Part 6

"Tästä annan arvoisalle rouvalle luvan kulkea", puheli Ahlmark'in mummo, seisoessaan sangalliset lasit nenällä ja kädet puuskassa entisessä räsypuodissaan, jonka rouva Lundh 18 vuotta sitten oli häneltä ostanut ja nyt muuttanut hauskaksi vaatekaupaksi, jossa lisäksi vielä oli monenlaisia muitakin esineitä mitä suloisimmassa sovussa keskenään. "Epäilen, tokko itse kuninkaallakaan on hauskempaa huonekalustoa? Katsokaas kuinka somalta klarinetti näyttää, tuota uutta alushametta vastaan ja vanha kitara hovioikeushousujen rinnalla rotanpyydyksen päällä! En ikinä väsy tuota katselemasta. Entä nuo pitkät rivit harsohameita, joitten koristuksia, kahvipaahdin kita ammollaan ihastellen katselee. Ja nurkassa tuolla vanha myssy kynttiläjalan päällä, tässä taas nypläystyyny saappaan vetimen vieressä — ja-a, niin tämä on ihan kuin palanen ilmeistä elämää! Jos minä kykeneisin panemaan paperille kaiken sen, mitä tuota katsellessani tunnen, niin ei siitä kirjasta varmaankaan hullumpaa tulisi kuin monesta muusta, jota sukkelaksi kehutaan; mutta oikeen sydämeni pohjasta minua vaan naurattaa tätä kaikkea katsellessa ja ajatellessani niitä monia suuruuksia, jotka tänäpäivänä saavat tätä mutkallista tietä kulkea. Hi, hi, hii! ihan täytyy tässä nuuskaksi panna. Ajatteleppas sitä Ottoa! Siinä on sentään poika, joka ei häpeä äitiään eikä hänen ammattiaan! Ja kun sitte vielä kutsuivat minutkin, vanhan haiskan, tänne juhliin. Ja miks'en minä tulisi? Ei minua suurisukuiset peloita, sillä kun tarkkaan ajattelee, niin räsyjä ne ovat kaikki, ja kukapa aikoinaan lie enemmän sitä lajia käsitellyt kuin juuri minä. Mutta pitääpä käväistä puutarhassakin vielä katsomassa, miltä siellä näyttää. Ei vaan löydy toista, joka, niin osaisi järjestää ja laittaa kuin Mateena Lundh."

Vieras toisensa jälkeen alkoi saapua; heitä vastaanottamassa vaatekaupan ovella, seisoi päivän sankari, fil. tohtori Otto Lundh, korkeakasvuisena ja miehekkäänä hyvänsuopa ja iloinen ilme kasvoissaan. Jos rouva Hevén olisi vähintäkään aavistanut, keitä vieraita tänne tuli, niin ei hän suinkaan sellaisella vastenmielisyydellä olisi peilin edessä säpsää kivistävään päähänsä asetellut kuin hän nyt teki. Mutta se seikka oli tahallaan pidetty salassa, eikä hän ennen vielä kertaakaan ollut jalallaan astunut vaatekaupan vaatimattomalle alueelle, olipa kieltänyt tyttärensäkin koko paikasta sanallakaan mainitsemasta. Ei hän siis myöskään tietänyt, että tuo toimelias ja kauneutta rakastava rouva Lundh jo aikoja sitte oli ostanut vaatekaupan viereisen tontin ja puutarhaistutuksillaan, kukilla, lehtimajoilla, hedelmäpuilla ja raikkailla ruohoalueilla muuttanut sen pieneksi paratiisiksi; ei aavistanuthan, että päivän kunniaksi värillisiä lyhtyjä oli ripustettu puiden oksille, ja että pidot mitä paraimmat oli varustettu hänen onnellisen tyttärensä kunniaksi. Sen hän vaan tiesi, että hänet tänäpäivänä pakotetaan menemään seuraan, jota kauhistuksilla ajatteli ja tyttären iloa säteilevät kasvot saivat hänet, jos mahdollista, entistäänkin kärsimättömämmäksi. Mielikuvituksessaan näki hän likaisen puotikamarin, joukon lihavia vaatekojurouvia, aistittoman koreat kahvikupit, pienen mopsikoiran ja parin sileitä kynttiläjalkoja, ja hengessään tunsi hän, kuinka tuo "lian ja räsyjen keskellä" omaisuntensa koonnut emäntä itsetietoisena ja ylvästellen kohtelisi häntä, joka tosin oli köyhä, mutta kaikin puolin paljoa hienompi kuin tämä, ja joka oli pitänyt parempana ennen kärsiä kuin toimia...

"No, sieltä ne nyt viimeinkin tulevat!" puheli itsekseen Ahlmark'in mummo, joka puodin ovelta oli pitänyt silmällä, milloin morsian äitineen saapuisi, sillä kaikki toiset vieraat olivat jo tulleet. "Eikös kävelekkin tuon herttaisen tyttärensä käsipuolessa pää painossa kuin mikäkin uhrilammas — kun ei häpeäkään, mokomakin vanha tyhjäntoimittaja! Mutta jos minä vaan saan hänet tänäpäivänä vähäksi aikaa kahdenkesken johonkin nurkkaan, niin tahdon silloin hänelle sanoa pari mehevää sanaa, sillä minä vaan en olekaan niin suopea kuin Mateena. Kyllä sitä jokainen osaa itkeä tihuuttamalla henkensä elättää, mutta osata kunnialla ahertaa leipäkannikkansa edestä ei olekaan jokaisen taito. — No, minun kai pitää nyäistä Ottoa, että hän tietää mennä tyttöänsä vastaan, mutta muorin ottaisin minä halusta vähäksi aikaa huostaani."

Jopa seisoikin äiti tyttärineen vaatekaupan ovella, jossa sulhanen, kohteliaasti suudellen tulevan anoppinsa kättä, tervehti häntä ja Ahlmarkin muori kursailematta syleili morsianta. Rouva Hevén oli vähällä pyörtyä, ja hänen silmissään tanssivat inhoittavassa sekamelskassa klarinetit, alushameet, rotanpyydykset ja hovioikeushousut kahvipaahtimon ja saappaanvedinten lyödessä tahtia. Voiko tuo jäykkä, lihava muija olla Oton äiti? Vai niin, hänen "ystävättärensä" vaan. Niin, siellä sisällä "puotikammarissahan" hänen äitinsä luonnollisesti ottaa vastaan. Otto tarjosi käsivartensa tulevalle anopilleen, joka kohotti käännettyä, laahaavaa satiinileninkiänsä sellaisella ylenkatseellisella liikkeellä, että sen olisi pitänyt kerrassaan masentaa ainakin Ahlmark'in mummon, väisti sitte halveksivasti muuatta univormutakkia, jonka omistaja parisen vuosikymmentä takaperin rohkeasti oli häntä valssin pyörteessä syleillyt. Mutta Jeanne-Louise, joka pää pystyssä kulki jälessä, näki noissa naurettavissa esineissä, jotka "kansoittivat" puodin, vaan vanhoja tuttuja, eikä voi mennä takaamaan, ett'ei hän nyökäytellyt päätään ystävällisesti puolelle ja toiselle, kulkiessaan herttaisesti käsikoukkua Ahlmark'in mummon kanssa, joka lyhyessä pumasiinihameessaan, mustassa raitareunaisessa kaulaliinassaan ja koreankeltaisissa myssynnauhoissaan näytti sangen itsetietoiselta ja juhlalliselta. Pian oli kuljettu läpi käytävän, jota seinäpaperien asemasta koristivat harsoriekaleet, kuluneet takit ja haalistuneet kauhtanat, ja kun Otto avasi oven vieressä olevaan puutarhaan, lehahti sieltä vastaan kirkas päivänpaiste ja suloinen kukkien tuoksu, ja koko puutarha juhlapukuisine vieraineen muodosti mitä miellyttävimmän näyn. Sieltä tuli odotettuja vieraita vastaan Oton äiti — ei "halpa", ylvästelevä kojumuija, vaan arvokas ja ystävällinen nainen, jonka käytös oli niin hiljaista ja miellyttävää, ett'ei edes itse Marianne von Hinken olisi hänen edessään tullut hameensa lievettä halveksien kohottaneeksi.

Entäpä vieraat sitte! Voiko rouva Hevén uskoa silmiään? Seisoihan tuolla rovasti M., tässä professorit Y ja Z ja tuossa vanha everstin rouva v. B. ja monta muuta sitäpaitsi, joita rouva Hevén kyllä ei tuntenut, mutta jotka näyttivät sangen arvokkailta, ja joitten nimet, kun hän no sai kuulla, eivät suinkaan tuota arvoa vähentäneet. Rouva Hevén puristi vaatekaupan rouvan kättä melkeinpä ystävällisesti samalla itsekseen aprikoiden, miten tämä seura oli joutunut tähän paikkaan. Sitten osoitettiin hänelle paikka — kunniasija — ja niin juhla sekä alkoi että jatkui tavalla, joka olisi kelvannut esimerkiksi monelle muulle juhlalle, sen tunnusti mielessään kaikessa hiljaisuudessa rouva Hevénkin. Hänen maljansa esitettiin ja juotiin erikoisella kohteliaisuudella, hänen tyttärensä säteili onnea, sulhanen oli niin huomaavainen sekä häntä että muita vieraita kohtaan, että hän alkoi melkein heltyä, varsinkin kun häneltä jäi huomaamatta, miten Ahlmark'in mummo etsi tilaisuutta saadakseen hänet puheilleen kahdenkesken, voidakseen sanoa hänelle selvän totuuden...

Illallista syödessä, joka sekin oli järjestetty yhtä aistikkaasti kuin kaikki muukin, nousi Otto ja kohottaen lasinsa lausui: "Kunnioitetut vieraamme", hän alkoi, "Te, isäni vanhat ystävät ja minun suosijani, voitte syystä kyllä ajatella, että tätä ilojuhlaa olisi voitu viettää jossakin, sopivammassa, paikassa kuin vaatekaupassa kirjavine sisustuksineen. Niinpä on anoppinikin hyväntahtoisesti tarjonnut sitä varten pientä asuntoaan, mutta juhla täällä on minulle suuremman arvoinen kuin missään muualla kaikkien niitten muistojen kautta, jotka tämä paikka minussa herättää. Elävämpänä kuin muutoin astuu täällä mieleeni se äidinrakkaus, jota minun on kaikesta kiittäminen; voimieni herätyksestä, kieltäymyksen ja työn oppimisesta, tiedon lähteille pääsystä, rakkaudesta hyvään sekä itsenäisyydestä, joka, kun se on vapaa ylvästelystä, on välttämätön miehen luonteen kehitykselle, samoiten kuin lempeys naiselle. Täällä muistan selvemmin kuin muualla kaikki ne pitkät, hiljaiset ja työläät päivät ja vuodet, jotka äitini on saanut kestää, tehdäkseen pojastaan kelpo miehen ja onnellisen ihmisen; täällä, juuri täällä unohdetun sopen hiljaisuudessa ja räsyjen keskellä olen oppinut näkemään, ett'ei mikään maailmassa ole voimakkaampaa ja kestävämpää kuin naisen rakkaus, varsinkin jos tuo nainen on äiti. Älköön siis kukaan käsittäkö minua väärin, kun annan tunteilleni vallan ja uskallan ehdottaa toivossa, että kunnioitetut vieraammekin siihen halulla, yhtyvät, maljan kunnioitetulle ja rakastetulle äidilleni ".

Äänekkäillä suosionosoituksilla juotiin malja, mutta rouva Maleena Lundh'in katse, kun hän nöyränä ja kyynelsilmin niiaili puoleen ja toiseen, haki poikansa silmiä tahtoen sanoa: "jos minä vaan olisin tätä voinut aavistaa, niin ei se milloinkaan olisi tapahtunut!"

Esittipä rovasti maljan Ahlmark'inkin mummon kunniaksi, puhuen hänen pitkällisestä ja uskollisesta työstään; ja mummo, joka oli iloinen ystäväinsä onnesta, ehkäpä vähän myöskin sampanjasta, niiata lyykähytteli lyhyeen niinkuin olisi kaurasäkkiä maahan pudotettu ja selitti, ett'ei hän suinkaan ylistyksiä työstään pyytänyt, sillä kun ei "ruoka lähde ulkoa, on se haettava häkistä", mutta tuossa häkissä — räsykojussa — oli hän kaikissa tapauksissa kestänyt kokonaista kaksikymmentäneljä vuotta, aika, jonka hän arveli itselleen rovastillekin olevan liian pitkän, ja tätä sanoessaan nauroi mummo niin, että vaatteet päällä hytkyilivät ja katsoi rovastia pyöreitten sangallisten lasiensa läpi, saaden tämänkin sydämellisesti yhtymään hänen nauruunsa.

Mutta kun Otto hetkiseksi pääsi pujahtamaan pois iloisten vierastensa joukosta, kiersi hän käsivartensa morsiamensa vyötäisille ja kysyi: "Oletko nyt onnellinen, rakkaani, kun näet äitisikin kotiutuvan, kiitos siitä arvoisille, vieraillemme? Kaikki he tulivat mielellään, sekä vanhat että uudet ystäväni, joita ennakkoluulot eivät peloittaneet. Mutta joka tapauksessa olisin hankkinut tänne hienoja vieraita sinun tähtesi, jota olen rakastanut — ties kuinka kauan! Ainakin siitä hetkestä alkaen, jolloin epätoivoissasi juoksit etsimään lapsuutesi leikkitoveria valittaaksesi hänelle, että sinut oli kotoa sysätty pois. Muistatko sitä?"

"Josko sitä muistan! Selvästi on mielessäni se tapaus niinkuin sekin, ett'en koskaan äidilleni uskaltanut ilmaista, että sinä olit minun leikkitoverini. Mutta kohta me, Jumalan kiitos, saamme jakaa sekä ilot että surut, kodin ja kohtalot maailmassa!"

"Kas nytpä onkin sopiva tilaisuus — tuossa se istuu ihka yksin!" jupisi Ahlmark'in mummo ja ohjasi askeleensa suoraapäätä kaptenska Hevénin luo, pyytäen häntä vaatepuotiin korjaamaan jotain ratkennutta ommelta ja asetti hänet nojatuoliin, istuutuen itse vastapäätä pienelle matalalle jakkaralle, jonka yläpuolella riippui rivi miesten vaatteita.

"En minä teitä oikeastaan sen ompeleen tähden tänne pyytänyt", puheli mummo jurosti hämmästyneelle rouva Hevéniille, "vaan sen vuoksi, että tahdon teille sanoa pari totuuden sanaa. Ei siltä, että minä mikään pappi olen, mutta kuitenkin olen päättänyt antaa teidän tietää, että..."

Juuri tänä tärkeänä hetkenä putosi merimiespusero naulasta suoraan arvoisan matamin päähän, ja kun hän vihdoin sai sen niskastaan kiskotuksi pois, oli nojatuoli tyhjänä ja hän tunsi vaan kapteenskan laahustimen hipasevan jalkojaan.

"Odotappas, ihminen!" huusi muori äkeissään, mutta "ihminen" ei odottanut puheen jatkoa, vaan meni arvokkain askelin puutarhan ovelle, johon hän katosi ennenkuin Ahlmark'in mummo oli puseron naulaan ehtinyt ripustaa.

"No", hurpatti mummo, "kyllä hänen pitää osansa saaman, vaikka se nyt jääkin toiseen kertaan. En minä muuta kun sen vaan tahdon hänelle sanoa, ettei sellainen leski, olkoon sitte vaikka kreivitär, joka lapsineen, kaikkineen heittäytyy elinajakseen toisten niskoille, ole liian hyvä silittämään sen kättä, joka kunniallisesti ja ahkeralla työllä elättää itsensä ja omaisensa. Häpeä minulle, jos enempää olisin aikonutkaan sanoa — mokomakin puseron riekale!"

SIUNATTUA HUOLIMATTOMUUTTA.

Kamreeri Nolosta kiusasivat kovat epäilykset ja tämä ei suinkaan ollut ensi kertaa, koska hän ylipäänsä oli luonne, jonka oli vaikea mitään lopullisesti päättää; mutta näin kauheasti kuin nyt eivät ne sentään koskaan ennen olleet häntä ahdistaneet.

Pitikö hän todellakin tytöstä, vai oliko se pelkkää luulottelua vaan? Kosisiko hän, vai jättäisikö sikseen? Ja jos hän saisi myöntävän vastauksen, niinkuin hän melkein luuli, niin mihin ihmeesen panisi hän vanhan Kaisansa, joka häntä oli hoitanut kokonaista kahdeksantoista vuotta?

Jos tuolla kunnon matamilla olisi ollut edes yksikin vika, jonka nojalla hänet olisi saanut irti sanotuksi — mutta ei vaan, hän oli täydellisyys itse. Hyvänsävyinen, rehellinen, järjestystä rakastava ja täsmällinen: ihan, saattaa tulla toivottomaksi ajatellessaan kaikkia hänen ansioitansa.

Ja taas toiselta puolen, kuinka voisi hän olla kosimatta tuota herttaista mielitiettyään, joka niin selvästi on osoittanut häntä suosivansa? Sen tiesi itse taivaan Herrakin, ett'ei kamreeri mikään itserakas mies ollut, mutta tyhmemmäksi hän olisi heittäytynyt, kuin itse asiassa oli, joll'ei olisi huomannut, että tyttö häntä hyvillä silmin katseli.

Suloinen hän vaan oli, tuo pikku vallaton, kuoppaisine poskineen ja kiiltävän valkeine hampaineen... tässä pysähtyi kamreeri äkkiä mietteissään, häpeällinen epäluulo valtasi hänet, mutta se hupeni pian puolinaiseen huokaukseen sekä sanoihin: "Vaikka olisi, mitäpä tuosta! Jos ne ovatkin sekä tilatut että maksetut, niin — onhan minun peruukkini samanlainen, enkä minä silti huonompi mies ole kuin muutkaan".

Hän oli kaikessa tapauksessa erinomainen nainen, ja mitä ikään tulee oli sekin varsin sopiva. Kolmekymmentä ja kuusi, vaikka hän näytti kuin olisi vasta kaksikymmentä ja kuusi, ja sellainen järjestyksen ihminen sitte vielä! Miten somaksi sisarenkin koti oli muuttunut hänen tultuaan sinne? Kamreeri oli kyllä ollut tilaisuudessa huomaamaan tämän eroituksen, hän kun oli siellä melkein jokapäiväinen vieras viime vuosina, joina hänen vanha ystävänsä reviisori vielä eli. Kuinka monet kärventyneet paistit ja pohjaanpalaneet maitoruuat hän olikaan siinä talossa ennen nauttinut! Toisin oli nykyään, ja ansio tästä tuli yksinomaan hänelle, tuolle herttaiselle lapselle.

"Ja sitäpaitsi on hän sekä iloinen että kaino", jatkoi kamreeri ajatuksissaan mielittynsä ansioluetteloa. "Laskee aina leikkiä minun pienestä päivällislevostani, kun olen heillä, ja melkein pakottamalla pakottaa minun sitä nauttimaan... asettaa itse sieväompeleisen sohvatyynyn pääni alle ja kantaa yöviitan — autuaan ystävä-vainaani reviisorin oman — sekä kääntää somasti ja kohteliaasti pois pienen päänsä, kun vedän sen ylleni...

"Niin, niin, kyllä sivistynyt nainen sentään on jotakin toista kuin täydellisinkin piika, ja jos nyt huomena, kun sinne kumminkin päivällisille menen, uskaltaisin — mutta en, en minä, ehkä on se sentään liian rohkea yritys! Voinhan odottaa Emman päiviin ainakin. Kun sitte ojennan hänelle kukkavihkon — joka muuten on aivan tyhjänpäiväistä tuhlausta —, niin ehkä silloin keksin jonkun sopivan sanan...

"Jos hän minusta ei pitäisi, niin miksi sitten lahjoitella minulle näitä sieviä esineitä — luulen että naisväki nimittää niitä koruompeluksiksi — jotka somistavat asuntoani! Sanomalehtipidäkkeitä, keinutuolimattoja y.m. Semmoinen tavara maksaa, sanoin hänelle; olihan se velvollisuuteni, vaikka otinkin lahjat vastaan. Mutta silloin ilmaisi tuo herttainen lapsi, että hän itse on sekä kehrännyt että värjännyt langat, jota todistaakseen hän ojensi nähtäväkseni parin pieniä kätösiä, jotka olivat aivan punaiset, niinkuin marjamehun puserruksesta taikka marjojen puhdistuksesta. Oli vähältä, ett'en suudellut tuota kätöstä — eihän sitä ole enemmän kuin ihminen, vaikka peruukkiakin kantaa —. Mutta taisin toki, niinkuin pitikin, hillitä itseni. En minä muuten olisi ehtinytkään sitä tehdä, sillä hän vetäsi kätensä heti takaisin, pyytäen minua vaikenemaan koko värjäysjutusta. Sanoisivat muutoin häntä niin pikkumaiseksi.

"Ajatella sellaista ihmistä, joka sekä kehrää että värjää itse... miten suloiselta ja kodikkaalta hän mahtaakaan näyttää rukin ääressä! Hur... ur... ur... siinä on tuossa aivan kuin musiikkia. Olen nähnyt nuoria äitejä, jotka vuoroin ovat rukkia polkeneet ja vuoroin — ei, täällä sitten vasta kuuma on; luulenpa melkein, että täytyy mennä puutarhaan saamaan nenäänsä hiukan raitista ilmaa.

"Eräänä päivänä pitää minun pyytää heidät kummatkin tänne kahville; se on aika hauskaa. Onneksi ehkäisin heidän viittauksensa, että tulisivat minua tervehtimään ilman kutsua. Kun ihmisellä, kuten minulla, on omat vanhanpojan tapansa — tätä tuumiessaan levitteli kamreeri hymyillen yöviittansa rasvapilkkuisia liepeitä, josta melkein kokonaan puuttui takakaista — niin ei juuri halua tulla yllätetyksi."

Kamreeri asetti päähänsä puutarhahattunsa, joka hyvin olisi sopinut variksenpelätiksi, laahusti tohveleissaan varovaisesti ulos ovesta, kiertäen sen lukkoon ja pistäen avaimen viittansa taskuun. Kun hän sitten kääntyi mennäkseen, näki hän jotain tavatonta, jotain joka sai hänet aivan ymmälle; hänen suuren, oivallisen puulaatikkonsa kansi oli selki selällään! Hän oli ihan jo suuttumaisillaan, mutta hillitsi itsensä ja hymyili. Vai niin, vai ei vanha Kaisa ollutkaan sen säntillisempi... Moni on erotettu paikastaan vähemmästäkin, mutta kotiin tullessaan tahtoi hän kuitenkin olla olevinaan äkäinen kuin turkkilainen. Siitä voi olla hyötyä vastaisuudessa. Onneksi oli puulaatikko tyhjä, mutta se olisi voinut olla täysikin, siellä olisi voinut olla ainakin ruokaa, joll'ei puita, sillä monet reijät kannessa osoittivat, että sitä kesäiseen aikaan käytettiin ruokasäiliönäkin. Antaisiko nyt tällainen turvaton vanhapoika varastaa vaikka korvatkin itseltään mokoman hössykän takia?... Niin, kyllä Kaisan piti tietää, ett'ei kamreeri sitä hevillä unohda!

Mutta mitäs tämä on? Kamreeri seisoi kuin kivettyneenä, kuullessaan tuttuja ääniä alarapuilta. "Josko hän oli kotona?" Väristys kävi läpi luiden ja ytimien: olihan tuo hänen rakastettunsa ja tämän sisaren ääni, ja joku talon väestä vastasi kamreerin olevan kotona, sekä ett'ei hän tähän aikaan koskaan poissa ollut. Äkkiä näki kamreeri hengessään itsensä sellaisena, kuin hän nyt juuri oli: repaleisena ja rasvasena, kelvottomana näyttäytymään. Hänen ainoa toivonsa oli saada paeta. Hän hapuili viittansa taskusta avainta, mutta se oli luisunut rikkonaisesta taskusta vuorin ja päällyksen väliin ja sieltä ihan helmaan saakka, jossa se saavuttamattomana ikäänkuin pilkkaa tehden, kolahteli kiviporstuan seiniin jokaisessa käänteessä, jonka kamreeri teki sitä saavuttaakseen. Sisään ei miesparka päässyt, alas oli mahdotonta mennä, ikkunasta puutarhaan ei hän uskaltanut hypätä ja ääniä kuului jo rapuissa. Silloin — ensikerran eläissään teki hän nopean päätöksen, kääri viittansa ympärilleen ja katosi puulaatikkoon, laskien kannen hiljaa perästään kiini, melkein samana hetkenä, jona molemmat naiset saapuivat ylös.

"Soita", sanoi vanhempi huohottaen; "ihan on tukehtua näitä kirottuja rappuja kiivetessä."

Soitettiin kerta, kaksi jopa kolmekin ja neljännen kerran niin kiivaasti, että kamreeri laatikossaan pelkäsi kellonauhan katkeavan.

"Mutta minä en luule, että se tuohitönttö on kotona", kuuli kamreeri rakastettunsa sanovan...

"No, tottapahan tulee", tuumaili sisar, "ja kun nyt kerran täällä olemme, niin emme niin hevillä erkane. Istuudutaan tähän halkolaatikolle odottamaan; kyllä hän puolen tunnin kuluttua on täällä".

Pieni jysähdys ja toinen vielä ja neitoset olivat istuutuneet.

"Minua tämä jo alkaa tuskastuttaa", selitti "tuo herttainen lapsi" äreästi. "Kohta olen jo puolentoista vuoden ajan häntä valmistellut ja ilman mitään seurauksia. Ainakin 50 kruunua olen menettänyt hänen lahjoihinsa, mutta niin on kuin olisin ne heittänyt pohjattomaan kuiluun. Kyllä ne ovat sietämättömiä tuollaiset vanhat otukset!"

"Mutta olethan sekä kehrännyt että värjännyt ainekset lahjoihisi". nauroi sisar.

"Täytyyhän sille luulotella kaikennäköisiä tyhmyyksiä vielä jonkun aikaa", puheli kaunotar haukotellen. "Mutta maltas, jahka minä saan hänet käsiini, tuon vanhan saiturin, niin kyllä kukkaro laukeaa. Vartioi arvopapereitaan kuin mikäkin lohikäärme aarteitaan... mutta usko pois, kyllä minä päästän lintuset lentoon!"

"No, se onkin oikeus ja kohtuus", myönsi sisar, "sillä mehän häntä olemme vuosikausia elättäneet. Jos kirjoittaisin laskun joka kerrasta, niin kertyisi siitä aika summa".

"Kyllä hän sen vielä saa maksaa", lohdutti "lapsi". "Hänen täytyy ostaa sinun talosi, niin totta kuin nimeni on Emma, ja sitte pitää hänen rakentaa uudestaan se vanha hökkeli, niin että siitä tulee komeudessa kaupungin ensimäinen. Minä en aio niin tarkoin punnita jokaista satatuhantista..."

Kamreeria vallan värisytti laatikossaan, vaikka tilan ahtauteen nähden häntä oikeastaan olisi pitänyt kuumentaman.

"Kun kerran ottaa tuollaisen vanhan peruukkikallon, niin tahtoo sitä jotain palkakseenkin", selitti ihana Emma, "sillä kyllä hän on tavattoman vastenmielinen ihminen. Joka kerta, kun autan yöviittaa hänen päälleen, täytyy minun aivan pois kääntyä".

"Vai siinä se kainous olikin", murisi puoliraivoissaan kamreeri, "mutta odotahan, sinä kavala käärme, tuon saat vielä maksaa!"

"Suurin työ tulee olemaan hänen vaatetuksessaan, semmoinen likainen sammakko kun on", keskeytti sisar. "Kerran yllätin hänet kotonaan. Uh — en pihdeilläkään olisi tahtonut häneen koskea!"

"Hänet viedään pesuun ja sitte räätäliin. Se on ensimäinen tehtäväni", selitti tuo rakastettu varmasti. "Kun vanhat narrit rakastuvat, saa ne taipumaan mihin tahansa, vaikkapa itsensä puhtainakin pitämään".

"Mutta kovallepa näkyy ottavan, ennenkuin hänet saa kosimaan", huomautti sisar huolissaan.

"Katsoppas minua", kehoitti kaunotar toivehikkaasti. "Olenko koskaan jättänyt kesken asiaa, jonka olen _tahtonut_ perille viedä? Ja nyt juuri selvisi minulle, että minä tahdon. Myönnän kyllä, että jo yhteen aikaan tuumailin hyljätä hänet, sillä kyllä siinä vaan hermoja tarvitaan, kun semmoisen kelkkaansa ottaa, mutta — arvopaperit ja sinun turha pelkosi! Paljostako pannaan vetoa että hän kahdeksan päivän kuluttua käsiäni suutelee ja jaloissani mataa..."

"Ei ikinä!" karjasi tuntematon ääni syvyydestä, ja laatikon kansi sai sellaisen jysäyksen, että molemmat naiset sydäntäsärkevällä kirkunalla karkasivat ylös ja alkoivat laukata rappuja alas minkä kynnelle kykenivät, niin että vähällä olivat kaataa kumoon vanhan Kaisan, joka, tuli vastaan raskasta koria raahaten.

Kun mummo, ihmeissään katseltuaan pakenevia, tuli ylös, luuli hän haahmon näkevänsä, kun kamreeri kuolon kalpeana ja vihasta väristen seisoi hänen edessään.

"Kansi! hyvä, rakas kamreeri, _kansi_", sai hän vaivalla, sanotuksi. "Kyllä tiedän, ett'en lähteissäni muistanut painaa sitä kiini ja olen ollut hopuissani siitä koko ajan... Ei sitä vielä koskaan ole minulle tapahtunut, eikä tule vastaisuudessakaan tapahtumaan, jos kamreeri nyt vaan tahtoo antaa anteeksi..."

Kummallisesti katseli kamreeri vanhaa Kaisaa, ja mitä kauemmin hän häntä katseli, sitä enemmän kirkastui hänen muotonsa ja lopulta herahtivat kyyneleet hänelle silmiin. Hän otti mummoa molemmista olkapäistä, puisteli häntä tavattomalla hellyydellä ja sanoi vihdoin, äänen vieläkin väristessä: "Älä enää koskaan puhu kannesta mitään; se oli siunattua huolimattomuutta. _Kaisa_ eikä kukaan muu se kerran, pahuus vieköön, on arvopaperini saava!"

KIIKARIN LÄPI.

Kaikki, jotka tunsivat sotatuomari Hasselin, olivat yksimielisiä siitä, että hän aikoinaan oli mitä omituisin ihminen; nykyaikaan voisi tällaista arvostelua pitää melkein kunniana, mutta ennen vanhaan merkitsi se jotenkin samaa kuin olla vähän hassahtava. Vaikka tuo samainen sotatuomari oli jotakuinkin varakas, eleli hän vaan kahdessa pienessä huoneessa kolmannessa kerroksessa ja käytti kesät talvet vanhaa kulunutta viittaa, jota kaunisti kolme päällekkäin asetettua kaulusta. Talvella se kyllä oli sopiva kappale, mutta miksi hän kesäiseenkin aikaan sitä käytti, ei ollut helppo käsittää, vaikka hänen panettelijansa kyllä selittivät, että hän sen kautta säästi housuja. Mutta hänen vanha taloudenhoitajattarensa vakuutti varsin todenmukaisesti, että ukolla semmoisetkin päällään oli ja että hän niitä samoja housuja oli käyttänyt kokonaista yksitoista vuotta, sekä että ne aikoinaan olivatkin oikein oivat housut olleet, ihan puhdasta manchestersamettia, ja että hänellä aina oli tapana kätkeä niitten lahkeet saappaanvarsiensa sisään. Taloudenhoitajatar oli sitäkin varmempi asiastaan, koska hän kerran kuukaudessa niitä harjasi, ja koska hänelle oli luvattu, että kun niiden nykyinen omistaja kerran herkeää niitä käyttämästä, saa hän ne ystävyyden lahjaksi ja voi niistä itselleen puseron ommella. Mutta hän oli jo melkein kadottanut kaiken toivonsa, peläten puserotta jäävänsä, niin loppumattomat näyttivät housut olevan. Kahdentenatoista vuotena Liisa jo kuolikin pois, mutta housut vaan elivät; ja nuo uskolliset seuralaiset yllään seisoi sotatuomari Liisan ruumiin ääressä, mielessään katuen ett'ei niitä tälle ennemmin ollut antanut. Mutta nyt se oli liian myöhäistä; ruumiskääreiksi ne eivät sopineet. Ei tuomari Liisaa pettänyt ollut, sillä hän tiesi vakaasti aikoneensa lupauksensa rehellisesti täyttää; mitäs hän sille mahtoi, ett'eivät housut ikinä ottaneet kuluakseen. Olihan Liisa sitäpaitsi saanut kaiken saatavansa: 40 kruunua vuodessa ja kerran mustan pumasiinihameen. Rehellinen hän oli ollut (sillä siihen aikaan, kun piioilla oli pienet palkat, ja kun he eivät vielä osanneet kirjoittaa eikä laskea, eli oikeastaan vähentää, olivat he ylipäänsä rehellisiä) ja senvuoksi tahtoi sotatuomari kustantaa Liisan hautajaiset. Niinpä meni hän ruumisarkkukauppaan, valitsi sieltä kaikkein yksinkertaisimman arkun minkä saada voi, tinki tanakasti ja kutsui sitte Liisan langon ja ystävänsä, asessori Träden, hautajaisiin, jotka pidettiin seuraavana sunnuntaina kirkonkellojen soidessa, sekä tarjosi vierailleen lasin malagaa rinkelin kanssa ja neljänneskilon pussin konvehtia.

"Minkälaisia konvehtia pitää olla?" oli myyjämamseli kysynyt.

"Sellaisia, joissa on muistolause paperissa", oli sotatuomari hajamielisesti vastannut.

Mamseli katseli tuota kummallista ostajaa, hymyili ja mittasi yhteisestä makeiskasasta. Senpätähden, kun Liisan lanko, peltiseppä, tuli kotiinsa hautajaisista "kitupiikin" luota ja jakeli makeisia lapsilleen, sanoi hänen kahdeksanvuotias tyttärensä muistolausetta tavaillessaan: "kuules, pappa, miten tässä lukee kauniisti!"

"Terve nyt tultuas, lapsonen pieno Iloksi isän ja äidin sa vieno!"

"Tämähän on ihan pilkantekoa vainajasta", sanoi harmissaan peltiseppä. "Mutta se on varmaan saanut vanhoja ristiäiskonvehtia muutamia penniä halvemmalla, siinä on koko juttu".

Jotenkin samoihin aikoihin istui asessori Träde sotatuomarin luona, maisteli viiniä sameasta lasista ja aukasi konvehtipussin maistaakseen makeisiakin. Sattumalta tuli hän katsahtaneeksi kirjoitukseen:

"Ja Amor tuo veitikka tähtää ja hosuu, Kunnes naimiskaareen hän viimeinkin osuu".

"Soma hautajaiskonvehti tiimat tuumaili asessori ojentaen sotatuomarille makeisen.

"Muistolauseet ovat aina typeriä", vastasi tämä rauhallisesti; antaen sen takaisin vieraalleen. "Ja sitäpaitsi on aivan yhdentekevää; mitä konvehdin taikka ihmisen päällä on, kunhan sisus vaan on hyvä. Liisa oli hyvä ihminen; jos hän olisi elänyt; olisi hän saanut manchesterhousuni..."

"Minäpä melkein luulen; että hän olisi mieluummin ottanut pienen vuotuisen raha-avun, ja sen hän kyllä olisi saanutkin, jos sinut oikeen tuntenen".

"Vuotuisen raha-avunko minulta 'kitupiikiltä'?"

"Jonka käsi kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin aina on avoin antamaan."

"Ihmisvihaajalta?"

"Mutta jonka sydän on lämmin kumminkin."

"Vaiti, sinä vanha ystäväni, anna minun pitää maailmalta saamani kunnianimet. En tiedä sen pahempaa, kuin sellaiset ihmisystävät, jotka asettavat jalomielisyytensä kyltiksi itselleen, enkä halveksittavampaa tointa kuin kulkea ympäri ja hakea kiitosta. Minusta on aivan yhdentekevää, mitä maailma ajattelee; hymyilen hiukan tuolle vanhalle mummo paralle, niinkuin sekin minulle ja sitte ollaan kuitit".

"Mutta mistä sinä nyt saat itsellesi taloudenhoitajattaren?"

"Niin, sanoppas mulle se!" vastasi sotatuomari avuttomalla äänellä. "Matamia on kyllä kuin kärpäsiä elokuussa, mutta niihin ei ole juuri enempää luottamista kuin kärpäsiinkään."

"Jos ilmoittaisit lehdissä?"

"No johan ne minut kerrassaan hukuttaisivat — vanhapoika on aina mieluinen syötti sellaisille naisille — ja kuka takaa minulle että sadunkaan joukosta löytäisin vähimmin tuhlaavan."

"Otaksun, että sinä osaat tutkia ihmisiä heidän kasvoistaan."

"Akkojen naamasta ei ota yksikään selvää. Mutta koetan nyt kuitenkin vähän katsella ympärilleni", sanoi sotatuomari huoaten ja silmäten samalla suurta kiikaria isolla puujalustalla, joka täytti melkein koko ikkunan viereisen nurkan.

"Aiotko sinä kiikarilla tutkia savupiippuja taikka jonakin suursiivouspäivänä valita siivoojamummojen joukosta matamin itsellesi?" kysyi asessori Träde vetäen suunsa hymyilyn tapaiseen irvistykseen.

"Eipä juuri niinkään, mutta kaikissa tapauksissa tahdon nyt vähän katsella ympärilleni".

"No, onneksi olkoon ja kiitos tästä päivästä; nyt minä menen".

"Etkö tahdo vielä vähäksi aikaa jäädä — minulla on savustettu lampaan jalka kaapissa."

"En kiitos; odotan siksi, kunnes saat tavaraa lisää ruokavarastoosi. Lampaanjalka menee sulla kyllä mukiin itselläsikin ennenkuin uuden matamin löydät. Hyvää yötä!"

Asessori meni, ja sotatuomari lukitsi oven hänen jälkeensä, istuutui sitte vanhan sohvansa nurkkaan kohtaloansa harkitsemaan. Hän kaipasi Liisaansa enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää. Niin hiljaa ja kuulumatta oli Liisa hänen ympärillään liikkunut, aina oli hän heti saanut tulen uuneihin syttymään, ei ollut koskaan unohtanut asettaa tohveleita hänen sänkynsä eteen, ruuan oli valmistanut kellonlyönnilleen ja vihdoin hurskaalla mielellä ja kuuluvalla äänellä lukenut iltarukouksen ikivanhasta rukouskirjastaan. Sotatuomari oli vieläkin kuulevinaan kun Liisa omituisella tavallaan luki rukouksen loppusanat: "Ja varjele meitä Jumala perkeleen kavalilta juonilta sekä kovasta rutosta joka pimeissä liikkuu!"