Part 5

Kuin mie soan elämäh ilinoin elätettyzien eloksiih, Kysele, kylvetteäzein, kylän kävijöill, Savistoazein, savvan kandajill, Tule, verzoazein, minuu vieduimah. Jos tulet ilmoin kuvoamazien kujozien suuh, Tule, pezetteäzein, tule pellon piäh; Jott eigo kuulu ilmoin kuvoamaziss kumman iänyzie. Tule, pezetteäzein, ilmoin pestyzien perttiziih; Katsho ilmoin kannetuzien kaikkien piällä, Ilmoin pestyzien perttikunnan piällä. Tulet, tjuudittoazein, oldanneh ilmoin hypitettyzed hyvillä mielin. A Ulin oldanneh ilmoin vezazed vihazen loaduized, Elä virka, verzoazein, vesselie paginoi. Mie ilmoin elätettyziss kuin elän, Jos tulov miulan ilmoin idvomaiziss suured igäväd, Libo minun vieriäisty vihattanne, Mänen udronje ulgoilmaziih; Kylmänje kyyneldämäh, Ja kuin minull, kylmäzell siemenell, kyyneled lähtöv, Mie kuin tulen ilmoin pestyzien kera ykziih perttiziih, En voi sanuo ilmoin savistettuzill, jotto minun silmäss suurien abeihen täh vezi lähtöv; Mie ilmoin voalimazie valehtelen: Polttozell siemenell porotti pohjanje tuuli veen silmiss; Siid ei ilmoin savistettuzed soaha sanoja, Eigä ilmoin vezazed vihoija.

Kirjakielelle käännettynä se kuuluu näin:

Kun minä saan elämään sulhaiskansan eloksia, Kysele minua, kylvettäjäiseni, kylän kävijoiltä, Puhdistajani, sauvan kantajilta kerjäläisiltä; Tule, äitiseni, minua tiedustelemaan. Jos tulet sulhaistalon kujosien suuhun. Tule, pesijäiseni, tule pellon päähän; Tule kuulemaan, eikö kuulu sulhaistalosta kumman ääniä. Tule, pesijäiseni, sulhaistalon pirttiin. Katso kaiken sulhaiskansan päälle. Katso sulhaiskansan pirttisen päälle. Tulet, tuudittajaiseni, oltanee sulhaiskansa hyvillä mielin. Ja jos lienee sulhaiskansa vihamielinen, Älä silloin, äitiseni, virka iloisia pakinoita. Minä sulhaistalossa kun elän, Jos käypi mieleni sulhaiskansan luona kovin ikäväksi, Tai jos minua, vierivää kiveä, vihattanee, Menen, huolenalainen, ulos pirtistä; Ja kun kyyneleet vierivät minulta, kylmä siemen, silmistäni, Ja kun taas tulen sulhaiskansan pirttiin, En voi sanoa sulhaiskansalle, että olen suurta ikävääni itkenyt. Minä sulhaiskansalle kielastan: Pohjatuuli se porotti medet minun, onnettoman siemenen, silmiini; Silloin ei saa sulhaiskansa sanoja, Eikä sulhaisväki vihan syytä.

Hääitku.

Äiti itkee, laittaessaan tytärtään miehelään. Sanoo hänelle viimeiset jäähyväiset. — Korpiselästä 1891.

A voi aigomanji lapsi, jo tulov, tjuuditettuzein, lähtie armahien tjuuditettuzien turviihe, Jo annas kannettunji lapsi, jo on vihon viimezed ildazed! A voi kui suured igäväd on armahall kandajazellazi! Ja en ni kui voi nämie atkalie aigazie kuluttoa, Kuin juohtuv mieleh ned aigazed, kuin jo linduzena liverdelid armahan kandajazi kaglaziss, Kuin jo pyrähtelid, pyyhyt, linduzena armahan tjuudittajazi turviss. Sentäh en voi olla igävie ilmoittamatta nämiss aigasiss, Knin on jo vihon viimezed kerdazed vierevän lapsein viihytellä armasta kandajastazi. Kai atkala nainje jo aukehtud olen jo nämiss suuriss igäviss näminä igävinä ildazina. A prosti, kandamani lapsi, jo kai kallehien syndyzien edyzissä! A prosti, vierähtänyd lapsi, jo vihon viimezed kerdazed, hoz olen katala nainje ja kaikki mielikarvazed kallehella siula soattad. Ja prostikkua kai kallehed kannetud miun katalan kannettunji katkerad kahinad. Ja elgiä elbynyttä evästäin estelgiä endizillä ehtovaldaizilla lähtiessä. Ja elgiä viivytettyzelläni vihaised olgua. Ja kuin miula on kurjalla naizella kuuhuonpäiväzed igäväzed!

Hautajaismenoissa kreikanuskoisessa Itä-Karjalassa on itkuvirsillä tärkeä sija. Kerrottakoon tässä vähän laveammin noista menoista?

Joka kylällä on oma hautausmaansa eli "kuusikkonsa." Se sijaitsee tavallisesti järven niemellä tai saaressa, joskus myös kylän peltojen keskessä. "Kuuzik" nimensä on hautausmaa saanut siitä, että siinä aina kasvaa sankka kuusimetsä. Sitä ei koskaan raivata. Mihin puu kaatuu, siihen se jätetään. Salokylien "kuusikoissa" tapaakin sentähden toisinaan oikein kasvikunnan jättiläisiä.

Nuo Itä-Karjalan "kuusikot" saattavat monasti olla vanhoja pakanuuden aikuisia kalmistoja. Kristinuskon alkuaikoina tahtoi papisto niin vähän kuin suinkin loukata kansan vanhoja tapoja. Kylän vanha kalmistokin saattoi jäädä käytäntöön. Se vihittiin vaan uudella tavalla, ruumiita ei enää haudattu aseineen, kalleuksineen, niinkuin entiseen aikaan.

Kohta kun sairas on henkensä heittänyt, lähtee joku itkujen taitava vaimo ulos tuvasta ja alkaa "itkeä." Ruumista pestessä itketään n.s. "pezendvirzi." Ruumista ei viedä riiheen tai muuhun ulkosuojaan, niinkuin muualla Suomessa on tavallista, vaan se asetetaan "ohrazoin oale, suuren tshupun lautshal" [obraz l. obraza — pyhimyksen kuva, suur tshuppa — peräpenkin notkumat, suuri soppi], s.o. pirtin kunniasijalle. Sukulaiset ja talonväki valvovat pari kolme yötä kuolleen ääressä ja naiset laulavat joka aamu itkuvirsiään. Jos vainaja aikanaan oli "bohattu" [= rikas, mahtava] mies, niin voipi suuri osa kylän rahvasta olla surutalossa valvomassa.

Sitten lähtevät haudankaivajat "kuuzikkoh" ja "ruuhen loadijat" metsään hakemaan "ruuhen" eli ruumisarkun aineksia. Kun he sieltä palaavat, niin taas itketään. "Ruuhta", "kalmalautaa" ja ristiä tavallisesti veistetään ulkona, mutta ainakin "ruuhi" tuodaan puolitekoisena tupaan, jossa se lopullisesti pannaan kokoon. "Kalmalandu" asetetaan hautakummulle ja risti kiinnitetään siihen. "Ruuhta" kokoonpantaissa, lauletaan seuraava itkuvirsi, "ruuhen vainduvirzi":

[Professori Arvid Genetzin talteen ottama Aunuksen Wiel-järvestä. Tätä itkua lauletaan samanlaisena kreikanuskoisissa Suomen-Karjalassakin.]

Mid-bo oldanneh nygöi vaimeloizen vakkisrojuized? Ihalal armoizellenj igäizii kodjizii azutah. Loadiekkoa kuldaizil kädyisil kuldaizel armoizellenj igäized kodjized. Pangoatto kallehel armoizellenj kalanluuhized kravattjized. Pangoa pestyl armoizellenj ylen pehmiezed perinäized. Pangoatto aig- arinoizellenj allilinduizien andulaized peähyizien oale. Katelkoa pesty' armoistanj pehmielöil katuhkaizil, Anna pitkien matkaizien tulduo pezijy armoizenj ehki huogavuv. Loadiekkoa kahted kroaznoi-ikkun-pielyöd kallehel armoizellenj, Ann' ihalu armoizenj meidy igäviz aigaiziz ehki katshov niiz ikkun-pielyizis.

Suomen kirjakieleen käännettynä tuntuisi tämä itkuvirsi näin:

Mikä outo työ nyt on ikävänalaisella? Ihanalle rakkaalleni ikuista kotia rakennetaan. Laatikaa kultaisilla käsillä armaalleni ikuista kotia. Pankaa kalliille armaalleni kalanluiset sängyt. Pankaa pestylle armaalleni ylen pehmeät patjat. Pankaa hänelle, jokin aikanaan oli armaani, allilinnun untuvia pään alle. Peittäkää pestyä armastani pehmeillä peitteillä, jotta pitkän matkan päästä tultuaan pesijä armaani edes levähtüä. Tehkää kahdet punaiset ikkunapielet kalliille armaalleni, että ihana armaani ikäväpäivissään meitä edes katsoo niistä ikkunapielistä.

[Ellei ruumisarkkuun tehdä noita punaisia ikkunapieliä, niin ei vainaja haudastaan voi seurata elävien toimia. Sellainen on kansalla luulo kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa.]

Kun "ruuhi" eli ruumisarkku on saatu valmiiksi, pannaan siihen pellavia ja vastoista riivityitä lehtiä ruumiin alustaksi. Tätä tehtäessä uudet itkut. Ruumista pihalle vietäessä itketään. Kaiken matkaa kotoa hautausmaalle istuvat sukulaiset ruumisarkun päällä, kuljetettakoon sitä sitten joko venheellä tai hevosella. Tätä tapaa käytetään luterinuskoisessakin Karjalassa, ainakin Sortavalassa, jossa usein pyhäpäivinä nähdään ihmisiä viisin, kuusin istuvan kirkolle kuljetettavan ruumisarkun kannella.

Lähelle hautausmaata kun tullaan, taas itketään. Ennenkuin arkku lasketaan hautaan, avataan sen kansi, että sukulaiset vielä kerran saavat katsella kuollutta. Ruumista hautaan laskettaissa itketään eri virsi. Kun hauta on täytetty, asetetaan sen päälle n.s. "kalmalaudu", eräs noin parin kyynärän mittainen lauta. "Kalmalaudan" toiseen päähän pystytetään risti.

Ennenkuin vainajan omaiset lähtevät pois haudalta, laskevat he "kalmalaudalle" rahoja "ruuhen loadijoil" ja "havvan kaivajil" palkaksi. Näinä eivät ota noita rahoja vastaan, vaan jaetaan ne "pakitshijoil", s.o. kerjäläisille. Samoin pannaan "pakitshijoil" kalmalaudalle ruista tai ohria, suolaa ja leipää. Kun sitten on tultu vainajan kotitaloon takaisin, tarttuu kaksi naista kaulakkain toisiinsa, itkevät virren ja hakevat kuollutta joka paikasta. Siihen loppuvat varsinaiset hautausmenot.

Kuusi viikkoa kuolinpäivästä vietetään muistojuhla vainajan kunniaksi, n.s. "kuuznjedälized." Pappi ja kaikki sukulaiset kutsutaan taloon. Lehmä teurastetaan, jos talo on varakas, ja ruokaa laitetaan. Kun pappi saapuu taloon, menevät naiset itkulla häntä vastaanottamaan. Pöytä on valmiiksi katettu. Pappi pitää rukoukset, jonka jälkeen istutaan pöytään. Aterian loputtua lähtevät naiset, itkuvirttä laulaen ulos "pokoiniekkoloi kamoamah", s.o. kutsumaan suvun vainajia "mustajazih" eli muistojuhlaan. Pappi ja sukulaiset ovat näet jo sitä ennen käyneet haudalla rukoilemassa. Hautausmaalle on silloin muiden hevosien kera tuotu yksi hevonen ilman ajajaa, valjastettuna tyhjän reen eteen, valkoinen hursti siivitettynä reen yli. Tämän tarkoituksena on kuljettaa vainajien henkiä sukutaloon. Näitä vainajia naiset nyt, itkuvirttään laulaen, pyytävät kilpaan tulemaan.

Paitsi "kuuznjedälizii" vietetään kuolleiden muistoksi säännöllisesti kahdesti vuodessa muistajaisia eli "kalmoilla käyntiä." Toinen näistä juhlista on nimeltään "roatintshat." Sitä vietetään keväällä pääsiäispäivästä toisen viikon tiistaina. Toinen juhlista on nimeltään "muistinsuovattu" ja sitä vietetään syksyllä noin yhdeksän viikkoa ennen joulua.

[Päivien nimet Raja-Karjalan kielimurteessa ovat aivan toisenlaiset kuin muualla Suomessa käytetyt nimitykset. Ne kuuluvat sunnuntaista alkaen nain: "pyhä", "enzimänje argi", "toinen argi", "kolmas päivy", "nelljäs päivy", "piättinitshy" ja "suovattu".]

* * * * *

Wanha, muodoltaan ja sisällykseltään kaunis lauluruno elää vielä kansan suussa Itä-Karjalassa. Itkuvirret, joista nyt on puhuttu, nehän juuri kuuluvat tähän runoryhmään. Ne tulkitsevat hetken kaipausta ja surua, tulevaisuuden toivetta, puhuvat siitä mikä laulajan omassa polvessa liikkuu.

Mutta kansa laulaa muitakin lyyrillisiä lauluja. Laulaja laulaa itsestään, kertoo kuinka kovaonninen nuoruus sai laulun sanat hänen suuhunsa. Hän laulaa vaan aikansa kuluksi. Lapsenpiika nilkuttaa pienokaista laulullaan, pyytää Jumalan emoa lasta uneen vaivuttamaan. Kovaosainen valittaa kohtaloaan, samalla kuin tämä laulaminen hänen apeata mieltään viihdyttää.

Onko vanha, runollinen laulu katoama Itä-Karjalan kansasta? Luultavasti, valitettavasti, sillä se käypi huomattavan harvinaisemmaksi. Mutta vielä se ei ole sieltä hävinnyt. Wielä ei ole hengetön: ja runotoin arkkiveisu voittanut alaa Raja-Karjalassa. Wielä voipi kansanlaulujen ja sävelten kokooja siellä löytää paljon sekä kaunista että uutta. Uusia säveliä ainakin. Lauluja saapi hän milt'ei yksinomaan kreikanuskoiselta väestöltä, kauniita säveleitä etupäässä luterinuskoiselta kansalta.

Panen tähän muutamia kansan suusta kirjoittamiani lyyrillisiä lauluja, ei sen vuoksi, ett'eivät ne olisi ennen tunnettuja, vaan tuodakseni esiin eräitä esimerkkejä. Kaksi näistä lauluista on Sortavalasta, kolmas Korpiselästa.

Kehtolaulu.

Ogasja Leinonen, Läskelän kylästä Sortavalan pitäjää 1888.

Nuku nuku nurmilindu, Nuku nurmella hyvällä, Kuavu mualle kaunehelle; Nurmen nukka, heinän kukka. Tule uni uunin piäldä, Käy unonji kätkyeese, Pienen lapsen pieluksiihe, Wagahisen vuattehiise. Nukuta Jumala lasta, Magavuta Muariainji. Saisbo likkanje levätä, Lapsen orja jouten olla.

Wäinämöisen laulu nuorimmalle nei'ollensa.

Korpiselästä 1890.

Sanoi vanha Wäinämöinji Nuorimmalle nei'ollensa: "Elä lapsi paljon laula, Tytär tyhjiä sanele. Aiga kultainen kuluvi, Aiga armas rientelevi Sinun lapsi lauluissasi, Kurjan kukkumaisissasi."

"Igä kuitengin kuluvi, Aiga armas rientelevi, Hoz en laula polvenanji, Hyreksi sinä ikänä, Kujerra kuuna valgiana."

Laulajan runo.

Ontrei Wanninen. Sortavalasta 1889.

Ihmiset ajatteloot Minun ilolla laulavani. Wain en mie ilolla laula Enkä mielellä hyvällä. Laulan kurja kulkujani, Raukka rannan juoksujani, Waivaine vaelluksiini. Jou'uin kurja kulkemahe, Waivaine vaeltamahe Ihmiset ajatteloopi Humalassa huutavani, Wiinassa viheltäväni, Jos vaan virren veärin laulan, Sanat ristihin repäsen.

Elkäätte hyvät minua, Elkäätte Jumalan luomat Ou'oksi on ottakoho, Tehkö soppehen sohinaa, Silmän iskuu ikkunoihe. En minä opissa ollut Enkä kouluissa kolainnut, Seissut en seppien pajoissa, Sepän pihtiä piellyt. Nurin katsoi nurkkamuori, Weärin katsoi veartivaimo, Ei oikein omat emännät, Ei oikein omat eläjät, Oven suussa ou'ot silmät, Kierot keskilattialla, Peräss' ol' perin vihaiset; Peräpenkki tietäjiä, Sivuseinä siivomiehii.

Kalevalarunojen maantieteestä on paljon väitelty. Missä olivat Wäinölä, missä Pohjola ja muut runolaulujen toimintapaikat? On arveltu Wienan seutuja, on ajateltu Laatokan rantamaita.

Tunnustaa täytyy, että Kalevalan lauluissa kuvattu luonto, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, täydellisesti vastaa Laatokan puoleisen Karjalan luontoa. Wäinölän sankarit, niinkuin Pohjolan väkikin asuvat meren läheisyydessä, jonka ulapoilla he usein purjehtivat. Purjehtiminen on nähtävästi ammonaikuinen taito Laatokan rantakansalle.

Wanhoissa runoissa puhutaan vaahterasta ja lehmuksesta. Nämä puunlajit ovat Laatokan rantamailla tavallisia. Runoissa puhutaan tosin usein tammestakin, mutta saattaahan se olla muistona varemmiita ajoilta, jolloin kansamme asui etelämpänä. Kaikki muut Kalevalarunoissa mainitut puunlajit ovat kotoisia Laatokan Karjalassa. Eläimistä huomattakoon eritenkin hylje ja peura. Hylkeitä löytyy paljon Laatokassa ja paljon niitä siellä pyydetään. Peuroja asuu kesät, talvet Raja-Karjalan salomailla ja joka talvi vaeltaa niitä sieltä Laatokan rantamaille.

Wanhoissa runoissa mainitaan paljon Laatokan puoleisen Karjalan paikannimiä. Sellaisia ovat Alueenjärvi, jota on selitetty Laatokan vanhaksi nimeksi, Nevanjoki, Imatra, Wuoksi y.m. Sellaisetkin nimet kuin Sariola ja Untola löytyvät nekin todellisina paikanniminä. Eräässä vanhassa venäläisessä verokirjassa v:lta 1500 luetellaan kaikki Itä-Karjalan pogostain ja kyläin nimet. Kurkijoelta pohjoiseen ovat pogostat eli kirkkopitäjät jaetut piireihin, joita verokirjoissa sanotaan "perevaaroiksi." Sortavalan pogostassa ovat muun muassa Sariolan ja Untolan perevaarat. Kurkijoen pogostassa on Saaren perevaara ja Kaukovallan kylä.

Tuollainen nimien yhtäläisyys ei voi olla satunnainen. Wuoksenpuoleisen Laatokan seutuja voipi aivan hyvin ajatella runojen Wäinöläksi, Sortavalan puoleisia seutuja Sariolaksi, Pohjolan väen maiksi.

Wanhoissa runoissa sanotaan Pohjolaa eli Sariolaa myöskin Lapiksi. Tämä nimitys nähtävästi ei tarkoita samaa, mitä me nykyjään käsitämme Lapin nimellä. "Lappi" sanalla tarkoittaa itä-karjalainen vielä tänäkin päivänä pohjoista ilmansuuntaa eli paremmin sanoen seutua, joka sijaitsee Pohjosessa, pitemmän matkan päässä kotiseudusta. Sortavalainen sanoo esim. jo Ilomantsin pitäjää "Lapiksi." Suistamolla olen kuullut tuota samaa nimeä käytettävän Reboilan pogostasta Aunuksessa.

Laatokan rantamaat ynnä Laatokan ja Suomenlahden välinen kannas ovat arvatenkin vanhimmat runomaat. Pukiessaan tarunsa runon muotoon, sijoitti kansa tietysti noiden tarujen tapaukset ja henkilöt sen luonnon keskuuteen, jossa se itse eleli. Myöhemmin saapui runolaulu Wienan Karjalaan. Tuon eteläisemmän luonnon kuvaukset ja eteläisimmät paikkain nimet säilyivät runoissa, mutta niiden lisäksi tuli tietysti Pohjan perän luonnon kuvauksia ja sen puolen paikannimiä, niinkuin mursu, "Tulilappi" ja muut, joista sikäläisten laulajien miehissä kerrotaan.

Neljäs Luku.

Karjalan Aatelia.

"Kävi sotka poimimahan Wäinämöisen kyyneleitä; Jo oli muiksi muuttuneet Helmiksi heristynehet. Kuningasten kunnioiksi, Waltojen iki-iloksi."

Kalevala XLI.

Shemeikkalaisten sukuperä. Shemeikan Semana muuttaa Ruodavuksen järven rannalle asumaan. Semanan Miihkali ja hänen peuravirtensä. Miihkali tappaa kaksikymmentä "Ruotshin sissie" Kalmalammin rannalla. Miihkalin Hilippa ja hänen poikansa. Shemeikkalaisten suku haaraantuu. Joakoi ja Iivana veljekset. Jaakoin Jehti ja hänen urostyönsa. Jehkin Iivana manaa karhua pakenemaan. Jehkin Iivanan virsi maailman luomisesta. Hilipan Iivana kuolee 109 vuoden vanhana. Hänen pojanpoikansa Waslei ja Mysysvaaran Petri. Petri ukon ulkoryhti. Hänen peuranhiihtonsa Poastarven salolla. Mysysvaaran Petri virsikkään Salmin kihlakunnan paras runonlaulaja. Shemeikkalaiset Karjalan aatelia. Mysysvaaran Petrin ja Jehkin Iivanan virsiä ja loitsuja.

Siinä kulmauksessa, missä Suistamon, Suojärven ja Korpiselän pitäjät sattuvat yhteen, oli salon keskellä Ruodavuksen järvi. Seutu ei liene entisestään paljon muuttunut, sillä vielä tänäkin päivänä on se synkkää korpimaata, johon viljelys tuskin nimeksi on leimansa painanut. Kontio samoilee vielä nytkin Ruodavuksen salon rikeissä kuusikoissa ja peuroja asuu kesät talvet sen laajoilla sammalsoilla.

Tähän autioon seutuun asettui kolmatta sataa vuotta sitten Semana niminen mies, Shemeikkojen kuuluisan laulajasuvun kantaisä. Wanha tarina kertoo Shemeikan Semanan olleen kotoisin Lubasalmen kylästä Neboilan poqostaa Wenäjän-Karjalassa.

Semana rakensi itselleen mökin kalarikkaan Nuodavuksen rannalle, kalasteli järvessä ja metsästi salolla. Ja tämä toimi hankki hänelle ja hänen perheelleen puuttumattoman ravinnon.

Semanan poika oli Miihkali. Häntä mainitaan kuuluisaksi loitsijaksi ja suureksi metsämieheksi. Monen salon kuuluvilla ei löytynyt hänen vertaistaan peuranhiihtäjää. Ja kun ei sattunut peurakarjaa oman salon seutuvilla, niin maanitteli hän mahtavilla loitsuilla salon haara-sarvia luokseen aina "Tulilapin" [Lappi, jossa revontulet palavat (Kuolan niemimaa)] tuimilta tuntureilta asti.

Ja näin mainitaan Miihkalin loitsineen peuroja Tuli-lapista: [Tämän runon lauloi v. 1893 Miihkalin pojanpojan pojanpoika, Mysysvaaran Petri (Shemeikka), kotoisin Korpiselästä, sanoen sitä Miihkalin "pedravirreksi".]

Metshän onni, metshän Osmo, Muan sulho, mannun sulho Pane juoni juoksemahe Näillä mailla, manterilla, Näillä miehen metshimailla, Näillä harhoilla saloilla. Teäl on muat mieluhat, Teäl on veet vuolahat, Teäl on ilmat ihalat.

Nylgysä akka Tabivon Elä pie, elä pitele, Lase vilja valloillah; Wirbusa poiga Tabivon Elä pie, elä pitele, Lase vilja valloillah. Salon poiga rautasauva, Sinuu on pandu paimenekse; Öin etshi, päivin anna. Minun on pyyntipäivinäni, Sinun on antoaigoinasi. Hot ei olle tännembänä, Niin sie tuo on tuonnembana Kau'on saaressa saetengi Lapin haaran hartiassa, Kuhanvuoren kulman alta. Liikuta mägi lihanen. Miestä vasten pyytäväistä, Yheksissä pyytäjissä, Kaheksissa katshojissa, Ylipyytämättömissä, Poikki Pohjolan joessa, Sivutsh' on Imandron järven; Suita suitsilla ylennä, Päitä päitsillä kohota; Ota vitsha viittä syltä Koivu korven notkelmassa.

Kerran tuli kaksikymmentä "Ruotshin sissie" Miihkalin taloa hävittämään. Ne viholliset tappoi Miihkali aivan yksin keihäällään. Mahtavat loitsut olivat hänellä apuna. Paikkaa, missä tämä tapahtui, sanotaan vielä Kalmalammeksi ja taistelun mainitaan olleen "ennen Pedri kuningahan aigoja."

Sellainen on shemeikkalaisten kesken taru virsikkäästä Semanan Miihkalista.

Miihkalin poika oli Hilippa; hänkin hyvä laulaja ja loitsija. Hilipalla oli viisi poikaa: Joakoi, Iivana, Tiitta, Lari ja Niksor; kaikki suuria metsä-miehiä ja loitsijoita. Entenkin Joakoi ja Iivana olivat maan kuuluja laulajia. Kumpikin elivät he harvinaisen vanhoiksi. Joakoi kuoli 91 vuoden ijässä, mutta Iivana eli 109 vuoden vanhaksi ja kuoli vasta noin v. 1848 vaiheilla.

Jaakoista ja Iivanasta on Shemeikan suku jakaantunut kahteen haaraan. Kantatalon ympäri alkoi vähitellen syntyä uutistaloja, niin että seudussa viimein oli neljä taloa; kaikki saman suvun asumia. Ja entistä sakeammin savusivat nyt shemeikkalaisten kasket Ruodavuksen salomailla. Tätä asutusryhmää ruvettiin nimittämään Shemeikan kyläksi. Nyt ei ole noista neljästä talosta jälellä kuin kaksi vaan, ja shemeikkalaisia asuu Suistamolla, Korpiselässä ja Suojärvellä.

Joakoin poika oli Jehki. Häntä mainitaan koko seudun suurimpana ja väkevimpänä miehenä. Talvet umpeen hiihteli hän peuroja ja sanotaan hänen niitä tappaneen monta sataa. Kerran kävi karhu salolla Jehkiin käsiksi. Sen karhun tappoi hän ihan yksin keihäällään. Tätä keihästä ovat Muuannon shemeikkallaiset kauan aikaa säilyttäneet kallisarvoisena muistona. Kun Jehki kuoli 60 vuoden ikäisenä, oli hän kaatanut 18 karhua.

Jehkin pojat Iivana, Mikolai ja Mihaila elävät vielä Suistamon pitäjän Muuannon kylässä. Muuannon kylä on suuren salon keskellä ja siellä on veljeksillä avarat korvet hiihdeltävinä. He ovatkin kaikki metsämiehiä. Iivana, eli "Jehkin Iivana", joksi häntä kotipuolella sanotaan, on ollut 16 karhun tapossa. Erään kymmenisen peuroja on hän myös ampunut. Iivana on huono huhtamies, sillä hän on nuorena jalkansa loukannut. Mutta annappas miehen asettua karhun pesän eteen, niin kyllä paikkansa pitää ja vakavana seisoo kuin korpikuusi. Ei silmiä rävähytä, vaikka mikä tulkoon. — Mikolai Iivanan veli oli nuorempana hyvä peuranhiihtäjä. Tappoi haarasarvia useampia kymmeniä. On ollut 14 karhun tapossa. Mihailaa, kolmatta veljeksistä, mainitaan vaan kahden kontion tapossa.

Jehkin Iivana on ainoa veljeksistä, jossa esi-isäin runomahti on säilynyt. Soittaa myöskin kannelta ja tekee itse kanteleensa. — Kerran pelastui Iivana loitsutaidollaan karhun kynsistä. Oli erään toverin kera karhun pesällä. Kumpikin ampuu, vaan ei osaa hengen paikalle. Karhu siitä ärtyy, nousee kahden jalan Iivanan eteen. Miehellä ei asetta muuta kuin tyhjä pyssy kädessä. Sai toki sanoneheksi: "puhas metshä, elä peälle tule", ja kääntyi kuin kääntyikin karhu miehestä ääreen ja lähti saloa kaalamaan. Näin kertoo Iivana itse tästä merkillisestä tapauksesta.

Jehkin Iivanan runomahti ei loitsuihin rajoitu. Hän laulaa vanhoja, esi-isiltä perättyjä virsiä muinais-ajan sankareista: Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelusta, lappalaisesta, joka ampui Wäinämöisen, niin että tämä suistui mereen. Wuosikausia virui Wäinämöinen meressä, kunnes

Tuo kasvoi Simandron soari, Wanhan Wäinön polven piähän. Sotka lind' on suora lindu, Lendelööbi, liitelööbi, Etshivi pesän tilaista. Jo löydi pesän tilaisen Tuohonpa Simandron soareen. Wanhan Wainön polven piähän; Walopa vaskisen pesäsen, Muni kultaisen munasen Wanhan Wainön polven piähän.

Liikutti viimein Wäinämöinen polveaan, järkähytti jäsentään. Särkyi sotkan vaskinen pesä paloiksi, muna kultainen meni muruiksi. Ja tästä ihmeellisestä munasta syntyi sitten taivas ja alinen maaemä, päivä, kuu, tähdet ja pilvet taivosella.

[Sekä Jehkin Iivana että Mysysvaaran Petri laulavat tämän runosarjan mainitussa järjestyksessä. Pieniltä eroituksilla vaan, josta enemmän tuonnempana.

Jehkin Iivana laulaa virtensä seuraavalla nuotilla:

Tuo kas-voi Si--mand-ron soa-ri, Wan-han Wäi-nön pol-ven piä-hän.

Sot--ka lind' on suo--ra lin-du Len--te-löö-bi lii--te-löö--bi, j.n.e.]

Jehkin Iivana osaa monta kaunista satua ja mielellään hän niitä tuttavassa seurassa kertoilee.

Muistuu mieleeni eräs minne kesän yö, jolloin yhdessä teimme matkaa Suistaman Muuannosta Korpiselän Tolmajärvelle. Suurimman osan matkaa sousimme Kiltsha nimistä jokea pitkin, autiota salotaivalta. Soutaessamme ja venettämme sauvoessa lauloi Iivana runojaan, kertoili satujaan; kertoi sadun viisaasta Iljasta ja merenneitisestä, joka oli niin kaunis, että päiväkin taivasta kiertäessään pysähtyi häntä katsomaan, jätti maat ja mantereet valaisematta.

Satu oli itsessään erittäin kaunis, mutta sen vaikutusta lisäsi vielä sopiva kehystä ympärillämme. Kaikki oli niin tyyntä ja hiljaista. Kesäyön hämärässä näyttivät puut ja muut esineet niin utuisen epämääräisiltä. Silmä ei kohdannut missään jyrkkiä piirteitä, joihin se olisi voinut kiintyä. Ja tuo samainen epämääräisyys, se kuvastui mainiosti Iivanan saduissa ja runoissa. — Pohjolan luonnostahan meidän vanha kansanrunoutemme on saanutkin rikkaimmat aiheensa. Persoonoittuja luonnon voimiahan ovat enimmäkseen esivanhempiemme jumaluus taruston haltijat ja sankarit.

Toinen shemeikkalaisten sukuhaara polveutuu Hilipan Iivanasta, joka kuoli 1848 seutuvilla 109 vuoden vanhana. Hänellä oli kaksi poikaa: Iivana ja Petri. Iivin Iivanan pojista elää vielä kaksi: Petri ja Waslei. Kolmas, Mikki, on kuollut. Häntä mainitsee vanha kansa hyvänä kanteleensoittajana.

Iivin Waslei elää vielä Shemeikan Kontrossa. On ikänsä ollut naimatonna. Nyt on hän vanha ukko, mutta nuoruudessaan oli hän uljas metsän kävijä. Hänen mainitaan tappaneen enemmän peuroja kuin kukaan muu nyt elävistä hiihtäjistä. On myös ollut lähes 30 karhun tapossa.

Waslein veli, Petri, asuu Kokkarin kylän Mysysvaaran uutistalossa Korpiselän pitäjää. Häntä sanotaan tavallisesti Mysysvaaran Petriksi. Hän on noin 75 vuoden vanha. Ei oikein itsekään tiedä ikäänsä, kuin noin suunnilleen vaan. Ja kukapa niitä nyt sellaisia niin ihan vuodelleen jaksaisi muistaakaan. Mysysvaaran Petri on kerrassaan vanhan Wäinämöisen kuva. Roteva ja ryhdikäs, harvapuheinen. Kasvopiirteet voimakkaat ja samalla säännölliset. Parta pitkä ja valkea.

Kotipuolellaan pidetään Petri ukkoa hyvin suuressa arvossa. Wanhat ja nuoret häntä kunnioittavat. Mysysvaaran Petri onkin runorikkaan Itä Karjalan perikuva. Hänen persoonassaan löytyy yhdistettynä kaikki, mikä näille seuduille on vanhaa ja omituista. On hyvä runolaulaja ja loitsujen lukija, soittaa kannelta, oli nuoruudestaan maan kuulu peuranhiihtäjä ja karhuntappaja.

Petrin suurin urostyö oli se, kun hän yhtenä talvena tappoi 50 peuraa Poastarven ja Shemeikan salolla. Siitä on jo viisikymmentä vuotta kulunut.

Talvi oli ollut tavattoman luminen ja Petri, suuri ja raskas mies, varusti siltä varalta oikein erityiset sukset itselleen, pitkät ja leveät. Eivät olleet suuren suuret, ei pienen pienet, nuo Petrin sukset. Painoivathan leiviskän vaan. Miestä myöten se oli pyssykin, raskas piilukko. Eväskontti päälle päätteeksi miehellä selässä.

Ja niin hiihteli Shemeikan Petri sinä suurena lumitalvena peuroja Poastarven salolla.

Kysyin kerran Petri ukolta, montako peuraa hän eläissään on ampunut. "Mäne heidy tiedämäh, min verd olloo. Olis niidy erähän riihen tävveldä", kuului lyhyt vastaus. Ja mitäpä noita tuollaisia utelemaankaan. Tietäähän sen jokainen metsämies Korpiselässä Mysysvaaran Petrin saaliit. Tietää Korpiselässä ja tunnetaan ne Suistamolla ja Luojärvelläkin. Ja kertoo se kansa niistä siellä vielä tulevankin sukupolven aikana.

Eikä ne saaliit peuroihin päätykään. On sitä eräs mesikämmenkin virunut verisenä hänen edessään talvisella hangella. Ompahan parikymmentakin.

Kerran otti kovalle Kollahan salolla Suojärvellä. Jo on kontio ihan suksen nenillä, eikä ota tulta hyvä piilukko pyssy. Silloin pelasti koira metsämiehen. Ärhenteli niin kiukkuisesti karhun kintereillä, että mies pääsi punaltumaan suksillaan suon laitaan tiheimmästä närerikeiköstä.

Mysysvaaran Petri on paras nyt elävistä runolaulajista Salmin virsikkäässä kihlakunnassa. Hän laulaa virsiä Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelusta, Jougamoisen kostosta ja maailman luomisesta y.m.

Lemminkäisen retkestä Pohjolan häihin laulaa Mysysvaaran Petri pitkän virren. Wahinko vaan, että se virsi kesken katkeaa. Taitaa jo vanhuus vaivata runolaulajaa, muisti pettää. Tässä mainittakoon vaan virren alku säkeet:

Savu saarella palavi, Tuli niemen tutkamella, Niemen kylgyöt kytevi.

Sanoisin sodisavukse; Pien olis sodisavukse; Sanoisin paimosiin tulekse; Suur' olis paimosiin tulekse.

Osmotar olutta keitteä Kallervoinen kalloo vettä Yheksäs ozran jyvässä, Kaheksas kagran jyvässä. Työndeä vieshtit viisienne, Kutshut kuusille jaqelov; Kutshuv rujat, kutshuv rammat, Kutihuv on perisogiat. Yht'ei kutshu Lemmingäistä.

Mysysvaaran Petri pukee toisinaan runon muotoon omat, tilapäisetkin ajatuksensa. Wiime kesänä, kun olin ukkoa koko päivän laulattanut, alkoi vanhusta jo väsyttää se virsien laulaminen. Sen hän ilmoitti seuraavilla runo säkeiltä:

Ukko uubui, vanha vaibui, Kuoli konttiloin tegijä.

Shemeikkalaiset ovat Karjalan henkistä aatelia. Polvesta polveen on esi isien runomahti kulkenut perintönä heidän suvussaan. Salomaillaan, savupirttiensä nokisien orsien alla ovat he tietämättään pitäneet ihanteellisuuden lippua korkealla. Ja nyt, kun tuo ihanteellisuus vanhassa naiivisessa ja runollisessa muodossaan alkaa hävitä kansasta, ovat ne sen viimeisiä edustajia.

Shemeikkalaiset ovat Karjalan aseaateliakin. Rohkeina metsästäjinä ovat he taistelleet viljelyksen taistelua salon petoja vastaan. Unhoituksiin on jäänyt moni heidän uljas paininlyöntinsä metsänkuninkaan kera. Ei ole kirjaan kuvattu, ei mailla mainittu. "Kuuset oldih kuulemassa, kuudamoinje katshomassa." Ja vehreän nurmen alla, kotikorven laidassa lepäävät virsikkäät hiihtomiehet viimmeistä untaan. Ja Tapio alkaa jo siirtyä likeimmille salomaille, kun ei ole enää nuorisossa nousevassa, kansassa kasvamassa syvien syntysanojen tietäjää, joka osaisi häntä pidätellä.

Shemeikkalaisten suku.

Semana. Miihkali Filippa. Joakoi. Tiitta. Lari. Niksor. Iivana. Jehki. Iivana. Petri. Iivana. Mikolai. Mihaila. Mikki. Teroi. Waslei. Mysysvaaran Petri.

Mysysvaaran Petrin runoja. [Saatu talteen 1893.]

Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelu.

"Hoi on vanha Wäinämöinji, Toin' on nuori Jougamoinji Läkkä on ajelemaha! Ajelemma, kiitelemmä Meren selvälla selällä, Lagialla lainehella."

Puuttui vemmel vembelehe, Rahes puuttui rahkehese, Aisa aisahan takeltui.

Wirkki vanha Wäinämöinji: "Hoi on nuori Jougamoinji, Kumman tästä välttyö tulov?"

Mittelemme miekkojamme, Koittelem' on korttiamme; Kumman miekka on pitembi, Kumman kortti korgiambi.

Tuli vanhan Mäinämöisen, Tuli miekka on pitembi, Tuli kortti korgiambi.

"Hoi on nuori Jougamoinji Siunpa välttyö tuloubi, Suin lumehe päin vidihe, Kobrin ilmahe kovahe, Kynsin kylmähe kivehe, Hambahin vesihagohon!"

"Hoi on vanha Wälnämöinji, Waiv' ois miula teällä olla; Suin lumessa, päin vidissä, Kobrin ilmassa kovassa, Kynsin kylmässä kivessä, Hambahin vesihavossa. Ois miula kolme venoista, Ota paras pantiksesi, Peästa milma teällä poise."

Eib' on kelboa köyhän skenkit, Eibä mitki skelmin skenkit.

"Hoi on vanha Wäinämöinji, Peästä milma poi'es teällä, Waiv' ois miula teällä olla Suin lumessa, päin vidissä, Kobrin ilmassa kovassa, Kynsin kylmässä kivessä, Hambahin vesihavossa. Ois miula kolm' oroista. Ota paras pantiksesi."

Eib' on kelboa köyhän skenkit, Eibä mitki skelmin skenkit,

"Hoi on vanha Wäinämöinji Waiv' ois miula olla teällä, Suin lumessa, päin vidissä, Kobrin ilmassa kovassa, Kynsin kylmässä kivessä, Hambahin vesihavossa. Ois miula sisärdy kolme, Ota paras pantiksesi."

Äsken kelbai köyhän skenkit, Job' on mitki skelmin skenkit, Jo urosen karvorinnan.

Lähti itkien kodihe, Ennätti emo kysyä: "Mitä itket poiguvoni?"

"Otti vanha Wäinämöinji, Otti parahan sisaren."

"Tuot' on vuotin tuon igäni, Puhki polveni halusin, Wäinämöistä vävykseni, Suurta miestä suguhuni."

Joukahaisen kosto ja maailman luomme.

Lappalanje laiha poiga Piti viikkoista vihoa, Kauanaiguista katshetta Peällä vanhan Wäinämöisen. Aina ambuo kägesi. Käet kieldi ambumasta, Sormet suoniset ebäsi: Elä ammu Wäinämöistä, Laulut mualda langiaabi, Ilot ilmalta lopei; Laulut muall' ois luatuisammat Ilot ilmalla hyvembät.

Warsin ambui ei varannut, Togi ambui ei totellut. Wuoli piiliä pinosen, Kolmesärvistä kogohon; Ambui päivän, se alisti, Ambui toisin, se ylisti, Ambui peännä kolmantena, Kohti ambui kolmantena, Oigiaha olgapeähä, Wasemeh on kainaloho, Läbi luijen, läb' lihojen, Läbi lämpimiin lihojen.

Tuosta suistui suin lumehe, Suin lumehe, päin vidihe, Keändyi kämmenin merehe. Tuolla kulgi kuusi vuotta, Seurui seitshemän keseä Meren selvällä selällä, Lagialla lainehella; Kubli kuusissa hagona, Petäjäissä kubluksena.

Ylenteli polvuttahe, Keskellä meren napoja, Kasvoi tuos soria soari, [Jehkin Iivana laulaa "Smandron saari",] Wanhan Wäinön polven piähä.