Part 2

Ja aika kului kulumistaan. Muuan seikka alkoi jo käydä ilmeiseksi ja selväksi, nimittäin se, että Snarkia oli mahdoton saada aivan valmiiksi San Franciscossa. Rakentamista oli kestänyt niin kauan, että se alkoi ränsistyä. Se oli joutunut sille asteelle, että se pilaantui pikemmin kuin sitä ennätti korjata. Snarkista oli tullut vitsi. Kukaan ei suhtautunut siihen vakavasti, eivät varsinkaan ne, jotka työskentelivät sen parissa. Minä selitin silloin, että lähtisimme purjehtimaan aluksella jättäen sen siihen kuntoon missä se oli ja että lopettaisimme työt Honolulussa. Pian sen jälkeen Snark sai vuodon, mikä oli korjattava ennen kuin saatoimme lähteä matkalle. Niin piti alus siirtää telakalle. Ennen sinne pääsyään se joutui puristuksiin kahden valtavan lotjan väliin ja likistyi sangen pahasti. Kun saimme sen sitten puoleksi koholle kölitaljoilla, nämä pettivät, niin että alus vajosi perä edellä mutaan.

Siitä sukeutui surkea homma. Oikeamminkin oltiin haaksihylyn pelastajia kuin laivan rakentajia. Nousuvesi tulee siellä kaksi kertaa vuorokaudessa, ja joka kerta kuin se tuli, sekä yöllä että päivällä, oli kaksi hinaajahöyryä Snarkia vetämässä. Sitä menoa kesti viikon. Aluksemme kyykötti perä mudassa ja keula ilmassa. Sen vielä ollessa siinä tilassa tahdoimme käyttää kaupungin valimossa valmistettua kojetta, minkä oli määrä siirtää voimaa koneesta ankkurivintturiin. Valoksessa oli halkeamia, koje särkyi, ja ankkurivintturi jäi käyttökelvottomaksi. Sitten tuli seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme käyttökelvottomaksi. Kone oli New Yorkista. Sen alusta samoin. Alustaan tuli halkeamia; alustaan tuli kokonainen joukko halkeamia ja seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme irtaantui ruhjoutuneelta alustaltaan, kohosi ilmaan, särki kaikki johdot ja kaikki kiinnikkeet ja keikahti kyljelleen. Ja Snark pysyi yhä edelleen mudassa, ja molemmat hinaajahöyryt kiskoivat kiskomistaan turhaan.

"Ei se tee mitään", sanoi Charmian, "ajattelehan vain, miten mainio ja luja alus se on".

"Niin... entäs sen kaunis keula sitten", sanoin minä.

Ja sitten piristimme itseämme ja iskimme taas käsiksi työhön. Kolhiintunut kone köytettiin laholle alustalleen; kaikki voimanjohtokojeeseen kuuluva irroitettiin ja pinottiin syrjään — kaikki vietäväksi Honoluluun, missä se korjattaisiin ja pantaisiin jälleen paikoilleen. Joskus hämärässä muinaisuudessa Snark oli ulkopuolelta maalattu valkoiseksi. Saattoi tosiaan vieläkin havaita jälkiä siitä väristä, jos katseli alusta määrätynlaisessa valaistuksessa. Sisäpuolelta sitä ei ollut milloinkaan maalattu. Sieltä sitä peitti tuuman paksuinen lika- ja tupakanmehukerrostuma, minkä lukuisat työmiehet olivat jättäneet jälkeensä. Mutta se ei tehnyt mitään, sanoimme. Lian voi pestä ja raaputtaa pois, ja kun sitten aikaa myöten pääsisimme Hololuluun, voitaisi Snarkin maalata samalla kuin se korjattaisiin ja tehtäisiin valmiiksi.

Työllä ja tuskalla saatiin Snark viimein kuljetetuksi retuperällä olevasta telakasta ja vietiin Oakland City Wharf laituriin. Sinne kuljetettiin kotoa kaikki matkatavaramme kirjoja, huopia ja tarve-esineitä. Samalla virtasi kaikenlaista muutakin alukseen sen seitsemän sekamelskassa puita ja hiiliä, vesisäiliöitä ja vettä, vihanneksia ja muita mokatavaroita, öljyä, pelastusvene ja suurvene, kaikki ystävämme, kaikki ystäviemme ystävät ja väkeä, mikä väitti olevansa näiden ystäviä, puhumattakaan niistä, jotka olivat miehistömme ystävien ystävien ystäviä. Lisäksi sanomalehtimiehiä ja valokuvaajia, kaikenkarvaisia kuokkavieraita ja kaiken kukkuraksi ja ennen kaikkea paksuja kivihiilipölypilviä satamasta.

Meidän piti lähteä kello yhdeltätoista sunnuntaina, ja oli parhaillaan lauantain iltapäivä. Tungos ja kivihiilipöly laiturilla oli tiheämpi kuin konsanaan. Eräässä taskussa minulla oli shekkikirja, täytekynä, päiväysleima ja imupaperirulla; eräässä oli toistatuhatta dollaria seteli- ja kultarahaa. Olin valmis tyydyttämään velkojaini vaatimukset, käteisrahalla pienempäin ja pankkiosoituksilla suurempain, ja odotin ainoastaan Roscoeta tuomaan laskuja niiltä sadaltaviideltätoista toiminimeltä, mitkä olivat viivyttäneet lähtöäni niin monta kuukautta. Mutta silloin...

Mutta silloin tapahtui jälleen käsittämätöntä ja selittämätöntä. Ennenkuin Roscoe ennätti saapua, saapui muuan toinen mies. Amerikkalainen sheriffi. Hän naulasi kuulutuksen Snarkin uljaaseen suurmastoon, niin että kaikki laiturilla olijat saattoivat lukea, että Snark oli takavarikoitu. Sheriffi jätti paikalle pienen miehen, jonka piti ottaa alus haltuunsa, ja meni sitten matkoihinsa. Minulla ei ollut enää minkäänlaisia oikeuksia Snarkiin ja sen mainioon keulaan. Vastatullut pikku ukko oli nyt aluksen herra ja valtias, ja minulle ilmoitettiin, että minun oli maksettava hänelle kolme dollaria päivältä siitä, että hän oli sen herrana ja valtiaana. Sain myöskin tietää aluksen takavarikkoon panettajan nimen. Se oli Seller. Olin velkaa miehelle kaksisataakolmekymmentäkaksi dollaria. Hänen käyttäytymisensä oli totisesti aivan hänen nimensä mukaista. Seller! Herran nimessä! Seller — kamasaksa!

Mutta kuka kumma oli Seller? Selailin läpi shekkikirjani ja havaitsin eräästä, että olin pari viikkoa sitten kirjoittanut miehelle viidensadan dollarin shekin. Mutta shekkikirjat osoittivat, että niiden monien kuukausien kuluessa, mitkä rakentamista oli kestänyt, olin maksanut hänelle useita tuhansia dollareita. Mistä ihmeestä johtui, ettei hän ollut koettanut periä kurjaa pikku saatavaansa, vaan panetti Snarkin takavarikkoon? Tunnustelin taskujani ja löysin eräästä shekkikirjan, leimasimen ja kynän, toisesta rahani. Olihan minulla millä suorittaa vaikka kaksi-kolmekymmentä moista velkaa kuin hänen — miksei hän ollut antanut minulle tilaisuutta siihen? Mahdotonta keksiä minkäänlaista selitystä; se oli taas aivan yksinkertaisesti vain käsittämätöntä ja selittämätöntä.

Kaiken kukkuraksi alus oli takavarikoitu myöhään lauantai-iltapäivällä, ja vaikka kohta lähetin lakimiehiä ja asiamiehiä kiertämään kautta Oaklandin ja San Franciscon, oli mahdotonta saada käsiinsä yhdysvaltalaista tuomaria tai yhdysvaltalaista sheriffiä tai mr Selleriä tai mr Sellerin asianajajaa — ylimalkaan ketään. Kaikki olivat matkustaneet sunnuntaipäiväksi pois kaupungista. Ja niin ei tullut mitään Snarkin lähdöstä kello yksitoista sunnuntaina. Se pikku ukko hoiti valppaasti tehtäväänsä ja sanoi: Ei! Ja Charmian ja minä kävelimme laiturilla ja lohduttelimme itseämme Snarkin merkillisellä keulalla ja ajattelimme kaikkia niitä tuulia ja pyörremyrskyjä, joita se tulisi uljaasti uhmaamaan.

"Poroporvarin elkeitä!" sanoin Charmianille puhellessamme Selleristä ja hänen menettelystään. "Se kurja raukka kai pelkää, ettei saa saatavaansa ennen lähtöämme. Mutta mitä siitä! Kun olemme päässeet täältä meren ulapalle, ovat kaikki vastuksemme ja harmimme lopussa."

Ja vihdoin viimein lähdimme purjehtimaan tiistaiaamuna huhtikuun 23:ntena päivänä 1907. Lähtö luontui oikein kurjasti, se minun on tunnustettava. Meidän piti nostaa ankkuri käsin sen tähden, että voimansiirtäjä oli tuhoutunut. Ja kaikki, mitä oli jäljellä seitsenkymmenhevosvoimaisesta koneestamme, oli pinottu painolastiksi Snarkin pohjalle. Mutta mitäs siitä! Saattoihan kaiken korjata Honolulussa — ja ajatelkaahan, miten mainio aluksemme oli muuten! Oli tosin totta, että suurveneen moottori ei tahtonut lähteä käyntiin ja että pelastusvene vuoti kuin seula — mutta nehän olivat vain Snarkin lisälaitteita eivätkä itse alus. Siihen kuuluivat vedenpitävät kammiot, vahvat oksattomat laudat, kylpyhuoneen sisällys — ne muodostivat Snarkin ja ennen kaikkea jalo myrskyjä uhmaava keula.

Purjehdimme Golden Gaten läpi ja suuntasimme matkamme etelään, kohti sitä Tyynen meren aluetta, missä saatoimme toivoa tapaavamme koillispasaatin. Ja ykskaks alkoi tapahtua jos jotakin. Olin laskenut, että nuoriso olisi erikoisesti omansa sellaiselle retkelle kuin kaukomatkamme Snarkilla, ja olin ottanut sen tähden mukaamme kolme nuorukaista — koneenkäyttäjän, kokin ja kajuuttapojan. Laskelmani petti ainoastaan kahdelta kolmasosalta. Minulta oli unohtunut se, että nuoriso voi sairastaa meritautia, ja kokkimme ja kajuuttapoikamme joutuivat sen uhreiksi. Heidän piti kohta mennä makuulle, eikä heistä ollut mihinkään viikkokauteen. Sanotusta saattaa ymmärtää, ettemme voineet saada lämmintä ruokaa kuten meidän oli määrä saada ja ettei kannen alla vallinnut sellainen puhtaus ja järjestys kuin olimme toivoneet. Mutta se ei oikeastaan merkinnyt paljoa, koska äkkiä teimme sellaisen havainnon, että appelsiinilaatikkomme oli varmasti joskus paleltunut, että omenamme olivat homeessa ja pahentuneita, että iso korillinen kaaleja, mitkä varmasti olivat olleet pilaantuneita ennen kuin ne lähetettiin meille, heti piti heittää mereen, että porkkanoille oli valeltu lamppuöljyä ja että lanttumme olivat puisevia ja punajuuremme mätiä. Lisäksi puumme eivät ottaneet palaakseen, ja hiilemme oli toimitettu meille lahoissa perunasäkeissä, niin että niitä oli valunut pitkin koko kantta ja huuhtoutui pyykateista mereen. Mutta nehän olivat pelkkiä sivuseikkoja. Alus sitä vastoin — niin, sehän oli all right, vai kuinka?... Kuljin pitkin kantta ja minuutissa laskin kokonaista neljätoista oksaa kauniissa laudoissa, mitkä olin erikoisesti tilannut Puget Soundista, jotta ne olisivat oksattomia. Ja kansi vuoti, se vuoti oikein perusteellisesti. Vesi valui sen läpi niin, että Roscoen täytyi paeta vuoteestaan; se pilasi konehuoneen työkalut ja aiheutti suuria tuhoja keittiömme varastoissa. Myöskin Snarkin kyljet vuotivat, ja sen pohja vuoti, ja meidän täytyi pumpata joka päivä vettä aluksesta pitääksemme sen tyhjänä. Keittiön lattia on pari jalkaa korkeammalla kuin Snarkin sisäpohja, ja kumminkin olen seissyt samanlaisella lattialla — siepatakseni hiukan kylmää ruokaa — polvia myöten vedessä, mikä lainehti siellä neljän tunnin kuluttua viime pumppuamisesta.

Ja sitten — niin, ne mainiot vedenpitävät osastot, mitkä olivat kysyneet niin paljon aikaa ja rahaa, ne eivät kaiken kaikkiaan olleet lainkaan vedenpitäviä... Vesi seuloutui yhtä esteettömästi kuin ilma kammioista toiseen. Sitäpaitsi levisi perinnä sijaitsevasta osastosta voimakas bensiinin katku, mikä pani minut epäilemään, että jokin tai kenties useakin kuudesta säiliöstämme oli ratkennut vuotamaan. Säiliöt vuotavat, eivätkä ne ole ilmatiiviisti eristettyinä kammioissaan! Hullusti kävi myös kylpyhuoneellemme ja sen pumpuille ja hanoille ja venttiileille — se oli käyttökelvoton ennen kuin kului kahtakymmentä tuntia lähdöstämme. Paksut rautatangot murtuivat kohta, kun koetimme pumpata niillä. Kylpyhuone se ensimmäisenä muuttuikin hylyksi Snarkilla.

Kaikki rautaosat aluksella, olivatpa ne mistä tahansa peräisin, olivat pelkkää romua. Esimerkiksi koneen alusta — se tuli New Yorkista ja oli kelvoton. Niin ikään ankkurivintturi, mikä oli valmistettu San Franciscossa. Vihdoin havaittiin, että rikiin käytetty takorauta särkyi ensimmäisestä voimakkaasta hilauksesta. Takorautaa — Herran nimessä! — ja se murtui yhtä helposti kuin makaroni.

Suurpurjeen kahvelin joutsenkaula katkesi. Korvasimme sen suurpurjeen kahvelin sorpalla, ja sekin murtui ennen kuin olimme ennättäneet käyttää sitä viittätoista minuuttia. Ajatelkaa, että se oli otettu suurpurjeemme kahvelista, mihin meidän olisi pitänyt myrskyssä luottaa! Tällä haavaa Snarkin suurpurje on kuin murtunut siipi, sen jälkeen kuin sorppa on korvattu karkealla köytöksellä. Saammepa nähdä, onko Honolulussa rehellistä rautaa.

Ihmiset olivat pettäneet meitä ja lähettäneet meidät merelle seulassa. Mutta taivaan Herra rakastaa meitä varmasti, sillä meillä oli hyvä sää silloin, kun aloimme käsittää, että meidän oli pumpattava joka päivä pitääksemme aluksemme pinnalla ja että saatoimme luottaa enemmän puisen hammastikun kestävyyteen kuin aluksemme paksuimpaan rautaesineeseen. Kun nyt Snarkin lujarakenteisuus oli haihtunut savuna ilmaan, Charmian ja minä keskitimme kaiken uskomme verrattomaan keulaamme. Ei ollut mitään muuta mihin uskoa. Tiesimme, että kaikki muu oli käsittämätöntä ja selittämätöntä. Mutta kauniissa keulassa ei ainakaan ollut vikaa... Ja sitten meidän piti "panna piihin" erääksi illaksi. Se on sellainen temppu, millä alus vähennetyin, tarkoin määrätyin purjein pakotetaan pysymään paikoillaan keula kohti tuulta ja aaltoja. Silloin ei ole mitään tekemistä kannella, ruorissa ei tarvita ketään, tähystys on turhaa, kaikki voivat olla kannen alla, nukkua tai pelata whistiä.

No niin — puhalsi sievoinen kesäinen tuuli, ja sanoin Roscoelle, että nyt panemme piihin. Yö oli tulossa. Olin seisonut ruorissa melkein koko päivän, ja koko kansimiehistö oli — Roscoe, Bert ja Charmian — uuvuksissa, muut makasivat meritaudissa vuoteissaan. Olimme jo pienentäneet parilla reivillä suurpurjetta. Ajopurjeen ja liivarin olimme reivanneet kokonaan ja pienentäneet yhdellä reivillä myös taakifokkia. Mesaani oli reivattu. Silloin liivapuomi hautautui mereen ja katkesi liivarileerin kohdalta. Tein luovin pannakseni pakkiin. Mutta en saanut Snarkia nousemaan tuuleen, se vain keinui rauhattomasti paikoillaan. Käänsin ruorin tiukasti alas, mutta Snark pysti siinä missä oli eikä luovinut. Vain kahdeksan piirun päähän tuulesta saatoin sen saada, vaikka annoin Roscoen ja Bertin kiristää suurkuuttia kaikin voimin. Snark pysyi yhä paikoillaan ja vain keikkui, milloin laita, milloin toinen veden alla.

Jälleen tuli eteen se käsittämätön ja selittämätön. Tapaus oli suorastaan mahdoton. En uskonut mitä näin. Taakifokki reivattuna ja suurpurje kahdella reivillä pienennettynä Snark kieltäytyi tottelemasta ruoria! Kiskoimme sisään suurkuutin jokainoan tuuman. Suunta ei muuttunut siitä kymmenesosa-astetta. Hellitimme suurkuuttia samalla tuloksella. Vedimme myrskypurjeen mesaanimastoon ja laskimme suurpurjeen alas. Ei minkäänlaista muutosta. Snark vain koetti pudistella mastonsa mereen. Sen kaunis keula kieltäytyi kerta kaikkiaan nousemasta tuuleen.

Sitten laskimme alas reivatun taakifokin. Ainoa ylhäällä oleva riepu oli mesaanimaston myrskypurje. Jos jokin kykeni kääntämään aluksen tuuleen, niin se kai sen kykeni tekemään! Kenties ette usko kun sanon, että niin kävi. Ja sanon niin sen tähden, että uskoisin niin käyneen. En usko, että koe epäonnistui. Se on aivan uskomatonta. Mutta en kerrokaan mitä uskon, vaan mitä näin.

Mitä on tehtävä pienessä aluksessa, mikä keikkuu kovasti paikoillaan, perämastossa myrskypurje, mikä ei kykene painamaan keulaa tuuleen? Laskettava ajoankkuri. Meillä oli patentoitu ajoankkuri, tilauksesta valmistettu ja uppoamiselta taattu. Ajatelkaa teräsrengasta, mikä pitää avoinna kartionmuotoisen valtavan purjekangaspussin suuta — silloin tiedätte, miltä ajoankkuri näyttää. No, kiinnitimme siihen painot ja köyden ja laskimme sen mereen. Sillä kertaa se kellui. Köysi, mikä oli kiinnitetty aluksemme keulaan, kiristyi pingolleen. Myrskypurje todella koetti painaa keulaa tuuleen, mutta siitä huolimatta Snark otti ankkuriköyden aivan tyynesti hampaihinsa ja jatkoi keikkumistaan entiseen tapaan, laahaten ajoankkuria mukanaan. Aivan niin. Laskimme myrskypurjeenkin, nostimme mesaanin sijalle ja kiristimme kuuttia — mutta Snark vain kieppui kaikesta huolimatta ja laahasi ajoankkuria perässään. Voitte olla uskomatta. Uskon sitä tuskin itsekään. Kerron ainoastaan mitä tapahtui.

Kuka on milloinkaan kuullut puhuttavan purjealuksesta, mikä ei tahdo maata piissä — mikä ei tahdo maata piissä edes ajoankkurin avulla? Onhan minulla hiukan merimiehen kokemusta, mutta en ole milloinkaan kuullut mitään sellaista. Ja siinä sitä seisoin kannella ja tuijotin sitä "käsittämätöntä ja selittämätöntä" silmästä silmään Snarkia, joka ei tahtonut maata piissä.

Yö oli myrskyinen, ja kuu heijastui pilvien takaa. Sadevihmaa oli ilmassa, ja tuulen päältä näytti olevan tulossa sadekuuro. Ajelehdimme rauhattomasti keikkuen. Vedimme ajoankkurin merestä, laskimme mesaanin, nostimme laakifokin, käänsimme Snarkin ja annoimme sen viilettää myötäiseen ja menimme alas kajuuttaan. Emme nauttimaan lämpöistä ateriaa, mikä olisi pitänyt olla odottamassa, vaan kahlaamaan ja kompastelemaan kajuutan liukkaalla lattialla loassa ja likavedessä, kokin ja kajuuttapojan maatessa vuoteissaan henkihieverissä, ja sitten heittäytymään omiin vuoteihimme vaatteet yllä ja valmiina juoksemaan kannelle.

J.K. Snarkin tulevat kohtalot ovat minulta aivan salassa. En tiedä mitään. Jos minulla olisi rahaa tai luottoa, antaisin rakentaa toisen Snarkin, joka osaisi maata piissä. Mutta mahdollisuuteni ovat ehtyneet. Minun on tyydyttävä siihen Snarkiin, mikä minulla on, tai luovuttava koko matkasta enkä voi siitä luopua.

J.K. Palattuani Kaliforniaan, sen jälkeen kuin matkamme oli päättynyt, sain tietää, että Snarkin pituus vesirajasta oli neljäkymmentäkolme jalkaa neljänkymmenenviiden asemesta. Se aiheutui siitä, ettei rakennusmestari ollut oikein hyvä tuttu tuumastukin eikä viivoittimen kanssa.

3

Seikkailuhenki

Totisesti on seikkailuhenki vielä elossa — höyrykoneet ja matkatoimistotkaan eivät ole kyenneet sitä tukahduttamaan. Kun yleisö sai tiedon matka-aikomuksestamme, ilmeni, että nuoria miehiä, jotka halusivat "nähdä vähän maailmaa", oli leegio ja että samanlaatuisten nuorten naisten lukumäärä oli yhä suuri — puhumattakaan kaikista vanhemmista miehistä ja naisista, jotka olivat halukkaita lähtemään matkalle. Henkilökohtaisten ystävieni joukossa oli ainakin puolikymmentä sellaista, jotka surivat sitä, että olivat äsken menneet naimisiin tai olivat pian menossa; ja tiedän yhden avioliiton, mikä oli raueta Snarkin takia.

Jokainoassa postissa sain tukuittain kirjeitä ihmisiltä, jotka olivat "tukehtumaisillaan kaupunkien ahtauteen", ja minulle selveni pian, että nykyaikainen Odysseus tarvitsisi kokonaisen lauman pikakirjoittajia kirjeenvaihtonsa hoitajiksi ennen matkallelähtöänsä. Totisesti on varmaa, ettei seikkailuhenki ole kuollut — ei silloin, kun saattaa saada seuraavalla tavalla alkavan kirjeen: "On aivan epäilemätöntä, että kun luette tämän hartaan rukouksen, minkä teille lähettää vieras naispuolinen muukalainen New Yorkista" — ja kun jatkosta saa tietää, ettei kyseellinen naispuolinen muukalainen paina enempää kuin yhdeksänkymmentä naulaa ja että hän tahtoo ruveta tarjoilijattareksi, koska hän "hehkuu halusta päästä näkemään maailmaa".

"Olen intohimoinen maantieteen harrastaja", oli ilmaisu, millä muuan tarjokkaista osoitti vaellushaluaan. Eräs taas kirjoitti: "Koska olen tuomittu lakkaamatta kaipaamaan liikuntaa, kirjoitan nyt teille." Mutta kaikkein paras pyrki mukaan sen tähden, että hänen jalkojaan syyhytti!

Jotkut kirjoittivat nimettömästi, mutta ilmoittivat ystäviensä nimiä ja tekivät selkoa sanottujen ystävien ominaisuuksista. Mielestäni sellainen menettely oli salakähmäistä ja kamalaa...

Paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta kaikki miehistööni pyrkivät sadat ihmiset olivat aivan vakavissaan. Monet lähettivät valokuvansa. Yhdeksänkymmentä prosenttia tarjoutui suorittamaan minkälaista työtä tahansa, ja yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia lupautui työhön palkatta. "Välittämättä vaaroista, joille aikomallanne purjehdusmatkalla voi joutua, on kunnianhimoni korkeimpana päämääränä saada seurata teitä minkälaisessa ominaisuudessa tahansa", kirjoitti eräs. Tästä johtuu mieleeni muuan nuorukainen, joka oli "seitsentoistavuotias ja kunnianhimoinen" ja kirjeensä lopussa vakavasti pyysi: "Mutta olkaa hyvä älkääkä antako tätä sanomalehtien tai aikakauslehtien julkaistavaksi." Aivan toisessa äänilajissa puhui se, joka sanoi: "Olen valmis tekemään työtä kuin helvetissä enkä pyydä palkkaa." Melkein kaikki pyysivät minua sähköttämään heidän kustannuksellaan, jos hyväksyin heidän tarjouksensa, ja suuri joukko tarjoutui antamaan kirjallisen sitoumuksen siitä, että saapuisivat palvelukseeni määräpäivänä.

Moniailla oli hyvin epämääräinen käsitys siitä, mitä töitä Snarkilla pitäisi tehdä. Esimerkiksi eräs kirjoitti: "Rohkenen kirjoittaa teille saadakseni kuulla, voisiko päästä miehistönne jäseneksi laatimaan luonnoksia ja kuvia." Monet, joilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, minkälaisia tehtäviä on suoritettava Snarkin kaltaisella pikku aluksella, tarjoutuivat palvelemaan minua, kuten eräs asian ilmaisi, "apuna kirja- ja romaaniaineiston keräämisessä". Sen siitä saa, että on tuottelias!

"Tahdon antaa teille tarkat tiedot itsestäni", kirjoittaa muuan, "olen isätön ja äiditön ja asun setäni luona, joka on tulipunainen vallankumouksellinen sosialisti. Ja hän sanoo, että ”nuorukainen, jolla ei ole seikkailuhalua, on vain elävä tiskiriepu." Eräs toinen kirjoittaa: "Osaan hiukan uida, vaikkakaan en osaa uusia uimatapoja. Mutta tärkeämpää kuin kaikki uimatavat on kai se, että vesi on ystäväni"... "Jos joutuisin yksinäni purjeveneeseen, saisin sen menemään minne haluan", vakuuttaa taas muuan epäilemättä pystyvämpi henkilö kuin sellainen, joka sanoo: "Olen minä myös nähnyt väliin kalastajaveneitä lossattavan." Mahdollisesti kumminkin vie voiton muista mies, joka ovelasti ilmaisee syvän elämän- ja maailmantuntemuksensa sanomalla: "Ikäni — vuosissa laskettuna — on kaksikolmatta."

Sain myös yksinkertaisia, suorasukaisia, koristelemattomia ja miellyttäviä kirjeitä pojilta, jotka tosin eivät kyenneet esittämään loistavasti asiaansa, mutta jotka selvästi "hirveän mielellään" halusivat matkalle. Niitä tarjouksia minun oli vaikea hylätä; ja joka kerta kun sen tein, tuntui siltä, kuin olisin lyönyt nuorukaista kasvoille. Ne tarkoittivat niin täyttä totta ne pojat ja tahtoivat todella niin "hirveän mielellään" seurata minua. "Olen kuusitoista vuotta vanha, mutta iso ikäisekseni", kirjoitti eräs, ja muuan toinen: "Seitsemäntoista vuotta, mutta iso ja reipas." — "Minä olen yhtä vahva kuin muut samankokoiset pojat", kirjoitti joku ilmeisesti heikko raukka. — "En pelkää minkäänlaista työtä", kirjoittivat monet. Muuan koetti houkutella minua sillä, että saisin säästetyksi menojani, ja kirjoitti: "Voin itse maksaa matkani rannikolle, ja se on todennäköisesti teistä otollista." — "Minulla on vain yksi toive: päästä matkustamaan maailman ympäri", kirjoitti eräs. Ja näytti siltä, että parillasadalla muulla oli sama ainoa toive. "Minulla ei ole ketään, joka välittäisi siitä, matkustanko vai enkö", selitti muuan intomielisesti. Eräs oli lähettänyt kuvansa ja kirjoitti siitä: "Minulla on arkinen ulkonäkö, mutta sitä ei pitäisi katsoa. Ja olen varma siitä, että seuraavien sanojen kirjoittaja olisi käyttäytynyt mallikelpoisesti: 'Ikää minulla on yhdeksäntoista vuotta, ja olen pienikasvuinen enkä sentakia ota paljoa tilaa, mutta olen sitkeä kuin itse paholainen'." Kuvansa lähettäneiden joukossa oli myös kolmetoistavuotinen tarjokas, johon Charmian ja minä suorastaan rakastuimme, niin että sydämemme olivat murtua evätessämme hänen tarjouksensa.

Mutta ei tule luulla, että useimmat pyynnöt olisivat olleet poikien lähettämiä — niitä oli päinvastoin hyvin pieni prosentti koko määrästä. Kaikissa mahdollisissa elämänasemissa olevia miehiä ja naisia oli halukasten joukossa. Monen monta lääkäriä, kirurgia ja hammaslääkäriä tarjoutui mukaamme, ja kaikkien muiden ammattien harjoittajien tavoin he olivat valmiit tekemään kaiken palkatta, oli palvelus millaista tahansa. Olivatpa he vielä valmiit maksamaankin, jos saisivat etuoikeuden palvella Snarkilla.

Eikä mukaan pyrkivien sanomalehtimiesten laumalla ollut loppua — puhumattakaan kaikista ammattitaitoisista palvelijoista, keittiömestareista ja stuerteista. Insinöörit tuntuivat olevan erikoisen innostuneita matkaan. Loistavia tilaisuuksia saada seuranainen tarjottiin Charmianille hyvin runsaasti, ja minä olin hukkua sellaisiin anomuksiin, joissa tarjouduttiin yksityissihteerikseni. Monet korkeakoulujen ja yliopistojen oppilaat selittivät kaipaavansa mukaani matkalle, ja jokainoa työläisluokka oli edustettuna tarjokasten joukossa — latojat, koneenkäyttäjät, sähkömiehet ja mekaanikot olivat erikoisen halukkaita matkalle. Minua hämmästytti, että niin monet ummehtuneiden asianajotoimistojen lakitoukat tunsivat seikkailuhalua. Joukko nuoria miehiä, jotka aikaa myöten saivat periä miljoonia, oli aivan villinä päästä ottamaan osaa seikkailuun. Samoin oli hyvin monen kansakouluntarkastajan laita.

Isät ja pojat tahtoivat seurata toisiaan. Monet tahtoivat ottaa vaimonsa mukaan, ja muuan mies esitti tarkoituksensa erittäin ovelasti: "Olen saanut päähäni kirjoittaa teille pari riviä kysyäkseni, olisiko mahdollista päästä ottamaan osaa matkaanne. Olen kaksikymmentäneljävuotias, naimisissa ja vararikossa, ja sellainen matka olisi juuri meille erikoisen tervetullut."

Herra varjelkoon, miten vaikea keskinkertaisen ihmisen on kirjoittaa omasta puolestaan rehellistä suosituskirjettä. Eräs kirjeen laatija joutui siinä niin lujille, että aloitti seuraavasti: "Minulla on nyt edessäni vaikea tehtävä" — ja sen jälkeen kuin hän turhaan oli koettanut kuvailla hyviä ominaisuuksiaan, hän lopetti näin: "Itsestään kirjoittaminen on totisesti helkkarin työlästä hommaa." Eräs toinen kumminkin empimättä ylisti itseään mitä loistavimmilla ja perinpohjaisimmilla mainesanoilla ja selitti lopuksi, että hän oli tuntenut suurta iloa voidessaan kirjoittaa niin kuin oli kirjoittanut.

"Ajatelkaahan nyt, että kajuuttapoika osaisi hoitaa konetta ja korjata sen, jos se joutuisi epäkuntoon. Ajatelkaahan, että hän osaisi hoitaa ruoria, että hän osaisi puutöitä ja sitäpaitsi kaikkia koneenkäyttäjän töitä. Ajatelkaahan, että hän olisi vahva, reipas ja innokas työntekijä. Ettekö mieluummin haluaisi sellaista kuin lapsukaista, joka tulee merikipeäksi eikä osaa tehdä muuta kuin tiskata?" Senlaatuisiin kirjeihin minun oli niin kovin vaikeata vastata kieltävästi. Kirjeen kirjoittaja oli omin päin opetellut englannintaitonsa. Hän oli lueskellut vain kaksi vuotta Yhdysvalloissa ja hän selitti: "En halua seurata teitä toimeentuloa ansaitakseni, vaan oppiakseni ja nähdäkseni maailmaa." Minulle kirjoittaessaan hän oli suuren moottoritehtaan piirtäjänä. Hän oli ollut hyvin paljon merillä ja koko ikänsä tottunut työskentelemään pienillä aluksilla.

"Minulla on hyvä paikka, mutta se ei merkitse mitään matkustushaluni rinnalla", kirjoitti eräs. "Palkkaukseen nähden voitte kyllä ensin katsoa, mihin kykenen, ja jos silloin mielestänne olen dollarin tai kahden arvoinen, niin all right. Minulla on ilo näyttää teille esimiehiltäni saamiani todistuksia käytöksestäni ym. En juo lainkaan väkeviä enkä tupakoi, mutta ollakseni oikein suora minun aikomukseni on, kunhan olen koonnut vähän enemmän kokemuksia, ruveta kirjailijaksi."

"Voin vakuuttaa teille, että olen tavattoman kunnioitettava, vaikka muut kunnioitettavat ihmiset ovat minusta ikäviä." Tämän lauseen kirjoittaja halusi luultavasti panna arvauskykyni koetukselle, ja aprikoin vielä tällä hetkellä, pitikö hän minua ikävänä vai ei — mitä hittoja mies mahtoikaan tarkoittaa!

"Olen nähnyt parempia päiviä kuin nyt", kirjoitti muuan vanha merikarhu, "mutta olen myös kokenut sellaisia, mitkä ovat olleet turkasen paljon pahempia". — Sen henkilön uhrautuvaisuus, joka kirjoitti seuraavat sanat, oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton käyttää hyväkseni hänen tarjoustaan: "Minulla on isä ja äiti, veljiä ja sisaria, rakkaita ystäviä ja tärkeitä tehtäviä, mutta kaiken sen tahdon uhrata kuuluakseni teidän miehistöönne." — Eräs toinen tarjokas, jota en millään muotoa olisi ottanut, oli pikkumainen nuori herra, joka osoittaaksensa, miten tärkeätä olisi, että antaisin juuri hänen päästä mukaan, ilmoitti, että hänen olisi aivan mahdoton mennä merille tavallisella aluksella, olipa se purje- tai höyryalus: "Sillä silloinhan minun pitäisi elää tavallisten merimiestyyppien parissa ja sentakia viettää hyvin vähän miellyttävää elämää."

Kirjoittajien joukossa oli myös eräs kuusikolmattavuotias nuori mies, joka oli "käynyt läpi koko inhimillisten mielenliikutusten asteikon" ja "tehnyt kaikkea mahdollista ruuanlaitosta alkaen Stanfordin yliopistossa opiskeluun saakka". Nyt minulle kirjoittaessaan hän oli "vaquerona viisikymmentäviisituhatta eekkeriä käsittävällä tilalla". Hänen vastakohtansa oli se vaatimaton mies, joka kirjoitti: "En tiedä omaavani mitään erikoisia ominaisuuksia, jotka puhuisivat teille puolestani, mutta jos kiinnitätte minkäänlaista huomiota pyyntööni, niin ehkäpä uhraatte viisi minuuttia minulle vastataksenne, muussa tapauksessa minun pitää ryhtyä kauppa-alalle. Mitään odottamatta, mutta kumminkin toivossa merkitsen" jne.

Olen kauan istuskellut pää käsien varassa koettaen saada selville henkisen sukulaisuuteni mieheen, joka kirjoitti: "Kauan ennen kuin kuulin puhuttavan teistä, olin sekoittanut toisiinsa valtiotalouden ja historian ja tehnyt siitä monia teidän johtopäätöksiänne käytännön tietä."

Tässä seuraa eräs lajinsa parhaita, koska se on saamistani kirjelmistä lyhyimpiä: "Jos joku niistä, jotka nyt on pestattu matkalle, sattuisi kuolemaan ja te niin muodoin joutuisitte tarvitsemaan sellaista, joka ymmärtää purjehdusta, koneita yms., olisin kiitollinen, jos ilmoittaisitte minulle." Samoin lyhyt: "Suoraan sanoen haluaisin mielelläni ottaa kajuuttapojan hommat hoidettavikseni aikomallanne matkalla maailman ympäri tai jonkin muun homman laivallanne. Yhdeksäntoista vuotta, paino sataneljäkymmentä naulaa, amerikkalainen."

"Luulen, että minun avullani oppisitte uuden menetelmän, millä käyttää hyväkseen tuulenvoimaa", kirjoitti muuan hyvänsuopa sielu. "Menetelmäni ei vaikuta tavallisiin purjeihin heikossa tuulessa, mutta se tekee mahdolliseksi käyttää tuulen koko voimaa silloin, kun tuuli on ankarimmillaan. Vaikka tuulisi niinkin kovasti, että tavallisissa olosuhteissa teidän olisi pakko laskea jokainoa purjeriepu, voitte minun menetelmääni sovelluttamalla pitää ne kaikki ylhäällä. Minun keksinnölläni varustettuna aluksenne olisi mahdoton kaatua."

Monet sosialistiveljistäni vastustivat aikomaani kaukomatkaa. Seuraava erään heikäläisen kirjoitus on luonteenomainen: "Sosialistien asialla ja miljoonilla kapitalismin sorron uhreilla on oikeutettuja vaatimuksia teidän elämäänne ja toimintaanne nähden. Jos te siitä huolimatta jäykkäniskaisesti ryhdytte yritykseenne, niin on teidän silloin, kun nielette suolavettä viimeisen kerran, ennen pohjaan painumistanne muistettava ainakin se, että me olemme panneet vastalauseemme."

Muuan maailmanrannan vaeltaja, joka osasi, jos sai tilaisuuden, kertoa "monista merkillisistä seikoista ja sattumuksista", kirjoitti sivun toisensa jälkeen innokkaasti pyrkien varsinaiseen asiaansa ja esitti sen lopuksi seuraavalla tavalla: "Vielä en ole tullut siihen asiaan, minkä vuoksi olen ryhtynyt teille kirjoittamaan. Mutta nyt tahdon ilmoittaa teille suoraan, että olen lukenut sanomista, että te ja pari muuta aiotte yrittää matkaa maailman ympäri pienellä viiden- tai kuudenkymmenen jalan aluksella. Mutta minä en jaksa uskoa, että mies, jolla on teidän tietonne ja kokemuksenne, yrittäisi sellaista, koska se aivan yksinkertaisesti olisi samaa kuin surman suuhun heittäytyminen. Ja vaikka henkenne säilyisikin jonkin aikaa, möyhentyisi koko olemuksenne — samoin kuin seuralaistenne — perin pohjin mainitunkokoisen aluksen alituisesta keikkumisesta, vaikka se olisikin varustettu patjapehmikkeillä, mitkä eivät ole tavallisia merillä." — Totisesti tosia sanat: "mitkä eivät ole tavallisia merillä". Se ystäväni totisesti tiesi, millaista on merillä. Hän sanoi itsestään: "Minä en ole maamoukka ja olen purjehtinut kaikilla vesillä ja valtamerillä." Ja hän lopetti kirjeensä seuraavasti: "Vaikka en tosin tahdo loukata teitä, täytyy minun kumminkin sanoa, että olisi sulaa hulluutta ottaa naisihminen mukaan edes lahden suulle sellaisella aluksella."

Ja kuitenkin kaikitenkin Charmian istuu tällä hetkellä, jolloin tätä kirjoitan, hytissään ja naputtelee kirjoituskonetta, Martin valmistaa meille parhaillaan päivällistä, Tochigi kattaa pöytää, Roscoe ja Bert ovat tilkitsemässä kantta, ja Snark ohjaa itse itseään, kulkee noin viisi solmua tunnissa vankassa aallokossa — eikä ole patjapehmikkeillä varustettu.