Part 2

Ukko Löfqvist nyökäytti jurosti päätään armonanojille ja sanoi:

"Poikanne on aika lurjus, mutta kykyä hänellä on, _suuressa_ määrin kykyä, luulen ma. Viisainta lienee lähettää hänet taideakademiaan Tukholmaan. _Minä_ kustannan hänet sinne — sitte olemme kuitit."

Nyt vasta näytti poika todella sekä liikutetulta että hämmästyneeltä, mutta ennenkuin hän taikka äiti oli ehtinyt sanoa sanaakaan, oli ukko Löfqvist jo kadonnut oven kautta, verstaasen.

Vaimon ja lasten ihmeeksi, pysyi hän siellä koko päivän. Illan tultua peseytyi ukko ja pukeutui mustiin, valkoinen nauha kaulassa ja läksi ulos, tavallista ystävällisemmin nyökäyttäen päätään hyvästiksi, ja palasi kotiin kello 11 — vesiselvänä. Kun hän oli asettanut hattunsa naulaan ja tavallisuuden mukaan niistänyt nenäänsä kovalla pärinällä, pani hän kokoon nenäliinansa ja sanoi vaimolleen, joka ei ollut uskaltanut sanaakaan tähän asti puhua: "terveisiä raittiuskokouksesta, olen ollut siellä ja kirjoittautunut raittiusseuraan".

* * * * *

Oli sunnuntai, kuusi vuotta myöhemmin.

Suloisesti lämmitti kesäinen aurinko pientä kaupunkia, jossa hedelmäpuut, kukista valkoisina levittelivät oksiaan monien puutarha-aitauksien yli ja sireenien raskaat tertut tuoksullaan täyttivät kadut ja kartanot, kujat sekä käytävät.

Iltajumalanpalvelus oli juuri loppunut ja ihmiset tulivat kirkosta astuskellen pitkin kirkkotarhan käytäviä, ohi hyvin hoidettujen ja sunnuntain kunniaksi runsaasti kukilla koristeltujen hautakumpujen, joita saarnien ja jalavain tuuheat oksat varjostivat.

Mutta tänään ei kellään ollut aikaa viivähtää niitä katselemaan, vaikka muuten kyllä oli tavallista, että kunnianarvoiset matamit, nenäliinat virsikirjain ympäri käärittyinä täten sunnuntaisin huvitteleivat ukkoinensa, jotka pyhäpäivän kunniaksi olivat paneutuneet kellanvalkeisiin kaulahuiveihin ja pehmoisiin, ruskealierisiin hattuihin.

Tänään oli muutakin katsottavaa, kuin kukilla ja kirjoituksilla koristeltua kuolemaa. Ryhmä toisensa jälkeen kiiruhti iloisena ja odottavaisena satamaan päin, johon heidän, päivän sankarin ja sankarien tiedettiin tulevan, ennenkuin menivät siihen suureen, kauniisen taloon, joka tänään piti vihittämän.

Yhä tiheämmäksi kävi ihmisjoukko. Äidit kantoivat vakaisimpiaan käsivarrellaan samalla kuin vähän suuremmat lapset riippuivat heidän hameissaan. Isät komeilivat valkoisissa rinnoissa ja viiden äyrin sikarit suussa; nuoret miehet kulkivat korkea hattu kallellaan ja kävelykeppi kainalossa ja tytöt ainoassa sunnuntaiasussaan, jonka he suurella vaivalla olivat saaneet itselleen hankituksi, ja nyt sitä suuremmalla ilolla sitä käyttivät.

Katsojia lisääntyi joka minuutti syrjäkaduilta ja kujilta, ja kuitenkin oli vielä suuri joukko uteliaita, jotka ennemmin katselivat asuntonsa ikkunoista, mitä sieltä _saattoi_ nähdä ja lukivat loput tapahtumista kaupungin sanomalehdessä, jonka velvollisuus, kaikeksi onneksi oli tarkoilleen ottaa selko ja kertoa tällaisista tapahtumista.

Ja epäilemättä koko homma näyttikin ikkunasta katsoen hauskimmalta. Sieltä näkyi koko valoisa, aurinkoinen katu, jossa ihmisvirta, milloin harveten milloin tiivistyen hiljaisesti soljui eteenpäin. Saattoipa sieltä tunteakin minkä kasvustaan, minkä puvustaan tai ryhdistään; tuumailtiin siinä kuka tuo nainen taikka mies mahtoi olla, jota vähän näkyi alhaalla oikealla — "ah, ei _siellä_, lyhtytolppaan päin tuolla juuri kouluhuoneen nurkkaikkunan luona!" — epäiltiin suuresti että kulkuetta olisi kyetty aistikkaasti järjestämään ja yksimielisesti ihmeteltiin sitä lujuutta, jota päivän sankari oli osoittanut. Jos hänelle nyt hiukan juhlittiinkin niin eihän siinä mitään pahaa ollut. Olihan hän osoittanut syvää harrastusta asiaansa ja toiminut innokkaasti sen seuran hyväksi, johon kuului ja joka ilman häntä ei varmaankaan tässä kaupungissa olisi tyyssijaa löytänyt.

Että koko tuo "liike" itse asiassa oli pelkkä muotiasia kuten tarkka-ampuja-aatekin, vieläpä aivan "viaton" liike, se luultiin kylki voitavan myöntää, vaikka siihen kuuluikin "hirveän paljon lapsellisuuksia", kuten nauhoja, koristuksia, lippuja ja soittoa, teenjuontia ja virrenveisuuta. "Mutta hyvänen aika", sanoi halveksivasti muuan vanha luutnantin vetelys, joka kaikkialla esiintyi kunniamerkki rinnassa, "kansahan on kokonaisuudessaan kuin suuri lapsi, antaa sen huvitteleida, niin pysyy se kilttinä!"

"Mutta ei saa läsnäolollaan antaa heidän hommilleen ehdotonta hyväksymistään", tuumaili eräs pöyhkeä kamreerin rouva. "Tulee muistaa, mitä tässä äsken juuri sanottiin, että se on muotiasia."

Ja hiljaisella arvokkuudella nousi hän tuoliltaan ja astui toiselle puolelle huonetta samalla kuin hassuin kaikista muotihullutuksista, turnyri, hänen takanaan, hytkyen pani järkähtämättömän vastalauseen hänen sanoilleen.

"Jospa otaksumillekin, että tuo liike on muotiasia, niin on se edes hyvä ja siunattu muoti, niin kauan kuin se kestää, huomautti joukosta eräs nuori, rohkea rouva, joka aina suoraan lausui ajatuksensa. Syy siihen, miksi tarkka-ampuja-aate, oi saanut pysyväisempää jalansijaa, oli se, että tulokset siitä olivat niin kaukaiset. Harjoiteltiin ja harjoiteltiin kohtaamaan vihollista, jota ei ehkä koskaan tulisikaan, sen sijaan kun tällä liikkeellä on vihollinen keskuudessaan, ja voipi se siis tarkata kaikkia sen hyökkäyksiä ja laskea kaikki sen voitot.

"Toiselta puolen taas voi raittiusihminen laskea omat voittonsa. Päivit päivältä huomaa hän voittosaaliissaan enenevää hyvinvointia, terveytymistä ja jälleen saavutettua itsensä kunnioitusta, ja minä puolestani katselen monta vertaa mieluummin, raittiuskulkueita kaduillamme, vaikka siinä sitte jok'ikinen henkilö lippu kädessä ylvästeleisi, kuin hoipertelevia kapakkavieraita, jotka poliisi korjaa ennenkuin..."

"Tuossa ne nyt tulevat, sanoi Ollisen Pekka karhuista", keskeytti vanha luutnantti, jonka korvaan jo kajahti joitakuita säveleitä seuran juhlamarssista. Tuossa tuokiossa kiiruhtivat kaikki ikkunaan, rouva muotiasioineen etunenässä. Aivan hänen taakseen, kuitenkin niin, että selvästi näkyi kadulle, asettui luutnantti rehennellen ritarimerkkeineen ja viimeksi kokonaan akkunaverhon suojaan tuo pieni rohkea rouva. Toiset ikkunat olivat niinikään selkosen selällään ja täynnä katselijoita. Yhä selvemmin kajahtelivat soiton säveleet; yhä lähempänä kuuluivat askeleet. Ylpeänä liehui tuulessa valkoinen lippu viheriäisine öljypuun oksineen ja arvokkaasti taivalsi pitkä kulkue eteenpäin.

"Taivas kuitenkin, sitä soittoa!" pilkkaeli luutnantti. "Hävytöntä kerrassaan!" yhtyi puheesen kamreerin rouva ja väänteli halveksivasti silmiään niin että valkuainen välkkyi. "Ihanaa!" pani vastaan rohkea rouva. "Mitäpä haittaakaan jokunen väärä sävel, kun on olemassa niin paljon todellista uskallusta ja runsain määrin veljellistä rakkautta? Minua liikuttaa syvästi tämä ja olisin halukas vaikka pöytäliinaa heiluttamaan, jos sattuisi tässä olemaan, niin, haluaisinpa yhtyä heidän kulkueesensa!"

"Taitaa olla vähän myöhäistä nyt; sillä he ovat jo aivan ikkunamme alla. Mutta jos te, armollinen rouvani, haluatte ikkunasta hypätä (leijailla, minä tarkoitin) niin tulette paremmin huomatuksikin", tuumaili luutnantti.

"Minäpä menenkin, en kulkueesen, vaan seuran talolle", sanoi rouva pelkäämättä. "On kerrassaan häpeä, että me, n.s. paremmat ihmiset, istumme kädet ristissä ja katselemme kansan voimakasta taistelua pahennusta vastaan. Hyvästi nyt vaan, toivon voivani kertoa teille paljon hyviä ja kauneita asioita, kun tulen takaisin!" — Ja hetkisen kuluttua tuo lämminsydäminen rouva jo astuskeli kadulla sivu kulkueen, joka ihmistungoksen keskellä suuntasi matkaansa paikalle, mihin kerran toinen joukko ivaten ja solvaten oli kokoontunut pilkkaamaan erästä kaupungin vanhimmista porvareista tehtyä irvikuvaa.

Nyt ei sitä pientä taloa enää siinä ollut. Se oli hajotettu maan tasalle ja samoin sen viereinenkin talo ja näitten sijalle oli noussut kaunis rakennus raittiusväen kokouksia varten ja talon oli lahjoittanut sama henkilö, josta aikoinaan irvikuva, oli tehty.

Entäpä tuo henkilö itse?

Vaikea oli samaksi mieheksi tuntea harmaa, hapsista vanhusta, joka kulki seuran esimiehen oikealla puolella. Olisipa voinut häntä luulla vaikka valtakunnan korkeimpain joukkoon kuuluvaksi, niin muhkealta näytti hän seuransa merkeissä ja niin älykäs oli ilme hänen kasvoissaan. Ei ollut merkkiäkään entisestä juoposta. Nenä oli lakannut "kukoistamasta" ja saanut luonnollisen värinsä, poskien pöhö oli poissa, iho terveen näköinen ja silmissä säkenöi kirkas välke. "Vanha Löfqvist" oli erinomainen.

Kun kulkue oli saapunut seuran suureen juhlasaliin, joka heti tuli väkeä täyteen, alkoivat urut soida ja seuralaiset yhtyivät hartaasti virrenveisuusen. Taisipa toisillakin olla aikomus tehdä samoin, mutta siellä oli niin paljon uutta ja kaunista katseltavana, että huomio kiintyikin kokonaan siihen ja laulu jäi sikseen. Vehreillä köynnöksillä koristellut pylväät salin kummallakin sivulla; urkuharmonio, jota soitti Löfqvistin nyt täysikasvuinen tytär; puhujalava, minkä ympärillä tammen oksat tuuheina kiertelivät, salin peräseinä kokonaan kasvien ja lippujen kätkössä — paitsi keskiosa, jota peitti ohut verho — kaikki oli omiaan kiinnittämään vierasten huomiota.

Erityisen huomion esineenä oli puhujalavan oikealla puolen oleva ryhmä, jonka muodosti Löfqvistin perhe. _Olihan_ se kuin olikin rouva Löfqvist, tuo hyvin puettu, nyt niin levollisen näköinen kalpea nainen, kukoistavain poikain ja tytärtensä ympäröimänä, vaikk'ei häntä siksi olisi voinut uskoa. Mutta kauimpana tuon ryhmän takana seisoi muuan nuori mies, jota ei kukaan näyttänyt tuntevan, ja hommaili aina väliin jotain peräseinän luona. Nythän olikin niin paljon muuta katsottavaa, että, vaan silloin tällöin ehdittiin häntä huomata ja luultiin hänen olevan jonkun seuran jäsenistä.

Astui sitte puhujalavalle seuran esimies ja tulkitsi lämpimin sanoin niitä kiitollisuuden tunteita, jotka täyttivät jokaisen seuran jäsenen mielen tällä hetkellä kunnioitettua toveria ja veljeä, tehtailija Juhana Maunu Gotthard Löfqvistiä kohtaan, kun hän omilla varoillaan oli rakennuttanut tämän kauniin talon ja lahjoittanut sen raittiusväelle, joten he siis nyt voivat kokoontua oman kattonsa alle sekä hartaus- että muita kokouksiansa viettämään. Ja enemmän, tuhat kertaa enemmän, kuin tästä lahjasta, kiitti hän siitä esimerkistä, jolla herra tehtailija oli näyttänyt yhteiskunnalle — koko kansalle — mitä luja tahto Korkeimman avulla voi saada aikaan, vapautuessaan vuosikausia kestäneestä viinan orjuudesta. Puhuja ei olisi halunnut tähän seikkaan kajota, ell'ei päivän sankari — niin, todellakin sankari, sitä olisi toivonut ja häntä sitä tekemään pyytänyt, ei suinkaan ylpeydestä, vaan kehoitukseksi niille, jotka uskalsivat antautua samanlaiseen taisteluun, kuin hänkin, siinä toivossa, että kerran myös samaten voittaisivat. Mutta nyt hän siis siitä puhui, samalla kun hän tahtoi kunnioitetulle ystävälleen Löfqvistille ilmoittaa, että eräs seuran jäsen, joka tuntee olevansa hänelle hyvityksen velassa jo kauan sitte tapahtuneista asioista, tahtoisi nyt valmistaa hänelle vähäisen ilon ja toivoi, ett'ei Löfqvist tästä hänen toimenpiteestään pahastuisi. Samassa kuului salin peräseinällä rapinaa, ja kaikkien katseet kääntyivät sinne ja — kas: nyt oli verho poissa, ja sen paikalla riippui taiteellisesti maalattu "vanhan Löfqvist'in" kuva, ei sellainen, millaisena hän ennen muinoin kuljeskeli kadulla, surullisen naurettavana ja langenneena, vaan sellainen, millaisena hän nyt istui heidän joukossaan, vapaana ja kunnioitettuna.

Esiripun nyöri vielä kädessään, seisoi syvään kumartaen, ystävänsä ja hyväntekijänsä edessä, tuo tuntematon nuori mies, taidemaalari Albert Kroon.

Kautta salin kajahti, kuin yhdestä suusta: "eläköön Johan Löfqvist!" niin että seinät tärähtelivät, ja tähän yhtyi torvien iloinen soitto. Ukko Löfqvist kohottihe, jotakin sanoakseen, mutta kurkussa tuntui aivan liian ahtaalta, ja poskelle vierähti kyynel, jota hän ei voinut eikä välittänytkään estää. Mutta hänen vanha uskollinen vaimonsa kohotti nyt ensi kerran päänsä korkealle, vieläpä hiukan ylpeänäkin: hänen _täytyi_ katsoa, miten hänen ukkoaan kunnioitettiin.

Parin tunnin iloisen seurustelun jälkeen hajosi kokous ja seuran jäsenet asettuivat taasen kulkueesen lippuineen ja soittoineen saattaen ukko Löfqvistin riemukulussa kotiin.

"No ihan tämä jo hävettää", mutisi äkeissään Grönbergska, joka silmät sameina ja liina melkein kasvoille vedettynä astua laahusteli kulkueen jälessä niin nopeaan kuin risaisilta kengiltään ja vaivaisilta jaloiltaan suinkin pääsi; "ihan tämä jo hävettää!"

"Mikä se hävettää?" uteli Kalle Florell ja napsahutti samalla sormiaan aivan matamin nenän edessä niin, että tämä hypähti korkealle ilmaan.

"Häpeä toki, senkin lurjus, joka aina olet siinä, missä sinua ei tarvittaisi! Mutta muuten, jos sinua haluttaa tietää, niin hävettää tuo tuollainen juhliminen mokomallekin juopporatille, kuin Löfqvistille. Miksi ne nyt sille juhlivat?"

"Siksi, näettekös, että hän on tullut raittiiksi, ja on rakennuttanut talon, näettekös, ja lahjoittanut sen pois, näettekös. Jos matami tekee samoin, niin tekevät ne teistäkin kuvan ja vieläpä teille juhlivatkin ja asettavat kkänkärähjänne oven päälle ristiin. Ajatelkaapas Grönbergska, miten hienolta näyttäisitte öljyssä — ei siltä, että minä sitä haluaisin nähdä! Minä olen teitä katsellut jo tarpeekseni spriissä..."

Grönbergska tavoitti lyödä häntä, mutta ei ennättänyt. Pilkallisesti nauraen, niinkuin hänen tapansa oli, oli hän jo kadonnut ihmisjoukkoon.

Hehkuvin poskin ja loistavin silmin saapui tuo peloton pikku rouva toisten joukkoon.

"No-o", kysyi pisteliäästi vanha luutnantti, "oliko siellä nyt hyvin mieltä ylentävää?"

"Aivan niinkuin sanoitte", vastasi pikku rouva; "minusta on ihan kuin olisin kirkossa ollut." Ja sitte kertoi hän vilkkaasti, millaista juhlassa oli.

"Karoliina se nyt taas vähän liioittelee", huomautti kamreerin rouva.

"Eihän toki, eihän toki, ei tuossa kaikessa mitään pahaa ole", myönsi luutnantti, "mutta, kuten tässä jo äsken sanottiin, on surullista, että ylpeydellä siinä pitää olla niin suuri osa".

"Ja missähän sillä ei olisi osaa", tokasi pikku rouva heti taisteluun valmiina. "Katsokaapa sitä tähtien, arvonimien ja nauhojen himoa, joka valtaa meidän n.s. sivistyneen säätymme. Monet heistä ovat myyneet sekä kunniansa että vakaumuksensa moisten koristusten vuoksi, ja he ovat vielä päälle päätteeksi olleet selviä kaikki. Tämä maallisista. Entä hengelliset sitte: voiko ainoakaan raittiusseuralaisten puku vetää koreudessa vertoja piispan kultakoristeiselle messuhaalle taikka hohtavalle ristille? Luulenpa melkein, että moititaan kansan lapsellista ihastusta kunniamerkkeihin pääasiassa sen vuoksi, että se, päinvastoin kuin meidän, tuopi mukanaan aina jotakin hyvää. Ja se tuntuu ikävälle".

"Karoliina rouva on ankara", vastasi luutnantti loukkaantuneena. "Enpä tiedä pitääkö minunkaan sitte enää kantaa ritarimerkki raukkaani".

"En minäkään", vastasi Karoliina rouva kääntäen hänelle selkänsä.

Tehtailija Löfqvistillä oli juhlallisen näköistä. Illallispöytä oli katettu, ja sitä koristi suuret kukkakimput ja hopeat välkkyivät ilta-auringon valossa. Seuraan, joka "oli pieni, mutta valittu", kuului — paitsi perheen jäseniä — ainoastaan taiteilija Kroon äitineen. Illallisen kestäessä, joka oli sangon vilkas, vaikk'ei väkijuomia ollutkaan, puheli isäntä nuorelle vieraalleen: "Luulenpa, rakas Albert, että minun itse asiassa on sinua kiittäminen tämän päivän ilosta. Joll'ei sinun kauheaa punaliitumaalaustasi olisi ollut..."

"Ah, setä, olkaa armollinen älkääkä siitä muistuttako!"

"Kaikissa tapauksissa se oli paras työ, mitä olet tehnyt; se oli taiteen suurin voitto, Sanon minä, vaikk'en voikaan maljaa sen vahvikkeeksi juoda. Olin ajatellut ensin, että tänään, — juuri tänään — revin sen palasiksi. Mutta sitte päätin toisin. Se voi olla vielä 'varoituksena' pojilleni".

"Voi, isä!" vastustivat nämä. "Sekä muistutuksena minulle, ett'en vaipuisi liian suureen turvallisuuteen itseni suhteen". "Joka seisoo, katsokoon ett'ei hän lankee".

Krooliin matami oli kuin ilmeinen vesisäiliö. Hän itki sekä illallisen jälkeen että ennen sitä pelkästä liikutuksesta. Salissa vihkimisten aikana hän itki ja aikoi jatkaa sitä vielä kotonaankin. Niin hauskaa päivää ei ollut hänellä vielä eläissään ollut.

Suuri Jumala! Tuo oli siis hänen Alberttinsa, jonka "selkää hän niin monta kertaa oli pehmittänyt", ja joka nyt oli maalannut taulun, josta koko kaupunki puhui! Ja että hän, Saara Kroon, todellakin itse oli tässä, istui pöydässä, oikein kutsuvieraana, hän, joka miehensä kuoleman jälkeen oli poikansa kanssa kotona syönyt aina sen pöydän nurkalla, jonka paraiten luuli jaloillaan pysyvän! Pistipä hänen päähänsä vielä sellainenkin julkea ajatus, että Löfqvistin rouva joskus maailmassa kuin hänen, Saara Kroon'in, poika on professoorina, mahdollisesti ehdotteleisi lähempää tuttavuuttakin. Mutta kohta hylkäsi hän kuitenkin tuon ajatuksen, pitäen sitä vaan pimeyden ruhtinaan viettelyksenä.

Eipä aikaakaan niin oli ilta jo loppuun kulunut, ja Kroonin matami poikineen teki kotiinlähtöä.

Silloin käytti Liina Löfqvist tilaisuutta hyväkseen, kun Albert seisoi yksikseen, astui askeleen häneen päin ja puheli kainosti:

"Minun on pyydettävä teiltä anteeksi erästä asiaa, kuten itsekin hyvin tiedätte... voitteko koskaan unohtaa että... että...?"

Taiteilija otti käteensä Liinan oikean käden, katseli sitä ja kysyi hymyillen: "_tälläkö_ se tapahtui?"

"Sillä".

"Sallikaa sen vapaaehtoisesti jäädä tähän", pyysi hän, katsoen sydämellisesti Liinaan — "ja kaikki on sovitettu!"

VALKOISET LILJAT.

"Minusta on tämä lippu aika kaunis", sanoi ylpeästi nuori rouva Thérèse M. ja levitteli tuulessa kättensä työtä.

"Ja minulle on se kahta vertaa rakkaampi, senvuoksi, että sinä sen olet ommellut", vastasi hänen miehensä kohteliaasti. "Katsohan kuinka nuo keltaiset kirjaimet ovat kauniit sinisellä pohjalla: _Nuoli!_ — Eikö se ole koko sukkela nimitys sellaiselle purjeveneelle, kuin meidän!"

"Oivallinen! Mihin aikaan pitää päivällisen olla valmiina, ja kuinka monta meitä kaikkiaan tulee... vai sanoitko, että tulee kolmetoista?"

"Luulenpa melkein, että mainitsin tuon onnettoman luvun", vastasi nauraen herra M. "Onko pikku muoriseni taas taikauskoinen?"

"Aina, Julius. Yhden täytyy jäädä joukosta pois, vaikka se sitten olisin minä itse."

"Lapsellisuuksia! Emäntä poissa pöydästä itse juhannuspäivänä — ja vielä sellainen emäntä, kuin sinä olet! Ei muruseni, se ei saa tapahtua".

"No, nytpä tiedänkin erään keinon: me pyydämme Malinin mamselin mukaamme pöytään. Eihän hän juuri mikään hauska siinä ole olemassa, mutta neljäntenätoista hänellä kyllä on oma viehätyksensä, ainakin minusta".

"Miten tahdot, ystäväni, kunhan muuten vaan saat kaikki onnistumaan, kuten varmasti tiedän sinun saavankin. Toimita hyötymansikoita yllin kyllin ja katso, että sampanja on jääkylmää. Käske palvelijoiden pukeutua Blekinkiläiseen pukuun — en tiedä toista sen kauniimpaa — ja viedä kahvi, siihen kuuluvine likööreilleen suureen lehtimajaan. Kyllä se sentään on siunattu asia, että ihmisellä on tuollainen herttainen ja hyvä pikku vaimo! En tiedä sanonenko sitä sinulle tarpeeksi usein, mutta sen tiedän, että tänään minun täytyy se sanoa. En pitkiin aikoihin ole tuntenut olevani niin onnellinen kuin taas tänään".

"Useamminhan sinä sitä sanot, kuin minä ansaitsisinkaan", vastasi liikutettuna Thérèse rouva ja nyökäytti sydämellisesti päätään miehelleen, joka nuoruuden täydessä kukoistuksessa, tyytyväisesti hymyillen, seisoi vaimonsa edessä, tuntien, että tämä oli hänelle kallein maailmassa.

"Kas, tuossahan jo ovat minun merisotilaanikin"-, puheli M. tuttavallisesti kättään heiluttaen tervehdykseksi parille kaupunkilaisystävälleen, joitten oli määrä lähteä mukaan purjehdusmatkalle, ja jotka nyt innoissaan ja kuumina, käveltyään lähimmältä asemalta, kiiruhtivat onnellisen pariskunnan luokse.

"Päivää, päivää, herraseni, hyvin tervetulleet! Luulenpa, että vähäinen purjehdusmatka aika lailla tulee meitä virkistämään... katsokaas, millaisen lahjan pikku vaimoni juuri minulle tässä antoi! Oletteko kauniimpaa lippua juuri nähneet'?"

Herrat tervehtivät kunnioittavasti ja ihailivat kohteliaasti lippua.

"Ja nyt ei saa viivytellä", sanoi herra M. kelloaan katsoen. "Luulen, että täällä meillä on vähän konjakkia ja soodavettä; juokaamme lasi matkan hauskuudeksi ja mennään sitte. Kello on jo yksitoista ja tahdomme tuntia parisen, kolmisen kiikkua sinilaineilla, ennenkuin ruualle saavumme. Siis herrat, maljanne!"

Iloisesti kilahtivat lasit vastatusten, mutta ennenkuin isäntä kohotti lasinsa huulilleen, huudahti hän vilkkaasti: "mutta missä nyt on pikku 'Dis', eikös hän kilistäkään isän kanssa?"

Aivan kuin olisi kysymyksen kuullut, juosta sipsutti lasten huoneesta pikku Doris, valkoisessa puvussa ja posket punaisina ja heittäytyi herttaisesti isänsä avoimeen syliin.

Tämä nosti tytön käsivarrelleen, suuteli häntä sydämellisesti ja kilisti sitte leikillä hänenkin kanssaan, annettuaan ensin lasin, jossa oli muutama tippa soodavettä.

"Mallanne, pappa, onnea matkalle!" laventeli iloisesti, päätään nyökytellen pienokainen, joka oli tottunut isän purjehdusmatkoihin sekä maljoihin myöskin.

"Maljasi, ruusunnuppunen, ja nyt matkaan! — Tule sinäkin Thérèse laiturille katsomaan, kun lippu hinataan ylös; se ei suinkaan ole liian suuri palkinto ahkeruudestasi. Dis saa pitää pappaa kädestä kiini, kas noin!"

Mitä iloisimman mielialan vallitessa poistuivat he sitten viehättävästä kesä-asunnostaan "Kätköstä", jota tuuheat puut pehmoisesti varjostivat. Kun he olivat tulleet laiturille, tarkasteli eräs herroista vielä kerran huvilaa ja huomautti, että koko Tukholman saaristossa tuskin löytyy somempaa paikkaa, kuin tämä on, johon herra M. hiukan ylvästellen huomautti, että paikka kyllä on kaunis, mutta liian pieni. "Lesken tilaksi sinulle se voi olla tarpeeksi suuri", sanoi hän, syleillen vaimoaan, "mutta ensi kesäksi toivon voivani hankkia meille suuremman ja kauniimman."

"Älä sitä tee", pyysi Thérèse vakavasti. "Minä en missään voi tulla onnellisemmaksi, kuin täällä olen ollut."

Karkoittaakseen pois vaimonsa vakavat ajatukset, kohotti herra M. pikku Dis'in käsivarrelleen, otti vaimoaan vyötäisistä ja kuljetti näin tanssien rakkaitansa laiturin päästä toiseen, samalla kuin lippu Thérèsen kädessä hulmusi kuin kultareunuksinen sinipilvi tuon herttaisen ryhmän ympärillä. Tultuaan veneen luo, suuteli hän äitiä ja tytärtä, jotka hymysuin ja nopeasta liikkeestä lämpiminä, seisoivat sillalla, hyppäsi veneesen ystävineen, hinasi lipun korkealle mastoon, sekä päästi vihdoin veneen rannasta irti, itse istuutuen perään venettä ohjaamaan, ja heilautti kerran vielä hyvästiksi kevyttä olkihattuaan korkealla ilmassa.

"Älkää viipykö kauaa", pyyteli vielä Thérèse, pitäen pikku Dis'iä kädestä ja seisoen sillalla niin kauan, kuin vähääkään saattoi eroittaa rakastettunsa kasvoja. Kun ei sekään kauempaa ollut mahdollista heiluttivat äiti ja tytär valkoisia nenäliinojaan ja kun vihdoin siitäkin lakkasivat, kiintyi nuoren rouvan katse huvilaan lahden toisella rannalla, jonka omisti hänen miehensä liikekumppani. Aurinko valeli runsain määrin kultiaan sen yli valaisten komeain rappujen upeilevat uurnat ja syvennyksiin sijoitetut taiteilijain kädestä lähteneet kuvapatsaat; rakennus kokonaisuudessaan teki suuremmoisen ja muhkean vaikutuksen ja olisi se voinut tyydyttää suurimmatkin vaatimukset.

"Tuollaisen paikan tahtoo Julius meillekin hankkia", ajatteli nuori nainen. "Jospa hän ei koskaan sitä tekisi! Ei ole suloisempaa paikkaa maailmassa, kuin varjoisa, syrjäinen _Kätkömme_: siellä olen rakastanut ja ollut rakastettu, siellä tahdon elää ja siellä tahdon kuolla."

Ajatuksiinsa vaipuneena kulki hän kotiinsa, heitettyään vielä viimeisen silmäyksen merelle, jossa vene sulavasti kuin tiira valkoisin siivin yhä kauemmas soljui.

* * * * *

Oli aikaa vielä tunnin verran ennenkuin vieraita alettiin odottaa. Thérèse rouva asetteli juuri kukkia viimeiseen maljakkoon ja silmäili sitten tyytyväisenä viehättävää pöytää lumivalkeine liinoineen, hopeineen ja kristalleineen, kun hämärä huoneessa ja raskas suhina puiden latvoissa veti hänen huomionsa puoleensa. Kauhulla näki hän, kuinka yhtäkkiä oli noussut hirmuinen myrsky, näki miten tuuli lennätteli tomua ja soraa ympäriinsä, miten se oksia taitellen ja korkeidenkin puiden latvoissa riehuen sai ne taistelun tuohinansa raskaasti huokaamaan. Kattopellit sinkoilivat rajusti kauas yli kartanon, vinnin akkunaruutu särkyi sirpaleiksi ja putosi valittavalla vinkumilla kivirapuille. Jyskyen paukahtelivat ovet kiini ja riuhtaantuivat uudelleen auki ja tuuliviiri katolla liehui edestakasin surkeasti vikisten. Lahdella, joka muistutti vihaisen ihmisen muotoa, myllerteli meri korkeina vaahtopäisinä aaltoina ja jokunen kalalokki kirkui käheällä äänellä ilmassa.

"Ja Julius on ulkona tässä ilmassa — hyvä, Jumala, suojele häntä!" rukoili Thérèse tuskissaan, katsellen vuoroin laiturille, vuoroin hypäten ylös vinnikamariin, josta näkyi kauemmas merelle. Vähitellen kokoontuivat kaikki palvelijat pelästyneen emäntänsä luo, joka tuskissaan käsiään väänteli, muistamatta vähintäkään vieraita taikka päivällistä.

"Antti", huusi hän, ravistaen renkiä käsivarresta, "hankkikaa tänne vene... juoskaa naapuritaloihin... kutsukaa ihmisiä avuksi... tehkää mitä ihminen voi... mutta joutuin, Jumalan tähden joutuin... ennenkuin on liian myöhäistä."

"Rakas rouva", vastasi Antti raskain mielin, "naapureilla ei ole venettä rannassa; kamreerin ja protokollasihteerin ovat merellä, miehiä ei myöskään ole... ne ovat heidän kerallaan."

"Ja tässä pitää minun nyt seistä toimettomana paikoillani sill'aikaa kuin _hän_ ehkä taistelee elämästä ja kuolemasta!" valitteli nuori nainen tuskissaan kohottaen ristiin liitetyt kätensä taivasta kohti. "Hyvä Jumala, ota ennen kaikki onneni maailmassa, ota lapsenikin, jos niin tahdot, mutta pelasta hänet, armaani, kaikkeni!"

Tuuleen häipyivät hänen sanansa ja kahta raivoisammin puhalsi myrsky kautta seudun. "En, tätä en kestä; minun täytyy päästä tuonne kallion kielekkeelle, josta voin nähdä kauas merelle", huudahti Thérèse, jonka kasvot olivat kalpeat, kuin meren vaahto. "Älkää estäkö minua, sen sanon; älkää yrittäkökään pidättää minua: minun _täytyy_ päästä!"

"Mutta jos tuuli puhaltaa rouvankin mereen — mihin joutuu pikku Doris silloin?" muistutti rehellinen Antti.

"Mieheni ensin; hän elämässä ja kuolemassa!" vastasi Thérèse ja kiiruhti pois, niin että vaalea puku myrskyssä hulmusi, välittämättä vähääkään siitä, tuliko joku hänen mukanaan taikka ei.

Mutta kaikki he häntä seurasivat, paitsi pikku Doris hoitajineen, jotka jäivät kotiin.

Ja nyt seisoivat he siinä kallionkielekkeellä tuskaisina ja vavisten tähystellen jokaista purjetta näköpiirin sisällä.

"Tuossa on yksi vene", sanoi Antti kuolon kalpealle Thérèse rouvalle, jonka katse oli kuin imeytynyt mereen kiini, ja jonka tuulen puuska milloin tahansa olisi laassut pois kuin untuvan, joll'ei hän lujasti olisi pidellyt kiini kalliolla kasvavasta männystä.

"Missä on vene, missä?"

"Tuolla niemen takana, rouva. Mutta nyt näen; siinä on valkean ja vihreän värinen lippu; se on kamreerin vene".

"Jumala ole minulle armollinen", kuiskasi Thérèse; "ei vilahdustakaan vielä _hänestä_!"

"Tuolla oikealla tulee toinen venhe", ilmoitti taasen Antti tarkastaen sitä peloissaan.

"Millainen lippu siinä on?" kysyi vavisten Thérèse, jonka silmät eivät enhän tahtoneet totta tehdä.

"Näen veneen korkeudesta, että se on protokollasihteerin", puheli Antti suruisena; "mutta tuolla, tuolla kaukana, rouva, niin totta kuin elän, on Nuoli, tuntisin sen vaikka satojen joukosta! Pitäkää lujasti kiini, hyvä rouva, oikeen lujasti; Jumalan avulla on isäntä kohta rannassa... mutta nyt tulee valtava vihuri..."

Ja vihuri tuli juuri Nuolen viimeisessä käänteessä ennen rantaan pääsyä. Ryhmä kallion kielekkeellä seurasi silmineen sieluineen tapausta, sillä kaikki he isäntäänsä rakastivat ja Thérèse tuskin saattoi hengittää, niin suurella jännityksellä tarkkasi hän jokaista veneen liikettä. Sekunnin ajan seisoi se aivan hiljaa; seuraavana sekuntina jo huimailivat purjeet milt'ei maston ympäri, ja nyt — taivas varjelkoon! — nyt se kaatui ja sinivalkoinen lippu, ilolla ja riemulla ommeltu ja mastoon hinattu, lähetti viimeisen surullisen jäähyväistervehdyksensä ennenkuin ainiaaksi vaipui meren syvyyteen...

Tuskan parahdus, kovempi kuin myrskyn ulvonta, kaikui ilmassa ja vaaleapukuinen olento kallion kielekkeellä astui tahdotonna, tiedotonna, käsivarret ojennettuina, askeleen eteenpäin, synkän meren kuohuvassa sylissä etsiäkseen kuoloa, sen tykönä, joka hänelle oli elämääkin kalliimpi. Mutta onneksi hänet pyörrytys yllätti ja tunnottomana vaipui hän sen puun juurelle, jonka turvissa tähän saakka oli pystyssä pysytellyt ja sanomattomalla kauhulla katsellut puolisonsa lyhyttä taistelua ja loppua.

Kun hän jälleen heräsi, oli luonto taas täydessä rauhassa. Myrsky, tyytyväisenä saamiinsa uhreihin, oli tauonnut ja uhkaavat pilvet olivat haihtuneet. Kukkaset kohottivat vaipuneet päänsä, linnut jatkoivat keskeytettyjä liverryksiänsä ja aurinko säteili pilvettömältä taivaalta kirkkaasti valaisten seutuja.

Mutta tuon murheen murtaman naisen sydämessä vallitsi yö, tähdetön yö, ilman aamun toivoa. Hän oli koko sydämellään rakastanut, hän tahtoi koko sydämellään surrakin, surra niinkuin se, joka ei haudan synkeydestä voi kohottaa katsettaan katoamattomuuden valoon.

* * * * *

Monta vuotta tämän tapahtuman jälkeen valaisee kesäinen aurinko taaskin _Kätkön_ hiljaisia rantoja, mutta paikka ei enää ole samanlainen, kuin ennen. Sitä ympäröivät puut ovat saaneet hoidotta versoa, ja painavat siihen nyt synkkyyden leiman; ruoho tukahduttaa kukkaisten kasvun ja pitkä laituri on surkeasti laho. Ainoastaan huvilan eteläpäässä on huolella hoidettuja kukkapenkkejä, joissa varsinkin valkoiset liljat mitä ihanimmin kukoistavat.

Huvilan kuistilla, jota muuriruoho ympäröipi niin tiiviisti, että se loukkaa sekä kauneuden aistia että terveyden hoidon vaatimuksia, istuu keski-ikäinen nainen ommellen. Nähdessään hänen tavattoman yksinkertaisen pukunsa ja kasvojen ankaran ilmeen, ei mitenkään saattaisi tuntea häntä tuoksi, muinoin niin elämänhaluiseksi, onnelliseksi ja vilkkaaksi Thérèse M:ksi. Tummaan tukkaan on ilmaantunut harmaita suortuvia ja jäykkiä kasvoja ei kertaakaan hymy kirkasta. Ja eipä ihmekään, sillä neljätoista pitkää vuotta ovat synkät ja katkerat tunteet kitkemättä saaneet hänen sydämessään kasvaa, samaten kuin rikkaruoho "Kätkön" käytävillä ja kukkapenkeissä. Suru ja viha siellä ovat raivonneet ja ne eivät ruusuja kasvata.