Part 3

Thérèse kääri työnsä kokoon hitaasti ja välinpitämättömästi, niinkuin hänen tapansa nykyään oli kaikkikin tehtävänsä toimittaa. Leukaansa käden varaan nojaten antoi hän katseensa harhailla yli seudun, nähtävästi kuitenkaan kiinnittämättä vähintäkään huomiota sen kauneuteen. Vihdoinkin kiintyivät no johonkin: tuohon vastapäätä olevaan kauniisen huvilaan; mutta kuta kauemmin hän sitä katsoi, sitä synkemmäksi kävi hänen muotonsa, sitä uhkaavammaksi muuttui katse, kunnes ei muuta tainnut, kuin voimattomassa vihassa puristaa pylvästä, johon nojasi.

Vienot, yksinkertaisen laulun sävelet kajahtelivat samassa vesiltä ja airojen hiljainen loiske ilmaisi, että joku soutaen lähestyi rantaa.

"Hän siellä tulee", puheli itsekseen Thérèse ja irrottautui ikäänkuin väkisten haavemaailmastaan, hitain askelin mennäkseen laiturille.

"Tulet myöhään, Doris", sanoi hän nuorelle vaaleakutriselle tytölle, joka kevyellä hyppäyksellä poistui venheestä, sitoen sen pestillä paaluun kiini. "Kauanpa tänään luittekin".

"Tämäpä olikin viimeinen kerta", vastasi tyttö herttaisesti ojentaen raikkaat huulensa äidin suudeltavaksi, jota tehdessä äidin kasvot ehdottomasti kirkastuivat. "Tiedäthän, että jo sunnuntaina pääsemme ripille."

"Se ilahduttaa minua, koska sen kautta joudut pois seurasta, joka mitenkään ei sinulle sovi. Jos olisin aavistanut, että _hänkin_ käy täällä rippikoulua, niin olisit sinä saanut odottaa ensi vuoteen".

"Mutta, äiti hyvä, onhan Valfrid niin hyvä ja kiltti tyttö; mitäs hän sille mahtaa, että..."

"Valfrid on hänen tyttärensä, _hänen_, joka on ryöstänyt sinun äidiltäsi kaiken muun, paitsi tämän köyhän 'lesken sijan', jota hän ei ryöstää _voinut_, hänen, joka on häväissyt sinun isäsi rehellisen nimen... sinun ei koskaan olisi pitänyt tulla hänen tyttärensä läheisyyteenkään, ei koskaan hänen kanssaan sanaa vaihtaa, ei hänen kättään koskettaa..."

"Rovasti ei neuvo meitä _tuolla tavoin_ vihamiehiämme kohtelemaan, vaan hän opettaa..."

"Sama se, mitä hän opettaa; elämä opettaa toisin. Se opettaa meitä epäilemään kaikkea ja kaikkia; sen tulet kyllä vielä näkemään ja saman tekevää on, oppiiko sen ennemmin taikka myöhemmin. Isäsikin oli kerran nuori ja uskoi silloin kaikista vaan hyvää. Hänen työnsä ja harrastuksensa olivat rehelliset, kuuletko, rehelliset, vaikka koko maailma sanoisi toisin. Hän liittyi erääsen nuoruutensa ystävään, joka harjoitti samaa tointa kuin isäsikin ja heistä tuli liikekumppanit; he jakoivat työn ja vaivan, voitot ja toiveet... isäsi luotti häneen epäilemättä, ehdottomasti... asiat olivat hyvällä kannalla — minä tiedän sen, sillä isäsi ei koskaan salannut minulta mitään, puhui aina totta — ja kuitenkin, kun hän, elämänsä parhaimmassa kukoistuksessa, kuoli, täytyi minun tehdä konkurssi ja minut lapsineni karkotettiin talosta ja kodista, ja saamamiesteni hyvyyttä saan kiittää siitä, että edes tämän pienen maatilkun sain pitää, he kun tiesivät, että se oli minulle kovin rakas..."

"Ja etkö nyt, äiti kulta, voisi tuota vääryyttä unhottaa?" kysyi tyttö nöyrästi.

"Sen vielä voisin unohtaa, mutta sitä kavalaa huhua, jonka tuo kurja ihminen pani liikkeelle, että isäsi muka hänen tietämättään on hävittänyt suunnattomia summia ja harjoittanut väärää kirjanpitoa, jonka kautta konkurssi oli välttämätön, sitä en ole voinut enkä koskaan voikaan unhottaa. Sinun rehellinen, verraton isäsi olisi muka noin menetellyt ... voitko sietää sellaista solvausta?"

Murheellisena painoi Doris päänsä alas.

"Ja", jatkoi Thérèse, odottamatta vastausta, "kun tämä veriviholliseni näön vuoksi oli elänyt muutamia vuosia huomaamatta ja hiljaisesti, esiintyi hän jälleen samalla loistolla ja komeudella kuin ennenkin, osteli taloja ja tiloja, huviloita ja hevoisia, kestitsi vieraita ja sai ritarimerkkejä rintaansa, sill'aikaa kuin minä, hänen liikekumppaninsa leski, istun täällä, köyhänä ja unhoitettuna, voimattomana poistamaan sitä häväistystä, jota hän nimellemme oli saattanut, voimattomana suruani, kammoani ja vihaani vastaan..."

"Me emme _saa_ vihata", kuiskasi Doris, rukoilevasti katsoen äitiinsä.

"Sinä olet lapsi", vastasi tämä synkkänä; "Anna ihmisten repiä sydän rinnastasi ja koeta sitten unohtaa, jos voit. Hän tuolla, olkoon tyytyväinen, kun en koskaan ole koettanut häntä vahingoittaa."

"Mutta nyt hän on kipeä, äiti", ilmoitti Doris; "Valfrid sanoi hänen tautinsa olevan oikeen ankaraa laatua".

"Onko?" kysyi Thérèse kylmästi. "Nyt varmaan luopuvat ystävät hänestä niinkuin minustakin, kun tulin köyhäksi. Ja kun ystävät jättävät, tulevat synkät ajatukset sijaan. Niin kävi minulle; niin on hänellekin käyvä — ja _käyköön_ vaan!"

"Onko äiti ollut hyvä ja ommellut minun valkoisen pukuni?" kysyi Doris, jota tällainen keskustelu aina kiusasi.

"Olen sekä ommellut että silittänyt sen", vastasi äiti rauhallisemmin. "Tuolla se on sohvalla pehmeänä kuin valkoinen pilvi".

Kiitollisena suuteli Doris äitinsä kättä ollen ikäänkuin jostakin hämillään.

"Olemme Valfridin kanssa päättäneet kumpikin asettaa valkoisia liljoja tukkaamme", sanoi hän vähän vitkastellen.

"Mitäpä minuun koskee, millaisia kukkia, hän panee", vastasi äiti välinpitämättömästi.

"Mutta heidän liljansa ovat kaikki jo kuihtuneet..."

"Entä sitte? Aijotko ehkä antaa hänelle sinun liljoistasi?"

"Sitä minä sydämestäni toivoisin. Suo anteeksi, rakas äiti, mutta en minä voi olla katkeralla mielellä enkä myöskään pettää sinua, taikka peittää jotakin sinulta. Valfrid on ystäväni ja tulee sinä aina pysymään".

"Vai niin", vastasi äiti katkerasti; "anna vaan hänelle sydämesi ja luottamuksesi, että hän kerran maailmassa pettää sinut, niinkuin hänen vanhempansa pettivät sinun vanhempasi. Suurempaa häväistystä tuskin voisit minulle tuottaa, kuin se, että ojennat kätesi pahimman vihamieheni tyttärelle. Mutta samapa tuo; olenhan tottunut kärsimään, yksi pettymys enemmän tai vähemmän, ei tee mitään minun suhteeni."

"Äiti", puheli Doris lämpimästi, pitäen molemmilla käsillään äitiä käsivarresta, "voi miten sanomattomasti sinua rakastaisin, jos voisit voittaa nuo synkät tunteet, jotka niin monta vuotta ovat sinua kiusanneet! Sanoit eilen, ett'et tiedä, millaisen lahjan antaisit minulle ripillepääsyni muistoksi. Ei yksikään lahja olisi minulle mieluisempi kuin se, että sydämestäsi voisit anteeksi antaa Valfridin isälle sen vääryyden, jonka hän meille on tehnyt. Ei, äiti, älä lähde luotani, älä katso minuun noin! Olen varma siitä, että isä vainajani, joka oli niin hyvä, tällä hetkellä kuulee pyyntöni ja hyväksyy sen... hänen tähtensä, äitini, joll'ei minun, anna vanhan vihasi lauhtua!"

"Ja sinä, yksinkertainen lapsi", vastasi kiivaasti Thérèse, säälimättä irroittaen tyttärensä hennot kätöset itsestään, "sinä luulet että on yhtä helppoa saada mielestään vääryys, jota vuosikausia on kärsinyt, kuin vaihtaa puku toiseen! Pidä sinä omat ajatuksesi ja minä pidän omani. Isäsi oli hyvä, mutta ei heikko, ja heikkoutta olisi suudella sen kättä, joka meidät on murheesen vajottanut. Ja vieläkin sananen: älä puhu enää liljoista; kuihtukoot ennen juuriaan myöten, kuin koristavat sen tytärtä, joka polkumme okailla on peittänyt."

Doris kääntyi toisaalle salatakseen suuria kyyneleitä, jotka väkisinkin poskipäille vierähtivät, kun samalla huomasi veneen nopeasti lähestyvän rantaa.

"Äiti", huudahti hän pelästyksissään, "Valfrid tulee tänne..."

"_Hänkö_ tänne!... Mahdotonta!"

"Mutta _hän_ se on... voi, äiti, ajatteleppas, ehkä on hänen isänsä kuolemaisillaan ja tahtoo puhutella sinua, ehkä hän ei voi kuolla saamatta anteeksi..."

"Anteeksi voin hänelle antaa ainoastaan sillä ehdolla, että hän puhdistaa mieheni maineen, jonka hän yksin on tahrannut, ja niin paljon en luule hänen voivan nöyrtyä".

Nyt juuri pysähtyi venhe siltaan ja nopein askelin, kuolon kalpeana, riensi Thérèsen luo hänen miehensä liikekumppanin tytär.

"Te varmaan olette Doriksen äiti", puheli hän murtuneella äänellä, tarttuen Thérèsen käteen; "tullessani kotiin papin luota, tapasin isäni kuolemaisillaan ja nyt hän ei muuta toivo kuin saada tavata teitä, hyvä rouva. Ja tulettehan, tulettehan varmasti — olkoon välillänne ollut mitä tahansa!..."

Thérèse tarkasti kiireestä kantapäähän tuota suloista olentoa edessään ja hänen sydämensä heltyi.

"Minä tulen", vastasi hän hiljaa, mennen huvilaan sisälle hiukan pukuaan järjestääkseen. Se oli pian tehty ja puolen tunnin kuluttua oli Thérèse tyttärineen kuolevan vuoteen ääressä.

Paksut akkunaverhot olivat vedetyt alas ja tulijan askeleet katosivat pehmeään mattoon, joka lattiaa peitti. Muuta ei kuulunut kuin kuolevan raskas hengitys ja seinäkellon yksitoikkoinen napsutus.

"Isä, minä olen kotona jo!" kuiskasi Valfrid kumartuen isän vuoteen yli.

"Entä hän, onko hän tullut?" kysyi sairas kiivaasti, koettaen kohottautua vuoteellaan.

"Hän on täällä."

"Onko hänen tyttärensäkin?"

"On hänkin; niinhän sinä tahdoit?"

"Jumala, minä kiitän sinua!" änkytti sairas heikosti. "Vedä akkunaverhot syrjään, Valfrid, että saan nähdä heidät!"

"Valfrid teki niin ja kirkkaasti valaisi nyt aurinko sekä sairaan kärsiviä kasvoja että Thérèsen vakavia piirteitä sekä heitti säteen Doriksenkin vaaleille kutreille.

"Rouva, teidän puolestanne on minulle kostettu, on jo aikoja ennen kuin te luulittekaan. Tässä, teidän, teidän lapsenne ja minun lapseni kuullen tunnustan minä, että olen menetellyt halpamaisesti, että olen varastanut teiltä onnenne ja ihmisten, kunnioituksen, ett'en ansaitse Jumalan enkä teidän anteeksiantamustanne, että elämäni on ollut pelkkää rauhattomuutta ja että kuolen tuskassa, joll'ette te voi antaa minulle sitä ainoata, jota nyt hakijan: _anteeksiantamustanne_."

Ja syvässä tuskassa ojensi hän kätensä Thérèseä kohti samalla kuin kuumat kyyneleet vierivät kuihtuneille kasvoille.

"Sen mitä minulle olette tehneet, voin kyllä antaa anteeksi", vastasi Thérèse vitkalleen, kuitenkaan ojentamatta sairaalle kättään, "mutta kuinka puhdistatte mieheni maineen?"

"Äiti", koetti Doris välittää ja astui epäröiden askeleen lähemmäs.

"Hiljaa, lapseni", oikaisi häntä Thérèse, sinähän siitä juuri tulet kärsimään, jos isäsi nimi on tahrattu. _Minä_ olen jo maailmalle kääntänyt selkäni; sinä sen sijaan nyt vasta joudut sen kanssa tekemisiin, etkä tiedä, miltä tuntuu, vuosikausia kantaa häväistystä, josta ei voi puhdistautua".'

"Tässä vedotaan siis minuun", sanoi nuori tyttö suloisesti. "Miten onnellinen olenkaan, voidessani antaa anteeksi!" Ja ennenkuin Thérèse ennätti estämään, oli hän jo vaipunut polvilleen sairaan vuoteen viereen ja tarttunut tämän vapisevaan käteen.

"Tuolta näyttää varmaan armeliaisuuden enkeli", puheli katuvainen sairas itsekseen, samalla kuin autuaallinen ilme hetkiseksi valaisi hänen kasvojaan.

"Ah, rouva hyvä", hän taaskin puheli kääntyen Thérèseen "meidän lapsemme ovat paremmat, kuin me itse; näettekö tätä paperia? Valfrid tietää sen sisällön. Siinä olen kirjallisesti tunnustanut halpamaisen menettelyni teitä kohtaan siitä hetkestä alkaen, jolloin kuolema niin äkkiä tempasi puolisonne. En ole mitään salannut; en mitään. Ja ennenkuin tämä tunnustus on saatettu ilmi koko ympäristölleni en voi toivoakaan rauhaa, enkä myös _teidän_ anteeksiantamustanne. Valfrid, lapseni, kutsu tänne sisään koko talon väki ja pyydä tohtoria, joka on vielä tuolla toisessa huoneessa, lukemaan ääneen joka sanan tässä paperissa, jonka te, rouva hyvä, sitte saatte pitää. Tämä on tosin myöhäinen ja vajanainen hyvitys, mutta se on ainoa, minkä minä voin antaa, ja Jumala, joka näkee sydämeni, tietää, että teen sen mielelläni".

"Ja sitten, annattehan _sitten_, hyvä rouva", pyyteli Valfrid, katsoen sydämellisesti Thérèseä silmiin, "annattehan isäraukalleni täydellisesti anteeksi?"

"Lapsi", sanoi Thérèse, "tiedättekö, että tämä isänne toimenpide heittää varjon teidän nuoren elämänne yli. Oletteko miettineet sitä asiaa?"

"Minä en ole miettinyt mitään muuta, kuin millä isälleni iloa tuottaisin."

"Mutta ehkä hylkäävät ystävän teidät?"

"Doris ei hylkää. Ja mitäpä siitä, ah, sanokaa vaan, voitteko sitte antaa anteeksi?"

"Mutta tämän paperin perusteella, kun ne, jotka sen saavat kuulla, todistavat sen oikeaksi, voin minä oikeuden edessä ottaa koko teidän omaisuutenne?"

"Ah, ottakaa se, annan sen mielelläni, kunhan palkaksi siitä lausutte tuon ainoan sanan, jota isäni kaipaa! Voi Doris, Doris, kas äitisi heltyy...hän itkee... Oi isä, kuinka olenkaan onnellinen... kiiruhdan heti kutsumaan kaikki sisään ja sitte, sitte!..."

Valfrid oli jo mennyt toiselle puolelle huonetta, kun Thérèse pidätti häntä, ei kiivaasti ja tylysti, vaan lempeällä päättäväisyydellä. Sitten meni hän myös Doriksen luo, ottaen tätäkin kädestä, ja näin, sanaakaan sanomatta, astui hän sairaan vuoteen ääreen, loi häneen silmäyksen, jossa välähteli jotain sen muinoisesta loisteesta, otti käteensä paperin ja repi sen hitaasti kahtia, vaipui sitte hiljaa polvilleen kuiskaten: "Herra armahtakoon meitä jokaista!"

* * * * *

Kun Thérèse illalla pienessä venheessään kulki kotiinsa, kykeni hän taas pitkistä ajoista tarkkaamaan mitä ympärillä tapahtui ja huomautti, että luonnossa vallitsi rauha. Katselipa hän puitakin Kätkön ympärillä ja arveli, että niitä pitäisi karsia, ett'eivät peittäisi koko näköalaa ja kun hän vihdoin tuli saliin, veti hän, vastoin tavallisuutta akkunaverhot syrjään, että ilta-auringon säteet estämättä pääsivät sisään. Seisoessaan siinä akkunan edessä, miettiväisenä, Doris tyttönen rinnallaan nojaten päätään äitinsä olkapäähän, valaisi Thérèsen kasvoja hohde, joka teki hänet nuoren näköiseksi kuin neljätoista vuotta sitten ja synkät ajatukset olivat mielestä pois haihtuneet.

Thérèse ymmärsi, että hänelläkin oli paljon anteeksi pyydettävää, hänellä joka oli ensi sijan sydämessään antanut kuolleelle miehelleen, toisen vihalle ja kolmannen vasta lapselleen. Ja hän ymmärsi nyt myöskin, ett'ei mikään niin valaise kuin todellinen rakkaus, jolle Jumala on korkein ja kaikki kaikessa, ja hänestä tuntui kuin olisi hän yht'äkkiä vapautunut raskaista kahleista. Hän voi jälleen itkeä kuten ennen muinoin ja mikä vieläkin parempi: hän saattoi rukoilla.

Sydämensä pohjasta pyysi hän armoa tullaksensa hyväksi äidiksi myöskin Valfridille, jonka, hänen isänsä toivomuksen mukaan, piti tämän kuoltua saada koti Thérèsen luona ja ensi kertaa, pitkien aikojen jälkeen, hän taas tunsi, että oli jotakin, jota varten kannatti elää.

Näitten ajatusten valtaamana kääntyi hän Dorikseen ja katseli tätä kuin pitkän eron jälkeen. Ja kun hän kohtasi tytön iloisen ja lämpimän katseen, tuntui hänestä, kuin, eivät nuo kasvot enää olisikaan olleet Doriksen, vaan hänen rakkaan miesvainajansa ja että hän näitten kasvojen hohteessa huomasi nyt vasta osoittaneensa suurimman kunnioituksen miehensä muistolle.

Neljäntoista päiviin kuluttua sulki hän tyttärenään syliinsä surupukuisen Valfridin, joka Thérèsen luona sai herttaisen kodin.

Liljat olivat jo kaikki kuihtuneet.

Ripilläkäyntipäivänä koristi muutama lilja kummankin tyttösen tukkaa. Loput kerättiin eräälle haudalle.

Mutta ei Thérèse niitä kaivannut. Hänen sydämessään kukoistivat nyt ihanat ruusut.

MUISTETUT.

Määrätyllä kellon lyönnillä he kokoontuivat, tuon rikkaudestaan kuulun rautakauppias Pontus Aggen kaikki perilliset, hämäränpuoleiseen saliin, kuulemaan vainajan testamenttia.

Keskellä huonetta seisoi soikea tamminen pöytä; tämän toisessa päässä istui tuomari, joka järjestyksen vuoksi myös oli joukkoon kutsuttu; lähinnä häntä, moitteettomassa surupuvussa ja murheellisen näköisenä istui vainajan sisarpuoli, jolla usein oli tapana kertoilla, miten hän "oli Pontus veljeä lapsena käsivarsillaan kannellut" — mutta jätti aina mainitsematta, miten usein hän häntä selkään oli paukutellut. Edelleen kuului seuraan luutnantti Karl, valkoinen liina kaulassa; hänen punaiset kasvonsa ilmaisivat selvästi, häpeäksi mainiten, iloisia toiveita. Vastapäätä häntä istui hänen lankonsa, notaario, tutkimaton kaikessa kuivuudessaan ja laihuudessaan, sekä pöydän alapäässä "Svante serkku", entinen hattutehtailija, jolle ammatti ei ollut oikeen onnistunut ja joka nyt viime vuodet oli elänyt kokonaan vainajan turvissa. Hän oli hyväntahtoinen, hiukan hassahtava raukka ja odotti nyt lapsettavalla innolla kohtalonsa vastaista kehitystä.

Ja syrjässä tuolla, aivan oven vieressä, näkyi Lovisa palvelijattaren mitätön olento, luiset kädet ristissä ja silmät kyynelistä sameina. Hän oli todenperästä pitänyt isännästään, vaikka tämä olikin ollut omituinen, eikä hän odottanut muuta, kuin minkä jo oli saanut: täyden palkkansa ja jotakuinkin ihmisellisen kohtelun.

Ja omituinen oli Pontus vainaja todella ollut, sitä ei voi kieltää, jos sellaisella yleensä tarkoitetaan ihmistä, joka mieluimmin pysyy muista erillään, ja joka pitää koko ihmiskuntaa jotenkin mitättömänä, kulkee nahkakalosseissa ja solkiliinassa ja on niin epäkohtelias kuin mahdollista sekä tutuille että tuntemattomille. Sukulaisiaan hän kuitenkin silloin tällöin kutsui luokseen, oikeastaan vaan heitä pistopuheillaan härnätäkseen, mutta kenelläkään ei olisi sentään johtunut mieleen, että hän heitä vielä kuoltuaankin suututtaisi.

Nyt piti siis testamentti luettaman. Hetki oli ratkaiseva, sillä vainaja oli ollut yhtä häijy kaikille heille, niin että oli vaikea tietää, kuka hänen mielestään kuitenkin vähimmän moitittava oli.

Vakavan juhlallisena aukaisi tuomari suuren sinetin. Bina sisko oli melkein jo heltyä ja toiset sukulaiset olivat uteliaita. Tänä hetkenä unohtuivat kaikki pikkumaisuudet; ajatukset olivat vaan kiintyneet suuriin — summiin.

Ja niitä kaikui kylläkin heidän korvissaan toinen toisensa jälkeen mikä mihinkin hyväntekeväisyystarkoitukseen, kunnes lopulta jo ruvettiin arvelemaan, että pitäisi vähitellen alkaa riittää. Mutta ei: aina vaan uusia ja suuria summia ja aina vaan yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Oli jo vaikeata pysytellä paikoillaan; liikuteltiin tuoleja, korjattiin kaulaliinoja, vaihdettiin asentoa, yskittiin, lyhyesti sanoen, tehtiin kaikki mitä säädyllinen kärsimättömyys suinkin salli. Mutta kun lahjoitusten suuruus jo nousi siihen määrään, johon koko vainajan omaisuuden oli arvattu nousevan, loppui luutnantti Karlen kärsivällisyys ja hän huudahti aivan ääneen:

"Mutta, tuhat tulimmaista, eikö tuo tuommoinen konsana lopu; koska meidän vuoromme tulee?"

Rauhallisesti käänsi tuomari lehteä ja jatkoi lukemistaan:

"Kun nyt täten paraimman ymmärrykseni mukaan — kylläpä vaan! murisi luutnantti Karl — olen _omat ansaitsemani varat_ määrännyt käytettäväksi yleisiin tarkoituksiin, tahdon myöskin muistaa, muutamia yksityisiä henkilöitä, etupäässä sukulaisiani."

Bina rouva ylitti taas hiukan heltyä. Sillä vanhalla ketulla oli varmaan enemmän kuin luultiin. Tuomari korotti ääntään ja luki edelleen:

"Sisarpuoleni, rouva Bina Nilén, saa, osoitteeksi minun veljellisestä ystävyydestäni, sen vanhanaikuisen kellon, joka on vieraskamarissani ja jota hän niin usein on ihaillut. Vanhalle ihmiselle ei mikään ole niin tärkeätä, kuin pitää ajasta vaari. Rahaa hänellä on itselläänkin."

"Mitä!" huusi rouva Nilén lentäen kuin höyhen tuoliltaan, "enkö _minä_..."

"Kunnianarvoiselle sukulaiselleni, notaario Alrik Edling'ille, lahjoitan minä öljyvärillä maalatun muotokuvani. Hän iloitsee varmaan suuresti tästä kuvasta, se kun on niin sekä alkuperäisen että — keisari Napoleonin näköinen, kuten hän niin monasti minulle mairittelevasti on sanonut. Se on ainoa lahjani hänelle; jos tarjoaisin enemmän, loukkaisin helposti häntä, joka on epäitsekkäisyydestään tunnettu".

Notario kävi harmaan kalpeaksi, mutta ei puhunut sanaakaan. Ainoastaan katse lensi salin senkin yläpuolella olevaan kuvaan ja lävisti sen keskeltä kahtia terävämmin kuin terävin puukko.

"Mitä taas tulee veljenpoikaani, Karl Agge'en" — kuului edelleen — "lahjoitan hänelle ihailuni taidosta elää tyhjin käsin rikkaan tavoin. Koska hän ei sitä voisi enää paremmin tehdä täysinkään käsin, on hänelle paras että asiat jäävät ennalleen. Tiedän, että hän on ottanut lainoja, maksaakseen ne minun kuoltuani ja minä täydellisesti suon hänelle sen ilon, jonka hän niillä on saanut. Mutta koska hän iloisella luonteellaan on lyhentänyt monta yksinäistä hetkeäni, lahjoitan minä hänelle kuitenkin" — luutnantti kohottautui mitä suurimmassa jännityksessä hiukan tuoliltaan — "asekokoelmani, niiltä ajoilta, jolloin vielä metsästelin. Luulen, että hän sitä kyllä voi käyttää Ameriikan ruohoaavikoilla, johon hän luultavasti ennemmin taikka, myöhemmin kuitenkin joutuu. Seuratkoon häntä onni matkalla."

"Paholainen hänet periköön, senkin nurkkasaksan!" huusi luutnantti raivoissaan hypähtäen tuoliltaan ja kaataen sen kumoon, sekä alkoi marssia jättiläisaskelilla edestakaisin huoneessa.

"Suokoon Jumala luutnantille anteeksi jumalattomat sananne", mutisi Lovisa oven vieressä pelästyksissään ja painui itkien kasvonsa nenäliinaansa. "Minusta hän on muistanut jokaista meistä."

"Karl, unohdat asemasi, sanoi notaatio kylmästi. Ja mitäpä sinulla itse asiassa on enemmän valittamisen syytä, kuin meillä toisillakaan? Istuudu paikoillesi ja kuunnellaan sitte loppuun saakka tämä sekasotku."

"Serkkuni, hattumestari Svante Stuven testamenttaan minä palvelijattarelleni Lotalle sekä 800 kruunua vuodessa hänen ylläpitoonsa ja hoitoonsa. Ja tämä summa otetaan pääomasta, joka sitävarten on pantu — pankkiin, niin kauan kuin he kumpikin, taikka vaan toinen heistä on elossa, jonka jälkeen pääoma lankeaa kaupungin yleiselle elätyslaitokselle.

"Liina- ja puku vaatteistani ei mitään saa hävittää. Ne jäävät kaikki Svante Stuvelle paitsi minun vanhat tohvelini, jotka Lovisa itse on tehnyt ja jotka minä senvuoksi tahdon antaa hänelle, joll'ei kukaan minun kolmesta kunnianarvoisesta sukulaisestani erityisesti halua niitä ottaa vaatimattomaksi muistoksi; siinä tapauksessa on hänellä, nais- tai miessukulaisellani, etuoikeus niihin.

"Ja kun nyt näin puolueettomasti olen jakanut maallisen omaisuuteni on minulla enää yksi pyyntö sukulaisilloin, se nimittäin, etteivät vaan liiaksi surisi minun pois menoani, varsinkin kun toivon toimenpiteideni kautta ehkäisseeni riidan ja epäsovun, joka tavallisesti on seurauksena suuremman perinnön jakamisesta j.n.e."

"Tämä on hävytöntä!" puheli rouva Nilén, tuoliltaan nousten kasvot vihasta punaisina.

"Tämä on sopimatonta pilaa sekä elämästä että kuolemasta", päätti notaario, nousten hänkin istualtaan ja ottaen hattunsa. "Olisi hän voinut olla tällaista narripeliä pitämättä".

"Minä nostan tästä oikeusjutun!" ärjyi luutnantti, kiivaasti edestakaisin marssien.

"Ja minä ryömin Lotan turviin", selitti Svante serkku, tyytyväisenä kuin lapsi, taputellen Lotan laihaa kättä sekä istuutui tuolille tämän viereen.

Mutta kun kiivaan sanatulvan jälkeen vihdoin päätettiin koko asia pitää niin salassa kuin mahdollista — joka, kuten jokainen huomaa, on hyvin onnistunut — ja sukulaiset tekivät lähtöä talosta, seisoi Lovisa eteisessä kainosti niiaten ja kyseli jokaiselta: "Saanko siis todellakin pitää tohvelit — eikö herrasväki niistä huoli?"

"Minä en vaan tarttuisi niihin en pihdeilläkään", vastasi Bina rouva läimäyttäen oven kiini.

"Tohvelitko? — hui hemmetissä!" huusi luutnantti, sylkäsi ja harppasi tiehensä.

"Pidä hyvänäsi!" vastasi notaario äreästi.

Ja hyvänään Lovisa ne pitikin, oikeenpa ilolla. Sillä kun hän vähän sen jälkeen yritti panna niitä jalkaansa, eivät ne oikeen ottaneet mennäkseen, sillä käressä tuntui jokin ottavan vastaan. Kun hän tätä kädellään koetteli, löytyi sieltä pari käännettyä paperia, jotka olivat kiini ommellut. Nyt rupesi Lovisa ihmettelemään, käänteli ja väänteli tohveleita sekä löysi kummankin käressä kirjekuoren ja sen sisästä — tuhannen kruunun setelin sekä toisessa seuraavan kirjoituksen:

"Vanhalta isännältä Lotalle, ainoalle joka eläessä välitti hänestä itsestään ja kuoltua hänen tohveleistaan — siitä olen varma. Onkohan Lotalla ennen ollut sellaisia tohvelinkärkiä?"

Ei, niitä ei ollut Lotalla ollut — eikä minullakaan. Jos lukijalla on, niin en saata muuta, kuin onnitella häntä siitä.

KUMMANKO?

Näin oli kysynyt jo vähintäin sata kertaa majuri v. Grunck taloudenhoitajattareltaan mamseli Brummerilta, kuuluisan Greta Nylander vainaan arvokkaalta jälkeläiseltä.

"Niin", oli mamseli silloin aina vastannut, "kun ei majurikaan, joka itse on läheisintä sukua heille, tiedä, kummanko hän taloonsa tahtoo, niin mitenkä sitte minä, syytön ihminen, sitä tietäisin."

— "Syytön — jaa jaa, jaha, vai syytön, mutta _viaton_ ette ainakaan ole, sen takaan, sillä tehän minulle koko tämän siunatun puuhan olette tuottaneet. Jos olisitte olleet viisas ihminen ja tehneet velvollisuutenne, niin ette suinkaan olisi suinpäin vanhoilla päivillänne naimisiin syösseet, vaan olisitte..."

"No, minun täytyy sanoani, että majuri on oikeen kohteliaisuuden esikuva! 'Vanhoilla päivillä', sanoo se, joka kelpaisi minulle vaikka isoisäksi. Saan ilmoittaa majurille, että ansaitsen palkkani teidän taloutenne hoidosta, enkä epäkohteliaisuuksienne kuuntelemisista."

— "Ne saa mamseli kaupanpäällisiksi, en minä niistä mitään vaadi."

— "No hyväpä tuo onkin, sillä eivät ne minkään arvoiset olekkaan, mutta, totta puhuen, ei majurin maksaisi vaivaa niitä ollenkaan ladella, kun kerran näette ett'ei kukaan niistä välitä."

Tuota kuullessa päästi majuri tavallisesti makean naurun ja kysyi ivallisesti: "mutta jos ei mamseli niistä välitä, niin miksi hän sitten lentää punaiseksi, kuin krapu?"

"Siksi, että häpeän majurin puolesta", oli mamselin silloin tapana arvokkaasti vastata —

— "Hi, hi, hii", nauroi majuri, naputellen parilla sormellaan nuuskarasiaansa, ennenkuin salli itselleen nuuskaamisen kaivatun nautinnon; "kovinpa lystikäs se mamseli nyt on; mutta minä sanon teille, niinkuin te äsken minulle: säästäkää korviani sellaisilta puheilta; eivät ne mitään toimita, sillä minä pysyn sanoissani, että kun kerran on päässyt teidän ijillenne..."

— "Majuri, nyt taitaa teitä 'kihti' taas vaivata! Ja miten on majuri sitäpaitsi lukenut raamattuansa? eikö siellä ole kirjoitettuna: 'ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla'?"

"Ja kuitenkin tahtoo mamseli, kiittämätön olento, jättää minut yksikseen!"

— "Mikäs estää majuria seuraamasta minun esimerkkiäni? Menkää naimisiin, te myös!"

— "No sieluni kautta! jos ei mamseli olisi kihloissa, niin luulisin aivan, että olette kosimishommissa. Oletteko te, kaikella kunnioituksella sanoen, oikeen viisas? Minäkö menisin naimisiin, minä joka 70 vuotta olen säilyttänyt jalon vapauteni ja sillä ajalla ollut kyllin tilaisuudessa näkemään, mitä väkeä ne naiset oikeastaan ovat — ee-ei, ystävä kulta! olenpa minä raamattuanikin lukenut ja siinä sanotaan myös: 'poikani, jos pahansuovat sinua houkuttelevat, niin älä heihin suostu' — mutta sitä lausetta ei taida _teidän_ raamatussanne ollakkaan... No, no jätämme sen asian nyt toistaiseksi."

Lukemattomia kertoja oli majurin ja hänen taloudenhoitajattarensa välillä tällaista keskustelua pidetty senjälkeen kuin tuon samaisen taloudenhoitajattaren päähän yht'äkkiä pälkähti, kuten majuri sanoi, — mennä "kosimaan nimismiestä!"

Mutta tuo majurin puhe johtui vaan pelkästä kateudesta, tuumaili mamseli. Ja aivan varmaan asia niin olikin, sillä mamseli Brummer oli kaikin puolin kunnon ihminen, rivakka ja toimelias, ja oli hänellä myös muutama satanen taalari säästöjäkin sekä sitäpaitsi hauskanlainen ulkomuoto ja — kuten majurin alustalaisten oli tapana sanoa — "hänellä oli niin lämmin ruokasydän" —. Nimitys kuuluu hiukan kummalliselta, mutta on se kuitenkin sangen kuvaava ja tarkoittaa, kuten kyllä ymmärtää, hänen huolenpitoaan kaikista jotka olivat ruumiillisen ravinnon tarpeessa. — Kun kaikki nämä ominaisuudet tuntee, niin käsittää helposti, ett'ei mamselin, miestä saadakseen itsensä tarvinnut kosia, ja että hän kyllä jo ennen 46 ikävuottaan olisi kumppanin saanut, jos vaan olisi tahtonut; hän oli nimittäin ensin halunnut vähän katsella ympärilleen, ennenkuin lahjoitti pois sekä ruumiilliset että henkiset aarteensa, ja siinä hän teki oikeen. —

Seikka nimittäin oli sellainen, että majurilla oli kaksi naissukulaista, jotka olisivat hänen talouttaan voineet hoitaa, mutta molempia hän luonnollisesti ei tahtonut, ja siksi hän nyt mietiskeli päänsä ympäri, kummalleko heistä hän tuon luottamustoimen voisi uskoa.

Toinen näistä, noin 30 vaiheilla oleva mamseli, oli jo monta vuotta ollut erään pienen koulun johtajattarena. Majuri oli hänen ainoa miespuolinen sukulaisensa ja piti hänellä siis sen nojalla olla etuoikeus paikkaan.

Toinen taas, majurin serkun tytär, oli ainoastaan 22 vuotias ja köyhä hänkin, mutta vilkas ja iloinen kuin leivonen. Ja näitten ominaisuuksien perustuksella majuria oikeastaan olisi haluttanut ottaa hänet, mutta pelkäsi, ett'ei hän, nuori kun oli, ehkä voisi kunnolleen suoriutua tehtävissään, sillä majuri itse oli aivan pikkumaisuuteen saakka säntillinen —.

Eräänä päivänä kun hän taas tavallista tarkemmin tuumiskeli _kummanko_ näistä valitseisi — jotenkin vähän kun tunsi kumpaistakin — juolahti mamseli Brummerille mieleen eräs tuuma:

"Kutsukaa heidät kummatkin kesäksi tänne, älkääkä mainitko mitään minun pois lähdöstäni syksyllä, niin saatte sitte nähdä, kumpaisesta enemmän pidätte".

"Tuo ajatus ei, pahuus vieköön, ole niinkään tuhma", myönsi majuri. — "Minä kutsun heidät tänne — kouluihmisellähän on lupa-aikansa muutoinkin — niin saan nähdä — ehk'ei heistä kelpaa kumpikaan".

Tämän kutsun seurauksena oli, että muutama päivä ennen juhannusta vaunut pysähtyivät ison käytävän eteen majurin tilalla Grunkenborg'issa. —

Vanhempi vieraista, mamseli Egeria, astui ensin vaunuista ja syleili juhlallisesti majuria, joka oli miltei tulla hiukan hämilleen tämän arvokkaasta käytöksestä.

— "Olette kutsuneet minua, jalo, isällinen ystävä!" huudahti hän kyynelsilmin — "tahdotte kerran vielä nähdä minut kodissa, jossa en ole ollut sitte lapsuuden päivien kiitos siitä, sukulaiseni! ja uskokaa pois, että hyvin tarvitsen tätä virkistystä vaivaloisen työn jälkeen — jospa voisin olla _teillekin_ joksikin huviksi!"

Tuo kuuluu varmaan heränneisiin taikka on hän paljosta romaanin luvusta ihan hullu, ajatteli majuri, salaisella pelvolla katsellen pitkiä pellavankarvaisia kiharoita, jotka tuulessa liehuilivat. Varjelkoon minua Jumala tuosta! —