Part 4

— "Tässä _minäkin_ olen", huudahti iloisesti toinen tulijoista, mamseli Eva, "mutta ei minusta taida sedälle suurta iloa olla, sen sanon jo edeltäkäsin, sillä minä aijon varmasti kuljeskella metsissä ja mailla päivät pitkät — kun kerran on niin onnellinen, että pääsee maalle, niin pitää myöskin osata nauttia siitä — kiitos vaan, setä, kutsusta! Oikeen hauska oli tänne tulla."

Pari oivallista täydellisen naisen esikuvaa, tuumaili majuri: toinen haaveellinen, teeskentelijä ja lahkolainen; toinen sellainen, joka ei muuta ajattele, kuin itseään ja omaa huviaan. — Ah, senkin mamseli Brummer nimismiehineen! Koko onnettomuuteni on hänen syynsä — kadunpa melkein, ett'en itse häntä kosinut.

Kului muutama päivä.

Egeria mamseli koetti parastaan omalla tavallaan huvittaakseen sukulaistaan. Hän ei ainoastaan seurannut häntä kaikkialla, vaan hän suorastaan ahdisti häntä, tarjoutuen ääneen lukemaan milloin sanomalehteä, milloin jotakin vanhanaikaista äärettömän huvittavaa romaania, jossa hän aina löysi sankarin hyveiden ja täydellisyyksien joukossa yhtäläisyyksiä hänen jalon sukulaisensa luonteen kanssa. —

Vaikka majurilla toisinaan olikin tapana hiukan nurista tavallisissa oloissa, oli hän pohjaltaan kärsivällinen, kunnon sielu, ja siksipä hän nytkin huomasi Egerian huvitushommissa pelkkää hyvyyttä. Ja hän sietikin tätä hyvyyttä kokonaista neljätoista päivää, mutta sitte alkoi häneltä jo kärsivällisyys loppua, ja helpotuksen tunteella pyysi hän Egeriaa, kun mamseli Brummer pariksi viikoksi matkusti pois, hoitamaan taloutta, —

Ei hänen suinkaan tarvinnut pelätä saavansa kieltävää vastausta. Tuo palvelevainen mamseli ei koskaan voinut mitään kieltää jalolta sukulaiseltaan. Tuossa tuokiossa vaihtoi hän romaaninsa vispilään ja kauhaan.

Mutta kuin Eva mamseli sai tämän kuulla, niin hän, majurin suureksi iloksi, istui tuntikausia hänen kanssaan puhellen, vieläpä toisinaan laulaa helähyttikin jonkun iloisen laulun vanhan piaanon ääressä. Mutta voi niinkin sattua, että hän oli kokonaisen iltapäivän ulkona ja ilmestyi vasta illallispöytään.

Silloin majuri hiljakseen huokasi ja ajatteli, miten epävakaisia ne nuoret saattavat olla! Mutta sitte hän taas tuli ajatelleeksi, että tunti Evan seurassa oli hauskempi kuin kokonainen päivä Egerian kanssa. —

Majuri tuli jo pahalle tuulelle ja toivoi kummatkin sukulaisensa sinne, mistä olivat tulleetkin. Tapahtui silloin eräänä päivänä että majuri sai halvauksen, niinkuin oli saanut jo kerran ennenkin monta vuotta takaperin. —

Egeria mamseli huusi ja vääntelihe eikä saanut mitään aikasiksi vaikka olikin tuhansia kertoja lukenut romaaneista, miten "jalot sankarit ja sankarittaret" niissä aina tällaisissa tilaisuuksissa olivat kekseliäitä ja toimeliaita.

Eva sen sijaan, vaikk'ei ollut eläessään lukenut, kuin kolme romaania, lähetti heti yhden sanan taloudenhoitajattarelle, toisen lukkarille, joka kohta tulikin ja iski suonta sairaasta, sillä seurauksella, että tämä vähitellen alkoi tointua, joskin vielä muutaman päivän pysyi kovin heikkona, ja kun vihdoin väsymys ja heikkous olivat ohi, jätti kohtaus jälkeensä täydellisen kuurouden. —

Nyt oli todellakin sääli majuria, ja sitä ei kukaan näyttänyt paremmin käsittävän, kuin Eva tyttönen.

Kuljeskeleminen mailla mantereilla jäi nyt kokonaan; kärsivällisenä ja lempeänä istui hän vanhuksen luona ja puheli hänen kanssaan yhtämittaa kivitaulun avulla, jota jokaisen tuli käyttää, kellä majurille asiaa oli.

Myöskin Egeria mamseli koetti tällä tavoin saavuttaa jalon sukulaisensa suosiota, mutta huomasi pian, rajattomaksi harmikseen, että tämä paljoa mieluummin seurusteli nuoren ja iloisen Evan kanssa. —

Hukkaan menivät nyt kaikki hänen yrityksensä saavuttaa sitäkään vähäistä myötätuntoisuutta, jota majuri alussa oli hänelle osoittanut. Mutta viimeiseen asti tahtoi hän koetella onneaan toivossa että: "ahkeruus kovan onnenkin voittaa".

Kun hän näki kaikki jalon sukulaisensa pellot ja niityt, hevoset ja lehmät, sekä sitäpaitsi — niinkuin huutokauppailmoituksissa tavallisesti lukee — "huonekalut, taloustarpeet, liina-, pito- ja sänkyvaatteet", tunsi hän olevansa entistä hellemmin kiintynyt häneen, eikä enää voinut ajatella mahdolliseksi näiden kadottamista. —

Oli muuan iltapäivä.

Molemmat serkukset istuivat ommellen pienen pöydän ääressä; majuri istui keinutuolissa kiintyneenä sanomalehden lukemiseen.

— "Että sinä kehtaatkin puhua noin halpamaisesti, Egeria!" huudahti Eva joka hämmästyneenä ja harmissaan heitti työnsä syliinsä ja katsoi moittivasti Egeriaa.

— "Minä sen sanon ja uskallan sanoa, vastasi Egeria posket vihasta hehkuvina.

"Ei mikään muu, kuin oma etusi saa sinua päiväkausiksi istumaan ukon ääressä ja mielitellen kirjoittelemaan kokonaisia kirjoja hänen taululleen". —

— "Entä hänen onnettomuutensa!" kysyi Eva kyyneleet silmissä, "oletko todella niin kova, ett'et pidä sen ansaitsevan mitä lämpimintä osanottoa ja etkö usko, että, vaikka hän olisi yhtä köyhä, kuin hän nyt on rikas, minä kuitenkin tekisin kaikki, mitä suinkin voisin, hänen elämänsä ilahduttamiseksi?"

— "Sinä puhut hyvin", vastasi katkerasti Egeria; "vahinko vaan, ett'ei hän voi sitä kuulla. Muuten sanon sinulle, että on turhaa olla noin sulkeutunut, kuin sinä olet; minulle, sukulaisellesi, pitäisi sinun toki puhua suusi puhtaaksi, minä olen itse asiassa parempi kuin sinä, sillä minä en salaa sinulta ajatuksiani ja sanon siis että..."

— "Vaiti, Egeria!" huudahti arvokkuudella Eva, luoden kirkkaan katseensa halveksivasti Egeriaan, joka kiukusta vavisten istui pilkkahymy huulillaan. "Vaiti, Egeria! elä puhu asioita, joita rauhallisesti ajatellessasi tulisit katumaan".

— "Ah", vastasi Egeria uhitellen, "minä en kadu, enkä ota ainoatakaan sanaani takaisin. Päinvastoin minä vielä lisään, että sinä olet tehnyt kaiken, mitä olet voinut syrjäyttääksesi minut tuon vanhan ukkorahjuksen suosiosta ja siinä olet onnistunutkin. Ainoa, jota kadun, on se, että olen menettänyt aikaa häntä huvittaakseni ja häneen eloa saadakseni, mutta nyt olen kyllääntynyt siihen vaivaan ja annan palttua koko ukko rähjälle — matkustan tieheni ihan hänen nenänsä edessä!"

"Oikein tehty!" huomautti lyhyesti majuri.

Molemmilta naissukulaisilta pääsi hämmästyksen huudahdus.

Jos ukkonen olisi lyönyt Egerian jalkoihin, niin hän tuskin enempää olisi hämmästynyt ja säikähtänyt —

Mutta pari minuuttia mietittyään ryntäsi hän majurin luo ja heittäytyi tämän jalkoihin.

— "Suokaa anteeksi hetkellinen hairahdus, jalo, vääryyttä kärsinyt mies!" huudahti hän, kohottaen kyyneleiset silmänsä majuriin — "antakaa anteeksi ja uskokaa, että minä todenperästä, tulin tämän ihmeellisen tapauksen kautta, parannetuksi koko elinajakseni". —

"Jos sen uskoisin, niin todella olisin se, miksi äsken juuri niin kohteliaasti minua nimititte: 'vanha ukon rähjä'. Mutta suoden suurimman kunnioitukseni teidän tarkkanäköisyydellenne, luulen kuitenkin, että olette tällä kertaa erehtyneet ja koska myös luulen, taikka oikeammin: koska äsken juuri kuulin, että olette kyllästyneet maalaiselämän viehätyksiin, ovat hevoseni milloin tahansa käytettävänänne kaupunkimatkaa varten."

— "Ja taas sinä, lapseni!" jatkoi ukko kääntyen yhtä hämmästyneesen Evaan, "jos voit ja tahdot sulostuttaa vanhan miehen päiviä, niin luulen tuntevani sinut tarpeeksi, voidakseni tarjota sinulle tyttären paikkaa sydämessäni. Sinun epäitsekkäisyytesi ja puhdas ajatustapasi ovat suositelleet sinua! — tule syliini!"

Onnellisena tiedosta, että voi tuottaa jalolle miehelle iloa ja huvia, riensi Eva majurin avattuun syliin, sill'aikaa kun Egeria raivoissaan ryntäsi ulos, mielessään kiroten sitä hetkeä, jolloin majuri sai kuulonsa takaisin.

— "Kas niin, Jumalan kiitos!" puheli majuri, painaen isän suudelman uuden tyttärensä otsalle: "nyt ei minun enää tarvitse tuumia _kummanko_ sukulaisistani talooni otan — nyt olen valinnut".

TANSSI-ILTA JA AAMUPÄIVÄVIERAILU.

Kertomuksemme alku tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitte eräänä kylmänä marraskuun iltana Lontoossa.

Kuningatar Viktoria ja prinssi Albert pitivät loistavat tanssiaiset Englannin ylimyksille ja vieraille, joita ulkomaalaisista hoveista oli saapunut tuon mahtavan hallitsijaparin luo. Koko juhlahuoneusto, jossa kukat suloisia tuoksujaan levittelivät, loisti kuin valomeri; lumoavat, salaperäisen hämärän ympäröimät lehtimajat sisähuoneissa tarjosivat vieraille tilaisuuden tuttavalliseen seurusteluun ja vapaasen keskusteluun joko sydämen asioissa taikka politiikassa; ravintola tarjosi mitä paraimpia ja harvinaisimpia makupaloja herkkusuille ja kaikki, mitä hyvä aisti ja ylellisyys oli voinut saada kokoon, oli tänne haettu tuottamaan sen suosikeille muutamiksi lyhyiksi hetkiksi joko näennäistä taikka todellista onnea. Sillä, jos kohta monet vanhemmista vieraista, jotka tällaiseen olivat tottuneet, huolimatta iloisesta hymystään, pysyivätkin aivan välinpitämättöminä, oli joukossa nuoria, jotka täysin sydämin tästä nauttivat, jotka jo pitkät ajat edeltäpäin olivat iloinneet ajatellessaan tätä hetkeä ja luultavasti vuosikausia tulisivat sitä muistamaan, erittäinkin jos se mies taikka nainen, johon heidän sydämensä oli kiintynyt, läsnäolollaan tilaisuudelle vielä erikoisen vetovoiman antoi.

Juhlasali vilisi valtakunnan vanhimpia, sotilaita ja nuorukaisia sekä naisia mitä kallisarvoisimmissa ja hienoimmissa puvuissa. Kevyesti ja vapaasti sujui keskustelu eri ryhmissä, mielipiteitä vaihdettiin, sukkeluuksia singahuteltiin siksi, kunnes avautuivat kaksinkertaiset ovet ja sisään astui seremoniamestarin jälessä hallitsijapari tehdäkseen tuon tällaisissa tilaisuuksissa tavallisen kierroksensa vieraitten joukossa, jotka kaikkialla, missä korkea isäntäväki näyttäytyi, kumartuivat syvään ja hiljaisesti kuin rannan ruoko. Ei ketään, joka jollakin tavoin luuli sen ansainneensa, jätetty ilman hyvää sanaa ja kelle sanat eivät riittäneet, se sai ainakin ystävällisen hymyilyn. Mutta erikoisen runsaasti saivat kumpaakin lajia osakseen lordi C. ja hänen ihana tyttärensä lady Evelyn, jotka alamaisella kunnioituksella kuuntelivat heille tehtyjä kysymyksiä sekä vastasivat niihin yksinkertaisella arvokkaisuudella. Mutta vaikka lady Evelyn saikin nauttia kuninkaallisen armon kirkasta paistetta, varjosi hänen kasvojaan kuitenkin surumielisyyden leima, ja äärettömän kallisarvoiset perhekalleudet, jotka hänen tukkaansa, kaulaansa ja käsivarsiaan sädehtien koristivat, valaisivat kuin tulisoihdut kuolon morsianta, eikä kuten ilotulet nuorta, mairiteltua naista.

"Hän on erinomainen", kuiskailivat herrat puolella ja toisella, "mutta tällä hetkellä erinomainen kuin kaunis kuvapatsas, niinkuin esim. _Andromache_ ennen _Hector'in_ sotaan lähtöä..."

"Lordi C. taitaa olla taipumaton", huomautti joku; "Hector'in _täytyy_ lähteä".

"Ja jättää tanner toisten temmellettäväksi", lisäsi toinen. "Rakkaus täällä maailmassa ei suinkaan ole ijankaikkinen. Jos Hector taistelussa kaatuu, niin Andromache kyllä kyyneleensä kuivaa. Sellaista se on maailman meno".

"Poikkeuksia löytyy", tarttui puheesen muuan jalon näköinen nuori mies; "lady Evelyn pysyy ihanteelleen uskollisena. Hänen hiljaisessa olennossaan on voima, joka ei ole tavallinen hänen ikäisilleen eikä hänen sukupuolelleen ja joka ei koskaan salli hänen alentua, sillä uskottomuus on alentumista".

"Herrani", nauroi eräs kunnialegionan jäsen, "tiedättekö että tuolla puheellanne heitätte sodan hansikkaan yhdeksälle kymmenettä osaa ihmiskunnasta?"

"Olkoon se heitetty", vastasi nuorukainen tyynesti. "Ikävä vaan että tätä sodan kehoitusta ei kukaan todella korviinsa ota, sillä uskollisuus on jo niin vanhanaikuista, ettei hyvinkään monella ole halua sen puolesta taistella; mutta jumalallinen hyve se kaikissa tapauksissa on ja sen vuoksi myös yläpuolella kaikkea ivaa ja pilkkaa."

"Epäilemättä se sitä on", vastasi huolettoman kohteliaasti herra, osoittaen selvästi itsekin kuuluvansa tuohon yhdeksään kymmenettä osaa ihmiskuntaa.

"Kuvapatsas on saanut eloa ainakin hetkeksi", sanoi joku joukosta, nähdessään kuinka _Andromache_ tarttui käsivarteen, jonka _Hector_, nuori, erinomaisen kaunis sotilas, syvään kumartaen hänelle tarjosi, ja sitte voiton hymy huulillaan, vei kaunottarensa tanssin pyörteesen.

Ja tosiaankin: kuvapatsaasen oli tullut eloa.

Tummiin silmiin tuli loiste, jonka valossa nuori mieskin näytti kirkastuneelta. Rakkaus, voimakkaampi kuin mitkään seuraelämän säännöt, sai heidät kokonaan unohtamaan missä olivat, unohtamaan tuhannet silmät, jotka heitä katselivat, unohtamaan että he tanssivat tulivuoren äärellä, tanssivat jäähyväis-kieltäymyksen- ja epätoivon tanssia...

Lady Evelyn tiesi tarkoin, ett'ei hänen isänsä valtiollisista syistä koskaan tulisi antamaan tytärtään puolisoksi nuorelle, rohkealle vastapuolueen miehelle; hän tiesi myöskin, että samanen nuori mies ei koskaan tulisi kieltämään vakaumustaan, ei minkään asian vuoksi maailmassa, ei edes voittaakseen sitä naista, joka hänelle oli kallein kaikista. Hän tiesi tämän kaiken ja kunnioitti sitä enemmän tuota miestä, josta hänen tänä iltana piti erota pitkiksi ajoiksi — ehkäpä ainiaaksi. Eivät he kättä voisi toisilleen ojentaa muutoin kuin isän haudan yli, mutta lady Evelyn oli yhtä hyvä tytär, kuin hän oli uskollinen rakkaudessaan. Ei laskeutunut hän levolle yhtenäkään iltana, ennenkuin oli isänsä kaikkineen uskonut Luojan haltuun samalla rukoillen itselleen kärsivällisyyttä ja voimaa. Mutta nyt, nyt kuului tämä lyhyt hetkinen vielä hänelle ja nyt tahtoi hän nauttia, voidakseen sen muistosta elää ehkä koko elämänsä ajan; nyt tahtoi hän vajota niin syvälle noihin silmiin, jotka rakkautta säteillen häneen katsoivat, ett'ei kenenkään kuva maailmassa voisi tunkeutua hänen ja tämän rakkautensa esineen väliin; nyt tahtoi hän täysin siemauksin nauttia sen äänen kaiusta, joka soi hänen korvissaan kuin suloisin soitto; _nyt_...

Mutta voi sinua, sinä lyhyt, lahjomaton hetkinen, miten pian meiltä pakenetkaan, varsinkin silloin, kuin muassasi tuot vähänkään onnen hohdetta! Vahakynttiläin loiste himmeni, ruusut painoivat alas lakastuneet päänsä, poski toisensa jälkeen kalpeni ja pian oli loistava juhla lopussa. Kuninkaalliset henkilöt olivat jo poistuneet ja kohta, heidän esimerkkiään seuraten kiiruhtivat myös korkea-arvoisimmat vaunuihinsa, jotka pitkissä riveissä odottivat heitä linnan kartanolla. Siellä lyhtyjen valossa saattoi nähdä "pikakuvia" monenmoisia, toisinaan sangen vaikuttaviakin: näet siellä esim. vanhan jalosukuisen miehen kylmät, jäykät piirteet, kun hän heittäytyy vaunun kulmaan; näet nuoren miehen sekunniksi vaan kumartuvan suutelemaan hentoa valkeaa kätöstä, jossa kimalteli ihana jalokivi, (hansikas lepäsi nuorukaisen rinnalla) viimeinen silmäys vielä täynnä tuskaa ja rakkautta, tukahdutettu huokaus, syvä kumarrus — ja kaikki on ohi.

Ja seuraavassa tuokiossa kuului piiskan läimäys, kevyet ajopelit vierivät pois, samalla kun kaksi ihmissydäntä oli murtumaisillaan sanomattomasta surusta.

Tultuaan syrjäiseen makuuhuoneesensa, lähetti Evelyn kamarineitsyensä pois saadakseen olla yksin vaihtelevine ajatuksineen. Heitettyään päältään valkoisen, raskaan atlassipukunsa, asettui hän, ainoastaan hieno, reikäompeleilla koristeltu, aluspuku yllään, ison peilin eteen, irroitellen tukastaan perhekoristuksia, joista jokainen oli kokonaisen omaisuuden arvoinen. Hän oli mielestään, kuin nunnakokelas, joka on koevuotensa kestänyt ja nyt on valmis ottamaan luostarihunnun yllensä. Hänen pitkät vaaleat kiharansa valuivat raskaina olkapäille, ikäänkuin odottaen hetkeä, jolloin leikkaajan sakset ne päästä irroittaisi. Ja sitte — sitte? Jaksaisiko hän elää, elää sittenkin, kun, hän elämänsä toiveet oli uhriksi antanut? Varmaan hänet jonakin aamuna löydettäisiin ristiinnaulitun kuva käsissään, hengetönnä olkivuoteelleen! Niin ylenmäärin kiihoittunut kuin hänen mielikuvituksensa olikin, ei hän kuitenkaan tätä ajatellessaan voinut olla katsahtamatta peiliin, johon kuvastui hänen vuoteensa, jota kullatut leijonan jalat kannattivat ja pehmoiset musliiniverhot sulavasti suojasivat ja joka oli loistava vastakohta sille luostarikuvalle, jonka hän juuri oli mielessään luonut. Voisiko tällaisena yönä etsiä lepoa tuossa, kyseli hän itseltään, vielä kerran katsellessaan lämpöistä vuoteensa kuvaa peilistä, ja päästäessään viimeistä jalokivikoristetta tukastaan. Silloin... äkkiä puistatti kova väristys hänen ruumistaan; silmäterät laajenivat, hän tahtoi huutaa, pyytää apua, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, sanatonna luhistui hän tuolilleen, voimatta ajatella, puhua tai toimia. Tahtomattaan ummisti hän silmänsä ja tuntui kuin olisi hän ollut putoamaisillaan jostakin hyvin korkealta alas syvyyden kuiluun, sill'aikaa kuin pilvi toisensa jälkeen kokoontui hänen ympärilleen uhaten häntä tulella ja jyrinällä. Mutta tätä heikkoutta kesti vaan hetkisen ajan. Jo seuraavassa tuokiossa saavutti hän mielenmalttinsa, puhalti sammuksiin muut tulet, paitsi kaksihaaraisen hopeaisen kynttiläjalan, jonka hän tapansa mukaan asetti yöpöydälleen palamaan. Ja sitte, laskeutuen polvilleen, hän kuuluvalla äänellä vuodatti sydämensä palavassa rukouksessa Jumalan eteen. Hän rukoili niin kuin rukoilee uskova sielu, nähdessään valon välkkeen kauan kaivatun kodin asunnoista tuolla ylhäällä, niinkuin rukoilee se, joka viimeisen kerran on katsellut sitä, mikä hänelle maailmassa on rakkainta ja vihdoin kuten se, joka uskon varmuudella odottaa jälleen näkemisen hetkeä:

"Kaikkivaltias Jumala, joka rakkaudella jokaisen kohtaloita ohjaat, suojele kallista, vanhaa isääni sekä sielun, että ruumiin puolesta! Salli hänen viettää vanhuutensa päivät huoletonna, yönsä rauhassa levätä taikka, jos näet hyväksi koettelemuksilla hänen harmaata päätään taivuttaa, niin tee se lempeästi, lievennä sen kovuutta, kuten lievennät tuulen, joka paljaaksi kerittyä lammasta runtelee. Suo minun käteni, jos hyväksi näet, olla hänen vanhuutensa tukena, mutta joll'ei, niin kanna itse häntä rakkautesi käsivarsilla isän kotiin, jossa kerran, Jesuksen armosta ja hänen avullaan, kaikki saamme toisemme kohdata!

"Ja sinä sydämeni valittu, kihlattuni Jumalan kasvojen edessä, jonka kenties viimeisen kerran äsken näin, siunattu ole sinä! Suojelkoon Herra sinun tiesi ja polkusi; vaella kuolemankin keskellä, kuin lapsi ruusustossa ja älä ikinä epäile minun rakkauttani ja uskollisuuttani! Jumala sinut minulle on antanut, hänen voimalliseen suojaansa uskon minä sinut nyt ja joka päivä ja hänen nimessään me kerran vielä yhdymme joko elämässä taikka kuolemassa!

"Ja itselleni — oi Isäni, mitäpä voisinkaan muuta rukoilla, kuin että minulle antaisit anteeksi kaikki, mitä rikkonut olen tänään ja joka päivä joko tahallisesti taikka tahtomattani! Sinä näet minun sekä rakkauteni että heikkouteni, haluni ja kykenemättömyyteni! En rukoile sinua suojaamaan elämääni; menettele sen kanssa miten tahdot, tiedänhän ett'ei varpunenkaan maahan putoa ilman sinun tahtoasi. Mutta sieluni puolesta minä rukoilen, että Jesuksen ansion tähden ottaisit sen luoksesi, milloin hyvänsä minut täältä kutsunetkin. Ja silloin, hyvä Isä, nukun minä turvassa sinun suojassasi, vaikka kaikki kuolon vaarat minua pyytäisivätkin ahdistaa. Jos Jumala on kanssani, niin kuka voi olla minua vastaan? Hänen käsiinsä minä lapsellisesti luottaen, uskon sekä ruumiini että sieluni nyt ja ijankaikkisesti — amen!"

Ja pyhän innostuksen valtaamana kohottausi nainen polviltaan ilman pelkoa, ilman tuskaa ja ahdistusta. Vielä kerran pani hän kätensä ristiin ikäänkuin kiitokseen, sekä laskeutui sitte, enempää riisuutumatta vuoteelleen, sammutti rauhallisesti kynttilät ja veti hiljaisesti valkeat verhot vuoteensa suojaksi.

* * * * *

Kymmenen vuotta tämän tapahtuman jälkeen nähtiin erään Lontoon isoimman kirkon edustalla pitkä jono vaunuja ajajineen ja livrépukuisine palvelijoineen odottamassa korkea-arvoisia ajajiaan.

Urkujen mahtavat sävelet kaikuivat kirkon ulkopuolellekin suurelle väkijoukolle, joka ei ollut kirkkoon mahtunut ja kun ne taukosivat, nousi puhumaan muuan saarnaaja, joka jonkun aikaa oli ollut yleisenä puheenaiheena tuon miljoona kaupungin kaikissa piireissä aina työmiehen perheestä valtiomiesten vieläpä hovinkin piiriin saakka. Tuo köyhä lähetyssaarnaaja oli vuosikausia vaikuttanut Hindostanissa ja nyt, palattuaan kotimaahansa, hän erinomaisella kaunopuheliaisuudellaan veti joukottain innostuneita kuulijoita kaikkialle, missä hän vaan puhui. Kun näki hänen lempeän ja innostuneen katseensa ja kuuli hänen hyvästi valitut ja syvällä sointuvalla äänellä lausutut sanansa tuli vakuutetuksi siitä, että ne tulivat lämpimästä ja rikkaasta sydämestä. Kaikki "työtä tekeväiset ja raskautetut" kuulivat uudestaan heränneellä toivolla hänen lohdullista puhettaan ja niitten, jotka nuoruutensa päivinä olivat saaneet kuulla ainoastaan miellyttäviä valheita taikka mairittelun unettavaa myrkkyä, täytyi nyt, joko tahtoen taikka tahtomattaan, avata korvansa totuuksille ja varoituksille, joita tämä vakava opettaja heille rakkaudella esitti. Mutta kaikki näistä saarnoista jotakin saivat ja myös itse jotakin antoivat; ne erosivat tavallisista saarnoista kuin kesän herttainen lämmin syksyn viileistä päivistä.

Lähellä alttaria istui muuan samettipukuinen, hienopiirteinen, murheisen näköinen nainen — lukija hänet tuntee: se on lady Evelyn. Vaikka vielä verrattain nuori — tuskin täyttänyt kolmeakymmentä, on hän vetäytynyt erikseen suuren maailman elämästä ja osoittaa suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Elämä oli ollut kova hänelle ja kuolema, jota hän ilolla olisi tervehtinyt, viivytti tuloaan, viivytti vielä ehkä hyvinkin kauan. Hartaudella oli hänen katseensa kiintynyt saarnaajaan, joka syvällä lämmöllä puhui uskon varmuudesta elämässä ja kuolemassa sekä rakkauden pyhästä luottamuksesta. Oli niin hiljaista tuossa suuressa temppelissä, että opettajan puhe pienimpinikin äänen värähdyksineen kuului jokaiselle, vallaten ja mukaansa temmaten. Ja kun hän amen'ensa pyhällä luottamuksella lausui, löysi se vastakaiun tuhansien sydämissä ja hiljaiset kyyneleet kostuttivat monen poskia, kuten virvoittava kesäinen sade laihoja, runsasta satoa ennustaen. Hiljaisesti poistuivat ihmiset kirkosta ja vaunut toisensa jälkeen vierivät pois. Mutta monet niistä, jotka eivät sisään päässeet, jäivät edelleenkin ulos odottamaan, että saisivat edes vilahdukselta nähdä tuota kuuluisata saarnaajaa. Ja kun hän tuli ja paljastetuin päin tervehti suurta väkijoukkoa, kuului siinä suhina, kuului kuin puoliääneen lausuttu siunaus. Mutta oliko tuo todellakin sama mies, joka äsken pää pystyssä, silmät säkenöivinä oli puheellaan ihastuttanut tuhansia? Näyttihän hän silloin nuorelta, voimakkaalta ja kauniilta? Ja nyt — kulki hän kumarassa, nöyränä, niin aivan kärsivän näköisenä! Kirkkaassa päivän valossa eroitti selvästi hänen kasvoissaan syvät rypyt, jotka puhuivat taisteluista, kieltäymyksistä, tuskasta ja murheesta "hamaan kuolemaan saakka". Mutta niissä oli samalla jotakin siitä Jakobin ihanasta voimasta, joka sanoo: "En minä päästä sinua, ennenkuin siunaat minua!"

Oli hän millainen tahansa, niin hän kuitenkin oli toisellainen kuin yksikään heidän entisistä saarnaajistaan, ja he tahtoivat nyt hänelle ilmoittaa, että, he hartaasti halusivat taas kohta häntä kuulla. Tällä hetkellä heille oli tarpeeksi, kun saivat katsellakin häntä, niin kauan kuin vähääkään saattoi eroittaa, ja vasta sitte, kun hän katosi läheisen talon käytävään, hajosi väkijoukko kulkien hiljaisena ja miettiväisenä kukin tietään.

Lady Evelyn istui huoneessaan sohvan nurkassa syviin mietteisiin vaipuneena. Hän muisteli murheista menneisyyttä sekä ajatteli lohdutuksen sanoja, joita äsken oli kuullut. Olipa tuolla miehellä kykyä selittää ihmisten ajatuksia ja tunteita, oli kykyä herättää toivoa ja tehdä onnelliseksi! Miten lienee hänen oma elämänsä kulunut? Ei suinkaan ilman kovia taisteluja; siltä hänestä tuntui. Mielellään olisi hän tahtonut tulla hänen kanssaan tuttavaksi, ottamatta itse kuitenkaan ensi askelta. Ei hän tahtonut olla sellaisten vanhojen hupakkojen kaltainen, jotka sekä sopivassa että sopimattomassa tilaisuudessa vaivasivat lääkäreitään ja sielunpaimeniaan joko vähemmän taikka enemmän mitättömillä asioilla. Mutta jos sattuisi —

Samassa näki hän ovessa varjon ja kääntyi katsomaan. Siellä seisoi hänen isänsä aikuinen vanha palvelija joka kunnioittavasti tarjosi hopeatarjottimella erästä korttia. Lady Evelyn viittasi hänet luokseen, otti kortin ja luki siitä:

Mr Astley Fervyn.

"Tuo hänet sisään", sanoi hän palvelijalle, samalla kun hänen kaunis katseensa vielä kerran hämmästyneenä luki nimen kortissa, saman henkilön nimen, jota hän äsken juuri oli ajatellut.

Luonnollisella iloisuudella meni hän vastaan vierasta, jonka kasvoja hänen ensisilmäyksellä oli vaikea erottaa, sen syvän ja kunnioittavan kumarruksen tähden, jolla tulija häntä tervehti kuten alamainen ruhtinastaan.

"Mikä tuottaa minulle ilon ottaa vastaan näin arvokasta vierasta", alotti puhelun lady Evelyn ystävällisesti, osoittaessaan vieraalle istumapaikkaa läheisyydessään.

"Ensiksikin minun katumukseni", vastasi syvästi liikutettuna lähetyssaarnaaja, vaipuen puoleksi polvilleen hämmästyneen ladyn eteen, "ja toiseksi olen tullut tänne sanansaattajana."

"Mutta taivaan nimessä mitä ajattelette, herra pastori! Te tuollaisessa asemassa minun edesssäni... minä en käsitä tarkoitustanne vähääkään... te, jota en tunne muutoin kuin kuuluisana saarnamiehenä, josta koko Lontoo nykyään puhuu..."

"Ja jos niin on, mylady, jos minusta todellakin puhutaan, jos jossakin määrin voin olla hyödyksi, lohduttaa, ojentaa — niin ketä minun, lähinnä Jumalaa, on siitä kiittäminen?"

Lady Evelyn alkoi todenperästä käydä rauhattomaksi. Eihän äkkinäiset mielenhäiriöt olleet niinkään harvinaisia... Salaa vilkaisi hän ovikelloon eikä vastannut mitään.

"Olette ihmeissänne, mylady", puheli vieras edelleen, käyden yhä kalpeammaksi ja silmissä omituinen loiste, "te olette ihmeissänne ja se onkin luonnollista. Te ette tunne minua, mutta minä tunsin tänään kirkossa teidät heti. Minun täytyy johdattaa mieleenne jo monta vuotta sitten tapahtuneita asioita. Muistatteko erään illan kymmenen vuotta takaperin, jolloin tulitte hovitanssiaisista..."

Vaistomaisesti säpsähti lady Evelyn.

"Armoa, mylady, minun kasvoni ne silloin teitä pelästyttivät; minun julkeat, syntiset käteni ne ajatuksissa jo tavoittivat teidän jalokiviänne, joita te ilman epäilystä siroittelitte ympärillenne. Ollessani sänkynne alla, näin kyllä teidän kauhunne huomatessanne minut peilistä, jota en ollut älynnyt lukuunottaa ja olin varmasti päättänyt että, jos te huudatte apua taikka yritätte paeta, karkaan päällenne ja — oi mylady, minulla voisi olla tällä hetkellä murha omallatunnollani, sillä olin silloin sellaisessa mielentilassa, jolloin ihminen ei mitään punnitse. Olin kadotettu, hävinnyt, mielipuoli... Jääköön kertomatta, miten sellaiseen tilaan jouduin, koska en voi olettaa, että teillä olisi halua kohtaloitani tietää. Lyhyesti mainiten, minä siis vaan kerta toisensa perästä petin omaisteni toiveet ja tuhansien hyvien päätösten jälkeen minä yhtä monta kertaa lankesin, niin että minusta lopulta tuli sekä varas että murhaaja, ainakin olivat ajatukseni sellaiset, vaikka Herra armossaan esti minut itse työstä käyttäen teitä välikappaleenaan. Sillä sinä hetkenä, jona te, mylady, uskalsitte jäädä paikoillenne, vaikka tiesitte minun läsnäoloni; uskalsitte rukoilla silloin kuin joku toinen olisi paennut; uskalsitte jättäytyä kuin viaton lapsi Jumalan haltuun, vaikka tiesitte pahantekijän käden jo olevan ojennetun ylitsenne — silloin, mylady, minä ensi kerran eläissäni käsitin, kuinka jalo ihmissielu saattaa olla. Ehkäpä, niin ajattelitte te, hänen sydämensä heltyy, kuullessaan millaisella luottamuksella minä uskon kohtaloni _Hänen_ käsiinsä, jolla kaikkivalta on. — Ja sydämeni heltyi, mylady; häpesin halpamaista aijettani. En tahtonut, että te, heikko, turvaton lapsi, olisitte vahvempi minua ja poistuin koskematta jalokiviinne — te tiedätte sen kyllä, te joka sykkivin sydämin kuuntelitte poistuvien askelteni etenemistä. Seuraavana päivänä olin matkalla Ameriikkaan, tehden työtä laivalla elatuksekseni kuin halvin työmies, vaikka kasvatukseni tähän asti — häpeäksi mainiten — olikin tarkoittanut joka suhteessa tasoittaa ja raivata tieni maailmassa mahdollisimman tasaiseksi ja mieluisaksi. Saavuttuani onnellisesti tuohon uuteen maahan, menin lähetyskouluun ja valmistausin lähetyssaarnaajaksi. Miten sitä ennen ja koko sinä aikana olen saanut taistella ja kärsiä, sitä ei saata sanoin kuvata; ainoa lohdutukseni on, että Herra sen tietää.

"Noin kahdeksan vuotta sitten jouduin erääsen hindulaiskylään, jossa äsken alkuasukkaat ja englantilaiset olivat keskenään taistelleet. Sotapappi oli sairastunut ja minut haettiin lasarettiin, antamaan muutamille kuoleville viimeistä lohdutusta. Ah, mylady, älkää noin kalvetko — tuon teille suloisia sanomia... Kuolevain joukossa oli eräs nuori mies — te hänet kyllä tunsitte — joka kuumeen kiireessä viittasi minua luoksensa. Miten hyvin muistankaan hänen jalon muotonsa, vaikka siitä jo onkin kulunut kahdeksan vuotta! Näen vieläkin ilon välähdyksen hänen silmissään saatuaan kuulla, että olen lähetyssaarnaaja. 'Olette englantilainen ja palaatte kerran takaisin rakkaasen Englantiin. Viekää silloin mukananne kuolevan tervehdys!' Hän mainitsi silloin teidän nimenne, ja voi, millä erinomaisella rakkaudella hän sen teki! 'Sanokaa hänelle', kuoleva sortuneella äänellä minulle kuiskasi, 'että hän oli minulle kallis viimeiseen hetkeeni saakka ja antakaa takaisin tämä hänen ainoa lahjansa, muisto elämäni suloisimmasta ja katkerimmasta illasta!'"

Lady Evelyn nousi äänettömänä liikutuksesta ja ojensi kätensä ottamaan pientä paperikääröä, jonka lähetyssaarnaaja syvään kumartaen hänelle antoi. Ei hänen tarvinnut sitä avata tietääkseen että siinä oli pieni valkoinen hansikas, jota uskollisesti oli säilytetty monenlaisten kohtaloiden vaihdellessa.

Yksi ainoa suuri kyynel vieri hitaasti lady Evelyn poskelle ja siitä alas käärölle, jota hän vapisevin käsin piteli ja hyvään aikaan ei heistä kumpikaan puhunut sanaakaan.

"Ja nyt, mylady", kysyi vihdoin lähetyssaarnaaja nöyrästi, "uskallanko toivoa saavani teiltä anteeksi?"

"Herrani", sanoi lady Evelyn, ojentaen hänelle lämmöllä molemmat kätensä, "sanantuojana olette minua kohtaan runsain määrin sovittaneet sen mitä olette rikkoneet. Minä olen opettanut teitä elämään ja te minua elämässä keveämmin kärsimyksiä kantamaan; olemme siis kuitit. Tämä kihlattuni tervehdys on minun elämäni ehtoolla oleva kuin kirkas heijastus ylevämmästä maailmasta. Siellä me kerran toisemme tapaamme ikuisessa ilossa".

"Vieläkin yksi kysymys", jatkoi saarnaaja hetken vaitiolon jälkeen; "voitteko enään koskaan luottaa minun aikeitteni rehellisyyteen, voitteko kuulla minun saarnaavan sanaa pahentumatta siitä, kun nyt tiedätte kuka olen ja mikä olen ennen ollut?"

Kaunis ilme kasvoissaan vastasi lady Evelyn: "tähän kysymykseenne vastaan raamatun sanoilla: 'taivaassa on oleva suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse'. Ja omasta puolestani lisään minä: 'suokoon Jumala, että voisin taistella yhtä rehellisesti, kuin te olette tehneet!'"

Lähetyssaarnaajan rinnasta putosi kuin suuri paino ja kun hän, vielä tunnin ajan keskusteltuaan lady Evelyn kanssa, astui katua kotiinsa, oli hänen ryhtinsä suorempi ja astuntansa keveämpi.