Part 5

Mutta lady Evelyn istui jälleen yksin huoneessaan, kuten pari tuntia sitten, talvisen hämärän vähitellen kiehtoessa vaippaansa esineen toisensa jälkeen, viimeksi kätkien sen pienen, valkoisen hansikkaan, joka silloin ja pitkät ajat jälkeenkinpäin sai monta kaipauksen ja rakkauden silmäystä.

KAKSI LESKEÄ.

Kirkkaasti valoi kevätaurinko loistettaan yli Tukholman, runsaasti valaisten sen leveämpiä katuja ja lähetellen elvyttäviä säteitään kapeammillekin, vieläpä jonkun valojuovan, ikäänkuin koetteeksi, pilkistämään soliin ja käytäviinkin.

Torilla ja kaduilla vilisi somasti puettuja lapsosia hoitajineen; naisia raikkaissa kevätpukimissa sekä herroja uuden uutukaisissa kevättakeissa ja lasikakkulat nenällä.

Kaartin kasarmista tuli vahtiparaati kiiltävine painetteineen ja punaisine höyhentöyhtöineen ryhdikkäästi marssien pitkin suurtakatua vilkkaitten sävelten tahdissa, edessä, sivulla ja takanaan koko lauma lapsinulikoita, piikoja ja katupoikia, jotka eivät ikinä väsy katselemasta tuota verratonta paraatia. Siinä oli iloa ja elämää.

Mutta tuossa aivan lähellä, eräällä sivukadulla tarjoutui toinen näky; kuoleman, kaipauksen ja vakavuuden kuva. Leveä, äsken tuoreilla kuusen havuilla peitetty tie, joka johti kauniin, kolmikerroksisen talon portilta, sekä siitä vähän matkan päässä olevan mitättömän puutalon edustalta, ilmaisi, että sitä myöten oli kohta kuljetettava kahta väsynyttä matkamiestä heidän viimeiseen leposijaansa. Muhkeat ruumisvaunut liehuvine valkeine höyhenineen, odottivat kolmikerroksisen rakennuksen edessä, sill'aikaa kun puuhökkelin edustalla oli kehnoin musta puulaatikko, mikä konsanaan lienee matkaa tehnyt elämän ja kuoleman naapuritalojen välillä. "Puulaatikon" takana odottivat yhdet ainoat ajoneuvot, mutta höyhenkoristeisten ruumisvaunujen jälessä seisoi kokonainen jono toisia vaunuja, joitten ikkunoista näki naisia hienoissa surupuvuissa, kukkavihkot sylissä ja muoto murheellisena, kuten asiaan kuului, ja herroja, jotka istuivat joko välinpitämättöminä taikka salavihkaa tarkastellen ihmisjoukkoja, joita oli kerääntynyt katukäytäville saattoa katsomaan.

"Kylläpä sillä herrasväellä pitää olla komeata!" huomautti muuan matami, kädet esiliinan alla, naapurilleen, eräälle "rouvalle", joka, nenä punaisena ja hallistunut liina harteilla, seisoi hänen vieressään.

"Ei ne siitä sen autuaammiksi tule", lohdutteli tämä, "mutta onhan tuota väliin hauska katsella. Tässä viime viikolla minä olin katsomassa kolmia hautajaisia, joista yhdet varsinkin olivat aivan erinomaisen hienot suruharsokoristeineen ja surumusiikkineen — niin, tietystihän matami ne itsekin näki, turhahan minun niistä on puhuakaan. Nehän olivat hänen ylhäisyytensä V:sen hautajaiset, sen, joka asui Kuningattaren kadulla 79."

"En minä niitä nähnyt, sillä olin silloin kipeänä. Kyllähän tässä alituiseen saa työtä tehdä ja vaivaa nähdä, vaikk'ei ihmisellä sen vertaa terveyttä ole, että edes saisi olla mukana jossakin viattomassa huvituksessa. Olikohan tuo rikas, tämä kapteeni tässä?"

"Rikasko? Vieläpä mitä — mutta kaunis oli mies ja reima mies ja naimisissa hienon ja ylhäisen tytön kanssa, joka oli yhtä köyhä kuin hän itsekin, joten ne sopivat yhteen kuin vakka, ja kansi. Mutta se on selvä, että hienoa heillä kuitenkin oli, ainahan tuollaisilla ihmisillä sitä on. He lainaavat toiselta ja maksavat toiselle, ja lopuksi perii paholainen ne kaikki, kuten täti vainaallani oli ennen aikaan tapana sanoa".

"Onko niillä lapsia? — Tyrki vähemmin, sinä siellä takana, senkin lurjus!"

"_Tekö_ niin sanoitte, hyvä! Mutta kun ihminen on noin lihava niin voisi pysyä kotonaan!"

"Sinäkö se ruokani maksat, mokomakin pakarinahjus? Mene kotiisi rinkeliä kiertämään ja anna kunnon ihmisten hoitaa itse itsensä".

"Hoitaako itse itsensä? Totta kai, sillä jos teidätkin pitää kunnon ihmisiin lukea, niin en minä ainakaan halua hoitajana olla. Mutta vetäkää vatsa sisään vain, sen neuvon minä teille annan, taikka voivat ne sitä pian sururummuksi luulla!"

"Nykyajan poikanulikoissa sitte ei ole häpyä ei nimeksikään", äkäili matami "rouvaan" kääntyen.

"Ei niissä sitä milloinkaan ole ollut", vakuutti tämä. "Matami kysyi, josko noilla tuolla oli lapsia. On heillä kaksi pientä tyttöä — kyllä ne täällä mukana ovat, kohta me ne näemme — noin kuuden ja kahdeksan vuoden vaiheilla. Ja-a, voi mun päiviäni jos sielläkin konkurssi tulee, niin saa suku koko lauman niskoilleen, sillä se rouva sitte ei osaa niin mitään, sen kuulin sisareni tyttären serkulta, joka on tuttu talon 'köksän' kanssa. Hiljaa, tuolla kannetaan tarjottimella jotain kuskillekin. No, katsos vaan! Oli siinä jäätelöä piisaamaan asti — eivät ne tuollaiset ihmiset ikinä säästämään opi! Mutta kerskailua se on kaikkityyni. Kuuleeko matami, joko soitetaan? Vai jo, no sitte ne kohta tuovat ruumiin. Kas tuossa, mitäs minä sanoin? Jaa, jaa, sitä tietä meidän kaikkein on kulkeminen. Ajatelkaas, millainen joukko kukkasia ja seppeleitä! Peittävät kannen ihan kokonaan. Ja miten leveä rimpsu lakanassa ja noin korea levy kirstun päässä ja hopeajalat kirstussa! Nouskaapas, matami, varpaillenne, jos voitte, ja koettakaa lukea mitä siihen levyyn on kirjoitettu! Kas, tuossa tulee leski — voi raukkaa, kun on itkettynyt! Entä pikku tytöt. Aika somat ovat suruharsohatuissaan pitkine vaaleine kiharoilleen, sitä ei voi kieltää!"

"Tuo on varmaan joku sukulainen, tuo jolla on leveä harso hatun ympärillä, ja joka nyt juuri tulee?"

"Kapteenin veli, matami hyvä, ei enempää eikä vähempää, ja hän on joku erinomaisen hieno ja korkea-arvoinen herra siellä oikeuksissa, vaikk'en minä osaa sanoa mikä. Mutta se taitaa olla jäykkä herra, niin että sääliksi käy leski raukkaa, jos hän joutuu sen kanssa tekemisiin. Ei, mutta katsokaas, mitä kyytiä ne menevät, niinkuin olisi tulipalo jälessä, eivät ne vaan tahdo köyhälle raukalle näyttää niin mitään."

"Oliko rovasti mukana?"

"Oli varmaan, luulen ma! Harmi, kun eivät enää saa haudata kaupunkiin, niin olisi matami saanut kuulla korean puheen, sillä kyllä ne papit silloin aina koreasti puhuvat, kun saavat hyvän hautajaismaksun. Luuleeko matami, että yksikään ihminen sanoo ainoatakaan hyvää sanaa maisteri Lundh'ista tuolla, hänestä, jota nyt juuri kantavat portista ulos? Ei niin sanaakaan! Mutta kunnon mies hän kuitenkin oli, sanon minä. Ja rehellinen, kunnon ihminen on hänen vaimonsa myös, silloin kun tarvis vaatii, sillä hänen isänsä oli apulaispappi maalla, vaikka olikin köyhä, niin että lasten piti hankkia elatuksensa miten paraiten taisi. Hiljaa, tuossa ne tulevat! Jaa, jaa huono on se kirstu, eikä sitä monet seppeleet korista".

"Oli, tyhjää kaikki, rouva hyvä, ei se mitään merkitse, sillä rikkaat ostavat itse kukkakimppuja ja seppeleitä, joilla peittävät sitte koko kirstun luulotellakseen muille, että vainajalla oli ystäviä kuin kirjavia kissoja. Miten itkeekään raukka, tuo Lundhska! Niin, niin, ei se mitään helppoa ole. Kyllä minä sen aina muistan, kuin _minun_ autuas ukkovainaani teki minulle samat kepposet... Mutta kyllä se, näettekös, rouva hyvä, siltä haihtuu. Katsokaas hänen poikaansa! Mitenköhän vanha tuo mahtaa olla — ehkä noin kymmen vuotias?"

"Niillä vaihein. Ei ole Lundh'skalla lankoa taikka muita ylhäisiä sukulaisia auttamassa. Näkikö matami oliko hänellä valkeata kääntökaulusta?"

"Oli, ja esiliina myös. Tottahan nyt!"

"Niin, mutta muutamat surevat vaan mustissa. Se kuuluu nykyään olevan muodissa, muka, mutta minusta se on huolimattomuutta vainajata kohtaan. Oliko hänellä kukkavihko?"

"Oli, oli ja pojalla oli myöskin, mutta enempää en nähnytkään. Apulaispappi tulee kaiketi hautaamaan. Siellä on koko joukko köyhiä yht'aikaa haudattavana, ja niistä hän, miesparka, ei paljoa rikastu! Eikös vaan olekkin niin, kuin olen sanonut, että vielä viime hetkessäkin pitää tehtämän erotus rikkaan ja köyhän välillä. Raha se, rouva hyvä, maailmaa hallitsee".

"Kyllä matami oikeassa on. Jos ei niin olisi, niin taitaisi monella olla toinen asema täällä maailmassa kuin nyt on, ja mitä meihin kumpaankin tulee, niin ehk'emme nytkään tässä kadulla seisoisi, joll'ei olisi olemassa tuota 'jos'."

"Se on varma se, rouva kulta. Ei, nyt pitää mennä kotia, saamaan joitain vanhoja riekaleita yllensä, kun on mentävä kuuraamaan eräälle kontrollöörille. 'Hienoa' väkeä ja saitaa myöskin. Kruunu päivässä ruuan kanssa, semmoista kuin sekin sitte on, eikä hituistakaan kotiin vietäväksi, joll'ei köksä ole sattunut tapaamaan sulhastansa ja sen vuoksi ole hyvällä tuulella. Kas niin, nyt kääntyivät viimeiset vaunut nurkan taakse. Jahaa, ne matkustajat eivät enää ikinä takaisin palaja, ja samapa tuo lienee, sillä ei tässä sopukassa, jota maailmaksi kutsuvat, niin erinomaisen hauskaa ole."

"Hyvästi, rouva hyvä, ja kiitos seurasta!"

"Hyvästi, matami kulta! (Niin, minä sanon vaan yksinkertaisesti matami, koska en saanut sanoa rouvaksi!")

"No niin, tietysti! Nykyään on ylpeys muutenkin niin suuri, että kaikkia roskaväkeä pitää kutsua herroiksi ja rouviksi, vaikka tuskin kengän riekaleita jalkaansa saavat ja maha huutaa kuin höyrypiippu. Mutta moisista tyhmyyksistä minä vaan en välitä ja olen tyytyväinen, kun saan kuulua kunnon ihmisten joukkoon. Mutta aivan toinen on rouvan laita: teistä näkee heti, että kuulutte parempiin ihmisiin."

"Niin, niin, hyvähän se on, kun pidetään arvossa!... Minun mieheni palveli assistenttina, vaikka pahansuovat ihmiset eivät antaneet rauhaa ennenkuin saivat hänet viralta pois. Niin, niin, kyllä matami ymmärtää, miten kurja kateus voi ihmisen kaataa."

"Kyllä minä sen ymmärrän! Eikö ne panneet minunkin ukkoani Pitkäsaareen kolmeksi vuodeksi, ja mistä syystä? — Ihan syyttä suotta! Hän oli yhtä viaton kuin rouvankin mies, sen voin valalla vannoa. Mutta kaikki ne köyhää sortavat, hänellä kun ei ole puoltajaa. Voikaa hyvin, rouva hyvä, hyvästi, hyvästi!"

* * * * *

Komean kivitalon hienossa huoneustossa istui muutamia viikkoja jälkeenpäin leski kauniissa surupuvussaan kokonaan kyynelten vallassa. Seuranaan oli hänellä eräs ystävättärensä, neiti Marianne von Hinken, joka sydämestään otti osaa hänen suruunsa ja koetti lohduttaa ystävätärtään kertoilemalla miten hänen toisten tuttaviensa luona, tällaisissa tilaisuuksissa oli ollut.

"Niin, en minä, Eugenie hyvä", hän lopuksi sanoi, "saata käsittää, että sinä mitenkään _voisit_ toisin päättää, kuin antaa hänet langollesi".

"Mutta minä en _tahdo_ mennä sedän ja tädin luo!" intti vastaan pikku kuusivuotias ja puristautui koko voimallaan äidin käsivarteen kiini. "He eivät ole hyviä; aina ja kaikista asioista he meitä toruvat, ja Ludvig lyö meitä, kun ei kukaan vaan näe. Mamma kulta, anna minun jäädä sinun luoksesi!"

"Voi, rakas, kallis lapseni, sinä olet vielä liian pieni ymmärtääksesi tätä, mutta — me olemme köyhiä ja minun täytyy totella. Jos setäsi ja tätisi ottavat sinut omaksi lapsekseen, saat sinä hienon kasvatuksen, niin ehkäpä joskus saat vielä periäkin heidät, ja minä ja siskosi saamme koko, ajan määrätyn vuotuisen avun; mutta jos emme sinua anna, ei setä auta meitä ollenkaan, ja siinä tapauksessa me, lapsi kultani, saamme kuolla nälkään, sillä eläke, jonka, isän jälkeen saamme, ei mihinkään riitä."

"Mutta, mamma, emmekö voi tehdä työtä?" kysyi pienokainen päättävästi. "Minä tahdon kulkea kadulta kadulle ja kaupata rihmaa, nauhaa ja appelsiinejä — mitä tahansa, kunhan vaan saan illalla tulla takaisin sinun luoksesi."

"Äh, miten tuo Jeanne-Louise puhuu!" puuttui keskusteluun vanhempi tyttö, joka tähän asti oli ollut aivan ääneti, "eihän muut kuin huonot ja repaleiset lapset käy sillä tavoin ympäri myymässä."

"Älä sano niin, pikku enkelini", oikaisi äiti veltosti tytärtään. "Kyllä ne silti voivat kilttiä, lapsia olla."

"No, näetkös nyt, mamma", huudahti pikku tyttö vilkkaasti. "Voinhan minäkin sitte kuljeskella ympäri, koska voin olla kiltti kuitenkin. Kulta, kulta mamma, minä ansaitsen rahoja aivan hirveän paljon, niin ett'ei teidän kummankaan tarvitse tehdä niin mitään. Voi, mamma, anna minun jo huomena rikkoa säästölaatikkoni ja ostaa niillä rahoilla appelsiineja myytäväksi!"

"Lapsi repii aivan sydämen rinnastani", sanoi äiti lapsuudenystävälleen, kyynelten valuessa runsaasti pitkin poskia. "Mutta mitä tehdä? Mitä pikemmin se tuskan hetki on ohi, sitä parempi. Mitä minä, hyljätty raukka, voin tehdä! Ei ole muuta neuvoa kuin alistua. Voi, tällaista sanomatonta uhria! Tiedän niin hyvin, millaiseksi elämä sitte tulee; en saa vaatettaa itseäni enkä tytärtäni niinkuin tahdon, en mennä mihin tahdon, enkä _missään_ asiassa tehdä oman mieleni mukaan, kun kerran olen antautunut lankoni kovan käden ohjiin... Mutta taas toiselta puolen: lapseni saavat hyvän kasvatuksen, minä saan pitää vanhat ystäväni ja tapani — joka seikka tällaiselle heikolle ja avuttomalle ihmiselle on suurempi arvoinen, kuin moni luuleekaan —; kaikki jääpi ulkonaisesti ennalleen, paitsi että minun täytyy uhrata rakkaimpani luovuttaessani heille oma pikku Jeanne-Louiseni. Voi minun kallis, ikuisesti kaivattu puolisoni, miksi piti sinun mennä luotani ja jättää minut epätoivoon ja kärsimyksiin!"

"Hyvä Eugene, rauhoitu nyt", pyyteli ystävätär hellästi. "Eihän sinulla tässä ole varaa valita, ja senvuoksi ei myöskään omatuntosi saata sinua mistään soimata. Eihän kukaan voine vaatia, että sinä, hienon kasvatuksen saanut ja tosinaisellinen kun olet, tekisit samoin kuin nuo, kylläkin kunnioitettavat, mutta kauheat lesket, jotka omaisiaan elättääkseen avaavat kauppoja, perustavat keittokouluja, pitävät hyyryläisiä ja raittiusravintoloita, taikka ompelevat vieraille! Ja mitä sinä sillä voittaisit; vaikka vielä terveytesikin kestäisi. Et voisi kuitenkaan elättää itseäsi, vielä vähemmin lapsiasi, ja kasvatuksesta ei puhettakaan, vaan vajoisivat he vähitellen ompelijamamselien taikka muotikauppiaitten huomaamattomaan asemaan — voisitko asiain näin ollen puolustautua autuaan miesvainajasi edessä?"

"Voi, ei mitenkään", sen tunsi tuo 'tosinaisellinen' rouva Eugenie selvästi. "Minun täytyy, kuten kerran Abrahamin, uhrata lapseni", huudahti hän uudelleen, kyynelet silmissä ja avasi sylinsä nuoremmalle tyttärelleen, joka keskustelun kestäessä oli siirtynyt vähän kauemmas, voidakseen paremmin tarkata äidin silmiä ja niistä lukea, josko todellakin voisi olla mahdollista, että hänet työnnettäisiin kotoa pois.

"Rakas, kallis lapseni", nyyhkytti äiti, "älä tee minun uhriani vaikeammaksi kuin se jo on; älä pyydä minulta mitään, äläkä itke — minä en voi mitään muuttaa, mutta tule, voi tule minun syliini!"

Säihkyvin silmin tuli pienokainen muutaman askeleen lähemmäksi. "En tule", sanoi hän katsoen äitiään suoraan silmiin, "minä en tahdo syleillä sinua, sillä sinä et pidä minusta. Jos pitäisit, niin et lähettäisi minua pois luotasi, et vaikka. Sinä et pidä minusta, sen minä sanon — en minäkään tahdo pitää sinusta!"

Eugenie rouvan kädet hervahtivat voimattomina alas ja silmät ummistuivat kuullessaan tyttärensä odottamattomat sanat: hän pyörtyi.

Ystävättärelle ja palvelijoille tuli kauhea hätä ja vanhempi tytär sanoi äkäisesti nuoremmalle: "Hui, kuinka sinä olet ilkeä — tämä on kaikki sinun syytäsi. Mitähän tuo nyt sitte on, vaikka sedälle pitääkin mennä; heillähän on paljon hienompaakin kuin meillä! Olisivatpahan huolineet _minut_; mutta sinä kuulut muka olevan 'kaunotar'. Sentähden ne sinua tahtovat eikä minkään muun vuoksi. En minäkään sinusta välitä en yhtään!"

Jeanne-Louise ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt äitiin ja väristys puistatti hänen hentoja jäseniään. Mutta kun hän huomasi että äiti jälleen toipui, valaisi ilon välähdys hänen kasvojaan; hiljaa hiipi hän eteiseen, sitaisi hätäisesti pienen suruhatun päähänsä, avasi oven, kiiti rappuja alas ja oli kadulla ennenkuin ylhäällä yksikään huomasi hänen poistumistaan.

Ulkona tuuli kovasti, kevyt surupuku ja vaaleat kiharat hulmusivat hennon olennon ympärillä, joka kiireisin askelin riensi pitkin katukäytävää eikä pysähtynyt, ennenkuin tuon pienen puuhökkelin edustalla, josta vähän aikaa sitte maisteli Lundh oli lähtenyt viimeiselle matkalleen.

"Katsos mamma", sanoi Otto Lundh, katsellessaan ulos auringon paahtamasta ikkunasta, "tuolla tulee Jeanne-Louise juosten aivan kuin mikä onnettomuus olisi tapahtunut. Minun pitää mennä kysymään, mikä hänellä on!"

* * * * *

Iltaa ennen oli Lundkin yksinäisessä kodissa ollut juuri samallaiset kysymykset pohdittavina kuin äsken tuon "tosinaisellisen" kapteenin rouvan luona.

"Otto, kuulehan", oli rouva Lundh sanonut ja, syvästi huoaten, laskenut kätensä pojan kiharaiselle päälle, "epäilen voitko käsittää, mitä nyt aion sinulle sanoa?"

"Minä koetan", oli poika silloin vastannut, kiinnittäen viisaan katseensa äitiinsä.

"Sinä tiedät, että olemme köyhiä?"

"Tiedän kyllä, äiti".

"Tiedät myöskin, että isäsi oli kunnon mies?"

"Repisin sen säpäleiksi, joka uskaltaisi hänestä muuta sanoa!"

"No, no lapseni, vähän paremmilla aseilla kuin nyrkillä sitä pitää puolustaa sekä omaansa että toisten kunniaa. Mutta ymmärrän kyllä, että sinä parasta tarkoitat. Ja vielä, lapseni, tiedätkö, ett'ei sinun äitisi mitään osaa".

"Sinäkö, äiti! sinä, joka osaat tehdä työtä, valvoa ja nähdä nälkää niitten tähden, joita sinä rakastat — etkö sinä mitään osaa?"

Ihmetellen oli rouva Lundh katsellut vilkasta poikaa, jonka ymmärrys varhaisten kärsimysten ja ponnistusten kautta näkyi ennen aikojaan kehittyneen. "Niinpä, kyllä", oli äiti silloin hiljakseen vastannut, "se taito ei meille rahoja tuota ja niitä sinä juuri tarvitset, jos mielit kasvatusta saada, joll'en..."

"Mitä, mamma?"

"Joll'en minä kirjoita enollesi ja lupaa suostua siihen, että hän pitää sinusta huolen."

"Entä _sinä_, mamma, mitä sinusta sitte tulisi — tahtooko hän pitää huolen sinustakin?"

"Ei, lapseni, hän ajattelee, niinkuin asia onkin, että minun pitää kyllä osata pitää itsestäni huoli..."

"Ahaa, nyt minä ymmärrän! Olenhan minä kuullut, ett'ei hän tahtonut, että mamma menisi naimisiin papan kanssa, kun pappa oli niin köyhä ja kivuloinen. En koskaan, en koskaan, mamma, minä tahdo mennä sen luo, joka ei pitänyt minun papastani, vaikka eläisin siellä kuin paras prinssi ja saisin sen mukaisen kasvatuksenkin! Sinun luoksesi tahdon minä jäädä."

"Mutta, jos minä en paraimmalla tahdollakaan, voi meitä molempia elättää — mitä sitte tehdä?"

"Silloin täytyy minun jättää lukuni, vaikka ne ovatkin minulle rakkaimmat maailmassa. Mutta ennen minä niistäkin luovun. Voinhan ruveta piletin myyjäksi laivaan, taikka sähkölennätintoimistoon juoksupojaksi taikka mennä postiin — tahi miksi tahansa, kunhan vaan saan tehdä työtä sinun hyväksesi."

Äiti oli hymyillyt läpi kyynelten. "Sinä siis todellakin luulet itselläsi olevan rohkeutta tehdä työtä minun hyväkseni ja minun kanssani", oli äiti kysynyt.

"Aina, mamma!"

"Silloinkin, kun sinusta äidin työ näyttäisi halvalta; kun entiset tuttavamme meitä ehkä ylenkatsein kohtelisivat?"

Poika oli silloin puristanut pienen kätensä nyrkkiin ja silmät säihkyvinä huudahtanut: "koettakootpas!"

"Kyllä ne _koettavat_", oli äiti rauhallisesti tähän vastannut, "ja sinun tulee koettaa hiljaisuudella sietää heidän ymmärtämättömyyttään, niinkuin teki isäsi, kun hän kärsi vääryyttä. Tiedätkö jotakin toista, jonka kaltainen ennen tahtoisit olla, kuin isäsi".

Lauennut oli pojan nyrkki ja pää painunut nöyrästi alas: ei tietänyt hän toista arvokkaampaa esikuvaa itselleen.

"Katsos!" puheli hiljaisesti äiti; "ei todellinen rohkeus, lapseni, ole kiivaudessa vaan kärsivällisyydessä ja lujuudessa. Ja näitä hyveitä tarvitsemme me kumpikin tästälähin kaksinverroin, sillä aluksi ainakin tulee elämämme olemaan työläämpää ja yksinäisempää kuin ennen koskaan".

"Mutta me saamme olla yhdessä!" oli poika ilosta loistavin silmin huudahtanut.

"Niin saamme, mutta se onni on kalliisti ostettu."

"Ei voi koskaan tulla liian kalliisti ostetuksi, mamma hyvä. Mutta sano — mitä sinä olet ajatellut meidän pitävän tehdä?"

Äiti oli vienyt poikansa ikkunan luo ja osoittanut sormellaan kadun toisella puolen olevaa mustaa ja likaista hökkeliä, jonka ravistanut ovi oli longallaan, niin että sisältä saattoi nähdä vanhan muijan, lasit silmillä ja muodoton nuttu yllään kasvot kääreissä hammaskivun takia, ja käsissä vanhoja vaateriekaleita, joita ei täältä saakka oikein voinut eroittaa.

"Näetkö Ahlmark'in mummoa tuolla? Niinkuin hän nyt istuu ja ahertaa hiljaisena ja unohdettuna, niin on sinunkin äitisi tekevä työtä monta päivää, monta kuukautta jopa monta pitkää ja yksinäistä vuottakin ennenkuin sinä voit miehenä astua maailmaan ja viedä hänetkin valoon ja onneen — jos sitä koskaan voit. Nyt siis tiedät minun vaatimattoman suunnitelmani: minä aion ruveta pitämään räsykauppaa".

Poika oli äkkiä käynyt aivan hiljaiseksi. Lapsellisessa mielikuvituksessaan oli hän ajatellut jotakin aivan toista, ei hän itsekään tiennyt mitä: tosin jotain jossa vaadittiin ahkeraa työtä, mutta joka oli valoisaa, virkeätä runollista, ja nyt — pimeä ja ahdas puoti, kosteutta, räsyjä, unhotusta, hiljaisuutta. Hänen vilkas pikku kielensä vaikeni.

"Luulenpa että _sinä_ ensimäiseksi pelkäät äitisi työtä", oli rouva Lundh surumielin silloin sanonut.

"Etkö sinä, mamma, voisi tehdä jotakin muuta?" oli poika hidastellen kysynyt.

"En, lapseni, minä olen asian päättänyt. Tuo työ ei suinkaan ole miellyttävää, mutta jotenkin tuottoisaa, jos sitä huolella hoidetaan ja minusta siinä on kaikkein parasta se, että itse saan määrätä asiani. Parempi on kuluttaa voimansa oman leivän ääressä kuin toisten, ja lepopäiväni minä kuitenkin saan rauhassa viettää. Mutta sinä, lapseni — siitä juuri tahdoin kanssasi puhua — _sinä_ et ole sidottu sellaiseen elämään, sillä jos jakaisit työn kanssani, tekisit sen täydellisesti. Päivillä kävisit koulussa ja illalla, läksyt luettuasi, auttaisit minua selvitellessä ja lajitellessa noita vastenmielisiä räsyjä, joista aion tulevaisuutemme kutoa... Toverisi ehkä nimittäisivät äitiäsi 'räsyrouvaksi' ja sinua itseäsi jollain samantapaisella nimellä, ja kuitenkaan et sinä lyömällä saisi heidän suutansa tukita, sillä sitä ei isäsi olisi hyväksynyt. Sinun pitäisi kaikessa hiljaisuudessa sietää heidän pilkkaansa, siksi kunnes ehkä kerran koituisi päivä, jolloin voisit heille näyttää, että 'räsyrouvan' poika tiedoissa ja arvossa on varakkaampani ja onnellisempani toveriensa vertainen. Mutta — se käy ehkä yli sinun heikkojen voimiesi, ja ehkä teen väärin ollenkaan esittäessäni sinulle tätä asiaa. Ehkä en itsekään sinun ijälläsi olisi sitä voinut. Mene siis, Jumalan nimessä, enosi luo, joka kuitenkin, ennakkoluuloistaan huolimatta, on kunnon mies; mene kulkemaan valoisampaa ja tasaisempaa polkua, sinä lapseni, ja anna äitisi kulkea omaansa — hän ei kuitenkaan saata koskaan tulla onnettomaksi, niin kauan kuin hän voi sinua ajatella ja sinusta ihmistä toivoa!"

Hiljaisesti ja kyynelittä oli rouva Lundh'in pää vaipunut käden varaan. Kerran vaan, tuon ainoan kerran, oli poika vielä katsahtanut mitättömään olentoon hökkelissä toisella puolen katua; mutta aivan kuin tuo näky äkkiä olisi hänelle selvittänyt äidin rakkauden syvyyden, riensi hän äitinsä luokse ja painoi tämän pään rintaansa vasten. "Ei, mamma", huudahti hän vilkkaasti, "sinä et saa laittaa minua pois luotasi! Voin kyllä tehdä työtä ja nähdä nälkää kanssasi, mutta ilman sinua en voi elää, — ja minä _koetan_ olla pieksämättä poikia, vaikka ne sinusta jotain sanoisivatkin".

Ja näin olivat nämä kaksi lämminsydämistä ihmistä, kyynelten ja hymyn vaihdellessa, liittyneet lähemmäksi toisiaan kuin koskaan ennen, sillä köyhyydellä on usein se etu rikkauden rinnalla, että siinä molemminpuolisten kieltäymysten kautta ihminen on tilaisuudessa osoittamaan rakkautensa lujuutta.

* * * * *

Oli kulunut noin kaksikymmentä vuotta äsken kerrotuista tapahtumista.

Herttaisen lämpimästi paistoi aurinko kahteen alakerroksen pieneen huoneesen siinä kolmikerroksisessa rakennuksessa, josta kertomuksemme alussa mainitsimme. Huoneet eivät olleet isot, mutta sen sijaan oli huonekaluissa kokoa sitä enemmän, joka seikka, kallistuneen komeuden yhteydessä, osoitti että ne aikoinaan olivat nähneet parempiakin päiviä ja väljempiä oloja. Sama oli laita niitten omistajankin, kuihtuneen kaunottaren, joka, tyytymätön ilme kasvoissa, istui leikkauksilla runsaasti koristellussa nojatuolissa, mutta sittenkin tunsi asemansa tukalaksi. Hieno virkkaus oli kirvonnut hänen hervottomista käsistään ja niin avuttomalta näytti hän kuin olisi hänen tiensä vienyt läpi tulen ja ruton ja hän itse ollut nääntymäisillään sen reunalle.

Vastapäätä istui hänen vanha ystävättärensä, ajattelematonna, tylsänä ja tyytymätönnä kuten hän itsekin, antaen himmeän katseensa luisua pitkin seiniä taulusta toiseen aina sen mukaan mihin pikkuinen kirkas valonsäde kulloinkin hyppieli.

"Muutamat ihmiset ovat onnettomuuteen syntyneet", puheli talon rouva vaipuen nojatuoliinsa, "ja lesken osa on kovin kaikista. Kukapa olisi voinut aavistaa silloin, kuin minä naimisiin menin, että elämäni muodostuisi näin surkeaksi! Mutta kun on nuori ja kokematon, niin ei välitä viisaampien neuvoista. Jos sen sijaan, että yhdistin kohtaloni Robertiin, olisin tehnyt, kuten sukulaiseni tahtoivat: mennyt assessori Wilners'ille, olisin tänäkin päivänä vielä elänyt mukana maailmassa, ollut huomattu ja onnellinen sekä voinut saada tyttäreni ylhäisiin naimisiin, sen sijaan kuin nyt — ihan tahtoo tukehuttaa kun ajattelee, että hän tänään viettää kihlajaisiaan miehen kanssa, jolla ei ole nimeä ja joka kuuluu piireihin, joihin minä en ennen olisi jalallani astunut! Kapteeni Hevén'in leski, syntyään von Herzen ja tuo kansan nainen, ties mikä sukujaan liekään, sillä sanottakoon mitä hyvänsä, niin veri se sittenkin jotain merkitsee. Marianne, miten voin minä tätä kestää?"

"Voi sentään, ystävä raukkani, mitä kaikkea me naisparat saammekaan kestää, ja kuitenkin näyttäytyä maailmalle hymysuin ja iloisin naamoin! Kuka olisi voinut aavistaakaan, ett'ei lankosi testamentissaan ollenkaan muistaisi Jeanne-Louisea? Miten itsekkäästi ja sydämettömästi tehty! Se, se vasta vahinko oli!"

"Senkin sydämetön ihminen! Riisti ensin minulta lapseni sydämen, eikä millään lääkinnyt sen jättämää veristä haavaa... En ikinä, Marianne, en ikinä olisi suostunut antamaan tytärtäni hänen nykyiselle sulhaselleen, joll'en lankoni kuoleman kautta olisi toista kertaa elämässäni jäänyt aivan puille paljaille ja kokonaan avuttomaksi — sillä pitkällekö minun mitätön eläkkeeni riittää? Ja niin kovin itsevaltaisesti ja epähienosti kun tuleva vävyni sitte vielä menettelee vaatiessaan, että kihlajaiset ovat vietettävät juuri tuolla, _tuolla_, räsy— ah, en voi saada suustani tuon paikan nimeä! Jos taas en sinne mene, vaan sanoisin voivani pahoin, ei minua uskottaisi; voisivat vielä kieltää sen vuotuisen ylläpitosummankin, jonka ovat luvanneet, sillä ei sen kanssa ole leikkimistä, tuon kauhean ihmisen! Jeanne-Louise raukkani, kun sitoo itsensä tuollaiseen omavaltaiseen mieheen, jonka pitää saada tahtonsa täytetyksi, vaikka mikä olisi! Ja kaiken hyvän lisäksi on oma lapseni niin soaistu, että hänen mielestään tuo halpa ihminen, mokomakin räsykuningatar, kelpaa koko naissuvulle esikuvaksi. Ah, Marianne, elämässä on kovia koettelemuksia!"

"Niin on, ystävä parkani, ja sinun kohdassasi niitä varsinkin on ollut sekä monia että kovia. Mutta — ei siltä, että minä tahtoisin eripuraisuutta kylvää — sanon vaan, että on olemassa monta eri tapaa, joilla voi sanomattakin ilmaista antaneensa perää ainoastaan armottomain olosuhteiden pakottamana, eikä suinkaan omasta tahdostaan. Yhdellä ainoalla helmansa kohotuksella saattaa tottunut maailman nainen osottaa, että kohtalo, eikä hän itse, johtaa hänet oloihin, joita inhoaa ja — ja melkeinpä luulen, että sinun sijassasi kohottaisin tuolla tavoin helmojani kulkiessani läpi _vaatekaupan_, johon arvoon tuo entinen räsykauppa nyt on kohonnut".

"Joll'ei jokainen tuollainen 'kohotus' voisi minulle maksaa 50 kruunun seteliä, niin saat olla varma siitä, ett'en suinkaan kieltäisi itseltäni tuota huvia. Mutta vävyherrani pitää ohjat kireällä. Ja sitä joukkoa, joka siellä mahtaa olla koossa! 'Rouva' Jönsson'ia, Svensson'ia ja Pettersson'ia loppumattomiin. Totta kai tulet luokseni huomena, niin saat kuulla koko näytelmän juoksun, jos nimittäin vielä elänkään moisen määrättömän masennuksen jälkeen. Ah, Marianne, kolmasti päivässä voit sinä laskeutua polvillesi ja kiittää Jumalaa siitä, ett'et ole naimisiin joutunut! Sinä voisit nyt ehkä olla samoin kuin minäkin köyhä unohdettu leski, jonka olisi pakko kestää vaikka millaisia häväistyksiä, saadakseen toimeentulonsa ja voidakseen elää retuuttaa ilotonta ja yksinäistä elämäänsä. Minun Evelinani oli onnellinen kun pääsi pois, ennenkuin tämä uusi koetus meitä kohtasi. Sillä tytöllä oli luonnetta. Hän ei ikinä olisi mennyt tuollaisiin naimisiin, vaikka sydämensä olisikin ollut heikko ja kiintynyt noin alhaiseen henkilöön. Hirveän nopeasti tuo kellokin tänään lentää... kohta se jo on kaksi. Neljän tunnin kuluttua täytyy minun — minun syvään nöyrtyä ja tulevana sukulaisenani tervehtää ihmistä, joka on seisonut räsykaupassa kahdeksantoista vuotta, ehkäpä häntä syleilläkin — sillä kuka sen tietää, mitä minun itsevaltias vävyni suvaitsee käskeä. Oi, Marianne, itke kanssani katkeraa kohtaloani!"

Herkkätunteinen Marianne syleili ystävätärtään ja vanha, kello ilmaisi kahdella kimeällä lyönnillä ajan nopeata kulkua. Vielä vähäinen nyyhkytys, merkitsevä käden liike ja taas istui rouva Hevén yksin, harmitellen ja itkien, kuten hän oli tehnyt koko leskenäolonsa ajan.

* * * * *