Part 1

ERI TASOILTA

Nykyaikainen romaani

Kirj.

TOIVO TARVAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

I

Ylioppilas Urho Koskula oli astunut raitiotievaunuun ajaaksensa sillä Pietarinkadun varrella olevaan asuntoonsa. Viimeiset pennit menivät siihen, mutta kun vain kerran päivässä söi, niin ei olisi ei hinnalla eikä millään lähtenyt »talolta» Pietarinkadulle saakka kävellä laahustamaan.

— Jopa minä söinkin, — ajatteli hän siinä nuokkuessaan, — mutta eihän sitä tiedä milloinka taas saa ruokaa, kun ne viheliäiset ruokaliputkin sattuivat loppumaan ennenkuin se lainapaperi ehti valmiiksi, eikä niillä toisiltakaan nykyään ole mitään vipattavaa...

— Inhoittavia ihmisiä nuo osakunnan kassanhoitajatkin, kun eivät voineet antaa mitään etukäteen vanhalle civikselle; ovat aina niin olevinaan niine kassakokouksinensa, voisivat vaikka tappaa toisen nälkään...

Tehtaankadulla hän hyppäsi vaunusta ja alkoi veltosti kävellä Pietarinkadulle päin. Asuntoonsa tultuaan hän tunsi heti harmiksensa, että huonetta ei tänäänkään oltu lämmitetty, vaikka hän aamulla ulos lähtiessään nimenomaan oli antanut emännällensä siitä määräyksen.

— Aikookohan se muija häätää minut täältä kylmyydellä, kun viime kuun vuokra taaskin on maksamatta, mutta koettakoonkin, ei se mistään saisi tällaiseen kallioluolaan parempaakaan vuokralaista...

Syksyilmat olivat käyneet koleiksi, ja Urhoa vilusti lämmittämättömässä, uutuudestaan vielä kosteassa huoneessa. Hän haki eteisestä mustan, silkkivuorisen päällysnuttunsa, heittäytyi puiselle, narisevalle vuoteellensa ja veti päällysnuttunsa peitokseen. Häntä sekä vilusti että väsytti.

— Jospa nukahtaisi hetkisen näin päivällisen päälle. — Mutta unipa ei tullutkaan. Hänen katseensa harhaili huoneessa esineestä toiseen. Mieli kävi niin kummallisen levottomaksi. Monasti ennenkin oli hän tuijotellut noita huonoja väripainoksia seinillä, ja nuo mustissa kehyksissä olevat valokuvasuurennokset huoneen vuokraajasta, keski-ikäisestä puusepästä ja hänen vaimostaan katselivat niin tyhmän näköisinä häneen. Hän oli lukevinaan vaimon ilmeestä ajatuksen: — eikö maisteri voisi jo maksaa hyyryänsä, me kun niin tarvittas...

Urhoa harmitti. Mitä tekemistä hänellä oli noiden perhekuvien kanssa? Jo monasti hän olisi käskenyt viedä ne pois, mutta ei hän sentään kehdannut loukata noita kunnon ihmisiä, sillä mihinkäpä muualle he olisivat voineet taulunsa ripustaa jollei juuri omaan kamariinsa, itse kun asuivat ahtaassa keittiössä ja olivat vuokranneet kamarinsa hänelle.

— Katselkoot, — ajatteli hän, — kyllä minä kestän ja kyllä minä taas maksankin ja reilusti, jahka saan sen osakuntalainan. — Hänen katseensa siirtyi katossa riippuvaan punaisenkirjavaan, porsliiniseen kruunuun, joka alkuaan oli ollut öljylamppu, mutta johonka nyt oli kiinnitetty kolme sähkölamppua.

— Tuokin on niin kamala lasisine kristalleineen, että tuolilla sen sietäisi siitä säpäleiksi lyödä, — ajatteli hän ollen yhä mielessänsä ärtyisä ja harmistunut.

Hän kääntyi kyljellensä niin, että saattoi nähdä pienehkön kirjoituspöydän, jolla oli suuri joukko erilaisia kirjoja. Kirjat olivat hujan hajan, jotkut niistä olivat auki, toiset taas selkämys ylöspäin pöydälle heitettyinä. Pitkä ja perinpohjainen haukotus pääsi häneltä, kun hänen katseensa osui tuohon kirjoilla lastattuun pöytään, mutta haukotusta seurasi voimakas pahan tunne rinnassa, ikäänkuin terävän aseen pistos.

— Kirjoja, kirjoja...

Ah, kuinka epämiellyttävältä hänestä tällä hetkellä tuntuikaan jo niiden paljas näkeminenkin. Tänäänkään ei hän ollut niihin vilkaissutkaan...

— No, eihän se nyt ollut niin vaarallista, ehtiihän sitä, — ajatteli hän ja sytytti paperossin.

— Nyt en minä tahdo ajatella mitään, en huonoja asioitani, en lukujani, en mitään, en mitään... Minä olen väsynyt ja tahdon levähtää, — koetti hän itseksensä pakoittaa ajatuksiansa lepoon, kuitenkaan onnistumatta.

— Tänä iltana on taas osakunnan vuosijuhlakin ja uusien jäsenien vastaanotto. Sinne on mentävä, ottipa rahat sitten mistä hyvänsä, ja kait niitä nyt sentään siellä »talolla» jollain tavalla saa vipatuksi...

— Kahdeksannen kerran kait minä jo olen sellaisessa mukana, — ajatteli hän, ja epämiellyttävä tunne valtasi hänet itsepintaisesti. Nyt ei hän enää voinut johtaa ajatuksiansa, vaan ne soutivat omavaltaisesti tuttuja, jo usein kuljettuja väyliä. Aluksi ne ikäänkuin patoutuivat yhteen kohtaan hänen tajunnassaan ja alkoivat sitten valtavan kosken tavoin kiitää huimaavaa vauhtia eteenpäin.

Niinkuin näkinkenkiä pohjamudasta esille kaivaen vieritti ajatusten virta hänen elämänsä eri muistoja.

Muistui mieleen lapsuusajan ensimäiset kansakouluvuodet kotipitäjässä Hämeessä, kouluvuodet lyseossa pienessä maaseutukaupungissa.

Samanlaista köyhyyttä se silloinkin oli ollut, sillä erotuksella vain, että nykyään oli toisinaan rahaa oikein runsaasti, vaikka se aina loppuikin niin pian. Isä oli köyhä mylläri, eikä hänellä ollut rahoja koulutukseen, mutta äiti, tuo kivulloinen ja aina hiljainen, oli kouluun toimittanut ja pappia toivonut. Hän muisti vielä aivan selvään, kuinka äiti aina syksyisin häntä kouluun lähettäessään sanoi hymysuin: »En käy kirkossa ennenkuin oma poika on pöntössä.» Kylmä hiki nousi Urhon otsalle, kun hän ajatteli niitä pettymyksiä, joita oli äidillensä tuottanut, mutta nyt makasi äiti kotipitäjän kirkkomaassa eikä tiennyt, kuinka pojan myöhemmin oli käynyt...

Seitsemän pitkää, toimetonta vuotta...

Pitkiltä ne todellisuudessa eivät olleet tuntuneet eivätkä ne sentään aivan toimettomuudessakaan olleet kuluneet, olihan hän jotain oppinutkin. Mitä? Elämää...

Urho hymyili. Hän muisti sen riemukkaan kevään, jolloin tuli ylioppilaaksi. Ah, niitä viimeisiä ponnistuksia, lukuja, lukuja, ja sitten tulo sydän kurkussa Helsinkiin. Kaupunki oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen, että hän oli kulkenut kuin kuumeessa tai kauniissa unessa.

Ylioppilaslakki.

Ylioppilasvifti, mitä ihania sanoja, mitä suloisia muistoja; ensimäinen oikea rehellinen humala ja oikein luvalla. Mikä nousu, mikä kirkkaus, Urho aivan innostui muistelossaan, mikä ajatusten rikkaus ja mikä hyvän tunnon huuma... mutta hyvä Jumala, millainen herääminen...

Onnesta säteilevänä oli äiti hänet syliinsä sulkenut, kun hän palasi maalle, ja karhealla kädellään oli hän silitellyt ylioppilaslakkia. »Oikeinhan se on samettia», oli hän vihdoin sanonut, ja rajaton riemu oli täyttänyt hänen povensa siitä, että hänen poikansa nyt oli todella »herra».

Filoloogiksi oli Urho ruvennut, eikä äiti ollut kauvaa vastustellut, kun Urho oli selittänyt, että siitä voi kyllä lukea vaikka papiksi.

Sitten olivat luvut alkaneet, valmistavat luvut, ja ensimäinen lukukausi oli kulunut ikäänkuin huomaamatta häviten olemattomiin kuin tina tuhkaan kaikkeen tutustumalla, kaikkea harrastamalla. Se oli ollut kuin vilkas, monivaihteinen uni tuo ensimäinen lukukausi yliopistossa. Olihan kaikki niin huimaavan uutta. Mitään opinnäytteitä ei luonnollisesti sinä lukukautena suoritettu, mutta olihan se niin sanomattoman lyhytkin. Ylioppilaskunnan laulajiinkin oli Urho liittynyt ja laulanut ensi bassoa oikein nuoren innostuksella. Laulajamuistoissaan hän viihtyi aina hyvin, ja pahan tunne nytkin rinnassa poistui hetkeksi.

Mutta se palasi pian entistä voimakkaampana, kun ajatusten virta kiisi eteenpäin. — Toisena lukukautena hän oli oikein todenteolla valinnut oppiaineet. Hän päätti ottaa sekä käytännöllisessä että teoreettisessa filosofiassa korkeimman arvosanan. Sitäpaitsi hän aikoi ottaa arvosanan estetiikassa ja ehkäpä vielä jossain muussakin yhtä kauniissa aineessa.

Kuinka hän oli ollut innostunut! Hän oli ostanut kirjoja, hän oli kantanut kotiinsa niitä kirjastoista oikein sylyyksiä, ja hyvällä maulla valittuja kirjoja ne olivat olleetkin. Hänen pieni, vaatimaton asuntonsa oli alkanut vaikuttaa oikein tiedemiehen työhuoneelta. Kaikki tuo homma oli ollut sangen vaivalloista, vaikka samalla hauskaakin. Päivät kuluivat nopeasti näissä puuhissa, ja usein sattui, että hän iltaisin tunsi itsensä ruumiillisesti niin väsyneeksi, että hyvällä omallatunnolla saattoi käydä lepäämään päivän vaivoista.

Mutta sitten alkoi lukeminen. Hyvä Jumala sitä kirjojen paljoutta, oikein päästä huimasi, ei tiennyt mistä aloittaa. Käteen sattui ensin joku pienempi kirja. — Jos aloittaisi tuolla! Ei, kyllä se oli liian pieni ja mitätön, — päätteli hän luettuansa alkulauseen, — kyllä tässä on aloitettava jollain huomattavammalla teoksella, — ja hän oli ryhtynyt aukileikkaamaan jotain paksua filosoofista teosta ja alkanut lukea sitä, mutta se tuntui hiukan vaikeatajuiselta, ja saksankielikin teki aluksi haittaa. Vähän aikaa sitä luettuansa hän oli ottanut jonkun estetiikankurssiin kuuluvan kaunokirjallisen teoksen ja lukenut sitä; se tuntui koko joukon mukavammalta, mutta sitten oli puhelin soinut, muutamat toverit pyysivät häntä aamupäiväkahville kahvilaan. Sehän sopi mainiosti, ja niin pilaantui se aamupäivä...

Samalla tavalla kului lukemattomia aamupäiviä sekä iltoja. Y.L:n harjoitukset olivat tervetullut vaihtelu laiskoitteluun. Laiskoitteluun? Eihän se sitä ollut, mitä hän sille mahtoi, että häntä osakunnassa ruvettiin valitsemaan yhä useampiin ja useampiin toimikuntiin ja luottamustoimiin. Hän tiesi ainakin itse, ettei hän ollut tahallansa pyrkinyt niihin. Kadehtijat sanoivat kyllä, että häntä vaivasi esiintymishalu, mutta ei se ainakaan aluksi ollut sitä. Hän oli vain lausunut mielipiteensä milloin mistäkin osakunnassa käsiteltävästä asiasta, ja usein oli sattunut, että äänestäissä enemmistö oli samaa mieltä kuin hän, ja kun toimikuntaa alettiin valita, tuli hän aina ikäänkuin itsestään siihen valituksi.

Ja minkä hän mahtoi luonnollensa, että hän koko tarmollansa ryhtyi toteuttamaan hänelle uskottuja tehtäviä; se vei kyllä aikaa, mutta se ei ollut autettavissa. Ja mitä enemmän hän puuhasi, sitä useampaan toimikuntaan hän tuli valituksi. Hän oli innostunut näistä tehtävistä ja hän kehittyi taitavaksi puhujaksi esiintyen aina kun vain pyydettiin, ja hyvänä puhujana häntä pidettiinkin.

Sitten tuli puoluepolitiikan intomielinen aikakausi. Se oli ikäänkuin luotu hänen lahjoillensa, nyt hän sai oikein todenteolla nauttia puhujataidostaan. Missä vain pieninkin puoluekokouksen tapainen oli, siellä hän esiintyi ja voitti mainetta. Se oli kaikkea muuta kuin laiskoittelua, sillä kyllä sitä vaan sai lukea yökaudet perehtyäkseen niihin moniin kysymyksiin, joista hänen piti lausua mielipiteensä. Ulkona ravintoloissa täytyi myöskin istua, sillä siellä kuuli niin paljon ja oppi niin helposti tärkeitä asioita. No, ei se nyt niin helppoa ollut, sillä »istumiset» maksoivat paljon rahaa, ja niin tulivat päiväjärjestykseen rahahuolet ja uniset aamupäivät...

Näitä uomia kulkivat Urhon ajatukset, paha omatunto kiemurteli tuskaisena niinkuin käärme pajupihdeissä ja nosti herkkänä päätänsä. Hän olisi mieluimmin ollut ajattelematta mitään, mutta se autuas, tylsä tila näkyi olevan häneltä kielletty. Suuret kirjapinot pöydällä häiritsivät hänen rauhaansa.

Vaivaa oli ollut niiden hankkimisessa, vaivaa niiden aukileikkaamisessa, vielä enemmän vaivaa niiden lukemisessa, sillä totta puhuen, olihan sitä sentään jotain yritetty lukeakin vuosien kuluessa, ikävä vain, että niin harva luetuista kirjoista kuului kurssikirjoihin ... Rinnassa tuntui kuitenkin helpommalta tämän ajatuksen syntyessä, sillä työtä oli sittenkin tehty, vaikka tulokset eivät vielä oikein näkyneet. Olihan sitä koetettu tenttiäkin, mutta onnettomuudet olivat ahdistaneet, ja professoritkin olivat kehdanneet olla pikkumaisia... Nyt helpoitti jo huomattavasti...

Urhoa väsytti, ajatus kävi veltommaksi, yhä sekavammaksi. Kirjoja, äärettömän paljon kirjoja, koko huone muuttui suureksi kirjastoksi, jonka notkollaan olevat hyllyt kellertävine pergamenttiselkäisine kirjoineen kajastivat rauhoittavina kuin painuvan päivän kelmeä rusko. Ilma tuntui ummehtuneelta ja kostealta, vanhat kirjat tuoksuivat unettavasti.

Paperossi oli palanut loppuun ja pudonnut hiljaa suitsuten lattialle. Ylioppilas Urho Koskula oli nukkunut kirjojensa unikkotuoksuun...

II

— Onko maisteri Koskula kotona? — kuuli Urho unenhorroksissaan kysyttävän eteisessä. Samassa koputettiin ovelle heksametrin tahtiin. Urho heräsi täydellisesti ja vastasi latinaksi jonkun säkeen, ensimäisen minkä sattui muistamaan Aeneidistä, ja ovesta astui sisään hänen paras ystävänsä, maisteri Albert Hagen, jolla oli leikillisenä tapana koputtaa ovelle juuri tällä tavalla.

Maisteri Hagen oli keskikokoinen, kalpea, tummasilmäinen, miellyttävän näköinen mies. Hänen pukunsa oli huomattavan huoliteltu, viimeisintä kuosia, herättämättä kuitenkaan mitään erikoista huomiota, ja hänen käytöksessään oli maailmanmieheen vivahtavaa luonnollista, miellyttävää kohteliaisuutta. Hän oli jo pari vuotta sitten suorittanut kandidaattitutkintonsa ja kirjoitteli parastaikaa tohtorinväitöstänsä.

— No mitä ihmeitä, nukutko sinä vielä päivällisuntasi? — sanoi hän ja kävi kättelemään kiskaisten samassa hiirenharmaan hansikkaana kädestänsä.

— Anna olla, älä huoli minun tähteni vaivautua hansikkoinesi, — sanoi Koskula.

— Hyvä veli, mitä sinä mietit, etkö arokaan tulla osakunnan vuosijuhlaan, ilman sinua ei siellä tulla toimeen, sillä ethän liene unhoittanut, että sinun on jaettava kaunokirjallisuuspalkinnot?

— Enhän toki, mutta totta puhuen, minulla on Matti kukkarossa.

Samassa syöksyi huoneeseen ylioppilas Jukka Tavela, nuori, vilkas ja kielevä, oikea keikarityyppi. Hän oli tehnyt kerran lyhyen ulkomaanmatkan, ja sen tiesi koko hänen tuttavapiirinsä, sillä aina riitti hänellä puheenaihetta siitä. Hän vertaili kaikkea siihen, kuinka Pariisissa ja Berliinissä oli ollut; täällä kotona oli kaikki aivan hullusti. Hän puhui mielellänsä vieraita kieliä, joita hän ei tosin osannut, mutta eihän se haitannut. Suomea puhuessaan hän aina silloin tällöin heitti jonkun sopivan vieraskielisen sanan tai kokonaisen lauseen väliin, sillä se vaikutti hänestä niin hienostuneelta. Varsinkin Pariisista hän puhui sellaisella tuntemuksella ja varmuudella, että äkkinäinen olisi voinut luulla hänen oleskelleen siellä vuosikausia. Tosiasia kuitenkin oli, että ne vuodet supistuivat vain pariin viikkoon.

— Kyllä Hagen voi deponeerata sinun lompakkoosi, — huusi hän sisään tullessaan, — kas tässä on rahaa kuin häkää, kyllä professori Hagenin ainoalla pojalla aina on rutosti rahaa, jos et muuta pyydä. — Tavela antoi Hagenille rahoja, jotka hän oli saanut takaisin ostaessaan paperosseja lähellä olevasta kaupasta. He olivat tavanneet toisensa kadulla, ja Hagen oli lähettänyt hänet asialle, jonka hän mielellään toimittikin, sillä hänkin oli ainaisessa rahapulassa ja eli mielellänsä toisten kustannuksella.

Maisteri Hagen nauroi ja koetti rauhoittaa kovaäänistä Tavelaa. — Tietysti minä lainaan, jos sinä sallit, ja mikäs tässä muu auttaa, sillä onhan sinun tultava palkintoja jakamaan, koska se kerran sinun tehtäväksesi jätettiin, ja maksakoon sitten vaikka osakunta sinun illallisesi.

— Niin, joutuin nyt ylös ja sassiin parempaa päälle, tässä ei ole enää liikoja aikoja. Tänä iltana minä esitän sinulle ne Hagenin turkulaiset serkut, joita tämä maisteri on pitänyt piilossa. Ah, se Ebba Hagen on sitten oikein hemaseva tyttö ja täydellinen grande dame.

— Anteeksi, — puuttui maisteri Hagen puheeseen, — suotaneen kait minulle sukulaisena onni saada esittää molemmat serkkuni parhaimmalle ystävälleni.

Koskula oli noussut ja muutti kiireimmän kautta pukuansa.

— Sinä, joka olet säilyttänyt niitä piilossa kuin juustokuupan alla. No, luonnollisesti se on sinun oikeutesi. Mutta totta puhuen, niin ei siitä Martasta ole niin väliä, ei se ole minkään näköinen ja sitäpaitsi...

— Vaiti, sanon minä, älä yritäkään esiintyä tyhmyyksinesi, — katkaisi puheen Hagen. — Mutta mitä ihmettä, Urho, et kai sinä aio esiintyä illalla tuossa vaaleassa, uudessa puvussasi. Muistahan toki, että kysymyksessä on osakunnan vuosijuhla ja uusien jäsenien vastaanotto ja ennen kaikkea ilta.

— Ja suuri esittely, sehän olisi vallan skandaali, — ehätti Tavela.

— Eipä sillä nyt taida olla niin väliä näin vanhalla civiksellä, — sanoi Urho ja alkoi etsiä tummaa vierailupukuansa.

— No, no, kuinka sinä nyt tänään olet niin vähän kulttuuri-ihmisen kannalla. Tosin sinulla on paljon luontaisia etuja, sillä olethan sinä kookas ja pulska, mutta ennen kaikkea tahtonet kai vaikuttaa hyvin puetulta ja hyvin kasvatetulta, — sanoi Hagen.

Koskula lensi punaiseksi korvalehtiä myöten. — Minä pyydän päästä kaikista arvosteluista persoonaani nähden, ja mitä minun kasvatukseeni tulee, niin voin huomauttaa, että minua ei ole kasvatettu niin hyvin kuin professori Hagenin poikaa, sillä minä olen kasvattanut itse itseni. —Äänessä oli uhmaa ja katkeruutta.

Maisteri Hagen tuli hämillensä, ja hänen kalpeille kasvoillensa levisi lievä puna. Hän katsoi suurilla silmillänsä avuttomasti Koskulaan, joka hengitti kiivaasti.

— Suo anteeksi, rakas veli, en tiennyt, että sinä olet noin hermostunut. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua, se sinun pitäisi tietää, tahdoin päinvastoin lausua sinulle totuuden kohteliaassa muodossa.

— Sinä tiedät varsin hyvin, että minua eivät miellytä senkaltaiset totuudet, — sanoi Urho jo täysin rauhoittuneena ja alkoi sitoa pienen peilipahasen ääressä suurta, harvinaisen näköistä kaulahuivia, jonka Hagen oli tuonut hänelle ulkomailta tuliaisiksi.

— En minäkään pidä totuuksista, minä rakastan viekkaita ihmisiä, sillä he ovat aina niin ystävällisiä, — yhtyi puheeseen Tavela.

— Mikä kehno moraali! Voivathan rehellisetkin ihmiset olla ystävällisiä ja kohteliaita, — huomautti Hagen.

— Mitenkä? Sepä olisi hauskaa tietää, sillä yleensä on ihmisissä niin vähän hyveitä, ettei niistä kannata puhua; jää siis jälelle epämiellyttävät totuudet.

— Jos sinä ajattelet ihmisistä noin, niin silloin voit todella vaieta heidän vioistansa, sillä vaikeneminenkin voi olla kohteliaisuutta, — sanoi Hagen.

— Kylläpä maisteri on tänään opettavaisella tuulella, — huomautti Koskula, — vaikka eihän opetuksesta ole mitään haittaa tämäntapaisille maankolloille, mutta ellei se nyt ketään häiritsisi, niin ehdoittaisin minä tämän puheenaiheen jätettäväksi ja kysyisin, voiko kukaan herroista sanoa kenenkä käsialaa tämä on ja kukahan mahtaa piillä tämäniltaisissa kirjallisuuskilpailuissa nimimerkki »Nerinan» takana. — Hän otti pöydältä suuren paperipinkan ja tarjosi sen Hagenille.

— Mistäpä minä tuntisin kaikki paperinturmelijat ja nilkut runosepät, — ehätti Tavela vilkaisten papereihin.

— Minä pidän paljon hänen runoistansa. Saanhan minä tosin jo tänä iltana tietää hänen nimensä, mutta kuitenkin olen utelias. — Hän katseli tiukasti Hageniin, joka ei puhunut mitään, vaan selaili ikäänkuin välinpitämättömänä hänelle annettuja paperiliuskoja.

— Varmasti hän on nainen, — jatkoi Koskula, — sillä niin mielellänsä hän viihtyy kukkasten ja perhosten parissa. Ainakin on hän hyvin nuori. Mutta toiselta puolen hänen runoudessaan on sellaista voimaakin, että olisi halukas luulemaan häntä mieheksi. Synnynnäinen runoilija hän joka tapauksessa on, sillä hänellä on omia, itsenäisiä runokuvia ja käänteitä ja sen lisäksi herkkä rytmivaisto, joista seikoista aina tuntee todellisen runoilijan.

Maisteri Hagen tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi, kun Urho katsoi häneen kysyvästi, ja salatakseen hermostustaan hän sanoi:

— Kas vaan, arvostelija on innostunut. Se on paha merkki, silloin hän varmasti tulee arvostelleeksi puolueellisesti kuten päinvastaisessa tapauksessa, jos tuntisi vastenmielisyyttä itse tekijään.

— Nimimerkki »Nerina» siis saa tänään ensimäisen palkinnon, — tokaisi Tavela väliin.

— Sitä minä en ole sanonut, älä sinä Jukka aina juokse edellä. Vaikka ethän sinä voi sille mitään, että kielesi ei ole vellissä palanut. Mutta näin meidän kesken, kait se nyt niin käy, sillä »Nerinan» runous on sellaista, jota minä ja miltei kaikki palkintolautakunnassa ihailemme, juuri siksi, että meissä itsessämme ei sitä sanottavasti ole, maalaispoikia kun olemme. Se on sitä urbaanista eli, kuinka minä sanoisin, sitä kaupunkilaisrunoutta, josta sinäkin Albert niin paljon pidät ja josta sinä aina uneksit.

— Kuinka se voi olla urbaanista runoutta, kun siinä puhutaan niin paljon perhosista ja kukista? — kysyi Albert vakavan näköisenä ja rauhallisena, vaikka hän sisäisesti oli salaisuutensa takia levoton.

— Sepä siinä juuri on niin kaupunkilaista, että ne perhoset lentelevät kaupungin kukkaistutusten yllä ja imevät mettä esplanaadien lehmuksista ja joutuvat kaupungin uhriksi kuten esimerkiksi runossa »Eksynyt perho», jossa kerrotaan perhosesta, jonka tappoi puutarhurin yllättävä vesijohtosuihku. Taikka jos tuo ei sinusta oli kylliksi urbaanista, niin pyydän mainita, että siellä on verrattomia kaupunkilaistunnelmia kuten esimerkiksi sikermässä »Auringonlaskuja kaupungeissa». Hän on varmaan matkustellut paljon, sillä hänen runonsa vievät usein etelän kaupunkeihin.

Hagen kävi nyt todella levottomaksi, mutta kerkeä Tavela tuli avuksi.

— Älä herran nimessä vaan luule minua niiden kirjoittajaksi, vaikka minä olenkin matkustellut. Muuten ei parinsadan markan palkinto tekisi pahaa, pitäisihän sillä pari kunnollista viftiä...

— Ja ostaisi uudet samettiliivit, — ehätti Hagen väliin. Syntyi yleinen nauru, sillä liivit ja kravatit olivat Tavelan ulkonaisen loiston päätekijät.

— Mutta palatakseni niihin runoihin, se niissä on minusta ihmeellisintä, että niissä on niin paljon samoja ajatuksia, joita sinä Albert vuosien kuluessa olet minulle esittänyt. Olisin miltei halukas luulemaan, että ne ovat sinun kirjoittamiasi.

Urho vilkaisi syrjäsilmäyksellä Hageniin, joka oli hiukan hätääntyneen näköinen ja vältti hänen katsettansa peittäen kasvonsa paperiliuskojen taakse, mutta Urholta ei jäänyt huomaamatta hänen ilmeensä, kun Hagen kysyi äänessä teeskennelty hämmästys:

— Nämätkö minun? Ovatko ne sinusta hyviä runoja?

— Ovat, muoto tosin toisinaan on vielä puutteellinen, mutta niissä on kuitenkin, kuten sanottu, paljon hyviä ajatuksia ja tunnelmia, juuri sellaisia kaupunkilaistunnelmia, joita minä maalaisena kaipaan ja rakastan.

— Sitä minä en ymmärrä, että juuri sinä pidät tämänluontoisia runoja hyvinä, ovathan ne niin vierashenkisiä sinulle, — sanoi Hagen pieni ivan piirre suupielessä.

— Juuri siksi, että minä olen maalainen, ihailen kaikkea mikä on kaupunkilaista. Minä olen tullut kaupunkiin oppiakseni. Maalaiselämän ja kurjan pikkukaupunkielämän minä tunnen luihin asti, niiden tunnelmat ovat jo minun omaisuuttani, mutta minä tahdon rikastuttaa sieluani ja näkemystäni maailmoilla, jotka ovat minulle uusia ja ainakin yhtä arvokkaita, jollei arvokkaampiakin kuin jo tuntemani. Minä tahdon imeä itseeni kaupunkilaisilmaa, minä tahdon tulla kulttuuri-ihmiseksi...

— Rupeatko sinä tomunimijäksi, älä viitsi, se tappaa lopuksi; sitäpaitsi on meillä sellaisia sähkölläkäypiä, ja ne ovat parempia kuin maaltatuodut, — ilkkui Tavela. Koskuia katsoi häneen säälien.

— Veljellä on hiukan pintapuolinen tai oikeammin väärä käsitys kulttuurista, — huomautti Hagen ystävällisesti. — Eivät kaikki kaupunkilaiset ole kulttuuri-ihmisiä, vaikka he taitavat usein itse niin luulla. — Hän katsahti salaa Tavelaan, joka ei kuitenkaan huomannut hänen katsettansa, vaan käytti syntynyttä hiljaisuutta hyväksensä ja sanoi:

— Sen toki minä tietänen, vaikka olenkin kaupunkilainen ja oikein turkulainen. Eivät turkulaiset tavat täällä ollenkaan tepsi, suuresta maailmasta ne ovat opittavat, — sanoi hän itsetyytyväisenä. — Kas tuossa on mies, jota sopii pitää mallinaan! — Hän osoitti Hagenia.

— No, no, älähän pilkkaa, ja minun olisi tultava sitten esimerkiksi Urhon kaltaiseksi hänen täydellisyysteoriansa mukaan, — sanoi Hagen, — sillä olethan sinä terve maalainen.

— Ei, sinun ei sovi tulla minun kaltaisekseni, se ei ole tarpeellista eikä sopivaakaan sinun täydellisyydellesi, — intti Urho. — Minun mielestäni on jokaisen korkeammalla tasolla olevan ihmisen velvollisuus kohottaa seurustelupiirinsä mahdolliset vähemmän kehittyneet ainekset ylös omalle tasollensa eikä suinkaan laskeuduttava heidän kannallensa, sillä muutenhan kulttuuritaso alenisi.

— Nyt veli hiukan sekoittaa käsitteitä, — sanoi Hagen. — Kulttuuritaso ei laske ensinkään sen kautta, että yhä useammat tulevat sivistyksestä osallisiksi. Kulttuuri ja sivistys ovat kaksi eri asiaa. Kulttuuritason alenemiseen on useimmissa tapauksissa syynä sen oma peritty, loppuun kulunut olemus ja sen edustajien suvustaan-huonontuminen. Vaikka se herroja masentaisikin, niin täytyy minun sanoa, että kulttuuria ei parhaimmallakaan tahdolla opita, se peritään.

— Opitaan kyllä, — sanoi Tavela itsetietoisesta ja levitti kätensä loistavalla liikkeellä.

— Niin, mutta siihen voi ainakin pyrkiä ja sitä voi ihailla, — sanoi Urho äänessään alakuloinen sävy. — Mutta mehän jouduimme niiden runojen aiheiden johtamina sangen pitkälle itse runoilijasta. Olisi todella hauska tietää kuka hän on? Silloin voisin saada puheeseeni enemmän hehkua ja innostusta. Sinulla, Albert, näkyy olevan tietoja hänestä.

— Kuinka niin?

— Muuten vaan, mutta sangen hauskaa on häneen joka tapauksessa tutustua, ellen häntä jo tunne. — Sanalla »jo» oli erityinen paino.

— Mutta onkin jo aika lähteä, — sanoi Hagen kelloonsa katsoen.

— Joko »kultakello ketjun kanssa» näyttää niin paljon? — kysyi Tavela leikkiä laskien.

Kun he olivat tulleet Tehtaankadulle, sanoi Koskula:

— Otetaan »huone», sillä pääsee täältä aivan »talolle» asti.

Samassa tuli raitiotievaunu, ja he nousivat siihen.

III

Ylioppilastalon eteisessä oli täydellinen tungos, sillä osakunta, joka tänä iltana vietti vuosijuhlaansa, oli jäsenluvultaan suuri. Paitsi uusia jäseniä, joista naiset esiintyivät mustissa hameissa ja herrat uudenuutukaisissa frakeissa, oli osakunnan vanhempiakin jäseniä saapunut runsaasti, sillä tämä vuosijuhla erosi tavallisista vuosijuhlista siinä, että vietettiin erään maakuntamuiston kaksikymmentäviisivuotisjuhlaa.

Tilavaa, vanhaa juhlasalia ei ollut tuntea entisekseen. Se oli runsaasti koristeltu osakunnan heleillä väreillä ja vihreillä köynnöksillä. Pitkin seiniä poimuilivat miellyttävissä laskoksissa loistavaväriset lippukankaat, ja ruusukkeiden yhtymissä riippuivat raskaat, vihreät katajaköynnökset. Suurmiesten tomuiset rintakuvat jalustoillaan olivat puhdistetut ja ne olivat kukin saaneet päähänsä ansaitsemansa tuoreen laakeriseppeleen, joka ikäänkuin uudestaan loi hengen ja sielun noihin tuttuihin, kivettyneihin kasvoihin.

Näyttämöaukon esiripun eteen oli vedetty tilaisuutta varten maalattu rauhallinen sisämaan maisema, jossa tyveninä lepäävät vedet kuvastivat laskevan auringon kesäöistä hohdetta, johtaen juhlasaliin-astujan silmänräpäykseksi kaikesta kaupungin väri- ja valoloistosta sisämaan rauhallisille järvirantamille, joilla useimpien osakunnan jäsenten suku ja vanhemmat maata viljelivät. Puhujalavan muodosti kasvavien laakerien reunustama osakunnan suuri vaakuna. Sähkölamput loistivat tavallista runsaslukuisempina suoden eloa ja loistoa tälle värikkäälle näylle.

Inspehtori oli ottanut lyhyellä puheella uudet tulokkaat osakunnan yhteyteen, yleinen esittely oli juuri käynnissä, kun Albert Hagen, Urho Koskula ja Jukka Tavela saapuivat juhlaan. Koskula kiiruhti heti vanhojen osakuntalaisten riviin, jonka ohi itseänsä esittelevä nuorten rivi hitaasti kulki. Hänen siinä hetkisen käteltyään nimeänsä mainiten ilmestyi rivistä hänen eteensä nuori, kookas neitonen, jolla oli kauniit, sielukkaat kasvot, musta, runsas tukka ja tummansiniset silmät.

— Ebba Hagen.

— Urho Koskula.

— Serkkuni on minulle joskus teistä kirjoittanut. Hauska tutustua.

— Niinkö, te olette siis maisteri Hagenin serkku Turusta, — sanoi Koskula hämillään, ikäänkuin kummallisen ajatusten salpautumisen vallassa.

— Niin, — sanoi kaunis neitonen. Mutta jälessä tulevien jono työnsi häntä eteenpäin, hän nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja jatkoi matkaansa pitkin edessä olevaa riviä. Koskula seisoi kuin lumottuna, hän heräsi vasta sitten kun eräs hiukan oudon ja vähäpätöisen näköinen nainen sanoi hänelle iloisesti nauraen:

— Martta Hagen.

Koskula luuli kuulleensa väärin, sillä ero edellisestä Hagenista oli siksi tuntuva.

— Urho Koskula. Kuulinko minä oikein: Hagen?

‒ Aivan oikein, maisteri Hagenin serkku, teistä on meillä kyllä Turussa puhuttu, — sanoi neiti Hagen veitikkamaisesti nauraen, mutta älkää nyt silti tulko kovin itserakkaaksi, vaikka teille sitä jo toinen sanoo.

— Enhän minä, — änkytti Koskula hämillään, ja seuraava neitonen oli jo hänen edessään. Hän oli tullut hajamieliseksi, ja kun neitosten rivi loppui ja nuorukaisia alkoi ilmestyä hänen eteensä, vetääntyi hän varovaisesti pois koko vanhojenrivistä.

Perinpohjaista, hyvin esitettyä tieteellistä juhlaesitelmää oli kuunneltu jo runsaasti tunti, ja kun se vihdoin päättyi, olivat kättentaputukset tavattoman rajut ollen varmasti yhtä paljon kiitollisuuden osoituksia esitelmän pitäjälle siitä, että hän vihdoinkin lopetti, kuin itse esitelmästä.

Kun vainajien muistolle oli puhuttu ja seisten kuunneltu torvisoittokunnan sen jälkeen esittämä »Integer vitae», seurasi kaunokirjallisuuspalkintojen jako.

Levottomana ja hermostuneena oli Urho Koskula odottanut sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi astua suuren salin lattian poikki, sillä vaikka hänellä oli jo monien vuosien kokemus puhujana, hermostui hän aina vuoroansa odottaessaan. Hänellä oli varma tunto siitä, että hän esiintyi jollain tavalla kömpelösti, vaikka hän ei oikein tiennyt missä hänen esiintymisessään se kömpelyys piili. Hänet valtasi aina arkuus ja miltei epätoivo siitä, että hän ei koskaan voisi saavuttaa sitä varmuutta esiintymisessä, joka monelle oli kuin synnynnäistä. Hänestä tuntui, ikäänkuin puku jollain tavalla olisi epäkunnossa taikka että se ainakin ratkaisevalla hetkellä voisi joutua epäkuntoon, ja vaikka hän kuinka koetti terästää hermojansa ja jännittää lihaksiansa, notkahtelivat hänen polvensa hänen tahtomattansa. Sitä sentään tuskin kukaan huomasi, sillä niin rauhallisen juhlallisesti hän asteli lattian poikki.

Nytkin hermostuksestaan huolimatta Urho Koskula astui komeana ja itsetietoisen näköisenä puhujalavalle ikäänkuin hän vähintään olisi ollut itse Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston arbiter elegantiarum. Nuorilla osakunnan jäsenillä ei voinut olla aavistustakaan siitä, että hän oli tulossa »ikuiseksi ylioppilaaksi», sillä hän puhui kuin vanha, viisas tohtori lausuen ankaria sanoja rikoksista runottaria vastaan. Sepustelijoita oli ollut runsaasti, mutta sangen harvan osakuntalaisen luona oli runotar viipynyt.