Part 6
— Mutta minä olin näkevinäni, että te mielellänne olitte minun seurassani, että te piditte minusta!
— Olette aivan oikeassa, minä pidän teitä viisaana miehenä, ja minä todella pidän teistä alkuperäisen, rehellisen luonteenne takia, mutta minä pyydän sydämestäni anteeksi, jos tahtomattani, tietämättäni olen antanut teille aihetta ajatella tunteistani teihin toisin kuin ystävänä.
— Niin, en minä tiedä, oletteko te antanut aihetta, mutta minä en voi tunteelleni mitään. Pyydän anteeksi, jos olen teitä loukannut.
Hän ei enää tiennyt mitä hän oikeastaan puhui.
— Tahdon todellakin olla teidän ystävänne, — sanoi Ebba ja ojensi Urholle kätensä, johonka hän tarttui kuin hukkuva haahden kaareen ja suuteli sitä intohimoisesti.
— Ystävä, eikö enemmän? — rukoili hän.
— Mahdotonta, ymmärrättehän te, me olemme niin erilaisia.
— Niin, mutta enkö minä voisi muuttua?
— Ihminen ei voi muuttua toiseksi kuin mikä hän on. — Alhaalta kuului valssin säveliä. — Minun on kait mentävä tuonne alas, — sanoi Ebba ja tarjosi vielä kerran kätensä Urholle...
Hän lienee istunut siinä kauvan, kun huoneeseen astui joku hänen selkänsä takana olevasta ovesta. Hän heräsi ajatuksistansa vasta sitten kun häntä lyötiin viuhkalla hartioille.
— Te täällä, herra Koskula, — sanoi Martta hämmästyneenä.
— Tulin hiukan tänne vilvoittelemaan, — sanoi Urho vältellen Martan katsetta.
— Häiritsenkö minä teitä, jos pyydän teitä valssiin, sillä nyt on naisten valssi?
— Kiitän teitä sydämestäni siitä, että tulitte minua häiritsemään yksinäisyydessäni. Olisin ehkä muuten unhoittunut tänne liian pitkäksi aikaa, — sanoi Urho teeskennellen iloista.
— Kohtalotoveri, — sanoi Martta tarjotessaan käsivartensa Urholle. Hän ei ymmärtänyt Martan viimeistä ajatusta, mutta hän ei kysynyt enempää, sillä hän tunsi hermoillansa, että he ehkä molemmat olivat kohtalotovereita. Kun he tulivat alas saliin, oli tanssi täydessä käynnissä ja ehkä vilkkaampana kuin ennen. He tanssivat niinkuin yhteisestä sopimuksesta koko pitkän valssin, eikä Urho sinä iltana enää tanssinut kenenkään muun kanssa kuin Martan.
— Pidetään hauskaa nyt, kun on tanssiaiset, — sanoi Martta.
— Pidetään vaan, — vastasi Urho rauhallisesti.
Kello kolmen tienoissa loppuivat tanssiaiset. Professorin rouva oli jo aikaisemmin mennyt levolle. Myöskin Martta hävisi heti, kun vieraat olivat menneet.
— Hauskat tanssiaiset, eikö totta, — sanoi Albert Ebballe, joka istui uupuneena alahallissa. — Vahinko, että kynttilät täytyy sammuttaa, siitä tulee mieli aina niin haikeaksi.
— Niin, elettyä kait lienee laulu, jossa sanotaan:
»Kun kaikk' on vieraat pois, ja valot sammuneet, ken aavistaakaan vois ne monet kyyneleet, mi hiljaa vierineet on jälkeen tanssi-illan.»
— Ei kait sinulla ole syytä kyyneliin tämän illan jälkeen?
— Ken tietää, — sanoi Ebba ja poistui surullisesta nyökyttäen päätänsä ja toivottaen Albertille hyvää yötä.
XII
Martta kulki kuumeenkaltaisessa tilassa tanssiaisten jälkeisinä päivinä. Hänellä ei ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jokainen veripisara hänen suonissansa poltti ja ikävöi hellyyttä ja rakkautta. Hän ei ollut voinut unhoittaa sitä hyljättyä, alentavaa tilaa, johonka Albert oli hänet jättänyt sinä kohtalokkaana iltana Aino Tuomisen asunnossa. Hän oli hillinnyt itseänsä ja esiintynyt niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, vaikka hänen verensä kuohui. Mutta nyt oli katkeruuden malja tanssiaisissa täyttynyt. Hän oli kuin sairas, ja mielipuolisuuden ensi idut tekivät työtä hänen rasittuneissa aivoissaan.
Hänen aivonsa kehräsivät yötä päivää vain yhtä ja samaa ajatusta. Mitä olisi tehtävä tämän häpeällisen tilan poistamiseksi? Hyljätyn häpeä oli polttanut kuin tulikuuma rauta hänen povessansa. Ja hän oli monasti itkenyt itsensä nukuksiin kuumassa lemmen kaipuussaan. Se mikä tunteessa ennen oli ollut hellyyttä ja rakkautta, muuttui nyt vähitellen raivoksi ja vihaksi.
Viha, viha, mikä suuri ja valtava tunne se olikaan. Sen hurma oli yhtä suuri ja juovuttava kuin koskaan rakkauden. Sen tuli oli hivuttavaa kuin lemmen ja se antoi elämälle yhtä suuren sisällön kuin koskaan rakkaus, mutta sen pyrkimyksenä ei ollut elämän rakentaminen eikä pysyttäminen, vaan se tahtoi kaiken hävittää ja olemattomaksi tehdä. Se sytytti mielikuvituksen lukemattomat soihdut niinkuin rakkaus, mutta niiden loimusta syntyi kaikki armotta tuhoava tulipalo, sillä vihan kipunat lensivät varmemmin päämaaliinsa kuin kaipauksen lempeät kyyhkyset...
Hän oli paljastanut oman onnettoman itsensä Albertille, jonka hänen intohimonsa oli valinnut tunteensa esineeksi. Mutta ei siinä kyllin, että hänelle oli tapahtunut naista kaikkein haavoittavin loukkaus. Albert ei ollut ymmärtänyt hänen suurta sielullistakaan onnettomuuttansa, ja se loukkasi häntä yhtä paljon, ellei enemmänkin, ja sai hänet tuntemaan koko suuren yksinäisyytensä kammottavan tyhjyyden.
Tuskaa, tuskaa oli hänen koko elämänsä ollut, ja sen sisällys oli ollut yksi ainoa tukahdutettu nyyhkytys. Hänen kohtalonsa maljaan oli tipahtanut jo hänen syntymässään pieni katkeruuden pisara, joka vuosien kuluessa oli kasvanut kipua ja tuskaa tuottaen niinkuin helmi kasvaa simpukan kuoressa ja vähitellen sulanut hänen elämänsä viiniin myrkyttäen sen kokonaan. Nyt tulvi malja yli äyräittensä ja oli kuohullaan sammuttaa hänen järkensä valon.
Hän oli tottunut suuriinkin loukkauksiin, mutta viime tanssiaisten loukkaus oli mennyt yli hänen voimiensa, sillä hän oli sairas, kuolemansairas... Hän oli katkeruudeksensa huomannut olevansa toista rotua kuin muut hänen lähimmässä ympäristössään. Hän ei kuulunut heihin, koskapa he kaikki häntä vieroivat, niinkuin valkoinen rotu vieroo mustaa. He myöntävät mustat kyllä ihmisiksi, mutta pitävät niitä ala-arvoisina ja halveksivat ja sortavat niitä kaikkialla. Musta oli hänkin sydämeltään ja sielultaan. Tumma kuin musta timantti, joka on syntynyt maan uumenissa suurimman paineen alla, ja tuska oli hionut hänet särmikkääksi...
Mitä hän oli tehnyt tullaksensa sellaiseksi kuin oli? Oliko hän itse itsensä luonut? Mitä voi eläin värillensä, mitä kasvi kukinnollensa? Martta tunsi itsenä viattomaksi omaan kohtaloonsa, ja siksi täytti katkeruus hänet koko pyörryttävällä voimallansa.
Hän oli nähnyt Albertin kirjoituspöydällä erään pienen mustan esineen, joka kiinnitti hänen huomiotansa, ja hän oli saanut halun vallata sen itsellensä. Albert ei ollut kotona, ja Martta päätti käydä tutkimassa hänen kirjoituspöytäänsä. Hän hiipi hiljaa Albertin oven taakse ja naputti ovelle; hän kuunteli hetkisen, ja kun vastausta ei kuulunut, aukaisi hän oven hiljaa ja pujahti sisälle. Huoneessa oli pimeä, sillä oli jo iltapäivä, mutta hän ei uskaltanut sytyttää sähköä, jotta ei kukaan huomaisi hänen siellä oloansa. Hän hiipi lattian poikki kirjoituspöydän luo ja hapuili siellä olevia esineitä. Hänen kätensä sattui johonkin terävään esineeseen, joka pisti häntä sormeen; hän oli kirkaista pelästyksestä ja tuskasta, mutta hillitsi itsensä, kun huomasi, että se olikin vain teräskynä, joka oli tunkeutunut hänen sormeensa. Hän veti sen pois ja alkoi edelleen pälpättävin sydämin kopeloida pöydällä. Vihdoin hänen kätensä osui kylmään esineeseen, jonka hän heti tunsi; kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Hän sieppasi sen siitä ja kääntyi palataksensa ovelle, mutta samassa hän kuuli ovelta hiljaista koputusta.
Veri jähmettyi hänen suonissaan, — kukahan se mahtoi olla, ja mitä hän sanoisi selitykseksi siihen, että hän näin pimeässä liikkui Albertin huoneessa? Albert se ei voinut olla, koskapa hän naputti ovelle, ajatteli hän.
Kolkutus uudistui, ja samassa ovi aukeni, ja hallista tulvehtiva valo heitti leveän juovan oven vastaiselle seinälle. Hän näki selvästi siinä valossa, että Ebba pisti päänsä äkkiä ovesta sisälle, mutta nähtyänsä, että huone oli pimeä, vetäytyi heti pois ja sulki oven.
Martta hengitti helpommin, vaara oli ohi. Jos Ebba olisi huomannut hänet, olisi hänen ollut vaikeata antaa mitään järjellistä selitystä siellä oloonsa. Hän kuunteli hetkisen henkeänsä pidättäen, hän kuuli kuinka Ebban askeleet etenivät ja kuinka Ebba palasi huoneeseensa. Silmänräpäyksessä oli hänkin ovella ja palasi hengästyneenä omaan huoneeseensa.
Hänen kädessään oli pieni, musta browning-pistoli. Kuinka se tuntui viileältä ja virkistävältä hänen kuumassa kädessänsä. Hän tarkasteli sitä huolellisesti ja varovaisesti ja huomasi, että siinä oli seitsemän panosta. Hän tunsi hyvin sen ampuma-aseen ja osasi käyttää sitä, sillä kesällä he olivat harjoitelleet sillä maaliinampumista, kun Albert oli ollut heidän maatilallaan.
— Kuolemanavain, — ajatteli hän ja piteli sitä kädessään. Hän asetti sen kylmän suun ohimoansa vasten, sulki silmänsä ja ajatteli: — vain yksi liipaisu ja kaikki olisi lopussa.
Lopussa? Kuka sen tiesi, kuka takasi hänelle, että sitten alkaisi parempi olotila? Tästä elämästä hän tiesi mitä se oli, tiesi sen olevan tuskaa, mutta hänellä ei ollut varmaa käsitystä mitkä tuskat saattoivat häntä toisaalla odottaa ja mitä mahdollisuuksia hänellä oli siellä tuntea tuskaa. Ehkä hänen tuntemiskykynsä siellä vain suurenisi, jos sielu kerran oli kuolematon.
Pelkäsikö hän kuolemaa?
Ei, ei siinä ollut mitään pelättävää. Jo monasti ennen hän oli ajatellut näitä asioita, ja aina oli hänelle jäänyt kaksi vaihtoehtoa. Joko elämä ei ollut muuta kuin lyhyt välitila, ja silloin ei kuolema ollutkaan kaiken loppu, vaan seurasi sitä uudet tulevaisuudet, taikka, jos tietoisuus kuolemassa katosi, ei sielulla myöskään ollut kykyä tuntea tai tehdä mitään havaintoja, ja silloinhan oli pelko aivan aiheeton. Mutta hän rakasti elämää kaikesta huolimatta eläimellisellä kiintymyksellä, vaistomaisella ja rajattomalla elämänrakkaudella. Hän oli toisinaan varastanut itsellensä hetkilento-onnea ja hetken iloja eikä hän tahtonut niistä hetkistä vieläkään luopua. Nuoruus ja koko luonto nousivat kuoleman ajatusta vastaan...
Mutta jotain oli tehtävä, jotain ratkaisevaa, sillä se ajatus oli hänessä kypsynyt ja pysyi hänessä tylsäjärkisen itsepintaisuudella. Hän ei jaksanut enää kestää tätä tuskaa, joka vei häneltä kaikki hänen voimansa ja elämänhalunsa...
Samassa muistui hänen mieleensä Ebba, joka oli yrittänyt tulla Albertin huoneeseen juuri sillä hetkellä, kun hän oli saanut ampuma-aseen käteensä. — Ebba, eikö juuri hän ollut kaikkien hänen kärsimyksiensä ja onnettomuuksiensa syy? Ebba, eikö juuri hän, hänen armas sisarensa, ollut se olento, joka kylvi hänen tiellensä katkeruuden polttavia kukkia... Ajatusten tulva paisui rajuksi ja pyörryttäväksi, kun hän taas alkoi muistella kaikkia niitä vääryyksiä, joita Ebba oli hänelle tuottanut. Ebba oli riistänyt häneltä Albertinkin rakkauden...
Hän puristi lujasti kädessään olevaa asetta, tuntien samassa, että pieni haava hänen kädessänsä hiljaa jomotti ja kirveli, mutta se oli hänestä yhdentekevää, sillä hänen sydämensä kirveli paljoa kovemmin...
Hän tunsi itsensä niin hermostuneeksi, että ei voinut ajatella enää ainuttakaan ajatusta loppuun, sillä toinen ajatus tunki toisen tieltään. Hänen poskensa hehkuivat, kylmät väreet ristelivät tuontuostakin pitkin hänen ruumistansa niinkuin kuumetaudissa.
Kuolema... häntä värisytti sittenkin.
Elämä... silmien ohi kiitivät Ebban ja Albertin kuvat rinnakkain, ja hän yksin tuli jälessä. Hän sulki silmänsä ja istui kauvan liikkumatonna. Ovelle koputettiin. Martta säpsähti ja heitti pistolin pöytälaatikkoon.
— Pöytä on katettu, — sanoi palvelijatar ja sulki taas oven.
XIII
— Koko minun olemukseni on hajoamistilassa, — sanoi Urho Koskula maisteri Hagenille, kun tämä hänen kutsustaan astui hänen huoneeseensa.
— Eihän nyt toki, sinähän olit niin hyvällä alulla, laudaatturitenttisihän sujui loistavasti, et kai sinä nyt vain aijo heittää kirvestäsi järveen, vai oletko saanut reput? — kysyi Albert istuutuen Urhon osoittamaan nojatuoliin.
— Ah, rakas ystävä, jos enää saan kutsua sinua sillä nimellä. Minulle on tapahtunut jotain paljoa pahempaa kuin reput.
— Mitä herran nimessä, kerro?
— Ikaroksen tavoin minä lensin liian lähelle aurinkoa; silmäni sokaistuivat sen häikäisevästä loisteesta, vahasiipeni sulivat, ja minä putosin mereen, josta en enää voi uida maihin.
— Siis haaksirikkoinen, mutta todenteolla, minä en ymmärrä sanaakaan sinun puheestasi. Oletko päättänyt kokonaan lopettaa lukusi?
— En tiedä, mutta ei nyt ole kysymys luvuista, — sanoi Urho ja nojasi uuniin, jossa puut paloivat. — Yksinkertaisesti, minä olen rakastunut, olen kosinut, ja nyt olen mennyt mies...
Albert vuoroin kalpeni ja punastui, kun Urho sanoi rauhallisesti: rakastunut, kosinut, ja kun hän sanoi viimeisen ajatuksen, pääsi häneltä vastustamaton, syvä huokaus. Urho luuli hänen osanotosta huokaavan ja samasta syystä niin muotoansa muuttavan. He olivat kauvan ääneti. Vihdoin Urho kysyi:
— Mitä sinä sanot?
— Minä?
— Niin, sinä, tiedäthän kait kenestä on kysymys?
— Miksipä en sitä tietäisi, sillä olenhan minä sen huomannut jo ensi hetkestä ja olenhan minä siitä osani kärsinyt.
— Kärsinyt?
— Niin, kuinka minä sen nyt sinulle sanoisin, minä huomasin surukseni heti ensi hetkestä, että sinä rakastuisit Ebbaan. Niin, sinähän olit rakastunut häneen jo ennen kuin edes tunsit häntä, muistanhan minä sinun innostuksesi hänen runoihinsa. Ja sitten se alkoi aivan tavalliseen tapaan, ja minä olin usein huolissani sinun puolestasi, sillä minä luulin, että sinä kerran tulisit onnettomaksi niinkuin minäkin olen.
— Sinäkin?
— Nyt minä voin sinulle tunnustaa, kun kilpailu on päättynyt.
— Kilpailu, minä en ymmärrä?
— Myönnän rehellisesti, että olin huolissani sinun kohtalostasi, mutta että tunteeni ei ollut epäitsekästä. Päivä päivältä näin, kuinka sinä enemmän ja enemmän kiinnyit Ebbaan. Te olitte aina yhdessä, teillä oli niin paljon yhteisiä kokouksia ja yhteisiä harrastuksia.
— Mutta siinä olikin kaikki, — sanoi Urho tummasti.
— Minä näin surukseni, kuinka Ebba yhä enemmän ja enemmän alkoi etsiä sinun seuraasi — minähän olin liian jokapäiväinen ja aina saatavissa — ja onnettomuuteni paisui sanattomaksi tuskaksi.
— Niin, sanaton se todella oli, sillä minä en koskaan huomannut mitään. Huomasin kyllä sinun epätasaisuutesi, mutta en voinut aavistaa sen syytä, sillä sinähän seurustelit niin paljon Martan kanssa.
— Se tapahtui kohtalon pakosta, sinä vain et huomannut sitä onnesi huumassa.
— Älä sano »onnesi huumassa», sillä onnettomuuttani se oli, ja nyt minä olen siipiä lyhempi.
Urho alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän pysähtyi Albertin eteen ja katseli häneen tutkivasti.
— Minkätähden sinä et koskaan ilmoittanut minulle mitään tunteestasi? Minähän olen kilpaillut parhaimman ystäväni kanssa, olenhan kulkenut kuin varas kodissasi.
— Mitä hyötyä minulla siitä olisi ollut. Sinun kiintymyksesi Ebbaan oli yhtä oikeutettua kuin minunkin, sillä eihän tunne kysy oikeuksia. Ja kun Ebba näytti selvästi suosivan sinua, niin eihän minun osakseni jäänyt muu kuin väistyminen ja vaikeneminen.
— Albert, suo minulle anteeksi surut, joita olen tahtomattani sinulle tuottanut. Sinä olet liian hieno, sinun olisi pitänyt jollain tavalla ilmaista itsesi minulle, — sanoi Urho liikutettuna.
— Mitä hyötyä siitä olisi ollut?
— Minä olisin voinut luopua ajoissa, ennenkuin se oli myöhäistä. Ehkä sekä sinulta että minulta olisi siten säästynyt paljon tuskaa.
— Ei, ystävä, kohtaloa ei voi kukaan muuttaa, me olemme kohtalotovereita, — sanoi Albert surullisesti.
— Kohtalotovereita, — toisti Urho ikäänkuin muistellen. Hänestä tuntui, että joku oli lausunut sen saman sanan hänelle hiljan, mutta hän ei muistanut kuka ja missä. — Kaikki ihmiset ovat kohtalotovereita, — sanoi hän painolla.
— Niin, ainakin siinä, että me kaikki saamme aikaisemmin tai myöhemmin »surun lahjan».
Hämärä hiipi huoneeseen, uunissa olivat puut jo palaneet loppuun. Hiilloksella hehkui sininen liekki, joka lepatti levottomasti niinkuin virvatuli, toisinaan nousten korkealle, toisinaan kokonaan kuollen. Urho oli istuutunut tuolille lähelle uunia ja tuijotti äänetönnä hiillokseen.
— »Surun lahjan», — toisti hän hajamielisenä. — Muistuu mieleeni hetki, jolloin minä ensi kerran tunsin suurta surua, jolloin elämä näytti minulle ensi kerran suuren, tumman varjon. Minulla oli Hannes niminen lapsuudenystävä, me olimme paljon leikkineet yhdessä, hän oli naapuritorpasta. Yhdessä me kävimme kansakouluakin ja me rakastimme toisiamme niinkuin kaksi ystävää voi rakastaa. Kun minä jouluksi ja kesiksi palasin kaupungin lyseosta, oli meidän jälleennäkemisemme riemu ääretön. Hän harjoitti suutarintyötä isänsä kanssa ja paikkasi aina minunkin saappaani, kun minä olin lomalla, eikä hän millään tahtonut ottaa maksua, vaikka minä kuinka tarjosin, ja kuitenkin he olivat paljoa köyhempiä kuin me, sillä heitä oli niin monta lasta.
Vuosi vuodelta Hannes kävi kalpeammaksi ja laihemmaksi. Kun minä eräänä jouluna tulin kotiin, oli Hannes kuollut paria päivää aikaisemmin. Hänessä oli ollut parantumaton keuhkotauti. Silloin minä hiivin puuvajaan ja itkin katkerasti kuollutta ystävääni. Paitsi äitiäni oli hän ainoa side, joka liitti minua syntymäpitäjääni. Häntä minä usein ajattelin koulukaupungissa ja hänen näkemisestään minä iloitsin etukäteen. Nyt hän oli poissa, ja minä tunsin suurta surua ja ammottavaa tyhjyyttä. Sinä iltana tarttui elämä ensi kerran ankaralla rautakourallaan sydämeeni, ja minä sain jonkinlaisen aavistuksen siitä, mitä elämä on... Mutta kuinka pieni se tuska sittenkin oli verrattuna niihin kärsimyksiin ja suruihin, joita myöhemmin tuli, kun äiti kuoli, kun elonhuoli ja tulevaisuuden epätoivo täyttivät mielen. Tuskin ne olivat suurempia suruja, mutta tuntemismahdollisuudet olivat kasvaneet... Ja nyt, nyt on minullakin »surun lahja», suuri sydämen suru... — Hän vaikeni ja tuijotti hiillokseen. Kaukaa kuuluivat raitiovaunun kellon kilahdukset ja kummalliset vonkuvat äänet kun se ajoi käänteissä, ja kattoon syntyi palavan katulyhdyn aavemaisia heijastuksia.
— Eihän sinulla, Albert, ole mitään syytä suruun, hänhän on sinun, — sanoi Urho kotvan kuluttua.
— Ei hän ole minun.
— Sinä kait sen tiedät.
Albert nousi ja puristi sydämellisesti Urhon kättä.
— Kiitos siitä, että kutsuit minua, kiitos luottamuksesta!
— Sinä olet siis antanut minulle anteeksi? — kysyi Urho liikutettuna.
— Rakas ystävä, eihän anteeksipyynnöllä ja anteeksiannolla ole mitään merkitystä, sillä eihän voi olemattomiksi tehdä toiselle tuottamiaan kärsimyksiä anteeksipyynnöllä. Se voi korkeintaan osoittaa, että toisella on halua parantua tulevaisuuteen nähden. Näkemiin, ystävä...
* * * * *
Kadulle tultuaan Albert näki vanhan, köyryselkäisen miehen, joka kulki hitaasti pitkin katua hänen edellänsä ja sytytteli pitkällä rautaisella vavalla katulyhtyjä. Hänen tuli niin hyvä olla ja hänen teki mieli sanoa tuolle vanhukselle:
— Kiitos siitä, että sinä valaiset ihmisten pimeitä polkuja.
Hänestä tuntui, niinkuin jokainen syttyvä lyhty olisi lisännyt valoa hänen sielussansa. Siellä tuntui niin kirkkaalta ja kevyeltä...
XIV
Nyt se oli hänelle selvinnyt. Jonkun heistä täytyi poistua...
Martta kulki levottomana ja hermostuneena professori Hagenin suuressa huoneistossa. Hän istahti hetkiseksi professorin suureen kirjastohuoneeseen, jossa paitsi suuria mahonkisia kirjahyllyjä oli paljon varsinkin alankomaalaisia maalauksia ja muutamia vanhoja veistokuvia. Hän sieppasi pöydältä erään ulkomaalaisen taidejulkaisun ja selaili sitä hajamielisenä. Hänen silmänsä osui sattumalta erääseen kuvaan, joka esitti Sodoman Pyhää Sebastiania.
— Kas, tuossahan nyt on sitä Albertin julmuuden kauneutta, — ajatteli hän ilkeästi katsellen kuvaa. — Nyt minäkin alan ymmärtää hänen estetiikkaansa ja tahdon sovelluttaa sitä elävään elämään, sillä tieto ilman käytäntöä on kuollut omaisuus. — Hän ajatteli aivan rauhallisesti ja kylmästi.
Samassa hän kuuli alhaalta hallista liikettä ja ovenkäyntiä. Veri lensi heti hänen sydämeensä, ja sydän tykytti kiihtyneesti. Hänen korvissansa humisi, ajatukset eivät kulkeneet, hän joutui mielipuolisuuden rajalle. Äkkiä hän heitti lehden luotaan ja juoksi ylähalliin, mutta sinne tultuansa hän huomasi pettymykseksensä, että liikkuja ei ollutkaan se, jota hän odotti; täti vain lähti ulos ajelulle.
Martta meni yläsaliin ja alkoi soittaa pianoa, mutta sitten hän läimähytti pianonkannen kiinni niin rajusti, että koko piano hymisi, ja juoksi alakertaan, jossa suuressa salissa oli kovaääninen flyygeli. Hän alkoi soittaa ikäänkuin raivostuneena »Orage» nimistä meluavaa kappaletta. Hän hakkasi koskettimia niin, että flyygeli vapisi, ja sai todella ukkosen pauhun kuuluville. Soitto kaikui hirvittävänä meluna sekä suuressa salissa että avarassa hallissa. Työhuoneessaan istuva professori lähetti palvelijan sanomaan Martalle, että hän ei saisi soittaa niin rajusti, mutta Martta soitti kiellosta huolimatta kappaleen loppuun ja purskahti sitten äänekkääseen itkuun.
— Mikä neidin on, onko neiti sairas? — kysyi palvelijatar osaaottavasti, mutta Martta ei vastannut mitään, itki vain. Hän itki kauvan ja rajusti. Kun palvelijatar oli jättänyt hänet yksin, kaivoi hän povestansa pistolin ja tarkasteli sen lukkoa. Sitten hän asetti sen flyygelin kannelle ja alkoi soittaa vienoa, surunvoittoista romanssia, mutta pitkälle ei hän päässyt soitossaan, sillä itkunpuuska valtasi hänet taas.
Palvelijatar oli käynyt ilmoittamassa Ebballe, että Martta oli sairas, ja Ebba tulikin alas saliin. Samassa heitti Martta nenäliinansa pistolin päälle ja ponnahti seisomaan.
— Mitä sinä haet täältä? — huusi hän raivostuneena.
— En mitään, tulin vain katsomaan, oletko sinä pahastikin sairas, — sanoi Ebba nöyrästi ja hämmästyneenä Martan raivosta.
— Mene tiehesi täältä, älä kiusaa Jumalaa! — huusi Martta ja hapuili selkänsä takana flyygelin päällä olevaa asetta.
— Jumalaa? Mikä sinun on, oletko sinä mieletön?
— Mieletön, olen, olen, varo itseäsi, viaton karitsa, —Martta sieppasi pistolin ja uhkasi sillä, — älä kiusaa minua, ulos täältä...
Ebba pelästyi kauheasti ja pakeni huutaen ylös professorin luo apua hakemaan.
Martta oli niin kiihdyksissä, ettei tiennyt mitä teki ja mitä puhui. Mutta samassa hän kuuli kuinka alaovi kävi. Hän tarkisti kuuloansa ja juoksi yläkertaan sekä asettui erään suurta palmua kannattavan pylvään taakse. Hänen aivonsa eivät ajatelleet mitään, ja sydän löi niin rajusti, että olisi luullut hänen ohimosuoniensa halkeavan.
Albert oli riisunut päällysnuttunsa ja alkoi nousta toiseen kerrokseen. Samassa hän huomasi Martan hameen, joka näkyi pylvään takaa.
— Älä koetakaan peloittaa, en minä säiky tuollaisia mörköjä, — sanoi hän nauraen, mutta samassa Martta syöksyi esiin, kuului kaksi kovaa pamahdusta ja Albertin kirkaisu. Albert horjahti taaksepäin ja vieri alas portaita.
Samassa silmänräpäyksessä professori syöksyi Ebban seuraamana halliin. Martta seisoi liikkumatonna tuijottaen verissään makaavaa Albertia. Pistoli oli pudonnut hänen kädestään.
— Albert! — kirkaisi professori ja riensi alas rappusia poikansa luo. — Ebba, soita heti tohtori Vikmannille, hyvä Jumala, mikä se numero nyt onkaan, kas kun minä en sitä nyt muista, se on... se on... 7061, 7061 heti, heti, — änkytti hän kalmankalpeana. Ebba riensi puhelimeen, ja professori kantoi Albertin kahden palvelijan avustamana yläkertaan Albertin omaan huoneeseen.
— Pitäkää silmällä tuota mielipuolta, — sanoi hän ankaralla äänellä eräälle palvelijalle osoittaen Marttaa. Martta seisoi liikkumatta tuijottaen niinkuin mielipuoli Albertia, jonka kasvot olivat liidunvalkeat ja josta kantaessa valui portaisiin pitkä, punainen verijuova. Sitten hän pyörtyi...
Paikalle saapunut lääkäri teki heti perinpohjaisen tutkimuksen. Toinen kuula oli tunkeutunut keuhkon läpi ja tullut ulos lapaluun alta, toinen oli lievästi haavoittanut vasenta kättä, ja putoamisessa hän oli saanut muutamia mustelmia. Lääkärin lausunnon mukaan oli haava siksi vaarallinen, että sairasta ei voitu liikuttaa ja viedä mihinkään sairashuoneeseen, vaan oli häntä hoidettava kotona. Onneksi ei tarvinnut tehdä mitään leikkausta, sillä kuulahan oli tullut ulos. Vähän ajan kuluttua saapui sairaanhoitajatar.
Albert makasi vielä tajuttomana, kun professori kysyi Ebbalta, joka seisoi vuoteen jalkopäässä ja itki:
— Minkätähden kaikki tämä?
— En minä ymmärrä, — vastasi hän ja katseli säälien professoria.
— Missä Martta on?
— Hänet on viety huoneeseensa ja pantu vuoteeseen. Tohtori sanoi, että hänellä on kova kuume, mutta hän ei ymmärrä mistä se johtuu.
— Sitä tyttöä on vartioitava, ettei hän karkaa. Hän saa vastata vielä teostansa, jos minun ainoa lapseni kuolee, — sanoi professori ankarana, mutta purskahti sitten itkuun. Kaikkivaltias sairaanhoitajatar vaati heitä poistumaan sairaan huoneesta ja jättämään heidät kahden, eikä kukaan uskaltanut nousta hänen ankaraa tahtoansa vastaan, sillä kaikki käsittivät, että hän ymmärtää kaiken ja tahtoo sairaan parasta.
Syntyi kauhea melu ja touhu, kun professorin rouva tuli kotia ja sai kuulla onnettomuudesta. Ensin hän oli vähällä pyörtyä, mutta se saatiin virvoitusaineilla estetyksi. Sittenhän sai täydellisen raivokohtauksen ja tahtoi, että poliisi heti paikalla kutsuttaisiin vangitsemaan Marttaa, joka oli tahtonut tappaa hänen ainoan poikansa.
— Sen minä aina olen sanonut Emmalle, että ei olisi pitänyt ottaa mitään langenneiden naisten lapsia perheeseensä. Niistä ei ole muuta kuin harmia ja ikuista skandaalia. Olisi ollut parempi, jos Martta heti pienenä olisi annettu vaikka jollekin yksinkertaiselle maalaispapille kasvatettavaksi, niin ehkä hänestä niissä oloissa olisi tullut ihminen, mutta tällä lailla on hänestä saatu murhaaja ja heittiö!
Hän puhkesi itkuun ja itki pitkän aikaa.
Toinnuttuansa hän tahtoi heti mennä Martan luo ja antaa hänelle oikean ripityksen, mutta professori sai sen estetyksi, sillä olihan ilmeistä, että Martta ei ollut täysin viisas, ja olihan lääkärikin sanonut, että hänellä oli korkea kuume.
* * * * *
Sinä yönä ei professori Hagenilla paljoa nukuttu. Albert houraili kovasti. Sairaanhoitajattarella ja Ebballa, joka oli saanut luvan olla hänen apunaan, oli täysi työ pitää sairasta vuoteessaan. Albert huusi kummallisia näkyjänsä:
— Älkää sammuttako niitä lyhtyjä, älkää sammuttako, ei maailmassa ole liiaksi valoa... valoa... joko se gramofoni taukosi... soikoon... soikoon... myöhäistä, myöhäistä, meidän täytyy hukkua... meidän täytyy... älkää huutako...
Ebba istui tavallista kalpeampana ja katseli Albertia, joka taisteli kauhukuviensa kanssa.
Martta oli saanut illalla lääkärin määräämiä lääkkeitä, joiden piti poistaa kuume, mutta kuume kohosi yhä. Seuraavana päivänä oli hänen hermosairautensa kehittynyt jo siksi pitkälle, että lääkäri määräsi hänet eristettäväksi. Martta pyysi päästä sairashuoneeseen, ja täti suostui siihen mielellänsä, sillä hän ei tahtonut pitää koko tyttöä kattonsa alla.
* * * * *
— Hänen sairautensa on Jumalan rangaistus, — sanoi professorin rouva kälyllensä, joka oli saapunut ensimäisellä junalla Turusta.
— Niin, niin, — itki hän enemmän kiukusta kuin mielipahasta. — Se on niin harmillista, kasvattaa ja kasvattaa ja täydellisesti epäonnistua. Omista lapsistaan voi vastata, mutta toisten... se on veren vika, veren vika! Minä olen tehnyt niin paljon hänen puolestansa, minä olen niin paljon kärsinyt hänen tähtensä. Mutta ei hän koskaan ole ymmärtänyt mitä hänen puolestaan on uhrattu ja tehty, ja aivan hyvää hyvyyttä, tässä nyt on palkka. Ah, minä olen vallan pakahtua harmista, tällainen skandaali, ja hän kehtaa aina vain väittää, että hänen elämänsä on ollut paljasta kärsimystä ja että hänelle on aina tehty vääryyttä, vaikka hänellä on ollut paremmat päivät kuin monella muulla, ja millä hän on sen ansainnut...
— Se on häpeämätöntä kiittämättömyyttä, — sanoi professorin rouva lohduttaen.
— Niin juuri, kiittämättömyyttä se on...
XV
Kolkoksi ja kylmäksi oli Urho Koskulan asunto taas käynyt, sillä kulutettuansa viimeksi ottamansa lainan ei hän taaskaan ollut voinut maksaa vuokraansa, ja hänen isäntäväkensä, jotka elivät kädestä suuhun, eivät parhaimmalla tahdollaankaan voineet hankkia tarpeeksi puita, kun maisterikaan ei ollut maksanut vuokraansa.
Kolkolta tuntui hänen asuntonsa, mutta kolkkoa oli ulkonakin käyskennellä, sillä varhain tullut talvi oli kylmä, ja hänellä ei ollut mitään paksumpaa päällysnuttua kuin ohut silkkivuorinen kevätnuttunsa, joka polveutui niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli ollut rahoja.
Kolkkoa oli koko elämä. Entisen suuren ja aina kalvavan huolen lisäksi oli tullut lemmensuru. Aluksi ei hän ollut tahtonut uskoa sitä todeksi. Hänkö ei saisi enää käydä Ebba Hagenin kanssa kokouksissa, kahviloissa, teattereissa ja kaduilla? Saisi kyllä, mutta vain ystävänä. Se tuntui mahdottomalta, sillä silloin olisi hän joka hetki liikkunut tuhkalla, jonka alla hiilet vielä kytivät.