Part 2

Salissa oli ollut koko hänen puheensa ajan hiljaista, mutta nyt syntyi liikettä osakuntalaisten keskuudessa. — Eikö tänä vuonna siis jaettaisikaan palkintoja? — ehti jo moni harmistuneena itseksensä kysyä.

Puhuja jatkoi rauhallisesti lasketellen tuomioitaan niin, että kilpailuun osaaottaneiden selkäpiitä mahtoi karmia. Ainoastaan yksi runokokoelma oli osoittautunut ansiokkaaksi, sen kirjoittaja oli todellinen runoilija; arvostelulautakunta oli yksimielisesti päättänyt antaa hänelle kahdensadan markan suuruisen palkinnon.

Maisteri Hagen istui molempien serkkujensa kanssa hiukan syrjässä salin perällä ja seurasi hermostuneena serkkujensa kasvojen ilmeitä. Ebba istui rauhallisena, ehkä tavallista hiukan kalpeampana, mutta Martta eli vilkkaasti mukana, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat joka kerta, kun puhuja teki jonkun sattuvan huomautuksen arvosteltaviinsa teoksiin.

— Palkinnon saaja on nimimerkki »Nerina», — sanoi puhuja, — ja pian saamme nähdä kuka hän on. — Syntyi kuolemanhiljaisuus, kaikki olivat jännittyneinä, hiljaisuutta häiritsi vain se ääni, joka syntyi kirjekuoren avaamisesta. Koskula säpsähti ja luki nimen itseksensä uudestaan. Sitten hän sanoi rauhallisella, kaikuvalla äänellä:

— Nimimerkki »Nerina» on osoittautunut olevan neiti Ebba Hagen.

Voimakkaat kättentaputukset ja hyvähuudot täyttivät salin, ja niihin yhtyi soittokunta fanfaareineen. Kaikkien silmät etsivät tätä suurelle osalle tuntematonta osakuntatoveria. Arvailtiin yleisesti, että hän oli maisteri Hagenin sukua, ja sentähden etsittiin häntä sieltäpäin, missä maisteri Hagen istui. Urho Koskula kulki reippaasti ja voimakkaasti salin poikki kaikkien katseiden häntä seuratessa, mutta noiden katseiden paino aiheutti sen, että hän esiintyi hiukan kömpelösti ja heilutteli käsiään kuin marssiva sotamies. Hän meni suoraan maisteri Hagenin luo.

— Saan kait esittää sinulle serkkuni Ebban ja Martan, — sanoi maisteri Hagen nousten seisomaan.

— Kiitoksia, me tunnemme jo toisemme, — sanoi Koskula ja onnitteli sydämellisesti Ebba Hagenia. — Minä kun olin melkein varma, että ne runot olivat sinun, — sanoi hän kääntyen maisteri Hagenin puoleen, — mutta olisihan minun oikeastaan pitänyt löytää nainen niistä.

Ebban silmät säteilivät onnesta, mutta Albert tuntui hiukan hermostuneelta. Samassa kuulutti yliairut, että osakuntalaisten tuli istua illallispöytään.

— Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy mennä tuonne poikittain olevaan pöytään, jossa istuvat inspehtori, kuraattori ja osakunnan kutsuvieraat, sillä minun mieluisa velvollisuuteni on tänä iltana puhua osakuntalaisten puolesta kuraattorillemme, — sanoi Koskula, — mutta, jos suvaitsette, neiti runoilija, niin mielelläni näkisin teidät vierelläni siellä, sillä olisihan hauskaa tutustua teihin ja lähemmin puhua runoistanne.

— Kiitän kunniasta, mutta en minä uskalla tulla sinne, jossa istuu niin paljon vanhoja, arvokkaita herroja, — sanoi Ebba Hagen nauraen.

— No, mutta tulettehan te kuitenkin, — sanoi Koskula tarjoten käsivartensa hänelle.

He kulkivat salin poikki herättäen huomiota. Koskula huomasi sen ja tunsi salaista mielihyvää.

Myöskin maisteri Hagen tuli samaan pöytään saaden vierustoverikseen erään luisevan voimistelunopettajattaren, joka oli kovin innostunut Jaques-Dalcrozen rytmillisestä metodista.

— Hae sinä nyt itsellesi seuraa, — oli Albert sanonut Martta serkullensa.

— Kyliä minä aina seuraa saan ja sellaista, jota ei siepatakaan pois minun nenäni edestä, niinkuin sinun seurasi kävi, — vastasi Martta harmistuneena ja lähti etsimään Jukka Tavelaa.

Illallinen kesti kauan, puheita pidettiin paljon, ruokaa saatiin vähän, ja siinä välissä oli sali yhtenä puheensorinana, jota torviorkesteri säesti ooppera-alkusoittoineen, kansanlauluineen ynnä muine kappaleineen.

Ebba Hagen ja Urho Koskula olivat aluksi puhuneet hyvin ahkerasti runoudesta yleensä ja olivat olleet monessa asiassa hämmästyttävän yksimielisiä. Mutta yhä enemmän ja enemmän oli Ebba vierustoveriltaan udellut hänen mielipidettään omista runoistaan. Urho lausui kohteliaisuuksia minkä ehti, mutta Ebba ei tyytynytkään tyhjiin lauseparsiin, hän tahtoi kuulla oikeata arvostelua ja totuuksia.

Urho käsitti pian, että hänen tietonsa estetiikassa eivät olleet riittäviä, jos hän perinpohjaisesti alkaisi seuloa kysymyksessä olevia runoja, sillä hän huomasi, että Ebba Hagen oli lukenut paljon ja osasi puolustautua hyvin. Siksi hän koetti yhä edelleenkin puhua ylimalkaisesti ja päällisin puolin, mutta Ebba tahtoi tunkeutua asioiden ytimeen, ja se seikka sai Urhon levottomaksi. Kun Urho sitten sanoi jotain ankaraa eräästä epäselvästä ajatuksesta, innostui Ebba puolustautumaan vallan kiivaasti.

— Maisteri on ymmärtänyt sen täydellisesti väärin. Aivan toisin minä sen olen ajatellut.

Mutta hyvä neiti, te olette lausunut sen niin epäselvästi, ettei sitä toisin voi ymmärtää.

— Siitä huolimatta minä olen sen ajatellut toisin, — kimmahti Ebba.

— Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa teille tuo tuttu lause, että hämärästi lausuttu on hämärästi ajateltu.

Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä Ebba miltei suuttui ja ryhtyi posket hehkuvina ajatustansa selittämään. Jotta vieressä-istuvat eivät olisi kuulleet heidän innokasta puhettansa, nojasivat he toistensa puoleen päät miltei yhdessä.

Maisteri Hagenilla oli ikävä, hänen laiha vierustoverinsa puhui innokkaasti Dalcrozen metodista, mutta koko hänen keskustelunsa oli rasittavaa, yhtämittaista kyselemistä, — mitä maisteri oli pitänyt Dalcrozen oppilasnäytännöstä Dresdenissä, mitenkä yleisö oli suhtautunut alastomuuteen, ja yleensä kaikkea mikä vain jollain tavalla kosketteli hänen metodiaan. Myöskin hän oli päättänyt omaan voimistelumetodiinsa sovittaa Dalcrozen oppeja, sillä hän tahtoi, että ihmiset saisivat rytmin ruumiiseensa.

Maisteri Hagen kuunteli puolella korvalla ja vastaili hajamielisesti, ei sentähden, että hän ei olisi ollut innostunut itse siitä keskusteluaineesta, vaan siksi, että hän näki serkkunsa Ebban ja Urho Koskulan viihtyvän liian hyvin toistensa seurassa, kuten hän heidän asennoistaan ja vilkkaasta keskustelustaan saattoi päättää. Katseltuansa jonkun aikaa serkkuansa ja Koskulaa koetti hän voittaa alakuloisuutensa ja ryhtyi innokkaammin seurustelemaan vierustoverinsa kanssa.

Ebba Hagenin ja Urho Koskulan väittely olisi voinut saada vaarallisemman ja kohtalokkaamman luonteen, ellei yliairut olisi tullut ilmoittamaan Koskulalle, että nyt oli hänen vuoronsa pitää puhe kuraattorille.

Kuraattori Kalliosaari oli pitkäkasvuinen, hiukan tuiman näköinen, pitkätukkainen mies, jota olisi voinut luulla taiteilijaksi. Yleisesti myönnettiin, että hän oli lahjakas, vaikka hän ei koskaan ollut sitä erityisemmin näyttänyt, mutta hän kuului niihin ihmisiin, jotka osaavat laittaa itsensä hyvään huutoon. Kandidaattitutkintoa ei hän koskaan ollut suorittanut, hän sanoi halveksivansa tutkintoja, koskapa ne olivat muodollisia näytteitä tiedoista, joita kuitenkaan ei omistanut. — Ihminen voi tietää enemmän ilman tutkintoja kuin suoritettuaan ne, — oli hän joskus pikkutunneilla kerskunut, ja kaikki opinnoissa myöhästyneet kannattivat lämpimästi tätä vapauttavaa oppia. Kuitenkin tiedettiin yleisesti, että hän useampaankin kertaan oli ryhtynyt kirjoittamaan laudaatturikirjoitustaan, vaan että siitä ei kuitenkaan koskaan tullut valmista.

Kuraattoriksi oli Kalliosaari tullut yleisen suosionsa ja etevien puhujalahjojensa nojalla. Hän oli hauska ja ystävällinen mies, joka kosiskeli kaikkien suosiota, nuorempienkin. Osakunnan käytännöllisiä asioita hän hoiti mainiosti ja sai osakuntaelämän verrattain vilkkaaksi.

Koskula puhui kauniisti ja lämpimästi kuraattorille ja kehui häntä lukemattomista eduista, kuten hyvä tapa vaati. Yleensä kehuttiin kaikkia osakunnan toimihenkilöitä, paitsi kassanhoitajaa, jolla aina »pikkumaisuutensa» takia oli vihamiehiä. Koskula antoi oikein kourallisittain, niinkuin nuoriso, jolla ei ole tunteen pientärahaa, vaan joka maksaa suurissa seteleissä. Kun hänen puheensa oli loppunut, kaikuivat eläköönhuudot voimakkaina kuraattorin kunniaksi, ja yhtäkkiä nosti joukko vankkoja käsiä kuraattorin tuolin ilmaan, ja Porinmarssin soidessa kannettiin häntä riemukulussa ympäri salia. Nuorten innostus etsii aina juhlimisen esinettä, ja kuraattori Kalliosaari oli siihen tarkoitukseen varsin mainio. Hänen vastauspuheensa oli tunteen Etna ja sanojen Imatra, eläköönhuudoista sen päätyttyä ei tahtonut tulla loppua.

Ebba Hagen oli seurannut Urho Koskulan puhetta mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja hän oli kokonaan unhoittanut sen pienen kiistan, joka heidän välillään oli ollut syntymässä. Kuraattorin kantaminen oli vaikuttanut häneen väkevästi, ja hänen puheensa oli virittänyt hänessä jokaisen hermon ennen aavistamattomaan riemuun.

Elämä oli niin ihanaa, oli suloista olla nuori ylioppilas. Ja riemu siitä, että kouluiltojen salaiset unelmat, jotka olivat pyrkineet runopukuun, olivat tulleet palkituiksi, kerrassaan pyörrytti. Hänelle oli kaikki avoinna osakunnassa. Hän oli tehnyt niin intresantin tuttavuuden, sillä maisteri Koskula oli varmaan osakunnan huomattavimpia henkilöitä.

Kun Ebba Hagen illallisten jälkeen Urho Koskulan kanssa alkoi tanssin, niin kiidättivät hänen jalkansa häntä yli liukkaan lattian kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä hän oli alkanut ensimäiset ylioppilastanssiaisensa.

Koskula pysytteli koko illan hänen uskollisena seuralaisenaan ja oli pyytänyt saada saattaa hänet kotiakin. Tosin muitakin tanssittajia ilmestyi runsaasti, mutta aina ne ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta toivat hänet Urho Koskulan viereen istumaan.

Albert ei tanssinut kertaakaan hänen kanssaan. Se tuntui hiukan omituiselta, mutta sitten kun hän huomasi, että Albert ei tanssinut yleensä kenenkään kanssa koko iltana, vaan piti seuraa suurelle naisjoukolle, jolla tuntui olevan sangen hauskaa, rauhoittui hän. Toisinaan hän huomasi kuitenkin, että Albert yksin jäätyään katseli salin toiselta puolelta häneen herkeämättä suurilla, avuttomilla silmillään.

Kun kello neljän tienoilla tanssittiin loppuvalssia, pyysi Albert häntä tanssimaan ja kysyi menisivätkö he yhdessä kotia. Mutta kun hän vastasi, että maisteri Koskula oli jo aikaisemmin pyytänyt saattaa häntä, mutta että he kolmenkin olisivat voineet mennä, sanoi Albert pilkallisesti:

— Vai maisteri Koskula!

Ja Urho Koskula saattoi hänet kotiin Kaivopuistoon, jossa professori Hagenin asunto oli. Heillä oli ollut paljon hauskaa puhuttavaa.

— Te luulette minusta, minun tiedoistani ja maustani liian paljon. Pelkään, että te tulette minun suhteeni pettymään, — sanoi Koskula erotessa.

— Minä luotan teihin, maisteri, — vastasi hän...

IV

Maisteri Hagen olisi mielellänsä lähtenyt yksin vuosijuhlasta kotia, mutta hän ei päässyt millään eroon kahdesta vanhemmasta osakuntaneitosesta, joilla ei ollut saattajaa. Hänen ei auttanut muu kuin lähteä saattamaan heitä, sillä olihan jo myöhäinen hetki.

Vihdoinkin oli hän yksin. Yksin hiljaisessa Kruununhaassa, jonne hän oli neitoset saattanut. Kruununhaka on kaupungin hiljaisimpia osia, jonnekka harvoin yöllinen auto tai pika-ajuri eksyy häiritsemään kaupungin salaperäistä hiljaisuutta.

Kävely Kruununhaassa tuntui hänestä hauskalta ja virkistävältä leppoisassa lumisateessa.

Kaduille laskeutui syksyn ensi lumi. Suuria lumihiutaleita putoili verkalleen ja harvaan ikäänkuin surumarssin tahdissa, mutta jouduttuansa katukivitykselle ne sulivat heti, sillä katu ei ollut vielä pakkasen jäätämä.

Lumet putoilivat niin rauhoittavan verkalleen ja hartautta herättävän juhlallisesti. Kun katu muuttui märäksi lumen sulamisesta, kuvasteli se katulyhtyjen valoja ikäänkuin musta, yöllinen joenpinta tähtiä.

Albert ei tuntenut ruumiillista väsymystä, sillä hänhän ei ollut tanssinut. Aikoinaan oli hän ollut intohimoinen tanssija, mutta nyt se oli hänelle jo voitettu kanta. Juhlassa hän oli istunut toisinaan yksin salissa ja katsellut tanssivia, ja sydäntä oli niin kummasti vihlaissut, siksikö, että ei tehnyt enää mieli tanssia, joka oli selvä vanhuuden merkki, vai siksikö, että ei _voinut_ tanssia. Taikka hän oli puhellut niiden osakuntalaisneitosten kanssa, jotka olivat tulleet samana vuonna osakuntaan kuin hänkin. Hän oli puhunut paljon sukkeluuksia ja kaikenlaista turhaa, ja naiset olivat mielellänsä kuunnelleet häntä ja tuontuostakin palkinneet hänen vaivannäkönsä ja sukkeluutensa tyhjällä naurulla. Oli niin helppoa puhua tyhjää, mutta se rankaisi itsensä — jäi jälelle suuri tyhjyyden tunne...

Suuret lumihiutaleet alkoivat putoilla yhä runsaslukuisempina, ja vastaherännyt aamutuuli kiidätti niitä nopeammin. Ne tarttuivat katukäytäviin eivätkä enää ehtineet sulaa, sillä niiden tulo oli jo siksi runsas, että mustat kadut pian peittyivät valkoiseen lumivaippaan haudaten allensa katulyhtyjen kauniit kuvastelut.

Albertista tuntui suloiselta kävellä ulkona oltuansa niin monta tuntia kuumassa, pölyisessä ilmassa. Monasti ennenkin oli hän tällaisten tilaisuuksien jälkeen kulkenut kadulla odottaen päivän nousua ja kehräten omia mietteitänsä.

Hän tuli Pohjoissatamaan ja katseli pimeää merta, jossa jokunen tuli nousi ja laski aaltojen tahdissa; tulet loistivat satamassa ankkuroiduista puujaaloista. Hän asteli lähemmäksi laituria ja asettui istumaan eräälle penkille harvalehtisten lehmuksien alle, jotka seisoivat niukassa lyhtyjen valossa mustana, äänettömänä rivinä niinkuin suuret ristit linjahaudoilla. Hänen katseensa sattui lumihiutaleisiin, jotka sekunnissa tuhansittain putoilivat veteen ja sulivat silmänräpäyksessä siellä. Mieleen johtui Suonion kaunis ja sisältörikas runo »Lumisateella»:

Lumia lentää Ristin ja rastin Leikkiä lyöden ja Taistellen; Vaan väsyneinä Vaipuvat viimein, Etsien rauhaa, Povehen maan... ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒

ja hän ajatteli, kuinka miljoonat ja taas miljoonat ihmiset kuolevat ilman tarkoitusta elämän suuressa taistelussa.

Hänestä oli ihanaa hengittää raitista, mereltä tulevaa yöilmaa. Lunta satoi yhä runsaammin, ja hän nosti päällysnuttunsa kauluksen antaen lumen vapaasti pudota päällensä. Se oli niin puhdasta, niin pehmeää ja viileää...

Hän istui siinä kauvan kuunnellen aaltojen loisketta ja sisintä hiljaisintaan.

Tänään siis oli tapahtunut se, jota ei voinut välttää. Olihan hän sen jo aikoja aavistanut, hermoillansa tuntenut, sillä hän tiesi, että kerran sen pitäisi tapahtua. Turhaan oli hän koettanut viivyttää heidän tutustumistaan, sillä sitä ei voitu välttää. Mutta ei hän sittenkään ollut kuvitellut, että he heti ensi näkemällä toisiinsa sillä tavalla ihastuisivat. Tahallansa hän oli kertonut Urholle mahdollisimman vähän serkuistansa, sillä hän aavisti, että juuri Ebban tapaista hienostunutta, kaunista tyttöä Urho itsellensä ikävöitsi. Hän unelmoi neidosta, joka kuului sivistyneeseen perheeseen ja erosi tavallisista maalaisylioppilaista, sen oli Urho usein sanonutkin. Urhossa oli sammumaton kulttuurin jano ja hienostuneisuuden kaipuu. Juuri siksi hän seurusteli niin mielellänsä hänenkin kanssaan, sillä saattoihan hänelläkin oppia jotain. Mutta olihan heillä alkuaan ollut yhteisiä lukujakin, vaikka Urho velttoudessaan oli jäänyt jälkeen.

Albert ihaili Urhon alkuperäisyyttä, hänellä oli paljon tervettä, luontaista älyä ja turmeltumaton maku sekä suuri kauneuden kaipuu. Mutta hänen lapsellista haluansa silmänräpäyksessä hienostua ja muuttua kulttuuri-ihmiseksi hän oli toisinaan neuvoen arvostellut.

Häntä oli ajatuksissansa säälittänyt se hetki, jolloin Urho rakastuisi Ebbaan tahi johonkin hänen tapaiseensa perhetyttöön, sillä olihan Urho aivan liiaksi vähän hienostunut tavoissaan ja käytöksessään, jotta olisi voinut herättää myötätuntoa ulkonaisillekin seikoille arvoa antavissa naisissa...

Hän oli ollut varma Ebbasta, hän oli luullut tietävänsä, että Urho ei ollut Ebban miesihannetyyppi, mutta silloin hän oli pettänyt itseänsä, sillä koska saattoi naisista olla varma, ja hänen aavistuksensa puhui toista.

Nyt oli se muuttunut todellisuudeksi. Ebba oli pitkin iltaa osoittanut ilmeistä suosiotaan Urholle. Oliko sen nyt aiheuttanut edullinen arvostelu vai persoonallinen innostus, sitä oli mahdotonta arvata. Joka tapauksessa tunsi Albert hyvin Ebban liikkeet, sillä olivathan he niin paljon olleet toistensa seurassa; ne puhuivat hänen suuresta innostuksestansa, hän ei voinut erehtyä. Polttava tunne täytti hänen sydämensä, eikä yöllinen lumisadekaan suonut viileyttä hänen tunteittensa palolle. Hän oli syvästi onneton ja ystävänsä kautta...

Hän tuijotti edessään olevaa puuriviä. Lehmusten tummat oksat ja runko olivat tulleet toiselta puolen kokonaan valkoisiksi, nuoskea lumi oli tarttunut niihin, ja suojapuolen tummuus näkyi nyt entistä selvemmin. Mustan ja valkean jyrkässä yhtymässä oli jotain juhlallista ja kuolemansurullista.

Häntä harmittikin; ei hän ollut uskonut Ebbaa niin turhamaiseksi ja suosiolle alttiiksi. Tietysti hän nyt kertoo, kuinka hän serkkunsa kirjeistä on saanut paljon niitä kaupunkilaistunnelmia, joita Urho niissä runoissa niin ihaili. Hän siis paljastaisi heidän pienen salaisuutensa, että heillä oli ollut kirjeenvaihto, joka koski muitakin kuin vain aivan jokapäiväisimpiä asioita.

Mutta kun Albert ajatteli tätä asiaa tarkemmin, niin hän huomasi otaksuvansa väärin. Ebba tulisi kyllä visusti vaikenemaan niistä vaikutuksista, joita hän runouteensa oli saanut, sillä olihan hän kunnianhimoinen ja tahtoi luonnollisesti vaikuttaa itsenäiseltä. Mutta ei ollut kaunista ajatella hänestä näinkään, ehkä heillä kuitenkin oli juuri tämä runous ja sen synty yhteinen, pieni salaisuus. Ja mitä oikeutta hänellä oli yleensä ollenkaan epäillä Ebbaa, eihän hän ollut antanut ainakaan vielä siihen mitään aihetta. Hän miltei häpesi kiihtyneitä, halpamaisia ajatuksiansa ja heltyi samassa katumukseen ja nöyryyteen. Ebba oli kuitenkin hänen kaikkensa... Hän ei vain ollut voinut sille mitään, että katkeruus oli niin voimakkaana täyttänyt hänen mielensä.

Lumet putoilivat yhä hänen päällensä. — Omituista tuo lumi, — ajatteli hän, — se kutsuu esille piirteitä ja muotoja, joita ennen ei ole tullut huomanneeksikaan, aivan samoin kuin katkeruus tuo mieleen ajatuksia, joita koskaan ennen ei ole ajatellut.

Hän kääntyi selin merta kohden ja alkoi tarkastella edessään olevaa korkeata kivitaloa. Se oli tuollainen tavallinen, Helsingissä sangen yleinen barokkityylinen, nelikerroksinen vuokrakasarmi. Sen akkunat olivat pilkkopimeät; vain yhdessä kolmannen kerroksen akkunassa näkyi himmeä kajastus.

— Joku sairas siellä ehkä valvoo tuskissaan, — ajatteli hän, — taikka joku uupumaton ahertaja.

Nuoskea lumi oli tarttunut jokaiselle peltipeitteiselle koristelistalle, joita tavallisissa oloissa ei olisi huomannutkaan; akkunapielien korinttilaisten pylväitten akhantuslehtikiehkuroiden jokaiseen poimuun oli pehmeä lumi tunkeutunut ikäänkuin pehmentäen niiden siroja kaareutumia. Akkunoiden päälliset kolmiot olivat lunta täynnä, ja pitkän, kapean parvekkeen kaiteessa koristi jokaista pientä kaidepilaria lumirengas samoinkuin valkoinen, kallisarvoinen turkis koristaa naisten päällysnuttujen hihansuita, ja pylväiden päässä olevat suuret, kiviset maljakot olivat täynnä lunta, joka ikäänkuin kuohui yli äyräittensä kuten hyvä valkoviini laakeista laseista. Parveketta kannattavien naisolentojen päähän oli lumesta muodostunut kevyet, untuvaiset puuteriperuukit, ja niiden tavallisesti mustat ja tyhjät silmäkuopat tuijottivat valkoisina ja mielipuolisina pimeään yöhön.

Todella kutsui lumi esille muotoja, joihin ennen ei ollut kiinnittänyt huomiotaan; se antoi kuolleille kiville eloa ja muotojen vaihtelua, se sai kivet puhuvammiksi...

Ja yhä tiheämpänä laskeutui lumi. Hänestä tuntui, niinkuin näkymättömät palvelijat olisivat hitaasti levitelleet paksuja, valkoisia mattoja kaupungin koliseville kaduille. Lumen tulossa oli jotain surullista ja hillittyä; oli kuin itse äänettömyys olisi satanut alas avaruuksista, haudaten allensa kaupungin syksyisen, huumaavan melun.

Kaikki mikä äsken oli ollut mustaa, epämääräistä ja likaista, muuttui vähitellen siistiksi, puhtaaksi ja valkoiseksi, niinkuin kaupunki olisi valmistautunut vastaanottamaan ylhäistä vierasta. Ja todella tuloansa teki suuri, juhlallinen äänettömyys, joka on kuolemanmajesteetin vaikeneva seuralainen...

Kauvan istui Albert siinä ja tuijotti edessään olevaan, muotoansa muuttavan kivitalon korkeaan, monikuvioiseen seinään ja valkoiseen, untuvaiseen katuun. Vasemmalta alkoi kuulua kulkusten kilinää. Albert havahtui. Katua liukui äänetönnä reki, jossa istui myöhäinen ajaja; kulkuset soivat heleästi ja elämäniloisesti, reki piirsi kaksi syvää, yhdensuuntaista vakoa pehmeään, koskemattomaan lumeen, kulkusten kilinä heikkeni, ja reki kaikkosi erään kulman taa.

Hän alkoi väristä kylmästä ja nousi pudistaen lumet päältänsä sekä alkoi kävellä, keskikaupunkia kohti. Kadut olivat yhä tyhjiä ja hiljaisia. Hänen matkansa olisi oikeastaan ollut pitkin rantatietä Kaivopuistoon, mutta hän kääntyi Aleksanterinkadulle. Siinä yksin painaessaan jalanjälkiä valkoiseen lumeen hän näki eräästä ovesta tulevan naisen, joka ulos tultuansa alkoi napittaa avonaisia kenkiänsä. Albertia sekä säälitti että inhoitti.

Hän kulki edelleen ohi Ylioppilastalon pitkin Heikinkatua ja lähti määrää vailla astelemaan Töölööseen päin. Siellä ja täällä alkoi talonmiehiä ilmestyä kadulle pitkävartisine luutineen ja suurine, leveäteräisine puulapioineen. Syntyi liikettä ja melua, kun lapioilla alettiin raappia lunta katukäytäviltä. Pian ilmestyi miehiä, jotka ryhtyivät puhdistamaan kadussa olevia raitiotienraiteita. Hiljainen kaupunki heräsi unestaan.

Albert kulki edelleen, hänen ohitsensa riensi raitiovaunujen kuljettajia, ja työmiehiä sekä sanomalehtipoikia alkoi yhä useampia ja useampia tulla häntä vastaan.

Jo saapui ensimäinen raitiovaunu työntäen edellänsä suuriäänistä, rautaista lumiauraa, joka löi kummallekin reunalle pienet lumiaallot ja suurilla, vinhasti pyörivillä harjoillansa tuprutti lunta ilmoille niinkuin pahin vihuri. Auran päällä istuva mies oli valkoinen niinkuin mylläri päivän työn jälkeen. Sitä seurasi kokonainen rivi tyhjiä vaunuja, jotka liukuivat rataansa rämisevällä pauhulla. Albertista tuntui ikävältä, että kaupungin hiljainen rauha tuli häirityksi, mutta kun suuri kaupunki herää, niin se haukottelee kuuluvasti kuin sadun jättiläinen...

Yhä vilkkaammaksi kävi elämä kaduilla. Vastaan tuli kokonainen jono hevosten vetämiä eläinten ruumiilla lastattuja kuormia. Nuo veripunaiset lihat loistivat kaameina aamuauringon kirkkaassa valossa, ja lumiset rattaanpyörät kirkuivat korviavihlovasti lumisella kadulla.

Hiljainen, nukkuva kaupunki oli ollut hänen yöllinen ystävänsä. Sen hiljaisuudessa hän oli syntyvälle tuskalleen saanut viihdytystä, sen rauha oli ollut hänen levottomalle mielellensä suloinen lepo, mutta heräävän kaupungin räikeätä melua hän ei nyt voinut kuulla.

Hän sai ajurin, joka reellä ajaen hyvää vauhtia kiidätti hänet Kaivopuistoon. Hevonenkin juoksi mielellänsä, kehoittamatta, ikäänkuin iloiten ensi lumesta.

Kun Albert oli maksanut ajurin ja oli aikeessa avata portin, tuntui hänestä ikäänkuin harmaat, graniittiset portinpylväät, jotka rautaportteineen antoivat toisillensa kättä kuten kaksi järkähtämätöntä ystävää, olisivat soimanneet hänen myöhäistä kotiintuloansa, sillä avain ei tahtonutkaan sopia lukkoon. Samassa hän huomasi, että lukkoon, joka oli auki, oli sisäpuolelle unhoitettu avain, ja että aivan tuoreet naisenkengän jäljet johtivat ovelle. Veri syöksyi hänen kasvoillensa. — Näin myöhään ulkona, — ajatteli hän. Kukaan vieras ei se voinut olla, sillä talohan oli heidän omansa eikä heillä ollut ketään vuokralaisia. — Hän syöksyi eteiseen ja alkoi hengästyneenä koetella serkkujensa päällysnuttuja. Ensimäiseksi hän koetti Ebban nuttua, se oli kuiva ja lämmin, niinkuin vaate, joka kauvan aikaa on ollut huoneessa. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Martan nuttu oli kostea ja kylmä, siis hän oli vasta tullut kotiin, ja siis Martan oli lukkoon unhoittunut avainkin.

— Jumalan kiitos, ettei se ollut hän, — sanoi hän puoliääneen. Samassa ilmestyi suureen eteishalliin palvelijatar, joka alkoi aamusiivouksensa. Palvelijatar hämmästyi hiukan nähdessänsä maisterin näin varhain liikkeellä.

— Hyvää huomenta, Miina. Minä en tule alas aamiaiselle, — sanoi hän ja alkoi nousta toiseen kerrokseen, jossa huoneensa oli.

V

Muutamia kuukausia on kulunut osakunnan vuosijuhlasta. Eräänä sunnuntaiaamuna Urho Koskula sai tutulla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa häntä pyydettiin aamiaiselle professori Hagenille. Kirjeen oli Albert kirjoittanut, sillä Urholla ei ollut tässä asunnossaan puhelinta.

Ensi tutustumisen jälkeen oli Koskula usein tavannut sekä Ebba että Martta Hagenin, sillä sisarukset liikkuivat paljon yhdessä ulkosalla. Vanha ystävä Albert oli jonkun aikaa ollut hänelle tuntemattomasta syystä sekä tyly että harvapuheinen ja vältellyt hänen seuraansa, mutta jonkin yhtä käsittämättömän seikan vaikutuksesta hän oli vähitellen muuttunut entisensä kaltaiseksi ja alkanut seurustella hänen kanssansa. Ja tänään Urho sai kutsun aamiaiselle.

He olivat olleet usein yhdessä kahviloissa, teattereissa ja osakunnan kokouksissa. Ja miltei aina oli sattunut niin, että Ebba ja Urho olivat joutuneet kävelemään kahdenkesken ja Martta ja Albert taas kahden. Tämä ryhmittely muodostui ikäänkuin itsestään, ja oli kuin kaikki olisivat sen hyväksyneet ja olleet siihen tyytyväisiä.

Toisinaan Urhosta tuntui kuitenkin, ikäänkuin Albert olisi käynyt hiljaisemmaksi ja surumieliseksi. Ehkä hän oli sairas, arveli hän, mutta paljoa ei hän kuitenkaan ehtinyt kiinnittää huomiotansa tähän seikkaan, sillä hänen mielikuvituksensa ja ajatuksensa täytti Ebba, joka oli hänelle erinomaisen ystävällinen ja näytti viihtyvän hänen seurassansa. Urho oli alkanut uudestaan käydä ahkerasti osakunnan kokouksissa, sillä Ebba oli innostunut osakuntaelämään. Ja huolimatta siitä, että Ebba oli ensi vuoden ylioppilas, hän runoilijatarmaineensa nojalla tuli valituksi moniin niihin komiteoihin ja toimikuntiin, joissa Urhokin oli.

Martta oli mielellänsä aina mukana kaikkialla, minnekkä he vain menivät. Hän oli innostunut kaikkeen, mutta yhä vastenmielisemmäksi hän oli käynyt Urholle. Hänen ulkomuotonsa ei ollut millään tavalla puoleensavetävä, mutta myöntää täytyi, että hän näytti viisaalta ja että hän oli sangen hauska, vaikka toisinaan tuntui liian epätasaiselta ja hermostuneelta. Urhon vastenmielisyys Marttaan oli kasvanut oikeastaan sen johdosta, että hän oli kuullut Jukka Tavelalta koko Martan lapsuudentarinan.

Kun hovioikeudenneuvoksetar Hagenin ensimäinen lapsi, Ebba syntyi, oli äiti ollut siksi heikko, että lääkärit olivat kieltäneet häntä itse imettämästä lastansa. Silloin sanomalehti-ilmoituksen opastamana oli taloon tullut eräs nuori, kaunis nainen, pieni, kuuden viikon vanha lapsi sylissänsä. Mathilda Lund, se oli hänen nimensä, oli otettu pienen Ebban imettäjäksi ja hänen tyttönsä Martta oli annettu vieraille ihmisille hoidettavaksi. Mutta kun äidin hoitoa vaille jäänyt pienokainen kävi huonoksi ja sairaaksi, otti hyväsydäminen hovioikeudenneuvoksetar pienen Martan kotiinsa ja vihdoin omaksi lapseksensa. Parin vuoden kuluttua neiti Lund kuoli, ja Martta sai Hagenin nimenkin.

Tässä kaikessa ei Urhon mielestä ollut vielä mitään pahaa tai vieroittavaa, mutta Jukka oli tietänyt kertoa vielä lisää. Martta ei ollutkaan neiti Lundin ensimäinen ja ainoa lapsi, hänellä oli jo aikaisemminkin ollut tyttö, joka kuoli pienenä. Sen jälkeen oli neiti Lund elänyt epäsäännöllisesti, kunnes Martta syntyi, ja kun hänen tehtävänsä Hagenin perheessä oli loppunut, oli hän taas antautunut huonoon elämäänsä ja vihdoin kuollut pahaan sairauteen.

Urho uskoi perinnöllisyyteen, ja sitä oli tukenut Jukan kertomus Martan lapsuudesta, he näet olivat samasta kaupungista ja koulutovereita. Jo pienenä tyttönä Martta oli aina pyrkinyt palvelijoiden puolelle ja viihtyi paraiten heidän seurassansa, sillä hänen verensä veti häntä sinne. Hän karttoi herrasväen lasten seuraa ja leikki mieluummin pihalla tai kadulla talonmiehen lasten kanssa. Kouluaikana hänen parhain ystävättärensä oli erään pika-ajurin vallaton ja pahantapainen tyttö. Ja hänen poikaseuransa oli niinikään ihmeellistä. Kerrankin hän oli tahtonut, että heille kotitanssiaisiin olisi kutsuttu eräässä rautakaupassa palveleva, roteva nuorukainen, mutta kun sekä isä että äiti eivät olleet siihen suostuneet, niin Martta katsoi kärsineensä huutavan vääryyden ja oli raivostunut niin, että olisi voinut luulla häntä mielipuoleksi, sillä sellaisia sopimattomuuksia hän oli suustaan syytänyt. Tavela oli aivan varma, että Martta ei aina ollut täysin viisas, ja kuitenkin oli hänellä käytännöllistä älyä sangen paljon, varsinkin silloin kun hänen täytyi peitellä omia pieniä rakkauksiansa ja valehdella vanhemmille uskottavasti, eikä hän koulussakaan ollut huonoimpia.

Oli todellakin ihmeellistä, kuinka kasvatus sittenkin lopullisesti merkitsi vähän, jos luontaiset taipumukset ja vaistot olivat hyvin voimakkaat. Ebba ja Martta olivat samasta kodista, ja samanlaisen kasvatuksen olivat he molemmat saaneet, ja kuitenkin, kuinka erilaisiksi he olivatkaan tulleet sekä tavoiltaan että olemukseltaan. Kun Ebba vaikutti sivistyneeltä ja hienostuneelta, oli Martta aina huomiotaherättävä puheissaan, käytöksessään, ajatustavassaan ja toisinaan teoissaankin.

Urho oli pannut merkille, että Martassa oli sukupuolitunne kehittynyt sangen voimakkaaksi, ja omien havaintojensa lisäksi hän sai kuulla Jukalta, että Martta oli esimerkiksi kesäisin kasvatusisänsä maatilalla, jossa Jukkakin aina silloin tällöin oli käynyt, mielellänsä seurustellut karjakkojen ja renkien kanssa. Hän oli usein kutsunut Jukkaa katsomaan työväkeä ja kerrankin ihaillen osoittanut erästä renkiä, josta hän oli lausunut, että ottaisi sen vaikka mieheksensä. Vaikka Jukka Tavela olikin vain köyhän käsityöläisen poika, niin oli hänestä moinen rahvaan ja raa'an voiman ihaileminen vastenmielistä ja huonoa makua todistavaa, sillä hänellä itsellään oli luontainen taipumus yläluokan hienostuneiden tapojen ihailuun ja hän olikin niitä ainakin ulkonaisesti onnistunut paljon itseensä liittämään.

Huolta ja mielipahaa oli Martta taipumuksillansa tuottanut kasvattivanhemmillensa, jotka rakastivat häntä niinkuin omaa lastansa ja koettivat parastansa häntä kasvattaessaan. Vaikeata ja epäkiitollista se kasvatus oli ollut, sillä Martta oli jo pienestä pitäen ollut ruumiiltansa heikko ja hermostunut, ja sentähden oli hänen ärtyisä luontonsa päässyt liiaksi kehittymään.

Kaikkia näitä oli Jukka tiennyt kertoa, ja nämä jutut olivat tehneet Martan Urholle entistä vastenmielisemmäksi. Sitäpaitsi hän jo melkein vihasi Marttaa siksi, että hän aina tuppautui mukaan ja siten läsnäolollaan pilasi monta Ebban ja hänen yhdessäolon hetkeä.

Urho piteli kirjelappua kädessään ja tunsi pientä pettymystä siitä, että se ei ollut Ebban kirjoittama, mutta kuitenkin hän oli kiitollinen siitä, että oli saanut kutsun, sillä hänellä oli harvoin tilaisuutta seurustella hienoissa perheissä ja saisihan hän taas nähdä Ebban...

Hän nousi vuoteestaan ja alkoi pukeutua; hänellä oli aivan uusi vierailupuku, jonka hän oli tilannut heti nostettuansa osakuntalainansa. — Täytyy kulkea hyvin puettuna, se kohottaa luottoa ja on kulttuuri-ihmisen ensimäisiä merkkejä, — oli hän ajatellut pukua tilatessaan.