ihmispuheen kuuleminen oli hänelle kidutusta, ja ihmisten huolenpito teki hänet melkein mielipuoliseksi. Silloin hänessä heräsi ajatus, että koska hän joka tapauksessa kuolisi, niin hän saattoi yhtä kernaasti kuolla luonnon helmassa, kaukana kaikesta, mikä vaivasi ja rasitti häntä. Tämän ajatuksen takana lienee ollut salassa toinenkin, nimittäin se, että hän kenties ei sittenkään kuolisi, jos hän pääsisi eroon liian voimakkaasta ruoasta, lääkkeistä ja hyvää tarkoittavista olennoista, jotka olivat saattaa hänet järjiltä.

Ja Ernest Darling, joka oli ainoastaan luiden täyttämä ja pääkallolla varustettu nahkapussi ja jossa oli elämänliekkiä parhaiksi sen verran jäljellä, että jaksoi liikkua, käänsi silloin selkänsä ihmisille ja ihmisasunnoille ja laahautui pensasviidakkoihin viiden peninkulman päähän Portlandin kaupungista Oregonissa. Luonnollisesti hän oli hullu. Kukaan muu kuin mielipuoli ei laahaudu pois kuolinvuoteeltaan.