Part 6

Sotka lind' on suora lindu, Lendelööbi, liitelööbi, Etshivi pesän tiloa, Wanhan Wäinön polven peällä. Waloi vasksen pesäsen, Muni kultaisen munasen. Haudeloobi, keändelööbi Wanhan Wäinön polven piässä.

Lekahutti polvuttahe, Järskähytti jäsendähe, Pesä laskevi paloiksi, Muna kuldainje muruikse, Seitshemikse siemenikse.

Mi munas alista kuorda, Alisiksi moaemiksi' Mi munas ylistä kuorda, Ylisiksi taivosikse. Mi munassa valgiaista, Pänvösekse taivosella. Mi munassa ruskuaista, Kuudamekse taivosella, Mi munassa kirjamaista, Tähtilöikse taivosella.

Runokatkelma Kullervosta.

Killervo Kallervon poigu, Lähti soitellen sotahan, Ilon lyvven muilla mailla. Soitti suolla männessähe, Kajahutti kangahalla;

Suo vastahan sorahti, Kangas vastahan karahti: "Toattos kois on kuolemassa."

"Kuolgahas on mangähäs, Soan minä mogoman toatan, Ruotshin suuressa soassa. Peän panen padaramuissa, Silmät liinansiemenissä, Korvat lammin lumbehissa, Jallat veärissä pajuissa, Muun rungan vesihavosta."

Jehkin Iivanan loitsuja ja virsiä. [Saatu talteen 1893.]

Metsämiehen loitsu.

Metshän ehtoisa emändä, Metshän kuldainji kuningas, Tules kullan kuuldavilla, Hobian-go vaihoksilla, Jossa kulta kuulottaabi, Hobiainji paistattaabi, Minun metshäs tullessani. Westäs pilkat pitkin puita, Pitkin puita, pirtin maita, Lapin laajoja saloja, Jossa lindu liikkunoobi, Metshän outo ollenoobi. Alaoksilla aseta, Rautaoksilla rakenna, Jossa nuoli nappajaabi, Tinapilli tiuasoobi.

Peuran virsi.

[Tämän runon laulaa Jehkin Iivana "virtenä". Loitsuja muuten ei lauleta, vaan niitä "luetaan" eli sanellaan.]

Kesät vuolin keihäsvartta, Talvet susia suorittelin, Pesin pienen perttisen-gi, Pyyhkin pienen laattian-go. Lähin miehissä metshällä, Urohissa ulgoteillä Kahen, kolmen koiran kanssa, Wiien, kuuen villahännän, Seitshemän sebelikaglan; Lykkäim' on lylyn lumella. Muut-bo hiihtävi higehen, Itshe hiihän hiljallehen, Werkkaselleh-bo vierettelen. Koiran on keränä vierii, Suksen on matona sujuu. Mie hiihän mägie möten, Koira juoksoo korbirannan. Wain ei metshä miehiih miesty, Eigä korbi koiriih kostu, Ylety metshän isandä. Miestyis metshä-gö miehiheni, Kostuis korbi koiriheni. Kuuset kullalla sivallan, Hongat hobialla voitelen-go. Lähen hirven hiihäntähe, Poropedran pollentahe. Jop' on metshä miehiih miestyi, Sega korbi koiriih kostui, Yletyi metshän isändä. Panen ai'an rautaisen-go, Rautaisilla aiaksilla, Teräksillä seibähillä, Matoloill' on vitshastelen, Sisiliskoilla sitelen; Jätän hännät häilymähe, Piät vankat mabisemahe, Katehet-bo kaitshemahe. Ken katehin katshonoobi, Silmät vertä vuotakohe, Ken-bä kieroon keksinööbi, Silmät rasvana ravista, Kenb' on kumman keksinööbi, Tyvin kuuset kulkkuhuse, Latvoin lakkapäät pedäjät.

Wiides Luku.

Kovan Onnen Karjala.

"Se orjana ollut on ounaan herran, Se vaivaa nähnyt on toisen verran Kuin Suomi muu, mut murtumaton Ja hilpeä vielä se on."

Arvi Jännes: Karjala.

Pähkinäsaaren rauha jakaa Karjalan kansan kahtia. Weljessota karjalaisten kesken. Maan hävitys. Stolbovan rauhan jälkeiset ajat. Synkkiä lehtiä Karjalan kansan historiassa. Lahjoitusmaat ruotsinvallan aikana. Arviovero. Kenraalikuvernööri Sperlingin toimet sen poistamiseksi. Lahjoitusmaiden peruuttaminen 1600-luvun lopulla ei tuottanut mitään onnea Karjalan kansalle. Ison vihan jälkeiset ajat. Uusia lahjoitusmaita. Kansan orjuus. Wanhan Suomen yhdistäminen muuhun Suomeen 1811. 1826 vuoden asetus ja sen seuraukset. Karjalan lahjoitusmaiden talonpojat kadottavat perintöoikeuden maihinsa ja muuttuvat lampuodeiksi. Sorron seuraukset. Karjalainen vieraantuu maanviljelyksestä ja kansa alkaa elää satunnaisilla tuloilla. Sen luonne muuttuu epärehelliseksi. Rahti ja muu keinotteleminen Koronkiskurit. "Karvakirjat." Maanviljelyksen huono tila. Pohjalaiset muuttakoot Karjalaan. Pakollinen sotaväen otto. Sielukauppa ja "biegloit."

Karjalaa ja sen kansaa on kiitetty, sitä on moitittu ja kauan unhoitettu.

Oli aika, jolloin Karjala kilpenä muuta Suomea suojeli. Arpia täynnä oli tämä kilpi ja entiset ennättivät tuskin parantua umpeen, ennenkuin toisia tuli sijaan. Kun Wihollinen hyökkäsi maahamme, niin joutui Karjala aina ensin sotatantereeksi. Ja vaikka hyökkäystä olisi torjuttukin, niin ei Karjala sittenkään säästynyt hävityksestä, sillä sen kautta kulki peräytyvien vihollisten paluumatka kotimaahansa.

Pähkinäsaaren rauha oli jakanut karjalaisten maan kahtia. He olivat nyt kahden Waltakunnan alamaisia ja heillä oli eri usko. Tämä vieroitti heidät toisistaan. Entinen heimous muuttui veriseksi vihollisuudeksi.

Aika ajoin rakensivat Ruotsi ja Wenäjä valalla ja pyhän ristin suutelemisella "ikuista" rauhaa keskenään. Raja-Karjalassa ei noista rauhanteoista paljon tiedetty ja vielä vähemmin niistä välitettiin. Siellä oli ainainen partiosota ja kalvankalske. Wenäjän puoleiset karjalaiset kävivät Ruotsin puoleisten heimolaistensa maata hävittämässä. Nämä kostivat vuoroonsa samalla mitalla. Kylät poltettiin, ihmisiä kidutettiin kuoliaiksi pärevalkealla ja muilla hirmukeinoilla, kasvava laiho niitettiin kaskes-mailta.

Untamoinen verkot laski Kalervon kalavetehen; Kalervoinen verkot katsoi, Kalat konttihin kokosi; Untamo utala miesi Sepä suuttui ja vihastui. Teki soan sormistansa, Kämmenpäistänsä käräjät. Toran nosti totkusilta, Artin ahvenmaimasilta.

Torelivat, tappelivat, Eikä maita toinen toista; Minkä toistansa tokaisi, Sen sai kohta vastahansa.

Näin laulaa vanha karjalainen kertomaruno Untamo ja Kalervo veljeksistä. Se on synkän ja onnettoman ajan kuvaus Karjalan heimon historiassa.

Näiden entisten rajariitojen muistot elävät vielä, vaikka heikostikin. Karjalan kansassa. Kreikanuskoinen itä-karjalainen sanoo vielä lännempänä asuvaa veljeään "ruotshiksi". "Ruotshi, arren kaiken pidäjä" [joka aina pitää arkea, s.o. ei paastoo] on Salmissa, Suojärvellä ja Aunuksessa tavallisena sananpartena, kun on puhe lutherilaisesta suomalaisesta. Lutherin-uskoinen länsi-karjalainen taas nimittää itäistä veljeään "venäläiseksi." Tällä hän ei tarkoita kansallisuutta, vaan uskontoa. "Ummikoksi" sanotaan Itä-Karjalan kansankielessä ihmistä, joka kieleltään ja kansallisuudeltaan on venäläinen.

On luonnollista, että nuo alituiset sodat olivat omansa ehkäisemään Karjalan aineellista edistystä. Eräässä vanhassa ruotsalaisessa verokirjassa vuodolta 1589 [löytyy Suomen valtioarkistossa] luetellaan tarkasti, montako asuttua ja montako autiosavua siihen aikaan löytyi Käkisalmen läänissä, s.o. nykyisessä Laatokan puoleisessa Itä-Karjalassa. Ruotsalaiset olivat vähäistä ennen väliaikaisesti saaneet nämä seudut haltuunsa. Salmin pitäjästä sanotaan, että se kauttaaltaan oli autioksi hävitetty. Kurkijoen pitäjässä löytyi 92 asuttua ja 1,083 autiosavua, Sortavalan pitäjässä 114 asuttua ja 699 autiosavua, Ilomantsin pitäjässä 189 asuttua ja 681 autiosavua.

Tosin oli se sota, jonka hävityksen jälkiä mainitussa verokirjassa kuvataan, ollut hyvin pitkä, mutta yksi ainoa sota se sittenkin vaan oli.

Ei kummaa, jos itä-karjalainen sellaisissa oloissa jäi jälkeen lännempänä asuvista veljistään. Ei kummaa, jos viljelys ja kaikenlainen edistyminen Karjalassa taantui, kun muualla Suomessa riennettiin eteenpäin. Karjalan huonoa taloudellista tilaa arvostellessa ja karjalaisen kansanluonteen varjopuolia kuvatessa, on lahjoitusmaa-järjestelmä ennen kaikkia huomioon otettava. Se se on ollut Karjalan kirouksena niin toisessa kuin toisessakin suhteessa.

Lahjoitusmaiden historia ulottuu kaukaisiin aikoihin. Se on synkkä lehti Karjalan kansan vaiheissa, hikipisaroilla kirjattu, huokauksilla säestetty.

Katselkaamme, mitä tämä lehti meille pääpiirteissään kertoo.

Ruotsi oli Stolbovan rauhassa v. 1617 saanut Laatokan puoleisen Karjalan ynnä Inkerinmaan Wenäjältä. Ruotsin hallitus ei koskaan ollut oikein varma näiden rajamaiden omistamisesta. Saattoihan Wenäjä piankin tointua heikkouden tilastaan ja vaatia maakunnat takaisin. Ruotsin hallituksen täytyi sentähden ryhtyä erityisiin keinoihin, vahvistaakseen valtaansa Raja-Karjalassa.

Yksi näitä keinoja oli rajamaan poisläänittäminen korkeille ylimyksille. Tämä läänitysjärjestelmä vastasi semmoisenaankin kaikin puolin sen ajan käsitystapaa, mutta Raja-Karjalaan nähden odotettiin siitä vielä suurta hyötyä maan puolustuksenkin suhteen. Hallitus arveli aivan oikein, että jota suurempia pääomia Ruotsin sotaisella aatelistolla oli sijoitettuna rajamaihin, sitä innokkaampi olisi se niitä suojelemaan. Sentähden annettiin koko Itä-Karjala lahjoitusmaana surkeille aatelisherroille. Talonpojat eivät kuitenkaan kadottaneet omistus-oikeuttaan maihinsa. Heidän tuli vaan lahjoitusmaan omistajalle suorittaa se maavero, minkä he muuten olivat velkapäät kruunulle maksamaan. Tämän lisäksi tuli vielä suuri joukko pieniä ulostekoja, n.s. "parseileja", joiden yhteenlaskettu summa saattoi nousta yhtä suureksi kuin maaverokin.

Maavero oli kerrassaan epämääräinen ja laskettiin kunakin vuonna erikseen n.s. "arvion" perustuksella. Arvio tapahtui aina syksyllä, elonkorjuun jälkeen. Silloin asetettiin arvio-lautakunta, jonka jäseninä olivat tilanhaltija, hänen talonpoikansa ja muita asianomaisia, niinkuin vouti ja tämän kirjuri, kylänvanhin, pitäjän asiamiehet eli "sollemainikat" ja tavallisesti myös lautamiehet.

Arvio-lautakunta kulki talosta taloon ja arvosteli sängen mukaan talonpojan pellot, kuinka paljon hän oli kutakin viljalajia kylvänyt, millainen oli maanlaatu ja millaisen sadon kylvö oli antanut. Tämän tehtyään, ratsastivat arviomiehet erikseen neuvottelemaan, kuinka suureksi arviovero siltä vuodelta oli laskettava. Neuvottelussa eivät tilanhaltija eivätkä hänen alustalaisensa saaneet olla saapuvilla.

Tämän neuvottelun nojalla kirjoitettiin kylän arvio-luettelo. Humalan- ja kaalinkasvusta pidettiin eri arvio. Wanhan tavan mukaan ottivat näet lahjoitusmaiden omistajat alustalaisiltaan joka viidennen humalaseipään ja viidennen kaalinkuvun. Tätä veroa sanottiin "petiiniksi."

Näin tapahtui arvioa Ruotsinvallan aikana Inkerin-maalla. Mutta Käkisalmen läänissä oli se vielä ankarampi ja monimutkaisempi. Siellä arvattiin ensin jokainen talossa asuva henkilö määrättyyn hintaan. Sitten arvattiin talonpojan kotieläimet: hevoset, lehmät, siat, lampaat ja koirat. Sitten kaikki muu tavara: pyssyt, jouset, nuotta, verkot, venheet, huone- ja tarvekalut, vaatteet y.m. Lopuksi arvattiin vilja- ja heinäkasvu.

Jokaiselle arvioesineelle pantiin määrätyn taksan mukaan hinta arvioruplissa ja äyreissä. Yhteen arvioruplaan meni 100 arvioäyriä (kopeikkaa). Nämä hinnat laskettiin yhteen, ja talo asukkaineen, irtaimistoineen, vilja- ja heinäkasvuineen oli siis arvattu niin tai niin monen arvioruplan veroiseksi. Jokaisesta näin syntyneestä arvioruplasta tuli talonpojan suorittaa vuotuista arvioveroa 1 2/3 hopeatalaria [yksi sen ajan hopeatalari vastaa meidän rahassamme 2 markkaa 84 penniä] ja 24 kappaa eloja.

Esimerkkinä mainittakoon seuraavat otteet eräästä Itä-Karjalassa 1680 luvulla käytetystä arviotaksasta:

Ruplaa. Äyriä.

Mies kesä- ja talvivaatteineen ynnä hyvä hevonen.............................. 3. — "Keskinkertainen" mies.................. 2. — "Huono" mies............................ 1. — Hyvä lehmä.............................. 1. — Hieho................................... — 50. Wanha lammas............................ — 15. Sika.................................... — 10. Naula vaskea ........................... — 10. Hyvä teräsjousi......................... — 50. Hyvä metsäkoira......................... — 50. Kalaverkko.............................. — 9. Ketunverkko............................. — 3. Neljännes nuottaa....................... — 15. Wene.................................... — 30. Kuormallinen heiniä..................... — 10. Tynnyri ruista tai ohraa, kotipeltoon kylvettynä........................... 1 20. 100 lyhdettä ruista tai ohraa, kaskeen kylvettynä........................... — 40. 100 lyhdettä kauroja, kaskeen kylvettynä. — 20.

Arvio oli talonpojalle kaikin puolin rasittava veroitustapa. Arvio-lautakunnan tulo taloon oli jo sellaisenaankin suuri rasitus. Talonpojan täytyi näet omalla kustannuksellaan syöttää ja juottaa niin hyvin arvio-lautakunnan varsinaiset jäsenet kuin heidän seurassaan kulkeva tilanhaltijakin, palvelijoineen, hevosineen. Usein oli arviomiesten tapana kuljettaa vaimonsa ja lapsensakin kerallaan, ja jos sattui ilma sateinen, niin saattoi koko tämä joukko majailla viikon päivät varakkaamman talonpojan talossa. Silloin eivät kelvanneet huonot ruuat eikä juomat, vaan pöytään oli pantava parasta, mitä löytyi.

Talonpoika ei koskaan saanut tietää perustusta, minkä nojalla hänen veronsa määrättiin, eikä sitä perustusta muutkaan tienneet, sillä se oli kerrassaan mielivaltainen. Rikkaat joilla oli varoja lahjoa arvio-lautakunnan jäseniä, pääsivät vähemmällä verolla, köyhät saivat maksaa sitä enemmän. Koska talonpojan irtaimistokin vuotuisesti arvattiin, koetti hän tietysti salata tätä omaisuuttaan, minkä vaan kykeni.

Korkeat aatelisherrat harvoin itse asuivat lahjoitus-maillaan. Arvioveron nojalla saattoivat heidän voutinsa mielin määrin pettää isäntiään ja nylkeä talonpoikia. Näin synnytti tämä onnetoin järjestelmä ahneutta ja kiskomishalua ylhäisissä, petollisuutta ja aineellista kurjuutta alhaisissa. Muutamat Ruotsinvallan aikaisista Itä-Karjalan kenraalikuvernööreistä surkuttelivat vilpittömästi kansan kurjaa tilaa ja koettivat sitä parantaa. Yksi heistä Yrjö Sperlng antoi v. 1684 hallitukselle seikkaperäisen kertomuksen hallintoalueensa lahjoitusmaan-oloista ja arvio-järjestelmästä. Siinä kuvaa hän räikeillä väreillä kansan kärsimykset.

Kun kaikki lahjoitusmaat Ruotsin valtakunnassa kuningas Kaarlo XI reduktsioonin kautta peruutettiin takaisin kruunulle, niin tämä toimipide ei ennättänyt tuottaa mitään siunausta Itä-Karjalan talonpojille. Heidän asemansa päin vastoin kävi entistä huonommaksi, sillä suurin osa tässä rajamaassa olevista lahjoitusmaista annettiin määrävuosiksi arennille joko entisille omistajilleen tai muille halullisille vuokramiehille.

Entiset aateliset isännät, semminkin ne, jotka omistivat lahjoitusmaansa perittävänä rälssinä, olivat toki joinkin määrin säästäneet talonpoikiaan. Mutta vuokraaja koetti suhteellisesti lyhyellä arentiajallaan saada alustalaisistaan niin paljon hyötyä kuin suinkin. Ja arviojärjestelmä oli hänelle tässä kohden hyvänä apuna.

Tuli sitten iso viha ja sen seurassa Wenäjän valta Itä-Karjalaan. Jo ennen Uudenkaupungin rauhantekoa olivat venäläiset siellä alkaneet harjoittaa täydellistä isäntä-valtaa, niinkuin omassa maassaan konsanaankin. Siihen kuului tietysti etupäässä lahjoitusmaiden jakeleminen hovisuosiossa oleville ylimyksille. Tosin peruutettiin annetut lahjoitusmaat v. 1720 takaisin, mutta sitä antelijaammin niitä myöhemmin lahjoitettiin. Talonpoikais-tshuhnoja, tuota siunattua Herran lahjaa, piisasihan niitä Karjalassa!

Tätä menoa sitten jatkettiin, kunnes Wanha Suomi v. 1811 jälleen yhdistettiin Suomen emämaahan. Sen jälkeen ei enää uusia lahjoitusmaita jaettu Itä-Suomessa, mutta entiset tietysti pysytettiin silloisilla omistajillaan.

Ruotsinvallan aikana oli lahjoitusmaan omistajalla maan nautinto-oikeus lahjoitusmaahansa, ei omistus-oikeutta. Hänen alustalaisensa pysyivät perintötilallisina, joita ei voitu häätää taloistaan. Tosin yritti Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin saksalainen aatelisto saattaa talonpoikia maaorjuuteen, "kiinnittää heitä turpeeseen", mutta nuo yritykset olivat hurskaita toivomuksia vaan, ja hallitus ne kohta tukahutti.

Toisin oli asian laita Wenäjän vallan aikana. Silloin juurtui pian vallanpitäjiin se käsitys, että talonpoikien maat, vieläpä itse talonpojatkin, olivat lahjoitusmaa-herran omaisuutta. Tämä käsitys astuu selvästi näkyviin 1700-luvun lahjakirjoissa. Maa luovutetaan "kartanoon kuuluvien ihmisten ja talonpoikien kanssa.", tai niiden etujen joukossa, joita lahjoitusmaan isäntä saapi nauttia, mainitaan: "talonpojat, niin silloiset, kuin karanneetkin." Toisissa lahjakirjoissa puhutaan niin tai niin monesta "sielusta" tiloineen, taloineen.

Orjuuden oireet tietysti hävisivät, kun Wanha Suomi yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Mutta sen sijaan ilmestyi v. 1826 asetus, jonka nojalla melkein kaikkien lahjoitusmaiden talonpojat määrättiin lampuodeiksi. Heiltä riistettiin toisin sanoen perintöoikeus siihen maahan, jota heidän esivanhempansa monessa sukupolvessa vapaina talonpoikina olivat asuneet ja viljelleet. 1826 vuoden asetus näet sääsi, että kaikki ne talonpojat, jotka eivät voineet näyttää toteen, että heidän tilansa ennen vuotta 1706 olivat olleet perintötilan luontoisia, kadottaisivat omistusoikeutensa näihin tiloihin ja muuttuisivat lahjoitusmaan isäntänsä lampuodeiksi.

Ja jäsenet siinä komiteeassa, joka tätä asetusta valmisti, olivat Suomen omia kansalaisia! He kantavat mitä suurimman edesvastauksen Karjalan kansan kärsimyksistä.

Lahjoitusmaan omistajalla oli tietysti täysi valta häätää alustalaisensa pois "maaltaan", ell'eivät näinä kyenneet verojaan suorittamaan, ell'eivät he syystä tai toisesta olleet hänelle mieleen, tai jos hänen teki mieli laajentaa "hovileirinsä" eli kantatalonsa maita. Monissa paikoin yrittivät talonpojat väkivallalla puolustaa oikeuttaan. Se tietysti ei auttanut. Kasakoita vaan jokunen joukko pitäjään, pampulla selkään, linnaan perheenisät, vaimot ja lapset mieron tielle.

Wenäläiset lahjoitusmaiden isännät asuivat yhtä vähän kuin ruotsinvallan aikuisetkaan, paitsi ani harvoin, itse karjalaisilla tiluksillaan. He hoitivat niitä voutien eli "prikasniekkojen" avulla. Lahjoitusmaan talonpojat olivat tietysti kokonaan "prikasniekan" vallassa. Hän kantoi, vieläpä määräsikin verot, määräsi myös päivätyöt, jotka olivat "hovileirin" voimassa pitämiseksi tehtävät. Jos joku talonpoika oli hänelle vastenmielinen, saattoi hän jos jollakin tavalla häntä kiusata ja hänen toimeentuloaan vaikeuttaa.

Sorto tietysti synnytti petosta ja epärehellisyyttä kansassa, niinkuin se aina tekee. Muukalaista herraa imarreltiin ja kumarreltiin, niin kauan kuin oltiin hänen näkyvissään; selän takana häntä petettiin ja vihattiin. Ja kun tätä menoa sukupolvesta toiseen jatkettiin, niin se ei tietysti voinut olla jättämättä jälkiä kansan luonteeseen. Ja ne jäljet, tuntuvat vieläkin selvästi varjopuolina Karjalan kansanluonteessa. Eiväthän sellaisten vaikuttimien seuraukset voikaan yhdessä ihmispolvessa hävitä, vaan kirouksena siirtyvät ne lapsiin ja lastenlapsiin.

Ja pitkäkö aika niillä on ollutkaan poistua!

Kun talonpoika ei ollut maansa omistaja, niin katosi häneltä luonnollisesti halukin sitä viljellä. Ihminen tekee työtä tulevaisuuden varalle, mutta jos oikeus hänen työnsä hedelmien nauttimiseen ei ole turvattu, niin muuttuvat ahkeruus ja vireys laiskuudeksi ja välinpitämättömyydeksi.

Karjalainen talonpoika saattoi koska hyvänsä joutua puille paljaille, hänen asemansa oli aina väliaikainen ja "herran" oikuista riippuva. Hänelle oli edullisempaa hoitaa maanviljelystään niin, että hän juuri parahiksi sai siitä elatuksensa, että "päivästä yl' piästiin", kuten vieläkin on tapana sanoa Karjalassa. Jota huonommassa viljelyksessä hänen peltonsa olivat, jota vähemmän hänellä oli karjaa läävässä, jota ränstyneemmiltä hänen rakennuksensa näyttivät ja jota likaisemmalta hänen kotinsa, sitä paremmin saattoi hän lumota isäntänsä silmät veronpanossa.

Lehmien asemesta rupesi hän pitämään enemmän hevosia, rukiin ja ohran asemesta alkoi hän viljellä enemmän kauroja, joka tietysti oli omansa peltoa laihduttamaan. Kaskenviljelystä harjoitti hän ahkerasti. Ensimmäisen ruiskasvun jälkeen otettiin kaskesta niin monta kaurakasvua kuin suinkin mahdollista. Tällä tavoin ryöstettiin maaperä niin tyhjäksi, ett'ei se kuuna päivänä enään mitään kasvanut. Talonpoika ei tästä välittänyt. Eihän se maa enää ollut hänen. Wäkivallalla oli se häneltä riistetty.

Näin vieraantui karjalainen maanviljelyksestä.

Rahtia käytiin sen sijaan sitä ahkerammin. Rahdista saatiin puhdasta rahaa, jota ei voitu nähdä eikä siis veroittaakaan. Rahaa saatiin muullakin tavalla: pikku kaupalla ja keinottelulla. Tämä teki kansan luonteen petolliseksi. Kaupanteko tietysti ei sitä semmoisenaan olisi tehnyt, mutta kun talonpojan talous ei tuottanut mitään varsinaista kaupaksi kelpaavaa, niin puuttui häneltä rehellisen kaupankäynnin edellytyksetkin. Se ei enää ollut tarpeellista tavaranvaihtoa, vaan keinottelemista, tuo hänen kauppansa. Wiekkain ja sukkelin saattoi tulla rikkaaksi, mutta muu kansa vajosi entistä suurempaan kurjuuteen.

Näin sekaantui karjalaisen luonteesen tuota epäluotettavaa, joka sitä rumentaa.

Lahjoitusmaiden lunastus on kirkas valonsäde Karjalan kansan historiassa. Sen seuraukset alkavat jo astua näkyviin. Kansa on jo monissa seuduin luopunut entisestä velttoudestaan ja käynyt maahan käsiksi. Toiset ovat niin tehneet. Toiset ovat jatkaneet vanhaan, perittyyn tapaan, eläen rahdilla ja muilla satunnaisilla tuloilla päivän tultuaan. He ovat vajonneet yhä syvempään kurjuuteen.

Näiden onnettomien keskuuteen on ilmestynyt uusi maanvitsaus: koronkiskurit. "Ahtaimpaan paikkaan tautikin tungeiksen", sanoo karjalainen sananlasku.

Koronkiskomista harjoitettiin entiseen aikaan ja harjoitetaan vielä nytkin seuraavaan tapaan. Talonpoika tarvitsi rahaa veronmaksuun tai muuhun tarpeesen. Hän sai 40-50 markkaa rahamieheltä ja vakuudeksi otti tämä lainanhakijalta lehmän. Kirjoitettiin n.s. "karvakirja", jonka kautta lehmä luovutettiin lainanantajan nimeen, mutta jätettiin lainanottajalle, s.o. entiselle omistajalleen, käytettäväksi vuotuista arentimaksua vastaan. Arentimaksu oli tavallisesti leiviskä voita vuodessa, joskus vähemmän. 50 markan pääomalle teki tämä noin 20 prosenttia vuodessa.

Tämä on kansan omassa keskuudessa kehittynyttä hypoteekkilainausta. Kansa ei pidä sitä koronkiskomisena, kun korko on maksettava luonnossa. Alkuperäisissä oloissa ei kansa pane luonnontuotteilleen täyttä rahan arvoa, sehän on vanha, tunnettu asia. — Warakkaammat ja säästäväiset ihmiset sijoittivat halukkaasti rahansa tällaiseen lehmähypoteekkiin. Palkollisetkin sitä joskus tekivät. Pankkeja ei löytynyt eikä tunnettu.

Tämän kirjoittaja tuntee erään piian, joka on palvellut useampia kymmeniä vuosia eräässä Karjalan pitäjän herrasperheessä. Joka vuosi on vanha piika säästänyt palkastaan useampia kymmeniä markkoja. Nämä rahat on hän säännöllisesti lainannut lehmähypoteekkiä vastaan. Parinkymmenen markan vuotuisella korolla ovat mummon rahat jo kasvaneet melkoisen suureksi pääomaksi. Lehmiä kuuluu hänellä nyt jo olevan toistasataa ylt'ympäri pitäjää. "Karvakirjoja" ei ole tehty, sillä eukko ei ole kirjoituksen taitava, ei edes osaa kirjoitusta lukea. Onpahan vaan suupuheella tehty ne kaupat. Nyt ei eukko muista kaikkia lehmiään, missä ne ruoat ja arentimaksun laita taitaa toisinaan olla vähän niin ja näin.

Nyt on koronkiskomista alettu harjoittaa uudemmalla ja paljon enemmän tuhoa tuottavalla tavalla. Welka-sitoumukset tehdään vekselillä ja lyhyeksi ajaksi. Sortavalan pitäjän koronkiskureista on viime aikoina paljon julkisuudessa puhuttu. He ottavat tavallisesti vekselilainoistaan 5 penniä kuukaudelta yhdestä markasta, s.o. 60 prosenttia vuodessa. Ottavat enemmänkin, jos sikseen tulee. Sortavalan pitäjä ei ole ainoa, missä tätä kurjaa ammattia harjoitetaan.

Talonpoika, joka kerran on joutunut koronkiskurin kynsiin, on auttamattomasti hukassa. Hänen velkansa nousee nousemistaan, joka kerralta kun vekseliä "verestetään." Wiimein menee kontu huutokaupalla ja sen omistaja siirtyy perheineen irtolaisten joukkoon.

Wuosi vuodelta lisääntyy tällä tavoin Laatokan puoleisessa Karjalassa irtolaisten lukumäärä. Konnut menevät polkuhinnasta, niin mitättömästä, ett'ei sitä muualla Suomessa voisi uskoakaan. Ja kuitenkin ovat Laatokan rantamaat erittäin hedelmällistä ja hyvin kasvavaa maata, jos niitä vaan vähänkin viljellään. Eivätkä ole hallanarkoja, sillä Laatokan läheisyys suojelee kylmältä.

Meidän pohjalaisemme muuttavat joka vuosi suurissa joukoin Amerikkaan. Näin kadottaa Suomi arvaamattomaksi tappiokseen hyviä työvoimia ja paljon työntaitoa, jolla kyllä olisi sijaa omassakin maassa.

Eikö tuota siirtolaistulvaa voisi edes jossain vähässä määrässä suunnata Laatokan Karjalaan?

* * * * *

Karjalan kansan kärsimyksistä puhuessa, on entisaikojen sotaväen ottokin mainittava.

Waikka Itä-Suomi Uudenkaupungin ja Turun rauhanteoissa (vv. 1721 ja 1743) oli joutunut venäläiseksi maakunnaksi, niin säilyi siellä vanha ruotsalainen yhteiskunta-järjestys monissa kohdin muuttumatta. Saivatpa Wiipurin kuvernementin asukkaat nauttia eräitä erivapautuksiakin, joita ei ollut muilla Wenäjän valtakunnan maakunnilla. He olivat muun muassa vapautetut pakollisesta sotaväenotosta.

Syynä tähän oli se länsieurooppalainen tuulahdus, joka 18 vuosisadalla puhalsi Wenäjällä. Tahdottiin valaa venäläiset olot länsimaisiin sivistysmuotoihin, eikä siis kajota maakuntaan, missä nämä muodot jo ennestään olivat kotiutuneet.

Wapautus pakollisesta sotaväen otosta lakkautettiin, silloin kuin keisari Paavali I nousi Wenäjän valtaistuimelle. Wuosina 1797 otettiin Wiipurin kuvernementista ensi kerran rekryyttejä Wenäjän sotaväkeen niinkuin muistakin valtakunnan osista.

Talonpojat tietysti ajattelivat sotaväen-ottoa pelolla ja vavistuksella. Se, joka kerran sinne joutui, oli samalla ijäksi päiviksi sortunut pois syntymäsijoiltaan. Parhaimman ikänsä täytyi hänen elää muukalaisten kesken vieraassa maassa, kärsiä rääkkäystä ja tylyä kohtelua.

Nuoret miehet karkasvat sentähden metsiin ja muihin piilopaikkoihin siksi ajaksi, jolloin rekryyttikirjoitus tapahtui. Mutta se keino ei suuresti auttanut. Se jota kerran oli määrätty sotamieheksi, oli samalla julistettu rauhattomaksi, jos hän lahti pakoteille. Hänen täytyi aina varoa kruununpalvelijoita, ja jos hän joutui heidän käsiinsä, sai hän ensin armottomasti raippavitsoja ja lähetettiin sitten rykmenttiinsä. Jos hän sieltäkin karkasi ja uudestaan joutui kiinni, niin seurasi siitä vielä armottomampi kuritus.

Karkuri eli "biegloi" seisoi kokonaan lain ja yhteiskunnallisen järjestyksen ulkopuolella. Hänen täytyi oleskella kaukana ihmisten ilmoilta ja aina olla varoillaan, sillä häntä vainottiin niinkuin metsänpetoa. Moni "biegloi" häipyikin pahanteon poluille ja rupesi rosvoksi. Toiset taas elivät suurilla saloilla metsästäjinä ja muina pyyntimiehinä.

Talonpojat antoivat harvoin ilmi sellaisia pakolaisia. Päinvastoin säälivät he noiden kurjien kohtaloa ja koettivat sitä lieventää. "Biegloista" liikkui kansan kesken Raja-Karjalassa paljon tarinoita. Nämä tarinat ovat sekä jännittäviä että traagillisia.

Kun vanha Suomi v. 1811 yhdistettiin Suomen emämaahan, loppui siellä pakollinen sotaväen-ottokin. Mutta sen sijaan ilmestyi toinen milt'ei samanlainen maanrasitus. Ken Wenäjällä määrättiin sotaväkeen, hänen täytyi palvella siellä 25 vuotta. Warakkaammat pääsivät vapaiksi, jos palkkasivat toisen miehen sijaansa.

Sotaväen pestaajia kulki sentähden ympäri maata, myöskin Suomessa ja etupäässä juuri Itä-Suomessa. Mässäten ja räyhäten matkustelivat värvääjät maakylissä, panivat toimeen juominkeja ja kokosivat kylän nuoret miehet ympärilleen.

Siinä sitä sitten kehuskeltiin ja kerskailtiin, että sellaista se on jokamiehen elämä. Sodassa ristit ja kunniamerkit, rauhan aikana huoletoin elämä kruunun leivässä ja vaatteissa, iloset päivät keisarin kustannuksella. Humalaisille kylän pojille näytettiin kirkkaita hopearuplia ja luvattiin jos jonkinlaista hyvää, jos he vaan piirtäisivät puumerkkinsä pestikirjan alle.

Moni poika meni ansaan ja sai sitten koko elin-aikansa katua mielettömän tekonsa katkeria seurauksia. Pestaajat ottavat heidät seuraansa ja kuljettavat heidät yhtämittaisessa humalassa Wenäjän rajalle asti. Siellä pantiin miehet köysiin ja vietiin määräpaikkaansa, palvelemaan johonkin Sisä-Wenäjän sotaväen-osastoon.

Muutamat heräsivät ajoissa huumauksestaan ja koittivat karata. Ken onnistui pääsemään pakoon, sai rauhattomana "biegloina" elää loppuikänsä krunnunpalvelijain vainoomana, niinkuin pahantekijä ainakin. Ja monta hellää sidettä silloin katkesi. Pojan täytyi jättää rakkaat, kotoiset rannat, erota isästä ja äidistä, veljistä ja sisarista, sulhasen morsiamestaan.

Löytyi ihmisiä, jotka harjoittavat rekryyttien hankkimista oikein ammattina ja korjasivat siitä suuren raha-voiton. He saivat melkoisen summan, jokaisesta sotamiehestä. Pestaajat olivat heidän kätyreitään. Sellaisia "sielunkauppiaita" mainitaan Karjalassakin olleena liikemiehiä, virkamiehiä, vieläpä pappejakin!

Se oli kamala ammatti, verellä tahrattu.

Kuudes Luku.

Tapoja ja Luonteita.

"Ain olen aikani elellyt Näillä yksillä ahoilla, Kotipellon pientarilla Kuunnellut kotikäkeä."

Kalevala III.

Rajakarjalaisen luonteen valopuolia. Runollisuus, avomielisyys ja iloisuus. Wieraanvaraisuus. Rahtilaisten ja parrenvetäjien majatalot. Karjalaisen kansanluonteen varjopuolia. Epäluotettavaisuus. Bloi'un Washa ja hänen hevoskauppansa. Lukutaidon puute ei estä raja-karjalaista kauppaliikettä hoitamasta. Rajakarjalainen on raitis. Sortavalan "kerähmöt." Tshajunjuonti. "Ois nyt yskä ollut, kyll' ois lähtennä. Eipähän sattunna!" Rajalaisen käsitys hallituksesta. "Ukko Gruunu" ja "Suomen ruhtin." Tulli, rajalaisten loukkauskivenä. "Herroloin djelot ollah tullat." Raja-karjalaista rosvoromantiikkaa. Serpina ja hänen seikkailunsa. Entisiä Wanhan Suomen oikeustapoja. Omankäden-oikeutta Salmissa. Neiglickin murha. Naisen ryöstö Salmissa. Kansantapoja Wirpominen. Rakennustapa Raja-Karjalassa. Kotiaskareet. Kätevyyden puute. Keträpuu. Karjalaisia ruokia. Piiraat. Maanviljelys. Meijeriliikkeen elpyminen Karjalan radan vaikutuksesta. Parrenajo salomailla. Parsimiesten majat ja "metshipertit." Kansan huvitukset. "Bessodat" ja "illatshut." Tervehdys ja hyvästi jättö.

Raja-Karjalainen on kuin kansantarun Lemminkäinen.

Hän on leikkisä ja avomielinen, herkkä havaitsemaan ja älykäs ymmärtämään. Mutta hetken lapsi hän on ja ajattelematoin.

Raja-Karjalassa tapaa paljon vanhaa ja vanhentunutta, joka muualla Suomessa jo on hävinnyt. Tämä johtuu yksinomaan siitä, että Karjalan kansa on niin kauan elänyt omaa elämäänsä, kokematta muualta tulleita vaikutuksia. Sillä vanhoillisuus ei ole mikään luonteenomaisuus karjalaisessa. Hänen liikkuva luonteensa on päinvastoin hyvinkin herkkä vaihtamaan vanhan uuteen, semminkin jos tämä uusi ilmaantuu viehättävässä muodossa.

Karjalan kansan runolahjasta on kyllin puhuttu. Kovimpinakaan kärsimyksen aikoina ei kansa kadottanut tätä luonteensa ihanteellista puolta. Päinvastoin haki se laulusta lohdutusta ja viihdytystä, kun sitä mahtajat sortivat ja sen elämää raskauttivat.

Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu: Koppa päivistä kovista, Emäpuu ikipoloista, Kielet kiusoista kerätty, Naulat muista vastuksista.

Myönnettäköön kernaasti, että vanhat Kalevalan tarut aikanaan olivat koko kansamme omaisuutena. Mutta Karjalan kansa on ne runopukuun sovittanut. Ja niin kaunis oli tämä runous, että se kelpasi Suomen kansan sisäänpääsö-kortiksi maailman sivistyskansojen seuraan.

Raja-karjalainen on kuin suuri lapsi. Hän avaa helposti sydämensä. Liiankin helposti. Kun vieras tulee hämäläiseen taloon, niin kuluu ensin pitkä aika äänettömyydessä. Warovasti, kierrellen, kaarrellen, alkaa viimein puhelu.

Toista on Raja-Karjalan salokylässä. Itse tervehdyskin kuuluu siellä niin sydämmelliseltä. Ja sitä seuraa kohta monenlaiset kohtelijaisuuden osoitteet. Talonväki auttaa vierasta riisumaan turkin päältään, häärää hänen ympärillään mikä missäkin avunteossa.

Tällä tavoin joudutaan kohta ihan keskelle asemaa. Kysymyksiä ja vastauksia oikein satelee. Hetkisen kuluttua saapuu pirttiin naapuritalonkin väkeä. Hekin ovat uteliaita vierasta näkemään. Onhan se "kädehinen proasniekka" [käsiltä oleva huvitus], hauskaa vaihtelua salokylän yksitoikkoisessa, jokapäiväisessä elämässä.

Raja-Karjalan kansan miellyttäviin puoliin kuuluu vieraanvaraisuus. Kansa osoittaa sitä suuressa määrässä omassa keskuudessaan.

Maanteiden varsilla on siellä täällä taloja, joissa rahtimiehet vanhan tavan mukaan ovat tottuneet matkoillaan poikkeamaan. Sellaisessa rahtimiesten korttieri-talossa ei isäntäväki saa yöllä eikä päivällä rauhaa. Olen usein ihmeekseni ajatellut, koska he oikeastaan lepäävät. Tästä huolimatta eivät rahtimiehet maksa mitään yösijasta, eikä sitä vaaditakaan. Emäntä ottaa vaan maksun "kohvista", minkä keittäisi isäntä heinistä ja kauroista, joita myöpi.

Saattaa kyllä olla niinkin, että joku talonisäntä hyötyy salakapakoitsemisesta. Ei se ainakaan yleisenä sääntönä ole, ja tämän kertoja tuntee monta monituista rahtilaisten majataloa, missä ei tuota luvatointa kauppaa harjoiteta eikä koskaan ole harjoitettu.

Wielä selvemmin astuu tämä kansan vieraanvaraisuus näkymiin suurella salolla tukinhakkuussa eli "parren leikkuussa", niinkuin Itä-Karjalassa sanotaan. Hirsimetsään kokoontuu silloin paljon miehiä hevosineen. Läheiset talot ovat öiseen aikaan täpösen täynnä väkeä. Miehiä makaa laattialla ja joka paikassa, missä maan vähänkin voipi unta ottaa.

Tietysti tämä suuresti häiritsee talonväen rauhaa. Mutta maksua ei oteta yösijasta, vaikka tätä menoa kestää useampia viikkokausia. Ainoa hyöty on hevosen rehun myöminen, mutta vähän sitäkin liikenee. Tarpeena menee talossakin.

Karjalaisen luonteen epämiellyttävin puoli on epäluotettavaisuus. Hän on herkkä lupaamaan, mutta hidas täyttämään. Welkaansa hän ei maksa määräajalla, vaan odottaa siksi kunnes hänet oikeuteen manataan. Tämä tapa on jo niin juurtunut kansaan, ett'ei sitä enää pidetä minään häpeänä.

Karjalaisen on yleensä vaikea käsittää, että kauppaa voidaan käydä sekä ostajan että myöjän kummanpuoliseksi hyödyksi. Toisen tai toisen siinä täytyy joutua tappiolle, sehän on selvä asia. Onhan jokaisella silmät päässä, käyttäköön niitä, ett'ei tule kaupoissaan petetyksi. — Hevoskaupassa liiatenkin. Siinä se nyt kerrassaan kuuluu asiaan kehua tavaraansa paremmaksi kuin se on. Mutta näkyyhän tuo olevan tapana muuallakin, ei vaan Karjalassa.

* * * * *