Part 8
— Martta raukka! Voitko sinä kertoa minulle minkätähden hän ampui sinua? — kysyi Ebba.
— En! — Syntyi taas äänettömyys.
— Taikka syyn minä kyllä voin sanoa. Hän oli onneton.
— Niinkö? — sanoi Ebba ja katseli miettiväisenä ulos akkunasta.
— Onneton niinkuin moni ihminen, onneton niinkuin minäkin, — huokasi Albert ja laskeutui puoleksi istuvasta asennosta makaamaan.
— Oletko sinäkin onneton? — kysyi Ebba. — Vaikka pitäisihän minun tietää se kysymättäkin, sillä olethan sinä saanut kärsiä niin sanomattoman paljon näinä viime kuukausina.
— Pitäisihän sinun se tietää. — Syntyi taas äänettömyys. Hetken päästä Albert sanoi:
— Ebba, tule tänne lähemmäksi, että minä saisin kiittää sinua kaikesta siitä, mitä sinä olet minulle tehnyt. Sinä olet ollut minulle niin hyvä minun kärsimysteni aikana. Minusta on ollut niin turvallista, kun sinä olet istunut täällä suuressa yksinäisyydessäni. Tule lähemmäksi ja anna kätesi minulle, että saisin kiittää sinua oikein kädestä. — Nämä viime sanat hän lausui niin lämpimällä ja hellällä äänellä, että Ebban oli vaikeata hillitä liikutustansa. Hän tuli Albertin vuoteen luo, istuutui sen vieressä olevalle tuolille ja ojensi kätensä Albertille.
Albert piti sitä kädessänsä ja silitteli sitä hiljaa.
— Sinun kätesi on niin sielukas, se on niin kaunis ja siro, sen jokainen suoni sykkii sinun hyvyyttäsi, — sanoi hän ja veti sen kuumille huulillensa. Pieni käsi värähti hänen suunsa koskettaessa siihen. Ebba ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan purskahti itkuun.
— Rakas Ebba, oma ystäväni, oma sydämeni ystävä, oletko sinä minun, niinkuin sinun kätesi nyt on minun? — Hän suuteli sitä uudestaan, ja silloin Ebba painoi poskensa hänen poskelleen.
— Rakas, — kuiskasi hän.
Albert käänsi päätänsä ja suuteli häntä. He olivat hetken hiljaa niin, ja molempien silmissä oli kyyneleitä. Vihdoin Albert kuiskasi:
— Kaikki ovat hapuilleet sinun hymykuopissasi, mutta minä löysin sinut kyyneleessä. — Albert yritti nousta istumaan suudellaksensa häntä, mutta voimat eivät vielä riittäneet.
— Hiljaa, varovasti, pieni poju, sinun on oltava vielä varovainen. — Hän antoi molemmat kätensä Albertille, hymyili kyyneltensä lomitse sekä auttoi häntä istumaan.
— Sinun täytyy aina tukea minua, kun minä olen heikko, — sanoi Albert ja suuteli auttavia käsiä. Hän piti Ebbaa molemmista käsistä ja jatkoi:
— Ebba, ulkona on jo kevät.
— Kesakoistako sinä sen päätät? — sanoi hän hymyillen. — Joko niitä taas on ilmestynyt lisää?
— Ei, mutta siellä paistaa niin kirkas päivä, minä näen sen sinun silmistäsi.
— Aina ne ovat sinulle yhtä kirkkaasti loistaneet, mutta sinä vain et ole sitä huomannut, — nuhteli hän.
— Niin, minä olen katsellut niihin itseni sokeaksi.
— Ovelle koputettiin, huoneeseen astui professorin rouva, jolla oli kädessänsä muutamia koivun oksia, joissa lehdet olivat hiirenkorvalla.
— Ovatko puut jo näin lehdessä, kulta äiti? — kysyi Albert hämmästyneenä ja painoi oksia vasten kasvojansa.
— Eihän toki, lapseni, ne ovat puhjenneet lehteen sisällä lämpimässä.
— Niinkuin meidän rakkautemmekin, — sanoi Albert ja asetti Ebban käden onnesta ihastuneen äitinsä käteen. Suudeltuansa Ebbaa suuteli äiti vuoteella makaavaa poikaansakin ja jätti nuoret kahden...
XIX
Eräänä huhtikuun aurinkoisena päivänä oli Urho Koskula nähnyt professori Hagenin auton ajavan ohitsensa Kaivopuistoon vievällä rantatiellä. Autossa oli istunut kaksi ihmistä, joista toinen oli vahvasti turkkeihin kääritty mies ja toinen oli varmasti Ebba Hagen. Auto oli ajanut siksi kovaa, ettei hän ollut ehtinyt nähdä turkkeihin kääriytyneen henkilön kasvoja. Aluksi hän oli luullut sitä professori Hageniksi, mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että se ei voinut olla kukaan muu kuin Albert.
Tuskallinen pistos tuntui hänen rinnassansa.
— He ovat siis löytäneet toisensa, — ajatteli hän, — ja olihan se luonnollistakin...
* * * * *
Saman päivän iltana Urho istui yksin viimeiseen saakka »Keskipisteessä» ja kulutti viimeisiä rahojansa. Kadulle tultuansa hän tapasi meluavan joukon, jossa Jukka Tavela riehui tapansa mukaan äänekkäänä. Jukalla oli jokin nainen kainalossaan.
— Hyvää iltaa, herra Koskula, ja terveisiä Turusta, — sanoi nainen, jonka Urho tunsi Martta Hageniksi.
— Te täällä? — sanoi hän hämmästyneenä.
— Missä sitten, jos ei täällä?
— Minä kuulin, että te olitte Turussa ja...
— Tyst, ei siitä sanaakaan, ja pääseehän sieltä takaisin.
— Lähdetään nyt meille, — sanoi Jukka ja tarttui molempia käsipuolesta, ja sitten he lähtivät kävelemään Töölööseen päin.
— Mihinkä tänne? — kysyi Urho.
— Mennään nyt vain, täällä Museokadulla on Martalla vielä se vanha boksinsa.
— Todellakin, ja missä on sinun Aino Tuomisesi?
— Hänen täytyi lähteä tästä kaupungista omiin metsiinsä sinne kauvas Pohjanmaalle tyhmyyksiänsä katumaan. Tuhlasi kaikki rahansa eikä saanut enää mistään lisää. Eihän hänen nyt niin äkkiä olisi tarvinnut lähteä täältä, mutta kun tämä Martta tässä yhteen aikaan oli pähkähulluna ja sanoi irti huoneistonsa. Ja menköön, ja olkoon! Hän alkoikin olla viime aikoina niin ikävä ja kiusoittava.
— Älä puhu pahaa Ainosta, hän oli hyvä tyttö, — torui Martta.
— Ja on vieläkin, jos niiksi tulee.
He tulivat huoneistoon, jota Martta oli pitänyt yhdessä Aino Tuomisen kanssa. Osa huonekaluista oli hävinnyt, mutta näinkin se näytti sangen hauskalta ja kodikkaalta.
Martta haki kaapista juotavaa ja järjesti lasit pöydälle.
— Kiitoksia loppuvalssista, herra Koskula, — sanoi Martta ja kilisteli Urhon kanssa.
— Kiitoksia teille. Emme olekaan tavanneet toisiamme sen illan jälkeen, — sanoi Urho ikäänkuin muistellen.
— Emme ole. Muistatteko mitä minä silloin sanoin teille?
— En kuolemaksenikaan.
— Kohtalotoverit! Muistatteko nyt?
— Muistan, tekö sen olette minulle sanonut, se on kaikunut kauvan minun korvissani, sillä minulle sanottiin se kerran uudestaankin, ja silloin se sana tuntui minusta niin tutulta.
— Se on luultavaa, sillä sehän on niin yleistä ihmisten kesken.
— Ja mitä te tarkoititte sillä sinä tanssiaisiltana?
— Tarkoitin sitä mitä se sana merkitsee.
— Mutta ettehän te tiedä minusta ja minun kohtalostani mitään?
— Minä tiesin kaikki, sillä minä kuuntelin.
— Se oli halpamaista, — sanoi Urho kiivastuen.
— Eihän teille ollut siitä mitään haittaa, päinvastoin, mehän autoimme toisiamme sinä iltana kestämään kohtalon kovuutta.
— Olette oikeassa, kiitos avustanne!
Yön hetket kuluivat nopeasti, keskustelu sujui helposti ja verrattain sisällöttömänä, sillä Martta ei tahtonut puhua mistään vakavasta, ja hyvä likööri helpoitti surullista mieltä...
* * * * *
Oli jo aamuyö, kun Urho neljättä käydessä lähti ystäviensä luota. Kaduilla ei ollut vielä liikettä, vain silloin tällöin tuli joku myöhästynyt kulkija vastaan. Ilman täytti voimakas, mätänevän maan tuoksu, sillä katuja peitti vielä paikoittain sulavat, likaiset lumet, jotka odottivat lakaisevaa luutaa. Oli verrattain lämmin. Muutamien talojen vesirännit soivat nukuttavan hauskasti, kun katoille jääneen lumen viimeiset tähteet sulivat varhaisessa kevätaamussa.
Urho suuntasi kulkunsa kaupunkiin päin. Hänestä oli hauskaa kävellä kaduilla ja hän valitsi tien Pietarinkadulle läpi Vanhankirkon puiston.
Tultuansa tuohon hiljaiseen puistoon, jossa nyt ei näkynyt ainuttakaan ihmistä, hän istahti uupuneena eräälle penkille. Vaikka hän olikin väsynyt ja juomien hämmentämä, ei häneltä kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että hän istui vanhoilla haudoilla. Ja hänen ajatuksensa alkoivat väkisinkin askarrella ijäisyyskysymyksissä, sillä haudoilla asustavat silloinkin, kun ne ovat keskellä vilkasliikkeistä kaupunkia, vainajien tomun maahan sitomat ajatukset. Ne ikäänkuin leijailevat hautojen yllä ja hiljaisina hetkinä etsivät muotoa niiden elossaolevien aivoissa, jotka ovat haudoille eksyneet...
Kostea maa tuoksui mullalle. Urho muisti pellot siellä maalla, ja hymyilevänä tuli äidin kuva mieleen. — Onnellinen hän, joka nukkuu nurmen alla siellä!
Urhoa oli usein vaivannut se, että äidin haudalla ei ollut mitään ristiä, sillä sen hankkiminenhan oli luonnollisesti hänen velvollisuutensa. Mutta täällä hän sai sillekin omantunnon soimaukselle lohdutuksen, sillä hän näki, että kaikki on katoavaista, että komeimmatkaan hautakivet eivät voineet uhmata vuosien kuluttavaa voimaa. Siis kaikki oli turhaa...
Sitten siirtyivät hänen ajatuksensa omaan itseensä. Tänään hän oli nähnyt, kuinka hänen viimeiset, epämääräiset toiveensa olivat surkastuneet niinkuin hennot sirkkalehdet kevätkylmässä. Hän ymmärsi, että Ebba ei enää koskaan voinut kuulua hänelle, ei edes ajatuksissakaan. Niin kauvan kuin Ebba oli ollut vapaa, oli hänelläkin palanut pieni kynttilä toivon alttarilla, mutta nyt se oli sammunut, ja rukousnauhan viimeinen helmi oli luisunut hänen sormiensa lomitse...
Vanhankirkon metalliset vesirännit rapisivat, niinkuin hiljaisella sateella. Vasta lumesta vapaaksi päässyt maa nosti ensimäisiä ruohon kärkiä ja tuoksui huumaavasti. Hän painoi päänsä penkin selustaan ja katseli yli hautojen. Hän olisi itkenyt menetettyjä nuoruuden työvuosia ja etukäteen elettyä tulevaisuutta, mutta hänellä ei ollut enää kyyneleitä. Hän kadehti vainajia, sillä niin raskasta oli elää...
Muutamia kyyhkysiä lensi kirkon räystään alta. Ne laskeutuivat maahan ruohikolle ja alkoivat varhaisen aamiaisensa. Urho katseli uteliaana niiden puuhia. Hän näki, että ne löysivät syötävää ja että ne iloisina kulkivat puunjuurelta puunjuurelle.
Noidenkin esivanhemmat olivat kerran olleet metsien ja tunturien asukkaita, mutta vihdoin kaupunkeihin muutettuaan olivat nekin muuttuneet kaupunkiin kuuluviksi. Kaupunki antoi niille ravinnon, mutta hän, joka oli ensipolven asuja täällä, sai palata siipirikkona takaisin kotiseudullensa, sillä hän ei ollut kestänyt sitä taistelua eikä niitä ponnistuksia, joita kaupunki häneltä vaati, jotta se olisi elättänyt hänet ja tunnustanut hänet omaksensa...
Oli valoisaa kuin päivällä.
Valo tulvehti kaikkialta, salaperäisenä, ja kuulakkana. Se ei luonut mitään varjoja, sillä sen voima oli yhtä suuri kaikkialla. Vähitellen alkoivat häntä vastassa olevien korkeitten kivimuurien akkunat kiiltää ja palaa. Aurinko oli noussut...
Kaikessa tuossa heräämisessä ja loisteessa oli hänen tumman sielunsa vastakohta. Valo häikäisi häntä. Sanomaton kaiho valtasi Urhon koko keväisellä voimallaan. Hän tiesi viettävänsä viimeistä yötä tässä kauniissa kaupungissa ja hän olisi mielellänsä itkenyt, mutta hänellä ei ollut enää kyyneleitä...
XX
Urho seisoi eräällä pienellä maalaisasemalla ja riiteli hermostuneena asemamiehen kanssa, joka oli muka heitellyt hänen matkakoriansa niin, että pohja oli siitä puoleksi irtaantunut. Syy ei kuitenkaan ollut asemamiehessä, vaan korissa, joka oli liiaksi heikko kestääksensä niin suurta painoa, sillä kori sisälsi pääasiallisesti kirjoja.
Vihdoin hän sai sen kyytipojan avulla onnellisesti rattaille, ja sitten he lähtivät hiljaa ajamaan. Yöllä oli satanut, ja kuoppainen kyläntie oli kurainen ja mahdoton juosten ajaa. Tien kummallakin puolella kasvavat koivut ja lepät seisoivat alakuloisina ja lehdettöminä, ja likomärät kuuset ja männyt varistelivat raskaita vesipisaroita kolean tuulen heiluttaessa niiden oksia.
Urho istui äänetönnä ja murtuneena rattailla sekä katseli murjottaen kulmiensa alta ohi matavia tuttuja seutuja. Ei pieninkään jälleennäkemisen ilo elähyttänyt hänen väsynyttä mieltänsä. Hänen ajatuksensa olivat kaukana. Hän näki mielikuvituksessansa, kuinka juna lähti Helsingin uudelta asemalta, kuinka se porhalsi raskaasti puhkien ohi Kansallisteatterin, ohi Kaisaniemen ja vihelsi pitkään ja vihlovasti kiitäessään ohi Alppilantien ylimenopaikan. Taakse jäi kaupunki, taakse sen kauniit, tutut ympäristöt. Näkiköhän niitä enää koskaan?... Hän oli pakahtua ikävään...
Hevonen alkoi juosta, sillä he tulivat aukealle, jossa tie kulki suoraan yli laajojen, mustien kevätpeltojen ja jossa tuuli oli hiukan kuivannut tietä. Aurinkokin yritti näyttäytyä pilvien lomasta luoden hiukan valoa ja iloa alakuloiselle maisemalle. Urho ikäänkuin heräsi ajatuksistaan ja alkoi kysellä kyytipojalta kylän kuulumisia, mutta vaikka poika jutteli jokseenkin vilkkaasti ja kuvasi hyvin eri henkilöitä ja tapahtumia, tunsi hän kuitenkin, kuinka vähän häntä liikutti kaikki se, mistä poika puhui.
Vihdoin he saapuivat kotitorpalle. Vanha mylly, joka ei vielä ollut täydellisesti kuivunut yöllisen sateen jälkeen, näytti synkältä ja mustanharmaalta. Myllyoja, joka oli kevättulvan paisuttama, kohisi voimakkaana ja mustana.
Kukaan ei ollut Urhoa vastassa, sillä isä oli myllyssä työssä eikä tiennyt mitään poikansa äkkinäisestä kotiintulosta. Urho nosti korinsa tuvan pienelle, laudoista kyhätylle kuistille ja lähti myllyyn isäukkoa tervehtimään.
Mylläri Juho Koskula oli varreltaan kookas ja roteva mies, vaikka hän, ollen hyvän joukon kuudennellakymmenellä, oli käynyt hiukan kumaraksi. Urho pujahti myllyn ovesta sisään ikäänkuin varkain, ettei vaan kukaan huomaisi, ja riensi suurten jyväsuppiloiden luo, joiden ääressä arvasi isän seisovan. Vanha Koskula ei ollut uskoa silmiänsä.
— Kah, Urhokos se siinä? — Mutta sitten muuttui hänen ilmeensä iloiseksi, ja pyyhittyänsä kätensä vieressä olevaan tyhjään jauhosäkkiin kävi hän kättä paiskaamaan.
Urhosta oli isä huomattavasti vanhentunut viimeksi kuluneena talvena. Hänen partansa oli käynyt harmaammaksi, vaikka saattoihan siinä olla tavallista enemmän jauhonpölyäkin. Ukko tuli iloiseksi ja vastaanotti poikansa sydämellisellä lämmöllä rauhalliseen, harvasanaiseen tapaansa. Hän kaatoi puolentynnyrin jyväsäkin suppiloon, tarkasti vielä, että kaikki oli kunnossa, ja tuli ulos auttamaan Urhoa matkakorin sisällenostamisessa.
Kun Urho astui tupaan, jossa tuttu, ummehtunut ilma hyväili hänen kasvojansa, ja näki isän hymyilevät, vanhat kasvot sekä äidin pienen, likaisen valokuvan seinällä suuren kaksoisvuoteen yläpuolella, oli hän purskahtaa itkuun, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja alkoi askarrella korinsa kanssa. Ukko katseli uteliaana ja ajatteli, että tokkohan sillä on jotain tuomisia. Mutta kun Urho nosti kirjan toisensa jälkeen pöydälle, istahti hän jakkaralle ja alkoi harvakseen kysellä kuulumisia. Mutta Urho vastaili vältellen, laverrellen kaikenlaista asiaankuulumatonta.
— Kun se Mantakin tuosta lähti kylälle asioilleen, olisi äkkiä tuossa tulokahvit kohauttanut.
— No välikös sen. Vai vielä se Manta auttaa isää siivouksessa ja ruuanlaitossa?
— Vielähän se. — Keskustelu katkesi siihen, sillä hänen täytyi mennä myllyyn, ettei kivet tyhjiltään jauha ja sytytä tulipaloa. Urho jäi yksin tupaan. Hänen oli raskas ja vaikea olla, tuntui niinkuin hänen koko ajan olisi täytynyt niellä alas jotain kurkkuun takertunutta palaa. Helsingin-aikuisten unettomien öiden tuttu tuska oli seurannut häntä tännekin, ja se tuntui entistä ahdistavammalta...
Kun Manta saapui kylältä, syntyi suuri riemu. Kahvit keitettiin tuossa tuokiossa, ja pöytään ilmestyi leipää, maitoa, kirpale voita ja sianlihan kanssa paistettuja perunoita. Hän puhui kaiken aikaa hääriessään talousaskareissa, eikä hänen kyselyhalullaan ollut mitään määrää, sillä hänen vanha kielensä oli kahvinjuonnista kylällä päässyt hyvään vauhtiin. Mutta hänelle oli »Urho maisterin» paljoa helpompi vastata kuin isän harvoihin, vakaviin kysymyksiin.
* * * * *
Mutta ensi hetken riemu alkoi häipyä, kun Juho Koskula ikäänkuin pieninä, vähitellen vaikuttavina myrkkyannoksina sai Urholta urkituksi hänen asioittensa oikean tilan. Ensin hän kiivastui, puhui syyttäviä sanoja vaimovainajastaan, joka oli Urhon vasten hänen tahtoaan opinteille ohjannut, mutta sitten kohdisti hän kauvan kyteneen, epämääräisen pelkonsa ja pettyneiden toiveittensa aiheuttamat katkerat ajatuksensa Urhoon, tuohon viheliäiseen tuhlaajapoikaan, jolta hän ei voinut toivoa vanhojen päiviensä tukea.
Urhosta tuntui siedettävältä, niin kauvan kuin isänsä oli vihainen ja ärtyisä, mutta kun hän vähitellen päivien kuluessa rauhoittui ja kävi entistä harvapuheisemmaksi ja kulki alakuloisena, silloin Urho luuli menettävänsä järkensä, sillä niin vihloi häntä murtuneen isänsä näkeminen. Se näky oli kauheampi kuin itse kuolema...
Alkuaikoina oli heillä käynyt paljon kyläläisiä, sekä vanhoja että nuoria, sillä vaikka Urho oli koettanut ikäänkuin piillen pysyä kotosalla, ei Manta voinut olla kertomatta kylällä »Urho maisterista». Ihmiset tulivat uteliaina katsomaan, että »oikeinko se maisteri oli käynyt isostelevaksi, kun ei kylälläkään näkynyt». Mutta ihmeekseen he näkivät, että »maisteri oli alhainen ja nöyrä ja puhutteli tuttaviaan oikein alamaisesti».
Nämä vieraskäynnit olivat Urholle sanomattoman vastenmielisiä. Häntä inhoitti ja hän vihasi kaikkia noita uteliaita ihmisiä, jotka tulivat häntä kyselyillään kiusaamaan. Hän oli aina vainuavinaan, että ihmiset puhuivat hänelle ilkeyksiä viattomuutta teeskennellen. Hän ei tuntenut pienintäkään yhteenkuuluvaisuutta heihin, mutta hän koetti olla ystävällinen ja kansanomaisen kohtelias, jotta kenelläkään ei olisi mitään muistuttamista häntä vastaan ja jotta hän siten voisi mahdollisimman kauvan salata oman onnettomuutensa, sillä toivoihan hän vielä aikaa voittaen pääsevänsä johonkin muualle täältä.
Yhä enemmän ja enemmän kirkastui hänelle oma syyllisyytensä. Hän näki taas uudestaan, kuinka vaatimatonta ja kieltäytyvää kättensä työllä eläjien elämä sentään oli. Ruoka, joka ensi päivinä oli ollut siedettävää, muuttui sekä huonommaksi että niukemmaksi, sillä kodissa vallitsi suuri köyhyys. Urho ei voinut ilman katkeruutta ja katumusta muistella kaikkia niitä monia komeita päivällisiä, joita hän toisten rahoilla oli syönyt Helsingin suurissa ravintoloissa. Nyt hän taas huomasi, kuinka paljon ihmiset saavat kärsiä ja ponnistella vain jokapäiväisen leipänsä takia. Mutta kun isä tuontuostakin nuhdellen huomautti Mantalle ruuan huonoutta, kun »maisterikin» oli kotona, häpesi Urho niin, että olisi toivonut olevansa kaukana sieltä, sillä Manta vastasi aina kimmastuneena, että syököön mitä on ansainnutkin.
Myöskin Manta oli vähitellen viekkaudessaan lirkuttanut harvapuheiselta Juho Koskulalta Urhon salaisuuden ja myrtynyt siitä, että häneen, vanhaan ihmiseen ja sukulaiseen, ei oltu sen enempää luotettu. Siksipä hän parjailikin Urhoa kylällä pikkuhiljaa, kun vaan sopi. Jokainen uusi päivä toi Urholle uusia kärsimyksiä.
Mitä hän tekisi? Millä saisi aikansa kulumaan? Lukisi, mutta mitä hyötyä siitä olisi, sillä eihän isä, yhtä vähän kuin hänkään, uskonut lukuihin, ja Manta suorastaan halveksi ja ilkkui tuota suurta kirjapinoa kaapin päällä. — Eräänä päivänä paistoi aurinko niin viekoittelevasti tuvan pienestä akkunasta, että hän ei enää kestänyt sisällä tukahduttavassa kuumuudessa, vaan lähti ulos mennäksensä metsään kävelemään. Mutta samassa valtasi hänet sellainen halu jollain tavalla ansaita leipänsä, että hän juoksujalkaa riensi myllyyn auttaaksensa isäänsä myllyssä. Isä hämmästyi hänen tulostaan ja työnsi hänet lempeästi syrjään sanoen nöyrällä, mutta samalla nuhtelevalla äänellä:
— Älähän toki, eihän sinun nyt sentään sovi, nauraisivat vielä kylällä, kun sinä tällä lailla...
Urho ei kuullut enempää, sillä hän syöksyi ulos kuin haavoitettu ja juoksi jonkun matkaa ylös pitkin myllynuoman reunaa. Äkkiä hän pysähtyi ja katseli silmät kummasti palaen mustaan veteen. Häntä niin huimasi. Vesi veti puoleensa niin voimakkaasti. Samassa ilmestyi isäukko myllyn ovelle; hän oli hätääntyneen näköinen, ja hänen kasvonsa olivat jauhoista ja kalpeudesta lumivalkoiset. Urho säpsähti ja katsoi isäänsä, jonka pää notkahti kumaraan. Sitten hän asteli hitaasti sisälle tupaan...
XXI
— Sinulle on tullut kirje, — sanoi Ebba eräänä toukokuun iltapäivänä ja ojensi sen Albertille, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä ja järjesteli paperejansa, jotka olivat osia hänen tohtorinväitöskirjastaan.
— Kiitos, kas vain, sehän on Urho Koskulalta. Joko hän nyt on muuttanut näin varhain maalle. Oli todella ikävää, että hän ehti lähteä, ennenkuin minä tapasin häntä. Urho raukka oli kovin väsynyt ja masentunut, kun minä hänet viimeksi tapasin, mutta siitähän on jo kuukausia. — Albert avasi kirjeen ja silmäili sitä hetkisen itseksensä, sitten hän alkoi lukea sitä ääneen alusta, sillä tunsivathan he molemmat Urhon:
/#
Maalla, kotona toukokuun 7 päivänä.
_Rakas ystävä!_
Istun täällä maalla isäni pienessä tuvassa ja kuuntelen lähellä olevan myllykosken kohinaa. Minun _täytyi_ vihdoinkin jättää rakas Helsinki, sillä olisin muutoin kuollut nälkään sen kaduille. Minulla oli monasti halu ja kaipaus tulla Sinun luoksesi, saadakseni nähdä Sinua, neuvotella kanssasi ja vihdoin pyytääkseni Sinulta rahaa, mutta olihan se mahdotonta. Sinä olit silloin vielä kuulemma jokseenkin heikko, enkä minä rohjennut rasittaa Sinua sellaisilla huolilla.
Täällä on kuolettavan ikävää. Olen isäukon kanssa kahden. Hän on käynyt vanhaksi, mutta otti minut ystävällisesti vastaan niinkuin tuhlaajapojan. Olen kertonut hänelle koko onnettomuuteni, minusta ei tule mitään... Minua hävettää niin sanomattomasti, mutta ainakin toistaiseksi täytyy minun turvautua hänen apuunsa. Naapurit ovat hirvittävän vastenmielisiä. He käyvät täällä usein muka kuulemassa pääkaupungin uutisia, mutta minä tunnen hermoillani, että he ovat tulleet katsomaan alennustilaani. He iloitsevat siitä, sen näkee heidän silmistänsä, jotka kaiken aikaa varastavat minun ilmeitäni.
Nyt vasta täydellisesti käsitän koko suuren onnettomuuteni. En ole »herra», joka voisi virallansa elättää itsensä, enkä myöskään ole talonpoika taikka mäkitupalainen, joka kuuluisi tänne. Minä kuulun siihen kaikkein halveksituimpaan luokkaan, »olemattomiin», jotka ovat alempiarvoisia kuin orjat muinaisessa Roomassa, sillä niilläkin oli jokin ammatti tai tehtävä, mutta minulla ei ole mitään...
Ympäristöni täällä ei tunnusta minua omaksensa, ja kaupunki ei myöskään huolinut minusta. Olen kuin maan ja taivaan välillä, vailla mitään pohjaa. Minä yritin astua ulkopuolelle syntymäni minulle määräämän yhteiskunta-aseman renkaan eli kehän. Siihen ei minulla ollut kylliksi voimia, ja nyt ympäristöni halveksii minua sentähden, että minä julkeninkaan yrittää nousta heitä korkeammalle, ja kuitenkin täytyy minun asua näiden loukattujen parissa. En voi lähestyä ketään, sillä vanhemmat ihmiset muka tietävät mikä minä olen, ja nuoret vierovat minua siksi, että olen »herra» taikka, mikä heistä on kaikkein pahinta, olen »hävinnyt herra».
Vapunpäivä oli minun oikea koettelemukseni päivä. Olin hengessäni mukana siellä Helsingissä. Niin mielelläni olisin tehnyt kaikki ne tavanmukaiset hullutukset, jotka kuuluvat sen päivän ohjelmaan siellä. Ajattelet, että minussa ei ehkä vieläkään ole todellista vakavuutta. On kyllä! Mutta olisin niin mielelläni ollut vielä kerran, vaikkapa viimeisen kerran, oikein nuori, vallaton ja hurja... Vanha, likainen ylioppilaslakkini oli minulla sinä päivänä päässäni sisällä tuvassa. Myllyojasta poimitut tulenkeltaiset rentukat loistivat saviruukussa pöydälläni niinkuin lukemattomat auringot, mutta eivät ne valaisseet minun sieluani, sillä niin taittunut olin minä mielestäni. Minä en kehdannut lähteä ulos se lakki päässäni, sillä tunsin, että ihmiset olisivat katsoneet sitä niinkuin häpeäni kruunua. Älä luule, että olen tullut sentimentaaliseksi, sillä kuten tiedät, pidän sitä tunnelajia varsin ala-arvoisena, mutta minä en voi sille mitään, että tunsin sillä tavalla Vappuna.
Täällä tekee kevät niin ihanana tuloansa, mutta minua ei se ilahduta, sillä kaipaukseni on siellä Helsingissä. Käyn miltei joka päivä kolme kilometriä kirkonkylän kauppiaan luo, sillä hänelle tulee pääkaupunginlehtiä, ja siellä viivyn usein iltahämärään ja luen niitä.
Hyvä Jumala, kuinka ihminen voi tulla sellaiseksi, kuinka on vihlovaa kun lukee: »Tänään vedetään Seurasaaren ulkomuseossa nuottaa», »Alppilassa soittaa tunnettu italialainen orkesteri», »Hesperian puistossa on suuri kevätjuhla», »Aurinkoinen huone vuokrataan Merikadulla». Minä voin toisinaan lukea kaikki asuntoilmoituksetkin ja kuvittelen mielessäni missä päin kaupunkia ne asunnot ovat ja mitä muistoja liittyy minulla siihen ja siihen paikkaan. Kaupunki on vienyt minun sieluni, vaikka ruumiini vetelehtiikin täällä. Sinä, Albert, ymmärrät minun kaihoni ja tuskani...
Lohdutusta ei suo edes se tieto, että on lukemattomia muita, joilla on sama kohtalo, sillä minun kohtaloni on yksinomaan minun. Minä vihaan sitä hetkeä, jolloin tulin Helsinkiin, ja kuitenkaan en mielisi luopua ainoastakaan sikäläisestä elämyksestä, sillä siellä minä olen kuitenkin todella elänyt. Täällä oloni onkin jo kuolemaa taikka ainakin elävänähaudattuna olemista, sillä niin minua täällä tukahduttaa...
Tämäntapaisia tunnelmia minulla täällä on, vaikka eivät ne olekaan mitään tunnelmia, sillä ne ovat minun elämääni. Sinä toivottavasti olet jo jokseenkin terve. Sinun haavasi kait ovat vähitellen arpeutuneet, ja sydämesi vammalle lienet saanut lääkkeen? Toivon Sinulle parhainta vointia, tervehdi Ebba-serkkuasi, jos luulet, että hän välittää terveisistäni. Muista joskus minua, joka kerran olin ja olen vieläkin ystäväsi
_Urho_. #/
— Olipa se surullinen kirje, siinähän kerrottiin kokonainen elämäntarina, vieläpä hyvin monien nuorien, elämäntarina, — sanoi Albert asettaen kirjeen kuoreensa ja sitten omaan pöytälaatikkoonsa.
— Minun käy niin sääliksi häntä. Minulla on ollut usein niin paha olla, sillä enhän minä tahtonut hänelle mitään pahaa enkä minä aikonut leikkiä hänen kanssansa. Hän oli viisas, sanomattoman rehellinen ja hyvä poika, enkä minä huomannut hänen tunnettansa. Meidän olisi pitänyt tiedustella häntä ennen Vappua ja kutsua tänne, — sanoi Ebba.
— Niin olisi. Ihmettelin minä kyllä itsekseni miksei hän ilmestynyt vähitellen luokseni, mutta en minä voinut aavistaa, että hänen asiansa olivat niin huonosti. Sinä tiedät, että minä olen pitänyt hänestä aina hyvin paljon; pidin hänestä silloinkin kun hän särki minun salaisen onneni. Hänen kohtalonsa on traagillinen, mutta samalla hyvin yleinen nykyään. Kylmät luonteet, jotka sokeina kaikille muille harrastuksille saattavat heti alunpitäen kokonaan antautua luvuilleen, onnistuvat ja asettuvat tutkintojensa nojalla, tosin usein elämästä sangen vähän tietävinä, virkoja odottavien pitkään jonoon. Mutta herkät, usein keskinkertaista lahjakkaammat, sortuvat, sillä heillä on sammumaton halu ottaa selvää kaikesta ja elää kaikkea, mutta sitä he eivät kestä, se käy heille ylivoimaiseksi, sillä yksi nuoruus on siihen liian lyhyt.
— Mutta olihan Urho Koskula sentään poikkeuksellinen luonne?
— Eräissä suhteissa kylläkin, mutta heitä on lukemattomia. Minä tunnen sen maailman. Martta ja Aino Tuominen esimerkiksi ovat koko joukon harvinaisempia ilmiöitä, mutta kyllä heidänkin kaltaisiaan on enemmän kuin luullaan. Varsinkin Vappuna, jos panet merkille, huomaat heidät heti, sillä sehän on päivä, jolloin usein, itse päivän rohkaisemina, paljastetaan luonteiden salatuimpia piirteitä.
— Mutta rakas Albert, mitä sinä silloin luulet tämän kansan tulevaisuudesta, jos sen sivistyneet naisetkin...
— Uskon, että sillä on suurikin tulevaisuus, vaikka sen tulevaisuutta rakentaessa sattuu useita rakennusonnettomuuksia, jotka kysyvät ihmisuhreja...
XXII
Nurmet kaupungin hyvinhoidetuissa puistoissa ovat täydessä kevätvihreydessään, vaahterat kukkivat ja aukovat läpikuultavia lehtiään, muistopatsaiden juuret upeilevat tulpaani-, hyasintti- ja narsissikomeudessaan, toreilta tulevat ihmiset kantavat käsissään täysin puhjenneita tuomenkukkia, lapset juoksentelevat jo syrjäkaupungilla avojaloin, ja esplanaadeilla kulkevat varakkaat ihmiset näytellen uusia, heleänvärisiä kevätpukujaan. Kaikkialla on eloa ja liikettä, Helsingin kevät on hurmannut sen asujamet uuteen, vilkkaampaan elämään.
Albert on täysin toipunut sairaudestaan, ja hän on taas aloittanut nuo tavanmukaiset yksinkävelynsä kaupungilla. Ebba seuraisi häntä mielellänsä, sillä hän pelkää, että jokin onnettomuus voisi sattua Albertille, mutta hän kunnioittaa Albertin tahtoa, sillä hän tietää, kuinka rakkaita nuo kävelyt hänelle ovat. Kulkevathan he usein yhdessäkin, mutta toisinaan Albert kuitenkin lähtee yksin.
— Joko taas, — sanovat tutut graniittiset portinpylväät, jotka niinkuin kaksi lahjomatonta vahtia seisovat Hagenin talon edustalla ja jotka Albertin mielestä seuraavat niinkuin valvova omatunto hänen ulosmenojaan ja kotiinpaluitaan.
Kaikkialla hän näkee nyt vain iloa ja riemua. Kasarmikadulla tulee häntä vastaan joukko meluavia koululapsia, jotka ovat päättäneet koulunsa. Tytöillä on tukat hajallaan ja heillä on päällään valkoiset, uudet hameet, jotka ovat hulmuavia ja keveitä kuin heidän onnellinen naurunsa. Pojilla on myöskin uudet puvut, ja he eivät voi kulkiessaankaan pidättyä vähän kisailemasta ja painimasta, sillä heidän käsivartensa sykähtelevät voimaa niinkuin vallattomat kevätpurot.
Esplanaadeilla leikkii vaaleapukuisia lapsia, jotka tupruttavat tomua ilmoille niinkuin leppoisa kevättuuli. Äidit ja hoitajat kirjavine päivänvarjoineen ovat lasten keskellä kuin kauniit kukat päivänpaisteessa. Värikkäät ilmapallot hohtavat auringossa ja tempoilevat rihmassaan, niinkuin niillä olisi halu keväisen mielen lailla nousta korkeuksiin, taivaan sineen, yli kattojen ja kirkontornien. Kaikki elää, kaikki liikkuu, kaikki ääntää. Kevät on kaupungissa siitä kummallinen, että se muuttuu kovaääniseksi, kaikki tahtovat äänekkäästi tuoda ilmoille kevätriemunsa. Innostava on oikea kevätpäivä Helsingissä.
Päivin on Albert iloinnut siitä, että hän taas, pitkän poissaolon jälkeen, saa katsella tuttuja paikkoja, saa liikkua ihmisvilinässä ja tuntea kuuluvansa siihen. Hän on iloinnut siitä, että hän on ikäänkuin uudestaan saanut elämän lahjan ja entistä paljoa rikkaampana ja onnekkaampana.