Part 9

Katselimme hetken, miten eräs raratongalainen nainen, jonka jäsenet olivat paisuneet ja muodottomat, valmisti meille kookoskermaa. Senjälkeen hän meni keittiövajaan, missä Tehei ja Bihaura olivat päivällispuuhissa. Ateria katettiin pakkalaatikoille talon sisälle. Isäntäväkemme odotti, kunnes olimme syöneet, ja ryhtyi sitten aterioimaan lattialla. Mutta voi meidän ruokapöytäämme! Meitä kestittiin totisesti kuninkaallisesti. Ensin tarjottiin ihanaa tuoretta kalaa, mikä oli pyydystetty muutama tunti aikaisemmin ja oli ollut liossa vedellä laimennetussa sitruunamehussa. Sitten seurasi paistettu kananpoika. Kahden kookospähkinän runsaasti sokeroitu maito oli juomamme. Pöydässämme oli banaaneja, mitkä sulivat suuhun ja maistuivat mansikoilta. Ja pöydässämme oli banaanipoita, mikä saattoi häpeään kaikki valkoisten keittiömestareiden vanukkaat. Edelleen siinä oli keitettyjä jamssijuuria, keitettyä taroa ja paahdettua feitä — isoja jauhoisia, mehukkaita, punertavia, keitettyjä banaaneja. Ihmettelimme sitä yltäkylläisyyttä, ja parhaillaan ilmaistessamme toisillemme hämmästyksen tunteitamme pantiin pöytään eteemme kokonainen paistettu porsas, mikä oli kääritty vihreisiin lehtiin ja paistettu kuumilla kivillä — polynesialaisen keittiön suurenmoisin ja juhlallisin ruokalaji. Ja sitä seurasi Tahaan kukkuloilla kasvanut kahvi, musta kahvi, ihana kahvi.

Tehein kalastusvehkeet olivat sananmukaisesti ihastuttaneet minua, ja sovittuamme kalastusretkelle lähdöstä Charmian ja minä päätimme viipyä Tahaalla yön. Tehei alkoi jälleen puhua Samoasta, ja "petit bateau" — "pieni alus "-selitykseni herätti jälleen ensin pettymystä ja sitten mukautuvan hymyn hänen kasvoilleen. Bora Boran piti olla seuraava satamamme. Se ei ollut niin kaukana, ettei sieltä olisi päässyt jollakin kutterilla takaisin. Ja sentähden tarjosin Teheille tilaisuuden seurata meitä Snarkilla sinne. Silloin sain tietää, että hänen vaimonsa oli syntynyt Bora Boralla ja että vaimolla vielä oli talo siellä. Bihaurakin sai niin ollen kutsun matkalle, ja vastalahjaksi meille heti tarjottiin majapaikkaa heidän talossaan Bora Boralla.

Silloin oli maanantai. Tiistaina menisimme kalastamaan ja palaisimme Raiatealle, keskiviikkona purjehtisimme Tahaan ohi ja eräältä määrätyltä niemeltä ottaisimme Tehein ja Bihauran mukaamme Bora Boralle. Sen kaiken sovimme yksityiskohtaisesti ja puhuimme sitäpaitsi kymmenistä muista asioista. Tehei osasi vain kolme englantilaista sananparttaan, ja Charmian ja minä osasimme kymmenkunta tahitin sanaa. Ja kymmenkunta ranskan sanaa me kaikki neljä ymmärsimme. Niin köyhällä "baabelilla" keskustelu luonnollisesti sujui hyvin hitaasti, mutta käyttäen apuna muistikirjaa, lyijykynää ja kellotaulua, minkä Charmian piirusti — sekä kymmentätuhatta eri elettä lisänä kaikki kävi aivan suurenmoisesti.

Kohta kun osoitimme halua mennä levolle, poistuivat vieraat lausuttuaan ystävällisesti loaranansa, ja Tehei ja Bihura katosivat yhtaikaa heidän kanssaan. Talo käsitti yhden ainoan ison huoneen, ja se jätettiin meidän haltuumme. Isäntäväkemme hankki makuupaikan muualta. Heidän linnansa tuntui todellakin olevan meidän omaisuuttamme. Ja tässä yhteydessä tulkoon mainituksi, että kaikilla niillä vierailuilla, joita olen tehnyt monen monilla eri seuduilla, en milloinkaan ole kokenut mitään sellaista, jota voisi verrata kokemuksiini tämän tahaalaisen ruskeaihoisen pariskunnan vieraana. En tarkoita nyt ollenkaan heidän lahjojaan ja heidän jaloa anteliaisuuttaan, vieraanvaraisuuttaan enkä kuninkaallisen runsasta kestitystään, vaan tarkoitan heidän hienoa kohteliaisuuttaan, heidän tahdikkuuttaan, huomaavaisuuttaan ja heidän ystävällisyyttään, mikä todella oli ystävällisyyttä. He eivät tehneet mitään oman mielensä mukaan meille vieraanvaraisuutta osoittaessaan, vaan koettivat arvata kaikki toivomuksemme, ja heidän taitonsa siinä suhteessa oli suorastaan erehtymätön. Olisi mahdotonta luetella niitä satoja hienoja pikku huomaavaisuuksia, joita he osoittivat meille lyhyen yhdessäolomme aikana. Tahdon vain aivan yksinkertaisesti sanoa, etten milloinkaan ole kokenut vieraanvaraisuutta, mikä olisi voittanut heidän osoittamansa tai edes kohonnut sen verroille. Kenties oli miellyttävintä kaikessa se, ettei heidän ystävällisyyttään määrännyt harjoitus eivätkä ihanteelliset seurustelun lait, vaan että se oli heidän sydämellisyytensä pakoton ja luonnollinen ilmaus.

* * * * *

Seuraavana aamuna menimme kalastamaan — Tehei, Charmian ja minä — isäntämme merkillisellä kanootilla. Mutta sillä kerralla jättiläispurje jätettiin kotiin. Ei voinut yhtaikaa huolehtia kalastuksesta ja purjehduksesta pienessä veneessä. Usean peninkulman päässä merellä — mutta riutan sisäpuolella — Tehei laski kalastusvehkeensä veteen eräällä kahdenkymmenen sylen syvyisellä kohdalla. Syötteinä oli kappale mustekalan lihaa, ja Tehei puraisi syötit elävästä eläimestä, mikä longerteli kanootin pohjalla. Yhdeksän pohjasiimaa hän laski. Jokainen siima oli kiinnitetty lyhyen bambukuvaksen päähän. Kohta kun kala oli tarttunut koukkuun, kuvaksen toinen pää painui veden alle — toinen pää kohosi pystyyn ja viittilöi ihan villitysti meitä kiiruhtamaan kimppuunsa. Ja kyllä me kiiruhdimmekin huutaen ja huikaten meloimme voimaimme takaa merkkejä antavalta pyydykseltä toiselle ja kiskoimme syvyydestä isoja, kimmeltäviä kaloja, joiden pituus vaihteli kahdesta kolmeen jalkaan.

Mutta itään oli ruvennut paisumaan uhkaava myrskypilvi, ja ykskaks se peitti kirkkaan taivaan. Olimme kolmen peninkulman päässä kodista tuulen alla. Aloitimme paluumatkamme juuri silloin, kun ensimmäiset vihuripäät nostivat veden valkeaan kuohuun. Sitten tuli sade, sellainen sade, jollaisia on vain tropiikeissa — sokaiseva vedenpaisumus. No, mitäpä siitä — Charmianilla oli yllä uimapuku, minulla samoin, ja Teheillä oli vain lannevaatteensa. Bihaura seisoi rannalla odottamassa, tarttui Charmianin käteen ja talutti hänet taloon suunnilleen samalla tavalla kuin äiti vie sisälle virmapään pikku tyttärensä, joka on ollut ulkona ja leikkinyt lätäköissä.

Pukeuduttuamme kuiviin istuimme kaikessa rauhassa ja tupakoimme sillä aikaa kuin kai-kai valmistettiin. Sivumennen sanoen polynesialainen kai-kai merkitsee ravintoa, ruokaa ja syömistä. Se on muunnos jotakin alkuperäistä sananjuurta, mikä on levinnyt laajalti Etelämeren saarille. Kai sanotaan Marquesas-saarilla, Raratongalla, Manahikilla, Niuella, Fakaafolla, Tongalla, Vatella ja Uudessa Seelannissa. Tahitilla "syödä" on amu, Havaijilla ja Samoalla ai, Baulla kana, Niualla kaina, Nongonella kaka ja Uudessa Kaledoniassa ki. Mutta olipa sillä sanalla mikä muoto tahansa — joka tapauksessa se hiveli suloisesti korviamme pitkän sateessa melomisen jälkeen. Vielä kerran meidät istutettiin kunniapaikalle kuninkaalliseen pöytään, ja olimme oikein murheellisia siitä, ettei meillä ollut kirahvin tai kamelin syömäkykyä.

Sitten valmistuessamme palaamaan Snarkille pimeni tuulenpuoli jälleen, ja tuli uusi sadekuuro. Mutta tällä kerralla se oli vain pikku ripsaus. Tuuli sitä uhemmin. Tuulta jatkui tunti tunnin jälkeen, se vonkui ja vinkui palmujen latvoissa, se raastoi, repi ja huojutti haurasta bamburakennusta, ja hirvittävää jylyä kuului riutan ulkolaidalta, mihin hyökkääväin hyökyjen voima murtui. Riutan sisäpuolella laguunilla — niin suojassa kuin se olikin — vesi raivosi valkeana kuohuna, eikä Teheinkään merimiestaidolla olisi saanut hänen pienoista kanoottiaan kestämään niin kovaa säätä.

Auringon laskiessa oli pahimmasta päästy, mutta vieläkin ilma oli kanootille liian ankara. Pyysin sentähden Teheitä etsimään alkuasukkaan, jolla olisi lainata kutteri viemään meitä Raiatealle. Suorittamani maksu, kaksi Chili-dollaria, Amerikan rahassa yhdeksänkymmentä senttiä — oli ennenkuulumaton. Puoli kylää kutsuttiin kantamaan kutteriin lahjoja, mitkä Tehei ja Bihaura antoivat poistuville vierailleen. Siinä oli kantamus kananpoikia ja lehtiin kiedottuja kaloja, isoja kimppuja kullanvärisiä banaaneja, lehtikoreja, mitkä olivat täpö täynnä appelsiineja ja sitruunia, avocado-hedelmiä eli "alligaattorin päärynöitä", mahtavia koreja täynnä jamssijuuria, taro-nippuja ja kookospähkinöitä — ja kaiken kukkurana isoja oksia ja pölkkyjä, mitkä oli tarkoitettu polttopuiksi Snarkille.

Kutterille mennessämme tapasimme Tahaan ja koko seudun ainoan valkoisen miehen. Hän oli kahdeksankymmenenkuuden vuoden ikäinen, ja siitä ajasta hän oli viettänyt seitsemättäkymmenettä vuotta Seurasaarilla, sanoi hän, lukuunottamatta paria satunnaista keskeytystä, sitä, että hän vuonna 1849 oli ottanut osaa Eldoradoon tapahtuneeseen kullanhuuhtojain ryntäykseen ja että hän oli ollut vähän aikaa tilanhoitajana Tularen läheisyydessä Kaliforniassa. Mutta kun lääkärit olivat selittäneet, ettei hänellä ollut elon aikaa jäljellä enempää kuin kolme kuukautta, hän oli palannut Etelämerelleen ja eli siellä vielä kahdeksankymmentäkuusivuotisena nauraen rikkiviisaille rohtomiehilleen, jotka jo kaikki lepäsivät haudassa. Hänellä oli fee-fee — alkuasukasten norsutaudista käyttämä nimitys. Hän oli saanut sanotun taudin neljännesvuosisata sitten, ja se seuraisi häntä hautaan. Kysyimme häneltä, eikö hänellä ollut sukulaisia. Hänen vierellään istui pirteä kuudenkymmenenkahdeksan ikäinen nainen. Hänen tyttärensä. "Tyttäreni on ainoa sukulaiseni", mutisi hän valittavasti. "Eikä hänellä ole lapsia elossa."

Kutteri oli pieni, sluuppirikillä varustettu pursi, mutta se tuntui isolta Tehein kanoottiin verrattuna. Kun pääsimme laguunille ja jouduimme uuden, ankaran myrskyvihurin kouriin, kutteri tuntui meistä kuitenkin tavattoman vähäiseltä, kun Snark taas paisui mielikuvituksessa mittasuhteihin, mitkä tekivät siitä mannermaan. Mutta meillä oli oivia merimiehiä saattajinamme. Tehei ja Bihaura olivat seuranneet mukana nähdäkseen, että pääsimme onnellisesti perille, ja Tehein vahine osoittautui erikoisen pystyväksi merenkulkijaksi. Kutterilla oli kunnollinen painolasti, ja viiletimme vihurissa täysin purjein.

* * * * *

Lähtiessämme seuraavana päivänä purjehtimaan Bora Boralle kävi heikko tuuli, ja matkamme sujui hitaasti laguunin poikki sille niemelle, missä Tehein ja Bihauran piti olla meitä odottamassa. Lähestyessämme maata korallisärkkien keskitse saimme aluksi turhaan tähyillä ystäviämme. Rannalla ei näkynyt merkkiäkään heistä.

Mutta pian Tehei ilmestyi näkösälle puiden välistä. Hän oli vetänyt paidan päältään ja huiskutti sillä aivan hurjasti. Bihaura ei ilmeisesti ollut vielä valmiina... Päästyään Snarkin kannelle Tehei kehoitti meitä purjehtimaan pitkin rantaa hänen talonsa edustalle saakka. Hän otti ruorin hoitoonsa ja luotsasi Snarkin koralliriuttojen lomitse niemeltä niemelle, kunnes vihdoin olimme selviytyneet viimeisestä. Silloin kuului tervehdyshuuto rannalta, ja apunaan suuri joukko kyläläisiä Bihaura toi Snarkille kaksi kanootillista saaren runsaita antimia — jamssijuuria, taroa, feitä, leipäpuun hedelmiä, kookospähkinöitä, appelsiineja, sitruunoita, ananaksia, vesimeloneita, avocadoja, granaattiomenoita, kaloja, kaakottavia nuoria kanoja ja elävän porsaan.

Nousevan kuun valossa suoritimme vaarallisen kulun Bora Boran riuttojen lomitse ja laskimme ankkuriin Vaitapen kylän edustalle. Emännänhuolissaan Bihaura ei saattanut päästä kyllin nopeasti maihin — hän ehätti järjestämään taloaan vieraita varten. Suurveneemme viedessä häntä ja Teheitä pienelle sillalle kiiri soiton ja laulun säveliä tyynillä vesillä. Seurasaarilla meille oli tuon tuostakin sanottu, että saisimme nähdä Bora Boran asukasten olevan hyvin hauskaa ja iloista väkeä. Menin Charmianin kanssa maihin katsomaan, mitä siellä oli tekeillä, ja rannalla kylän edustalla olevalla nurmikkokentällä, minkä vierellä oli vanha hautausmaa, tapasimme nuorukaisia ja tyttöjä iloisessa tanssissa, kaikki yltyltään koristeltuina kukkasilla ja köynnöksillä ja kaikilla hiuksissa ihmeellisiä fosforinvälkkeisiä kukkia, mitkä vuoroin syttyivät ja kalpenivat kuutamossa. Kauempana rannalla oli iso, soikea, noin seitsemänkymmentä jalkaa pitkä ruohotalo, missä kylän vanhemmat asukkaat lauloivat himineitä. Hekin olivat juhlariemun vallassa ja kukkaköynnöksin koristeltuja, ja he toivottivat meidät seuraansa aivan sillä lailla, kuin olisimme olleet pimeyteen eksyneitä, jälleen löydettyjä karitsoita.

Aikaisin seuraavana aamuna Tehei tuli Snarkille tuoden kimpun vastapyydystettyjä kaloja ja kutsun päivällisille. Sinne mennessämme poikkesimme himinerakennukseen. Eilisiltaiset vanhukset lauloivat siellä nytkin, ja siellä oli myös joukko nuorukaisia ja tyttöjä, joita emme olleet eilen nähneet. Oli kuin siellä olisi oltu juhla-aterian valmistuksia tekemässä. Kokonainen vuori hedelmiä ja vihanneksia oli pinottu lattialle, ja sen molemmilla sivuilla oli joukoittain kookoskuiturihmalla sidottuja kananpoikia. Kun useita himineitä oli laulettu, piti eräs mies puheen. Se oli tarkoitettu meille, ja vaikka se oli hepreaa korvillemme, käsitimme kuitenkin, että se jollakin tavalla koski rakennukseen koottuja ruokavaroja.

"Luuletko, että ne aikovat lahjoittaa meille tämän kaiken?" kuiskasi Charmian.

"Mahdotonta", vastasin samalla tavalla. "Minkä tähden ne sen tekisivät? Eikä moista määrää mahtuisikaan Snarkille. Emme saisi syödyksi kymmenettäkään osaa, ja kaikki muu pilaantuisi. Ehkä ne aikovat pitää meille juhlan. On mahdotonta, että ne aikoisivat antaa meille tuon kaiken."

Silti saimme taas kokea kuninkaallista anteliaisuutta. Eleillä, joiden tarkoitusta ei voinut ymmärtää väärin, puhuja tarjosi meille jokainoata eri lajia runsauden vuoresta, minkä jälkeen hän juhlallisesti luovutti kaiken meille. Tilanne oli pulmallinen. Snarkimme oli täynnä Tahaan antimia. Uudet lahjat olivat aivan ehdottomasti liikaa. Punastuimme ja änkytimme lukemattomia kertoja: "Nuinui" — minkä piti ilmaista suurenmoisen vieraanvaraisuuden johdosta tuntemaamme valtavaa kiitollisuutta. Mutta merkeillä loukkasimme samalla kauheasti hyviä tapoja: kieltäydyimme ottamasta lahjaa vastaan. Himine-laulajat ilmaisivat selvästi siitä aiheutuneen mielenapeutensa. Mutta saman päivän iltana saatiin Tehein välityksellä aikaan sovinto siten, että otimme yhden kananpojan, yhden kimpun banaaneja, yhden kimpun taroa ja niin edespäin kautta kokoelman.

Mutta heidän hyväntahtoisuudeltaan oli mahdotonta pelastua. Ostin tusinan nuoria kanoja eräältä alkuasukkaalta, ja seuraavana päivänä mies toi kolmetoista kanaa ja kanootillisen hedelmiä. Ranskalainen kauppias lahjoitti ananaksia ja lainasi hienoimman hevosensa. Santarmi teki samalla tavalla — hän lainasi meille hevosen, mikä oli hänen silmäteränsä. Ja kaikki lähettivät meille kukkia. Snark oli muuttunut hedelmä- ja vihannesvarastoksi ja kukkakaupaksi. Olimme aivan kukkaköynnöksillä koristeltuja. Kun himine-laulajat tulivat aluksellemme, tervehtivät nuoret tytöt meitä suuteloilla, ja Snarkin miehistö menetti sydämensä Bora Boran neitosille. Tehei pani toimeen suuret kalastajaiset kunniaksemme, ja olimme niissä kaksoiskanootilla, mitä souti kymmenen voimakasta amatsonia. Tunsimme todellista helpotusta siitä, ettei saatu kaloja, sillä Snark olisi saattanut upota ankkuripaikalleen.

Päivät vierivät, mutta saarelaisten anteliaisuudessa ei ilmennyt ehtymisen oireitakaan. Lähtöpäivänämme tuli kanootti kanootin jälkeen. Tehei toi kurkkuja ja nuoren papaya-puun, mikä notkui ihanien hedelmiensä painosta. Minulle hänellä oli myöskin pieni kaksoiskanootti täydellisellä kalastusvehjekokoelmalla varustettuna. Sitäpaitsi hedelmiä ja vihanneksia yhtä yltäkylläisen runsaasti kuin Tahaalla. Bihaura toi eräitä lahjoja, mitkä olivat erikoisesti tarkoitetut Charmianille — silkkipumpulista valmistettuja pieluksia, viuhkoja ja kauniita mattoja. Koko väestö toi hedelmiä, kukkia ja kanoja. Ja Bihaura toi myös elävän porsaan. Alkuasukkaita, joita en voinut muistaa ennen nähneeni, tuli Snarkille, ja ne lahjoittivat minulle atraimia, ongensiimoja ja helmiäisestä leikattuja koukkuja.

Purjehtiessaan merelle riuttojen välistä väylää Snark hinasi kutteria. Bihauran piti sillä palata Tahaalle — mutta ei Tehein. Olin vihdoinkin suostunut hänen toivomukseensa, ja hän kuului nyt Snarkin miehistöön. Kun kutteri irroitti hinausköyden ja kääntyi lännen ilmoille, lankesi Tehei polvilleen ja huokaili hiljaisen rukouksen kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan. Kehittäessään viikkoa myöhemmin valokuvia Martin näytteli niitä Teheille, ja kun Polynesian ruskeaihoinen poika näki rakkaan Bihauransa piirteet, hän puhkesi jälleen itkuun.

Oi meidän yltäkylläisyyttämme! Meillä oli hyvää liiaksi. Saatoimme tuskin hoitaa Snarkin purjeita hedelmien takia. Alus oli kuin hedelmillä koristeltu. Pelastusvene ja suurvene olivat täpö täynnä. Suurpurjeen kaijit ja nainingit kitisivät taakkojensa painosta. Mutta kohta kun pääsimme "mukavaan" aallokkoon, alkoi lasti vähentyä. Jokainoalla Snarkin keikahduksella kierähti joku kimppu banaaneja ja kookospähkinöitä tai jokunen sitruunakori mereen. Kultainen sitruunatulva läikähteli suojapuolen pyykateissa. Mahtavat jamssijuurikorit murtuivat, ja ananakset ja granaattiomenat kieriskelivät sinne tänne. Kanat pääsivät irtaalleen, ja niitä juoksenteli kaikkialla, lenteli aurinkoteltan laella ja räpytteli puomeilla. Ne olivat villejä kanoja, jotka olivat tottuneet lentämään. Koettaessamme ottaa niitä kiinni ne lensivät pois Snarkilta, risteilivät sen ympärillä ja palasivat. Toisinaan ne eivät palanneet.

"Kun sinne saapuu matkamiehiä, haluavat kaikki ottaa jonkun heistä kotiinsa kuin ystävän, ja seudun asukkaat osoittavat vieraalle mitä suurinta ystävällisyyttä. Hänet sijoitetaan kunniapaikalle istumaan ja hänet ollaan hukuttaa ihaniin herkkuihin."

12

Kivenheittokalastusta Bora Boralla

Kello viideltä alettiin puhaltaa isoilla simpukkatorvilla. Kautta koko rannikon kiirivät kimeät äänet, mitkä johtivat mieleen muinaiset sotaluikut, ja ne herättivät kalastajat hoputtaen heitä valmistautumaan lähtöön. Me Snarkinkin väki nousimme, sillä oli mahdotonta saada unta torviniekkain synnyttämässä kamalassa metelissä. Meidän oli määrä mennä kivenheittokalastajaisiin, mutta meillä ei ollut suuria valmistuksia suoritettavana.

Kivenheittokalastus on tautai-taora alkuasukasten kielellä — tautai on "kalastusvehje" ja taora "heittää". Mutta sanayhtymä tautai-taora merkitsee "kivenheittokalastusta" sen tähden, että heittovehkeenä on kivi.

Kivenheittokalastus on ajokalastusta — ja tapahtuu seuraavasti. Kanootit asettuvat riviin sadan tai kahdensadan jalan päähän toisistaan. Jokaisen keulassa seisoo mies, jolla on lyhyessä köydessä monta naulaa painava kivi. Hän paiskoo lakkaamatta kiveä veteen: heittää ja vetää heti ylös — mahdollisimman kovasti polskuttaen. Kanootin perässä on toinen mies. Hän meloo kanoottia eteenpäin ja pitää huolta siitä, että kanootti on samassa linjassa kuin muut. Kanoottirivi etenee etenemistään, kohtaa toisen samanlaisen peninkulman tai kahden päässä, ja molemmat rivit liittyvät yhteen, niin että muodostuu kaari, minkä toinen pää ulottuu aivan rantaan. Kaari alkaa sitten supistua rantaa kohden, missä naiset ovat asettuneet veteen pitkään riviin, niin että heidän jalkansa ovat sulkuna, mikä estää säikähtyneiltä kaloilta pääsyn sille taholle. Määrätyssä silmänräpäyksessä, kun kaari on tarpeeksi supistunut ja sen ulkopää yhtynyt naisriviin, kiitää rannalta kanootti, ja laskee pitkän kookoslehtiverhostimen "nuotan" ympärille. Kalastus tapahtuu luonnollisesti aina laguunilla riutan sisäpuolella.

"Tres jolie", sanoi santarmi, merkeillä ja eleillä ilmoitettuaan, että tuhansia kaikenkokoisia kaloja saarrettaisiin maimasista haikaloihin — ja että kalat ahtautuisivat rantaan saakka.

Kivenheittokalastus tuntuu enemmän juhlatoimitukselta kuin arkipäiväiseltä ravinnon hankkimiselta. Ja sellaisia kalastajaisia Bora Boralla pannaan toimeen suunnilleen kerran kuukaudessa. Se on vanhoilta ajoilta periytynyt kalastustapa. Menetelmän keksijän nimeä ei jälkimaailma muista — siellä on aina kalastettu sillä lailla, sanovat alkuasukkaat. Mutta ei voi olla määrätyllä ihmetyksellä ajattelematta sitä muinaista villiä, jonka aivoissa ensimmäisen kerran syntyi sellaisen kalastamisen aate — helpon suurkalastustavan, mikä ei kysy koukkuja eikä verkkoja eikä atraimia, ja erään seikan miehestä tietää: hän oli radikaali. Ja voi olla varma siitä, että hänen vanhoilliset heimolaisensa pitivät häntä hölmönä ja anarkistina. Hän on varmasti joutunut kokemaan paljon pahempia vaikeuksia kuin nykyaikaiset keksijämme joutuvat. Viimeksimainittujen tarvitsee ainoastaan saada joku kapitalisti etukäteen vakuutetuksi siitä, että heissä on miestä keksijöiksi. Hänen sitävastoin täytyi etukäteen saada vakuutetuksi koko heimonsa, koska koetta oli mahdoton panna toimeen koko heimon myötävaikuttamatta. Saattaa varsin hyvin kuvitella, miten kuumia olivat alkeellisen saarimaailman neuvottelukokoukset, kun hän pani heimolaisensa pataluhiksi, vanhoiksi puupäiksi ja heimolaiset haukkuivat häntä kolloksi ja hulluksi ja väittivät hänen varmasti olevan Hölmölästä kotoisin. Taivas yksin tietää, miten monta hiusta häneltä on harmaantunut ja miten paljon sanoja hänen on pitänyt puhua, ennenkuin hänen vihdoinkin onnistui saada kyllin monta kannattajaa, niin että yrityksen saattoi toteuttaa. Joka tapauksessa yritys onnistui. Se kesti kokeen — se läpäisi. Ja voi olla varma siitä, että sen tapahduttua ei ollut olemassa ristinsielua, joka ei muka koko ajan olisi tietänyt, että se läpäisisi!

Hyvät ystävämme Tehei ja Bihaura, jotka panivat kalastajaiset toimeen meidän kunniaksemme, olivat luvanneet tulla meitä noutamaan. Olimme kajuutassa, kun huudettiin heidän olevan tulossa. Kiiruhdimme kannelle, ja hämmästys valtasi meidät nähdessämme saapuvan polynesialaisaluksen. Se oli pitkä kaksoiskanootti, minkä veneet oli liitetty toisiinsa niin pitkillä riu'uilla, että sangen leveä vesivyö jäi niiden väliin. Ja koko alus oli kaunistettu kukkasilla ja kullanvärisellä ruoholla. Kymmenen kukitettua amatsonia istui airoissa, ja kummassakin kanootissa seisoi voimakas perämies. Kaikki olivat koristeltu kullankeltaisista, purppuranpunaisista ja oranssivärisistä kukkasista valmistetuilla köynnöksillä, ja kaikilla oli tulipunainen pareu lanteilla. Kukkia oli kaikkialla — kukkia, kukkia, kukkia loputtomasti. Se oli värimässäystä. Kanoottien keulain varaan oli laadittu laiva, jolla Tehei ja Bihaura tanssivat, ja koko joukko viritti huumaavan tervehdyslaulun.

Kolme kertaa Snarkin ympäri soudettuaan kaksoiskanootti asettui sen sivulle, niin että Charmian ja minä pääsimme lavalle. Sitten mentiin kalastuspaikalle, soudettiin viisi peninkulmaa suoraan vastatuuleen. "Bora Boralla elämä on pelkkää riemua ja laulua", on sananpartena Seurasaarilla, ja saimme kokea, että todellakin oli niin. Kanoottilauluja, kalastuslauluja ja hai-lauluja laulettiin soudun tahtiin, ja jokainoa kuului kuoroon. Kerran huudettiin: "Mao!" — jolloin kaikki airoissa olijat alkoivat ponnistella aivan mielettömästi. Mao merkitsee "hai" ja valtameren tiikerien ilmestyessä näkösälle alkuasukkaat melovat hurjaa vauhtia rannalle, sillä he tietävät hyvin, että pedot voivat paiskata heidän heikot kanoottinsa kumoon ja niellä heidät itsensä. Luonnollisesti lähellämme ei ollut haikaloja, mutta mao-huutoa käytettiin kannustamaan soutajia niin kovaan ponnistukseen, kuin hait olisivat olleet kintereillä. "Hoe! Hoe!" oli toinen huuto, mikä pani meidät suorastaan lentämään pitkin vettä.

Tehei ja Bihaura tanssivat lavalla laulujen tai rytmikkäiden kättentaputusten tahdissa. Tapahtui myöskin, että airoilla koputettiin rytmikkäästi kanoottien kylkiin. Muuan nuori tyttö jätti aironsa, hypähti lavalle ja esitti hula-tanssin. Kesken tanssiaan hän kumartui ja painoi tervehdyssuudelman poskillemme. Osa lauluista — eli himineistä — oli uskonnollisia, ja sellaiset olivat erikoisen kauniita. Miesten syvät bassoäänet sulautuivat naisten alttoäänien ja korkeiden sopraanojen kanssa säveliksi, mitkä johtivat mieleen aivan urut. Toisaalta taas jotkut heidän lauluistaan olivat hyvin villejä — peräisin kristinuskon tuloa edeltäneiltä ajoilta.

Laulaen ja tanssien polynesialaiset isäntämme siis veivät meitä kalastusretkelle. Santarmi, Bora Boran ranskalainen hallitusmies, oli mukana perheineen omalla kaksoiskanootillaan, mitä hänen vankinsa soutivat. Sillä santarmi ei ainoastaan ole hallitusmies, vaan myöskin vanginvartija ja kun joku lähtee kalastamaan Bora Boran iloisella saarella, lyöttäytyvät kaikki joukkoon. Kymmeniä tavallisia ulkohankakanootteja souti seurassamme. Erään niemen takaa tuli iso purjekanootti myötätuulessa, ja uhkarohkeasti ulkohangalla seisten sen kolme nuorta miestä tervehti meitä mahtavalla rummunpärrytyksellä.

Lähellä seuraavaa, puolen peninkulman päässä olevaa nientä oli yhtymäpaikka. Warren ja Martin olivat ajaneet sinne suurveneellämme, eivätkä bora-boralaiset saattaneet kyllin ihmetellä, millä kummalla se kulki. Kanootit vedettiin hietikolle, ja kaikki nousivat maihin juomaan kookosmaitoa, laulamaan ja tanssimaan. Joukkoomme tuli jalan paljon lähistön asukkaita. Oli kaunista katsella, kun kukkaseppelein koristettuja tyttöjä saapui käsikkäin pari parin perästä pitkin rantaa.

"Saalis on tavallisesti summaton", kertoi meille Allicot eräs puoliverinen kauppamies. "Lopulta vesi aivan kuhisee kaloja. Sitä on totisesti hauska katsella... Luonnollisesti tiedätte, että koko saalis on tarkoitettu teille?"

"Koko saalisko meille?" toistin tuskaisesti. Sillä Snarkilla oli jo liiaksi lahjoja lastina — kokonaisia kanootillisia hedelmiä, vihanneksia, sikoja ja kanoja.

"Niin, jok'ainoa kala", selitti Allicot. "Sitten kun kalat on ahdistettu aivan rantaan, pitää teidän, kunniavieraan, keihästää ensimmäinen. Sellainen on tapa. Senjälkeen kaikki käyvät käsiksi urakkaan ja heittelevät saaliin hietikolle. Kaloja tulee kyllä kokonainen vuori. Sitten joku johtomiehistä pitää puheen ja lahjoittaa teille koko keon. Mutta teidän ei tarvitse ottaa vastaan kaikkea. Tekin pidätte puheen, valitsette haluamanne kalan ja lahjoitatte muut takaisin. Sitten kaikki sanovat, että olette hyvin antelias."

"Mutta mitenkä kävisi, jos pitäisinkin kaiken omanani?" kysyin.

"Sellaista ei ole milloinkaa tapahtunut", kuului miehen vastaus. "Täällä on tapana lahjoittaa ja lahjoittaa sitten takaisin."

Alkuasukaspappi rukoili kalaonnea, ja kaikki paljastivat päänsä. Senjälkeen kalastuksen johtaja laski kanootit ja määräsi kullekin paikan. Sitten mentiin veneihin. Lukuunottamatta Bihauraa ja Charmiania ei ainoatakaan naista päässyt mukaan. Muinaisina päivinä hekään eivät olisi päässeet. Naiset jäivät rannalle kahlatakseen veteen ja muodostaakseen sulun jaloistaan.

Iso kaksoiskanootti jätettiin rannalle, ja menimme suurveneeseemme. Puolet kanooteista meloi tuulen alle meidän noustessa muiden kanssa suunnilleen puoli peninkulmaa tuuleen, kunnes rivimme pää kosketti riuttaa. Kalastuksen johtaja oli eräässä rivimme keskustassa olevassa kanootissa. Hän seisoi pystyssä — kaunis vanha mies — lippu kädessään. Hän määräsi kaikkien paikat ja molempien rivien muodon simpukkatorveaan puhaltamalla. Kun kaikki oli järjestyksessä, hän laski lippunsa oikealle. Kuului yksi ainoa polskahdus, kun sen sivun jokaisen kanootin kivenheittäjät paiskasivat kivensä veteen. Heidän nostaessaan niitä takaisin — se oli silmänräpäyksen työ, koska kivet nipin napin vajosivat pinnan alle — laskeutui lippu vasemmalle, ja samalla ihmeellisellä täsmällisyydellä iskivät kivet sillä sivulla veteen. Ja niin jatkui meno vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla. Joka kerta kun lippu laski puoleen tai toiseen, laguunin vettä velloi pitkä polskahduslinja. Samaan aikaan kanootteja melottiin eteenpäin, ja sama, mitä tapahtui meidän rivissämme, tapahtui yht'aikaa peninkulman päässä vastarivin kanooteissa.

Suurveneemme keulassa seisoi Tehei pitäen lakkaamatta silmällä johtajaa, ja hän hoiti kiveänsä muiden lailla. Kerran kivi irtosi köydestä, ja samassa silmänräpäyksessä Tehei syöksähti sen perästä. En tiedä, ennättikö kivi pohjaan vai ei, mutta sen tiedän, että Tehei melkein heti palasi pinnalle kivi kädessään. Näin, että samanlaisia tapaturmia sattui usein lähikanooteissa, mutta joka kerralla heittäjä hyppäsi perästä ja toi kivensä takaisin.

Rivimme lähenivät toisiaan nopeammin riutan kuin maan puolelta — kaikki tapahtui johtajan valppaalla ohjauksella — ja lopuksi molemmat yhtyivät, niin että ne muodostivat rantaa kohden avoimen kaaren. Senjälkeen alkoi kaaren supistaminen, jolloin säikähtyneitä kalapoloisia ahdistettiin rantaan päin alituisesti vettä polskuttamalla. Tapa muistuttaa elefanttien saartamista viidakoissa, jolloin miesjoukot piileskelevät korkeassa ruohikossa tai puiden takana ja pitävät meteliä.

Säärisulku oli jo järjestyksessä. Näimme pitkän rivin naisten päitä tyynessä vedessä. Pisimmät naiset olivat uloimpana, ja lukuunottamatta lähinnä rantaa olevia, kaikki seisoivat vedessä leukaa myöten.

Kaari supistui supistumistaan, niin että kanootit lopuksi melkein koskettivat toisiaan. Silloin pysähdyttiin. Samassa syöksähti rannasta pitkä kanootti. Se kiiti kaaren viertä niin nopeasti kuin airot suinkin saattoivat sitä kuljettaa. Sen perässä seisoi mies, joka lappoi veteen kookoslehdistä tehtyä verhostinta. Kanootteja ei enää tarvittu, ja miehet laskeutuivat veteen vahvistaakseen saarrosta säärillään, sillä verhostin on vain verhostin eikä verkko, ja kalat saattavat tunkeutua sen läpi, jos koettavat. Ja sentähden tarvittiin sääriä, jotka lakkaamatta pudistelivat verhostinta, ja käsiä, jotka polskuttivat, ja kurkkuja, jotka ulvoivat. Helvetillinen melu vallitsi tarhaa suljettaessa.

Mutta yhtään kalaa ei näkynyt pinnalla, eikä elävään sulkuaitaukseen puskenut ainoakaan. Lopulta johtajakalastaja meni tarhaan ja kahlaili siellä tarkasti tutkistellen. Mutta kalat eivät ollenkaan kuhisseet, eikä niitä ilmaantunut yhtään hietikolle. Tarhassa ei ollut kalan näköistäkään. Kalastusrukouksessa oli kenties jokin vika, tai saattoi kuten oli luultavinta — asian laita olla niin kuin muuan ukko arveli: "Tuuli ei puhalla tavalliselta suunnaltaan, ja kala liikkuu jossakin muualla laguunissa."

"On tavallista, että suunnilleen joka viides ajokalastus epäonnistuu", selitti Allicot lohdutukseksi.

No niin — nimenomaan kivenheittokalastuksen vuoksi olimme tehneet matkan Bora Boralle, ja kohtalomme johdatti meidät siellä juuri siihen "joka viidenteen" ajokalastukseen. Jos kalastus olisi pantu toimeen sattumalta, ilman niin suuria valmistuksia, olisi tuloskin ollut toisenlainen. Tämä ei ole pessimismiä. Eikä myöskään syytös maailmanjärjestystä vastaan. Se on vain pitkän päivän jälkeen tyhjin käsin jääneille kalastajille hyvin tutun tunteen yksinkertainen ilmaus.

13

Salomonin saarilla

"Miks'ei lähteä heti?" sanoi kapteeni Jansen meille Penduffrynissä Guadalcanalin saarella. Charmian ja minä katselimme toisiamme ja aprikoimme asiaa ääneti puoli minuuttia. Sitten nyökkäsimme yht'aikaa.

"Parasta on, että otatte mukaan revolverinne ja niiden lisäksi pari kivääriä", sanoi kapteeni Jansen. "Minulla on viisi ampuma-asetta laivallani, mutta yhteen niistä — mauserkivääriin — minulla ei ole patruunia. Onko teillä liikoja sellaisia?"

Veimme laivalle ampuma-aseemme ja suuren joukon mauser-patruunia sekä myös Wadan ja Nakatan, Snarkin kelpo kokin ja laivapojan. Wadan ja Nakatan mielentila ei ollut oikein päivänpaisteinen. Lievästi sanoen: he eivät olleet lainkaan ihastuneita matkaan, vaikk'ei Nakata milloinkaan vaaran hetkellä osoittanut pelkuruutta. Mutta heillä ei ollutkaan Salomonin saarista kauniita kokemuksia. Ensinnäkin molemmat olivat poteneet "salomoninhaavoja". Tosin niitä oli ollut meillä muillakin — hoidin parhaillaan kahta uutta elohopeakloridilla — mutta kumpikin japanilainen oli saanut osakseen vitsausta melkein enemmän kuin sieti. Sellaiset haavat ovat kaikkea muuta kuin miellyttäviä. Ne ovat ylen pahoja mätähaavoja. Moskiitonpisto tai pieninkin nirhama riittää maaperäksi myrkylle, jota ilma tuntuu olevan täynnä. Ja mätä rupeaa heti leviämään. Se leviää joka taholle, syövyttää sekä ihoa että lihaa hämmästyttävän nopeasti. Haava, mikä tänään on nuppineulanpään kokoinen, on huomenna kymmensenttisen kokoinen, eikä sitä viikon kuluttua voisi peittää hopeadollarillakaan.

Enemmän kuin haavoistaan molemmat japanilaiset olivat kumminkin kärsineet saariston ilmastokuumeesta. Se oli ollut kummallakin useita kertoja, ja toipumisaikansa heikkoudessa heillä on tapana ryömiskellä siinä osassa Snarkia, mikä sattui olemaan lähinnä kaukaista Japania, ja katsella kaihoten sille suunnalle.