Part 3

Peura on tavattoman arka eläin. Ottaa vainun ihmisestä jo kilometrin parin päästä, jos sitä tuulen päältä lähestyy. Se ei kammoa heikkoa jäätä laisinkaan, enempää kuin kylmää avovettäkään. Jääriitteessä saattaa se rypeä tuntikausia väsymättä, hukkumatta. Jää-iljangolle ei peura mene kuin viimeisessä hädässä, sillä siellä sen surma pian saavuttaa.

Impilahden Huunukanniemellä tappoivat nuottamiehet kerran noin 30 vuotta sitten koko suuren peurakarjan, kuudettakymmentä päätä. Peurat ahdistettiin liukkaalle jäälle ja nuijittiin jäätuurilla ja uusilla aseilla kuoliaiksi.

Vanhat miehet Korpiselässä kertovat, että heidän lapsuutensa aikana tapettiin kesäpeuroja metsään viritetyllä jousipyydyksellä. Peurapolulle taivutettiin nuori, sitkeä näre luokille ja sen varaan asetettiin keihäs. Luokkiin varustettiin erityinen liipasinlaitos ja siihen kiinnitettiin nuora poikkipuolin polkua. Kun peura kosketti nuoraan, niin laukesi jousi ja potkasi surmaavan keihään eläimen ruumiiseen.

Talvella kuljettivat "pedramiehet" "ahkivota" kerallaan. Ahkivo on epäilemättä lappalaisahkion jäännös. Muoto sillä on ihan sellainen. Emäpuu on parin tuuman paksuinen, lylyhongasta tehty. Peräpuoli on avonainen, laidat liisteistä. Ahkivota liikutellaan tavallisesti kahden miehen. Toinen suksimies vetää sitä perässään, toinen työntää sauvalla.

Ahkivolla toivat metsämiehet saaliinsa salolta. Mutta sitä saattoi käyttää muihinkin tarkoituksiin. Sillä vedettiin talvella nauriita kotiin nauriskuopasta, silloin kuin halme sattui loitompana olemaan. — Suojärven ja Korpiselän salokylissä näkee vieläkin ahkivota täytettävän.

_Karhu_ on Itä-Karjalan salojen komein asukas. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. "Kondii", "otsho" ja "mesikämmen" ovat tavallisia Karjalassa käytettyjä karhun lempinimiä.

Synkkä, suoperäinen kuusikorpi on kontion, metsänkuninkaan, mieluisin olopaikka. "Närerigiessä" maustelee se muurahaisten kekoja, syöpi hilloja suolta. Täällä kaataa se myös talonpojan lehmän, joka, harhateille jouduttuaan, on tälle vaaralliselle alalle eksynyt.

Karhu on Salmin kihlakunnan salokyläläisten vaarallisin vihollinen. Ihmistä se ei hätyytä vaikka sattuisikin kesäiseen aikaan salolla vastaan tulemaan. Ainakin tapahtuu tämä ani harvoilla poikkeuksilla ja on se silloin emäkarhu, joka pelkää poikasilleen pahaa tehtävän.

Mutta hevosia, lehmiä, vasikoita ja lampaita tappavat karhut paljon Karjalan takamailla. Ei kulu täällä sitä kesää jona ei karhun tuhotöitä mainittaisi. Toisinaan käypi peto niin rohkeaksi, että kaataa lehmän ihan talon läheisyydessä tai hajoittaa lammasvajan aivan kartanon nurkassa. Ihmisen lähestyessä pakenee se kuitenkin aina metsään.

Kesällä ammutaan karhua joskus haaskalta, kun se on lehmän tai hevosen kaatanut. Lähelle raatoa rakennetaan puuhun lava. Kaksi miestä lähtee tappopaikalle. Tämän täytyy tapahtua ennen päivän laskua, sillä karhu tulee usein jo illan suussa aterialleen. Toinen miehistä nousee laivalle ja asettuu mesikämmentä väijymään. Mutta toinen tekee suuren kierroksen koko paikan, ympäri ja astuu sitten kotiin samoja jälkiä kuin on tullutkin.

Kun karhu lähestyy haaskaa, ottaa se kohta vainun viimeksi mainitun miehen jäljistä, seuraa niitä mutta rauhoittuu, kun huomaa, että ne johtavat poispäin. On näet yhtä tarkka vainulleen kuin koirakin; osaa kyllä eroittaa vereksimmät jäljet vanhemmista eikä häivy takajäljille kulkemaan.

Puussa istujan pyssymiehen täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta, ett'ei säikytä karhua pois. Ei saa rykiä, ei liikkua, ei polttaa tupakkaa. Waatteetkin pitää olla sellaiset, jotka kauemman aikaa ovat olleet aitassa, käyttämättä.

Warovasti ja hiljaa lähestyy nyt karhu haaskaa, toisinaan niin hiljaa, ett'ei kuulu pienintäkään ritskettä.

Jos kaikki hyvin onnistuu, niin saavi peto surmansa lavalla istujan luodista. "Buljkka bokkah työnnetäh, i siih tilah töllöy." (Luoti kylkeen työnnetään; siihen paikkaan kuolee.)

"Äijä on sen pyvvön yrittäjii, harvazelleh ugodjii." (Monta on sen pyynnin yrittäjää; Harvoin onnistuu.)

Syyskesästä käypi karhu halukkaasti kaurahalmeella. Siellä se pehnaa ja tallaa paljon enemmän kuin minkä jaksaa suuhunsa syödä. Wielä myöhässyksylläkin, kun kaurat jo ovat närtteellä, käypi se tätä mieliruokaansa herkuttelemassa, purkaa närtteet ja syöpi kaurat onnekseen.

Ensimmäisillä lumilla, tai tavallisesti vähän ennenkin, alkaa metsänkuningas hakea talvimajaa itselleen. Toisinaan samoilee se peninkulmamääriä, ennenkuin asettuu. Kun karhu viimmein löytää sopivan salonkulman lepopaikakseen, alkaa se levottomasti liikkua puoleen ja toiseen, poikkeaa oikeaan ja vasempaan, astuu takaisin vanhoja jälkiään. Levottomuuttaan osoittaa se silläkin, että katkoo pienien närevesojen latvuksia, kynsii puita tai taittaa niiden oksia. Nousee toisinaan puuhunkin, arvattavasti tiedustelemaan maan luontoa, seudun turvallisuutta.

Emäkarhu kaivaa useimmiten pesänsä maan alle. Tämän "moapesänsä" tekee karhu mieluimmin sellaiseen paikkaan, missä maanpinta on vähän kumpareella, ett'ei vettä pääse valumaan pesään, jos sattuisi suvi-ilmat tulemaan. Pesän pohjalle kokoo kontio kuusenoksia tai pehmeitä sammalia. Pesän suun tukkii se usein sammaltukolla, jättäen siihen vaan sen verran reikää, että henki parahiksi pääsee kulkemaan.

Wanhat uroskarhut makaavat talviuntaan tavallisesti "korjulla." Laittavat vaan pehmeän pahnan itselleen jonkun kuusen juurelle ja asettuvat sinne levolle. Kuusen tuuheat alaoksat suojelevat eläintä liiasta lumesta ja vähitellen syntyy sen päälle holvintapainen lumikatos, joka sitä kokonaan peittää. Joskus tekee karhu korjunsa aivan suojattomaankin paikkaan, muurahaiskeon kylkeen. Puistelee lumen päältään, kun sitä sattuu liiaksi pursuamaan.

Kahta täysikasvuista karhua ei koskaan tapaa samalla makuuksella. Emä synnyttää tammikuun lopussa tai helmikuussa poikansa. Ei ole poikasten suinkaan vilu emän tuuhean turkin turvissa ja maapesä on itsessäänkin hyvin lämmin. Poikaset seuraavat kaksi vuotta emäänsä, sitten eroavat.

Karhun kiertäminen tapahtuu seuraavalla tavalla. Ensimmäisillä lumilla, syksyllä, kun metsämies tapaa karhunjäljet, alkaa hän niitä seurata. Karhu on viisas eläin, älyää kyllä, että jäljet lumessa osoittavat sen tietä ja koettaa niitä peittää. Toisinaan, kun se tapaa metsäpuron matkallaan, kulkee se sen yli, mutta palaa kotvan ajan kuluttua takaisin entisiä jälkiään, astuu pitkät taipaleet juoksevan puron uomaa pitkin. Tottumatoin kiertäjä hämmästyy, kun kontion jäljet näin äkkiä häviävät aivan käsistä.

Kiertäjä seuraa karhun jälkiä, kunnes ne rupeavat "polviloi tegemäh." Tarkasti tutkii hän puut tiellään, onko niistä oksia katkottu, tuntuuko niissä kontion kynnenjälkiä. Kuten jo sanottiin, osoittavat nämä merkit, että karhu on katsonut korvenkulman sopivaksi ja alkanut siellä hakea talvista leposijaa itselleen.

Nyt ei kiertäjä enää astu eteenpäin, poistuu päinvastoin kappaleen matkaa taaksepäin ja alkaa kiertää koko korvenkolkan ympäri. Piirinsä eli "kierroksensa" tekee hän tarpeeksi laajan, ett'ei karhu vaan saisi vihiä hänen toimistaan. Ell'ei hän näin astuessaan tapaa karhunjälkiä, tietää hän, että otus on kierroksessa.

Päivän tai parin perästä palaa hän takaisin kierrostaan tarkastamaan. Ell'ei nytkään näy karhunjälkiä, "katkaisee" hän kierroksestaan jonkun sopivan reunusosan. Jälkiä kun ei näy, hylkää hän tämän laidan, katkaisee taas jonkun päivän kuluttua toisen kolkan j.n.e. Tottunut kiertäjä saapi täten karhunpesän määrätyksi "pellon suuruol tilal."

Nyt jätetään karhu rauhaan monen kuukauden ajaksi. Kiertäjä vaan tarkasti merkitsee kierroksensa, että hän sen tuntee: painaa mieleensä sen tai sen kallion, katkoo mistä haivun, mistä kaarnan keikkaa. Sydäntalvella aletaan koirien kera mesikämmenen pesää etsiä kierroksesta. Koirat nuuskivat joka ryteikön, hiihtäjä sytii ja tunnustelee suksensauvallaan jokaista epäiltävää lumitöyryä. Korjupesän huomaa helposti siitä, että lumi osaksi on sulanut sen kuusen alaoksilta, jonka juurella kontio makaa. Maapesää sitä vastoin on vaikeampi löytää.

Jos koirat ovat löytäneet karhun, niin kuuluu se kohta niiden haukunnasta. Eivät hauku tyynesti ja kimakasti kuin lintua tai oravaa, vaan ärhäkästi kuin ihmistä.

Toisinaan ei tahdo karhu nousta pesästään, semminkin, jos on "poikaniekka" emä. Eräitse ryntää se ylös sellaisella vauhdilla, että lumi pölynä tupruaa, eritenkin jos sattuu korjulla makaamaan.

Nykyajan täydellisillä ampumaneuvoilla varustetulle herrasmetsästäjälle on karhunjahti jotenkin vaaratoin huvi. Pikemmin menee kontio pakoon kuin yltyy päälle täyttämään. Ja kun metsänkuningas sitten makaa verisenä, hengetönnä hangella pesänsä edustalla, niin sääliksi käy sitä katsellessa. Siinä sitä ihminen on riistänyt hengen luontokappaleelta, saadakseen kerskata urostyöstään, joka nyt näin totta puhuen ei olekaan niin suuri urostyö.

Toisin on salolais-talonpojan laita. Hänen toimeentulolleen on karhu suuri vihollinen, hänen taloudessaan on tapetun karhun hinta tuntuva rahallinen etu. Ja mitä tulee jahti-intoon, niin kyllä se on talonpojassa karhunjahdilla yhtä suuri kuin herrasmiehessäkin.

Muistuu tässä mieleeni Rodioin Washa Salmin pitäjän Orusjärvestä. Kertoi eräästä karhuntapostaan, jolloin hän suksilla oli ajanut haavoitettua kontiota takaa tiheään rikeikköön. Karhu siellä "torevui" [kävi äkäseksi], ei enää ottanut paetakseen.

Eikö pelottanut mennä epävarmalla piilukko-pyssyllä kontion kimppuun, kysyin Washalta?

"Äijä vähä varain, dai enämbi himotti", kuului vastaus. ["Wähän pelkäsin, mutta enemmän himotti."]

Wanhan ajan metsämiehet tappoivat karhua keihäällä. Se se vasta oli paininlyöntiä. Eikä ollut juuri yhden miehen menemistäkään keihäällä kontiota pistämään. Karhu on näet norja ja erittäin vikkelä eläin, vaikka sitä tavallisesti kömpelöksi kuvataan. Lyöpi tuota pikaa keihään miehen käsistä. Rohkeutta sitä kysytään nytkin vielä salolaismetsästäjiltä, kun he huonoilla piilukko-pyssyillään menevät metsän kuningasta talviunestaan herättämään.

On siinä taijatkin usein apuna; vanhoilla ukoilla semminkin. Heillä on ne ovat konstinsa. "Moakondiin" [myyrä (talpa europaea)] käpälää väitetään hyväksi suojeluskeinoksi. Kellä on se taskussa, niin sitä miestä ei syö karhu.

Juohtuu mieleeni eräs tarina, jonka kuulin Suojärvellä. Oltiin menossa karhunpesälle. Kiertäjä joka oli niitä vanhan kansan miehiä luki loitsunsa Tapiolle ja Mielikille, lupasi heille kultia kypärin, hopeita huovallisen, jos pyynti onnistuisi. Kun oli karhu tapettu, otti mies lyijyluodin ja vuoti siitä veitsellään kirkkaita sirpaleita hangelle.

Kuinkas nyt, kysyttiin: "luvasit kultia, hopeita, annatkin vaan lyijyä."

"A ei hyö siit tiietä", vastasi mies.

Sallimuksessa se on karhulykkykin, arvelevat metsämiehet. Kontio muuten kuuluu tietävänkin, konsa sille tuhopäivä tulee. "Moahaldii" näet ruokkii lemmikkiään hangen alla talvisessa pesässä. "Joga yödy tuobi mesijuoman. A jälgimäi [= viimein] verijuoman edeh työndeä. Siid tiedeäb kondii, jotto huondeksel [= aamulla] töllöy."

Karhua kiertäessä syntyy usein ikäviä rettelöitä. Toisinaan yhtyy useampia miehiä eri haaroilta saman kontion jäljille. Asia sovitaan silloin tavallisesti niin, että jokainen heistä pääsee "osniekakse" otukseen.

Kylässä on väkeä jos jonkinlaista. On sellaistakin, joka "porottaa" karhun pois Valmiista kierroksesta, kiertää sen uudestaan toiseen paikkaan ja sanoo omakseen. Sentähden ovatkin karhumiehet hyvin salaperäisiä kierroksiensa suhteen.

Myöhemmin talvella tulee kierros kuitenkin ilmi. Ei ole metsämies malttanut olla suihkaamatta salaisuuttaan hyvän ystävän korvaan. Tämä kertoo uutisen kolmannelle, eikä aikaakaan, niin "tiietäh kai miero, jotto on sie Iivanal kondie kierrokses netshie suon bokas" [tuolla suon laidassa]. — "Hoastoa ei sais, a ei nji kui vois hoastamattai olla, ylen äijäl himottaa." Sellainen se on karjalaisen luonne.

Wanhan ajan ukoilla oli karhuntappo-retkillaan monta menoa. Kun kontio oli kaadettu, tehtiin kohta tuli metsään. Salmissa ainakin oli tapa sellainen, että joka vaan ennen "tulen loaittuo" saapui tappopaikalle, hän pääsi osniekaksi, vaikk'ei olisi pyssyään lauaissutkaan.

Karhunpeijaisista et enää ole muita menoja jälellä kuin se, että tapettu karhu aina tuodaan tupaan. Sinne kokoontuu koko kylän rahvas "bessodaa" eli tanssi-iltaa viettämään. Tällaisissa tilaisuuksissa täytyy pitää kylän tyttöjä silmällä ett'eivät pääse "kynttä kishkomah" karhulta. Karhunkynnet tuottavat näet naimaonnea ja ovat siitä syystä hyvin haluttua tavaraa neitosille.

* * * * *

Raja-Karjalan suurin metsämies oli aikanaan Ignoi Wornanen Tolvajärven kylästä Korpiselän pitäjää. Hän kuoli v. 1880 60 vuoden ijässä. Ignoi Wornanen oli ottanut petoeläinten metsästyksen oikein päätehtäväkseen. Talvet umpeen hiihteli hän saloja ja tuskin oli sitä korvenkolkkaa Wiipurin läänissä, jota hän ei olisi tuntenut.

Joka vuosi, sydäntalvena, lähti Ignoi Wornanen pitemmille hiihtomatkoille, milloin Wiipurin läänin eteläosiin, milloin Savoon, joskus Hämeesen, vieläpä, Turun puolelle asti. Näin oli hän hiihtänyt 42 talvea peräkkäin ja vielä vuotta ennen kuolemaansa kävi hän poikiensa seurassa ilveksen ajossa Wiipurin puolella ja viipyi tällä eräretkellään pari kuukautta.

Ignoi Wornanen oli eläissään ollut yli 70 karhun tapossa. Susia oli hän tappanut jonkun kymmenkunnan, ilveksiä noin 400. Parhaan hiihtoretkensä teki Ignoi v. 1881, jolloin hän poikiensa seurassa Warsinais-Suomessa kahteen kuukauteen tappoi 22 ilvestä. Wornaset olivat Suomen senaatin kehoituksesta sinä talvena lähteneet näille maille susia ajamaan. Mainitut pedot olivat näet käyneet niin rohkeiksi, että rupesivat lapsia syömään.

Ignoi Wornanen oli pitkä, harteva ja kaunis mies. Oikein hiihtomiehen perikuva. Luonteeltaan oli hän hilpeä ja vaatimatoin. Harvoin haastoi hän metsastysseikkailuistaan; joskus tuttavassa seurassa, eikä koskaan kerskaten. Ja kuitenkin oli hän eläissään monta kovaa kokenut, usein ollut hengenvaarassa.

Ukko Ignoin pojat: Petri, Jyrki ja Iivana ovat perineet isänsä metsästäjä-innon. Jyrki Wornanen on epäilemättä paras nyt elävistä metsämiehistä Itä-Karjalassa. Kahdeksantoista vuotta on hän jo pitänyt petoeläinten jahtia elinkeinonaan, semminkin ilvesjahtia. Lienee tappanut jo noin 150 ilvestä ja karhuja joukon toistakymmentä.

Toisin talvin ovat veljekset hiihtäneet yhdessä, toisin talvin erikseen. Kelpaa niitä hiihtäjiä katsella. Kookkaita, salskeita miehiä, norjia ja kestäviä. On kuin leikintekoa vaan pyyhkäistä peninkulmamääriä ilveksen jälessä salolla.

Wornasten niinkuin yleiseen Itä-Karjalan metsämiesten jahtitapa on petoeläimen väsyttäminen. Ilvesjahdilla on tavallisesti kolme miestä yhdessä seurassa. Aamusta iltaan ovat metsämiehet liikkeellä, hakien joka salonkolkan, missä vaan luulevat Ilveksien asuvan. Kun sitten sattuu verekset jäljet löytymään, niin alkavat miehet ja koirat niitä seurata.

Kaksi hiihtäjistä kulkee ajomiehinä etupäässä, tukeva suksensauva vaan aseena kädessä. Kolmatta miestä sanotaan "voattei'en kokoojaksi"; tavallisesti joku vanhanpuoleinen mies tai keskenkasvuinen poika. Hän kantaa pyssyä ja kerää vaatteet, joita ajomiehet riisuvat päältään.

Tavallisesti riisuvat ajomiehet jo kohta alussa sarkahousut päältään, niin että ainoastaan lyhyet, liinaiset alushousut eli "koadiet" jäävät jalkojen suojaksi. Jo huomaa ilves itseään ahdistettavan ja kiiruhtaa vauhtiaan. Samassa määrässä kiihtyy vauhti ajomiehilläkin.

Kotvan aikaa kestää tätä kilpailua, kunnes miehet uudestaan alkavat vähentää vaatteita päältään. Takki riisutaan pois ja viskataan hangelle, samoin liivitkin. Paitahihasillaan sitä mies nyt ponnistaa eteenpäin, ponnistaa voimansa takaa. Kimakasti kaikuu koirien haukunta korvessa; henkensä kaupalla nelistää ilves, hakien vaarat ja tiheimmät rikeiköt. Sellaiset paikat ne tietysti viivyttävät ajomiehiä.

Wiimein alkaa otus väsyä, syvässä lumessa. Nuori ilves tavallisesti silloin turvautuu puuhun, tai tungeksen vuorenlouheen, jonne eivät koirat pääse sitä ahdistamaan. Wanha ilves ei mielellään nouse puuhun. Kun hiihtomies sen viimein saavuttaa, on eläin jo niin väsynyt, ett'ei enää jaksa häntä vastaan hypätä. Irvistää vaan ja odottaa surmaavaa iskua suksensauvasta.

Jos ilves on noussut puuhun, niin odottavat ajo miehet ja koirat puun alla, kunnes "voattei'en kokooja" ennättää perille ja tuopi pyssyn. Täytyy varoa, ett'eivät koirat pääse ilvekseen käsiksi, kun se henkitoreissaan makaa hangella, sillä terävillä kynsillään viiltää se pian vatsan auki koiralta, joka sitä varomattomasti lähestyy.

Hukan ajo tapahtuu samaan tapaan. Suurella salolla, missä ei ole teitä, on hukka hukassa, jos hiihtomiehet vaan pääsevät sen jäljille. Korpiselässä sattui eräänä talvena noin kymmenisen vuotta sitten verekset hukan jäljet löytymään lähellä käräjätaloa, missä juuri istuttiin käräjiä. Ei muuta kuin joka mies suksen selkään ja ala jälkiä noudatella. Eikä ennättänyt aamurupeama umpeen kulua, ennenkuin peto virni kylmällä käräjätalon pihalla. Hukka on hyvin herkkä rampautumaan, jos saapi iskun suksensauvasta ristiselkäänsä.

* * * * *

Koirat, joita Itä-Karjalassa käytetään ilveksen ajossa ja karhunjahdissa, ovat tuota tavallista lappalaiskoiran rotua. Pieniä, pystykorvia, teräväkuonoja, käppyrähäntiä, turkki tuuhea, karva karhea. Wiisaita ja vikkeliä kaikissa liikkeissään, rohkeita ja terhakoita. Isännilleen ovat ne erinomaisen uskollisia ja monta kertaa on koira pelastanut miehen karhun hampaista.

Kumma kyllä, sillä huonosti niitä kohdellaan. Pirttiin saamat koirat harvoin tulla. "Tshib ullos, hännän kerallinje" [Sipi ulos, hännän kerallinen], tiuskaistaan jo uksensuussa vastaan. Salokyläläiset harvoin antavat ruokaa koirilleen, toiset eivät koskaan. Nämä saavat sentähden hakea einettä itselleen, mistä löytävät. Kesällä sitä kyllä löytyy jäniksiä ja minkä mitäkin. Talvella on toimeentulo vaikeampi ja hyvin laihoja ja surkean näköisiä ovat silloin koirat.

Jos saadaan karhu tapetuksi, niin silloin on koirilla viikkoset kestit. Eipähän satu joka kylän pystykorville sitä onnea. Kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa eivät ihmiset syö karhunlihaa. "Roihe riähky moises ruvvas" [Tulee synti sellaisesta ruuasta] sanoo rajalainen. Ammuttu orava heitetään niinikään koirille; nahka vaan nyljetään. Auman alta kaivaa koira aina silloin tällöin jonkun hiiren itselleen. Lykyn varassa ovat nekin makupalat.

Kuivat on kostit koiraparoilla. Ja nälissään syövät ne mitä vaan eteen sattuu. Olen usein nähnyt koirien syömän kauroja, vieläpä hevosen apettakin. Hevosen valjaita ei pidä pihalle jättää Salo-Karjalan kylässä. "Talukkoa perttih, mäne tijjä koirat syvväh" [Tuokaa pirttiin, mene tiedä koirat syömät], varoittaa isäntä illalla. Ja niin on joskus käynytkin, jos nahkaremelit ovat olleet uusia ja hyvässä rasvassa. Ei ole suksiakaan takaamista. Onhan niissäkin nahkaiset varpaalliset ja kannantakaiset. Parasta on nostaa nekin pirttiin.

Kaikki nuo varovaisuuden temput tehtyään ja pirtin herttaisessa lämmössä kotvan aikaa istuttuaan, menee vieras mielellään ulos "saraille" jakelemaan leipää koirille. Ja koivin kiitollisia ovat "Wikki", "Kitel", "Walle", "Kuttji", "Sebel" tai "Härmi", kuu kerran saavat kyllästi syödäkseen. Sormet vaan on vaarassa; niin hätkisti sieppaavat palan kädestä. Ja jos sattuu pala vähän suurempi, niin mulkoilee epäilevästi antajaa, että tokkohan tuo rupeaa sitä vielä takaisin vaatimaan.

Eikä vaadi. Mikä on annettu, se on annettu.

Iloisina odottamattoman runsaasta ateriasta pehnautuvat koirat "sarain" pehmeisiin heiniin levolle.

Mutta ulkona paukkuu pakkanen ja tähdet kimaltelevat kirkkaasti talvisella taivaalla. Ja lumisen korpikuusen alla makaa kontio viimeistä yötään. Jo on "moahaldii" tulossa verijuoman kera.

Päivän valjetessa hiihtävät miehet pyssyt selässä tappotantereelle. Koirat hyväilevät tuttavasti vierasta, joka heille eilen illalla niin runsaat kestit toimitti.

Kaikki on niin hiljaista metsässä. Teiret makaavat vielä lumen peitossa, yksinäinen metso nukkuu kelohongan latvassa suosaarekkeella.

Nuku rauhassa vaan ukkometso hongassasi. Näistä hiihtäjistä ei poikkea yksikään ladultaan aamu-untasi häiritsemään.

Suurempi on nyt saalis apajassa, korven kontio kierroksessa.

Kolmas Luku.

Runoja Taikamailla.

"Mie liikun ukon väellä. Jumalan väellä, Wäellä vanhan Wäinämöisen."

Ontrei Wanninen, runolaulaja Sortavalasta.

Kristinuskon leviäminen Itä-Karjalaan. Itä-karjalaiset olivat vielä 1500 luvun alkupuolella pakanoita. Ilja munkin lähetystoimi Itä-Karjalassa. Pakanuudella on vielä syvät juuret Raja-Karjalan takamailla. Salmin Mantshinsaaren härkäuhrit. Pässien uhraaminen Lungulansaarella. Aunuksen Uukshmäen härkäuhrit. "Rishtapuut." Käärmeiden palvelus. Wanhoja legendoja, joissa pakanallisia ja kristillisiä aineksia on sekoitettu toisiinsa. "Mavon syndy." Runomaiden kynnyksellä. Karjan loitsuja Sortavalasta. Muita loitsuja. Suonion "Suksimiesten laulu" kulkee loitsuna Korpiselässä. Sortavalalainen runolaulaja ja tietäjä Ontrei Wanninen. Taru Wannis-suvun kantaisän Lapissa käynnistä. "Mie liikun Ukon väellä, Jumalan väellä, väellä vanhan Wäinämöisen." Ontrei Wannisin loitsuja. Wäinämöisen soitto. Häävirsiä. Itkuvirret. Niiden kielestä. Kreikanuskoisen raja-karjalaisten häätavoista. Häissä itkeminen. Hautajaismenoja ja hautajaisitkuja. Lauluruno Itä-Karjalassa. Kalevalarunojen maantiede.

Itä-Karjalassa huomaa selvästi kahden erilaisen sivistyksen vaikutusta. Sivistyksen tuulia on sinne puhaltanut ensin idästä ja sittemmin lännestä, mutta keskellä noita vaikuttimia on siellä säilynyt paljon tuota perin vanhaa, muinaissuomalaista, mikä oli kansallemme omituista, ennenkuin muualta tulleet sivistysaiheet sitä kohtasivat.

Kristinusko ei ole vanha Raja-Karjalassa. Wanhat venäläiset aikakirjat tosin kertovat suuriruhtinas Jaroslav Wsevolodinpojan v. 1227 lähettäneen lähetyssaarnaajia karjalaisia kastamaan, ja mainitaan silloin pian kaiken Karjalan kansan kääntyneen kristinuskoon. Miten lieneekään ollut. Wuonna 1240, kun Tuomas piispa Suomesta teki kuuluisan ristiretkensä Nevan seuduille, olivat inkeroiset vielä pakanoita. Tämäkin venäläisten lähteiden mukaan. Suuriruhtinas Jaroslavin käännättämistoimi ei siis näy tarkoittaneen inkeroisia. Tuskinpa siitä lienee jäänyt pysyväisiä jälkiä Karjalaankaan.

Wielä 1500 luvun alkupuolella vallitsi pakanuus täydessä voimassaan Inkerinmaalla, Laatokan rantamailla, Aunuksen ja Wienan-Karjalassa. Siinä kertomuksessa, minkä Novgorodin ja Pihkovan arkkipiispa Makari v.1534 antoi Suuriruhtinas Wasili Iivananpojalle ja hänen pojalleen Iivanalle näiden maiden uskonnollisesta tilasta, mainitsee hän tietoonsa tulleen, että vatjalais-viidenneksen ["vatjalais-viidennekseksi" sanovat novgorodilaiset ennen Laatokan rantamaita, Nevajoen seutuja, Aunuksen- ja Wienan-Karjalaa] tshuudilaisten [vepsäläisten] ja inkeroisten kesken ynnä karjalaisten kesken Laatokan järvestä aina Wienanmereen asti, noin 1,000 virstan pituisella ja 60—40 virstan levyisellä alalla vielä vallitsi paljon pakanallista taikauskoa. Ihmiset täällä palvelevat kaikenlaisia luotuja esineitä Luojan asemesta: metsiä, kiviä, jokia, soita, lähteitä, vuoria, kumpuja, aurinkoa, kuuta, tähtiä ja järviä. He uhraavat pahoille haltijoille veriuhreja: härkiä, lampaita ja kaikenlaatuisia eläimiä ja lintuja. Kertoopa huhu, että muutamat salaa tappamat lapsensakin ja viskaamat pyhiä pyhimysten kuvia tuleen palamaan. Mutta tavallisen ihmisen pitämät he luonaan pappinaan; häntä nimittämät he arpojaksi ("arbui") ja tämä antaa niinen heidän lapsilleen. Edelleen käyttämät he monenlaisia loitsuja, ikäänkuin paha henki puhelisi heidän kanssaan. — Näin kuului hurskaan piispan kertomus.

Suuriruhtinaiden käskystä lähetti silloin Makari piispa Ilja nimisen munkin hävittämään näitä pakanallisia menoja ja kääntämään kansaa uudestaan kristinuskoon. Ilja kastoi kaikki ne, jotka eivät olleet kastetut, hävitti "epäjumalain temppelit", hakkasi maahan ja poltti pyhät lehdot ja upotti uhrikivet veteen.

Seuraavana vuonna 1535, lähetettiin Ilja munkki uudelle lähetysmatkalle samoille seuduille. Makari piispa käski hänen silloinkin hävittämään inkeroisten ja karjalaisten kesken vallitsemat "tshuudilaiset" tavat. Naisia olkoon kielletty leikkaamasta hiuksiaan ja kantamasta päässään ja hartioillaan pukua sellaista, jota kuolleille ihmisille käytetään [huntua]. Kansa luopukoon loitsuistaan ja eläköön kristittyjen ihmisten tavalla.

Pakanuus ja kristinusko vielä tänä päivänäkin taistelevat keskenään Raja-Karjalan salomailla. Kalevalan viimeinen runo kuvaa elävästi tuota taistelua. Suojärvellä on tämän kertoja kuullut toisinnon samasta runosta. Siinä kerrotaan, kuinka Iri neito synnytti kolme poikaa:

Yks olj vanha Wäinämöinje, Toinje seppo Ilmollinji, Kolmas nuori Jougamoinje.

Merkillisimpiä pakanuuden jätteitä Raja-Karjalassa omat Salmin _eläinuhrit_. Mantshinsaarella on viime aikoihin asti joka vuosi uhrattu härkä, joskus useampiakin. Lungulansaarella niinikään uhrataan pässejä.

Häränuhri tapahtuu Mantshinsaaren Työmpäsien kylän kalmistolla, ensimmäisenä pyhänä Iljanpäivän jälkeen, s.o. noin elok. 5 p:nä. Tätä päivää sanovat salmilaiset "härränpäiväksi." Uhrattava härkä tuodaan tavallisesti jostain mannerpuolen kylästä.

Asian laita on seuraava. Jos karhu tai susi tekee vahinkoa jonkun talon karjalle, niin lupaa karjan omistaja pyhälle Iljalle härän, että pyhimys suojelisi häntä enemmistä vahingoista. Eläin on nyt pyhitetty ja sitä sanotaan "Illjan häkikse." Toisinaan pyhitetään useampia härkiä Iljalle, kolme, jopa neljäkin. Ne ovat tavallisesti 3—4 vuoden vanhoja.

"Illjan häkki" tuodaan Mantshinsaarelle vähää ennen uhripäivää. Jos härkiä on useampia, ett'ei kaikkia tahdota sinä vuonna uhrata, niin jätetään henkiin jääneet Työmpäsien kyläläisten huostaan, jotka niitä kukin vuoroonsa syöttävät tulevan vuoden uhrijuhlan varalle.

Warhain uhripäivän aamulla kokoontuu rahvas Työmpäsien "kuusikolle", uhripaikalle. Siellä mantshinsaarelaista, siellä mannerpuolen salmilaista. Naiset tulevat jalan, miehet ratsain. Kellä ei ole hevosta, koettaa saada sellaisen lainaksi "härränpäiväkse." Pojat ovat erittäin innostuneet tähän ratsastamiseen. He varustavat jo viikon varrella itselleen tuomisia tai pihlajaisia raippoja. Jokainen, ken kynnelle kykenee, on sinä päivänä liikkeellä, nuoret ja vanhat.

Työmpäsien kyläläiset ovat jo ennen muun rahvaan tuloa teurastaneet härän ja valmistaneet uhriaterian. Teurastaminen tapahtuu hautausmaalla olevan "tshasounan" eli rukoushuoneen edustalla. Aterioiminen alkaa tavallisesti noin 9 aikaan aamupäivällä, niinikään hautausmaalla. Rahvas ryhmäytyy pieniin piireihin, sukulaiset ja saman talon väki yhteen paikkaan.

Se mikä jääpi tähteeksi ateriasta, viedään yöksi "tshasounaan." Työmpäsien kyläläiset syöttävät sitten seuraavana päivänä heinänteko-väkeään näillä tähteillä. Härän vuota myödään huutokaupalla ja rahat käytetään "tshasounan" hyväksi.

Uhriaterian jälkeen lähtevät miehet ratsastamaan kilpaa Työmpäsien kankaalle, jonka laidassa hautausmaa sijaitsee. Tämä on pojista erittäin lystiä. Kellä ei ole hevosta, hän astuu "pitkeä kishoa oman tshomahizen kera". "Pitkässä kishassa" astuivat pojat ja tytöt parittain verkalleen eteenpäin, puhelevat lemmenasioistaan toisilleen. Salmin rahvas on lujasti vakuutettu uhrijuhlansa tärkeydestä. Pyhä Ilja taipuu tämän kautta varjelemaan heidän karjaansa vahingoista. Papisto Salmissa on joskus koettanut saada uhrimenot hävitetyiksi. Tähän asti se ei ole onnistunut. "Jogahizel on maldu oman ker ruadoa, min katshou; hot minä oman häkin työndänen metshäh varoloin syödäiväkse, kenbo siih midä voisi" ["Jokaisella on valta tehdä omansa kanssa mitä tahtoo; vaikka minä veisin oman härkäni metsään korppien syöttäväksi, kuka sille mitä mahtaa"], uhkaili eräitä vuosia sitten vanha Salmin ukko, uhreista ja niiden kieltopuuhista puhuen.

Wiime uhrijuhla vietettiin v. 1891. Kahteen vuoteen ei siis ole "härränpäivie" Mantshinsaarella pidetty. Ensi kesänä aijotaan pitää. "Nygöi-gi on tuliekse vuottu Illjan häkki maruksis", niin kertoi viimme syksynä Työmpäsien mies.

Uhrijuhlastaan kertovat mantshinsaarelaiset seuraavan tarun:

"Ennen vanhas sie näit pedru [peura] oli käynyh joga vuottu, uinuh poikki lahten sinä piän ishkiettäväkse [uinut poikki lahden sinä päivänä teurastettavaksi]. erähänny vuon i ugodjih sinä huondes tuulitshu ilmu, da pedru ei nji ennjittänyh aijalleh tulla. [Eräänä vuonna sattui sinä aamuna tuulinen sää eikä peura ennättänyt ajalleen tulla.] A hyö rahvas, nu vuottamah, nu vuottamah sidä pedrua; yht ei näy. [Rahvas odottaa, odottaa sitä peuraa; ei vaan näy.] Hyö otettih da ishkiettih häkki rahvahal syödäväkse. Ku, velli, vai ennjitettih häkki ishkie, ga katshotah: jo i pedru tulou, uibi sie poikki lahten, sarvet vai kekottan. Pedru i tuli mual, endjizen tavan mugah, mänji tshasounan pihal, ga jobo i dogadji häkin. Sen kera, velli, häin njuuhtaldi häkin verii dai prinkastih lahtel dai ui järilleh sinne, kuz tuli.(Peura tuli maalle entiseen tapaansa, meni rukoushuoneen pihaan, mutta jo huomasi härän. Rupesi, veli, paikalla nuuskimaan härän verta, syöksähti lahteen ja ui takaisin sinne, mistä tuli.) Sen jälles enämbiä nji konzu ei pedru tulluh. A pedran tjilah vot joga vuozi ishkemmö häkin." [euran asemesta näet joka vuosi teurastamme härän.]

_Lungulansaarella_ Salmin pitäjää uhrataan niinikään heinäkuun 15 päivänä yksi pässi, toisina vuosina useampiakin. Wiimeinen tällainen uhri tapahtui siellä v. 1892. Wiime vuonnakin olisi uhrattu, mutta eräs varakas sen puolen kauppias pani esteitä toimitukselle. Pässi myötiin ja rahat annettiin sille "tshasounalle", jonka edustalla uhri aina ennen oli tapahtunut.

Aunuksen-Karjalassa kaytetään vielä paikka paikoin samanlaisia härkäuhreja kuin Salmin Mantshinsaarella. Ainakin on tämä tapa säilynyt Uukshmäen kylässä Witeleen pogostaa lähellä Suomen rajaa. Sielläkin tapahtuu uhritoimitus kylän "tshasounan" eli rukoushuoneen edustalla.

Uukshmäen "tshasouna" on pyhitetty pyhälle Walassille ja uhri tapahtuu sentähden kesällä Walassinpäivänä. Härkä ostetaan "tshasounan" vuotuisilla kassarahoilla.

Kun kysyttiin Uukshmäen mieheltä, kuka tuo pyhä Walassi oli, vastasi hän: "Walassi, velli näithäi, oli paimenennu, da sit häi piäsi papikse da molittavakse mushenjiekakse. Wot sentäh hänen tshasounan eis i syvväh häkkie." [Walassi, näethän veli, oli paimenena ja pääsi sitten papiksi ja tuli pyhimykseksi ("rukoiltavaksi mieheksi"). Katso sentähden hänen rukoushuoneensa edustalla uhrataan ("syödään") härkää.] — Sen parempaa selitystä ukko ei osannut antaa.

Raja-Karjalassa, sekä Suomen että Wenäjän puolella rajaa, tapaa siellä täällä salokylissä pyhiä puita, joita kansa sanoo "rishtapuiksi." Ne ovat entisajan uhrihonkia ja niiden ääressä toimitetaan vielä tänäkin päivänä kaikenlaisia uhrimenoja. Emännät vievät sinne maitopatoja, saadakseen karjaonnea, kiinnittävät puun oksiin villa- ja pellavatukkoja, tai solmivat niihin lankoja.

Entiseen aikaan ripustettiin kaadetun karhun pääkallo aina uhrihongan oksaan. Sortavalassa olen tavannut vanhoja ukkoja, jotka kertovat, että se tapa vielä heidän nuoruudessaan oli käytännössä. Pari vuotta sitten lapasin Salmissa erään nuoren miehen, päälle päätteeksi luterilaisen, joka itse kertoi niin tehneensä. Noudatti kai kylän vanhaa tapaa.

Erittäin komean "rishtapuun" näin Witeleen kylässä Aunuksessa eräitä kymmeniä kilometrejä Suomen rajalta. Se oli kuivunut honka, noin virstan verran kylästä, valtatien varrella. Uhrihongan viereen oli pystytetty puinen risti katoksineen. Papisto oli nähtäivästi tällä tavalla koettanut ikäänkuin miedontaa paikan pakanallista luonnetta.

Uhrihongan alaoksat olivat kirveellä karsitut. Maassa oli paljon saviastian-palasia, Witeleen emäntien maitopatojen jäännöksiä. Puun rakoihin oli pistetty lankoja, pieniä villatukkoja ja senkin sellaista.

En tiedä, seisooko Witeleen "rishtapuu" vielä pystyssä? Kaksitoista vuotta sitten, kun kävin kylässä, kohosi se uhkeana maantien laidassa.