Part 1

language: Finnish

KERTOMUKSIA II

Kirj.

Lea [Josefina Wettergrund]

Ruotsista tekijän perillisten suosiollisella luvalla suomentanut

Aina Someri

Haminassa, Alfred Lagerbomin kustannuksella. 1904.

Sensuurin hyväksymä 1 päivä Lokakuuta 1904. Hamina.

SISÄLTÖ:

Kahvikekkerit pitäjän räätälin luona. Taiteen suurin voitto. Valkoiset liljat. Muistetut. Kummanko? Tanssi-ilta ja aamupäivävierailu. Kaksi leskeä. Siunattua huolimattomuutta. Kiikarin läpi.

KAHVIKEKKERIT PITÄJÄN RÄÄTÄLIN LUONA.

Kaikkialla koko Siltalan pitäjässä tiedettiin, että Nopsa-Pelle, joksi pitäjän räätäliä tavallisesti joutuisuutensa tähden nimitettiin, oli hyväsävyisin ja samalla lystikkäin mies ainakin kymmenen peninkulman alueella, jota vastoin hänen anoppimuorinsa oli itse paholaisen sukua ja hyvä ei ollut tulla hänen kanssaan tekemisiin. Siksipä ei Nopsa-Pelle paljoa kotosalla viihtynytkään senjälkeen, kun hänen vaimonsa pari vuotta sitten oli manalle mennyt, vaikka myöntää täytyykin, että Suur-Kaisa, sillä nimellä näet oli anoppimuori tuttu, piti talon kunnossa, oli siisti ja teki työtä "voimalla seitsemän miehen". Mutta "ihminen ei elä ainoastaan leivästä", eikä omannut tätä taitoa Nopsa-Pellekään. Hänen pieni räätälisydämensä kaihosi ystävyyttä ja iloisia katseita, mutta kumpaakaan ei hän kotona saanut ja niinpä viihtyikin hän, kuten sanottu, parhaiten ompeluksineen vuoroin talossa ja toisessa. Kerkiään liikkui silloin neula hänen hyppysissään ja laulun pätkä toisensa perään ilmoille helähti, tekasipa hän niihin usein itse sanatkin ja lauleskeli millä nuotilla paraiten kulloinkin sopi. Silloinpa illoilla hauskaa oli, kun piiat ja rengit hänen ympärilleen kokoontuivat ja äänekkäästi ilmaisivat mielihyvänsä, vieläpä toisinaan yhtyivät itsekin loppusäettä veisaamaan. Tällaisina hetkinä tuntui Nopsa-Pellestä elämä vielä ihanalta, varsinkin jos ei tarvinnut yöksi kotiin mennä, vaan sai taloon jäädä seuraavana päivänä jatkaakseen työtään.

Mutta nyt oli Nopsa-Pellen täytynyt jonkun aikaa pysyä tuvassaan ja tyytyä anoppimuorinsa seuraan, sillä Pelle parka oli sairaana. Kuumeisena kierteli veri ja suonet sykkivät rajusti. Sinisellä kirstulla, johon vuosiluku ja tulpaaneja oli maalattu, istua kyyhötti kirjava kissa ikäänkuin jotakin odottaen ja tasaisesti, järkkymättä, naksutteli seinällä kello. Jokunen syyskuun kärpänen koetti pyrkiä eteenpäin liukasta akkunaruutua myöten, aitauksesta kuului silloin tällöin heikko jysähdys, kun joku villi omena oksasta irtaantui ja kirposi maahan.

"Muori, oletteko siellä?" kysyi Pelle väsyneesti.

"Ikäänkuin minulla olisi tapana missä juoksennella", vastasi Suur-Kaisa kärttyisesti. "Mikä nyt taas on hätänä?"

"Muori, minä en usko, että enää kauan jaksan elää, eikös teidänkin mielestänne pitäisi lähettää tohtoria kutsumaan?"

"Juuri kuin hän sitte mitä voisi tehdä, joll'ei Herramme sitä tahdo! Ja sitä paitsi maksavat rohdot niin mielettömän paljon. Makaa sinä vaan, Pelle; kyllä kipu menee menojaan, sen täytyy mennä!"

"Mutta muori, tiedättehän että minulla on varoja, tiedättehän."

"Totta mä tuon tietänen, kun suurimman osan niistä tyttäreni mukana sait... mutta ei niitä tyhjänpäiten tuhlata."

"Mutta nyt _tahdon_ minä tohtorin tänne!"

"Vai niin." — Enempää ei anoppi sanonut, mutta ne sanat tulivatkin painolla ja sitte istui muori aivan hievahtamatta paikoillaan.

"Taikka vedän minä teidät kerran vielä tuomiolle Jumalan istuimen eteen!"

"Laita sinä itse vaan paperisi reilaan!" kehoitti Suur-Kaisa pilkallisesti.

"Niin totta kuin elän, kummittelen luonanne jok'ikinen yö, jos nyt kuolen!"

Tämä uhkaus tuntui paremmin tehoavan, sillä Suur-Kaisa oli hyvin taikauskoinen.

"Herra Jesta, Pelle, kuinka jumalattomia puhelet! Haluaisitko peloitella minua, omaa muorikkaasi, kummittelemalla?"

"No, siitä saatte olla varma, sillä ette te parempia ansaitse, eikä päässänne löydy niin monta kivusta, kuin käsivarsissanne pitää mustelmia oleman, palkaksi siitä häjyydestä ja kovuudesta, jota minulle olette osoittaneet..."

"No, voi sinua senkin höperö, siitä nyt tässä välität! Älä luulekaan, että sinua pelkään, mutta ei sinun silti ilman tohtoria kuolla tarvitse, koska häntä niin välttämättömästi tänne tahdot. Savimäen Janne menee muutenkin sinnepäin aikaseen huomisaamuna; voihan hän sen silloin tänne tuoda."

Tohtori tuli kuin tulikin; hän tunnusteli Pellen valtimoa, tarkasti hänen kieltään, pudisteli päätään, kyseli yhtä ja toista sekä kirjoitti viimein reseptin. Pelle nautti kärsivällisesti rohtojaan, mutta siitä huolimatta heikkoni hän heikkonemistaan, ja eipä aikaakaan kun jo pitäjällä kerrottiin ett'ei Pellellä enää ollut monta elon päivää jälellä.

Eräänä iltamyöhäsenä tuli Savimäen Janne saamaan maksua kyydistä, eikä silloin _voinut_ olla kysymättä, miten Pelle jaksaa. Ei tarvitse suinkaan luulla, että talonpoikaismiehet kulkevat sairaita katsomassa; sen tehtävän jättävät he naisille; eivätkä nekään sitä luultavasti pelkästä osaaottavaisuudesta tekisi, ell'eivät tietäisi varmasti kahvipannua silloin tulelle pantavan. Mutta nyt, kuten sanottu, kysäsi Savimäen Janne, "kuinkas täällä jaksetaan..."

"Ja-a, uskokaa pois Janne, ei se mies enään monenkaan sillinpään arvoinen ole! Toivoisin vaan, että saisin hänet kunnialla hautaan..."

"Mutta jospa hän kuulee, mitä puhutte", sanoi Janne ja vetäytyi vaistomaisesti ovelle päin.

"Mitä vielä! ei se kuule eikä näe", vakuutti Suur-Kaisa, kaatoi ryypyn ja antoi sen, nirhityn sokeripalan kanssa, Jannelle. "Mutta voimmehan kuitenkin mennä ulos tuvasta, kun täällä on niin kauhean ummehtunut ilmakin", ja niin meni hän sitte Jannen perässä etehiseen, jättäen oven hiukan raolleen, kuullakseen tarvitsisiko Pelle jotakin.

"Vain luulette te hänen jo kohta kuolevan?" kysäsi Janne alakuloisesti, sillä hän tiesi, ettei yksikään toinen tulisi enää ompelemaan hänelle niin halvalla, kuin Pelle oli tehnyt...

"No, herra Jesta, sitä nyt ei tarvitse epäilläkään! Mutta minulla vaan, Jumalan kiitos ei ole mitään omallatunnollani, sillä hyvästi minä häntä hoitanut olen, pitänyt puhdasta ja siistiä ja aina hänen etuaan valvonut, kuin olisi hän oma lapseni ollut... Niin, ja kuulkaapas Janne, minä olen jo nikkarilta kirstunkin tilannut, luulenpa, että se jo heti kohta valmistuu..."

"Oletteko suunniltanne, Kaisa, olette tilanneet kirstun, vaikka ihminen vielä elää?"

"Aina täytyy varansa pitää; kun sitte surussa ja kiireessä tilaa, niin nylkevät ne siitä mitä hyvänsä. Jokaisen, joka viisas tahtoo olla, pitäisi jo eläessään kirstunsa teettää."

"Te, Kaisa olette melkein _liian_ viisas", tuumaili Janne omituisesti hymyillen. "No, tiedättekös, onko Pelle testamentannut mitään Sillanpään Liisalle?"

"Ei, kiitos, sitä hän ei ole tehnyt! Kyllä hän parisen kertaa on jotain sinnepäin mutissut, mutta eihän ensiksikin tuollaisen sairaan ihmisen puheisin ole mitään perustamista ja sitäpaitsi — kuka tässä kaikki ko'ossa on pitänyt, joll'en juuri minä; ja tottahan omaisuuden silloin pitää minulle jäädäkin."

"Mutta Pellehän piti Liisasta, kaiketi te sen tiesitte?"

"Se ei minuun kuulu. Hän ei tyttöä saanut ja se on pääasia. Sillä näetkös, minä olin sen mielessäni vannonut, ett'ei hänen sitä pidä saada — mikä _minusta_ silloin olisi tullut?"

"No, olisihan tässä ollut tupaa teillekin asti; ja onhan teillä sitäpaitsi kammarikin tässä porstuan pohjassa".

"Kiitos kunniasta! Ei sitä niinkään vaan rikkatunkiolle heittäydy, kun saa pöydän päässäkin olla".

"Niin no, kiitoksia nyt vaan kyytipalkasta ja kestityksestä! Ei taida tänne enään toista kertaa tohtoria tarvita tuoda?"

"Niinkö luulette! Enpä usko hänen huomisaamua näkevän... Jos luulisin helpottavan, niin raahaisin hänet lattialle loppua tekemään, sillä, niinkuin Janne kyllä tietää, on höyhenpatjoilla vaikea henkeään heittää".

"Jaa, niin, _akkaväen_ kylläkin, sillä ne ovat sitkeätä sukua", vastasi Janne kohteliaasti; "mutta antakaa te vaan Pellen olla paikoillaan — kyllä hänestä siinäkin loppu tulee!"

Ja "loppu tuli". Seuraavana aamuna asteli Suur-Kaisa, musta liina päässä ja silmät punaisina, niinkuin pitikin, kunnianarvoisen pastorin luo, ilmoittamaan kuoleman tapausta. Sitten piti hän huolen haudan kaivusta, sielukellojen soitosta sekä kaikesta muusta mikä kuoleman kamaliin juhlamenoihin kuuluu ja meni viimeksi nikkarin tykö kirstua kuulustamaan. Jaa, valmis se oli, muutaman tunnin kuluttua kannettaisiin se kotiin. Tämä oli Suur-Kaisalle koko juhlapäivä, sillä ei päässyt hän yhdenkään tuvan taikka talon ohi, ett'ei olisi huudettu sisälle ja tarjottu punaista viiniä, kahvia ja mitä vaan parasta talossa oli. Jokainen tahtoi saada kuulla Pellen viimeisistä hetkistä, oliko hän paljon valittanut, oliko sanaa tahtonut kuulla, kuoliko silmät seljälleen, oliko Kaisa kunnolleen pannut kymmenpenniset silmäluomien painoksi, oliko hän leukapielet nenäliinalla sitonut ja viimein, oliko hän Pellen rinnalle asettanut virsikirjan ja sen päälle sakset, sillä se ainakin varmasti tiedettiin, etteivät kummitukset teräkselle mitään mahtaneet. Ja siten huomattiin, että Kaisa oli kaikesta tarkan vaarin pitänyt. Mutta — nyt tuntui sentään hieman kamakalta nukkua kotosalla yksin kuolleen kanssa, ja jos joku olisi halunnut tulla hänelle seuraksi, olisi hän ollut sangen tyytyväinen. Matta kaikilla oli omat hommansa, paitsi — Sillanpään Liisalla, joka sanoi mielellään tahtovansa olla Kaisan luona siksi kunnes hautajaiset ovat ohi, jos vaan sisar, jolla Liisa oli palveluksessa, siihen suostuu.

"Oletpa sinä sentään kunnon tyttö", sanoi Suur-Kaisa hiukan nolona, "kyllä etsin sinulle sitte jotain vaivoistasi". Sitte läksivät he yhdessä kotiin.

Raskain sydämin auttoi Liisa illalla rakastettuaan kirstuun ja kyynel toisensa jälkeen vierähti sen kaitaiselle reunakoristeelle. Mutta oli se työ suloistakin. Kosk'ei kerran Liisa häntä ollut saanut, niin ei pitänyt kenenkään muunkaan häntä omistaa — — ja sitte taittoi Liisa kauniin geraniumioksan ja asetti sen kuolleen käteen, kun tämä, makasi viimeisellä sijallaan pienessä porstuan pohjakamarissa. Kello 9 illalla saivat he sen työn suoritetuksi, mutta sitte alkoi toinen. Suur-Kaisan kahdesta vanhasta hameesta piti ommeltaman _yksi_ uusi, ja Liisan sisko oli myös luvannut tulla yöksi auttamaan sitä tehtäessä. Kaisa itse, joka ei ollut kovinkaan kätevä, vaikka hänellä olikin räätäli vävynä, askarteli uunin ääressä, ja kun kello läheni 12:sta yöllä, kohotti hän tulelta nokisen kattilan, asetti sen alustalle ja kantoi kattilan, kupit, leivät ja muut tarpeet pöydälle ahkerain ompelijain eteen, jotka kiireen kaupalla valmistivat surupukua. Mustat tilkut työnnettiin syrjään ja tehtiin tilaa Suur-Kaisalle, joka asettui vieraittensa joukkoon mitä iloisimmalla mielellä. Ahnas syyskuun tuuli vinkui ulkona ja tunkeutui läpi hatarain ikkunain sisäänkin, pannen läheisellä pöydällä olevain talikynttiläin liekit rauhattomasti lepattamaan, ja sateen rapina ulkona lisäsi tämän myöhäisen hetken kamakuutta. Mutta nyt Suur-Kaisa peukalolla ja etusormellaan niisti kynttilät, nosti kahvikattilan alustalta ja kaatoi ensimäisen kupin kahvia täyteen ja oli juuri ojentamassa, kattilan torvea toiseen kuppiin, kun ovi hitaasti aukeni ja sisään astui itse räätäli, kääreliinoissaan, silmät kuopassa ja seisoi heidän joukossaan sekä kuiskasi haudan kolkolla äänellä: _"minun on kylmä, älkää kaikkia kahvia hotkiko!"_ ja vaipui sitte, kuin alasvedetty lippu yhteen kokoon oven eteen.

Onneksi sattui muuan rauhallinen matkamies, joka juuri tuvan ohi kulki, kuulemaan noitten kolmen naisen kauhistuksen kirkunan, ja juoksi sisään katsomaan, mikä hätänä. Kaikki oli täällä mullin mallin: kahvi valui virtanaan lattialla, pöytä oli ylösalaisin, toinen kynttilöistä sammuksissa, toinen kumollaan palamassa, naiset pyörryksissä ja _kuollut elävänä_, sillä hän se ensimäiseksi oli toipunut. Mutta kuollut, varmasti kuollut oli anoppimuori — kovasta säikähdyksestä.

Toiset naiset virkosivat vähitellen ja huomasivat kohta, että räätäli oli ollutkin valekuollut. Kaisa asetettiin nyt somasti siihen kirstuun, jota hänellä oli ollut niin hätä vävylleen hankkia ja hän lienee ehkä ainoa, joka itselleen on hommannut sekä kirstun, kääreliinat, haudan, sielukellot ja vielä lisäksi hautajaisoluetkin, jos nim. otamme kahvitkin lukuun.

Pian senjälkeen parani räätäli entiselleen ja kun koitui uusi kesä esikoinen ja muine kukkineen, toi hän Sillanpään Liisan vaimonaan kotiinsa. Nyt oli hän iloisempi kuin ennen koskaan, teki työtä heidän kummankin edestä sekä tekasi muistoksi elämänsä merkillisemmästä tapauksesta seuraavan kyhäelmän:

Nyt laulamahan taasen mun kielen hyörähtää. Ja ken sen laulun kuulee, se ympär' pyörähtää. Tirilirilei!

Olipa muinoin räätäli, no, moni siin' on työs', Ol' niinkuin neula lihava ja nokkela hän myös. Tirilirilei!

Housuja neuloi aikaiseen ja myöhäänkin — sen näin, Jos väriä ne lähtivät, niin sydän puhtaaks' jäi. Tirilirilei!

Muuatta neidon hemppua tais' hieman rakastaa Tuo räätäli, ma luulen — vaimo ol' alla maan. Tirilirilei!

Anoppi hällä oli myös — siitä ei muuta nyt, Sen kaltaista vaan, sanon, et toista löytänyt. Tirilirilei!

Kun sitten kerran sattui räätäli sairaaksi Jo akka ennen arkun toi, kuin tiesi vainaaksi. Tirilirilei!

Ja sitte kun hän kuoli, niin pidot toimittiin Ja muori ukon puki liinoihin, tohveliin. Tirilirilei!

No, sitten yöllä kahvia hän tarjos leivän kans', Vaan lemun tunsi räätäli ja nousi arkustans'. Tirilirilei!

Sisähän ukko astui nyt valkeissa liinoissaan, "Pisara mulle", tokasi, "mua kovin vilustaa!" Tirilirilei!

Kattila kumoon keikahti ja muori tuolilta Hän putos', kuoli, pääsi pois tään mailman huolilta. Tirilirilei!

Vaan räätälipä eloon jäi, ja ämmän äksyn, niin, Hän itse pisti arkkuhun ja nakkas kannen kiin! Tirilirilei!

Mut' ennen vuoden loppua hän heilin taloon toi. Ja häitä viettäessänsä anopin maljan joi. Tirilirilei!

TAITEEN SUURIN VOITTO.

Siinä niitä seisoi kokonainen liuta "mukuloita" matalan, yksikerroksisen puurakennuksen nurkkauksessa, paljain jaloin, räsyisinä, pörröisinä, kasvot liasta ja tomusta viirullisina kuin zebran selkä, neljäntoistavuotiaasta poikaviikarista, pienissä, nahkaisissa pinkkahousuissa ja räsylippaisessa lakissa, aina kolmivuotiaasen, joka vielä tallusteli koltissa sevalmus seljällään, kuin mikäkin varaventtiili ja hakaset juuri pois tipahtamassa.

Oli siinä elämää ja mellakkaa, touhua ja temmellystä ja kikatusta aivan kuin ahnaassa varpuisparvessa, joka on yllättänyt vehnäpalasen, liika suuren yhden osaksi, mutta jota siitä huolimatta jokainen puolestansa koettaa itselleen anastaa, kulettaakseen sitä nokassaan jonkun matkaa, kunnes taas toinen, rohkeampi, sen häneltä kaappajaa.

Suurimmat tunkeutuvat lähemmäs nurkkaa, johon syötti, karkeatekoinen, punaliidulla piirretty luonnos, oli pöljällä nupinaulalla kiinnitetty: toiset kurottautuivat varpailleen, nähdäkseen vaikka vilahdukselta, taideteosta, ja näitä pienemmät hyppelivät tasakäpälässä, saadakseen hekin nähdä edes jotakin. Kaikista pienimmät, "kolttimiehet", joiden taideaisti vielä oli kapaloissaan, eivät voineet muuta kuin töllistellä suu auki suurempien selän takana, mutta sen he tekivätkin silmät selällään ja sormet suussa. Olisipa käsi kokonaankin melkein mahtunut, niin suuri oli heidän sekä ihmettelynsä että — suunsa. Pian yhtyi joukkoon täysi-ikäisiäkin, tuli työmiehiä, tuli matamia; sitten muutamia piikoja, joiden yhäti häviävässä olevasta sukukunnasta vielä muutamia on jälellä pikkukaupungeissa, vielä jokin tyhjäntoimittaja, joista ei missään juuri puutetta ole ja aina kun joku uusi tulija lyöttäytyi joukkoon, kajahti ilmoille raaka, vastenmielinen naurunrähähdys. Vähässä ajassa oli siihen kokoontunut väkeä tungokseen asti, ja kuta enemmän ihmisiä kertyi, sitä iloisemmin säkenöivät erään vikkelän, viisitoista vuotisen, soman pojan silmät, joka, rääsyisenä hänkin, seisoi puoleksi piilossa erään oven takana ja sieltä käsin katseli mellakkaa.

"Hei, katsoppas Löfqvistiä!" huusi muuan suutarinoppilas, joka silmättyään hitaisesti taulua purskahti niin hillittömään nauruun, että aivan väänteli itseään ja hakkaillen polviansa huusi: "eläköön Löfqvist!"

"Niin, totta tosiaan, eikös vaan olekkin Löfqvist", vakuutti muuan tyhjäntoimittaja kädet taskuissa ja repaleinen hattu kallellaan, "ihan itse Löfqvist, joka illan tullen kulkee ravintolasta kotiin muijansa luo. He, he, hee, miten se siinä hoipertelee. Katso eteesi, vanha juopporatti, muuten on purjeesi kumossa!"

Kova naurun hohotus palkitsi sukkeluuden.

"No, mutta voi mun päiviäni, miten ihka ilmeinen Löfqvist!" huusi eräs akka joukosta kiinnittäen viekkaat silmänsä nurkassa olevaan irvikuvaan — sillä irvikuva se oli, vaikka silminnähtävästi mallinsa näköinen — "etteivät häpeäkään piirtää paremmista ihmisistä tuonnäköisiä kuvia ja naulailla niitä nurkkiin nähtäväksi, aivan kuin olisivat varkaita, joita poliisit etsivät!

"Pitäkää vaan varanne, Grönbergska, ett'ette _te_ ole huomena siinä", naureskeli muuan pitkä miehenroikale, suu korvia myöten levällään kuin puolikuu.

"Ja mistä syystä, senkin tupakkakuono?" huusi vastaan akka, asettuen kädet puuskassa hänen eteensä. "Juopottelenko minä, häh? Taikka varastanko kenties, mokomakin..."

"Jaa, että juopotteletteko? Kun teillä vaan _on_ mitä juoda. Ja varastatteko? Silloin vaan, kun teillä ei mitään ole. Pois vanha uuniluuta, _minun_ tieltäni, joka kyllä tunnen ja tiedän mitä ihmisiä te olette".

"Hävetkää toki", huomautti ylpeästi pormestarin piika, joka myös oli joukkoon sattunut, "sillä tavoinko puhuttelette vanhaa ihmistä?"

"No, milläs lailla sitten, pikku muruseni? Ja sitäpaitsi — häpeättekö itse, kun...?"

"Hs!" varoitti piika pelästyneenä.

"Hs, sanovat kaikki, jotka eivät muuta uskalla sanoa, mutta ei Kalle Florellin suuta noin vaan tukita, silloin kun häntä _haluttaa_ puhua, ei... Mutta nyt ei häntä halutakaan", lisäsi hän hiljaisemmasti, nähdessään erään kaksitoista vuotiaan tytön tulevan nurkan takaa ja pysähtyvän ihmettelemään ihmisjoukkoa ja heidän nauruaan ja pilkkapuheitaan, joita sateli kuin rakeita myrskyssä.

Muut eivät huomanneet häntä, kuin Kalle Florell, mutta _tyttö_ oli tuossa tuokiossa nähnyt kuvan ja jäi nyt seisomaan paikoilleen, kuin kivettynyt. Kasvot kävivät kalpeiksi, pienet kätöset puristautuivat nyrkiksi, katse samentui ja hän veti syvästi henkeä.

Pari lähinnä seisovaa huomasi hänet nyt, ja samassa alkoi telefoonaaminen kyynäspäille, josta oli seurauksena hetkisen hiljaisuus.

"Eihän noin hienosta sukukuvasta pidä pahastua", huomautti taas joukosta muuan miehen hoikale, mutta tytön silmissä sävähti, kun naurun hohotus uudelleen kaikui ilmoille tuon sukkeluuden jälkeen, veri kohosi kasvoihin ja tuossa tuokiossa hän, notkeana kuin kärppä, pujottautui joukon lävitse, ja katseli kasvoista kasvoihin poikaa rapuilla, jota ei tähän asti kukaan ollut huomannut.

"Sinä sen olet tehnyt, sinä, eikä kukaan muu", huohotti hän, samalla kuin korvapuusti lävähti pojan kasvoille, kuin nallihatun paukaus. "Hyi, miten häpäset itsesi", jatkoi hän, ja polki jalkaa pojan edessä, niin että kiharat päässä tärisivät, "hyi, hyi, hyi! Minä kaipaan mammallesi, ja kaipaan viskaalille, nii-in, ihan viskaalille ja hän pistää sinut putkaan, pistää, ja... ja minä vihaan sinua koko ikäni, koska olet pilkannut _minun_ pappaani!"

Poika kohotti kättään, lyödäkseen vastaan, mutta antoi sen kohta vaipua takaisin alas ja vastasi posket hehkuvina: "Mikäs tuo nyt sitten on; vai olisko sille ehkä pitänyt siivet selkään laittaa, mokomallekin..."

"Suus kiini, poika", neuvoi joukosta muuan tunnokkaampi mieshenkilö. "Tyttö pahanen tekee aivan oikein puolustaessaan isäänsä, olkoon hän sitte millainen tahansa:"

"Saaperin tyttö sentään; on siinä ruutia, vaikka pienikin on", huomautti joku leveästi nauraen; "kyllä hän vielä kerran tehtaan hoitaa, kun ukko itse ei siihen enää kykene."

"Anna sille vielä toinenkin samanlainen korvatillikka, muuten jää se toispuoleiseksi", neuvoi muuan sukkelakielinen. "Mutta kyllä se poika vaan ihmisistä kuvia tehdä osaa, niin että sietäisi vaikka hovimaalariksi päästä... Kuka tahtoo tämän paperin? Vai otetaanko se alas ja annetaan ravintolan mammalle, niin saa hän ripustaa sen kunniasijalle. Sen se olisi arvoinen". Ja tätä sanoessaan kurotti hän likaisen kätensä ottaakseen seinältä alas tuon tarpeettoman taideteoksen.

"Antaa olla, minä otan sen itse!" kuului samassa karkea viinapasso, ja joukon keskeltä läheni kuvaa jättiläiskokoinen mies, kasvot turvoksissa ja nenä punasena, sekä irroitti vaivoin vapisevalla kädellään kuvan seinältä.

Pikku tyttönen oli hiipinyt tulijan turviin ja katseli hehkuvin kasvoin ja itkuaan pidätellen hänen hommaansa sill'aikaa, kuin katselijoista toinen toinen toisensa jälkeen luikki tiehensä, kohautettuaan kuitenkin ensin hiukan lakkiaan Löfqvistille, jonka kaikki tunsivat, vaikk'ei juuri parhaimmaksi maineeltaan.

"Sen on Albert Kroon te-tehnyt", nyyhkytti tyttö, "hä-äjy, ilkeä Albert Kro-on, mutta minä löin häntä ko-horvalle, pappa, löin oikeen kovasti ja olisin toisenkin ke-kerran lyönyt, jos hän vaan ei olisi mennyt tiellensä. Mutta hän me-heni."

"Sen kyllä uskon", vastasi isä lyhyesti, "mutta samapa tuo, kyllä minä hänet vielä löydän."

"Ja-a, etsikää häntä vaan kunnes löydätte, hyvä tehtailija", neuvoi mielittelevästi Grönbergska, ainoa aikuinen, joka oli jäänyt lapsilauman keskelle. "Varjelkoon Jumala tätä, nykyajan nuorisoa", lisäsi hän pyhästi, "mutta sellaiseksihan ne tulevat, kun ei niitä ajoissa opeteta tietämään huutia. Voiko nyt ajatella jotain häpeällisempää kuin kuvata vanhaa, rehellistä miestä tuon näköiseksi ja asettaa kuva sitte nurkkiin, ihka ilmeiseksi pilkan esineeksi! Niin on, kuin tässä juuri tuolle Florellin Kalle lurjukselle juttelin. Kuule, sinä senkin tupakkahuone, niinä sanoin..."

"Tuki suusi", karjahti Löfqvist matamin korvaan, niin että tämä hypähti korkealle ilmaan. Mutta niin pian kuin hän jälleen tunsi maan jalkainsa alla, jatkoi hän äkäisesti: "vain sillä lailla, no sitte sanon minäkin puolestani että oikeen tekivät, kun häpeäpaaluun naulasivat tuollaisen vanhan juopporatin, joka vielä päälliseksi on olevinaan herrasväkeä, ja kyllä minä vaan kerron niin monelle, kuin kuulla tahtoo, että..."

Samassa kääntyi tehtailija Löfqvist kadun kulmauksesta tyttärineen kulkemaan kotiinsa päin jättäen Grönbergskan huvittamaan lapsilaumaa haukkumasanoilla, joita sinkoili vielä hyvän aikaa asianomaisen mentyäkin, kunnes haukkuja vihdoin poikkesi omalle kadulleen saattaakseen siellä naapurejaankin osallisiksi tämän aamun iloisesta tapahtumasta.

Kun vanha Löfqvist tuli kotiinsa, astui hän sanaakaan sanomatta kalpean, hiukan arastelevan vaimonsa ohi, pyysi tyttärensä jättämään hänet rauhaan, kiersi lukkoon huoneensa oven, jossa hänen oli tapana nukkua siksi, kunnes selveni. Täällä hän istuutui nyt ikkunan vieroen, asetti paperin eteensä pöydälle ja katseli sitä tarkasti. Kuva paperissa tuijotti vuorostaan häneen. Tämähän oli juuri samanlainen kuva, kuin se, jota hän usein parempina hetkinään, jonkinmoista katumusta tuntien, oli peilistä katsellut: suuri rosoinen nenä, pöhöttyneet kasvot, tylsistynyt katse, eläimellinen kasvojen ilme. Mutta kuvassa oli vielä jotain, jota hän, pienestä peilistään ei voinut nähdä: koukkuiset polvet, horjuva, luhistunut asento, kaulanauhan solmu niskassa, nenäliina takataskusta riippumassa, kuin mikäkin hätälippu; ja, pahin kaikista, siinä oli koko katupoikien lauma kintereillä näyttämässä hänelle "pikku-ukkoja" ja koettamassa paraimpansa mukaan matkia hänen surkuteltavaa olentoansa.

"Herra Jumala", mutisi hän vihdoin, "_tuon_ näköinenkö todella olen? Tuollainenko inhoittava raukka, jota mikä katupoika tahansa voi sormellaan osoittaa?" Niin, eipä hänen tätä asiaa oikeastaan kysyä tarvinnut; satoja kertoja hän hoiperrellessaan kapakasta kotiin, oli takanansa kuullut hiipimistä ja kikatusta, jonka aiheesta hän ei saattanut erehtyä. Mutta hän oli kuitenkin kaupungin vanhimpia asukkaita, ja vaikka olikin juoppo, hoiti hän liikettään joltisestikin niinä aikoina, jolloin hän _ei_ juonut, niin ett'ei yksikään vielä ollut tohtinut hänelle hurrata — ennenkuin tänä aamuna. Mutta nyt oli se tapahtunut. Hän oli itse sen kuullut. Paperillehan ne tosin vaan hurrasivat, mutta koska siihen oli kuvattuna juuri hän, ajoittainen juoppo ilmi elävänä, niin ei eroitus sillä, kenelle hurrattiin, ollut kovinkaan suuri, jos sitä oli ollenkaan. Niinkö pitkälle hän siis jo oli ehtinyt, että mikä huono ihminen tahansa saattoi hänestä pilkkaa tehdä. Huono! Kun asiata näin hiljaisuudessa yksinään ajatteli, niin kukapa olisi huonompi häntä itseään?

Ja hänen tyttönsä, tuo rakas, urhoilleen pikku tyttönen, joka tänään itki ja — tappeli lapsellisessa vihassaan hänen tähtensä! Eikö hän voinut, eikö tahtonut tehdä mitään tämän hyväksi? Miten monena iltana, kun hän otti hattunsa ja keppinsä kapakkaan lähteäkseen, olikaan tuo lapsi rukoillut: "älä mene, isä, voi älä mene!"

"Jos sentään olisin aavistanut, että olen tuon näköinen — kirottu paperi", putisi hän, iskien nyrkillään paperia niin että pamahti — "niin melkeinpä luulen, että olisin jäänyt kotiin..."

Entäpä hänen vaimonsa, hänen arka hiljainen vaimonsa! Aikaa siitä jo oli kulunut, jolloin tämä häntä sanoin oli muuttumaan kehoittanut, saaden aina toria vastaukseksi... Tuollaisena hän siis oli nähnyt miehensä kotiin tulevan satoja jopa tuhansiakin kertoja, miehensä, joka ennen oli sekä varakas että kunnioitettu! Tuollaisena oli _koko kaupunki_ nähnyt hänet...

Ja jos tätä yhä jatkuu, niin kuinka kauan riittävät nekään varat, jotka hänellä vielä ovat jälellä? Ja kuka on syynä hänen syvään lankeemukseensa? Vaimoko? Onko hän ehkä ollut riitaisa, huolimaton ja soimaavainen? Ei suinkaan, ei mitään niistä. Vähitellen alkoi muistua mieleen, mitä oli kuullut uudemmassa kirjallisuudessa puhuttavan "perinnöllisistä taipumuksista". Olisiko tämä ehkä sitä — sillä kieltämättä oli hänen isänsä ollut...

Ukko Löfqvist ei suinkaan ollut tottunut filosofeeraamaan, mutta ymmärsi kuitenkin; ett'ei ole oikeutta syyttää yksinomaan perittyjä taipumuksia, kun ihmisellä kerran on terve järki ja on saanut olla sellaisen äidin kasvatettavana, kuin...

_Äiti!_ Kummalliset tunteet heräsivät tuota sanaa ajatellessa juopon sielussa. Niin elävänä näki hän mielessään nyt äitinsä, kärsivällisen, jumalisen ja rakastavan äitinsä, jonka posket vähitellen olivat kalvenneet samaa raskasta taakkaa kantaessa, kuin mikä nyt painoi _hänen_ vaimonsa sydäntä. Miten paljoa suuremmat toiveet äiti olikaan liittänyt häneen, kuin toisiin lapsiinsa! "Kun sinä, Maunu, kerran suureksi sukeudut, tulee sinusta kunniallinen ja hyvä mies, johon omaisesi huoleti voivat luottaa", oli hän usein sanonut. Ja nyt oli hän jo kauan ollut "suuri", ja kauan oli hänellä jo ollut perhe — olihan vanhin poika jo neljätoista vuotias — ja kuitenkin!

Vähitellen alkoi hänen sisässänsä yhä enemmän ja enemmän "hellitä". Mutta vaikka hän joka päivä oli rikkonut vaimoaan ja lapsiaan kohtaan, kiintyivät ajatukset tällä hetkellä yksinomaan jo kauan sitte pois menneesen äitiin ja häntä muistellessaan hän syvimmin tunsi alennuksensa. Hän toivoi, että hänellä nyt olisi ollut äitinsä valokuva nähtävänä, vaikka vaan hetkinenkin. Mutta äidin aikana ne olivat harvinaisia, eikä hänestä ollut yhtään semmoista. Ei ollut hänellä _ainoatakaan_ esinettä, joka erityisesti olisi äitiä muistuttanut — nyt juuri, kun hän sitä niin olisi tarvinnut.

Mutta vait: olihan hänellä yksi! Katsellen arasti ovelle, kuin olisi hänellä ollut joku paha aikomus mielessä, hiipi hän kehnonlaisen kirjahyllyn luo ja otti sieltä vanhan, nahkakansiin sidotun raamatun. Lukisikohan tuota, _hän_, juomari, tuhlaajapoika? Totta puhuen ei hän ollut suuresti perehtynyt enemmän tähän, kuin muuhunkaan kirjallisuuteen, eikä ollut hänellä siihen kovin suurta haluakaan. Mutta kuitenkin otti hän raamatun hyllyltä, puhalsi siitä paksuimman tomun ja asetti sen pöydälle — oman pilakuvansa viereen.

Sitte avasi hän kannen ja — _löysi_, mitä oli etsinytkin: oman nimensä, _äidin_ kirjoittamana (koska isän käsi luultavasti oli liiaksi vavissut) toisten sisarusten nimien joukossa. Epätasaiset olivat kirjaimet, tavut vaillinaiset, mutta rakkaalla mielellä oli siihen kirjoitettu:

Johan Maunu Gottard. 2 p. huhtik. 1824. Ilonaihe Jumalalta.

Ukko katseli epätasaisia rivejä siksi, kunnes ei mitään enää voinut nähdä ja kun hetkiseksi silmiään räpäyttämällä poisti sumun niistä, — katseli hän kuvaa edessään. Tuolta näytti siis nykyään "ilonaihe Jumalalta!"

"Hui, — hui!" huudahti nyt vuorostaan hän, kuten tuntia ennemmin tyttärensä, ja vanha synnin painama pää vaipui ristissä oleville käsille, joitten alla kirjoitus raamatun kannessa, ja pilakuva vieretysten olivat.

Kuinka kauan hän tuossa asennossa istui, ei hän itsekään tiennyt, mutta kun hän vihdoin kohotti päätään, oli katseessa aivan toinen ilme, kuin ennen. Päättävästi nousi hän istualtaan, katsoi vieläkin rakkaasti äidin kirjoittamia rivejä ja asetti raamatun takaisin hyllylle. Katsoi sitte kuvaa, tarttui siihen molemmin käsin, ikäänkuin aikeessa repiä se säpäleiksi — mutta malttoi mielensä ja kiinnitti sen neljällä nuppineulalla tummalle tapetille peilin viereen seinään. "Istu nyt siinä ja saarnaa", mutisi hän, nyökäyttäen merkitsevästi päätään. "Kun minä olen päässyt amen'een, niin luulen, että omaiseni lausuvat siunauksensa".

Sitte otti hän yllensä vanhan työpuseronsa, ja valmistautui, niinkuin ei ainakaan kymmeneen pitkään vuoteen ollut tehnyt, menemään työhön: kokopäiväiseen työhön.

Tultuaan perheen yhteiseen huoneesen istui siellä kaksi vierasta häntä odottamassa. Ne olivat Kroon'in matami ja hänen poikansa Albert, "taiteilija".

"Tuon tänne onnettoman poikani", alotti matami murheellisena, "että hän pyytäisi anteeksi, kun on niin paljon pahaa ja harmia saattanut tänäpäivänä teille. Häpeän hänen puolestaan enemmän kuin jos sen itse olisin tehnyt", vakuutti mummo ja antoi perilliselleen aimo nykäyksen selkään kiirehtiäkseen hänen katumustaan ja pahaamieltään, jotka eivät oikeen tahtoneet näyttääntyä.

"Jumala sen tietää, että toisenkin kerran olen tuon pojan selkää rottingilla pehmittänyt, kun ei se malta olla paperille alituiseen tuhrailematta eikä muuta sen kautta tuota kuin paljasta surua, köyhille ihmisille varsinkin. On tässä huolta tarpeeksi hankkiessa leipää itselleen ja lapsille, ett'ei niiden enää, tarvitsisi kiveä kiven päälle kantaa. No-o, Albert, saatkos sen suustasi vai?"