Part 7

Tekee mieleni kertoa Bloi'un Washasta ja hänen hevoskaupastaan.

Washa asuu Suojärvellä lähellä rajaa. Mies keski-ikäinen, iloinen ja avomielinen, leikkisä puheissaan, sukkela liikkeissään. On oman, pienen konnun omistaja; viljelee sitä kuitenkin siksi nimeksi vaan. Harjoittaa sepän ammattia. Mutta harvoin kuulet vasaran kalsketta hänen hiilihuoneestaan, sillä Washa on ahkera rahtimies, melkein aina matkoilla. Milloin on Sortavalassa, milloin käypi Petroskoilla, milloin taas Wärtsilässä tai jossain Aunuksen puoleisessa pogostassa. Harjoittaa pientä kauppaa näillä matkoillaan, myöpi Seämärven mujetta [Seämärvi, suuri järvi ja samanniminen pogosta Aunuksen Karjalassa; kuuluisa hyvistä mujeistaan] ja konsa mitäkin.

Sattuu joskus pitemmältä oleskelemaan kotona. Netälin viruu oman pirtin pätsillä, toisena jo käypi Karatsalmen rahtia [Karatsalmen rautaruukki Suojärvellä; Wenäjän kruunun omistama], malmia vetää oman pitäjän rautaruukkiin. Ompahan vaan paremman puutteessa se rahti. Ei ole oikein hauskaa, tarjoaa niin vähän vaihtelua ja raskaanlaista on työkin. Toista on, kun pääsee "Sordavalan linnah." Siellä ovat herrat ystävällisiä, pyytävät omaan kamariin istumaan, tupakan tarjoovat, hyvän puheen antavat.

Tämän kertoja on "viikkonen tuttava" Bloi'un Washalle. Joulupyhistä päästyä oli Washan aina tapana tulla Sortavalaan tuomaan viestiä karhunkierroksista. Ne olivat hauskoja matkoja Bloi'usta, sillä hyvänä vieraana häntä silloin pidettiin. Yhdessä sitä sitten lähdettiin Washan hevosella milloin Suojärvelle, milloin Aunuksen puolelle kontioita ampumaan. Washa tosin ei ollut "pishalniekku" [pyssymies], mutta sitä parempi kyytimies. Tuskin löytyi sitä talvitien haaraa Sortavalan ja Petroskoin välisellä taipaleella, jota hän ei olisi tuntenut.

Kerran tuli Bloigu Sortavalaan. Oli kevättalvi, alkupuoli maaliskuuta. Aunuksen Weshkelyksen miehet olivat ampuneet useampia karhuja. Sikäläinen rahvas ei syö karhunlihaa. Tätä käytti Bloigu hyväkseen. Osti halvasta hinnasta karhunlihat, vai lieneekö saanut ilmaiseksi, ja lähti niitä viemään Sortavalaan. Waihtoi mielii iltahämärissä hevosta Weshkelyksen miehen kanssa.

Mutta se hevoskauppa olisi saanut olla kokematta, sillä siinä joutui Bloigu parka pahasti tappiolle. Sai niin laiskan hevosen, ett'ei tolkkua. Ja pahinta oli se häpeä, niin vanhan hevosmiehen tulla petetyksi hevoskaupassa.

Niin, siellä ne nyt Weshkelyksen miehet oman pirtin lämpimässä makeasti nauroivat, kun Bloigu pyryssä ja talvipakkasessa astuen ajaa kihnutti laiskalla hevosellaan Sortavalaan niitä karhunlihoja myömään.

Sortavalassa käynti onnistui kuitenkin mainiosti, se palkitsi kaikki mieliharmit. Karhunlihat menivät hyvin kaupaksi. Saatuaan lihat myödyksi, ajoi Washa korttieritaloonsa, valjasti hevosensa reen edestä ja lähti ratsastamaan sillä pitkin kaupungin katuja.

Näinköhän ei sattuisi hevosen vaihtajaa? Ei näet tohtinut reellä ajaa; arveli, että hevosen laiskuus silloin paremmin pistää silmiin. Ratsupelissä sai sen toki paremmin hyppimään, kun suitsista oikein nyki ja retuutti.

Sattuipas Rautlahen Jaatisen poika vastaan tulemaan.

"Etgö rubie hebuo vaihtamah?"

"Ka mintäi en ruppii", vastasi Jaatisen poika.

Siinä sitä sitten kauppoja hierottiin ja viimein ne päätettiin. Bloigu antoi "valikin" [20 ruplaisen] väliä, noita karhunliha-rahoja, ja sai varman, virkun hevosen.

Ja nytkös sitä kyytiä korttieritaloon, valjasti uuden hevosensa reen eteen, koppoi tavarat korjahansa, maksoi korttierirahat ja sanoi talonmäelle: "jos tulov se Rautlahten Joadisen poigu niidy hevonkauppoloi purgamah, nji sanokkoa, jotta se suojärvelänje jo mänj."

Tämän kaiken kertoi Bloigu illemmällä meillä; missä lieneekään ollut paossa muun osan päivää.

"No mutta Washa hyvä, petostahan tuo on", koetin hänelle selittää. "Eikö sinun nyt sentään ole vähän niinkuin paha mieli ajatellessasi mitä olet tehnyt?"

Washa katsoi minuun hieman kummastellen, niinkuin ei oikein olisi sanojani käsittänyt.

"A tiettävänje-häi on, paha miel-häi rodjiuv, moizel hevol ku kodjih ajav." [Tiettyhän se, kun moisella hevosella kotiin ajaa, niin syntyyhän siitä paha mieli.] — Puhui Jaatisen pojasta.

"No enhän minä nyt sitä Jaatisen poikaa", keskeytin häntä puheessa. "Eikö itselläsi ole paha mieli, kun tuolla tavalla toista petit?"

"A minulleni tobju [ravakka] hebonje puuttuigi, enhän minä pahoil mielil ou."

Eikä se asia sen paremmaksi tullut, vaikka miten puolin olisin sitä selvitellyt.

Istuttiin siinä sitten iltaa, yhtä ja toista jutellen. Lähtiessään tarjoutui Bloigu ostamaan minulle Kangasjärven Kashin Larin [Kangasjärven kylä on Aunuksen puolella, lähellä rajaa] ampumia metsoja ja teiriä. Lupasi tuoda linnut Sortavalaan niinkuin maaliskuun loppupäivinä. Varoitin häntä, että elä suinkaan tuo soitimelta ammuttuja lintuja.

"Emmö nji tuo, ammoin ollah jo ammutut Larin linnut." [Aikoja sitten ovat jo ammutut Larin linnut.]

Tämän sanottuaan katsoi hän veitikkamaisesti minuun ja tokasi: "ambuv se Pentoin Washai linduloi; kieldoaigoa ei piä nji konzu."

"Et saa tuoda niitä Pentoin Washan lintuja, niistä en huoli."

"A kuzho sie tiiät, oldanneh Kashin Larin, libo Pentoin Washan? Yhtes hoavus ollah, mollei, yhtenjyttyöd ollah; et voi nji kui tiedeä?" [Mistä sinä tiedät, ovatko ne Kashin Larin vaiko Pentoin Washan? Samassa säkissä ovat kumpaisetkin, yhdenlaisia ovat; et voi millään niitä eroittaa.]

"Elä tuo kumpasiakaan, en niistä huoli." — Ja niin sitä sillä kertaa erottiin.

Kyll' olet Washa sukkela mies, mutta rehellisyydessä on sinulla vielä paljon opittavaa. Ja tokkohan sinä koskaan oppinetkaan. Lapsesi vasta.

Ne käyvät Suojärven kansakoulua.

Itä-Karjalan rajalainen tulee kauppiaana, vieläpä laajankin kauppaliikkeen hoitajana toimeen, osaamatta lukea ja kirjoittaa. Laskunsa "tshotaitsee" [laskee] hän omalla tavallaan.

Eräs nuori Salmin kauppias kertoi minulle isänsä "tshotta-tavasta" näin. Niitä kyläläisiä varten, jotka tekivät ostoksensa velaksi, oli kauppias varustanut pitkänlaisia, sileiksi veistetyitä puupalikoita. Palikka halaistiin. Toinen puolisko annettiin ostajalle, toisen piti kauppias itse takanaan. Kun ostos oli tehty, sovitettiin ostajan ja myyjän hallussa olevat palikkapuoliskot yhteen ja veitsellä leikattiin kokonaispalikkaan poikittaisin merkkejä: pystyviivoja ruplia varten, ristejä kymmenruplaisten osoitteeksi ja ristin ympäri kehä, jos velka nousi sataan ruplaan. Kumpaiseenkin palikkapuoliskoon jäi täten toinen puoli velkamerkkiä.

Mainittu nuori kauppias kertoi isällään olleen koko kasan näitä puupalikan puoliskoja, kun jätti kauppansa pojan haltuun. Ukko ei enää tarkoin kaikkia palikoitaan muistanut, mikä millekin velkaniekalle kuului. Toiset "velgoiniekat" tulivat itsestään "tshokalle", toiset jäivät tulematta. Tällä tavoin pitää vielä tänä päivänä, pörssikaupan ja kaksinkertaisen itaalialaisen kirjanpidon aikana, moni Salmin ja Suojärven "liikemies" kirjojaan. Puupalikoihin merkitsevät vielä yleiseen Salmin "parsimiehet" [tukkimiehet] ja laivakipparit laskunsa.

* * * * *

Jos rajakarjalaisen rehellisyyttä ei aina käy kehuminen, niin on hänellä hyvä puolensa siinä, että hän on raitis. Sen huomaa jo Sortavalan kaupungissakin. Ken on nähnyt markkinoita Tampereella, Heinolassa tai Jyväskylässä — Lahden inhoittavasta markkinaelämästä puhumattakaan — ja vertaa niitä Sortavalan "kerähmöihin" [markkinoihin, joihin kansaa "kerääntyy" vertaa sanaan "käräjät"], on varmaankin antava karjalaiselle kiitoslauseen, mitä raittiiseen ja siivoon elämään tulee.

Ja Sortavalan talvimarkkinoille kerääntyy kuitenkin kansaa koko Karjalasta. Siellä on kirjavassa tungoksessa Wiipurin puolelaista, on "Jokelaista" [Joensuulaisista], Kurkijoen "hevosparissikkaa" [hevoskauppiasta], Salmin ja Suojärven rotevaa rajalaista, on Aunuksen partasuuta ja Wienan-Karjalan virsikästä väkeä. Kovalla äänellä puhelevat miehet keskenään, säestäen vilkkailla ruumiinliikkeillä sanojaan, mutta juopuneita et näe kuin poikkeustapauksissa, et kuule raakoja sanoja etkä kirouksia. Raja-karjalainen ei näet usein kiroa ja jos hän sen tekee, niin käyttää hän hienompia mahtisanoja: "pahkeinen", "tshakkahinen" [tshakka = itikka] ja senkin sellaisia.

Jota idemmäksi tullaan Raja-Karjalan salomaille, sitä raittiimpaa on rahvas. Kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa ei viina tosin ole mikään tuntematoin juoma, mutta harvinainen se on ja vielä harvemmin tapaa siellä juopuneita. Usein näkee vanhoja, harmaapäitä ukkoja, jotka eivät eläissään ole väkevän tippaakaan maistaneet. — Poikkeuksen tästä siivosta elämästä muodostavat kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa "proazniekat" eli kylän suojeluspyhimyksen juhlat.

Rahikainen tyytyy yleensä "kohviin" ja "tshoajuun" [teetä]. Ell'ei satu "ostoheinie" talossa olemaan, niin tullaan toimeen "nurmitshoajulla", joka valmistetaan kotinurmen heinistä. Tshoajukomennolla muuten on omat sääntönsä salokylissä. Isäntä se aina on, joka "valaa" sitä laseihin: hän se myös "soaharit pilkkoo." Se tapa nähtävästi on säilynyt vanhemmilta ajoilta, jolloin sokuri ja tee oli kallista tavaraa, jonka tallettaminen kuului isännän etuoikeuksiin.

Jos satut Itä-Karjalan salomailla kulkemaan, niin ota runsas varasto sokuria ja teetä kerallasi. Ja kun sitten iltaa istut talossa, niin pane anteliaalla kädellä teetä kattilaan, talonväen kyllälti juoda. Tarjoa huutolaiseukollekin ja arvottomalle paimenpojalle. Silloin ne pakinat köytenään juoksevat.

Käypi niinkuin eräälle tuttavalleni runonkeräys-matkalla Ilomantsissa. Oli tullut taloon säätä pitämään. Wanha emäntä, mistä lie joutunut pahalle tuulelle; ei ollut oikein ystävällinen. Illemmällä otti vieras matkalaukustaan teetä, käski keittää talonrahvaalle.

Juotiin viisin, kuusin lasin mieheen. Wanha emäntäkin sai kyllälteen. Jo alkoi eukon mieli sulaa. Sanoi neljättä lasia juodessaan: "ois nyt yskä ollut, kyll' ois lähtennä. Eipähän sattunna."

* * * * *

Hallitusta käsittää raja-karjalainen omituisen patriarkaalisesti, ajatellen sitä persoonalliseksi henkilöksi. Wenäjän hallituksesta puhuen, käyttää hän tavallisesti "tshoari" sanaa. Tätä seikkaa tietysti ei käy kummeksiminen. Mutta yhtä persoonallista laatua on hänen mielestään kotimainenkin hallitus. Suomen hallitusta nimittää hän "Kruunuksi", toisinaan "Ukko Kruunuksi."

Tämän nimen olen usein kuullut Salmin ja Suojärven salokylissä. "Ukko Kruunu" on kunnianarvoinen, vanha mies. Hänen käskyläisiän ovat "gubernyörit", "gruununvoudit" ja "valasmannit."

Aunuksen puolella: Tulemjärvellä, Wieljärvellä ja Lindarvella, olen monasti kuullut Suomen hallitusta nimitettävän nimellä "Suomen ruhtin." "Suomen ruhtingo teidy meän moadu katshomah työndi", kysyttiin minulta siellä usein.

Tietysti ovat "Wenjeähen tshoari" ja "Suomen ruhtin" aunukselaisen mielestä eri henkilöitä. Aikanaan ovat he ankarasti sotineet, nyt elävät sovussa ja rauhassa. Eikä ole aina tuo sopu nytkään aivan kiitettävällä kannalla. "Suomen Kruunu" on viime aikoina ruvennut polkemaan "tshoarin" rahaa. Ei ota niitä enää täydestä arvosta vastaan, vaan on laittanut itselleen omat markat ja pennit. Sellainen se on aunukselaisen käsitys rahakursista.

* * * * *

Tulli, tuo kaikkien rajalaisten loukkauskivi, kietoo itä-karjalaisenkin petoksen pauloihin. Sokuri, tupakka ja viina ovat hänen salakauppansa esineinä, semminkin sokuri. Salmilaiset ja suojärveläiset tuovat "peitokkalj" [salaa] tullinalaista tavaraa Wenäjän puolelta Suomeen, tosin ei suurissa määrin, vaan kuitenkin sen verran, että pitävät tulli-virkamiehiä vireillä. Rajalainen ei pidä tuota kauppaansa minään epäoikeutettuna. Herrojen konsteja ovat tullit, niinkuin niin monet muutkin inhimillistä vapautta rajoittavat säädökset. Sellainen se on hänen ajatusjuoksunsa.

Juohtuu mieleeni eräs tapaus Sortavalasta. Sikäläisen kauppiaan luo tuli kerran vanha ukko Salmista vaiko Suojärveltä, en tuota tarkoin muista.

"Ka Jyrgi! A midäbö nygöi shtarikale kuuluv?" kysäsi kauppias.

"Pahva velli kuuluv, pahoa. Poigu minun näi jo kalmas magoav. Tullougo sinule mustoa: häi mulloi teil suoloa osti i tahkon otti velgah. Näi jo mennehel vuvvel uskaldi maksoa, a eibo nji puuttunnuhgi maksoa. Kuoktes sanou: toatto, mäne Sordavalan linnah, sanou, maksa tahko. Jo mulloi näi jo uskaldiimokseh maksoa sen, sanou. Ilmaigi jo on aijy reähkeä minul, a ku tuol ilmal vie tahku selgäh pandanneh! Jygei, ylen jygei roih silloi tahku; kandoa ei saa, sanou."

No se tahko maksettiin. Kun oli asia saatu selväksi kuiskasi ukko kauppamiehelle korvaan: "kaules vai: eigö soaharie pidäis?"

"Mindäh ei pie, kn vai hinnal sobinemmo. A kuzbo ollah sinun soaharit?"

"Tulien yön ajoa karashkoitan pihah."

"A mikzebo yöl?"

"Tullis e' olla proijittu soaharit."

Kauppias sitten selittämään, että petostahan tuo oli, Suomen valtion pettämistä, tuoda tullaamatointa sokuria kaupaksi.

"A midäbö tullilois; herroloin djelot ollah tullat."

[Ku Jyrki: Mikäpä nyt vauhukselle kuuluu? Pahoja veli, pahoja kuuluu, Poikani näet jo haudassa lepää. Muistatko, hän kerran teiltä suoloja osti ja otti tahkon velaksi. Jo viime vuonna arveli maksaa, eipä saanutkaan maksetuksi. Kuollessaan sanoo: isä, mene Sortavalan kaupunkiin, sanoo, maksa tahko. Jo viime vuonna arvelin maksaa sen, sanoo; ilmankin on paljon syntiä minulla tuolla puolen haudan kannettavana. Tahko vielä selkään pantanee; raskaaksi, kovin raskaaksi käy silloin taakka, ei saa kantaa, sanoo. — Kuulehan! Eikö sokaria pidä? — Miks'ei, kun vaan hinansta sopinemme. Missä ovat sinun sokurisi? Ensi yönä ajaa karahutan pihaan. Miksi yöllä? Tullissa eivät ole käyneet sokurit. Mitäpä tullista! Herrojen konsteja!]

Raja-Karjalalla on tietysti myös rosvoromantiikkinsä. Kuinkas muuten. Suuret autiot salot, yksinäiset uutistalot ja harvaan asutut metsäkylät kaikki nuo rosvoelämän alkuehdot, ovat siellä olleet mitä suotuisimmat. Suistamolla ja sen naapuripitäjissä kerrotaan vielä monta tarinaa kuuluisasta Serpinasta. Serpina eli Pedri Puurakon Onun poika, oli syntynyt vuosisatamme alkupuolella. Hän kuoli noin kolmekymmentä vuotta sitten.

Ympärilleen oli Serpina koonnut pienen rosvojoukon, jonka rohkeimpia jäseniä olivat Terin Filoi, Möntti, Tupi ja Sulkien Paavila. Pääkorttieriaan piti hän Sulkien kylässä Suistamon pitäjän kaakkoiskulmalla.

Serpinasta elää kansan suussa monta muistoa ja kosk'eivät näinä muistot ajan suhteen ole liian etäisiä eivät ne vielä ole täydellisesti ennättäneet verhoutua kansantarun korupukuun. Tahdon tässä kertoa muutamia tarinoita Serpinasta, semmoisina kuin niitä yleiseen rahvaan kesken Suistamolla muistellaan.

Serpina oli taitava tietäjä. Hän muun muassa edeltäpäin tiesi, koska häntä pyssyllä tähdättiin, osasi myöskin lumota koirat, ett'eivät ne häntä haukkuneet. Kerran oli hän joukkoineen päättänyt ryöstää Kiekun Pesosen rikkaan talon Soanlahdella. Useampia öitä olivat rosvot väijyneet läheisessä salossa, odottaen sopivaa hetkeä ryhtyäkseen kamalaan toimeensa. Talonväki oli kuitenkin jollakin tavoin saanut vihiä uhkaavasta vaarasta, että olivat varoillaan.

Eräänä yönä, kun ei liikettä talosta kuulunut, tulivat rosvot kartanolle. Talonväki umpimähkään pyssyillä ampumaan ja rosvot vastaamaan. Pyssynpauketta kesti kaiken yötä, kenenkään kuitenkaan haavoittumatta. Päivän valjetessa täytyi rosvojen tyhjin toimin lähteä pakoon.

Samanlainen tulituisku kohtasi rosvoja Shemeikan kylässä Suistamon ja Suojärven välisalolla. Shemeikkalaiset olivat suuria metsämiehiä, ahkeria peuran- ja karhuntappajia. Ei ollut hyvä heidän kyläänsä ryöstää.

Havuvaaran ja Korpiselän välillä oli Serpina kerran partiojoukkoineen matkustavaisia väijymässä. Sattuipa sitä tietä kulkemaan rikas Juuta niminen kauppias Korpiselästa. Serpina ja Juuta olivat tuttavia. Se tuttavuus ei kuitenkaan Juutaa ryöstöstä pelastanut.

Huomattuaan matkamiehen, karkasi Serpina esiin tiepuolesta, tarttui hevosen suitsiin ja huusi: "hoi Juuta, minul on djengoa tarvis, a sie bohattu [rikas] mies kymmenen rubloa kädeh työnnä! A tiijän velli, djengoa on sinul enemmängi, vai tuttava kui out, enembeä en nji puista" [pyydä].

Pitkiä puheita pitämättä otti Juuta setelit kormanostaan työnsi ne Serpinalle käteen ja sai jatkaa matkaansa. Serpina vielä vakuutti, ett'ei Juutan enää koskaan tarvitse häntä eikä hänen kumppanejaan pelätä. Eikä Serpinan joukko sen koommin enää Juutaa hätyyttänytkään, vaikka monasti olisi ollut tilaisuudessa sitä tekemään. — Samalla retkellään ottivat serpinalaiset kiinni erään toisen matkustajan ja veivät hänet hevosineen, rattaineen nuotiolleen metsässä. Ruokkivat miehen ja hevosen ja päästävät menemään. Heitä huvitti vaan nähdä miehen hämmästystä.

Toisen kerran oli Serpina tovereineen väijyksissä Sortavalan ja Impilahden välisen maantien varrella. He odottivat Impilahden kappalaista Löfström'iä, jonka tiesivät olevan tulossa. Löfström oli siihen aikaan upporikas mies, Itä-Karjalassa laajalti tunnettu henkilö. Tiedettiin, että hän juuri sillä matkalla kuljetti suurempaa rahasummaa mukanaan.

Löfström tuli ja hänen hevosensa pysähytettiin. Serpina astui esiin ja sanoi: "vokas boatushka [pappi] Serpinal on djengoa ylen tarvis, valikki [20 ruplainen] pideä soaha, se terväh [pian] anna."

Tinkimättä tietysti annettiin vaadittu summa. Serpina lausui herran palvelijalle "suuret passibot" sekä neuvoi hänelle tunnussanat, millä pääsi läpi toisen väjyksen, joka oli sijoitettu Ruskealan pitäjään. Siellä oli näet Serpinalla toinen joukko tiepuolessa.

Oli eräässä osassa Suistamoa, missä Serpina par'aikaa rosvoeli, köyhä mökkiläinen, jolta karhu oli kaatanut ainoan lehmän. Mökkiin tuli eräänä iltana tuntematoin mies, talutellen lehmän perässään. Toi lehmän lahjaksi mökkiläiselle, sanoi kuulleensa kontion täällä ainoan särpimen lähteen sortaneen.

Mökkiläinen oli kuin pilvistä pudonnut, kiitti lahjasta eikä voinut ymmärtää, mistä hyvästä se niin odottamatta tuli. Sanoi, että olihan tuo hyvä, kun vaan Serpinalta säilyisi. Sehän se kuuluu meidän seudulla kummia tekemän.

"Serpinaa varata ei nji piä, täs seisov", sanoi outo mies, joka juuri oli Serpina itse.

Serpinalla oli tiedustelijoita ja oppaita monessa pitäjässä. Kerran tuli hän Kuikan kylään Ruskealassa tiedustelemaan Kuikan Jehkiltä Hautalammin rikasta "suomalaista" Kiteellä. Kuikan miehet olivat petojen tappajia, jotka laajalti hiihtelivät Sisä-Suomessa. Jehki ei kuitenkaan suostunut rupeamaan oppaaksi ja pyysi Serpinaakin luopumaan koko hankkeesta, koska tämä talo juuri oli yksi hänen majatalojaan eräretkiltä. Jehki eli vielä joitakuita vuosia sitten vanhana miehenä Kuikassa ja on itse asiasta kertonut.

Muualla Suomessa olisi sellainen aije ilmoitettu vallesmannille, mutta Raja-Karjalassa olivat rahvas ja vallanpitäjät kaksi niin peräti toisistaan eroitettua ihmisluokkaa, ett'ei sellainen tuuma Jehkin mieleen juolahtanutkaan, vaikka Serpina rosvojoukkoineen oli koko seudun vitsauksena.

Serpinasta olisi vielä monta kertomusta mainittava, hänen tavattomista ruumiinvoimistaan y.m. Hän oli monta kertaa vankeudessa, monta kertaa karussa. Wiimeisen kerran hän lienee päässyt vapaaksi sen yleisen anteeksiannon kautta, joka julistettiin keisari-suuriruhtinas Aleksanteri II kruunauksen johdosta.

Tämän jälkeen hän ei enää tehnyt pahaa kellenkään ihmiselle, vaan eli vanhoilla päivillään siivosti ja rauhallisesti. Samoin tekivät hänen rikostoverinsakin. Heidän lapsiaan elää vielä Suistamolla.

Ennen Serpinaa eli samoilla mailla mainio rosvo Tiitta Kauppinen. Hänen kerrotaan olleen niin väkevän, että kun hän vaan sai kiinni lehmän säkään, niin kuljetti hän sen kotiinsa ja teurasti. Hänet ja hänen vaimonsa surmasi Koiton kylässä Suistamossa eräs Pedjukki niminen mies.

Kuuluisia rosvoja ottivat myös ennen vanhaan "biegloit" Suloi ja Makoi Aunuksesta. Impilahden Ruogarven kylän "proazniekassa" ryöstivät he kerran Teromoaaran Artoin Miitreiltä kaikki vaatteet, vaikka tällä oli 15 miestä seurassaan. Saran kylässä ottivat he Pekon Jyrrin pojan kiinni, kun tämä isonsa kera oli metsään menemässä, ja veivät majaansa salolle. Isältä vaativat he 200 ruplaa pojan lunnaiksi, jos tämä mieli häntä elävänä nähdä. Isän täytyi maksaa rahat.

* * * * *

Wenäjän vallan aikana ennen Wanhan Suomen yhdistämistä Suomen emämaahan näkyy oikeuden käyttö Raja-Karjalassa olleen peräti alkuperäisellä kannalla. Kansa käsitti kruunun virkamiehiä kiusaajinaan ja rasittajinaan eikä yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäjinä. Ja virkamiehillä oli rikosasioissa omat tapansa.

Sortavalassa kerrotaan monta kaskua eräästä virkamiehestä, joka ennen vuotia 1811 oli ollut ruununvoutina siellä ja sittemmin eli eläkkeen nauttijana. Ukko ei voinut kärsiä Suomen lakia ja oikeutta. Se oli niin joutavan monimutkainen. Toista oli Wenäjän vallan aikaan. Kun joku varkaus tai muu pienempi rikos tapahtui, niin saatiin melkein aina syyllinen kiinni. Järjestyksen valvojat tunsivat tarkoin kaikki piirinsä heittiöt ja junkkarit. Ne otettiin aina ensin tutkinnon alaisiksi. Pantiin vaan mies penkille ja kasakan pampulla selkään, kukin vuoroonsa. Ja ennen kun oli päästy rivi loppuun, niin oli syyllinen milt'ei aina tunnustanut.

Niin sitä silloin elettiin. Rikoksellinen tuli rangaistuksi ja turvallisuus palasi jälleen tuohon isällisesti johdettuun yhteiskuntaan. Eikä sitä silloin miehen papinkirjaa pilattu rikosta mainitsemalla. — Sellainen se oli ukon arvostelu Suomen laista ja oikeudesta.

On luonnollista, että kansa sellaisissa oloissa harvoin vaivasi virkamiehiä valituksillaan, vaan ratkaisi oikeuskysymyksensä omassa keskuudessaan. Jätteitä tästä oman käden oikeudesta tavataan vielä Raja-Karjalan kansassa.

Toistakymmentä vuotta sitten tapahtui sellainen tapaus Salmin pitäjän Orusjärven kylässä. Siellä eleli rosvo, joka saattoi koko kylän rauhattomaksi. Teurasti kyläläisten lehmiä, varasteli ja teki muuta ilkivaltaa. Uhkaili vielä kostolla, jos hänet ilmiannettaisiin. Sanoi polttamansa tuvat ja heinäpielekset.

Viimein loppui kyläläisten kärsivällisyys. He lyöttäytyivät kaikki yhteen ja surmasivat pahantekijän. Niin ainakin luullaan, sillä eräänä aamuna tavattiin rosvon ruumis pahasti raadeltuna keskellä kylää, kädet ja jalat katkottuina. Asia on kulkenut kihlakunnan-oikeudet ja hovioikeudet tulematta sen selvemmäksi. Ei kukaan kyläläisistä sano siinä mitään tietävänsä. Kaikki asianhaarat kuitenkin viittaavat siihen, että orusjärveläiset amerikkalaisella lynch-tuomiolla omat rangaisseet kiusaajaansa.

Tämän kertoja on itse käynyt Orusjärvellä. Ihmiset siellä ovat herttaisia ja vieraanvaraisia. Ei suinkaan voisi aavistaa, että he ovat tehneet itsensä syypäiksi moiseen julmaan tekoon.

Surullisen kuuluisassa muistossa on Salmissa vielä Neiglick'in murha.

Leikattiin vuosi 1831. Salmiin oli idästä päin tullut kamala vieras, kolerarutto. Ihmisiä kuoli joukottain, semminkin rantakylissä. Hallitus ryhtyi ponteviin toimiin, estääkseen ruttoa leviämästä. Sen alueen ympäri, missä kolera oli ilmaantunut, asetettiin karanteenivartio ja asianomaisille virkamiehille lähetettiin rohtoja käskyllä jakaa niitä kansalle, vieläpä pakoittaakin talonpoikia niitä käyttämään.

Salmin pitäjässä oli siihen aikaan Neiglick niminen nimismies. Kansa katseli karsain silmin hänen toimipiteitään. Ei aikaakaan, niin oli Salmissa se huhu yleinen, ett'eivät ne oudot juomat, joita hän jakeli, muuta tarkoittaneetkaan kuin ihmisten myrkyttämistä. Oudolta ja epäiltävältä näytti kansasta sekin seikka, että pitäjän ympäri oli asetettu vartijajoukko (karanteeni-vartio), joka esti kanssakäymisen muun maailman kanssa.

Ymmärtämätöin ja taikauskoinen rahvas joutui raivoon ja tämän raivon uhriksi nimismies Neiglick. Eräänä päivänä tultiin suurella miesjoukolla Neiglickin kartanolle, koston tuimat tuumat mielessä. Neiglickin kartano sytytettiin tuleen, hän itse otettiin kiinni, sidottiin lautaan ja heitettiin palavaan rovioon, sittenkun häntä sitä ennen oli rääkätty ja pahoin pidelty.

Mutta pian saivat salmilaiset katua taikauskonsa verityötä. Sanoma saapui hallitukselle, että kansa Salmissa oli noussut kapinaan, surmannut nimismiehensä. Juurta jaksain oli "kapina" kukistettava. Pieni sotavoima komennettiin Salmiin. Rahvas ei tehnyt aseellista vastarintaa. Kaikki Neiglickin murhassa osalliset otettiin kiinni; mikä lähetettiin Siperiaan, mikä taas sai elinkautisena Wiaporin linnassa katua tekoaan.

Murhaajia tuvallisessa merkityksessä eivät salmilaiset kuitenkaan olleet, vaikka laki heidät semmoisina tuomitsi. He olivat sokean taikauskon uhreja ja siltä kannalta on koko tuo kamala tapaus arvosteltava.

* * * * *

Salmissa ja Suojärvellä oli ennen aikaan naisen ryöstö yleisenä tapana. Samoin Aunuksen Karjalassa. Nuoret miehet kumpaisellakin puolen rajaa ryöstivät lemmittynsä. Suostuttiin vaan "neidjizen tshomahizen" kanssa ajasta ja muista seikoista; neitonen rekeen ja täyttä laukkaa yli rajan. Täällä, sulhasen kotipitäjässä vihittiin nuori pariskunta aviomieheksi ja -vaimoksi. Asia oli silloin auttamattomissa. Minkä kirkko kerran oli yhteen liittänyt, sitä ei sopinut enää ihmisten purkaa.

Niin omituiselta kuin tuo kuuluukin, tapahtuu näitä naisen ryöstöjä vieläkin Salmissa. — Salmin Mantshinsaarelta eli noin kymmenisen vuotta sitten pohatta talonpoika. Häntä kutsuttiin "Mantshinsoaren gubernyörikse." Hänellä oli tytär soma ja kaunis, jota vanhemmat vastoin hänen tahtoaan aikoivat naittaa eräälle rikkaalle sen puolen kauppiaalle. Tyttö itse oli rakastunut nuoreen aunukselaiseen. Tämä olikin pyytänyt neitoa vanhemmilta, mutta turhaan. Tahtoivat väkisin naittaa tytärtään tuolle rikkaalle kauppiaalle, joka päälle päätteeksi jo oli vanhanpuoleinen. Kyllähän se rakkaus itsestään tulee rikkaassa kodissa, arvelivat vanhemmat. Siis tuo ikivanha ja aina uusi tarina, josta löytyy niin lukemattomia toisintoja.

Jo vietettiin eräänä talvisena päivänä kihlajaisia "Mantshinsoaren gubernyörin" talossa. Juuri ennen juhlamenojen alkamista pujahti morsian pihalle. Täällä oli armas vuottamassa, koppoi nei'en korjahansa, vei matkoihinsa.

Wuotetaan, vuotetaan morsianta, "a ei kuulu." Wiimein selveni asia. Nähtiin lumessa hevosen ja reen jäljet Mantshiusaaresta mantereelle päin.

Pakolaisia ajettiin takaa, mutta hekin olivat siltä varalta varustautuneet. Olivat määrä taipaleille sijoittaneet vereksiä hevosia. Yli rajan, Aunukseen, pääsivät kuin pääsivätkin pakolaiset, menivät papin luo ja vihittiin. Wanhemmilla ei muuta neuvoa kuin antaa rakastuneille anteeksi, kun nämä jonkun ajan perästä laillisesti vihittynä aviopariskuntana tulivat "adivoih", s.o. heitä tervehtimään.

* * * * *

Puhuessani niistä menoista, joilla karja keväällä lasketaan talvimajoistaan, mainitsin myös "virpavitsoja." Wirpominen tapahtuu palmusunnuntain aamulla seuraavalla tavalla: Otetaan monihaarainen pajun oksa, joka koristetaan erivärisillä vaate- ja paperitilkuilla. Tämä on virpavitsa.

Tällainen vitsa kädessä kuljetaan varhain mainitun pyhäpäivän aamulla naapuritaloissa onnea toivottamassa. Wuoteellaan vielä viruvaa talonväkeä raksutellaan vuoroonsa virpavitsoilla, jolloin virpoja lukee seuraavan runon:

Wirpoi, varpoi Tuoreeks, terveeks', Netäliks velkapiäks, Wuueks vapaaks; Siulle vitsa, Miulle kakkara.

"Nedjälin" eli viikon perästä tulevat näet onnentoivottajat virpomispalkkaansa saamaan. Heitä silloin kestitään piirailla y.m. Wirpavitsat jätetään taloon, jossa niitä onnentuojina säilytetään. Löytyy toinenkin virpaluku, näin kuuluma:

Mie en virvo viinan eestä, Rahan eestä raksuttele, Ottele oluen eestä; Riiheltä rikkaaks. Kujalta kuulusaks. Hepo oroja tehköön, Lammas kaksi kantakohon; Lehmosesta voilusikka, Kanasta jäitsä [muna].

Jos virpojat myöhästyvät, niin että talonväki heidän tullessaan jo on ennättänyt nousta levolta ja panna pirtin lämpiämään, nostetaan heidät "savuun" s.o. kohotetaan ylös katonrajaan. Tämä tapa on niiltä ajoilta, jolloin savupirtit vielä olivat yleisiä. Wirpominen on monissa paikoin nykyjään muuttunut kerjäämiseksi. Näin on laita esim. Sortavalan kaupungissa. Lähikylien köyhät ja arvottomat lapset käyttävät sitä "puistamisen" keinona. Olkoon se heille mielellään sallittu. Wähissähän ne muuten ovat armottoman lystit.

Wanha Raja-Karjalan asuinrakennuksen muoto, joka vielä on yleinen Salmin kihlakunnan salokylissä ja Aunuksen puolella, on seuraava.

Asuinrakennus on kaksikerroksinen, veistämättömistä hirsistä tehty, jyrkällä pystykatollä varustettu. Ikkunat ovat tavallisesti toisessa päätypuolessa. Yläkerrassa on "perttji" eli tupa, sen alla alakerrassa "karzin" eli "luandal", joka jotenkin vastaa kellaria. Siinä näet säilytetään perunat, nauriit "voassat" eli kaljat y.m. Talvella käytetään sitä myös maitokamarina. Yhtä nurkkaa karsinassa sanokaan "jauhinkiven tshupuksi"; siinä ovat käsikivet, joilla pienemmät, joka päivä käytettävät jauhovarat jauhetaan.

Asuinrakennuksen keskeytymättömänä jatkona ovat ulkosuojat. Katto niissä tavallisesti ei ole niin jyrkällä harjanteella. Ulkohuoneusto, vaikkapa rakennettukin kiinni asuinrakennukseen, on sitä kuitenkin hieman leveämpi, joten sen kattokin muodostuu loivemmaksi.

Ulkohuoneustokin on kaksikerroksinen. Suurimman osan sen yläkerrasta muodostaa "sarai", jota voisimme tallinparveksi nimittää. Siinä säilytetään talon työkapineet, reet y.m., kuten tallinparvella ainakin. Peräpuoli sarasta, n.s. "heinien pandav", on tavallisesti aidattu jokapäiväisen heinävaraston säilytyspaikaksi. Wastapäätä pirttiä on sarailla "aitta." Aitan ja pirtin välillä on "sentshoi" eli tuvanporstua; siitä viepi "pertin uksi" tupaan.

Perttiin voipi päästä kahta porrasta myöten. Toiset niistä ovat "sarain pordahat", joita myöten noustaan "saroille." Ne ovat sillan tapaan rakennetut, aivan niinkuin muualla Suomessa tallin- ja navetanparvelle vievät ajosillat. Talvella kun tullaan taloon, ajaa matkustaja tavallisesti täysissä tamineissa hevosineen, rekineen saroin portaita myöten saroille, jättäen sinne hevosensa ja astuen itse pirttiin.

Sitä suurta ovea, jota myöten täten tullaan saraille, sanotaan "sarain veräjäksi". "Sarain mendävästä" astuu matkamies sitten sentshoihin, josta viimein pirttiin. Pirttiin johtaa toinenkin, niin sanoaksemme paraadikäytävä, n.s. "sentshoin pordahat", Ne ovat tavallisia, jyrkänlaisia rappusia.

Ulkosuojaston alakerrassa sijaitsee "tanhut" ja "liävy." Edellistä käytetään tallina, jälkimmäistä navettana. Erinäisen osan läävästä muodostaa tavallisesti "lammasliävy." Tanhuaan johtaa alhaalta kaksi suurta, vastakkain sijaitsevaa ovea, n.s. "tanhutveräjät." Yksi nurkka tanhutta on erilleen aidattu. Se on "pottshiloin tshuppu" eli sikopahna. Läävään ja lammasläävään johtavat sekä tanhuasta että ulkoa eri ovet.

Yläkerrasta päästään kahta porrastietä myöten alakertaan. Sentshoista johtavat "tanhut pordahat" tanhuaan; pirtistä taas päästään karsinaan "karsinpordahia" myöten. Wiimeksi mainitut alkavat n.s. "kolpitshasta." Kolpitsha on uunin eli "pätshin" vieressä oleva kannellinen laatikko. Sen kantta kun kohotetaan, tulevat "karsinpordahat" näkyviin. Kolpitshaa käytetään yöllä makuusijana. Sen kannella onkin lämmin ja hyvä unta ottaa.

Nyt olemmekin jo astuneet pirtin sisään. Se on n.s. savupirtti. Ilma savupirtissä on aina puhdas ja raitis, syystä että siellä on niin hyvä ilmanvaihto. Samu asuu katon orsissa eikä ole haitaksi muuta kuin aamulla, pirttiä lämmittäissä. Toisessa ovensuun puoleisessa sopessa kohoaa "pätshi", harmaasta paasikivestä, harvemmin tiileista kokoon kyhätty. Vastapäätä pätsinä, toisella puolen ovea riippuu vaarnassaan seinässä "käsashtie", savesta valettu patakeikotin, jossa aina on vettä käsien ja silmien pesemistä varten. Käsiastian alla löytyy matala, puinen amme, johon vesi valuu, kun ihmiset pesevät käsiään tai kasvojaan.

Vastapäätä pätsiä, lävistäjän suuntaan, on pirtin peränurkka eli "suur tshuppu." Tässä riippuu "obraz" eli pyhimyksen kuva. Pirttiin tulija kääntyy aina kaikkein ensimmäiseksi tätä nurkkaa kohden ja tekee ristinmerkin, lausuen samalla "rauhan rahvahal." Tähän tapaan on kreikanuskoinen rajalainen niin tottunut, että hän luterinuskoiseen taloonkin tullessaan aina kääntyy huoneen perimmäistä nurkkaa kohden ja ristii silmänsä.