Part 1

KUVIA RAJA-KARJALASTA

Kirj.

O. A. Forsström

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1894.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen luku. Laatokan rantamailla. Toinen luku. Salomailla. Kolmas luku. Runo- ja taikamailla. Neljäs luku. Karjalan aatelia. Wiides luku. Kovan onnen Karjala. Kuudes luku. Tapoja ja luonteita.

Ensimmäinen Luku.

Laatokan Rantamailla.

"Kohti pohjaista kulemme, Kohti kuohuja kovia, Lakkipäitä lainehia, Sampoa tapoamahan, Kirjokantta katsomahan Pohjolan kivimäestä, Waaran vaskisen sisästä."

Kalevala XXXIX.

Laatokan pohjoisten rantamaiden yleinen luonne. Korkeat vuoret. Wenäjän puoleisen Laatokan rantamaat. Laatokan syvyys. Weden korkeus, Laatokan myrskyt. Sumu. Kangastukset. Korkeat ranta vuoret eli "riutat." Haukkariutta. Syvät lahdet. Kirjavalahti. Ilmasto. Weden lämpömäärä. Jäälautat ja "komppeikot". Meriliike Laatokalla. Wienti- ja tuontitavarat, Laatokan "saimat". Ilmansuuntien nimet, Rehevä kasvisto, Harvinaisia kasveja ja puun lajeja. Laatokan kalarikkaus. Kalastusta ja kalastajaelämää. Sampi ja miekkakala. Norppa ja norpanpyynti. Laatokan pohjoisten rantamaiden mineraali-rikkaus. Ruskealan marmorilouhos. Sordavaliitti. Kitilän granaatit. Helmempyyntiä Impilahdella. Wärtsilän rautaruukki. Pitkänrannan vaskikaivokset. Käynti valtiorajamme toisella puolella. "Anuksen linnu." Sortavalan kaupunki ja Kymölän seminaari.

Laatokan pohjoiset rantamaat ovat epäilemättä maamme kauniimpia seutuja. Näyttää siltä, ikäänkuin täällä Suomen sisämaan ja merenrannikon luonto olisivat yhtyneet viimeiseen ponnistukseen, muodostaakseen oikein jyrkkää vastakohtaa tuolle "itäeurooppalaiselle tasangolle", joka yksitoikkoisena, järvettömänä, vuorettomana alkaa valtiorajaimne itäpuolella. Merta edustavat näissä maisemissa Laatokan aukeat ulapat ja "mereksi" sanookin karjalainen tätä Euroopan suurinta järveä.

Omituista näille pohjoisen Laatokan rantamaille ovat korkeat vuoret. Mutta turhaan saapi noita vuoria Suomen kartasta hakea. Siinä ovat Laatokan rantaseudut ylt'yleiseen kuvatut tasankomaiksi. Ei edes vahingossa ole pienintäkään tummanmustukaista karttaan hairahtunut. Luulisi ihan olevansa Pohjanmaan lakeuksilla. Ja kuitenkaan ei liene koko maassamme Kuusamoa etelämpänä moista vuoriseutua. Sitä kestää Kurkijoelta Impilahteen asti ja se ulottuu melkoisen kauaksi ylämaahan.

Erittäin komeilta näyttävät nuo rantavuoret, kun niitä mereltä päin katselee tyynenä kesäiltana. Ne kohoavat kartion tapaisina toinen toisensa vieressä. Kahden viereisen vuorikartion välissä on aina syvä laakso, useimmiten kapea kaistale vain. Wuorenkukkulat eivät siltä sula yhteen, sillä ilta-auringon valo lankeaa toiseen heleämpänä, toiseen tummempana. Wielä silloinkin, kun ne sinertävän autereisina katoavat etäisellä taivaanrannalla, ovat niiden rajaviivat toisistaan erotettavissa.

Koko Wenäjän puoleinen Laatokan rannikko on sileätä hiekkakangasta, paikka paikoin savensekaista, peräti lahdetoin ja niin matala, että laivat vaan yksissä paikoin pääsevät rantaan laskemaan. Siellä ei myöskään ole saaristoa, niinkuin Suomen puolella. Seurauksena tästä on että luonto siellä näyttää hyvin ikävältä ja yksitoikkoiselta.

Suomen puoleinen osa Laatokkaa on hyvin syvää vettä. Koko Laatokan keskimääräinen syvyys on 350 jalkaa, siis Itämeren ja Pohjanlahden syvyyttä melkoista suurempi. Syvimmät paikat löytyvät Sortavalan pitäjän alueella. Länsipuolella Walamoa on eräs kohta, jossa on 854 jalkaa vettä. Suuren Wironsaaren, Honkasaaren ja Mustansaaren välimailla on 714-847 jalkaa syvää.

Wesi Laatokassa on puhdasta ja hyvänmakuista. Se on myös niin kirkasta, että pohja näkyy monen sylen syvyydessä.

Weden korkeus Laatokassa vaihtelee eri vuosina suuresti. On tapana sanoa, että se seitsemänä vuonna peräkkäin nousee, seitsemänä laskee. Tämä luulo on kuitenkin perätöin. Kaikessa tapauksessa tuo nouseminen ja laskeminen ei riipu lumisista eikä lumettomista talvista, vaan muista suhteista. Korkeimman ja alhaisimman vedenrajan eroitus on Laatokassa joskus ollut yli 9 jalkaa.

Koko Laatokan yhteenlaskettu pinta-ala on 18,130 neliökilometriä.

Laatokkaa voipi siis täydellä syyllä sanoa mereksi. Se on tunnettu kovista myrskyistään. Sen aalto on lyhyt ja jyrkkä. Kansa sanoo sitä "kareeksi." Myrskyt ovat kovimpia syksyiseen aikaan. Kamalassa muistossa on kansalla vielä se myrsky, joka Laatokalla raivosi syyskuun 21—22 p:inä 1883. 30 laivaa joutui silloin kerrassaan haaksirikkoon, eräät väkineen päivineen. Sortanlahden sataman suussa, Laatokan länsirannalla nähtiin silloin kauhea näytelmä. Useimmat laivoista pyrkivät näet sinne myrskyn suojaan. Harvat kuitenkaan pääsivät turvapaikkaan. Toiset ajoivat kumoon ankealla merellä, toisia viskasi tuuli rantamatalikoille. Sortanlahdella joutui kaikkiaan 17 laivaa haaksirikkoon.

Kesälläkin voipi Laatokka toisinaan olla hyvin oikullinen. Korkeat rantavuoret kuumenevat päivänpaahteessa. Siitä syntyy rantavesillä äkillisiä ilmanvirtoja, jotka helposti kaatavat purjehtijan purren, ell'ei hän ole varoillaan. Tyynenä kesäiltana kuulee merensuussa toisinaan kumeata jyrinää. Se on "maininki" edellisen päivän myrskystä, joka tenhottomana murtuu saarien jyrkkiä kalliokupeita vastaan.

Merimiesten vaarallisin vihollinen Laatokalla, niinkuin muillakin vesillä, on sumu. Se viepi helposti purjehtijan harhateille oikeasta suunnasta. Onneksi on Laatokan ulappa selvää meren selkää, jossa ei ole kareja eikä hiekkamatalikkoja. Sitä vaikeampaa on sen sijaan sumuisella säällä purjehtia rantavesillä.

Wenheellä kulkijasta näyttävät rantakalliot utuilmalla entistä korkeammilta. Wuoriseinän yläosa on kokonaan usvan peitossa ja kallio tuntuu niin loppumattoman korkealta, niin hirvittävän jyrkältä. Mielikuvitusta jännittää vielä toinen, vähän etäämpänä oleva kallio, joka synkän epäselvänä haamuna kohoaa vedenpinnasta, kadotakseen sekin tiheään "tumanaan."

Kirkkaalla säällä, kevätaikana semminkin, näkee Laatokalla usein kauniita kangastuksia. Meren ulapalla huomaa silmä laivan ajavan täysissä purjeissa ja sen päällä toisen, samanlaisen laivan, alassuin käännettynä. Etäisellä, taivaanrannalla näkyvät Walamon saaret kullanhohtavine kirkonkattoineen, ikäänkuin olisivat aivan lähellä. Jo näkyy hetkisen kuluttua toisia saaria ilmassa leijuilemassa. Kuluu kotvan aikaa, ja jo on päällimmäinen saari kääntynyt alassuin. Ja näin muuttuu kangastus aina sen mukaan, miten kevätauringon säteet lankeavat ilman ohuisiin, läpikuultaviin auerkerroksiin.

Lähdemme jonakuna kauniina kesäpäivänä soutelemaan Sortavalan saaristoa. Wenheemme kulkee jyrkkien kallioniemien ohi ja syvyydestä kohoaa korkeita saaria, jotka kuvastavat louhisia kupeitaan kirkkaaseen vedenpintaan. Kansa nimittää noita jyrkkiä vuorenseiniä "riutoiksi." Niiden halkeamat ja koverot ovat mieluisia pesintäsijoja haukoille ja muille petolinnuille.

Sellainen paikka on esim. Haukkariutta Haavuksen saarella, noin 6 kilometriä Sortavalan kaupungista. Se kohoaa rohkeasti merestä, jyrkkänä kuin seinä. Tuntuu niin masentavan jylhältä, kun venheellä soutelee sen alla. Edessä on Laatokan aukea ulappa. Alhaalla kiitää pesästään eksynyt "vaakalintu", huutaen surkeasti vaikeroivalla äänellä. — Kansantaru ei tietysti ole voinut olla hyväkseen käyttämättä näitä mielikuvitukselle niin kiitollisia luonnonaiheita. Sen todistavat nimet sellaiset kuin "Neitsytriutta" y.m.

Tuon tuostakin uurtaa meri mantereeseen tai suurempaan saareen syviä lahtia. Ne ovat toisinaan monen kilometrin pituisia nuo lahdet ja useinkin hyvin kapeita. On sanottu, että niissä on jotain Norjan vuonojen tapaista; tielysti pienoiskoossa. Sellainen on esim. kaunis Kirjavalahti noin 12 kilometriä Sortavalan kaupungista itäänpäin. Korkeana, äkkijyrkkänä kohoaa siinä paikka paikoin ranta; metsähuippuisina reunustavat sitä loitompana yksinäiset, mutta tiheässä vierekkäin seisovat vuorenkartiot.

Näköala noilta vuorilta on hyvin laaja. Siellä täällä kimaltelee pieni lampi ikäänkuin Helmi vehreän ympäristön keskeltä. Kauempana katoaa salo sinisenä, utuisena. Eteläisellä ilmalla aukenee katsojan eteen selvä meren selkä. Sitä reunustavat korkeat saaret kallioriuttoineen; siinä kapeat salmet ja terheniset niemet. Ja rantasaariston takana on aavaa vettä, niin pitkältä kuin silmä kantaa.

Ilmasto Laatokan rantavyöhykkeessä on meri-ilmaston kaltaista. Kesä on siellä myöhäinen, talvi myöhäinen, syksyllä sakeat sumut ja ankarat myrskyt. Myöhään syksyllä, kun säät ylämaassa jo alkavat muuttua talvisiksi, on ilma vielä leutoa rantamailla ja vielä suvisempaa ulkona merellä. Syvät ja laajat ulapat eivät vielä silloin ole ehtineet suuresti jäähtyä. Keskeltä Laatokka hyvin harvoin jäätyy.

Ja yhtä verkkaan se keväällä lämpeneekin. Ulkosaarien rannoilla on pintavesi juhannuksen aikana harvoin 6° C lämpöisempää. Juhannuksen jälkeenkin näkee toisina vuosina sulamattomia lauttoja uiskentelevan Laatokan ulapalla. Kesällä v. 1893 niitä nähtiin heinäkuun alkupäiviin asti mutta edellinen talvi olikin ollut tavattoman ankara ja meri kauttaaltaan jäätynyt.

Toisina vuosina kasvaa jää meren ulapalla sulan reunassa hyvin paksuksi "romppeikoksi." Talviset myrskyt irroittavat jäälauttoja ja ajavat niitä toisiensa päälle. Ne jäätyvät silloin kiinni toisiinsa. Tätä menoa jatkuu jatkumistaan, kunnes tuo paksu jäälautta viimein kadottaa tasapainon ja kääntyy syrjälleen. Se voipi silloin olla 70 jalan vahvuinen. Sellaiset jäämöhkäleet tietysti hyvin verkkaan sulavat.

* * * * *

Meriliike Laatokalla on hyvin vilkas. Suomen puolelta viedään Pietariin ja yleensä Wenäjälle suuret määrät halkoja, pajunkuorta eli "parkkia" ja kalaa. Woita ja lintuja viedään myöskin. Erittäin tärkeitä vientitavaroita ovat vuoriteollisuuden tuotteet. Sortavalan kaupungin tulliluettelojen mukaan nousi viimeksi mainittujen tavarain vienti meritse Pietariin vuosina 1887—1888 seuraaviin määriin:

1887: 1888: Waskea 83,845 kgr. 83,720 kgr. Tinaa 5,705 " 15,621 " Maubersuolaa 22,743 " 38,903 " Wesilasia — 941 " Punamultaa 6,800 " 102,830 " Rautaa 3,750,142 " 6,052,409 " Feltinaattia ja kvartsia 1,536,000 " 1,008,500 " Dolomiittia — 340,000 " Graniittia 1,825,500 " 1,398,700 " Kovasinkiveä 70,000 kappal —

Tärkeimmät tuontitavarat ovat Wenäjän jauho, suola ja rihkama. Suola kulkee vaan kauttakulku-tavarana Wenäjän läpi. Sitä saadaan tuoda tätä tietä ainoastaan rajoitetussa määrässä. Jauhot tuodaan enimmäkseen Sermaksin satamasta. Jauhoparkat saapuvat sinne Sisä-Wenäjästä jokia ja kanavia myöten. "Jauhotuuleksi" sanookin sortavalalainen kaakkoistuulta, koska sen avulla jauhosaimat pääsevät Sermaksista tulemaan.

Laatokalla käytetyt purjelaivat ovat viime aikoihin asti olleet tuota vanhaa mallia, jonka Pietari suuri toi mukanaan Hollannin laivaveistämöiltä. Ne ovat muodoltaan kuin suuret altaat. Köliä eli talkaa niissä ei ole kuin siksi nimeksi vaan. Näillä laivoilla ei sentähden voi risteillä vastatuulessa. Usein on Laatokan kippari jo aivan lähellä matkansa päämäärää, kun äkkiä nousee vastatuuli, ja hänen täytyy seurata sen mukana kohti kotoisia rantoja. Ja jos oikein kova onni kohtaa, niin saapi hän useampaan kertaan kesässä uudistaa tätä peliä.

Myötätuulessa kulkevat nuo vanhanaikuiset laivat hyvin nopeasti. Kauniita ovat ne myös kaukaa katsellen huippu- ja muine purjeineen. Sellaisen laivan ruumaan mahtuu paljon ("ruusua" = lastia) kuten Laatokan merimiehet sanovat. Suurimmat tämänmalliset laivat omat "hukkari" ja "galjotta"; pienempiä sanotaan "saimoiksi." Kipparit ja merimiehet ovat enimmäkseen salmilaisia, mutta myöskin sortavalalaisia, impilahtelaisia ja jaakkimalaisia. Kipparit ovat koulua käymätöintä väkeä; hoitavat alustaan vaan vanhaan, perittyyn tapaan, tuntematta merenkulun tieteellisiä perusteita.

Wiime vuosikymmenen kuluessa on kuitenkin ruvettu Laatokalla rakentamaan uusimallisia laivoja. Nämä syrjäyttävät verkkaan mutta varmasti tuon vanhan mallin tieltään. Sortavalaan on sitä paitsi äskettäin perustettu merikoulu, jossa Laatokan kipparit ja merimiehet voivat oppia merenkulun alkeita.

Laatokan puoleisessa Karjalassa on ilmansuunnilla omat. Suomen kirjakielestä poikkeavat nimityksensä. Salmissa käytetään seuraavia nimiä:

Länsi Luvveh Luode Kalttanje Pohjonen Pohjanje Koillinen Moallinje Itä Koillinje Kaakko Randusuvi Etelä Suvi (Päivy on murginois.) Lounas Töinje (Eholoiniekku)

Sortavalan saarelaisilla ovat ilmansuuntien nimet seuraavat:

Länsi Luuve Luode Päivän lasku Pohjonen Pohjoinen Koillinen Päivän nousu. Moallinen. Itä. Itä Koillinen Kaakko Rantasuvi Etelä Suvi Lounas Lintu

Kasvisto pohjoisen Laatokan rantamailla ja saaristossa on harvinaisen rikas ja rehevä. Syynä siihen on toiselta puolen leuto, kostea ilmasto, toiselta puolen maan vuorisuus. Waarat suojaavat tuulilta, ja kevättulvat ja kesäiset sateet liuentavat niistä laaksoihin höysteaineita, jotka tekevät maaperän hedelmälliseksi.

Lehtimetsä on yleisempi kuin havumetsä. Saaristossa kasvaa tavallisesti havumetsää meren puolella. Mantereen puolella, joka on paremmin tuulen suojassa, kasvaa lehtimetsää. Tavallisia lehtipuita mainitsematta, viihtyvät täällä vaaher ja lehmus villinä metsässä. Edellinen puunlaji on jotenkin yleinen kaikilla suuremmilla Laatokan saarilla. Jalavia löytyy myös, mutta nimeksi vaan.

Saarien jyrkillä riutoilla tapaa harvinaisia Saxifraga ja Cerastium lajeja. Täkäläisen kasviston omituisuutena mainittakoon myös eräs Aconitum laji, joka Laatokan saarilla ja pohjoisilla rantamailla on hyvin yleinen ja tuoreperäisissä notkoissa kasvaa miehen korkuiseksi.

* * * * *

Laatokan kalarikkaus on viime aikoina entisestään suuresti vähentynyt. Se on tuo säälimätöin ryöstökalastus, joka täällä, niinkuin muissakin sisävesissämme, hävittää kalat. Kesät umpeen vedetään lahtivesissä tiheätä "rantiita", [= rantanuotta] niin tiheätä, että milt'ei tuumankin pituiset kalat sillä nousevat vedestä.

Kaikki kelpaa nuottamiehelle. Ainoastaan rautakalat (Gasterosterus) jätetään kelvottomina rannalle. Ja niitä saadaan nuotta-apajasta toisinaan kapottain. Laatokan kalastajat eivät vielä ole oppineet noista pienistä, pistämistä kaloista öljyä keittämään, niinkuin suomalaiset merensaarelaiset tekevät.

Arvokkaimmat kalalajit ovat siika, merilohi ja nieriäinen. Wiimeksi mainittu on eräs Laatokalle omituinen lohilaji (Salmo alpinus). Se löytyy myös Lapin tunturijärvissä.

Laatokan saarelainen harjoittaa kalastusta milt'ei ainoana työnään. Maata viljelee hän siksi nimeksi vaan. Keväällä kalastetaan rysillä ja merroilla.

Kesällä vedetään rantanuottaa. Vedenalaisilla luodoilla vedetään "kierrenuottaa." Se on siitä omituinen, että siinä on polvi nuotan toisessa päässä. Sitä vedetään aina yhdestä venheestä ja kolmin miehin. Luoto piiritetään nuotalla. Yksi miehistä pitää venettä paikoillaan pitkällä tangolla, jolla hän kaiken aikaa kolahuttaa pohjakiviin, peloittaakseen kalat apajaan. Kaksi miestä vetää sill'aikaa minkä vaan kerkiävät nuottaa venheeseen. Tällä tavoin pyydetään enimmäkseen ahvenia ja siikoja kesällä, nieriäisiä myohäsyksyllä.

Warsinainen kalapyynnin aika alkaa myöhäsyksyllä ja sitä kestää kevääseen asti. Marraskuussa lähtevät miehet yksinäisille merenluodoille monta peninkulmaa rantamailta. Siellä pyydetään siikoja ja nieriöistä harvasilmäisillä verkoilla ja kierteellä. Werkot lasketaan yhteen jaksoon, toinen toiseensa kiinnitettynä. Yhden venekunnan "reäty" eli verkkojakso ulottuu 600, vieläpä toista tuhattakin syltä pitkälle.

Kalastuspaikoilla on silloin aina kalanostajia, joille kalastajat määrähinnasta myövät saaliinsa. Siiat myödään painon mukaan, mutta nieriäiset elävinä "peäluvun" mukaan. Jokaisella kalalla on silloin sama hinta, olipa pieni tai suuri. Warovaisesti ottaa kalastaja kinnas kädessä nieriäisen verkosta ja panee sen rysäntapaiseen laitokseen, joka on hänen venheeseensä kiinnitetty.

Rantaan tultuaan, viepi hän kohta kalansa kalanostajan saunaan, joka on niin rakennettu, että laivan keskiosa on täytetty vedellä. Tämän säiliön seiniin on kannettu reikiä vedenvaihdosta varten. Saatuaan laivansa täyteen lastiin, viepi laivuri kalat elävinä Pietariin.

Parhaat kalastuspaikat omistaa Walamon luostari jonkinlaisen ylimuistoisen oikeuden nojalla, jonka perustetta yhtä vähän käy todistaminen kuin nykyisillä aikoina kieltäminenkään. Muutamille luodoille ei luostari laske kuin omia kalastajiaan. Toisilla luodoilla saapi "miero" kalastella määrätystä vuokrasta, joka viime vuosina on ollut 40 nieriöistä venekunnalta. Sellainen kalastuspaikka on Wossennoin saari, jonkun matkaa Walamon saariryhmästä. Luostari on sinne rakentanut majatupia, joissa kalastajat tuosta samaisesta vuokrasta saavat suojaa ja lämmintä.

Talvella vedetään suurta siikanuottaa. Tavallisesti on nuotta jaettu kymmeneen osaan. Jokainen "osniekka" pitää huolta siitä, että hänen nuottaosansa on hyvässä kunnossa. Hän on joko itse vetämässä, tai palkkaa toisen sijaansa, sillä kymmenen miestä tarvitaan nuotanvedossa. Sellaista nuottaa vedetään hevosen ja "vorotan" eli pelikangen avulla.

Kuten jo mainittiin, pysyy keskiosa Laatokkaa tavallisesti koko talven jäätymättä. Etelätuulet synnyttävät jäänalaisia virtoja ja vesi nousee silloin järven pohjoispäässä. Kun tuulet lakkaavat tai kääntyvät, niin alkaa vesi järven pohjoisosassa laskea ja virrata etelään. Siikaparvet seuraavat näitä jäänalaisia uurtoja ja kalastajat tietävät varsin hyvin, että heillä pitkällisten etelätuulien perästä on runsas saalis odotettavana. Nuottaa vedetään silloin yksillä kala-apajilla. Jokaisella nuottueella on oma vuoronsa, jota sen täytyy seurata.

Wenäjän puoleisia rantoja väittävät kalastajat kalaisemmiksi kuin Suomen puoleisia. Lieneekö tuossa väitteessä perää, vaan johtuneeko se siitä, että kaukaisempi seutu aina mielikuvituksessa kangastaa äveriäämpänä kuin oma kotipuoli.

Kesällä sattuu joskus sampi eksymään nuottamiesten apajaan. Tätä arvokasta kalalajia löytyy nimittäin Laatokassa, vaikka harvassa. Jos sampi on suurempi, kahdeksan- tai kymmenleiviskäinen, niin viedään se elämänä Pietariin. Kalan ulkonevaan kuonorustoon kaivetaan reikä, otus kiinnitetään köydellä laivan perään ja niin sitä sitten mennään pitkälle matkalle. Selittämättäkin on selvä, että tämä on julmaa eläinrääkkäystä.

Harvinaisuutena mainittakoon myös Laatokassa löytyvä "miekkakala" (Peleucus cultratus). Se on siian näköinen, valkeasuomuksinen kala, joka on saanut nimensä omituisesta ruumiinmuodostaan. Watsapuoli sillä näet on terävä ja ylöspäin käyristynyt kuin sabelin terä. Miekkakala lienee kaikkialla hyvin harvinainen. Sitä tapaa muutamin paikoin Itämeressä, Äänisjärvessä, Araljärvessä y.m.

Hylkeet hävittävät Laatokassa paljon kaloja. Laatokan hylje on tuota pientä, mustantäplikästä lajia (Phoca annulata), joka on yleinen Itämeressä ja löytyy Saimaankin vesissä. Kansa sanoo Laatokan hyljettä "norpaksi."

Laatokan ahkerimpina norpanpyytäjinä mainitaan Hakalan ja Telkinniemen miehiä Sortavalan pitäjässä. Keväisin, jäänlähdön aikana, lähtee näistä kylistä joka vuosi useampia venekuntia "norppiin." Wenheessä on tavallisesti kolme miestä, toisinaan kaksikin vaan. Yksi miehistä hoitaa venettä, ett'ei se pääse karkaamaan. Toiset väjyvät hylkeitä ajelehtivilla jäälautoilla. Pyyntimies on puettu valkoiseen mekkoon, valkoinen huivi käärittynä lakin ympäri.

Parisen, kolme viikkoa ovat norppamiehet merellä uiskentelevien jäälauttojen keskellä. Jokaisella on vähintään kaksi täydellistä vaatepartta mukanaan, jos sattuisi jää pettämään ja mies veteen solahtamaan. Wenheessä on rautapelti tai muu tulensijan tapainen ja sen verran tervaksia, että miehet aina silloin tällöin voivat valmistaa keittoruokaa itselleen. Toisinaan voivat pyyntimiehet palata retkellään hyvälläkin saaliilla, Kymmenen norppaa mieheen pidetään jo keskinkertaista parempana.

Hylkeitä muuten ammutaan Laatokan saaristossa kesälläkin. Kalastajilla on melkein aina pyssy venheessä, kun he merensuussa liikkuvat, vaikkapa lyhemmilläkin matkoilla. Tavallisesti haulipyssy. Hylkeen ampuminen kesällä kysyy suurta harjaantumista, norpalla on huono näkö, mutta sen sijaan erittäin tarkka kuulo ja vielä tarkempi hajuaisti.

Tyynenä kesäiltana nousee norppa mielellään lepäämään yksinäiselle vesikivelle johonkin niemen nenään. Ei ole yrittämistäkään päästä ammuntamatkan päähän muuta kuin tuulen alta. Wedenpinta on ihan heratyyni eikä kokematoin luulisi tuulenhenkeä löytyvän ilmassa. Tämä ei kuitenkaan petä kokenutta saarelaista. Hän nyhtää hiuksen päästään, pitää sitä ilmassa, ja totta tosiaankin, hius huojuu. Tuulenhenkeä on siis olemassa, vaikk'ei se pysty vedenpintaan väreitä tekemään. Ja sen mukaan hiipii mies avopäin, paljain jaloin varovasti lähemmä otustaan. Keväällä ja kesällä ammuttu norppa uppoaa kohta, jos se veteen kuolee. Syksyllä on norppa lihavampi ja jääpi kuolleena veden päälle kellumaan.

Kesällä ammutaan myös norppia "moanittamalla." Kun nähdään norppien uivan jonkun kalliokarin läheisyydessä, niin soudetaan hiljaa sinne ja vedetään vene maalle johonkin piiloiseen paikkaan. Toinen miehistä asettuu tuulen alla olevalle kalliosärmälle, matkii norpan ääntä, vääntelee ruumistaan ja tekee ryömiviä liikkeitä. Kalliolle asetetaan toisinaan puusta kolhomaisesti veistetty ja mustaksi maalattu "norpan pulama" eli kuva.

Toinen miehistä sillä aikaa väijyy pyssy silmällä jossain kallionkolossa. Lyhytnäköinen norppa lähestyy lähestymistään "moanittajaa", luullen häntä kumppalikseen.

Jo on ammuntamatkan päässä! Älähän vielä! Täytyy odottaa, kunnes se kääntää korvallisensa ampujaan päin.

Pamaus kaikuu kalliolta ja norppa on joutunut pois lohiluotoisilta vesiltään.

Ennenkuin hieno savupilvi on ennättänyt haihtua, juoksevat miehet täyttä kyytiä venheeseen, työntävät sen vesille ja soutavat minkä jaksavat otuksen luo. Pari airontempausta vielä, ja otus ois otettavissa!

Woi paha lykky! Jo vaipuu veden alle ja veriset kuplat osoittavat vaan sitä paikkaa, missä se muutamia sekuntia sitten kellui.

Ei hätää mitään!

Toinen miehistä tempaa pitkävartisen keihään venheestä ja iskee sillä uppoavaan norppaan. Ell'ei tämä onnistu, niin koetetaan naaralla.

"Ka nousee, jos noustakseen, tai ei nouse." Sellainen se on pyyntimiehen lykky.

* * * * *

Itä-Karjala on mineraaleista rikkaimpia osia koko maassamme. Geoloogit eli kivennäistieteen tutkijat sanovat, että siellä löytyy vähän kaikkia. Tärkeimmät siellä löytyvät vuorilajit, malmit ja mineraalit nähdään tästä luettelosta.

[Tämä luettelo on tehty vuori-insinööri G. Lisitzin'in antamien tietojen mukaan.]

Wuorilajeja:

Dioriittia ja diabaassia. Kiillegneissiä. Dolomiittia. Kvartsia. Feltspaattia. Kvartsiittia. Gneissi-graniittia. Marmoria. Graniittia. Rapakiveä. Hornblende-gneissiä. Saviliuska-kiveä. Kalkkikiveä. Sordavaliittia.

Malmeja ja mineraaleja:

Apatiittia. Lyijyhohdetta. Arsenikki-kiisua. Magneetista rautamalmia. Berylliä. Malakiittia. Euxeniittia.. Pitkärandiittia. Grafiittia. Pyrhotiinia. Granaatteja (eri värisiä). Rikkikiisua. Järvi-rautamalmia. Sinkkivälkettä. Kuparihohdetta. Tinamalmia (kassiteriittia). Kuparikiisua. Turmaliinia. Lazurikiveä. Werikivi-malmia.

Noin 30 kilometriä pohjoiseen Sortavalan kaupungista on Ruskealan marmorilouhos. Marmorivuori on jotenkin laaja eikä se vielä ole louhoten suuresti huvennut. Ovat kuin maantien rakentajien kuoppia hiekkasärkässä, louhoskohdat. Kestää sieltä vielä toinen mokoma ottaa ja jääpi sittenkin tähdettä monen suuren kaupungin palatsirakennuksiksi.

Kuten tiedetään, ovat Iisakinkirkko ja useat Pietarin kaupungin palatseista Ruskealan marmoria. Marmorilohkareita vietiin entiseen aikaan suunnattoman suuria Pietariin. Ne sahattiin ensin Ahinkosken sahassa, joka on muutamia kilometrejä marmorilouhoksesta. Täysin muodostettuina kuljetettiin ne sitten Laatokkaan laskeumalle Helylänjoelle, jossa ne lastattiin laivoihin ja vietiin määräpaikkaansa.

Useita päiviä viipyi suuri marmorilohkare tuolla lyhyellä tiellä louhoksen ja lastauspaikan välillä. Siinä sitä oli Sortavalan miehillä työtä ja rahdinansion tilaisuutta. Lohkare kohotettiin ensin reen tapaiselle laitokselle ja hevosia valjastettiin viisin-kuusinkymmenin peräkkäin kuorman eteen. Jokaisen hevosen selässä istui ajajapoika, ruoska kädessä, ja kivikuorman päällä seisoi päällysmies, heiluttaen kepillä merkiksi pojille, milloin heidän tuli sivaltaa hevosiaan selkään, jotta näin yht'aikaa nykähyttäisivät kuormaa eteenpäin.

Wiimeisinä vuosikymmeninä on Ruskealan marmoria käytetty vaan kalkin polttoon. Kerrotaan kuitenkin, että Suomen valtio, joka omistaa marmorilouhoksen, aikoisi nyt uudestaan ruveta louhomaan sieltä marmoria, Pietarin kirkkojen ja palatsien tarpeeksi. Sitä varten rakennettanee Karjalan rautatieltä pieni haararatakin marmortlouhokselle.

Louhostyö tietysti tulisi tapahtumaan suomalaisten insinöörien johdolla ja kotimaista työväkeä tultaisiin käyttämään. Wenäjän kruunu näet entisinä aikoina käytti omia urakoitsijoitaan ja paljon oli silloin venäläistä työväkeä Ruskealassa.

Ruskealan marmori on enimmäkseen vaaleanharmaata. Tapaa siellä kuitenkin toisiakin värivivahduksia: vehreätä, valkoista ja kellertävää; ei kuitenkaan suuremmassa määrin.

Sortavalan kaupungin alueella löytyy erästä vuorilajia, joka harvinaisuutensa vuoksi tässä mainittakoon. Wäriltään on se kiiltävän mustaa, muistuttaa pikeä. Kuuluisa maanmiehemme, Aadolf Erik Nordenskiöld, on antanut sille nimen sordavaliitti. Sordavaliittia ei tietenkään ole tavattu missään muualla kuin siinä kalliossa, jonka päälle Sortavalan lutherilainen kirkko on rakennettu.

Sortavalan ja Impilahden pitäjistä viedään paljon feltspaattia ja kvartsia Wenäjälle. Parolan kylä Sortavalan saaristossa on tunnettu harvinaisen suurista turmaliinikiteistään, joita siellä tapaa feltspaatti-kivessä. Sortavalassa löytyy grafiittiakin. Yhteen aikaan vietiin sitä paljon Wenäjälle, toisin vuosin 40,000 leiviskään. Sitä käytettiin siellä asfalttihuovan valmistamiseen. Nyt on se vienti kokonaan loppunut.

Kansa näkyy entisinä aikoina käyttäneen tuota veitsellä helposti vuoltavaa mineraalia kaikenlaisiin pieniin tarpeisiin, päättäen niistä grafiitista tehdyistä tulusneuvojen "rikkikupeista", koristuksien valimista y.m., joita talletetaan Sortavalan kaupungin museossa.

Suuressa maineessa olivat entiseen aikaan Kitilän granaatit. Kuningas Juhana III, jonka sotapäällikkö Pontus de la Gardie v. 1580 oli valloittanut Käkisalmen linnan ja läänin, kirjoittaa sikäläisille voudeilleen, että heidän piti kerätä ja lähettää Ruotsiin noita "Käkisalmen rubiineja" ("the Kexholmische rubijner"). Niitä lähetettiinkin hänelle tynnyreittäin ja Juhana kuningas lienee toivonut saavansa oikein rikkaankin aarreaitan haltuunsa, kunnes tietysti asiaa tarkemmin tutkittaissa huomattiin, ett'eivät Kitilän punahohtoiset granaatit olleetkaan todellisia jalokiviä.

Tämän yhteydessä kerrottakoon helmenpyynnistä, jota harjoitetaan muutamin paikoin Itä-Karjalassa. Kuten tiedetään, ovat helmet jonkunlaisia kasvannaista tai taudillisia ilmiöitä helmiraakussa (Unio margaritifer). Arvellaan niiden syntyvän siten, että eläimen ruumiiseen tunkeutuu joku pieni hiekkakaunainen tai muu vieras kappale. Se aikaansaapi ärsytyksen ja eläin erittää silloin ruumiistaan peerlemoriainetta, joka kerrostuu tuon vieraan esineen ympäri. Helmiraakku elää joskus järvivesissä, mutta parhaiten se näkyy viihtyvän kivikkopohjaisissa puroissa, missä vesi virtaa nopeasti eteenpäin. Raakku seisoo aina pystyssä, osa eläintä ulkona kuorestaan, pohjamutaan imeytyneenä. Suurimmat raakut ovat noin 13 sentimetrin pituisia.

Impilahden pitäjässä ovat Ruokojärvi ja Laatokkaan laskeva Liimonoja tunnettuja helmenpyynti-paikkoja. Liimonojassa, jossa tämän kertoja on käynyt helmiä pyytämässä, löytyy raakkuja runsaasti. Parissa tunnissa voipi yksi henkilö helpolla vaivalla poimia niitä useampia satoja. Kun on kerätty tarpeeksi raakkuja purosta, niin alkaa itse helmien hakeminen. Se on vastenmielistä työtä, jonkunlaista joukkoteurastusta. Raakun kuoripuoliskot kiskotaan näet puukolla irralleen toisistaan ja eläin tietysti silloin kuolee. Toisinaan saapi avata satoja raakkuja, ennenkuin onnekseen sattuu helmen löytämään.

Kansa Impilahdella on oppinut panemaan arvoa helmille ja niitä pyytämään. Joskus saapi pyytäjä hyvänkin päiväpalkan, jos löytää kauniita ja suuria helmiä. Kirkkaista, isoista helmistä maksavat kultasepät kymmeniä markkoja kappaleesta. Mustia ja ruusunvärisiä helmiä sanotaan kallisanvoisimmiksi. Suomen yleisessä teollisuus- ja taidenäyttelyssä Helsingissä v. 1876 oli valikoima Impilahden helmiä näytteillä.

Kansalla on se luulo, että pian jokaisessa raakussa löytyy helmiä, mutta että eläin tavallisesti sylkäsee ne ulos, kun sitä tullaan kiinniottamaan. Tämän kertoi viime kesänä Liimonojan varrella asuva mylläri, vanha, tottunut helmenpyytäjä. Oli sillä ukolla monta muutakin tarinaa. Muun muassa kuuluvat sorsatkin helmiä pyytävän. Kirkkaalla säällä avaa raakku kuorensa, "päiveä paistattaapi." Sorsa lentää ilmassa, näkee kirkkaan Helmen kimmeltävän auringonpaisteessa: "kynnel koabasov dai suuh noblahuttav." [Kynnellä kaapasee ja suuhunsa nielasee.] "Ulkomailla" on muka ammuttu sorsia, joiden kuvusta on löydetty helmiä. Ja niin oli ukko mylläri vakuutettu tarinansa todenperäisyydestä, ett'ei yritettykään sitä kieltää.

On muuten omituista nähdä, miten nuo vanhat tarut vaeltavat. Tunnetun historioitsijan ja kansantapojen kertojan, Olaus Magnuksen teoksessa "Pohjoismaisten kansojen erilaisista tavoista", joka ensi kerta painettiin Roomassa v. 1555, esitetään eräässä kuvassa helmenpyyntiä. Siinä nähdään muun muassa, miten raakku avaa kuorensa, "päivää paistattaakseen", ja sorsa leijuilee ilmassa, tähystellen sen sisässä olevaa helmeä. Tästä näkyy, että tuo sama tarina jo oli olemassa neljättäsataa vuotta sitten ja että sen ajan oppineetkin sitä uskoivat.

Wärtsilän rautaruukki on Karjalan ja samalla koko maamme suurimpia teollisuuslaitoksia. Sen perusti v. 1850 tunnettu ja ansiokas suurteollisuuden edistäjä Niilo Ludvig Arppe. Ruukki sijaitsee Tohmajärven pitäjässä pienen Juvanjoen varrella, joka Suurjoen kautta laskee Jänisjärveen.

Wärtsilän rautaruukkiin kuuluu monenlaisia laitoksia. Masuunissa valmistetaan suorastaan rautamalmista n.s. takkirautaa. Putlauslaitoksessa melloitetaan takkirauta n.s. melto- eli kankiraudaksi; valssilaitoksessa puristetaan meltorauta kangiksi. Walurautaa ja valuterästä valmistetaan n.s. martinlaitoksessa ja sen yhteydessä olevassa harkkouunissa. Edelleen kuuluu Wärtsilän ruukkiin konepaja ja valimo.

Möhkön ja Läskelän ruukit, edellinen Ilomantsissa, jälkimmäinen Sortavalassa, ovat niinikään Wärtsilän yhtiön omia. Möhkössä on kaksi masuunia, Läskelässä taepaja, kaksi sahaa ja suuremmoinen myllylaitos.

Wärtsilän ruukki ottaa sulatettavan rautamalminsa noin 50 järvestä: Tohmajärven, Pälkjärven, Korpiselän, Suistamon, Kiteen, Kiihtelysvaaran, Ruskealan ja Uukuniemen pitäjissä. Raa'asta järvimalmista tehdään rautan seuraavalla tavalla. Malmi pannaan masuuniin, joka on korkea, kirnuntapainen laitos. Masuuniin kaadetaan hiiliä polttoaineeksi. Hehkuvien hiilien kovassa kuumuudessa sulaa malmi vähitellen ja valuu masuunin pohjaan. Sula rauta lasketaan määräajalla pois ja masuuniin kaadetaan lisää malmia ja hiiliä. Täten saatua rautaa sanotaan takkiraudaksi. Wärtsilässä on viime aikoihin valmistettu noin 2,500,000 kgr. takkirautan. Nyt aijotaan valmistusta lisätä.

Möhkössä on, kuten mainittiin, kaksi masuunia takkiraudan valmistamista varten. Kaikki siellä sulatettu takkirauta viedään Wärtsilään. Talvella on Wärtsilän ja Möhkön välisellä taipaleella ja yleensä sen puolen saloteillä vilkas rahtiliike. Pitkissä jonoissa kulkevat rahtikuormat verkkaan eteenpäin, mikä vieden malmia Möhköön, mikä taas valmista takkirautaa Wärtsilään. Miehet kulkevat tavallisesti yhdessä ryhmässä hevosten perässä. On siellä aikaa pakinoida, eräskin piipullinen polttaa.

Takkiraudasta valmistetaan melto- eli kankirautaa siten, että siinä löytymä hiiliprosentti alennetaan. Tämä tapahtuu n.s. putlausuunissa. Sieltä otettu tulikuuma rautamöhkäle pannaan suuren höyryvasaran alle ja taotaan muutamalla iskulla harkoksi. Tämä harkko pannaan taas kulkemaan likistimien eli valssien väliin ja puristetaan niissä erikokoisiksi kangiksi.

Järvi- ja suomalmissa on suurena haittana fosfori, joka tekee raudan ja eritenkin teräksen kylmässä hauraaksi. Toistakymmentä vuotta sitten tehtiin Englannissa keksintö, jonka kautta fosfori saatiin eroitetuksi raudasta paremmin kuin siihen asti käytetyillä keinoilla. Ruvettiin näet rakentamaan sulatusuuneja, jotka sisästä olivat vuoratut sellaisella kivellä, joka raudan sulaessa kemiallisesti yhdistyy fosforin kanssa, eli toisin sanoen vetää fosforin puoleensa.

Wuonna 1884 alettiin Wärtsilässä tämän keksinnön käyttämiseksi rakentaa n.s. Martin-uunia ynnä siihen kuuluvia laitoksia. Hallitus myönsi tarkoitusta varten 60,000 markan lainan edullisilla ehdoilla. Seuraavana vuonna olivat uudet sulatuslaitokset valmiit. Kivilajit, joita käytetään näissä sulatusuuneissa fosforin eroittamiseksi, ovat dolomiitti ja kalkkikivi. Kumpaistakin löytyy verrattain lähellä Wärtsilän ruukkia: kalkkikiveä Ullamonvaarassa Pälkjärvellä ja dolomiittia Tohmajärvellä.

Raudan sulatukseen tarvittavat hiilet ruukki osaksi polttaa omissa sysimiiluissaan, osaksi ostaa ne valmiina ympäristön talonpojilta. On koetettu käyttää suomutaakin polttoaineena. Mutta puuta on tehdasyhtiöllä kyllin kylliksi. Se omistaa näet iloin 250,000 tynnörinalaa metsäistä maata. Suurin osa yhtiön metsistä on Ilomantsin pitäjässä. Ne täyttävät suuremman alueen kuin moni pieni ruhtinaskunta Saksassa.