Part 3

Pukeutuessa kävi hänen mielensä kuitenkin levottomaksi. Hän tunsi itsensä aina sangen epävarmaksi, kun hän oli kutsuttu professori Hagenille. Siihen vaikutti kyllä suurelta osaltansa Ebban läsnäolo ja mahdollinen arvostelu, mutta yhtä suurena levottomuuden syynä oli itse professorin rouva.

Professori Hagenilla oli varakas ja kaunis koti, ja hänen seurapiirinsä oli hänen asemansa ja arvonsa mukainen. Professorin rouva oli syntyään vapaaherratar von Weimarn ja hän oli sangen ankara muotojen ja tapojen noudattaja. Marttakin, joka oli kuitenkin saanut niinkin hyvän kasvatuksen, tunsi itsensä vaivatuksi tädin ankarien sääntöjen takia, niin oli hän kerran avomielisesti Urholle kertonut.

Tästäkin kutsusta oli Urho kyllä iloinen, mutta hän tunsi ja tunnusti, että käytöksensä oli kuitenkin vaillinaista ja kömpelöä. Varsinkin aterialla istuminen tuotti hänelle aina vissiä pelkoa ja levottomuutta, ettei vaan tekisi mitään suurempia virheitä, sillä professorin rouva seurasi häntä aina salavihkaa. Ja saattoihan pöytään ilmestyä jokin ihmeellinen ruokalaji, jota hän ei koskaan ollut syönyt eikä tiennyt mitenkä sitä syödessä tuli käyttäytyä. Silloin oli hänellä aina tapana koettaa seurustella jonkun pöydässä olijan kanssa hyvin innokkaasti ja koko ajan salaa seurata mitenkä professorin rouva käyttäytyi. Luontainen kätevyytensä auttoi häntä sitten kuitenkin esiintymään niin, että ei mitään suurempia vahinkoja tullut, mutta jännittävää se oli...

Kerran oli hän pahanpäiväisesti pelästynyt eräillä hienoilla päivällisillä professori Hagenilla. Saapuvilla oli paljon huomattavia henkilöitä. Pöytään tuotiin loppujen lopuksi siniset, kristalliset maljakot, joissa veden päällä kellui pyöreä sitruunaviipale. Tarjoilua toimitti useampi henkilö samaan aikaan, jotenka hänen vuoronsa tuli odottamattoman äkkiä. Hän ei tiennyt todellakaan mitä sillä vedellä oli tehtävä, mutta sitten oli hän kauhuksensa nähnyt, kuinka professorin rouva latoi kaikki jalokivisormuksensa pöydälle ja alkoi sitruunanpalasella hangata käsiänsä ja virutella niitä kristallimaljassa. Hän ei ollut uskoa silmiänsä, sillä tuo näky tuntui hänestä oudolta ja epämiellyttävältä, pestä käsiä ruokapöydässä kaikkien nähden, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja pessyt suuret kätensä pienessä kristallimaljakossa sellaisella varmuudella, niinkuin olisi tehnyt sitä joka päivä läpi koko elämänsä. Kummallisia hänestä olivat nuo monet temput, joita Jukka rohkeasti sanoi apinankonsteiksi, sillä hän oli ne jo aikoja oppinut. Mutta Urholla ei ollut rohkeutta niitä edes itseksensä arvostella, sillä hän uskoi, että ne olivat ulkonaisia kulttuurin merkkejä, ja hän alistui niihin.

Luotuansa viimeisen arvostelevan silmäyksen pieneen peilipahaseen hän lähti professori Hagenille aamiaiskutsuille onnellisena siitä, että tapaisi siellä Ebban...

VI

Professori Hagen asui omassa, kaksikerroksisessa kivitalossa Kaivopuistossa. Rakennuksella oli erinomainen asema merenrannalla; pieni hyvin hoidettu puutarha ympäröi sitä ja lisäsi sen muutenkin edullista vaikutusta.

Eteisestä tultiin suureen halliin, johonka valo virtasi suuresta, läpi kahden kerroksen ulottuvasta, värillisestä akkunasta. Hallista johtivat leveät, tammiset portaat toiseen kerrokseen, jossa kaikki varsinaiset asuinhuoneet olivat.

Urho oli tullut hiukan liian aikaiseen, ja palvelijatar pyysi häntä odottamaan hetkisen, sillä maisteri oli kohta valmis. Kauniin venetsialaisen marmorikamiinin edessä oli suuri, vaaleankellertävä jääkarhuntalja, jonka päälle oli järjestetty siro tuoliryhmä englantilaisia korituoleja pehmoisine pukinnahkoineen. Urho istui yhteen tuoleista ja koetti ajatuksissansa arvailla kuka ensiksi ilmestyisi.

Kauvaa hän ei ollutkaan siinä odottanut, kun Albert juoksi alas toisesta kerroksesta ja lausui hänet ystävällisesti tervetulleeksi:

— Olipa hauskaa, että sinulle sopi, minä kun olen täällä aivan yksin.

— Yksin? — kysyi Urho hämmästyneenä.

— Niin, isä ja äiti matkustivat tyttöjen kanssa Turkuun, siellä vietetään sedän syntymäpäivää, mutta minä jäin tällä kertaa mieluummin kotiin.

— Vai niin, — sanoi Urho kuivasti.

— Mutta toivottavasti sinä silti jäät tänne aamiaiselle, — kysyi Albert nauraen.

— Kait tässä on jäätävä, kiitos vaan. — Samassa alkoi japanilainen gongongi soida.

He astuivat hallista suureen ruokasaliin, jonka katto oli tummasta tammesta ja jonka seinien yläosia peitti paksu gobeliinitapetti ja alaosa oli kauniisti vuoltua tammea. Huonekalut olivat muhkeat ja arvokkaan näköiset jylhyydessään, sillä ne olivat mustasta ebenholtsista puuleikkauksineen. Ruokakalusto niinikään oli ensiluokkainen, kaunis, tumman vihreä, kullalla kirjaeltu empire-kalusto, johon kuului siromuotoisia, monivärisiä kristallilaseja.

Aamiainen oli erinomainen, ja punaviini, jota tarjottiin tummanvihreistä laseista, oli mainiota, mutta aterioivien mieliala pysyi matalana ja miltei alakuloisena. Albert koetti olla ystävällinen isäntä ja kaasi viiniä tuontuostakin, mutta siitä huolimatta ei Urho tuntenut itseänsä kotiutuneeksi. Pettymyskö siitä, että ei tavannut Ebbaa, vai tottumattomuusko olemaan ystävänsä kanssa kahdenkesken, sillä he eivät enää moneen aikaan olleet toisiansa tavanneet ilman tyttöjen seuraa, teki hänet ujoksi ja epävarmaksi. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään, kaikki oli pingoitettua ja miltei kiusallista. Tuntui kuin heidän ehkä olisi pitänyt kosketella asioita, joista oli paras vaieta, vaikka ei hän siihenkään tuntenut mitään tarvetta, sillä olihan hän täydellisesti tietämätön Albertin tunteista Ebbaa kohtaan. Vihdoin hän kysyä tokaisi ikäänkuin keksien jonkun hyvän ajatuksen:

— Sitä sinä et milloinkaan ole minulle oikein kertonut, mitenkä sinun suuri rakkautesi alkoi.

Albert istui kuin kivettyneenä ja punastui lievästi.

— Minun suuri rakkauteni? Mistä sinä päätät, että minä olen rakastunut?

— Minä tarkoitan sinun rakkauttasi tähän kaupunkiin.

— Ahaa, sitäkö sinä tarkoitat, — sanoi Albert iloisesti vapautuneena epämiellyttävästä tunteestaan, — rakkauttani tähän suorien katujen ja kauniiden puistojen kaupunkiin. Mutta mitäpä kerrottavaa siinä olisi, kyllä sinä sen itsekin tiedät, mitenkä kaupunkiin voi rakastua.

— Mitenkä minä sen maalaisena tietäisin?

— Mutta olethan sinäkin kiintynyt tähän kaupunkiin ja siis tiedät tunteesi synnyn. Minun on paljoa vaikeampi tietää, mitenkä kiintymykseni on alkanut, sillä minähän olen aina ollut kaupungissa. Eiköhän se ole aivan yksinkertaisesti tavallista syntymäseutuunsa kiintymystä.

— Ei, Albert, älä koeta nyt olla epärehellinen, kyllä sinun kiintymyksesi tähän kaupunkiin on tavallisuudesta poikkeavaa kaupungin ihailua ja sen palvomista, sillä sinä olet runoillut kaupungin itsellesi ikäänkuin eläväksi olennoksi, jonka kanssa sinä seurustelet.

— Voi olla, — sanoi Albert vältellen. Mutta, vaikka nyt olikin kysymys hänen lempiaiheestaan, ei hänellä ollut halua ryhtyä mihinkään lähempään selittelyyn, sillä hän huomasi, että Urho oli herättänyt koko kysymyksen enemmän keskusteluaiheen puutteessa kuin harrastuksesta. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että Urho oli viime aikoina tullut hänelle yhä vieraammaksi ja vieraammaksi, jotenka hänelle oli mahdotonta enää paljastaa omaa sisintään. Syntyi taas pitkä vaitiolo, ja ystävät huomasivat, että heillä oli kovin vähän enää toisillensa sanomista. Kun aamiainen oli päättynyt, tuntui ikäänkuin helpoittavammalta. He istuutuivat alahalliin tupakoimaan, mutta rattoisaa keskustelua ei tahtonut millään syntyä. Kun he näin jonkun aikaa olivat ikävystyttäneet toisiansa, keksi Urho tekosyyn ja teki lähtöä, eikä Albertkaan tahtonut pidättää häntä.

Pettyneenä ja miltei nolona Urho lähti näiltä aamiaisilta, ja pettynyt oli Albertkin ja katui, että ollenkaan oli kutsunut Urhoa, sillä kovinpa he olivat lyhyessä ajassa vieraantuneet.

Hän oli yksin kotona ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen, sillä hän tunsi selvästi, että oli menettänyt ystävänsä. Miksi? Ah, sitä hän ei tahtonut nyt ajatella, se ajatus koski niin haikeasti kuin jo aikoja unhoitettu kuutamomuisto. Hän ei uskaltanut ajatella sitä asiaa, sillä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ystävänsä ohella menettävä paljoa enemmänkin, kalleimpansa. Hän tahtoi ajatella jotain muuta. Urho oli tehnyt hänelle kysymyksen, johonka hän ei ollut tahtonut vastata, mutta tiesikö hän itsekään, mitenkä »suuri rakkautensa» oli alkanut. Hän istui huoneessansa ja katseli merelle, jonka sylissä harmaat Viaporin linnakkeet rauhallisina lepäsivät niinkuin vanhuuttaan harmaantuneet mustat joutsenet.

Elävä, orgaaninen olento kaupunki olikin, niinkuin Urho oli sanonut, mutta mitenkä hän siihen oli kiintynyt, sitä ei hän koskaan ollut täydellisesti itsellensä selittänyt. Se kiintymys oli syntynyt itsestänsä, vähitellen, huomaamatta niinkuin sammalet kasvavat kallioihin.

Hän muisti, kuinka hän pienenä poikana katseli ulos akkunasta ja seurasi kadun syntymistä. Puuhaa siinä oli ollut, kun sitä mittailtiin, kaivettiin ja täytettiin, ja taitavuutta oli kysytty kadunkivittäjältä, ennenkuin katu sai tuon kovan peitteensä, joka hauskasti kaikaa astujan jalkojen alla ja antaa ikäänkuin tarmoa ja pontta sillä kulkijalle. Siinä oli riittänyt hänelle katselemista moneksi päiväksi, ja jo silloin hän kuvitteli pienessä päässään kaikkia niitä mahdollisia tapahtumia, joita sillä kadulla tulevaisuudessa voisi sattua.

Myöhemmin hän oli täydentänyt ajatuksiapa siinä suhteessa ja huomannut, että katu oli ihmisen poluista kummallisin ja vaiherikkain. Tarkastamalla katua ja sillä olevaa liikettä jossain kaupungissa hän oli lyhyessä ajassa saanut mitä rikkaimman kuvan ihmisten elämästä siinä kaupungissa. Vilkasliikkeisellä kadulla näki ihmisten moninaisen, ulkonaisen elämän ikäänkuin tiivistettynä ja yhteen paikkaan koottuna, ja tuon vilisevän, kirjavan kuohunnan takana hän näki elämän sisäisenkin puolen.

Oli ihmisiä, jotka miltei syntyivät kadulla, ainakin oli sellaisia, jotka saivat kasvatuksensa kadulla. Sanalla »katupoika» oli hänestä kuitenkin liiaksi huono kaiku. Eivät kaikki katupojat kuolleet kadulle, sillä moni ihminen, joka nykyään oli yhteiskunnan korkeimmilla asteilla, oli kerran alkanut katupoikana, sillä katu oli myöskin ankara opettaja.

»Katutyttö» taasen oli hänestä rumin nimi, minkä ihminen voi naiselle antaa, ja se merkitsi suurinta onnettomuutta ihmiselämässä. Katutyttö oli ihmiskunnan lihaksitullut tuska ja sen kävelevä häpeä. Ihmisiä syntyi katutytöiksi ja katupojiksi, mutta edellisten kohtalo tuntui hänestä jälkimäisten kohtaloa kovemmalta, sillä katupojasta saattoi tulla kunnian mies, mutta katutyttö saattoi harvemmin pysyä loppuun saakka pystyssä, jos hän vaan oli hiukankin kaunis ja sai pitää liian kauvan katua kotinansa...

Albert oli syntynyt onnellisissa kotioloissa, mutta jo varhain oli hän kuitenkin tullut ajatelleeksi näitä kysymyksiä. Pikkupoikana hän oli leikkinyt merenrantakallioilla niinsanotussa Kaartinpuistossa, ja sikäli kuin hän oli varttunut, oli kaupunkikin kasvanut niillä tienoilla. Ei ollut mikään ihme, jos ihminen rakastui kaupunkiin, jonka kanssa oli kasvanut.

Jokainen aitokaupunkilainen iloitsi syntymäkaupunkinsa kasvamisesta ja varttumisesta, niinkuin maalainen iloitsee jokaisesta uudesta maapalasta, joka on valloitettu viljelykselle, sillä kaupunki oli sen asukkaille ikäänkuin yhteinen koti. Kaupunki syntyi, varttui ja kuoli kuin elävä olento, sen saattoi jokainen huomata. Kaupunki nukkui ja heräsi uuden päivän työhön niinkuin ahkera ihminen, se lämmitti itseänsä tuhansin tulisijoin kuulakkaina pakkasaamuina vetäen yllensä valkoisen sauhun keveitä huntuja ja kesäisin se paistatti tummia kattojansa kuumassa auringossa niinkuin kissa paistattaa turkkiansa pirtinakkunalla. Kaupunki pukeutui mustaan suruun suurina juhlina, ja riemun onnekkaina päivinä se upeili juhlapuvussa. Sureva, pimeä kaupunki oli kuin mustapukuinen nainen, ja juhlivine lippuineen se muistutti kukkaniityllä tanssivaa kirjavapukuista nuorta neitosta. Monivivahteinen oli kaupunki, sillä oli herkät hermot ja tarkat vaistot, ja sen tunnelmat olivat kauneudessaan mittaamattomat. Oli siis luonnollista, että saattoi rakastaa kaunista, varttuvaa kaupunkia niinkuin veljeänsä, jonka kanssa on lapsena nukkunut saman peitteen alla.

Albert innostui yhä enemmän ja enemmän ajattelussaan, ja hänelle tuli rauhallisempi olo, sillä hän tunsi taas, että hänellä oli ainakin yksi ystävä, joka ei voinut hänestä vieraantua, joka oli luotettava kaikissa elämän kohtaloissa...

Mikä salaperäinen runous piilikään kaupungissa, tuossa ihmiskäsien suurimmassa ja merkillisimmässä luomassa. Kenellä oli tarkka korva, hän kuuli paljoa enemmän kuin vain tuon niinsanotun »kaupungin hermostuttavan melun». Hän kuuli sen katujen huumaavassa pauhussa koko ihmiselämän voimakkaan sykinnän, hän näki sen pitkissä, toreiksi avautuvissa kaduissa järjellisen ajatuksen suoran, voitokkaan kulun, sen taivaita tavoittelevissa torneissa hän näki ihmismielen suuren kaipuun autereisiin korkeuksiin, sen keinotekoisten puistojen ja istutusten vihreydessä hän näki ihmisen sammumattoman kauneudenjanon, sen huimaavaa vauhtia eteenpäin kiitävissä autoissa ja raitiovaunuissa hän näki suurien keksintöjen voittokulun ensi viestit ja sen monisäikeisessä johtolankaverkossa hän kuuli ihmisjärjen ja työn yhä kauniimpaan vireeseen sointuvan jättiläissoiton...

Albert tarttui käsin ohimoihinsa, hänen verensä syöksähti päähän rajusti niinkuin virvoitusjuoma äkkiä avatusta pullosta. Ajatusten rikkaus oli tukahduttaa hänet, kun hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän kaupungissa näki ja mitä hän tunsi sen katuvieriä astellessaan. Mutta vähitellen talttuivat hänen mielikuviensa vauhkoontuneet hevoset, ja hän ajatteli jo koko joukon rauhallisemmin.

Kaupungin olemukseen oli kätketty sanoin selittämätön tenho, joka valtaa monet ihmiset ja joka kutsuu kaukaa erämaidenkin takaa ihmisiä luoksensa niinkuin toiveiden luvattu maa.

Hän tiesi, että ken kerran on syntynyt vuorilla, hän ei enää viihdy ahtaissa laaksoissa, ken on tuntenut suuria suruja, häntä eivät huvita pienet ilot, ken kerran on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, hän ei viihdy muualla. Hän tyytyy kaupungissa vaikka niukimpaan leipään kuin lähtisi muualle rikkaammille päiville, hän tahtoo elää kaupungissa ja sen kaupunkia muistuttavaan kalmistoon hän toivoo kerran pääsevänsä lepäämään...

Rauhattomuus ja yksinäisyyden tunne olivat kadonneet Albertin mielestä, hänellä oli taas selvä tunto ystävänsä läsnäolosta, ja hän lähti ulos sen rauhoittavaan seuraan...

VII

Äkäisesti sätkivä auto seisoi kadulla Urho Koskulan asunnon edessä. Se oli professori Hagenin auto, jossa Ebba ja Martta istuivat odotellen Albertia, joka oli tullut hakemaan Urhoa ajelulle.

Ilma oli kirkas ja harvinaisen kaunis, vaikka olikin jo myöhä syksy. Kaupunki näytti sangen somalta sunnuntaiasussaan, väkeä oli paljon liikkeellä varsinkin Esplanaadinkadulla ja Kaivopuistoon vievällä rantatiellä. Auto kiiti nopeasti läpi kaupungin, ja pian he olivat Eläintarhassa.

— Kyllä tämä rakas Helsinki sentään on pieni, — sanoi Albert. — Tuskin on päässyt menemisen alkuun, niin silloin meri taikka metsä jo on vastassa.

— Ajetaan hiukan maalle, — ehdoitti Ebba, ja niin he lähtivät ajamaan Oulunkylään päin. Matka kului hauskasti ja hyvin, sillä syksy oli ollut kuiva ja tiet olivat erinomaisessa kunnossa. Puut olivat miltei lehdettömiä, ja maa oli ruskea, jotenka ohikiitävä luonto näytti ikävältä ja alakuloiselta, vaikka aurinko teki parastansa antaaksensa tummille havumetsille ja mustille pelloille väriä.

— Kyllä kaupunki sentään oli paljoa kauniimpi, — sanoi Urho. — Vahinko, että varhain tullut ensi lumi niin äkkiä suli pois. Jos olisi edes hiukan lunta, niin luonto näyttäisi koko joukon kauniimmalta.

Auto kiiti eteenpäin, ja he tulivat yhä kauvemmaksi maaseudulle. Tuuli alkoi puhaltaa kylmästi, ja Martta ehdoitti, että palattaisiin kaupunkiin ja syötäisiin päivällistä jossain ulkona, esimerkiksi Alppilassa. Hetkisen mielipiteiden vaihdon jälkeen suostuivat kaikki siihen. Ebba tosin aluksi vastusteli, mutta kun Martta huomautti, että he nyt, kun sekä setä että täti vielä olivat Turussa, voisivat antaa kaikille palvelijoille vapautta siksi päiväksi, suostui hänkin.

— Nyt me pidämme oikein hauskaa, — sanoi Urho, kun oli tultu Alppilan eteiseen. Natisevia puuportaita myöten kiivettiin toiseen kerrokseen, jossa niinsanottu japanilainen huone sijaitsi. Se oli pienehkö, matala huone, jonka seiniä peittivät japanilaismalliset, paksuilla öljyväreillä maalatut kangastapeetit, jotka olivat pingoitetut bamburuokokehyksiin. Kattoa peittivät limittäin, toinen toisensa viereen ladotut eriväriset olkiset auringonviuhkat, ja katossa riippui viisi puukehyksistä, kahdeksansärmäistä lasilyhtyä, joissa oli primitiivisiä japanilaisia lasimaalauksia. Huonekalut olivat siroja korituoleja, tosin hiukan epämukavia, mutta iloisilla malleilla kirjaellut eriväriset patjat lisäsivät kuitenkin niiden viehätystä.

— Tämähän on kerrassaan tarunomaista, — sanoi Ebba kulkien ympäri huonetta ja tarkastellen sen omituisuuksia.

— Mutta sangen likaista, — huomautti Martta. — Katsoppas noitakin tahroja seinässä, ne ovat varmasti samppanjan jälkiä.

— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi Albert.

— Ajattelin vain, että ne voisivat olla jokin muisto jostakin tällä pidetystä ihanasta juhlasta, ja olenhan minäkin kerran täällä ollut eräässä sellaisessa.

— Mitä juhlia ne sellaiset ovat? — kysyi Urho teeskennellen tietämättömyyttä.

— Enhän minä niistä mitään tarkemmin tiedä, mutta kuuluu täällä toisinaan olleen seinät koristettuina ruusuilla ja liljoilla ikäänkuin hääjuhlaa varten, ja sellaisissa juhlissa heitetään toisinaan samppanjalasit seinäänkin, vai miten luulette, herra Koskula?

— Mitäpä minä sellaisista tietäisin, mutta voihan se olla mahdollista.

— Sinä Martta tiedät niin paljon tuollaisista ja olet tietävinäsi vielä enemmän, — sanoi Ebba nuhtelevasti.

— Mutta nyt meidän on tilattava päivällinen, — sanoi Urho ja soitti tarjoilijaa. Huoneeseen astui frakkipukuinen, huolellisesti ajeltu ruotsinmaalainen tarjoilija, joka puhui yksinomaan ruotsia.

— Minä en puhu ruotsia, — sanoi Urho, — tilaa sinä, Albert. — Mutta Martta oli ehtinyt jo siepata ruokalistan ja luki sieltä ääneen ruokien nimiä, ja pian oli päivällinen suunniteltu.

— Mutta kyllä meidän nyt aluksi pitäisi heti saada lasi madeiraa, — ehdoitti Martta, minun tuli niin kylmä autossa.

Madeira tuotiin pienessä karafiinissa, ja Ebba ryhtyi kaatamaan laseihin. — Tämähän on oikein kodikasta, — sanoi hän, — vaikka ei tästä nyt isä taikka äiti oikein pitäisi, enkä luule, että setä ja tätikään olisivat tyytyväisiä meidän täälläoloomme, jos he sen tietäisivät.

— Ole huoletta, hehän ovat Turussa, — sanoi Martta, — ja muuten en minä ollenkaan ymmärrä miksi sinä aina leikit huonoa omaatuntoa, minä vain kysyn.

— Koettakaa nyt edes kerran olla kiistelemättä, — torui Albert ja nousi vetämään uutimet akkunoiden eteen. — Minä en voi sietää tällaista epämääräistä hämärää, se käy minun hermoilleni; vasta sitten kun sähkölamput palavat, saan minä ikäänkuin vieterin sydämeeni.

— Niin, onhan se täten paljon kodikkaampaa, eikä Suomen syksyinen päivä voi nähdä, mitenkä sen kultainen »toivo» viettää sunnuntaipäiviänsä ja tuhlaa sekä aikaa että varoja, — sanoi Ebba huoahtaen.

Urhosta tuntui epämiellyttävältä, tuntui kuin jokainen sana olisi tunkeutunut hänen sydämeensä niinkuin kuuma neula, ikäänkuin ne olisivat tähdätyt juuri häneen, ja kuitenkin hän tiesi varmasti, että Ebba puhui aivan viattomasti tarkoittaen enemmän itseänsä kuin muita.

— Kuulkaapa, minulla on ehdoitus! Kutsutaan tänne muitakin, niin saadaan oikein hauskaa, — sanoi Martta.

— Keitä?

— No vaikka Jukka Tavela.

— Minä en voi sietää sitä lörpöttelevää narria, — sanoi Ebba, — mutta keitä daameja sitten?

— Tietysti Aino Tuominen, sillä Jukka ja hän kuuluvat yhteen.

— Mene sinä Albert soittamaan kotiin, että palvelijat saavat tämän iltapäivän lomaa, — pyysi Ebba, ja Martta lähti soittamaan Jukka Tavelalle. Ebba ja Urho jäivät kahden. Syntyi äänettömyys. Hetken kuluttua Urho tarttui madeiralasiinsa ja kohotti sen lausuen:

— Neiti Hagen, sallikaa minun kohottaa tämä malja teidän terveydeksenne!

— Kiitän ystävällisyydestänne, mutta tiedättehän te, että minä en yleensä pidä näitä aineita terveellisinä kenellekään, — nauroi Ebba ystävällisesti.

— Eivät ne nyt ole niin vaarallisiakaan, jos vaan on vahva ja luottaa itseensä.

— Niin, te lienette vahva, ainakin minuun teette sen vaikutuksen.

— Riippuu siitä, mitä vahvuutta te tarkoitatte.

— Kaikkea.

— Niin, ruumiillisestihan minä kylläkin olen vahva, sillä olenhan minä monta palkintoa nyppinyt suurissa urheilukilpailuissa, mutta mitä hyötyä on siitä voimasta, jos sielu on sairas...

— Nyt te varmasti liioittelette. On mahdotonta, että teidän kaltaisenne mies olisi sielullisesti sairas; se on vain tuota tavallista sentimentaalista nuorten herrain puhetta, kun he tahtovat vaikuttaa naisille intresanteilta.

— Ah, te ette tunne minua ja minun sairauttani, — sanoi Urho ja tyhjensi lasinsa, — mutta tuolla ennakkoarvostelullanne te estätte minua jatkamasta tästä aineesta.

— Olkaa huoletta, jatkakaa vaan, mutta onhan luonnollista, että me emme tunne vielä toisiamme. Tahtoisin mielelläni tutustua teihin, sillä jokainen ihminen on varmasti tuntemisen arvoinen maailma.

— Olette kovin hyvä puhuessanne noin, mutta minun maailmani on siksi matala, että teidän, tutustuaksenne siihen, täytyisi koko joukon laskeutua alemmalle tasolle, ja eihän se ole mahdollista.

— Älkää puhuko noin, teidän vaatimattomuutenne takana piilee suuri ylpeys.

— Ei, ei, te ette ymmärrä minua. Tuntuu kait sangen vähän miehekkäältä, että minä näin avomielisesti teille, naiselle, tunnustan, että minulla olisi suuri halu omaksua teidän maailmanne, teidän tapanne puhua, tuntea, ajatella ja nähdä, mutta minä en voi sille mitään, että teidän persoonanne houkuttelee rehellisyyteen. En ole ehkä kylliksi usein lausunut ihastustani teidän runoissanne ilmenevän näkemyksen johdosta, luulette ehkä, että tahdon imarrella teitä, mutta se ei ole totta. Maalta on minun kaipaukseni minut kaupunkiin tuonut, ja kaupungin asukkaana tahtoisin minä tuntea kuuluvani siihen ja sen sivistyksen minä tahtoisin omistaa. Te ette tunne ensipolven taisteluita sen pyrkiessä sivistyksestä osalliseksi, te ette tajua sitä työtä ja henkistä kulutusta, jota jokainen hetki vaatii siltä, jolle kaikki on uutta ja outoa. Voitte ehkä aavistaa sen tuottaman sielullisen väsymyksen samanlaiseksi kuin otaksun teidän matkoillanne tunteneen, kun olette koko päivän kulkenut suurissa taidemuseoissa ja sielunne on koko ajan ollut alttiina uusille, voimakkaille vaikutuksille ja näkemyksille. Te ette tunne pienten voittojen suloista hurmaa ettekä aavista jokapäiväisten tappioitten helvetillistä tuskaa ja nöyryytystä...

Hänellä olisi ollut halu puhua ensipolven traagillisuudesta, joka johtui siitä, että ensipolven ihmiset lyhyessä ajassa, ehkä muutamissa vuosissa, saivat elää kaikki ne kokemukset, jotka toisille olivat tulleet lahjana ja perintönä sivistyneiltä esivanhemmiltaan. Hän olisi tahtonut huomauttaa, kuinka ainoastaan tavallista vahvemmat luonteet saattoivat sortumatta kestää tässä ylivoimaisessa taistelussa, mutta hänen miehinen vaistonsa esti häntä kuitenkin näin lyhyen tuttavuuden nojalla täydellisesti paljastamasta omaa itseänsä.

— Jatkakaa, miksikä keskeytitte?

— No eihän se nyt sentään sovi, että minä tässä rupean ruikuttamaan teille pettymyksistäni. Olisi samalla sekä naurettavaa että julmaa kiusata teitä moisilla jutuilla...

He eivät olleet ensinkään huomanneet, että Martta ja Albert olivat viipyneet niin kauvan poissa, yhtä vähän kuin sitä, että vahtimestari oli kattanut pöydän kuudelle hengelle. He havahtuivat vasta sitten kun portaista alkoi kuulua iloista, kovaäänistä puhetta. He katsoivat toisiinsa pitkään niinkuin kaksi ihmistä, joilla olisi vielä paljon toisillensa sanottavaa, mutta jotka tulevat häirityiksi.

Samassa avautui ovi, ja huoneeseen syöksyi ylioppilas Aino Tuominen ja hänen jäljessään Martta, Albert ja Jukka Tavela. Aino Tuominen oli kummallinen sekoitus sivistymättömästä maalaistytöstä ja suurkaupungin asfalttikukkasesta. Hänen kasvonsa olivat luonnostaan rumat, vaikka hän käytti sangen rohkeasti värilaatikkoa onnistumatta kuitenkaan luoda niihin taiteellaan kauneutta tai edes sivistyneen ihmisen ilmettä, sillä huulipunan takaa näkyi aina, kun hän vain vähänkin nauroi, hoitamaton hammasrivi. Hänen tukkalaitteensa oli luonnottoman suuri ostettuine lisäkkeineen, ja hänen pukunsa oli huomiotaherättävän komea olematta silti millään tavalla arvokas tai kaunis. Hän oli kaukaa Pohjanmaalta kotoisin ja kuolleen, rikkaan tukkihuijarin ainoa tytär. Pojat nimittivätkin häntä keskenänsä »Pohjolan kuningattareksi», sillä hänellä luultiin olevan paljon rahoja, niin hän ainakin itse antoi ihmisten ymmärtää. Tämän komean ulkonaisen kuoren hän oli hankkinut itsellensä Berliinin suurista, halpahintaisista makasiineista, kun hän palasi lyhytaikaiselta, mutta laajalta ulkomaanmatkaltansa. Hänen poskensa hehkuivat luonnottomasti, ja hänen silmissään oli kostea, polttava kiilto. Saattoi helposti huomata, että hän oli nauttinut alkoholia. Hän aivan juoksi Ebbaa tervehtimään.

— Kuinka se on kultaista tavata sinua täällä! Voi, voi sinua, Ebba, kuinka sinä sentään olet herttainen! Minä en osannut aavistaakaan, että sinä olisit täällä.

— Niin, eihän minulla ole tapana käydä ravintoloissa, mutta annoimme tänään lomaa palvelijoille ja tulimme syömään tänne päivällistä, — sanoi Ebba verrattain viileästi.

— Me löysimme tämän rakastavaisen parin tuolta alhaalta yksityishuoneesta, — sanoi Martta, — ja siellä me sitten otimme vähän vauhtia. — Huomasi selvästi, että sekä Martta että Albert olivat hiukan laseja kallistelleet.

— Kuka täällä puhui julmuudesta, kun minä tulin sisälle? — kysyi Albert istuutuessaan päivällispöytään.

— Eipä juuri kukaan, minä vain sanoin, että on julmaa kiusata naista typerillä jutuilla, — sanoi Urho.

— Julmaa, se on oikein se, julmuudessa on jotain hyvää ja kaunista.

— Hyi sinua, Albert, alatko sinä taas juttuinesi julmuuksista, — torui Ebba. — Sinä olet itse julma, kun vaan hiukankin olet maistanut jotain väkevämpää.

Mutta Albert, oli nyt sillä tuulella, että hän tahtoi puhua. Martta oli valinnut paikan hänen vieressänsä, ja Jukka istui hänen toisella puolellansa, ja pian olivat nämä kolme unhoittaneet, että pöydässä istui muitakin kuin he. Albert piti kiinni alkamastaan aiheesta ja sanoi:

— Minä en koskaan ole ollut julma enkä koskaan ole tehnyt mitään julmaa, mutta minä ajattelen toisinaan julmuuksia, niin, älkää tuijottakokaan minuun, minä luen oikein mielelläni hyviä sanomalehtikuvauksia suurista merionnettomuuksista ja junien yhteentörmäyksistä.

— Mutta sehän on vallan kauheata, — huomautti Aino Tuominen.

— Päinvastoin! Itse julmuus ei minuakaan viekoittele, mutta se kauneus, joka siinä piilee.

— Mitä tyhmyyksiä sinä nyt puhut julmuuden kauneudesta, — sanoi Urho verrattain töykeästi.

— Kyllä minä tavallaan ymmärrän mitä Albert tarkoittaa, taikka ainakin minä aavistan, — sanoi Martta kummallisen innostuneena ja katsellen Albertia hehkuvin silmin.

— Niin, eikö totta, Martta, eivätkö Neero ja Iivana Julma olleet taiteilijaluonteita, kuka sen voi kieltää? Ja kuinka moni runoilija onkaan koettanut sepustella heistä runoja, ja kuinka moni maalari onkaan yrittänyt esittää heidän hirmutekojansa. Aivan hämmästyttävässä määrässä ovat nämä julmat kuuluisuudet, mainitakseni nyt vain tunnetuimmat, kiinnittäneet taiteilijoiden ja kaunosielujen huomiota puoleensa.

— Niin, mutta en minä sittenkään näe heidän teoissaan mitään julmuuden kauneutta, — intti vastaan Urho, joka muuten aina hyväksyi empimättä Albertin ideat, mutta joka nyt Ebban tähden oli toista mieltä hänen kanssansa.

— Kyllä kait tässä saapuvilla olevat toki siksi paljon tuntevat renesanssiajan taidetta, että tietävät maailman suurissa museoissa olevan tuhansittain kauniita tauluja, jotka esittävät nuolien lävistämää Pyhää Sebastiania.

— Ai, niitä on niin paljon Berliinin, Rooman, Aleksandrian, Pariisin ja Lontoon gallerioissa, — ehätti Aino Tuominen innostuneena, luullen saavansa pienen tilaisuuden kertoa ulkomaanmatkastansa.

— Minkätähden luulette Sebastianin aina olevan niin kauniin vartaloltaan? Luonnollisesti siksi, että legenda kertoo hänen olleen kauniin, mutta myöskin juuri siksi, että hänen haavansa ja niistä vuotava veri kauniimpina esiintyisivät kohottaen katsojassa säälin tunteen ohella esteettistä nautintoa. Yksinpä Kristuksessa ristillä, joita tauluja ainakin tunnette, on paljon julmuuden kauneutta.

— Minusta ne usein verisine haavoinensa herättävät sääliä ja inhoa, — sanoi Ebba. Mutta Albert oli vastustavalla tuulella.

— Anteeksi, serkku, lausuntosi todistaa vain sitä, ettet vielä ole täydellisesti vapautunut naisellisuudestasi, jota sinä kaikin mokomin koetat tappaa, ja että sinun silmäsi eivät vielä ole kyliin avoimet taiteelle.

Ebba punastui harmista, ja Martta nautti, kun Albert kohteli Ebbaa tylysti.

— Katsoppas nyt sinua, Albert, tuolla tavalla sinä suututat neiti Ebban, — torui Urho.

— Niin, sinä olet todella julma, sinä saat ihmisen suotta suuttumaan, — sanoi Ebba vihaisesti.

— Kas vaan, tuossakin on julmuuden kauneutta nähtävänä. Minä voin suututtaa kauniin neitosen vain siksi, että saisin hänen verensä nopeammin kiertämään ja voisin ihailla suuttumuksen punaa hänen muuten kalpeilla poskillansa ja saisin suojella itseäni hänen silmiensä vihan salamoilta.

— Onpa sinulla pikkumaisia intohimoja, — sanoi Urho.

— Niinkuin kuolema ja uni ovat sisaruksia, ovat julmuus ja intohimo serkuksia.

— Kuten sinä ja minä, — ehätti Martta. Kaikki nauroivat, ja Albert huomasi, ettei hänen kannattanut pitää esitelmää tästä aineesta ainakaan tälle seuralle.

Päivällinen oli syöty ja kahvi oli tuotu likööreineen. Aino Tuominen asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa jotain kevyttä laulua, johonka Martta laulaen yhtyi. Ebba vetääntyi syrjemmällä olevaan nojatuoliin ja murjotti siinä suuttuneen näköisenä. Urho istuutui hänen vieressään olevaan nojatuoliin ja koetti aikaansaada keskustelua, mutta Ebba vastaili aluksi hajamielisesti ja haluttomasti. Albert ja Jukka olivat poistuneet huoneesta.