Part 7

"Niin, siunatkoon Jumala hänen sieluansa; hyvä ihminen oli Liisa", puheli sotatuomari itsekseen pannen kätensä ristiin, "ja sellainen ihminen, joka ei muruja hukannut, joka tapa on minulle kauhistus. Ja sitäpaitsi oli hän niin kekselijäs, ett'ei sellaisia ole kuin yksi tuhannesta. Eikä hän myöskään ahnehtinut turhaa voittoa. Jos hän olisi jäänyt elämään minun jälkeeni, niin ei hänen puutetta olisi kärsiä tarvinnut; mutta niin kauan kuin ihmiset ovat terveet ja kykenevät työtä tekemään, on väärin heitä hemmoitella. Siten kasvatetaan vaan silmänpalvelijoita".

Muutaman tunnin kuluttua valmisti yksinäinen vanhus itse vuoteensa ja paneutui levolle raskain sydämin, valvoi kauan, mutta nukkui vihdoin ja näki unta, että Liisa oli seisovinaan hänen vuoteensa vieressä ja osoittavinaan vanhalla koukkuisella sormellaan puiden latvoja, tiilikattoja ja vinnikammareita, joihin sotatuomarilla oli vapaa näköala. Mutta juuri kuin hänen piti kysyä, mitä Liisa tarkoitti sekä lausua ilonsa siitä, että tämä oli tullut takaisin, — sillä unissaankin muisti sotatuomari Liisan kuolleeksi — muuttuivat tämän vanhat ryppyiset kasvot hymyileviksi lapsen kasvoiksi, kumarista hartioista kasvoi pari valkeita siipiä ja ennenkuin sotatuomari ehti mitään ajatella, liiteli huoneesta pois enkeli, jälkeensä jättäen niin voimakkaan valojuovan, että sotatuomarin täytyi hieroa silmiään ja — herätä siihen.

Oli jo valoisa päivä ja huone näytti kesäisen auringon heleässä valossa sangen kodikkaalta. Mutta ei kuulunut keittiöstä kuppien ja lusikoiden kilinää eikä tunkeutunut sisään äsken paahdetun kahvin suloista tuoksua. Niin kovin hiljaista siellä oli ja sotatuomari, joka heti herättyään ei ollut muistanutkaan suruansa, tunsi sen taaskin kahta raskaampana.

Hiljainen koputus ovelle joudutti hänet tavallista kiireemmin manchesterihousuihinsa. Avattuaan oven, näki hän edessään naaman, jonka joskus ennenkin Liisan luona oli nähnyt ja nyt viimeksi eilen täällä: Liisan langon, peltisepän.

"No, mikäs nyt on hätänä?" kysyi sotatuomari äreästi, "eikö makeiset, jotka eilen saitte, olleetkaan tarpeeksi hyviä, koska tulette takasin?"

"No, eihän nuo niin erinomaisia olleet, nekään; mutta en minä sentähden tänne tullut. Minä tahdoin vaan sanoa", puheli peltiseppä liikutettuna, "että meillä on ollut aivan väärä käsitys sotatuomarista... ja että me eilen saimme käärön, joka sisälsi 500 kruunua ja jonka kuoreen oli kirjoitettu: Liisalta hänen sisarenlastensa kasvatukseksi..."

"No, entä sitte?" sähisi vastaan sotatuomari, "enkö minä sentähden saa edes pukeutua? Mitä se asia minuun kuuluu? Kiittäkää sitä joka rahat teille antoi ja pitäkää hyvänänne."

"Mutta ei niitä kukaan muu ole _voinut_ antaa kuin sotatuomari, ja jos isän siun..."

"Kuulkaas nyt, hyvä ystävä: te olette rehellinen mies, sanoi Liisa, mutta tyhmä te olette, sanon minä. Mitä on minulla teidän lastenne kanssa tekemistä? Menkää nyt ja levittäkää tämä juttu kaikkialla Tukholmassa ja hankkikaa kaikki kakarat minun elätettäväkseni! Jos lahjan kuoressa kerran on Liisan nimi, niin on hän tietysti pannut siihen kaikki palkkasäästönsä ja pyytänyt jonkun ystävänsä lähettämään ne teille. Ei hän niin eilispäivän lapsi ollut, ett'ei jotain olisi säästääkin ehtinyt. Tehkää niinkuin Liisa on sanonut: kasvattakaa lapsenne kunnon ihmisiksi ja antakaa toisten, joilla ei heidän kanssaan ole mitään tekemistä, olla rauhassa — ja nyt hyvästi!"

Ovi paukahti kiini ihan peltisepän nenän edessä, joten tällä ei ollut muuta neuvoa kuin harmissaan lähteä takaisin kotiinsa, jossa hän vaimolleen vakuutti: "ett'ei se saituri sitä vaan antanut ole. Vähältä ett'ei heittänyt minua rapuista alas. Sanoihan Liisakin aina, että se on kitsas kuin mikä; en ymmärrä, miksi sinun piti narrata minut sinne!"

"Mutta Liisa sanoi myöskin toisinaan epäilevänsä, että ukko salaa lahjoittelee yhtä ja toista tarvitseville. Kyllä minä sittenkin luulen, että se on hän!"

"Minä annan pienet joulut koko ukolle", sanoi peltiseppä; "voisihan hän edes siivosti kohdella ihmisiä, senkin vanha äkäpussi, olkoon hän sitte antanutkin taikka ei. Minä vaan en sinne enää ikinä mene."

Sill'aikaa leikkasi sotatuomari viipaleita suolasesta lampaan jalasta, ryyppäsi malagaa palan painikkeeksi ja puheli itsekseen: "kerran ja parikin tämä voi käydä päinsä, mutta kyllä sitä ihminen pitemmän päälle hoitajan tarvitsee. Ja nyt tarkastuspaikalleni!"

Hän kääri viitan paremmin ympärilleen, levitti peiton sängylle ja meni sitten kiikarin ääreen ja suuntasi sen erään vastapäätä sijaitsevan korkean talon vinnin akkunaan.

"Eikös vaan istukin jo täydessä työssä, vaikka vasta on varhainen aamuhetki", puheli ukko tyytyväisenä. "Tuo se on tytöistä parahin. Niin, niin, nyökäyttele sinä vaan päätäsi lintuselle! Olenhan sen antanut kantaa sinne ylös tuottamaan sinulle hiukan iloa keskellä ahkeraa työtäsi vanhan äitisi hyväksi. Mahdat sinä mielessäsi tuumailla, minkä näköinen sinun tuntematon ihailijasi lienee. Niin, kaunis ja hieno hän on, 60 vuotta harteilla ja peruukki päässä, mutta sellaiset ritarit ne parhaita ovat, sillä ne eivät tuota koskaan sydänsuruja... Et sinä aavista liverrellessäsi siinä kilpaa lintusen kanssa, että monta kertaa olen hartaasti halunnut keventää kuormaasi ja antaa sinulle suuremman vuotuisen raha-avun; mutta kun näen sinun sydämellisen ilosi joka kerta kuin työlläsi voit tuottaa äidillesi huojennusta, niin ei ole minulla ollut rohkeutta heittää kultaista Eris-omenaa häiritsemään kotisi hiljaista rauhaa. Mutta isällisellä huolella seuraan kohtaloasi, ja voit olla varma siitä, että jos voimasi joskus pettävät, niin olen valmis näkymättömänä uskollisesti sinua auttamaan..."

"Nyt n:o 2:seen", jatkoi sotatuomari suunnaten kiikarinsa vähän kauemmas. "Senkin vetelys! Loikoilee vielä sängyssään, vaikka jo aikoja sitte olisi kirjan ääressä istua pitänyt! Soisin sydämestäni, että kiikarini olisi elefantin kärsä taikka että saisin kaiken veden ruiskukannuuni kootuksi voidakseni tihuuttaa sen tuon laiskurin niskaan. Kyllä silloin jaloilleen pääsisi, sen takaan. Mutta, kas — korttipakka ja raharasia! Vai on herra sitä maata. Ja tuossa kaksi tyhjää pulloa ja neljä lasia. Aivan oikeen, kaikki mitä tarvitaan työhalun ja — kyvyn hävittämiseksi. No, jääköön nyt vielä tällä kertaa rankaisematta, mutta jos tuota tapahtuu useammin, niin ei hän tule kuulumaan seurustelupiiriini. Niin, sillä siihen luen minä kaikki ne, joita kiikarillani tarkastelen ja joitten töihin ja toimiin minä pelkästä ihmisrakkaudesta sekaannun.

"Ja nyt minun pariskuntani luo (tätä sanoessaan käänsi hän kiikariaan vasemmalle). Tappelevatko ne! Jaa, jaa, sitä minä vähän aavistin, kun ne vastanaineina vaan toistensa sylissä istuivat ja suutelevat päivät päästään, eivätkä panneet niin rikkaa ristiin. Kas vaan, miten mies läimäyttelee vaimoaan takilla ympäri korvia. Mutta tuopas vasta raivotar on, eikös vaan otakkin kuumaa kahvipannua ja tyhjennä sen sisällystä miehensä päälle sen sijaan että kaataisi sen hänen suuhunsa. Ah, sitä aviollista autuutta... puolensa ne ovat silläkin, hi, hi, hii, nyt se asettaa miehensä sängyn laidalle ja puistelee häntä kuin jauhosäkkiä — ja sitte ovesta ulos ja mies perästä.

"Nyt ei ole muuta katsottavaa kuin tyhjät seinät, niin, tosiaankin tyhjät, sillä eilen siellä vielä kello naksutti, mutta nyt on sekin poissa. Huoneet tyhjennetyt putipuhtaiksi kolmessa vuodessa, on se koko menoa. Hukkaan ovat menneet minun yritykseni saada muutamain toisten henkilöiden kautta heitä luopumaan laiskuudestaan ja nautinnonhimostaan ja tarttumaan johonkin tuottoisaan työhön; nyt saavat selviytyä miten parhaiten voivat; kyllä se hätä, opettaa. Pois minä heidät pyyhin listaltani.

"Mutta täällä (taas hän suuntasi kiikarinsa toisaalle) täällä ovat minun kaikkein hauskimmat tuttavuuteni; minun nuori kymnasistini ja hänen taloudenhoitajattarensa — niin s.t.s. minä luulen, että hän on kymnasisti. Se poika se vasta lukee myöhään ja varhain. Ja miten hyvänä hän sillävälin pitää tuota herttaista vanhaa mummoa ja syleilee häntä aivan kuin olisi se hänen oma äitinsä. Niin, kukapa tietää, vaikka oliskin äiti; mutta kovin hän halvalta näyttää? Mutta onpa moni yhtä alhainen äiti pojastaan valtioneuvoksenkin kasvattanut. On se kerrassaan hienoa, kun kymnasisti kustantaa itselleen taloudenhoitajattaren; paremmin minä häntä tarvitseisin. — Mutta mitä nyt — mitä on tapahtunut? Kymnasisti ei olekaan kirjansa ääressä kuten tavallisesti; en näe häntä ollenkaan. Huoneessa ei ole muita kuin matami, joka siellä lentää nurkasta nurkkaan kuin sukkelin yölepakko. Kummallisen kärkäs liikkeissään tuo ihminen, eikä hän niin rutivanhakaan taida olla. Taitaa vähän muistuttaa Liisaa näin selästä katsoen... Liisa, niin, niin, hoh, hoo. Hänen laistaan en sentään toista saa. Ei, mutta katsos, nyt levittää hän salvetin pöydälle ja asettaa tuoreita kukkia lasiin! Tuo on jo melkein hemmoittelua, voisihan poika muutenkin kahvinsa juoda! Mahtaa olla lellipojan syntymäpäivät... ainoa lieventävä asianhaara moisessa turhuudessa. Kas tuossa tuopi muuan tyttö voipalasen, jonka hän varmaan on nyt juuri ostanut. Ei olisi Liisa sitä punnitsematta ottanut vastaan; säntilliset ihmiset eivät sitä koskaan tee. Mutta totisesti, eikös ota matamikin puntaria naulasta! Kunnioitukseni lisääntyy tuota ihmistä kohtaan. Jaha... siinä sitä nyt ollaan... minkä päällä punnita? Voi on löysää tähän aikaan, eikä sitä mielellään rautakoukkua pistäkään palaseen, jonka aikoo aamiaispöytään asettaa. Paperi ympäri... hyvä on, mutta jos työntää koukun läpi, niin paperi repeää... Hyvä! hyvä!" huusi sotatuomari äänekkäästi, poistui kiikarin luota, ja hieroi käsiään pelkästä ihastuksesta nähdessään miten matami vähintäkään empimättä, irroitti pitkän, neulotun sukkanauhansa ja hääräsi sen voipalan ympäri, joka lienee painanut sen minkä pitikin, koska hän tyytyväisenä nyökäytti päätään tytölle, joka sen kanssa katosi. "Tuo ihminen täytyy minun saada", huudahti sotatuomari, nojaten selkäänsä hiukan levähtääkseen. "Onhan lupa kysyä, ja jos hän ei ole pojan äiti... ja kaikissa tapauksissa... saahan tuota ainakin koittaa.

"Mutta nyt pitää minun katsoa mitä vanhalle neidille kuuluu ja onko hän eilisestään viisastunut." Ja taasen tähtäsi hän kiikarinsa muutaman tuuman vasemmalle. "Kas nyt taas tuota vanhaa hupakkoa; jo hinaa punaista lippua liehumaan tänäkin päivänä! Luulen, että vaikka hän tietäisi minun päätökseni antaa hänelle 50 kruunua niin pian kuin hän heittää itseään maalaamasta, niin ei hän kuitenkaan voisi sitä jättää. Noin, vähän enemmän punaista vasemmalle poskipäälle... voi sinuas vanha kummitus! Ja vähän lisää mustaa kulmiin. No nyt olet tuossa tuokiossa kirjaeltu; ei muuta puutu kuin rengas nenästä, sillä sormeesi sinä sitä et koskaan saa, vaikka miten paljon vaivaa sentähden näkisit. Miten hän käryyttää noita vaivasia hiuksen haituviansa! Lopulta on koko pää kuin kaskimaa. Kas niin, nyt on hän vihdoinkin valmis! Pidä nyt varasi, niin näet miten hän ojentautuu akkunastaan, lähettääkseen hellän silmäyksen naapurilleen, tuolle juoppo kapteenille. Aivan oikeen. Tuossa se venytteleikse ikkunallaan punaisena ja kasvot pöhössä ja tupruttaa savua turkkilaisesta piipustaan. Katsos nyt tuota siroa, tervehdystä! Puh, puh, tupsahtelee savu suoraan neidin hymyilevään suuhun; hän on tukehtumaisillaan ja vetäytyy takaisin. Hi, hi, hii, ei maksa vaivaa huudella vanhaa kulunutta kuunaria, ei se sinua mukaansa voi kumminkaan ottaa. Noista kahdesta ei minulla enää suuria toiveita ole; enkä minä jaksakaan heidän toimiansa kauempaa seurata, kuin tämän vuoden loppuun.

"Ei, mutta kerran vielä pitää katsahtaa minun kunnon kymnasistiani ja hänen yhtä kunnollista matamiaan, sitte on minulla muita tärkeämpiäkin tehtäviä. Kas vaan — ovat saaneet vieraita! Eräs naishenkilö istuu kahvipöydässä, mutta, ikävä kyllä, selkä tännepäin. Kylläpä on kymnasisti iloinen! Hän näkyy olevan aika kaunis poika! Mitä nyt? Hän kiertää käsivartensa tuon vieraan naisen kaulaan... suutelee häntä... no, mitä minun pitää sanomani! Ja matami askaroitsee ja palvelee niin iloisena, kuin hän nuo hyväilyt olisi saanut. Kas, ja nyt hän kuivaa kyyneleitään, tuo hellä sielu! Ahaa, kyllä ymmärrän, siellä vietetään perhejuhlaa ja joku vanha kunnon täti maalta on tullut heitä tervehtimään, sillä ei nuoren kaunottaren selkäpuoli juuri tuolta voi näyttää. Noin, nyt ottaa hän hatun päästään ja ojentaa sen matamille. Mitäs minä sanoin: tukka on harmahtava, vaikka sitä onkin runsaasti; täti hän varmaan on, taikka ehkä äiti... miten ihmeen onnellisilta he kaikki tuolla sisällä näyttävät ja niin juhlallista, iloista ja kodikasta kuin siellä on... oikeen käy kateeksi tällaisen yksinäisen erakon sitä katsellessa". Sotatuomari nojautui taaskin raskaasti huoaten levähtämään ja antoi katseensa harhailla paikasta toiseen yksinäisessä huoneessaan, jossa ainoastaan seinäkellon naksutus keskeytti hiljaisuutta. "Kuinka mielelläni", puheli hän puoliääneen, "antaisinkaan vaikka koko omaisuuteni, jos saisin olla tuollaisen perheen keskuksena, voi, enpä sitäkään, vaikka vaan halvimpana jäsenenäkin tuossa kodissa! Liisa oli uskollinen, hyvätahtoinen ja säntillinen, mutta ei hän kyennyt minulle kotia luomaan, sellaista kotia, kuin toisinaan yksinäisyydessäni olen unelmoinut. Niin, sillä onpa minullakin omat unelmani olleet, vaikka siitä jo on pitkät ajat... Oli aika... suloisten toiveitten ihana aika, toiveitten, jotka pettivät, aika jolloin... mikä vanha hupakko minä olenkaan! Miten ollakkaan, niin luulin saavani suruni tukahdutetuksi kun kätkin sen syvälle sieluuni, vetäydyin yksinäisyyteen sekä aloin halveksia ihmisiä ja he samoten puolestaan minua. Vaikka täten jotain olisin voittanutkin, niin onnea en ainakaan saavuttanut. Yksinäinen elämäni on ollut jonkunlaista kostoa, joka kuitenkin on kohdistunut itseeni — ja se onkin oikeen, sillä mitäpä hän olisi rikkonut, jota sydämeni pohjasta omakseni toivoin? Mitä mahtoi hän sille, ett'ei voinut rakastaa juroa epämiellyttävää nuorukaista, joka ei maailmassa muita nähnyt kuin hänet yksin? Ei, hän ei sille mitään tainnut ja kuitenkin pysyi mieleni katkerana siksi, kunnes tuo katkeruus vähitellen muuttui välinpitämättömyydeksi koko naissukua kohtaan. Kun en häntä saanut, en muistakaan huolinut ja siten on kulunut nyt jo lähes neljäkymmentä vuotta, ja minusta on tullut harmaapää ukko. Usein olen vierasten kuullen pilkaten puhunut perhe-elämän onnesta, mutta yksinäisyydessäni ikävöinyt sitä kuin lapsi äitinsä syliä; ja vieläkin, kun näen elämää noin täynnä onnea kuin tuolla ylhäällä, huutaa kuihtunut sydämeni surkeasti ja vettyvät vanhat silmäni..."

Rinnalle painui murheisena sotatuomarin pää ja hyvän aikaa istui hän aivan hiljaa. Mutta äkkiä hän nousi, heitti päältään yöviittansa, pukeutui vanhaan, kuluneesen takkiinsa ja tuohon ijänikuiseen kolmikauluksiseen kauhtanaansa, ja astui sitte rappuja alas, kulki kadulta toiselle ilman määrää tai suunnitelmaa, kuten oli tuhansia kertoja ennenkin tehnyt, tukahuttaakseen kalvavia ajatuksiaan. Mutta tällä kertaa ei koe tahtonut ensinkään onnistua; kahden pitkän tunnin perästä seisoi hän taaskin kotinsa ovella avain kädessä ja tyhjyys rinnassa.

* * * * *

Samana iltana istui palvelijatar Saara Skott neljännen kerroksen pienessä huoneessa ja parsi nuoren herransa pumpulisukkia, kun joku koputti ovelle.

"Jalkani nukkuvat", vastasi sisällä Saara, "mutta ei ovi lukossa ole, rouvahan se varmaankin on?"

"Ei ole rouva, herra se on", vastasi vieras ääni ulkoa.

"Herrako? mikä herra", huudahti Saara ihmeissään; "sen kuulen, ett'ei se ainakaan minun herrani ole."

"Mutta voi siksikin vielä tulla", vastasi hyväntahtoisesti sotatuomari, samalla ilmestyen kynnykselle koko komeudessaan kolmekauluksisine kauhtanoilleen ja manchesterhousuineen.

"Kuulkaas nyt", sanoi sotatuomari istuutuen kursailematta tuolille vastapäätä hämmästynyttä Saaraa, "matamista voi ehkä tuntua minun käyntini vähän kummalliselta, mutta suoraan sanoen olen minä jo pitemmän ajan matamia hyvillä silmin katsellut, ja..."

"Hyi hävetkää toki, vanha höperö", vastasi Saara ynseästi, "sen sanon teille, ett'en minä mikään matami ole vaan palvelusneito ja vieläpä rehellinen semmoinen, ymmärrättekö nyt".

"Joll'en sitä ymmärtäisi, niin en nyt täällä olisikaan, ymmärrättekö te nyt, ja sitte olemme kuitit. Mutta minun taloudenhoitajattareni on kuollut, näettekös".

"Entä sitte? Mahdankos minä mitä sille?"

"Ette, mutta minä kysyn teiltä muitta mutkitta, tahdotteko te tulla hänen seuraajakseen. Minä olen, kuten sanottu jo pitemmän aikaa seurannut teidän hiljaista toimintaanne täällä ja nähnyt, että olette päättäväinen ja kunnon ihminen... ajatelkaamme esim. menettelyänne sukkanauhan kanssa tänä aamuna voita mitatessanne..."

"Herra", huusi Saara syösten äkäisenä istualtaan.

"Istukaa paikoillanne; on vaarallista nojata jalkoihin, jotka nukkuvat. Minun entinen Liisani, joka äsken kuoli, palveli minua yksitoista vuotta, jonka pitäisi todistaa, ett'en minä niin aivan huono isäntä ole. Hänellä oli palkkaa 40 kruunua ja sai sitäpaitsi kerran pumasiinihameen. Minä olen yksinäinen mies, enkä vaadi suuria ruuan suhteen, joten arvelen, että neiti tulisi sangen tyytyväiseksi oloonsa, jos vaan voisitte asiasta varmasti päättää".

"Ensiksikin minä en tahdo", vastasi Saara ärtyisästi, "ja toiseksi ei herra tunne minua, enkä minä saata käsittää, miten herra on voinut minua _nähdä_, sillä eihän tässä meidän vastassamme asu ketään..."

"Ei siinä vaan taikoja käytetty ole", tunnusti sotatuomari. "Minä olen hiukan tähteintutkija... minulla on kiikari, nähkääs, ja..."

"Ja herra huvitteleiksi nuuskimalla toisten rehellisten ihmisten asioita — hui, semmoista herraa!" Halveksivasti viskasi Saara reikäisen sukan itsensä ja sotatuomarin väliin. "Mieluummin kulkisin vaikka luiden kerääjänä ympäri, kuin palveleisin moista herraa!"

Sotatuomari hymyili huvitettuna keskustelusta.

"Mutta mitä sanoisitte, jos ilmoittaisin teille, että tarkkaan naapureitani ainoastaan heidän oman etunsa vuoksi".

"Sanoisin että kyllä 'häpeä' aina jonkun loukon piilopaikalleen löytää."

"Toisin sanoen: te ette usko minua?"

"En", vastasi Saara.

"Ettekä siis tahdo tulla minulle millään ehdolla?"

"En, ettekö jo kuulleet!"

"Ettekö vaikka tarjoaisin teille 100 kruunua".

"En tuhannestakaan".

"Mahtaa teillä 'herrasväkenne' luona olla aika hyvät ehdot", arveli hymyillen sotatuomari.

"Eiköpä liene", vastasi Saara lyhyeen.

"Mutta jos minä tarjoaisin 150 kruunua?"

"Luuleeko herra olevansa huutokaupassa!" huusi Saara, jonka kärsivällisyys nyt todellakin alkoi loppua. "Osaako herra katkismuksensa? Tiedättekö mitä siinä lukee: 'älä himoitse lähimmäisesi palkollisia eikä mitään hänen omaansa?' Tiedättekö että on ihmisiä, joita ei ostamalla saada, ja jos ette ole ennen tienneet, niin nyt sen ainakin kuulette. Voin teille kertoa, että olen palvellut emäntääni kaksikymmentäviisi vuotta ja hoitanut nuorta herraani pienestä pahasesta sekä pidän hänestä kuin omasta pojastani; rouva on uskonut hänet minun haltuuni, nähkääs, ja Saara Skott ei ole se ihminen joka pettää niitä, ketkä hänelle luottamustaan osoittavat — ja nyt voitte mennä tiehenne, sillä asiat ovat selvillä. Ja sydämestäni minä toivon, että kiikarinne tuhansiksi sirpaleiksi menisi sekä vakuutan lujasti, että ikkunassani pitää rullakaihtimet oleman, tietäkää se."

"Ja minä tahdon sanoa teille", vastasi sotatuomari suopeasti, "että te olette kunnon ihminen ja onnittelen isäntäväkeänne, joilla on semmoinen palvelija. Hyvästi olette koetuksen kestäneet, sillä kaiketi te ymmärsitte, että tahdoin vaan koetella teitä, kun kuulin että olitte kiintynyt isäntäväkeenne ".

"Tepä vielä vanhanakin veitikka olette", sanoi Saara epäluuloisesti, "uskokoon ken tahtoo koreata puhettanne. Mutta menkää tiehenne nyt, sillä rapuissa kuulen jo rouvan askeleita, eikä hän suinkaan hyvillä silmin katseleisi sitä, joka on tahtonut maanitella häneltä hänen uskollista palvelijaansa".

"Jolla paha omatunto on, hän pelätköön", vastasi sotatuomari rauhallisesti. "Minä jään tänne selittääkseni käyntiäni. Toivon että rouvanne näkee jotain ihmisen kasvoistakin".

"Hän on vaan rehellinen leski, eikä mikään kasvojen tutkija, kuten te näytte luulevan, sellainen lienette itse — tuossa hän jo tuleekin".

Samassa astui sisään rouvasihminen, jonka kasvot eväämättömästi ilmaisivat entistä kauneutta; häntä olisi saattanut luulla noin 40 vuotiseksi, vaikka olikin melkein 50:nen vaiheilla. Hämmästynein katsein tarkkasi hän vuoroon Saaraa ja vuoroon tuota kummallista vierasta.

"Etsittekö ketä, herrani", kysyi tyyneesti rouva, astuen pari askelta vierasta lähemmäksi.

Sotatuomari säpsähti kuullessaan hänen sointuisan äänensä, tuijotti tuokion ajan hänen lempeisin kasvoihinsa ja äännähti sitte sanomattoman onnen, hämmästyksen ja kaipauksen ilme kasvoillaan: "Se on hän; niin totta kuin elän, on se _hän_!"

"Enkö minä jo ajatellut, että tuo ihminen on hullu", huudahti Saara kauhuissaan. "Ja tässä hän nyt on istunut kanssani ainakin puoli tuntia! Miten saamme hänet ulos? Eikä Alfred'kaan ole kotona!"

"Hiljaa", käski rouva päättävästi. "Hyvä herra", sanoi hän sitte sotatuomarille, joka kädet ristissä ja sanatonna liikutuksesta ja ilosta, yhä vaan katseli häntä, "epäilemättä erehdytte te; ehkä on joku satunnainen yhtäläisyys... minä on ainakaan muista nähneeni teitä..."

"Ettekö?" kysyi sotatuomari melkein valittavalla äänellä. "Eikä sitäkään edes? Mutta minä olisin tuntenut teidät, Henriette Halden, vaikka 60 vuotta olisi kulunut siitä kuin viimeksi tavattiin... Vaan sehän onkin luonnollista", jatkoi sotatuomari pää rinnalle vaipuneena, "sillä ei päivääkään ole kulunut, etten teitä olisi ajatellut..."

"Rouva, menenkö noutamaan poliisia?" kysyi Saara, astuen askeleen ovea kohti.

Mutta rouva ei vastannut hänen kysymykseensä. Hän tarkasti vielä kerran ja tarkemmin vierasta, läheni häntä askeleen, toisen, avasi suunsa aikomuksessa jotakin sanoa, mutta sulki sen jälleen ja teki täten useamman kerran, kunnes vihdoin vieno puna levisi hänen kasvoilleen ja hän liikutettuna ja ihmeissään sai sanotuksi: "olisitteko te... onko se mahdollista, että... että näen edessäni Karl Hassel'in!"

"Hänet juuri, Henriette, eikä ketään muuta", sanoi sotatuomari sydämellisyydellä, joka melkein ihmetytti häntä itseäänkin, niin oudolta se kuulosti. Nyt kutsuttiin tuo niin odottamatta tavattu vieras sohvan nurkkaan istumaan; Saara lähetettiin noutamaan pullo viiniä, ja kun he yhdessä nuoren Alfredin kanssa, jolle hän matkalla oli kertonut rouvan tavanneen jonkun nuoruutensa tuttavan, — kotia tulivat, istuivat nuo vanhat kumpikin omassa sohvan nurkassaan jutellen herttaisesti ja kyynelsilmin menneistä päivistä, — se, joka luuli tapaavansa heidät toistensa sylistä, tekee parhaiten lopettaessaan lukemisensa tähän. Mutta niille, joita huvittaa kuulla parista hyvästä ystävästä, voimme tässä viivan alla vielä kertoa muutaman selittävän sanasen.

* * * * *

Puoli vuotta äsken kertomamme tapahtuman jälkeen ilmoitettiin hyyrättäviksi sotatuomarin molemmat huoneet, joissa hän niin monta vuotta, oli asunut. Hän oli muuttanut valoisaan ja hauskaan viisihuoneiseen asuntoon, ja eli siellä mitä onnellisinta perhe-elämää; huolella vaali ja hoiteli häntä rouva Henriette Halden, jonka kotiin hän oli elämänsä loppupäiviksi päässyt täysihoitoon ja jonka poikaa hän puolestaan rakasti, pitäen hänestä huolta kuin omastaan. Kiikari sai väistyä senjälkeen kuin joka aamu salin avoimesta ovesta houkutteieva kahvipöytä kutsui hauskempaan toimeen kuin naapurien tarkastelemiseen. Palvelijatar Saara Skott oli vähitellen leppynyt ja tottunut sotatuomariin, mutta yhtä asiaa hän ei voinut unhottaa: sitä että tämä hänen sukkanauhaansa oli tarkastellut. Pois oli kadonnut kolmikauluksinen kauhtana ja manchesterhousut, ja sotatuomari näytti nyt aika hienolta mieheltä, kun hän joskus sunnuntaisin "perheineen" astui venheesen ja sousi saaristoon nauttimaan luonnon kauneudesta. Tosin oli sotatuomari toistamiseen saanut rukkaset ihaillulta Henrietteltään, joka pysyi mies vainaalleen uskollisena; mutta ne annettiin hänelle niin hienolla tavalla ja niin ymmärtäväisesti, ja hän sai niin runsain määrin nauttia todellista sisaren rakkautta, että se korvasi kaiken muun. Olihan hänen elämänsä nyt niin paljon rikkaampaa kuin se koskaan oli ollut, taikka kuin hän oli milloinkaan uskaltanut toivoakaan. Kaunis auringonpaiste valaisi nyt hänen elämänsä iltaa! Hän ei voinut käsittää, että oli ollut aika, vieläpä niin pitkä aika, jolloin hän eli tuollaisena naurettavana erakkona, tietämättä muusta onnesta kun silloin tällöin raha-avulla auttaa jotakin tarvitsevaa. Se ilo hänellä nytkin oli, mutta moninkertaisena ja jalompana sen kautta, että Henriette osoitti harrastusta siihen ja iloitsi hänen kanssaan jokaisesta tuollaisesta toimenpiteestä.

"Kylläpä vanha Liisa tiesi, mihin hän koukkuisella sormellaan osoitti", tuumi hymyillen itsekseen sotatuomari, katsellessaan miten Henriette rouva tyynenä ja miellyttävänä liikkui ja järjesteli kodissa, hänen, sotatuomarin hiljaisessa ja onnellisessa kodissa.

"Kuulkaas serkku hyvä", sanoi hän hyväntahtoisesti rouva Henriettelle, "minä melkein kadun, että hävitin vanhan kiikarini".

"Ei serkun sitä pidä katua", tuumi rouva. "Minä sanon niinkuin ennenkin, että vaikka serkku hyvässäkin tarkoituksessa kiikaroitsi, niin ei se sittenkään ollut hienotunteisesti tehty."

"Mutta kiikarin läpihän minä serkunkin keksin, ja samalla onneni..."

"Kyllä te onnenne muutenkin olisitte saavuttaneet. On eräs, joka näkee paremmin kuin me kaikilla kiikareillamme yhteensä, ja kun hän huomaa ajan soveliaaksi, niin antaa hän kyllin iloa, meidän sitä etsimättämmekin".

"Kyllä serkku on oikeassa nyt, kuten aina ennenkin", myönsi sotatuomari voitettuna. "Sen sanon kuitenkin puolustuksekseni, että jos serkku minusta alustapitäen olisi huolta pitänyt, niin en koskaan olisi joutunutkaan kiikaria käyttämään."