Part 5

Taivaalla paistaa täysikuu heikentäen hiukan katulyhtyjen loistetta ja levittäen salaperäistä hohdettansa kaupungin mustille peltikatoille, jotka täältä korkealta katsottuina muistuttavat tavattoman suuria ruumisarkkuja. Sen hopeaiset säteet kimmeltävät merenpinnalla, jolla siellä täällä uinuu pieni virolaisjaala. Myöskin taivaan kansi tähtinensä on kuun valossa vaaleampi kuin muina marraskuun tähtikirkkaina iltoina.

Albert katsoo vuoroin merta, vuoroin kaupunkia. Hänen mielensä on alakuloinen ja särkynyt. Tuttu tuska ahdistaa häntä lakkaamatta. — Maailmassa on niin paljon onnettomuutta ja tuskaa. Hän koettaa ajatella onnetonta Marttaa, joka ehkä vielä itkee yksinäisyyttään.

— Kuinka ihminen sentään on sokea, — ajattelee hän. Vuodesta vuoteen on hän nähnyt Marttaa, on nähnyt hänet vallattomana ja vakavana, iloisena ja itkevänä, hyvänä ja ilkeänä eikä koskaan ole tullut ajatelleeksi tai huomanneeksi, että Martalla on parantumaton haava sydämessänsä. Ei hän myöskään ole huomannut Martan rakkautta häneen, hän on ollut täydellisesti sokea kaikille hänen tunteensa purkauksille. Hän on kuullut muilta yhtä ja toista Martasta ja hänen elämästään, mutta hän on pitänyt sitä panetteluna ja kateutena. Ei hän olisi uskonut, että Martta todella oli niin onneton ja jo niin syvälle langennut, mutta hän oli nyt sen itse kokenut... Ei hän tahtonut lukea omaksi ansioksensa tai hyveeksensä sitä, että oli työntänyt Martan luotaan. Ei oma moraalinsa, vaan rakkaus, suuri rakkautensa Ebbaan oli estänyt häntä lankeamasta...

Hänen mielensä valahtaa niin herkäksi, hän muistaa monia talvi-iltoja setänsä kodissa. Martta oli usein ollut lämmin ja herttainen hänelle, eikä hän ollut huomannut hänen paljon puhuttua ilkeyttään muitakaan kohtaan. Martta raukka, hän oli tehnyt sittenkin väärin häntä kohtaan, hänen olisi pitänyt koettaa saada hänet kotiin, taikka tänne ulos tähtitaivaan alle.

Mutta oma tuska ja särkyneisyys oli ajanut hänet yksin ulos kaupungille. Kaduilla kulkiessaan oli hän monasti ennenkin löytänyt oman itsensä ja saanut sielunrauhansa takaisin. Mutta tänä iltana ei mielenrauha tahtonut millään palata. Hän koetti yhä ajatella Martan onnettomuutta, mutta oma tuska astui kuitenkin etualalle vuolaana ja hukuttavana niinkuin tulviva koski.

Nyt hän sen tiesi varmasti. Olihan hän sen jo aikoja tiennyt, mutta nyt oli sen toinen hänelle ääneen lausunut, Martta sen oli sanonut. »Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua», oli Martta raivoissansa huutanut. Hyvä Jumala, kuinka ne sanat olivat koskeneet, niissähän piili järkähtämätön totuus, hän ei ollut erehtynyt, Marttakin sen tiesi...

Toisinaan oli hän luullut erehtyneensä, sillä Ebban käytös häntä kohtaan oli tasaista ja ystävällistä kuten ennenkin. Mutta sitten tuli monia selittämättömiä asioita. Mitä yhteistä hänellä ja Urholla oli? Miksi he niin paljon olivat yhdessä?...

Yksi kysymyksistä aina sai vastauksensa: Urho rakasti Ebbaa. Mutta rakastiko Ebbakin Urhoa? Siihen kysymykseen olisi parhaiten saanut vastauksen tiedustelemalla häneltä itseltänsä, mutta sitä totuutta ei hän sittenkään uskaltanut kuulla, sillä se olisi ollut hänen unelmiensa ja toiveittensa varma kuolema, se olisi ollut se musta portti, joka järkähtämättömästi olisi sulkenut hänet pois maallisesta onnesta. Tämä kiduttava epävarmuus oli kuitenkin ihanampi, sillä se kätki itseensä vielä toivonkipinän, niin kauvan kuin ratkaiseva sana ei vielä ollut painanut lukkoon hänen kohtalonsa ovea.

Mutta olihan hän sen kuullut. Martta tunsi Ebban ehkä paremmin kuin hän, ehkä Ebba oli sen joskus Martalle sanonutkin... Ei, ei, eiväthän he olleet ystäviä, se oli mahdotonta, mutta hän ei uskaltanut enää ajatella asiaa eteenpäin, sillä onnen ovi häämöitti vielä raollaan...

Albert istuutuu lähellä olevalle penkille, hän on sanomattoman väsynyt. Toisaalla välkkyy hopeanhohtoinen meri, toisaalla kutsuvat kaupungin tulet. Hänen väsynyt katseensa osuu edessä kohoavaan mahtavaan »Haaksirikkoisten» patsaaseen. Sen tumma pronssi kiiltää kaameasti kuun valossa.

Voimakas mies seisoo koko pituuteensa jännittyneenä painuvalla lautalla katkenneeseen mastoon nojaten. Hänen jaloissansa pysyttelevät vaivoin samalla lautalla hänen nuori vaimonsa ja vanhin poikansa. Vaimo pitää epätoivon vimmalla kiinni maston touvisilmukasta, ja hänen raukeilla kasvoillansa asuu väsymys, kauhu ja kuoleman pelko, sillä aalto on pyyhkäistä hänet lautalta. Maston juurella pysyttelevä nuorukainen kohottaa hämmästyneitä kasvojansa nähdäksensä, tuleeko apua vai tuleeko kuolema, jota hän ei vielä oikein ymmärrä pelätä. Hänen ilmeessänsä on viattoman ihmisen rauha kuoleman edessä. Nuorin lapsista, kodin rakkaus, puristautuu isän kädellä istuen hänen vahvaan käsivarteensa ja itkee rajusti. Vasemman kätensä on tämä jättiläinen kohottanut korkealle liehuttaen vaatekappaletta myrskytuulessa.

Kuu valaisee hänen jännittyneitä kasvojaan, joiden jokaisessa lihaksessa näkyy kamala tietoisuus siitä, että jos hän sortuu, sortuvat nämä toisetkin. Hänen suunsa huutaa ilmoille hänen hukuttavan hätänsä, koko hänen suuren tuskansa, mutta hänen huutonsa on äänetön niinkuin suurin tuska...

Albert tuijottaa kauhistuneena tätä kuvapatsasta. Se elää hänen mielikuvituksessaan, hän tuntee jokaisessa jäsenessään siinä olevien ihmisten tuskan ja hän tuntee jäätävän kylmyyden, hän kuulee äidin huokauksen ja lapsen itkun, hän kuulee isän voimakkaat huudot. Nuo jännittyneet, tuskan vääntämät jäsenet ikäänkuin muuttuvat hänen omiksi jäsenikseen; on kuin hänen koko ruumiinsa taistelisi elämästä ja kuolemasta, ja hänen sielunsa on kohonnut äänettömään tuskanhuutoon:

— Haaksirikkoiset, älkää huutako noin! Me olemme kaikki haaksirikkoisia, kaikkien meidän elonpursi on ajautunut rikki luotoja vasten, monella meistä on haahdessamme korjaamaton vuoto, muutamilla meistä ei ole enää jälellä muuta kuin hajoavan lautan palkit...

Haaksirikkoiset, älkää näyttäkö ihmisille tuskaanne, sillä eivät he sitä ymmärrä eivätkä he ehdi oikealla ajalla teitä auttamaan, ja heidän apunsa tulee vasta silloin, kun se jo on liian myöhäistä. Heidän suurin antimensa on ystävällinen hautapuhe muistollenne...

Haaksirikkoiset, älkää huutako kaupunkiin päin, jossa tuhannet itsekkäät ihmiset asuvat, sillä melun ja kiireen tähden eivät he kuule huutoanne. Huutakaa merelle, jossa kova luoto voi armossansa suoda teille varmemman tuen kuin ihmisten kiviksi kovettuneet sydämet...

Albert katselee kauvan edessänsä olevaa patsasta, hän eläytyy siinä olevien ihmisten kuolemanhätään, ja vähitellen sulaa hänen oma tuskansa tämän suuren tuskan edessä, niinkuin suru sulaa kyyneliin...

Hiljainen tuuli tuo mereltä kylmää sumua, joka leviää yli kaupungin. Valot siellä alhaalla himmenevät sen harson alla. Sumu kohoaa hitaasti ylemmäksi ja ylemmäksi, ja pian peittyvät »Haaksirikkoiset» sen hopeakudoksiin häipyen olemattomiin niinkuin tuskallinen näky...

Albert tuntee kylmän viiman, hän nousee ja on juuri katsomaisillansa kelloansa, kun sumun läpi kuuluu Nikolainkirkon tornikellon kaksitoista lyöntiä.

— Kuolleiden tunti, — ajattelee hän. — Elossa olevien on parasta silloin olla kotonansa.

Ja hän lähtee Kaivopuistoon päin...

X

»Maisteri» Urho Koskula istui Pietarinkadun varrella olevassa asunnossaan mukavassa nojatuolissa. Se oli hänen omansa, hän oli sen itse ostanut itsellensä lukutuoliksi, sillä talon omat tuolit olivat niin epämukavia ja puisevia, ettei niissä voinut kauvaa istua ja lukea. Siitä se tuoli oli kuitenkin ollut hiukan kummallinen, että se oli ollut ehkä liiankin mukava, sillä siinä alkoi väkisinkin nukuttaa, jos jonkun aikaa siinä lukien istui.

Oli kuukauden kolmastoista päivä. Hän ei tosin ollut sanottavasti taikauskoinen, mutta tämä päivä oli ollut siksi harmillinen, että saattoi otaksua tapahtuvan vielä vaikka mitä, ennenkuin se oli loppuun kulunut. Hän oli hiukan hermostunut, sillä aamupäivällä hän oli ollut Ebba Hagenin kanssa kävelemässä. He olivat kävelleet Eläintarhaan päin ja pistäytyneet neiti Hagenin ehdoituksesta siellä olevaan suureen kukkaslämpiöön, sillä hän oli sanonut, että olisi virkistävää ja hauskaa päästä etelän luontoon samaan aikaan kun lumet peittävät maata. Urhosta oli se ehdoitus ollut hyvä.

Kun he astuivat korkeaan, lasikattoiseen kukkastemppeiiin, joka rakennustavaltaan muistutti roomalaista basilikaa, tervehti lämmin, kostea, mullalta tuoksuva ilma heitä heti eteisessä, jossa he kopistelivat lunta jalkineistaan.

Ihmeelliseltä tuntui näin yhtäkkiä lumisesta ja kuolleesta luonnosta siirtyä keskelle ikuisesti viheriöitseviä palmuja, laakereita ja jättiläissaniaisia, joiden juurilla lukemattomat, moniväriset ja muhkeat chrysanthemit ja asterit levittivät runsasta väriloistettaan. Ihastuneina kulkivat he pitkin punahiekkaista käytävää tämän tarunomaisen kukkarikkauden keskellä ja istuutuivat valkoiselle penkille erään suurilehtisen palmun alle, jonka lehdet levisivät heidän ylitsensä niinkuin mahtavat auringonviuhkat.

Rehevät köynnöskasvit riippuivat alas katosta antaen lumipeitteisten kattolasien kautta tuleville auringonsäteille osan kelmeästä vihreydestään, ja penkin lähellä olevassa altaassa, jossa lihavat kultakalat juhlallisesti uiskentelivat, solisi helmeilevä vesisuihku hermoja rauhoittavasti.

Ebba oli aivan haltioissaan ja puhui innostuneesti rakkaudestaan kukkiin. Mutta Urho kuunteli häntä hajamielisenä, sillä Ebba oli hänestä tänään kauniimpi kuin koskaan ennen, ja hänen ajatuksensa askartelivat vain siinä, mitenkä hän voisi tunnustaa Ebballe rakkautensa. Astuessaan tähän lumoavaan kukkatarhaan hän oli saanut idean juuri täällä, kukkien parissa, puhua Ebballe suuresta tunteestansa, sillä olihan tämä sopiva ja runollinen paikka, eikä siellä näkynyt olevan muitakaan ihmisiä, jotka olisivat voineet häiritä heitä.

Mutta kenkään ei käy rankaisematta palmujen alla, sanoo sananlasku, ja vaikka tuo lause onkin sangen, laajasisältöinen, koki Urho siinä piilevän totuuden aivan omalla tavallansa. Sillä juuri kun hän oli alkanut kauttarantaisen alkupuheensa, ilmestyi heidän eteensä eräästä syrjähuoneesta Jukka Tavela punainen ruusu napinreijässä ja seuranansa Aino Tuominen.

— Kas vaan, onko herrasväki matkalla Rivieralle? — kysyi Aino veitikkamaisesti.

— Tulimme tänne lämmittelemään, — vastasi Urho harmistuneena, — mutta mihinkä te olette matkalla?

— Alppilaan, Alppilaan, sinne ihanaan viinimäkeen. Me tulimme vain kysymään, saisiko täältä ostaa kukkia, sillä niitä tarvittaisiin illalla.

— Mihinkä niin? — kysyi Ebba.

— Herranen aika, ettekö te ole lukeneet lehdistä, että Jukalla ja itse kuraattori Kalliosaarella oli eilen publiikki. Minun Jukkani on nyt valmis maisteri,— sanoi Aino vissillä äänenpainolla.

— Gratulor, gratulor, — sanoi Urho hämmästyneenä ja punastui huomattavasti.

— Kiitos, kiitos, ja tervetuloa illalla maisterikaronkkaan, — sanoi Jukka ja teki kohteliaan kumarruksen molemmille.

— Kiitoksia, mutta minä olen tänä iltana estetty, — vastasi Ebba kohteliaasti.

— Mutta _maisteri_ Koskula varmasti tulee, — sanoi Aino painostaen erityisesti sanaa »maisteri», ja sitten he lähtivät.

Urhosta tuntui, niinkuin heidän yläpuolellaan olevan palmun lehdet olisivat varistaneet kylmän vesisateen hänen niskaansa. Hän oli kuin lyöty. Että Jukka Tavela oli valmistunut, ei häntä erikoisesti hämmästyttänyt, sillä tiesihän hän, että Jukalla oli lopputentit käsissä, mutta että opintoja halveksiva kuraattori Kalliosaari oli luopunut mielipiteistään ja ryyppyjensä välissä saanut itsensä valmiiksi, oli ihmeitten ihme... Hänen tunnelmansa oli hävinnyt, eikä hänellä enää ollut halua puhua neiti Hagenille rakkaudestaan.

Jonkun aikaa he olivat vielä viipyneet tässä ihanassa kukkatarhassa, mutta Urho ei ollut huomannut enää mitään siitä kauneudesta, josta neiti Hagen oli niin innostunut. Ebba oli erityisellä mielenkiinnolla tarkastellut pieniä, lukemattomia, mitä ihmeellisimpiä kaktuslajeja, jotka useat olivat täydessä kukassa.

Urholle tuli kuuma olo ja hän ehdoitti, että he lähtisivät ulos raittiiseen ilmaan tästä tukahduttavasta ansari-ilmasta. Raitiovaunulla olivat he sitten palanneet kaupunkiin...

Nyt hän istui omassa nojatuolissaan ja ajatteli harmistuneena päivän tapahtumaa. Nyt hän todella tiesi, että tänään oli kolmastoista päivä. Hän ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta vähemmästäkin saattoi tulla taikauskoiseksi.

— Kirotut ihmiset, mikä ne olikin siihen heittänyt juuri sillä hetkellä! Ja se Aino Tuominenkin, se se sitten oli paha suustaan, se letukka. »Maisteri Koskula», mikä hävyttömyys, mokomakin. — Urho hermostui yhä enemmän ja sytytti paperossin.

»Maisteri» — kuinka se sana ensi kerran häneen kohdistettuna oli tuntunut mairittelevalta. Hän oli lapsellisesti iloinnut siitä, että häntä ulkomuotonsa tai ehkä viisautensa nojalla voitiin luulla maisteriksi. Se tuntui hänestä jonkinlaiselta tunnustukselta ja arvonannolta.

Yhä useammin ja useammin alettiin häntä vuosien kuluessa kunnioittaa sillä nimellä, mutta kuta useampi lukukausi kului, sitä epämiellyttävämmäksi se arvonimi hänelle kävi. Jos vuokrarouva tai jokin matami sanoi häntä maisteriksi, niin se oli oikeus ja kohtuus, mutta, jos sivistyneet ihmiset kutsuivat häntä sillä nimellä, niin se tuntui hänestä veriseltä pilkalta.

»Maisteri Koskula», niin kutsuivat häntä useat osakuntalaiset, varsinkin nuoremmat, mutta sille ei hän ollut niin arka, sillä eiväthän ne kaikki tienneet hänen tutkinnoistaan. Mutta kun kuraattori Kalliosaari, joka itse ei ollut mikään maisteri, kutsui häntä julkisesti osakunnan kokouksissa sillä arvonimellä, niin hän todenteolla häpesi. Nyt oli Kalliosaari keinotellut itsellensä tuon tutkinnon. Keinotellut, niin juuri, sillä Urho ei uskonut hänestä mitään hyvää.

Hän muisti varsin hyvin, kuinka neiti Hagenkin sinä ensimäisenä, kohtalokkaana iltana, jolloin he tutustuivat toisiinsa, oli sanonut häntä maisteriksi. Se oli tuntunut kiusoittavalta ja inhottavalta, ja hän oli ajatellut heti silloin sanoa, että tutkinnot olivat vielä suorittamatta, mutta hän ei ollut silloin saanut sitä voimaa mistään. Totuuden oli neiti Hagen kyllä myöhemmin saanut kuulla muualta, mutta ties missä muodossa!...

Vaikka oliko tuo nyt mikään suuri asia, jos nimitettiin mokomallakin arvonimellä; olihan maa sen arvoisia, köyhiä herroja väärällänsä. Hän oikein halveksi koko arvoa... Mutta oli se sittenkin, jos ajatteli asiaa tarkemmin. Se oli aste, joka eroitti ylioppilaan ylioppilaasta, kun vissit vuodet olivat kuluneet, se eroitti laiskan ahkerasta. Ylioppilaspiireissä sillä oli suurempi merkitys kuin moni saattoi luullakaan, ja monelle vanhalle civikselle se oli akilleskantapää, jolle ei ollut hyvä astua.

Ja itse teossa, olihan se mitätön asia muiden silmissä, mutta hänelle, hänelle se oli kaikki. Se oli hänen mielensä ainainen kalvava tuska, hänen olemisensa pahoittava valhe, hänen päiviensä ainainen häpeä ja hänen suuren kurjuutensa perussyy...

Niin juuri, hänen kurjuutensa syy. Jos hän olisi suorittanut joitain tutkintoja, olisi hän silloin ehkä paremmin saanut rahaa lainaksi. Aluksi, kun hänen lukunsa alkoivat myöhästyä, hän oli kuvitellut pitkittävänsä tutkintojansa siksi, että hän ylioppilaana ollen saattoi saada paremmin rahaa irti. Muutamat maisterit olivat sanoneet, että kun kandidaatti oli suoritettu, ei kukaan tahtonut antaa penniäkään, ja velallahan köyhän täytyi lukea, jos mieli eteenpäin. Mutta nyt ei kukaan enää luottanut hänen lukuihinsa, ei edes se auttanut maaseudulla, jossa rikkaat talonisännät olivat hänelle rahoja lainailleet ja menneet takauksiin, että hänen nimensä aina silloin tällöin mainittiin sanomalehdissä milloin osakunnan juhlapuhujana, milloin itse suuren ylioppilaskunnan luottamusvirkailijana...

Paha omatunto kolkutti kuin teräväkärkinen vasara. Tänään oli hän taas saanut ankaran varoituksen ja hetkellä, jolloin hän sitä vähimmin saattoi odottaa.

Että Kalliosaarikin oli valmistunut, ja hän, hän oli taaskin jäänyt jälkeen. — Veri syöksähti hänen kasvoihinsa, hänen tuli kuuma ja paha olla, hänen oli vaikea hengittää, hän luuli tukehtuvansa. Koko kauhea totuus näyttäytyi hänelle täydessä alastomuudessaan. — Hyvä Jumala, mitä hänestä tulee, mihinkä tämä päättyy? — Hänestä tuntui, niinkuin kauhean suuri, kuumuutta huohottava, tuntematon peto olisi tarttunut häntä kurkusta kiinni ja puristanut häntä hirvittävällä voimalla. Hän sulki silmänsä päästäksensä näkemästä tuota hirviötä; hänen ajatuksensa ikäänkuin salpautuivat yhteen kohtaan.

— Mitä minusta tulee? Mihinkä tämä päättyy? — Hän ei uskaltanut avata silmiänsä.

— Minä en tahdo sortua, minä en saa sortua, minun täytyy saada voimia tullakseni joksikin. — Hänet valtasi suuri kuoleman hätä, hänen ruumiinsa värisi niinkuin vilutaudissa, ja kylmä hiki helmeili hänen otsallansa. Elämän ankara, kammottava totuus puristi häntä niinkuin pihdit koko armottomuudessaan...

— Minä en tahdo sortua... Minä en tahdo kuolla... minä en tahdo... en, en...

Kun hän aukaisi silmänsä, näytti hänestä, että kuviot seinäpapereissa alkoivat suureta hirvittävällä nopeudella. Hän vilkaisi pöydälle, jossa kirjat alkoivat monistua ja kauhistuttavasti suureta. Kaikki esineet huoneessa liikkuivat ja lähestyivät häntä huimaavaa vauhtia pienentäen tilan hänen ympärillänsä olemattomiin. Hän luuli tulevansa mielipuoleksi ja hoiperteli vuodettansa kohti. Hänestä tuntui, että kaikki esineet tahtoivat puristaa häntä ja kokonaan tukehduttaa hänet.

Hänen hätänsä oli ääretön. Hän sulki silmänsä ja heittäytyi vuoteelle. Hänen kätensä taipuivat vaistomaisesti ristiin, ja hän alkoi rukoilla tietämättä itsekään millä tavalla, ketä ja mitä, mutta ikäänkuin kaukaa jostain äärettömästä menneisyydestä valahti hänen mieleensä pieni lapsuusvuosien rukous...

Hänestä alkoi heti tuntua koko joukon helpommalta. Sitten hän purskahti katkeraan, äänekkääseen itkuun... Kauvan itkettyään hän vihdoin nousi vuoteeltansa. Ilkeä mielikuva oli kadonnut, ja mielessä souti suloinen rauha. Nyt hän saattoi rauhallisesti ajatella tilaansa, ja hänelle kävi selväksi, että työ oli hänen ainoa pelastuksensa.

XI

Niinkuin suureen juhlaan kutsuen loistivat professori Hagenin kaksikerroksisen kivitalon akkunat. Runsas valo tulvehti jokaisesta akkunasta heijastuen taloa ympäröiville valkoisille hangille. Reki toisensa jälkeen pysähtyi kahden voimakasvaloisen kaarilampun valaiseman pääsisäänkäytävän eteen. Aina silloin tällöin saattoi nähdä reestä ulos astuvien naisten kauniita silkkipäähineitä, vilahduksen jostain vaaleasta puvusta tai valkoisen pienen tanssikengän.

Professori Hagenilla oli tavanmukaiset syystanssiaiset. Koko suuri huoneisto tulvehti nuorisoa, valoja ja kukkien tuoksua. Alakerrassa olevaan suureen saliin, jonka kullatut, violetinvärisellä silkillä päällystetyt huonekalut olivat sijoitetut pitkin seiniä, oli kerääntynyt suurin osa vieraista. Ebba ja Martta, jotka molemmat olivat puetut samalla tavalla, vaaleanvihreään silkkipukuun, jota tuoreet kallat koristivat, vastaanottivat tulevia salissa. Albert puuhaili suuressa hallissa johtaen vieraita sisälle esiteltäviksi äidillensä, joka istui kauniissa nojatuolissa salin valkoisen marmorikamiinin edessä.

Kello oli jo kahdeksan, suurin osa vieraita oli saapunut. Iloinen puheensorina täytti huoneet, kaikki odottivat tanssin alkamista. Oltiin hiukan jännittyneinä siitä, kenenkä kanssa Albert aloittaisi tanssiaiset; arvailtiin sinne, tänne, mutta suurin osa oli kuitenkin sitä mieltä, että hän aloittaa Ebba-serkkunsa kanssa. Muutamat suorastaan tiesivät juoruta, että tänä iltana muka julkaistaan Ebban ja Albertin kihlaus, mutta kun salin ovelle ilmestyi Urho Koskula komeana ja miehekkäänä hyvin silitetyssä frakissaan, sai keskustelu toisen suunnan; kuiskailtiin ja viittoiltiin, ja tärkeä kysymys tanssin alkamisesta jäi ratkaisematta.

Mutta kauvaa ei tarvittu ratkaisua odottaa. Suuresta hallista alkoi kuulua valssin säveliä, ja pian sen jälkeen asteli Albert lattian poikki Ebban luo ja alkoi tanssin. Hänen kintereillänsä seurasi Urho Koskula, joka pyysi Martan, ja pian oli tilava salin lattia tanssivia pareja täynnä. Alkuvalssi oli jokseenkin pitkä, jotta nuoret herrat saisivat tilaisuuden tanssia kaikkien neitosten kanssa ja siten lähemmin tervehtiä sekä vanhoja tuttujansa että sinä iltana esiteltyjä naisia.

Naisvalikoima, sillä valikoimaksi sitä todella saattoi sanoa, oli monellekin herroista sangen outo. Kaikki neitoset järjestänsä olivat kauniita, ja näytti siltä, niinkuin tätä pintapuolista mittapuuta silmällä pitäen tämä kokoelma olisi valikoitu. Herrat huomasivat sen pian ja onnittelivat Albertia valintansa johdosta, mutta toiset, jotka kaipasivat muutakin kuin vain naisellista kauneutta, eivät voineet olla ivallisesti huomauttamatta sitä, mistä tällainen rajoitettujen hengenlahjojen salonki oli kokoon haalittu.

Albertia eivät liikuttaneet edulliset eikä epäedulliset huomautukset, hänellä oli tunto isännän velvollisuuksista, ja hän teki kaikkensa, jotta vierailla olisi ollut hauskaa. Tanssiohjelma oli vaihteleva ja runsas, ja ihmeellistä kyllä, sai hän herrat tanssimaan ahkerasti, mikä ei suinkaan ollut helppoa, sillä helsinkiläiset nuoret herrat ovat siinä suhteessa sangen laiskoja, he kun ovat jo koulupoikina tanssineet itsensä kylläisiksi.

Mieliala oli mitä hilpein, kaikkialta kuului iloista naurua ja puheensorinaa. Albert näytti iloiselta, vaikka tosin hiukan rasittuneelta ja hermostuneelta. Ebba hymyili kaikille kaunista hymyänsä, mutta Martta tuntui pingoittuneelta ja huonotuuliselta. Hänelle oli taaskin tapahtunut vääryys. Hän olisi luonnollisesti tahtonut kutsua parhaimman ystävättärensä Aino Tuomisen, mutta Ebba ja Albert eivät olleet siihen suostuneet.

— Ei meidän sovi kutsua sellaisia, — oli Ebba sanonut.

— Millaisia? — kysyi Martta kiivastuneena — Eikö hän muka ole kylliksi hyvä tänne?

— Ei, pieni Martta, — oli Albert vastannut hymyillen. Kuinka hän oli raivostunut, sillä hän oli ymmärtänyt mitä Albert tarkoitti. Oli ollut vähällä, että hän olisi jäänyt pois koko tanssiaisista, mutta tädin vuoksi hän ei uskaltanut, ja sitäpaitsi hän tanssi sangen mielellänsä.

Pian hän kuitenkin huomasi, että oli tehnyt suuren virheen tulemalla näihin tanssiaisiin. Hänellä olisi varmasti ollut hauskempaa jossain ulkona Ainon kanssa. Ainakin olisi hän saanut tehdä vähemmän katkeria havaintoja. Vaikka hän oli yksi tanssiaisten emännistä, kehtasivat tapoja vailla olevat, hänelle sangen vieraat herrat olla hänelle epäkohteliaita. Jokaisella oli jo ikäänkuin koko illan seuraksi valittu oma neitonen, mutta hän sai istua paljon yksin ilman seuraa. Jukka Tavelakin oli hänelle nyrpeissään Ainon takia, niinkuin se olisi ollut hänen vikansa.

Martta istui suuren, kultakehyksisen peilin alla ja vilkaisi siihen. Olihan hän usein nähnyt itsensä peilissä, mutta ei hän ollut luullut, että voisi olla sen näköinen kuin hän nyt oli. Tuo havainto ei suinkaan ollut hänelle mieluisa, sillä hänen täytyi myöntää itsellensä, että hän ei ollut tänä iltana eduksensa. Ehkä syy oli sopimattomassa puvussa. Mutta hänen istuessaan siinä ja katsellessaan tanssivia pareja muistui hänen mieleensä totuus: rakkaus ja onni kaunistavat kasvoja, mutta onnettomuus ja viha rumentaa ne.

Niin, onneton hän oli ja vihainenkin. Varsinkin. Albertia hän vihasi, sillä Albert liehui kaikkialla koko illan, oli kohtelias kaikille, mutta unhoitti kiireessään hänet, niin ettei ollut kertaakaan tanssinut hänen kanssansa. Ja hän vihasi Albertia siksi, että kaikki nämä epäkohteliaat herrat olivat Albertin joko tuttavia tai ystäviä. Kun polkka, jota hän niin mielellänsä olisi tanssinut, oli loppunut, juoksi hän yläkertaan, sulkeutui huoneeseensa ja heittäytyi vuoteellensa itkien.

Mutta alhaalla salissa jatkuivat tanssiaiset iloisina ja meluavina. Mieliala oli kohonnut, soittajalle suotiin tuskin hetken lepoa, sillä tanssi-innostus oli vallannut kaikki. Urho Koskula tanssi paljon ja innokkaasti, ja moni tyttö katseli ihastuksella hänen komeuttansa ja miehekästä esiintymistänsä. Hän koetti pysytellä Ebbaa niin lähellä kuin suinkin, mutta Ebba ei saanut paljoa istua, sillä kaikki tahtoivat tanssia kauniin Ebba Hagenin kanssa; sitäpaitsi hän tanssi hyvin sekä jutteli hauskasti, ja olihan hän yksi tanssiaisten emännistä.

Urho Koskulan liiallinen huomaavaisuus alkoi Ebbaa kuitenkin hermostuttaa. Sitäpaitsi hän oli huomaavinaan, että Koskula esiintyi ikäänkuin jonkinlaisilla etuoikeutetuilla vaatimuksilla häneen. Kerran hän istui hetkisen ja levähti kauvan tanssittuaan, sillä hän oli hengästynyt. Hänen siinä istuessaan tanssi Urho Koskula hänen ohitsensa erään valtioneuvoksen tyttären kanssa. Hän tuli kiinnittäneeksi lähemmin huomiotansa Koskulaan eikä hän voinut olla ystävällisesti hymyilemättä, kun näki kuinka Koskula kömpelösti liikutteli suuria raajojansa siron ranskalaisen tanssin tahtiin, kasvoissaan kuitenkin varma ja voitokas ilme. Eikä hän voinut sille mitään, että samassa tuli vertailleeksi Koskulan käytöstä muihin herroihin, jotka liikkuivat tanssin pyörteissä niinkuin ihmiset, joiden jokainen jänne ja lihas on täynnä rytmiä ja tanssin suloa.

— Polkka, tavallinen maalaispolkka sopisi varmasti Koskulalle paremmin, — ajatteli hän siinä istuessaan, ja ikäänkuin jatkoksi noille havainnolle tulivat hänen mieleensä Koskulan monet pyrkimykset kulttuuri-ihmiseksi. Hän ei voinut muuta kuin suopeasti hymyillä. Eihän siro käytös hänen mielestänsä ollut mikään ehdoton välttämättömyys kulttuuri-ihmiselle, mutta se seurasi ikäänkuin itsestänsä kulttuuri-ihmistä.

— Te istutte tässä aivan yksin ja hymyilette, — sanoi Koskula, joka oli lopettanut tanssinsa ja kiireimmän kautta riensi hänen luoksensa.

— Niin, minä vain levähdän ja hymyilen onnesta.

— Todellakin, oletteko niin onnellinen?

— Olen, ja onhan minulla siihen täysi syy.

— Tahtoisitteko tehdä minutkin onnelliseksi tanssimalla kanssani ensimäisen franseesin.

— Kiitän teitä, mutta olen jo aikaisemmin luvannut Albertille. — Samassa alkoi valssi, ja eräs herra tuli pyytämään neiti Hagenia tanssiin. Urho istui nolostuneena, mutta pian hän tointui ja riensi tanssin pyörteisiin hommatakseen itsellensä jonkun toisen parin.

Martta oli viipynyt kauvan huoneessansa, hän oli kuullut iloisia polkansäveliä ja haikean surullisia valsseja. Hänen mielensä oli palanut tanssin pyörteisiin, mutta hän oli hillinnyt itsensä, sillä saattoihan hän yhtä hyvin istua täällä omassa huoneessansa kuin siellä alhaalla salissa, jossa hän ei kuitenkaan saanut tanssia. Hänen katkeruutensa oli kivettynyt kyyneleettömäksi vihaksi, hän halveksi kaikkia niitä siellä alhaalla.

Voimakkaat, alhaalta kuuluvat akordit herättivät hänet tuntoihinsa. Hän päätti mennä alas tanssiaksensa franseesia, johonka soitto kutsui. Mutta kun hän tuli alahalliin, huomasi hän, että kaikki parit istuivat jo paikoillansa. Hän oli siis jäänyt kutsumatta. Maailma musteni hänen silmissänsä, hän piti tätä epäkohteliaisuuden huippuna, mutta hän ei tullut ensinkään ajatelleeksi, ettei kukaan ollut myöskään saanut tilaisuutta kutsua häntä, sillä hänhän oli piileksinyt huoneessaan.

Samassa tuli täti, mukanaan eräs nuori lyseon yläluokkainen, joka sukulaisuuden takia oli täytynyt kutsua, vaikka tytöt olivatkin vastustaneet hänen kutsumistaan.

— Joko Martalla on pari? — kysyi täti.

— Ei ole, enkä minä tarvitsekaan, — vastasi Martta silmät leimuten.

— Martta, mitä sinä ajattelet, taasko tuhmana ja huonolla tuulella, vaikka on baalit. Kas tässä on Eemi-parka ilman daamia, tanssi sinä hänen kanssaan, ettei Eemi-raasun tarvitse istua, vaan saisi tanssia mukana.

— En minä, — sanoi Martta uhmaavasti.

— Sinun täytyy, kas tässä kavaljeeri, — sanoi täti ja työnsi Martan ja Eemin tanssisaliin. Martta lensi tulipunaiseksi, sillä hänestä tuntui, että kaikki katsoivat häneen, kun hän tuli sisälle. Hän olisi tahtonut vajota maan alle ennenkuin kestää moista häpeää, sillä hän kuvitteli kaikkien ymmärtävän, että häntä ei ollut kutsuttu, vaan että täti oli tämän nuorukaisen avulla pelastanut hänet yksin istumasta. Samassa kaikui Albertin ääni komentavana, ja parit lähtivät liikkeelle.

Albert johti hyvin ja tottuneesti. Tunnin kestäneen franseesin jälkeen olivat kaikki mitä parhaimmalla mielellä.

Martta oli tanssinut sanatonna niinkuin unessa, hän oli kuullut Albertin äänen soiton lomassa niinkuin hyvin kaukaa taikka niinkuin hän itse olisi ollut suuren vesikuplan sisässä. Hän ei ollut nähnyt mitään, hän oli tanssinut vaistomaisesti sekaantuen usein vuoroissa niinkuin sellainen, joka ei tunne tanssia. Eemi oli koettanut puhua jotain, mutta Martta ei ollut kuullut hänen puhettansa. Kun franseesin jälkeen istuttiin pieniin pöytiin, joutui hän Eemin ja muutamien muiden kanssa samaan pöytään ylähallissa. Hän liikkui, puhui ja söi niinkuin tunnoton; hän toivoi vain, että illallinen pian loppuisi, mutta se kesti kauvan, hänen mielestänsä koko ijankaikkisuuden...

Kun valssin sävelet taas alkoivat kaikua, pakeni hän ylös huoneeseensa. Hän ei enää itkenyt, hänen aivonsa työskentelivät keksiäkseen jotain hyvitystä tai kostoa...

Urho Koskula liikkui koko illan kuin huumauksen vallassa. Tanssiaisilla on kiihoittava vaikutus nuorisoon. Veri joutuu tanssin pyörteissä tavallista vilkkaampaan liikkeeseen, ja tunteet herkistyvät. Vihdoinkin hän sai hetkisen olla kahdenkesken Ebban kanssa. Ebba tunsi itsensä kuumaksi ja väsyneeksi, sillä hän oli saanut olla koko ajan lattialla. He nousivat toiseen kerrokseen ja asettuivat istumaan erääseen pieneen seurusteluhuoneeseen, joka oli jonkun matkaa ylähallista sisemmältä huoneistossa. Huone oli kauniisti kalustettu, valkoiset rococo-huonekalut oranssinvärisine päällystöineen kutsuivat niin viileinä violetinvärisen amppelin puolihämärässä valossa.

— Tämä on tädin käsityöhuone, täällä saamme olla rauhassa. Tehän sanoitte, että teillä olisi asiaa minulle. Olkaa ystävällinen ja istukaa.

Urho istuutui epävarmana ja alkoi puhua ikäänkuin kuumeessa. Ensin hän puhui sekavasti, mutta sitten hän voitti ujoutensa ja sai sanotuksi Ebballe sen asian, jota hän heti ensi hetkestä häneen tutustuttuaan oli povessaan kantanut.

Ebba ei ollut uskoa korviaan, hän hämmästyi niin tästä yllättävästä tunnustuksesta, ettei aluksi tiennyt mitä hänen tuli vastata. Kysymys tuli niin odottamattomana, sillä ei hän koskaan ollut ajatellut suhdettansa Urhoon sillä tavalla. Hän tointui kuitenkin pian hämmästyksestään, nousi seisomaan ja koetti puhua rauhallisesti ja samalla ystävällisesti.

— Te olette täydellisesti erehtynyt minun suhteeni. Kiintymykseni teihin on ollut toverin taikka sanokaamme vaikka ystävän kiintymystä. Meillähän oli yhteisiä osakuntaharrastuksia, kuuluimme samoihin komiteoihin. Te olitte intreseerattu minun runosepustuksistani ja ennen kaikkea te olitte Albertin paras ystävä.