Part 2

Wärtsilän tehdas maksaa vuosittain ulos noin 711,000 markkaa työpalkoissa, raaka-aineiden ostoon y.m. Tuhansille ihmisille hankkii se välitöntä työtä tai välillistä ansiota. Suurin osa tehtaan tuotteista, takkirautaa ynnä terästä, on, epäedullisista tullisuhteista huolimatta, viety Wenäjälle. Walmiiksi valetut ja taotut tavarat myödään enimmäkseen omassa maassa.

Wärtsilän tehdas on niinkuin pieni kaupunki. Työväkeä on siinä noin 500:aan ja koko asukasluku nousee noin 900:aan. Tehtaalla on oma kirkkonsa ja kaksi kansakoulua. Työväen henkistä ja aineellista etua edistää tehdasyhtiö kiitettävällä tavalla. Työväellä on siellä kirjastonsa, lukusalinsa, säästö- ja apukassansa.

Karjalan radan valmistuttua koittaa Wärtsilälle varmaankin edullisemmat ajat. Karjalan emäradasta on sivurata vedetty tehtaaseen. — Onnea toivoo jokainen suomalainen tälle mahtavalle suurteollisuuslaitokselle, joka Karjalan takamailla satoja koteja elättää, tuhansien kansalaisten toimeentuloa turvaa.

Merkillisimpiä paikkoja Karjalassa on Pitkänrannan vaskikaivos. Se sijaitsee Impilahden pitäjän itäkulmalla, aivan Laatokan rannalla. Wuonna 1810 havaittiin ensi kerran, että vaskimalmia löytyi Pitkänrannan vuorissa. Tämä löytö ei kuitenkaan herättänyt sen suurempaa huomiota, sillä asiantuntijat selittivät, ett'ei louhostyö kannattaisi. Neljä vuotta myöhemmin ruvettiin kuitenkin malmia louhomaan, mutta työ seisahtui pian tarpeellisen yrittelijäisyyden ja pääoman puutteessa.

Wuonna 1820 joutui Pitkäranta englantilaisen Lionel Lukin'in haltuun. Hän valtasi sen ynnä 13 muuta malmiaihetta Impilahden ja Suistamon pitäjissä. Lukin oli tarkasti tutkinut näiden seutujen kivennäisluontoa. Hän oli siellä löytänyt vaskea, tinaa, hopeanpitoista lyijyä, sinkkiä ja grafiittia. Toivoi kivihiiliäkin löytyvän.

Wuonna 1821 teki Lukin hallitukselle ehdoituksen Pitkänrannan malmirikkauksien käyttämisestä. Oli muodostettava suuri yhtiö, joka toimisi hallitsijan erityisen suojeluksen alaisena. Yhtiön pääoma oli kerrassaan laitettava hyvin suureksi, yhdeksi miljoonaksi ruplaksi, jaettuna 1,000 ruplan osakkeihin. Yhtiö saisi omistusoikeuden kaikkiin malmiaiheisiin kuuden peninkulman laajuisella alalla ynnä täyden käyttöoikeuden kaikkiin tällä alueella oleviin vesistöihin ja halkometsiin. Liikevoittoa kuvaili Lukin erittäin edulliseksi: "vähintäin 25 prosentiksi, varmaankin 50:si, luultavasti 100:si, mutta mahdollisesti 500 prosentiksi pääomasta." Hallitus suostui Lukinin pyyntöön ja antoi hänelle nuo anotut etuoikeudet. Mutta tuosta suuresta yhtiöstä ei kuitenkaan tullut mitään. Ei näet saatu tarpeellista osake-pääomaa kokoon. Lukin sentähden menetti oikeutensa, kun ei työtä voitu panna alkuun.

Tällaisessa lepotilassa oli sitten Pitkänrannan kaivos 11 vuotta, kunnes sen uudestaan valtasi eräs Omeljanov niminen venäläinen. Hän alkoi oikein todenteolla vuorta louhoa ja käytti siihen koko omaisuutensa. Mutta syystä tahi toisesta ei hänkään menestynyt ja luopui yrityksestä, tehtyään vararikon. Pitkänrannan kaivos myötiin julkisella huutokaupalla ja joutui Impilahdesta kotoisin olevalle Judin nimiselle talolliselle. Hän möi sen vuorostaan kaivoksen entiselle työnjohtajalle Joffriaud'ille. Wuonna 1879 joutui Pitkäranta nykyisille omistajilleen, ruotsalais-venäläiselle pankkiirifirmalle Meyer & Winberg'ille.

Näin oli Pitkänrannan kaivos kulkenut kädestä käteen. Jokainen sen omistajista oli jatkanut edeltäjänsä työtä, mutta ei kukaan ollut siinä oikein onnistunut. Suurimpana haittana oli ollut riittävän liike-pääoman puute. Wasta nykyisten omistajiensa käsissä on Pitkäranta tullut suureksi teollisuuslaitokseksi, joka käyttää satoja ihmisiä palveluksessaan.

Pitkänrannan kaivoksesta saadaan etupäässä vaskea, mutta myöskin vähemmässä määrässä tinaa ja hopeata. Tämän lisäksi löytyy siellä kätkettynä maan poveen mitä erilaisimpia metalleja ja mineraaleja. Siellä on sinkkiä, lyijyä, grafiittia, rikkikiisua ja monenlaatuisia kauniita mineraalikiteitä, niinkuin punaisia granaatteja, läpikuultavia, vesikirkkaita vuorikristalleja j.n.e. Kaivos-alueella löytyy useampia kaivoksia. Syvin niistä johtuu 600 jalkaa maanpinnan alle.

Ennenkuin uutta kaivotta ruvetaan tekemään, täytyy tietysti ensin tutkia, missä ja kuinka malmisuonet kulkevat. Tämä tapahtuu omituisella tavalla, n.s. timanttiporan avulla. Porana käytetään rautaputkea, jonka alareunaan on kiinnitetty timantteja. Timantin edessä ei kestä kallio enempää kuin pehmeät maakerroksetkaan. Kun pora pannaan pyörivään liikkeeseen, syöpyy rautaputki tuota pikaa vuoren sisään. Kun se on uponnut oman mittansa, kierretään sen päähän toinen, samanlainen putki ja tällä tavalla voidaan sitten jatkaa vaikka satoja jalkoja alaspäin. Rautaputkiston onttoon sisustaan jääpi tietysti sydän osoittamaan sen vuori- tai maakerroksen laatua, jonka läpi pora kulloinkin on kulkenut. Woidaan siis nähdä niinkuin kartasta ainakin, minkälaatuista on maan sisusta sillä tai sillä syvyydellä.

Kun viimein on malmisuoni löytynyt, niin tutkitaan sen suunta, laajuus ja paksuus uusilla porauksilla. Wasta näiden valmistavien toimien jälkeen alkaa varsinainen kaivostyö. Louhominen tapahtuu dynamiitilla. Jos malmisuoni on syvemmällä, täytyy vuorta särkeä hyvinkin kauan, ennenkuin päästään malmiin käsiksi. Uutta kaivosta tehtäessä täytyy menetellä varovaisesti ja määrätyn suunnitelman mukaan. Täytyy näet jättää tarpeeksi paljon ja tarpeeksi vahvoja tukipylväitä louhosholvien kattoja kannattamaan. Itse kaivos on jaettu moneen osaan ja kerrokseen. Eri kerroksia yhdistää toisiinsa aukot ja kapeat käytävät.

Tuntuu niin omituiselta, kun ajaen lähestyy Pitkänrannan tehdasta, ja kyytimies sanoo, että nyt sitä jo kuljetaan ontolla maanpinnalla. Tuolla synkässä syvyydessä, satoja jalkoja maantien alla, työskentelee himmeiden lamppuliekkien valossa ahkera ihmisparvi, loitsien esiin maanemän rikkauksia. Ja täällä ylhäällä paistaa niin kirkkaasti Luojan lämmin päivä, taivaan laki näyttää niin kauniin siniseltä ja ruohoinen tienvieri niin eloisan viheriältä.

Saavuttuamme perille, koetamme tietysti päästä kaivoksia katselemaan. Meille annetaan joku työnjohtaja oppaaksemme ja tämä viepi meidät siihen paikkaan, mistä on sopivinta laskeutua alas syvyyteen. Warovaisinta on sitä ennen pukea toiset, huonommat vaatteet päälleen, sillä kovasti sitä rähjääntyy ja ryvettyy, kaivosportaita astuessa. Opas ottaa tulisoihdun käteensä ja antaa samanlaisen vieraalle. Soihtu on tehty pikkusormen paksuisista tervasliisteistä, jotka ovat toisiinsa kiinnitetyt rautavanteella. Se kestää hyvin toista tuntia, jos sitä pitää pystyisessä asemassa tulenliekki ylöspäin.

Näin varustettuna sitä nyt lähdetään astumaan alas kaivosportaita myöten. Portaat ovat tavallisia tikapuita, joiden astelmat joskus ovat raudasta, mutta enimmäkseen puusta tehdyt. Tikapuut kulkivat ainakin siinä kaivoksessa, jota tämän kertoja kävi katsomassa, aivan kohtisuoraan alaspäin. Kymmenisen sylen perästä saavutaan pienelle, puiselle lavalle, jonka sivulta aukeaa toinen aukko, johtaen seuraavaan kaivosholviin. Tästä aukosta tullaan samanlaisia tikapuita pitkin kolmannelle lava-alustalle, sieltä neljännelle j.n.e., yhä alaspäin pilkko pimeässä syvyydessä. Tulisoihdukkaan eivät valaise kuin lähintä ympäristöä.

Astuminen noita kohtisuoria tikapuita myöten on hieman vaikeata. Ensiksikin täytyy kaiken aikaa kiivetä vaan yhden käden varassa, kun tulisoihtu on toisessa kädessä. Toiseksi ovat tikapuiden astelmat aivan paksussa, tahmaisessa savivellissä, sillä ilma alhaalla kaivoksessa on kosteata ja vettä tippuu lakkaamatta kattoholveista ja tihkuu seinien raoista. Täytyy olla hyvin varoillaan astuessa, ett'ei luiskahda, sillä silloin voisi suistua tiesi kuinka syvälle ja murskaantua. Toisiin kaivoksiin on pääsö helpompi, niihin kuin johtaa oikeat rappuportaat tai hinauslaitokset. Eräissä kohdin hinaavat työmiehet itsensä alas suurissa tynnöreissä.

Kaivoksissa on ilma kylmänviileätä. Sormet oikein pyrkivät kohmettumaan. Erittäin mahtavalta ja juhlalliselta kuuluu dynamiittilaukaus tuolla alhaalla. Kumea ääni jyskää kuin kovin ukkonen holvista holviin, käytävästä käytävään. Koko kaivos tärisee. Joskus sattuu kivilohkare irtautumaan jonkun holvin katosta tai seinästä ja silloin on hengenvaara lähellä alla olijoille.

Kaivoksen pohjalla kulkee rautainen kiskotie louhotun malmin kuljettamista varten nostoaukolle. Malmivaunut työnnetään kiskoja pitkin miesvoimalla. Louhostyössä ilmestyy tietysti hyvin paljon kelpaamatontakin tavaraa. Nämä malmista köyhät kivet pannaan erikseen ja kuljetetaan sellaisiin käytäviin, joissa ei enää louhota. Käytävät täytetään kattoaan myöten ja suuret onsikohdat saadaan siten täyteläisiksi ja kestäviksi kannattamaan ylempänä olevien kerroksien raskasta painoa. Joka kaivoksessa löytyy edelleen pumppulaitoksia, jotka lakkaamatta ovat käynnissä. Tämä on välttämätöntä, sillä muuten täyttyisi kaivos pian vedellä. Pumppulaitosta käytetään maan päällä olevien höyrykoneiden avulla.

Maanpinnalle nostettu malmi lajitellaan ensin tarkasti, jotta saataisiin köyhimmät kivimöhkäleet pois eroitetuiksi. Kelpaava malmi viedään sitten valssilaitokseen. Wahvojen teräsvalssien välissä musertuvat kovat kivimöhkäleet aivan kuin olisivat sokuripaloja vaan ja muuttuvat jauhoksi. Tämän jauhon sekaan survotaan keittosuolaa.

Tämän perästä alkaa kelpaavan, puhtaan metallin eroittaminen malmijauhosta. Se tapahtuu osaksi tulen avulla, osaksi monimutkaisten kemiallisten prosessien kautta. Emme huoli tätä menettelyä tarkemmin seurata. Se vaan mainittakoon, että malmijauho pannaan suuriin, hapoilla täytettyihin ammeisiin, joissa puhdas metalli vähitellen erkanee niistä aineista, joihin se on ollut yhdistettynä. Tähän liuentamiseen käytetään muun muassa rautaa. Pitkänrannan tehdas ostaa sentähden vuotuisesti suuret määrät romurautaa.

Kun puhdas metalli viimein on eroitettu, jäävät muut aineet tähteinä jälelle. Nämä kuonatähteet eivät sentään joudu hukkaan, vaan niitäkin käytetään. Sellaista tähdekuonaa on esim. rautakloruuri. Tätä ainetta sisältävä liuos sekoitetaan savella ja seos poltetaan punamullaksi. Pitkänrannan tehdas voipi täten valmistaa niin paljon punamultaa, että sitä olisi koko maamme tarpeeksi. Toisista tähdeaineista saadaan lasia. Pitkässärannassa onkin kaivosteollisuuteen yhdistetty sunrenlainen lasinvalmistus. Tehtaan sulatusuunit voivat tarvittaessa valmistaa 3—4 miljoonaa lasipulloa vuodessa. Tätä viimeksi mainittua tavaraa viedään milt'ei yksinomaan Wenäjälle ja on sillä viime aikoina ollut hyvä menekki.

On muuten hauskaa katsella lasinpuhaltajia, kun he ovat työssään. Pitkässä jonossa seisovat he uuniensa edessä, liikutellen puhallusputken päässä olevaa tulikuumaa, sulaa lasimöhkälettä. Tuossa tuokiossa on pullo valmiiksi puhallettu ja valettu. Pullon ontevuus syntyy näet puhaltamalla, sen ulkomuoto taas erityisissä valimissa. Pieniä poikia, puiset kaukalot käsissä, juoksee edestakaisin lasiuunien edustalla, ottaen vastaan valmiiksi puhalletut ja muodostetut pullot puhaltajilta. Pullot viedään erityiseen kuumaan uuniin, jota vähitellen jäähdytetään. Täten tulevat pullot kestäviksi ja estyvät paikalla särkymästä. Lasin puhaltaminen on raskasta työtä ja vaatii terveitä keuhkoja. Tuskin siinä työssä pitkäikäiseksi pääsee. Tuo tavaton kuumuus uunin ääressä mahtaa olla hirveän rasittava. Aivan tehtaan edustalla löytyykin ryöppykylpylaitos, jossa lasinpuhaltajat kesäiseen aikaan käyvät vilvoittelemassa. Ainakin kerta tunnissa juoksevat he vesisuihkun alle — täysissä vaatteissa ja tamineissa. Läpimärkinä palaavat he takaisin työhönsä ja tuota pikaa ovat heidän vaatteensa rutikuivat. Tätä menoa jatkuu pitkin päivää. Se ei mitenkään saata olla terveellistä. Mutta raataja rahanalainen, ei hän jouda katsomaan, mikä on terveellistä, kun on iso perhe raskaalla työllä elätettävä. Toinen, onnellisemmassa tilassa elävä ihminen käyttää hänen työnsä tuotteita, ajattelematta ja tuntematta palvelevaa veljeä, joka saapi päivän raskauden kantaa, sen hiet kestää.

Pitkänrannan tehdas tuotti v. 1685,456,000 naulaa puhdasta vaskea, 34,400 naulaa tinaa ja 1,220 naulaa puhdasta hopeaa. Tehtaan työväki nousee noin 600 henkeen ja tehdasalueella asuu toistatuhatta ihmistä. On kuin pieni kaupunki konsanaankin. Tehtaalla on oma kansakoulunsa, oma pappinsa, oma lääkärinsä ja oma sairastalonsa. Paljon on siellä ulkomaalaisiakin: ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä.

Kaikesta huomaa, että Pitkäranta jo sijaitsee kansallisuutemme rajamailla.

Pitkärannasta ei ole kuin pieni pyöräys rajalle. Poikkeamme rajan toiselle puolelle, esim. Aunuksen kaupunkia eli "Anuksen linnaa" katsomaan. Tuollainen matka voipi monessakin suhteessa olla hauska ja opettavainen.

"Anuksen linnu" sijaitsee noin 60 kilometria Suomen rajalta. Sinne vievä maantie kulkee tasaista hiekkakangasta myöten. "Doroga" [tie] on pehmeä ja pölyinen, kerrassaan luonnonvoimien vallassa. Ei "kohenneta" [korjata] niinkuin Suomen puolella. Luonto on aivan toisenlainen kuin Suomessa. Ei missään näy noita jyrkkiä, metsärinteisiä vaaroja, jotka tekevät Sortavalan ja Impilahden maisemat niin kauniiksi. Ei myöskään näy mitään saaristoa. Rannasta aukeaa kohta Laatokan aava ulappa.

Aunuksen kaupunki sijaitsee keskellä viljavaa tasankoa, jota sanotaan "Anuksen augiekse." Tämän tasangon halki juoksee kaksi pientä jokea: Mägreän ja Yllösenjoki. Noin parikymmentä kilometriä Laatokasta yhtyvät ne n.s. Alvoshen-joeksi. Tässä niiden yhtymäpaikassa on "Anuksen linnu."

"Anuksen augie" on tiheimmin asuttu seutu koko Wenäjän-Karjalassa. Siellä on kylä kylän vieressä, ett'ei niiden välillä ole kuin neljännes, korkeintaan puoli kilometriä. Rakennukset noissa kylissä ovat pyöreistä hirsistä, enimmäkseen tuota Wenäjän-Karjalassa tavallista mallia.

"Anuksen linnu" ei suuresti eroa ympäristön maakylistä. Senpävuoksi onkin, siinä missä kaupunki alkaa, pystytetty patsas ja siihen kiinnitetty puutaulu, jossa venäjänkielellä ilmoitetaan, että tässä se nyt on Aunuksen kaupunki. Taulu on siis samalla jonkunlaisena Vaedeker'inä eli matkaoppaana, sillä siinä ilmoitetaan muun muassa sekin seikka, että kaupungissa on noin 150 taloa ja asukkaita noin 700 vaiheilla.

Kaupungissa ei huomaa merkkiäkään asemapiirroksesta. Kadut, eli paremmin sanoen, ajotiet kulkevat ilman mitään järjestystä ja niiden varsille ovat talot rakennetut, noin sikin sokin vaan, pääty kadulle päin. Julkisista rakennuksista mainittakoon kolme venäläistä kirkkoa, joista yksi kivinen, sotaväen kasarmi, vankila eli "tyrmä", sairastalo ja kaupungin koulutalo. Lutherinuskoisilla suomalaisilla on täällä pieni rukoushuone.

"Anuksen linnan" varsinaiset asukkaat eli "rahvas" ovat järjestään karjalaisia. "Herrat" eli virkamiehet ovat venäläisiä.

"Rahvas" puhuu "Livvin kieldy", s.o. Aunuksen-Karjalan murretta. Kauppiaatkin käyttävät omassa keskuudessaan tätä kieltä. Kaikki osaavat he kuitenkin venäjänkieltä, ken paremmin, ken huonommin.

"Herrat" eli säätyläiset puhuvat keskenään venäjää. "Maltetah i herrat livvikse paishta." [Herratkin osaavat puhua Aunuksen-Karjalan murretta.] Ei auta muu kuin malttaminen näin suomalaisen väestön keskuudessa. "Herroja" ei muuten ole paljon. Heistä mainittakoon tietysti ensimmäisenä kaupungin poliisimestari eli "ispravniekka." Kunnia sille, jolle kunnia tulee. Sitten seuraa luettelossa muutamia upsierejä, pari lääkäriä, posttmestari, "golova" eli kaupungin valtuuskunnan esimies, papit ja koulumestari.

Elämäntavat ovat yksinkertaisia. Kaupungin porvarit eli "rahvas" elävät kerrassaan samaa elämää kuin ympäristön talonpojat. Hyvin suosittuna teollisuutena on heillä vesirinkelien leipominen. Näitä rinkeliään kuljettavat "Anuksen linnan" asukkaat suuret määrät Suomen puolelle markkinasta markkinaan.

Säätyhenkilöiden seurustelutavat ovat yhtä yksinkertaisia. Pistäytään milloin toisen, milloin toisen luo pakinoimaan päivän tapauksista, ilmasta y.m. — Andrej Petrovitsch on ostanut itselleen uuden turkin, Iivan Stepanovitsch vaihtanut vanhan hevosensa uuteen ja parempaan. Ja siinä se menee pieni viinaryyppykin mukiin puheen jatkona noin aamusta päivin. Iltaa istutaan vhistipöydän ääressä.

Kirjapainoa ei löydy, ei sanomalehtiä, ei päivän polttavia kysymyksiä eikä puolueita. Teknillisten keksintöjen alalla ovat "Anuksen linnan" asukkaat tänä höyryn aikakautena käyttäneet hyväkseen ainoastaan tuon perin venäläisen keksinnön "samovaarin."

Palaamme takaisin rajan yli. Tulemme Sortavalan kaupunkiin.

Sortavala on Suomen puoleisen Raja-Karjalan henkisenä ja aineellisena keskuksena.

Kaupungilla on kaunis asema Laatokan rannalla. Sen vastapäätä oil suuri Riekkalan saari korkeine vuorineen. Mannermaankin puolella kohoaa useampia vuoria ja niiden välissä on pieniä järviä: Airanne, Hympylän- ja Liikolanjärvet. Wakkolahti jakaa kaupungin kahteen osaan: vanhaan, jota tavallisesti nimitetään "Kaupungin puoleksi", ja uuteen eli "Kymölän puoleen." Niitä yhdistää toisiinsa pitkä kävelysilta. Uuden kaupunginosan luonnollisena jatkona on Kymölän seminaarin alue koulurakennuksineen.

Sortavalan kaupunki on "niitä esivallan pienimpiä." Siinä on vaan 1,300 asukasta. Rakennustapa on samanlainen kuin maamme muissakin pikkukaupungeissa. Wähänkin varakkaammilla perheillä on koko talo omassa hallussaan. Talon yhteydessä on tavallisesti pieni puutarha tai ainakin vähän istutuksia. Julkisista rakennuksista mainittakoon kaupungintalo. Se on hyvin sievä, tunnetun rakennustaiteilijamme Sjöström'in piirustuksen mukaan rakennettu. Siinä löytyy pieni historiallis-kansatieteellinen museo, johon on koottu Itä-Karjalan muinaisuutta ja nykyistä kansanelämää valaisevia esineitä, muun muassa muutamia satoja kivikauden aseita ja työkaluja.

Kaupungin laidassa on Wakkosalmen puisto. Yhdeltä puolelta rajoittaa sitä puoliympyrässä Airanteen järvi, toisella puolella pieni Wakkojoki, jota myöten viimeksi mainitun järven vesi laskee Laatokkaan. Kaunis Kuhavuori sijaitsee osaksi puiston alueella. Sieltä on erittäin kaunis näköala. Itäisellä ilmansuunnalla kohtaa silmä laajan, keskeytymättömän metsämaiseman, jota korkeat vuoret etäällä reunustavat. On kuin seisoisi Raja-Karjalan salojen kynnyksellä ja Kirjavalahden vaaroilta nouseva kaskensavu tekee mielikuvituksen vielä täydellisemmäksi.

Kuuluu kimakka vihellys, joka silmänräpäyksessä muuttaa tunnelman toisenlaiseksi. Waistomaisesti kääntyy silmä ääntä hakemaan ja näkee, kuinka höyryveturi kiitää tekosärkkää pitkin Wakkolahden poikki, pitkä jono tavaravaunuja perässään.

Siellä se nyt on Karjalan rata, tuo kauan kaihottu, hartaasti toivottu! Tuokoon se uutta vireyttä Karjalan takamaille, vilkkaampaa henkistä yhteyttä muun Suomen kanssa!

Sortavala on tärkeä koulukaupunki. Paikkakunnan suurin oppilaitos on Kymölän opettajaseminaari. Seminaarin edelläkävijänä oli n.s. Siitosen koulu, jonka puolisot Herman ja Elisabet Hallonblad perustivat Kymölä nimiselle maatilalleen lähelle Sortavalan kaupunkia.

Siitosen koulu alkoi toimensa v. 1864 ja jatkoi sitä hyvällä menestyksellä vuoteen 1880. Se oli jonkinlaisena kansakoulun ja kansanopiston välimuotona. Opettajavoimat olivat erittäin hyvät ja oppilaita oli runsaasti.

Myöhemmin heräsi Siitosen koulun perustajissa ajatus, että heidän koulunsa oli muutettava opettajaseminaariksi. He tarjosivat koko Kymölän suuren maatilan ynnä 360,000 markan pääoman Suomen valtiolle, jos valtio ottaisi perustaakseen opettajaseminaarin Sortavalaan. Wuoden 1879 valtiopäivillä ottivat Waltiosäädyt tarjotun lahjan vastaan ja Karjala sai seminaarinsa. Uusi oppilaitos alkoi toimensa v. 1880 ja Siitosen koulu lakkasi.

Sortavalan seminaarin merkitystä on tarpeetonta kuvata suomalaiselle lukijalle. — Paitsi seminaaria on Sortavalassa tätä nykyä olemassa kuusiluokkainen suomenkielinen tyttökoulu, viisiluokkainen, suomenkielinen poika-lyseo, merimieskoulu ynnä kutoma- ja käsityö-koulu, jotka kaikki nauttivat valtioapua.

Sortavalassa tehdään paljon ja innokasta työtä Raja-Karjalan kansan kohottamiseksi. Ja kansan taajat rivit alkavat jo tuota työtä huomata, alkavat käsittää sen tekijöitä luotettaviksi ystävikseen.

Sortavala ja "Anuksen linnu" ovat kaksi vanhaa, perin karjalaista pikkukaupunkia. Ja kuitenkin ovat ne niin erilaisia.

Mistähän sekin tulee?

Toinen Luku.

Salomailla.

"Metsän onni, metsän Osmo Pane juoni juoksemahan Näillä mailla, manterilla, Näillä miehen metsimailla, Näillä harhoilla saloilla. Laske vilja valloillehen Lapin haaran hartiasta, Poikki Pohjolan joesta, Sivuts' on Imandron järven",

Mysysvaaran Petrin peuranvirrestä.

Itä-Karjalan saloperukka, "Rigie." Hirsikuusikko. Itikat. Hongikkokangas. Kulo. Suo. Porrassilta. Raja-Karjala, metsästäjän luvattu maa. "Uumenet" salojärvien rannoilla. Heiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä, jossa joutsenet munivat, hanhi pojat hautelevi. Oravan- ja näädänjahti. Peura ja peuranajo. "Ahkivo." "Kondii." Karhunjahti haaskalta. Karhu kaurahalmeella. Karhun kiertäminen. Karhuntappo talvella. "Äijä vähä varain, dai enämbi himotti". "Moakondii" ja muita karhuntaikoja. "Moahaldii" Rettelöitä karhunkiertämisessä. Ignoi Wornanen ja hänen poikansa. Ilveksenhiihto. Hukanajo. Koirat. "Talukkoa perttjih, mäne tiijä koirat syvväh." Päivän kuulan koittaessa.

Jos siirrymme pohjoisen Laatokan rantavyöhykkeestä koilliseen päin, niin tulemme Itä-Karjalan salomaille. Salmin, Suistamon, Korpiselän, Suojärven ja Ilomantsin pitäjät muodostavat tämän salomaan. Eteläinen osa Salmia, joka ulottuu Laatokan rantaan, ja läntinen osa Suistamoa ovat kuitenkin verrattain tiheään asuttuja.

Asutus varsinaisilla salomailla on yhtä harvaa kuin Lapin rajoilla, parhaastaan yksi ainoa asukas neliökilometrillä. Maa on enimmäkseen suoperäistä, toisin paikoin karua kangasta, metsäistä ja vaikeasti viljeltyä. Huomattava ominaisuus näiden seutujen vesistöissä on jokivesien paljous. Järviä kyllä löytyy, mutta ei läheskään niin paljon kuin on tottunut Savossa ja Hämeessä näkemään. Vedenjakajana on Salpausselkä. Sen länsi- ja eteläpuolella olevat vedet laskevat osaksi Saimaan vesistöön, enimmäkseen Laatokkaan, mutta itäpuoleiset juoksevat Äänisjärveen.

Metsä on suo- ja louhiperäisillä mailla parhaastaan kuusikkoa. Toisin paikoin kasvaa kuusikko tavattoman tiheäksi pensastoksi. Puut ovat siinä vaan parin sylen korkuisia, käsirvarren paksuisia. Ne seisovat niin taajassa, että estävät toisiaan kasvamasta. Tämä on rajalaisen kielellä "rigie." Ken on talvisella metsäretkellä tällaiseen rikeikköön joutunut, tietää kyllä pahaan paikkaan joutuneensa. Ei tahdo millään siinä suksimies päästä kulkemaan. Matalammat kuuset ovat paikka paikoin yhtenä läpinäkymättömänä lumimuurina latvasta alaoksiin asti.

Toisin paikoin on metsä hirsikuusikkoa. Siellä täällä kohoaa kuusien keskellä solakka koivu tai haapa, jonka heleänvehreät lehvät kesällä ovat silmälle vaihtelevana viihdykkeenä. Saadakseen valoa, täytyy täällä lehtipuiden kasvaa hyvin pitkiksi, vartaloltaan ovat lie oksattomia ja vasta latvapäistään alkavat haaraantua. Tällaisessa metsässä, jossa puut saavat kasvaa raivaavaa ihmiskättä kokematta, kunnes ne joko vanhuuttaan tai salaman iskeminä kaatuvat maahan, tapaa oikein kasvikunnan jättiläisiä.

Ilma on "näreriegiessa" kostean viileätä, ja niukasti pääsee tänne päivänvaloa tunkeutumaan. Tyyni hiljaisuus vallitsee. Lentoon hajaantuvan pyynparven pyrinä ei pitkäksi aikaa hiljaisuutta häiritse. Jonkun sekunnin perästä on pyrinä tauonnut ja pyyt istuutuneet läheisiin puihin. Etäällä kuuluu vaan palokärjen yksitoikkoinen kalkatus kelon puun kylkeen.

Mutta jos kulkija väsyneenä vaan vähäksikin aikaa istahtaa mättäälle, kuusten siimekseen, niin kuulee hän ympärillään hiljaista, tinajavaa ääntä. Yhä varttuvalla voimalla soipi tämä surullinen ääni hänen korvissaan. Hiljaa, mutta varmasti, lähestyy itikkaparvi. Ei aikaakaan, niin on jo ilma harmaana näitä kiusaajia. Niitä istuu niskassa, kasvoissa, käsissä ja joka paikassa, missä vaan eivät vaatteet ruumista suojele. Lehtiviuhkalla voipi hän kyllä hosua vainoojansa loitommaksi, mutta uusia parvia ilmaantuu yhä entisten sijaan, kunnes sitä viimein kyllästyy tuohon epätasaiseen taisteluun ja lähtee vaikka väsyneenäkin liikkeelle.

Karjalan rajalainen suojelee itseään itikoita vastaan muun muassa n.s. "tshakkalakilla." Tämä on kevyt, aivinainen päähine, jonka eteinen, silmäreijillä varustettu reunus naamarin tavoin peittää kasvoja, takareuna niskaa.

Vähitellen muuttuu kuusikko hongistoksi, maanlaatu kuivaksi kankaaksi. Tuntuu niin keveältä hengittää täällä luonnon mahtamassa pylvässalissa. Korkeiden honkien oksattomat rungot eivät himmennä valoa eivätkä rajoita näköalaa. Honka on iloinen puu. Näreessä sitä vastoin on jotain synkkää ja rajoittavaa, joka mieltä ahdistaa.

Kangashongikon pahin vihollinen on kulovalkea. Se syttyy joskus ukkosentulesta, useimmin ihmisten huolimattomuudesta. Salolaisen tottunut silmä ymmärtää kohta, mitä tuo sakea, yksinäinen savupatsas tuolla taivaanrannalla merkitsee.

Metsä palaa!

Wiesti kulkee talosta taloon, kylästä kylään. Ken vaan kynnelle kykenee, rientää kuloa sammuttamaan. Mutta sammuttajia on vähän näin harvaan asutussa seudussa, matka pitkä ja kesähelteisen päivän paahtama kangas rutikuiva. Tuota pikaa on koko kangas tulessa. Alhaalla maanpinnassa kiihdyttävät kanervat, kuivat risut ja jäkälät tulen voimaa. Ylhäällä "puittaa" liekki yhtä nopeasti honganlatvasta honganlatvaan. Kuumuus synnyttää ilmanvetoa ja kipinät ja kekäleet lentävät loitos ilmassa liekin edellä.

Sammuttajat kaatavat puita pitkissä linjoissa, estääkseen tulen leviämistä. Maanpinta raivataan puhtaaksi kanervista ja risuista. Miehet ja naiset hosuvat liekkejä suurilla lehtiluudilla. Ihmisten huuto, kirveiden pauke, liekkien räiske ja kaatuvien puiden jyske kuuluu yhä kovemmalta.

Ell'ei väkeä ole riittävästi, ell'ei kulo satu kulkemaan suurta suota kohden, niin täytyy ihmisten väsyneinä luopua toivottomasta taistelustaan tuhoavaa luonnonvoimaa vastaan. Täytyy varoa sitäkin, ett'ei joudu saarroksiin liekkien keskelle. Kangas palaa laajalti, kunnes rankkasade viimmein tulen sammuttaa.

Ei ole sen toivottomampaa näkyä kuin tuollainen kulovalkean polttama kangas. Kuivuneina luurankoina seisovat siellä kelohongat, muistuttaen tulen hävitystä. Wuosikymmeniä voivat ne pysyä pystyssä, ennenkuin viimein lahoavat ja äkillinen rajuilma kaataa ne maahan. Havumetsän sijaan alkaa ensin syntyä lehtimetsää. Ensimmäiset koivut ja haavat näyttävät niin surkastuneilta, rosopintaisilta. Palanut maa ei anna niille tarpeeksi ravintoa. Aikojen kuluessa lihoaa kuitenkin maaperä ja luonnon ikuisesti synnyttävä voima tasoittaa kaikki entiselleen.

Kankaan takana aukeaa avara, laakea suo. Monta kilometriä kestää suota ja yhä vaan suota. Punertavan sphagnum-sammaleen peittämässä suomudassa kasvaa harvassa, ruskeanhelpeistä, karkeata saraheinää, pursuja ynnä korttelin, parin korkuisia vaivaiskoivuja ja pajupehkoja. Harvassa, ikäänkuin kurjaa ulkomuotoaan surren, seisovat monen sylen päässä toisistaan surkastuneet suopetäjät, näyttäen oikein jättiläisiltä vaivaiskoivujen ja pajupehkojen rinnalla. Suopetäjä kasvaa noin sylen, parin korkuiseksi, käsiranteen vahvuiseksi, mutta keskeytyy kasvussaan ja kuivuu viimein kokonaan. Kuivat, havuttomat karahkat tekevät suomaiseman vielä kolkommaksi.

Ihmiskättä ja kulttuuria muistuttaa rahkasuon yli suorassa linjassa johtuva porrassilta. Sylen pituisia parrenpäitä on sotkettu poikkipuolin vierekkäin vetelään maahan. Hevosella ei sellaisella kapulasillalla voi kulkea muuta kuin ratsain. Tavarat, jos sellaisia on, "sovitetaan säkkeihin" eli "hoavoloihin" kahden puolen hevosen selkää, niin että kumpaisessakin säkissä on yhtä raskas paino.

Näin kuljettivat suojärveläiset vielä vuosikymmen sitten kesäiseen aikaan jauhotarpeensa Aunuksen Petroskoilta. Näin kulkee salolainen vieläkin kylästä toiseen. Hevoset Raja-Karjalassa ovat hyvin tottuneet porrassiltoihinsa. Warovasti tunnustaa hevonen ensin kaviollaan sotkuportaan kestävyyttä, ennenkuin se koko ruumiinsa painolla siihen astuu.

Wanhassa porrassillassa painuvat sotkuportaat aikaa myöten suon pintaa syvemmälle. Täten syntynyt uoma täyttyy pitkien sateiden perästä reunojaan myöten vedellä ja koko silta näyttää kaukaa katsellen pitkältä, välkkyvältä vesiojalta. Hevoselta kysytään silloin vielä suurempaa varovaisuutta, liukkailla ja näljäisillä portailla astuessa.

* * * * *

Raja-Karjalan saloperukka on metsästäjän luvattu maa. Täällä herättää hänen intoaan viljalti löytyvä metsänriista, täällä viehättää häntä jylhä erämaan luonto.

Ajatuksiisi vaipuneena astut pyssy olalla hirsikangasta. Loitompana juosta häärii pieni, harmaan hallahtava, pystykorva, teräväkuono Härmi koira. Äkkiä kuuluu koiran kimakka haukunta tuolla etäämpänä. Sinä kavahdat ajatuksistasi. Waistomaisesti tempaat pyssyn käteesi ja lähdet rientämään sinne, missä, kaikuu koiran haukunta. Yhä kimakammin soipi tämä mieluinen ääni korvissasi, aina vaan samasta paikasta. Siitä tiedät koiran puussa istuvaa lintua haukkuvan.

Jo saavut lähemmäksi, ja tuossa kelohongan katalatvassahan istuu koppelo, käännellen päätään ja tarkasti seuraten koiran liikkeitä. Läheisiin puihin ovat nousseet poikaset, tyrmistyneet oksien juureen, puun runkoa vasten.

Kot! kot! kot! kuulun koppelon ääni kelohongan latvasta!

Jo olet ampumamatkan päässä ja laukaiset pyssysi. Ylt'ympäri toistaa kumea kaiku pyssyn pamauksen. Se kiireilee kunnaasta kunnaaseen, kunnes se vihdoin yhtyy salon honkien huminaan.

Mutta alas korkeudestaan sortuu metso. Se paukahtaa oksalta oksalle, lamaa altansa hienot, kuivuneet risut ja tömähtää viimein mättäälle puun juurelle. Siellä istuu jo kahdella jalalla Härmi saalistaan odottamassa. Wihasesti iskee se siihen hampaansa, kunnes itse saavut paikalle ja kiellät koiraa lintua ravistelemasta.

Suuren salon järvet ovat, kuten arvatakin sopii, vesilinnuista hyvin rikkaita. Salolainen ei siitä riistasta paljon välitä. Sotkia pitää hän kuitenkin kanoinaan ja munittaa niitä omituisella tavalla. Sotka näet tekee pesänsä lahopuiden koloihin. Tätä seikkaa käyttää salolainen hyväkseen. Salojärvien rannoilla kasvaviin puihin riipustaa hän keinotekoisia sotkanpesiä eli n.s. "uumenia".

Kun sotka on laatinut pesänsä uumeneen ja muninut sinne munasarjansa, niin korjaa uumenen omistaja munat haltuunsa. Luulisi sotkan tästä pelästyvän eikä enää toista kertaa munivan niin rauhattomaan paikkaan. Eipä niinkään. Se tulee uudestaan ja munii uuden munasarjan, kunnes tämän käy samoin kuin edellisenkin. Wiimein annetaan toki sorsan rauhassa muniaan hautoa, sillä muuten rupeaisivat linnut koko järveä karttamaan ja uumenen omistaja kadottaisi kanansa.

Heiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä pesivät _hanhi_ ja _joutsen_. Hanhi se on oikein erämaan lintu. Sen kimakka ääni kuuluu keväällä niin kolkolta suurella, autiolla suolla.

Joutsenia tapaa jo Korpiselässa, yleisemmin Suojärvellä ja Ilomantsissa, Aunuksen Karjalassa sitäkin yleisemmin. Tämä viisas ja arka lintu rakentaa pesänsä luopääsemättömille rahkasoille, suosilmien rannoille. Ei henno metsämies oikein tätä kaunista lintua ampua, vaikka pääsisi hiipimäänkin ammuntamatkan päähän. Eivät salolaisetkaan juuri henno joutsenta ampua. "Anna uibi salojärven kukkehennu."

_Oravanjahti_ on eräinä vuosina metsästäjille hyvänä ansiolähteenä. Toisin ajoin ei näitä eläimiä löydy kuin nimeksi vaan. Oravamiehellä on aina kirves mukanaan, kun hän kulkee salolla. Sattuu näet usein, ett'ei ammuttu otus putoakaan puusta alas, vaan jääpi oksalle riippumaan. Silloin hakataan puu armotta maahan, olipa miten suuri tahansa.

Suurella salolla näkee usein komeita honkia ja näreitä, parasta hirsipuun lajia, joita oravamiehet ovat kaataneet. Tuntikauden on siinä mies pienellä kirveellään honkaa nalkuttanut, saadakseen käsiinsä oravan, jonka nahka korkeintaan on 25 pennin arvoinen. — Se on sitä salolaisten kansallistaloutta.

Oravan pahin vihollinen on näätä. Sukkelasti puittaa se honganlatvasta honganlatvaan, vielä vikkelämmin kuin orava. Entiseen aikaan, kun näätiä oli enemmän ja niiden nahat paremmassa hinnassa, kuljettivat hiihtomiehet aina verkkoa kerallaan metsästysretkillään. Näätä pakenee mielellään louheen tai lumenalaisiin ryteikköihin, koirien sitä ahdistellessa. Sellainen paikka piiritettiin tuota pikaa verkolla, joka pystytettiin lumeen pistettyjen keppien varalle seisomaan. Suksensauvalla tai pitkällä vavalla sohrattiin eläin ulos piilopaikastaan, takertui verkkoon ja tapettiin.

Tunnetuilla Wornas-veljeksillä esim. on aina näädänverkko pussissa, kun he kiertelevät saloja eräretkillään. Takavuosina onnistui se pyynti heille joskus erittäin hyvin. Saivat toisinaan toistakymmentä näätää talvessa.

Itä-Karjalan salomailla löytyy monta eläinmuotoa, joita ei tavata samalla leveysasteella muualla Suomessa. Niinpä esim. peura ja sen pahin vihollinen ahma.

Korpiselän, Ilomantsin ja Suojärven suurilla rämeillä ja jäkäläkankailla asuu kesät talvet peuroja. Poastarven saloa Korpiselässa ja Shemeikan saloa Suistamon, Suojärven ja Korpiselän kulmauksessa mainittiin ennen hyvinä peuramaina. Wanhat metsämiehet kertovat, että Poastarven jäällä toisin ajoin nähtiin satoja peuroja yhdessä karjassa.

Sydäntalven aikana tulee peuroja Laatokan rantamaille, Impilahden ja Sortavalan saaristoon. Meren saarissa ja niemissä on silloin vähemmän lunta ja kalliot kasvavat siellä runsaasti peuransammalta. Walamon saarella löytyy kesät talvet peuroja. Ne ovat sinne jääneet talvella ja vähitellen tulleet puolikesyiksi, kun niitä ei ole hätyytetty.