Part 8

Pätsin ja kolpitsan kulmanteesta kohoaa puinen "patshas" noin pari kyynärää lähelle kattoa. Patsaasta lähtee kaksi leveätä ortta seiniin kiinni, toinen pitkittäin, toinen poikittain pirttiä. Poikittain kulkevasta orresta lähtee pirtin seinään useampia lautoja, muodostaen leveähkön lavan. Tämä on "palattji" eli makuulaveri. Etelä-Aunuksessa on joka pirtissä sellainen palatti; Suomen puoleisessa Raja-Karjalassa ja Pohjois-Aunuksessa on se harvinaisempi.

Keskellä pirttiä seisoo "shtola" eli pöytä. Se on pyhä, papin siunaama esine, jota ei saa joutamasta ryvettää eikä pilata. Katossa riippuu, "vitmi" pitkässä, koivuisessa viputangossaan. Lasta liekutellaan siinä niinkuin keinussa. Pitkin pirtinseiniä kulkevat "lautshat" eli penkit. Ovensuussa tai muualla seinässä riippuu "rundugu" eli "astieloin piettäv." Katossa riippuu lasten huvituksena toisissa taloissa "juzro" eli "olgehinen" s.o. olenkorsista tehty kruunu.

Pirttiä lämmittäissä nousee savu kattoon ja hakeiksen ulos savureijästä. Tämä savureikä suljetaan illalla n.s. "trubalaudalla." Savupiippuna käytetään ontoksi koverrettua puuta. Se on nimeltään "truba." Tuosta puupiipusta tuntee jo kaukaa savupirtin.

* * * * *

Talonväen kotityöt rajoittuvat välttämättömimpiin askareihin. Kotiteollisuus on Itä-Karjalassa hyvin alhaisella kannalla, semminkin mitä miehiin tulee. Työ- ja ajokaluja y.m. sellaisia ei tehdä kotona, vaan ne ostetaan enimmäkseen valmiina "Suomen puolelta." Miehet eivät juuri välitä muusta kuin ulkotöistä. Tuvassa kuluu heidän aikansa parhaastaan toimettomuudessa, ell'emme ota lukuun verkon ja nuotan kutomista, saappaiden rakentamista ja senkin sellaista pientä askaretta.

Naiset omat kätevämpiä. He kehräävät ja ompelevat sekä kutovat vähin sarkaa ja aivinaa. Päällyspaidoiksi ja hameiksi käyttävät sekä miehet että naiset enimmäkseen venäläisiä ostokankaita, heleänväristä ja loistavaa karttuunia. Punainen eli "kumakka" väri on se, josta enimmän pidetään.

Muutamat naiset osaavat kutoa kauniita kirjoja "käspaikkoihin" eli pyyhinliinoihin. Näissä pyyhinliinoissa tapaa usein sangen aistikkaita, vanhoja suomalaisia koristekaavoja. Ne ovat aina suoraviivaisia. Milloin eläin- ja kasvikunnan muotoja on käytetty, ovat mallit vieraita, venäläisiä. Sortavala lienee se Itä-Karjalan seutu, jossa tämä taito on korkeimmilleen kehittynyt.

Pellavasrihmaa kehrätään salokylissä vielä yleiseen kehrävarrella ja värttinällä. Sortavalassa ja Ruskealassa alkaa "keträpuu" jo olla hyvin harvinainen esine. Rukki on siellä jo syrjäyttänyt sen tieltään. Korpiselässä ja Suojärvellä on asianlaita päinvastainen.

Naisten kotitöihin kuuluu tietysti myös ruuan valmistaminen. Raja-karjalainen syöpi hyvin vaihtelevia ruokia, milloin vaan rahaa liikenee aineksien ostoon. Sieniä ja nauriita käytetään yleisesti särpineenä, myöskin kaalia ja lanttuja. Sekin seikka, että eri sienilajeilla kansankielessä on ovat nimensä, osoittaa niiden yleistä käytäntöä, Sortavalassa ja Ruskealassa esim. syödään vahveroisia ja rouskuja suolakalan asemasta, maiteroisia, pilpperoisia, lepperoisia y.m. keittona.

Piiraita leivotaan monenlaisia. Piirastahdas "ajellaan" eli kaulataan "pualikalla" hyvin ohueksi. Tästä tehdään piiraan kuori; "sydän" tehdään potatti- tai ryynipuurosta. Ryynejä nimitetään Raja-Karjalan kielimurteella "zuurumoiksi". Tavallisimmat omat "ozran zuurumot." Hersryyniä saadaan kauppiaalta. Ne omat "grosshan zuurumoi" s.o. ostoryyneja.

Tavallisimmat piiraslajit omat "tshipaniekat", "sultshinat", "pyöröt" ja "keitinpiiraat." Wiimeksi mainituita pidetään parhaimpina. Tahdas niissä on ohutta kuin paperi ja voissa paistettu. Niitä valmistetaan suurina juhlina ja kun sulhasia tulee taloon. Hyvin tavallinen on n.s. "kurniekka" eli kukko. Sisuksena käytetään siinä joko läskiä, kalaa tai lanttua aina varoja ja tilaisuutta myöten.

Paastoa noudattaa kreikanuskoinen raja-karjalainen kotoisissa oloisin hyvin tarkasti. Silloin pannaan pöytään leipää, "vuasaa" eli sahtia, sieniä ja "siemenvoita" [pellavasöljyä]. Köyhä rahvas elää paaston aikana melkein vedellä ja leivällä. Matkoilla ei yleensä paastota ja vaikeaksi se kävisikin lännempänä, luterilaisen väestön keskuudessa.

Kun paasto on päättynyt, syödään sitä runsaammin ja ylellisemmin. Raja-karjalainen ei yleensä osaa säästää. Hän elää iloisesti päivän tultuaan ja näkee puutetta, kun varat ovat lopussa. Katkera kokemus osoittaa hänelle hyvinkin usein tällaisen elämäntavan turmiollisuutta, mutta hän ei ota tuosta opista ojentuakseen.

* * * * *

Ulkotyöt ovat miesten huostassa, paitsi kasken viertäminen ja heinän teko, johon naisetkin ottavat osaa. Kaskea poltetaan vahvasti. Wuonna 1893 Itä-Karjalaa kohdannut kato syntyikin suureksi osaksi siitä syystä, että edellinen kesä oli ollut niin sateinen, joten kasket jäivät polttamatta.

Pellot hoidetaan huonosti. Wuoroviljelys on, niinkuin arvatakin sopii, yleensä tuntematoin, niinikään suoviljelys. Wiime vuosina on kuitenkin Jaakkimassa ja Sortavalassa vieläpä Suistamollakin alkanut näkyä oireita parempaan suuntaan. Yksi ja toinen yrittelijäämpi talollinen on alkanut heiniä viljellä. Jaakkimassa on jo perustettu useampia kylämeijereitä, joiden osakkaat ovat talonpoikia. Samanlaisia yhtiömeijereitä on Sortavalassakin syntynyt. Tämä on tietysti luettava Karjalan radan ansioksi. Ja suuren muutoksen tulee tämä rata epäilemättä ennen pitkää aikaansaamaan Itä-Karjalan taloudellisissa oloissa.

Syksyllä kasataan leikattu vilja aumoihin ja puidaan sitten tarvittaissa talven kuluessa. Tämä on tietysti suurta viljan haaskausta, sillä siten karisee paljon siementä hukkaan. Hiiret tekevät myös aumoissa suurta vahinkoa. Jos talossa vielä kesällä löytyy puimattomia kekoja, niin pidetään sitä suurena rikkauden merkkinä. Täsmällisesti on kuitenkin kotikasvuinen vilja jo kevättalvesta lopussa ja loput vuotta eletään Wenäjän jauholla. Näin on enimmäkseen laita Laatokan rantamaillakin, vaikka siellä, esim. Sortavalan pitäjässä, on erittäin lihavat savimaat.

Salolaisten paras tulolähde talvella on "parrenajo." Keväällä saavat loisetkin työnansiota "parrenuitossa." Silloin on vilkas elämä jokivarsilla. Miehet lepäävät yönsä salolla. Laitetaan kaksi matalaa katosta vastakkain ja ne peitetään kuusenkuorella ja havuilla. Katosten väliin varustetaan kelohongan pölkyistä nuotiotuli, joka palaa vähällä liekillä koko yön, jos pölkyt ovat tarpeeksi paksuja. Tämä on "parsimiesten" ja metsämiesten "maja."

Suurella salolla löytyy myös siellä täällä n.s. "metshipertteja", joissa voipi levätä yönsä varsin mukavasti. "Metshipertti" on niin matala, ett'ei mies mahdu siinä pystyssä seisomaan. Muuta aukkoa ei löydy kuin ovi vaan. Nurkassa on tulensija. "Metshiperttiä" lämmittäissä tulee savu tosin sisään, mutta asuu kuitenkin siksi korkealla, ett'ei se laattialla makaajalle ole minään vastuksena. Ovi on tietysti tulen palaessa pidettynä auki.

* * * * *

Karjalainen on hilpeä luonteeltaan ja rakastaa huvitusta. Kreikanuskoinen raja-karjalainen liiatenkin. Ainakin kerran viikossa kokoontuu siellä kylän nuoriso johonkin taloon "bessodaa" eli tanssi-iltamaa viettämään. Silloin tanssitaan "brishakkaa" ja muita sen puolen tansseja. Nämä tanssit ovat nähtävästi venäläistä alkujuurta tai ainakin sieltäpäin aiheutuneet. Säestys tapahtuu tavallisesti "sharmankalla" eli harmoonikalla. Salokylissä saapi vielä kuulla kanteleensoittoakin. Mutta kansanlauluja kanteleella harvoin enää soitetaan, enimmäkseen vaan tanssisäveleitä.

Hauskaa on nähdä nuorten tyttöjen "illatshua", kun he kokoontuvat johonkin taloon morsiusapua kehrämään. Talosta saapi jokainen kehräpuun ja pellavia. Koko illan ja yön viettävät tytöt yhdessä. Aika kuluu hupaisesti kehrätessä ja tarinoidessa. Joku tytöistä, jolla on kaunis ääni, alkaa laulaa ja muut siihen yhtyvät. Sellaisissa tilaisuuksissa saapi usein kuulla kauniita kansanlauluja ja lyyrillisiä runoja.

Pitkinä talvi-iltoina kokoontuu talonväki toisinaan jonkun taitavan sadunkertojan ympäri "soakkunaa" kuulemaan. Silloin siirrytään kerrassaan ihmeitten maailmaan, jonka luomisessa Raja-Karjalan kansalla on niin rajatoin mielikuvitus.

* * * * *

Tapa, jolla Raja-Karjalassa vierasta tervehditään, on vilkas ja sydämmellinen. Salokylissä, missä "loittolaisia" harvoin liikkuu, onkin vieras tervetullut. Pirttiin tulija, jos hän on kreikanuskoinen, kääntyy aina ensin "suureen tshuppuun" päin "jumalojen" puoleen ja tekee heille ristinmerkin. Vasta tämän tehtyään tervehtii hän talonväkeä.

"Terve rahvahal", kuuluu tulijan suusta.

"Terve vierahal", vastaa siihen talonväki.

"A midäbö kuuluv vierahal. Ishtu velli lautshal, pagishe min tiiät."

"Ei midäi rauhu vai."

"A sehäi hyvä", vastataan taas talonväen puolelta.

"Se hyvä, se hyvä", toistaa vielä moneen kertaan ruotimummo vaikeroivalla äänellä "pätshiltä."

Löytyy monta muutakin tervehdystapaa. Jos kohtaa työssä olevan ihmisen, niin tervehditään häntä sanoilla: "terve sinul, Jumal abuh roadajal." Jos tapaa naisen, joka pesee pyykkiä, niin kuuluu tervehdys: "terve sinul, joutshenii", s.o, tulkoon sinun pyykkisi niin valkeaksi kuin joutsen. "Joutshenii pidän", vastaa siihen toinen, s.o. pitää koettaa.

Kun vieras lähtee pois talosta, niin on hyvästijättö talonväen puolelta yhtä sydämmellinen. "Tervehen mängeä! Jumal abuh! Toitsh', tulgoa! Elgeä ossotikko! Elgeä pahaks pango!"