Part 1

ANGHEL-ENO

ADRIEN ZOGRAFFIN TOINEN KERTOMUS

Kirj.

PANAIT ISTRATI

Kahdeksannesta ranskalaisesta painoksesta suomentanut

Anna Silfverblad

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1927.

SISÄLLYS

Anghel-eno Anghel-enon kuolema Cosma

ANGHEL-ENO

Tänä alkuhuhtikuun iltana vietettiin Baldovinestin pienessä kylässä, noin viiden kilometrin päässä Brailasta, Kristuksen ylösnousemisen ensimmäistä muistopäivää. Jokaisella pihatolla sytyteltiin ruokokokkoja, kaikkialta kajahteli iloisia laukauksia, joilla oikeauskoinen rahvas kunnioitti hänen muistoaan, joka oli ihmisistä parhain.

Perheen nuorimman, Dimi-enon luo olivat kaupungista saapuneet pääsiäisen viettoon Zitza-äiti, vanhin neljästä sisaruksesta, ja hänen kahdeksantoistavuotias poikansa Adrien. Hän oli jäänyt leskeksi muutamia vuosia lapsensa syntymän jälkeen eikä ollut mennyt uusiin naimisiin, ja elätti nyt itsensä kättensä töillä.

Dimin luona ei ollut liiaksi tilaa. Vaikka olikin vielä nuori, oli hänellä jo ympärillään lukuisa perhe, mutta tuo kelpo sisar tyytyi pieneen kolkkaan huoneesta, kun taas Adrien, jolle kaikki vaihtelu oli mieleen, kävi muitta mutkitta nukkumaan enon kanssa ullakon heinille, missä kuunteli ilomielin hänen kaskujaan ja kertoili vuorostaan enolleen kaupungin asioita.

Adrienia ihmetytti joskus tällainen elämäntapa ja hän sanoi:

»Sinä nukut ullakolla ja vaimosi nukkuu lasten kanssa... Mitä elämää sellainen on?»

»On pakko, poikani, muuten, hm, kuinka sanoisin? Lapsia _tulee_ liian tiheään...»

»Onpa sekin selitys! Ja entä kun tulet alas ullakolta?»

»Silloin menen suolle ruokoja leikkaamaan...»

»Ja suolta palattuasi?»

»Nousen ullakolle...»

»Ja lapsesi, mistä he _tulevat_?»

»Jumala lähettää heidät...»

Heti kun oli syöty tavanmukainen päivällinen, jona oli _borchia_, paistettua lammasta, _cozonac'ia_ ja »punaisia munia», lähti Dimi pihamaalle, sytyttääkseen palamaan kokon ja ampuakseen asiaankuuluvat laukaukset. Koko lapsiliuta juoksi hänen perässään, ja sitten tulivat aikuiset.

Taivas oli tähtikirkas. Dimi kuunteli Galatziin päin kulkevan junan kohinaa ja sanoi:

»Yhdeksän pikajuna».

Ja nyt hän sytytti ruo'ot. Heti hulmahtivat taivaalle liekit savun seasta, ja lapset päästivät korviasärkevän kirkunan ja hyppelivät tulen ympärillä kuin pienet punaiset paholaiset. Sitten hän ampui metsästyspyssyllään kaksi laukausta ilmaan, sanoen kunkin laukauksen jälkeen oikeauskoisen kristityn vakaumuksella:

»Kristus on noussut kuolleista».

Tällöin Adrienin äiti tarttui poikaansa käsipuolesta, vei hänet syrjään ja sanoi käskevällä ja hätäisellä äänellä:

»Juokse Stefan-serkun, papin, luo ja pyydä minun puolestani, että hän tulisi heti tänne. Ja jatka sitten matkaasi Anghel-enon asunnolle, ja tuo hänetkin tänne».

Adrien vavahti kuin äiti olisi käskenyt hänen tarttua paljain käsin käärmeeseen, ja sanoi:

»Mutta, äiti, sinähän tiedät, että Anghel-eno on vihoissaan eikä tahdo enää nähdä ketään!»

»Juuri siksi on hänen tultava. Sano hänelle, että minä, hänen vanhin sisarensa, kutsun häntä. Ja juokse nyt pian!»

Adrien vihelsi luokseen koiransa _Sulttaanin_, ja katosi pimeään, kenenkään huomaamatta hänen lähtöään.

* * * * *

Anghel-eno oli tämän hajonneen perheen nuorimman edellinen.

Armoton kohtalo oli iskenyt häneen kovat kouransa ja tehnyt intomielisestä ja jumalaapelkäävästä miehestä juron ja jumalattoman. Bojaarin maata viljelevän talonpojan lapsia kun olivat, jäi näiden neljän sisaruksen ainoaksi omaisuudeksi lapsuuskodin seinähirret, hedelmäpuut ja viinitarha. Maa ei kuulunut heille. He hajaantuivat kodistaan, lukuunottamatta nuorinta, joka jäi leskiäidin tueksi. Ensiksi lähtivät sisaret, lyöttäytyen parin hyvinvoivan kreikkalaisen pariin, jotka välittivät vähät laillisesta avioliitosta. Anghel-poikanen lähti yhdeksänvuotiaana lähikaupunkiin Brailaan, missä joutui erään viinikauppiaan palvelukseen. Lapsuudesta saakka hänelle oli ollut perin vastenmielistä muokata vieraan maata.

Hän palveli kymmenen vuotta samaa isäntää, joka oli oikeamielinen mies ja palkitsi runsain käsin hänen palveluksensa. Kotikyläänsä palattuaan hän rakastui mielettömästi seudun kauneimpaan ja köyhimpään tyttöön ja meni tuota pikaa naimisiin hänen kanssaan. Likinäköisyyden vuoksi hänet hylättiin sotapalveluksesta, jolloin hän osti hiukan maata ja perusti kapakan kylän laitaan Galatziin vievän valtamaantien varrelle.

Liike menestyi hyvin. Vuonna 1877 Turkkia vastaan käydyn sodan suotuisat seuraukset olivat hänelle suureksi hyödyksi. Hänen onnistui kymmenenä vuotena koota omaisuus, millä hän saattoi ostaa toisen maa-alueen viidensadan metrin päässä hänen kaupastaan. Hän istutti sinne parhaimmat hedelmäpuut, ennenpitkää kuuluisan viinitarhan, ja rakennutti kauniin talon navettoineen ja rotulehmineen, kanalan, lammasnavetan ja sikalan.

Mutta hänen kotielämänsä oli vähemmän onnellista, vieläpä kurjaakin. Kului toiset kymmenen vuotta, ja taas oli kohtalo varannut hänelle onnettomuuden. Hänen vaimonsa oli typerä, salakavala, kykenemätön hoitamaan tällaista taloutta ja inhoittavan epäsiisti. Hän makasi tuntimäärin varjossa, avoin suu täynnä kärpäsiä, ja lapsi taaperteli likaisena hänen vierellään. Karja oli nääntyä janoon. Pihaan ja taloon ei pistäytynyt kukaan, jolla ei ollut aikeena varastaa. Adrien muisti, kuinka hänen enonsa oli eräänä kesäpäivänä lyönyt rikki kaikki talon ikkunat, jotka olivat niin kärpästen tahraamat, ettei päivänvalo päässyt sisään. Vaimo vaan ei tästä metelistä herännyt. Kulkiessaan hänen ohitseen ja nähdessään hänen makaavan siinä kuorsaten, mies sylkäisi häntä kasvoihin ja lähti. Vaimo nukkui yhä. Arvellen ankaruuden ehkä tepsivän, mies pieksi häntä usein. Tämä tylsistytti häntä vain yhä enemmän. Silloin mies möi karjan ja lähti talosta. Hän kävi siellä enää vain kerran kuukaudessa.

* * * * *

Säästääkseen lapsia, joita tämä nainen synnytti, näkemästä tällaista äitiä, hän riisti heidät häneltä, niin pian kuin he täyttivät viisi vuotta, ja sijoitti heidät hoidettavaksi erään sukulaisen luo Galatziin, missä kävi viisi kuusi kertaa vuodessa tervehtimässä heitä, seuraten tarkoin heidän kasvatustaan. Lopulta hän katkaisi viimeisenkin, ruumiillisen siteen, joka vielä yhdisti heitä. Talo, jonka olisi pitänyt olla seudun kukoistavin, oli vain ihmisnavetta.

Pettyneenä rakkaudessaan hän ensin otti rakastajattaria, ei sisäisestä taipumuksesta, vaan suoranaisesta kostonhalusta, tahtoen siten elvyttää, ravistaa hereille vaimoaan. Vaimo kuuli kerrottavan tästä, joutuipa silminnäkijäksikin, mutta ei ollut tietävinäänkään. Uni oli hänelle kalliimpi. Hän ei enää edes viitsinyt pestä kasvojaan, ja nukahti kesken syöntinsäkin.

Mutta ihmisille, jotka katselivat vihamielisinä ja kateellisina väsymättömän uurastajan menestymistä, ei riittänyt vain se, että hänen kotielämänsä oli surullinen, hänen onnettomuutensa puolisona ei ollut heille kylliksi. Eräänä yönä, kun ei ollut pelkoa ilmijoutumisesta, sytyttivät ihmiskädet kauniin talon tuleen. Takamyymälästä Anghel-eno katseli, kuinka hänen peltikattoinen kotinsa peittyi liekkeihin. Hän oli kuuro ihmisten huudoille, jotka kutsuivat häntä avuksi omaisuutensa pelastamiseen. Hän sanoi itsekseen:

»Jospa _hän_ palaisi mukana!»

_Hän_ ei palanut, vaan jatkoi nukkumistaan sen turvissa, minkä naapurit pelastivat häviöstä, aina siihen päivään saakka, jolloin Jumala, joka oli pannut hänet maan päälle näyttääkseen miehille, mitä varjopuolia saattaa olla kauniissakin naisessa, löi hänet ankaralla keuhkokuumeella ja kutsui hänet luokseen peloitukseksi kiirastulessa katuville.

* * * * *

Vastoin luuloa koski hänen odottamaton kuolemansa kipeästi Anghel-enoon.

Hänen sisarenpoikansa Adrien, joka viidentoista vuoden ikään päästyään usein tuli pitämään hänelle intomielisiä luennoita »maailmoiden synnystä» tai »maan muodostumisesta», ja jota tuo kelpo mies rajattomasti rakasti, sai usein olla hänen surunsa todistajana.

Kuinka usein hän olikaan nähnyt hänen ottavan nenäliinansa ja kuivaavan kyyneleitään heidän kuljeskellessaan lumoavina kuutamoiltoina onnettomuuspaikalla. Rakennuksen luhistuneet puuosat mätänivät lätäköissä, joita sadevesi oli muodostanut huoneisiin. Huonekalujen jäännöksiä näkyi palaneiden hirsien joukossa. Vain osa seinistä oli jälellä. Iso navetta, joka oli säästynyt tuholta, näytti kaivaten huutelevan karjaa, jonka eloonjäämistä monet kadehtivat. Villit maapähkinäpensaat, kinsteri ja nokkoset rehoittivat miehenkorkuisina ennen niin kauniissa pihassa.

»Näetkö, Adrien», sanoi onneton mies tuskan tukahduttamalla äänellä, »näetkö tämän hautausmaan? Se on puolittain ihmisten, puolittain kohtalon työtä. Jos olisin perinyt tämän talon isältäni, ymmärtäisin ihmisten kateuden ja heidän hävittämishalunsa, vaikkakaan he eivät pistä tuleen suurten herrojen palatseja. Mutta minä rakensin tämän talon otsani hiellä, uurastaen kaksikymmentä vuotta. Se ei ollut mitään ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimaa, sellaista, mitä jokainen tarvitsee voidakseen elää vaimoineen ihmisenä eikä tyhmänä elukkana. Eikä kukaan voi syyttää minun koskaan olleen saita, vaan sai nälkäinen aina tyydyttää nälkänsä luonani, ja suurina juhlina muistin turvatonta leskeä lapsineen ja vein heille pääsiäisenä munia, leivoksia ja lampaan neljänneksen, samoinkuin silavaa ja kinkun jouluna. En antanut almua, vaan täytin velvollisuuteni. Olin saanut kaiken Jumalalta. Minä puolestani annoin yltäkylläisyydestäni enkä siitä ylpeillyt. Minulla ei ollut siihen oikeutta, sillä olen nähnyt monta minua anteliaampaa: ne, jotka jakoivat leipänsä ensimäisen nälkäisen kanssa, jonka kohtasivat tiellään...

»Eikä minua myöskään voi syyttää siitä, että olisin rikastuakseni nylkenyt ostajiani. Noudatin isäntäni oikeamielistä esimerkkiä. Jos liikevoittoni oli suuri, johtui se siitä, että noudin viinini ja viinani niiden kotiseudulta, aikoina, jolloin se juoksi jokena. Mutta kuorma-ajuri, joka talvella avasi oveni, parta kuurasta kimallellen, oli minulle kuin veli. Puristin hänen kohmettunutta kättään ja tein hänelle tilaa uunin viereen. Rakennutin hänen hevosiaan varten vajan, jonka vertaista ei ollut kahdenkymmenen peninkulman laajuudella; enkä koskaan suostunut ottamaan maksua heinätukosta, jonka heitin niiden eteen. Tarjoamani viini ja viina oli laadultaan parasta, ja vannon näköni kautta, etten koskaan lisännyt niihin pisaraakaan vettä, kuten tehdään kaikkialla. Ja kun näin, että mitta oli täysi ja mies tahtoi himon houkuttelemana ylittää sen, kaadoin hänelle lasin maksutta ja kehoitin häntä jatkamaan matkaansa. Täytyipä minun usein neuvoa hänelle tie. Näin olin tavallaan hänen palvelijansa, sillä olin valveilla hänen tähtensä aamunkoitosta puoliyöhön saakka. Ja jos joku kolkutti ovelleni sulkemisajan jälkeen, unohdin, että saattaisin kohdata pahantekijän, nousin vuoteesta ja menin avaamaan.

»Mutta hyvä esimerkki ei paljoa hyödytä, ja jos maailmassa on vain kiittämättömyyttä, tarvitsee paha palvelukseensa ainoastaan yhden ilkiön käden sataa hyveellistä vastaan, saadakseen aikaan hävitystä. Tämä käsi vaani minua salaa, valmiina iskemään. Se ei voinut antaa minulle anteeksi menestymistäni. Se ei sietänyt sitä, että käteni ei ollut hänen syyhyisen kätensä kaltainen, joka kelpasi vain kerjäämään tai lyömään. Ja se löi minua. Se kävi helposti: vaimoni nukkui.

»Voi, Adrien! Tässä ilkeä ihmiskäsi kohtasi hävittämistarkoituksessa kohtalon omalla tavallaan ilkeän käden, ja toisiinsa yhtyen he tekivät tuhon täydelliseksi!... Oliko väärin rakastaa kylän kauneinta tyttöä? Rakastuuko milloinkaan rumimpaan? En tiedä. Sen vain tiedän nyt, että rakkaus sokaisi minut, niin etten osannut katsoa, oliko hänen sänkynsä alusta lakaistu, olivatko hänen korvantaustansa puhtaat ja jalkansa pestyt. Adrien, kun tämä jumalainen liekki kerran polttaa rintaasi, niinkuin se poltti minun rintaani, muista sanani, ja ennenkuin antaudut ruumiinesi ja sieluinesi tämän ihmisruton valtaan, tee, mitä minä en tehnyt: katso kaunokaisesi sängyn alustaa, katso hänen korvantauksiaan ja jalkojaan, joissa on kiiltokengät. Ja jos sanani unohtuvat, muista hautausmaata, jonka näet tässä, anna katseesi syöpyä näihin raunioihin, katso rikkaruohoa, joka rehoittaa kuin inhimillistä laiminlyöntiä kiroten, tätä karjaansa kaipaavaa navettaa, näitä seinien jätteitä, jotka huutavat taivaalle epätoivoaan, näitä ruostuneita ja vääntyneitä laattoja, jotka ennen välkkyivät kuin peili auringonpaisteessa, peittäessään kattoa, joka kohosi uljaana matalien hökkelien yli, kuin julistaen ihmisen oikeutta elää hyvinvoinnissa ja siisteydessä, eikä kuin myyrä, joka pelkää valoa. Paina mieleesi tämä näky. Ja jos veresi tahtoo taivuttaa sinut kauniin tytön jalkoihin, vastusta, huuda avuksesi nämä rauniot, ja sano itsellesi:

»Anghel-eno turmeli elämänsä sillä, että rakasti sokeasti kylän kauneinta tyttöä eikä katsonut hänen sänkynsä alustaa, korvantauksiaan eikä hänen varpaitaan.

»Ja torju luotasi säälimätön kohtalo!...»

* * * * *

Vaimonsa kuoleman jälkeisinä vuosina Anghel-eno jätti talon oman onnensa nojaan. Hän päätti saattaa sen entiseen loistoonsa vasta sitten, kun hänen lapsensa kykenisivät hallitsemaan sitä. Vietyään sieltä pois kaiken, millä oli arvoa, ja kasattuaan sen kauppansa ympärille, hän alkoi viettää erakon elämää, mutta erakon, jolle tuli tavaksi kostutella kieltään kaupitsemillaan väkijuomilla.

Kauniina, kookkaana, jänteikkäänä miehenä, jolla oli kaunis parta ja kaunis kihara, harmahtava tukka, hän herätti kaikissa kunnioitusta. Hänen lyhytnäköisyytensä, joka pakoitti hänet tulemaan aivan lähelle puhuttelijaa voidakseen tuntea hänet, tehosti yhä tätä vaikutusta. Hän oli pohjaltaan hyvä, mutta ei sietänyt paljon vastaansanomista, kuten on laita kaikkien, jotka ovat päässeet eteenpäin omin voimin. Ja hän kymmenkertaistutti nämä voimat saavuttaakseen päämääränsä, — kuten hän itse sanoi »kohottaakseen raunioista palatsin», — sinä päivänä, jolloin hänellä olisi kunniaa lapsistaan. Niinpä häntä pidettiin rikkaana miehenä häviöstään huolimatta.

Mutta hänen todellinen rikkautensa, onnensa ja toivonsa oli hänen kolme lastaan, seitsentoistavuotias poika ja kaksi pikku tyttöä, joista toinen oli kahdeksan-, toinen kymmenvuotias. Pojan piti seuraavana vuonna valmistua ylioppilaaksi, ja Anghel-eno sanoi Adrienin äidille:

»Saammehan sitten nähdä. Heti koulusta päästyään hän palvelee yhden koevuoden armeijassa. Jos hänellä on taipumusta tälle alalle, olisi minulle mieluista, jos hänestä tulisi upseeri, jolla on vahva käsivarsi ja terävä äly puolustamaan maataan. Jollei, niin valitkoon itse mieleisensä alan».

Tyttäristään hän tahtoi vain »kelpo emäntiä», varustaen heille myötäjäisiä ja toivoen voivansa naittaa heidät kaupunkiin.

Ihminen päättää...

Eräänä talvisena pakkaspäivänä yksin mietiskellessään suunnitelmiaan ja tuulen lakaistessa autiota, laajaa tasankoa, astuu neljä tuntematonta miestä sisään ovesta. Tapansa mukaan hän kurottautuu eteenpäin paremmin nähdäkseen, mutta hänen sydämensä kutistuu kokoon, samoinkuin etana vaaraa vainutessaan vetää tuntosarvensa piiloon: tulijat eivät miellyttäneet häntä.

»Jos nuo ovat kunnon ihmisiä, en enää usko sydäntäni», ajatteli hän, tunnustellen taskussaan revolveria, jota ilman hän ei koskaan ollut.

»Hyvää päivää, Anghel!» toivottivat miehet, »sinun luonasipa on lämmintä!»

»Tervetultuanne, matkamiehet! Ruma ilma, vai mitä?»

Mutta itsekseen hän lisäsi: »Olen satimessa! Tuollaisella äänellä puhuvat vain roistot».

»Anghel, olemme nälkäisiä, ja juodakin haluamme. Sanotaan viinisi voivan sulattaa vaikka jään».

»Hyvin mahdollista, ystäväni. Mutta onpa sellaistakin jäätä, jota se ei sulata».

»Ha, ha! Sinä olet sukkela, Anghel. Ja mitähän jäätä se olisi?»

»No, saattepa tietää: sitä sanotaan 'koiran sydämeksi', mutta se on pahasti sanottu, sillä se solvaisee noita eläin-parkoja, jotka ovat todellisia ystäviä», sanoi hän, osoittaen kahta isoa paimenkoiraa vierellään, jotka eivät hetkeksikään jättäneet häntä.

»Hm, sinulla on synkkiä ajatuksia. Maailma ei ole niin paha».

»Ehkä ei, mutta kun pitää kauppaa valtatien varrella, kuten minä, näkee kaikenlaista, ja nukkuukin vain toisella silmällä».

Tämä varuillaanolo antoi vieraiden tuta, kenen kanssa he olivat tekemisissä. Heille tarjottiin silavaa, leipää ja viiniä.

»Etköhän noutaisi meille kellarista raikasta viiniä?» kysyi eräs joukosta teeskennellyn hyväntahtoisesti.

Eno myhäili ja ajatteli: »Ah, te luulette pyydystävänne minut hiirenloukkuun!» Hän vastasi:

»Noudin sieltä hetki sitten viiden litran astian. Jos kielessänne on tuntoa, pitäisi sen maistua».

Tämä oli hiukan vastoin miesten suunnitelmia, mutta he olivat itsepintaisia roistoja. Hetkistä myöhemmin eräs heistä pistäytyi ulos, ja eno ymmärsi tämän olevan hyökkäysmerkin: mies lähti pitämään vartiota. Hän kalpeni ja valmistautui otteluun. Silmänräpäyksen ajan hän ajatteli laukaista aseensa ja huutaa: »kädet ylös!» Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että hän ehkä sittenkin saattoi erehtyä miesten aikeisiin nähden.

Hetkistä myöhemmin hän katui, ettei ollut sitä tehnyt. Miehet keskustelivat äänekkäästi muka jostakin kaupasta. He pyysivät tulitikkuja. Eno sanoi: »Kas tässä!»

Sydän ja jalka terästettynä hän astui heitä kohti, pidellen oikealla kädellä asetta taskussaan ja ojentaen vasemmalla laatikkoa. Vahvin noista kolmesta ojensi hitaasti kätensä ottamaan sitä, jatkaen samalla huolettomasti puhettaan, mutta juuri kun hänen sormensa olivat koskettamaisillaan laatikkoon, hän sieppasikin kuin rautapihdein kiinni ranteeseen, ja joskin hän siinä tuokiossa kaatui maahan laukauksesta, joka lennähti hänen uhrinsa taskusta, eivät toiset antaneet Anghelille enää aikaa vetää esiin asettaan. He murskasivat hänen pääkallonsa revolverinperillä, ja mies-parka lyyhistyi maahan, sillävälin kuin koirat iskivät kiukkuisesta mutta turhaan, hampain kiinni roistojen pohkeisiin. Ne lyötiin kuoliaaksi. Kassa tyhjennettiin kiireesti ja ilki työntekijät katosivat, jättäen jälkeensä näköjään hengettömän toverinsa.

* * * * *

Anghel-eno sai kiittää hengestään laukausta, joka oli haavoittanut yhtä rikoksellista, sekä koiriaan, jotka hän oli menettänyt. Ne olivat pidelleet niin pahoin kahden muun roiston sääriä, että nämä pelkäsivät, etteivät he enää kykenisi pakenemaan.

Ohikulkevat matkustajat tapasivat tuntia myöhemmin verityön uhrin ja rosvon verissään, edellisen pää murskattuna, jälkimmäisen vatsa luodin lävistämänä, mutta molemmat vielä hengissä. Heidät kuljetettiin Brailaan, missä kumpikin pelastui elämälle.

Maattuaan viisikymmentä päivää sairaalassa eno pääsi sieltä heikontuneena, mutta hän oli menettänyt vain verta. Puolta vuotta myöhemmin hän oli menettävä jotakin, joka oli hänelle elämää kalliimpaa: hän menetti molemmat pikku tyttönsä, onnettomuustapauksessa Tonavalla, jolloin suuri joukko ihmisiä hukkui purjehdusmatkalla.

Nyt hän näki läheltä _säälimättömän kohtalon mustan käden_. Mutta kohtalo oli valinnut tämän miehen antaakseen hänen tuntea kaiken sen kauheuden, mikä sisältyy romanialaiseen sananparteen: _hyvä Jumala ei koskaan sälytä ihmisen hartioille raskaampaa taakkaa, kuin minkä hän jaksaa kantaa!_ Ja kuinka paljon onnettomuutta jaksaakaan voimakas mies kantaa hartioillaan!

Palattuaan kirkosta, missä oli antanut toimittaa messun haudatta jääneiden tyttöstensä sieluille, hän sulkeutui kauppaansa, ja käveli monta tuntia edestakaisin, kädet taskuissa. Sitten hän avasi oven selkoselälleen, astui kynnykselle, sylkäisi kiukkuisesti ikäänkuin jotakin kasvoihin, ja sanoi:

»Tuossa saat, sinä kurja kohtalo! Sinä painat minut maahan, mutta minäpä nousen ylös ja sylkäisen sinua päin naamaa, kas näin!»

Ja hän sylkäisi vielä kerran.

Hänellä oli vielä jälellä poikansa, ainoa liekki, joka valaisi hänen sumusta ja väkijuomista turtuneiden aivojensa yötä. Kohtalo puhalsi liekkiin ja sammutti sen.

Yksitoista kuukautta senjälkeen, kun hänen poikansa oli liittynyt ratsuväenrykmenttiin, ja vuorokausi siitä, kun Anghel oli saanut häneltä kirjeen, jossa hän ilmaisi haluavansa jäädäkin sinne, tämä ihmisistä onnettomin sulki kauppansa, sittenkin onnellisena, ja nousi ratsunsa selkään, lähteäkseen kaupunkiin hankkimaan työmiehiä, jotka nostaisivat talon raunioista. Hän oli tuskin ehtinyt kahdensadan metrin päähän kotoa, kun ratsastava lähetti pysähdytti hänet tiellä ja ojensi hänelle sähkösanoman. Hänen sydämensä ei sanonut hänelle mitään. Hän avasi rauhallisena paperin ja luki:

»Poikanne Aleksanteri Anghel putosi hevosen selästä ratsastusharjoituksessa, ja kuoli vietäessä...»

Paperi heltisi hänen käsistään; hän parkaisi, nousten seisoalleen jalustimissa, ja suistui maahan kuin poikkilyöty pylväs.

Näin Anghel-eno tyhjensi maljan sakkaan saakka.

* * * * *

Olisi luullut, että onnettomuuden mitta nyt oli täysi. Niin ei ollut. Kuolema, joka olisi ollut hänelle vapahdus, ei tullut, eikä kukaan tiennyt, miksi tämä mies ei itse päättänyt päiviään.

Hän ei sitä tehnyt. Mutta hän kuoli hiljalleen, nauttimalla lakkaamatta kaikkein väkevintä viinaa. Hänestä tuli kapakkansa paras vieras.

Tämän hellän isän, kunnon kansalaisen, jumalaapelkäävän miehen vähittäinen rappeutuminen on kaameimpia murhenäytelmiä, mitä näiden rivien kirjoittaja on nähnyt. Tämä on vain näytelmän alkua. Loppu — tarina surusta, joka tappaa sydämen — saa paikkansa toisaalla.

Pojan kuoltua hän pyysi, että tämä haudattaisiin kotikyläänsä. Kaikki kyläläiset saattoivat vainajaa, ja kun kunnialaukaukset pamahtivat kirstua hautaan laskettaessa, lankesivat kaikki kyynelsilmin polvilleen. Kunniavartiona seisovat sotilaat ja upseerit itkivät. Yksi joukosta ei vain itkenyt: isä. Hän seisoi avopäin hattu kädessä haudan partaalla, ja katseli kirstua sen pohjalla. Tällöin nousi kansanjoukosta mies, heittäytyi hänen jalkoihinsa, ja huusi, hänen polviaan syleillen:

»Anghel! Anghel! rukoilen sinua, anna minulle anteeksi! Minä se sytytin tuleen talosi!... Tee minulle, kuten oikeus vaatii! Mutta anna minulle ensin anteeksi!»

Anghel käänsi päätään ja katsoi pitkään jaloissaan makaavaan mieheen, joka vääntelehti kuin tulisilla hiilillä, ja huusi lakkaamatta:

»Anna minulle anteeksi, ja tapa minut, heitä minut vankilaan!»

Hän sanoi: »Minä annan sinulle anteeksi», ja lähti. Kukaan ei rohjennut seurata häntä.

Kotiin tultuaan hän otti seinältä pyhimyskuvan, joka esitti Neitsyt Mariaa Jeesus-lapsi sylissään, sekä kuninkaan, kuningattaren ja kruununperillisen kuvat. Sitten hän kaivoi lapiolla pienen kuopan puutarhaan, pani ne siihen ja hautasi ne multaan.

Tämän jälkeen hän sulkeutui kauppaansa ja heittäytyi sieluineen ja ruumiineen väkijuomien valtaan. Hautauspäivän jälkeen ei kukaan kokonaiseen vuoteen tietänyt, asuiko talossa ketään, vai oliko se autio. Kyläläiset koettivat ohikulkiessaan kurkistaa sisään alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse, ja menivät sitten menojaan. Öisin Anghel kuljeskeli koiransa seuraamana talonsa raunioilla, ja palasi jälleen sisään. Päivisin hän tyhjensi humaltumatta lasin toisensa jälkeen ja katseli, leuka kämmenen varassa, ikkunaverhojen raosta palaneen talon törröttäviä seiniä.

Kun tämä synkkä suruvuosi oli päättynyt, avasi hän jälleen kapakan, toisin sanoen, hän tarjoili yhdelle, mutta ei toiselle, kenenkään tietämättä, mihin hän perusti kieltonsa ja suosionsa. Ohikulkijat kunnioittivat hänen tahtoaan, sillä hänen onnettomuutensa tunnettiin viiden peninkulman laajuudella. Hän ei enää hankkinut uutta tavaraa, sillä kellari oli täynnä viini- ja väkijuomatynnyreitä.

Adrien ja hänen äitinsä olivat ainoat ihmiset, joiden kanssa hän suostui puheisiin. Kauhu sydämessä Adrien tuli pari kertaa tervehtimään häntä sinä vuonna, jolloin hän jälleen avasi myymälänsä. Eno istui aina ikkunan ääressä lukkojen takana, pullo ja pieni lasi edessään, koira vierellään, ja katseli ulos. Rattaat vierivät ohi, kaksi miestä astui maahan ja kolkutti ovelle. Hän ei hievahtanutkaan paikaltaan, ja miehet menivät tiehensä. Jälleen pysähtyivät rattaat ovelle. Mies huusi rattailta nousematta:

»Anghel! Saako sinulta lasin?»

Ja hän sai.

* * * * *

Mennessään äitinsä käskystä noutamaan Anghel-enoa Adrien muisteli hänen kovaa kohtaloaan ja tuumi:

»Äiti erehtyy, jos luulee minun saavan enon liikkeelle luolastaan».

Tehtävä ei ollut helppo. Ei ollut kysymys vain vierailusta, vaan sovinnonteosta. Äidin kuoltua kahdeksan vuotta sitten olivat molemmat enot riitautuneet vähäpätöisen perintöasian vuoksi. Kiistettäessä oli Anghel-eno sanonut, vastoin vanhemman sisarensa tahtoa, joka vastusti jakoa: »Tahdon vaikkapa vain yhden frangin äidin perintöä, jolla ostan helminauhan ja ripustan sen pyhimyskaappiini, vain tietääkseni, että se on äidiltä». Kiihtyneenä Dimi-eno vastasi solvaisten. Silloin veli sivalsi häntä korvalle, ja nuorempi hairahtui iskemään vanhempaansa päähän kepillä. Tämä poistui lapsuudenkodistaan, sanoen:

»En palaa tänne etkä sinä tule minun luokseni, ennenkuin suutelet kaikkien nähden kenkäni anturaa!»

Siitä lähtien heidän välinsä olivat olleet rikki. Ennen onnettomuustapausta, joka oli kuolettava isku Anghel-enolle, oli nuorin veli itsepintaisesti pysynyt kuurona sisarensa rukouksille, tämän kehoitellessa häntä pyytämään anteeksi veljeltään. Tuon julman tapaturman jälkeen ei kukaan enää uskaltanut tällaisilla pikkuasioilla häiritä Anghelin rauhaa.

Nyt Adrienin äiti tahtoi kaikin mokomin sovittaa veljekset keskenään. Kun hän kutsui sitä, jota oli lyöty, sensijaan, että hänen luokseen olisi menty, luotti hän siihen, että suru oli lannistanut hänen ylpeytensä sekä siihen vaikutusvaltaan, mikä hänellä aina oli ollut veljiinsä, etenkin häneen, joka oli perheen rikkain, silloinkin kun hän vastusti epäitsekkäästi hänen perinnönjakovaatimustaan.

Kello oli kahdeksan illalla Adrienin saapuessa enon asunnolle. Kylänpuolisesta ikkunasta näkyi valoa. Adrienia puistatti ajatellessaan noiden alaslaskettujen uudinten takana asustavaa miestä. Hän lähestyi ikkunaa ja painoi kasvonsa sitä vasten. Ei mitään elonmerkkiä, palavaa lamppua lukuunottamatta. Sulttaani alkoi kärsimättömänä haukkua. Enon koira haukahti vastaan, mutta uutimet eivät liikahtaneet. Adrien tiesi, ettei kolkuttaminen hyödyttäisi mitään. Hän painoi nenänsä ruutua vasten ja sanoi arasti:

»Eno! Adrien haluaa puhua kanssasi».

Hetken kuluttua kohotettiin verhoa, ja eno viittasi häntä tulemaan ovelle, jonka hän avasi, pidellen lamppua kädessään. Adrien astui Sulttaanin kanssa sisään.

Hänen katsellessaan huonosti valaistua huonetta kutistui hänen sydämensä kokoon. Mikä syvä alakuloisuus puhuukaan esineistä, jotka ihmeitätekevä ihmiskäsi on jättänyt hoidotta! Ei enää laseja hyllyillä, ei leipää ruokapöydällä, ei savustettua kinkkua, joka ennen riippui orresta raskaina könkäleinä, ei enää rinkeleitä katossa vartaisiin pujotettuina. Tomua, unohdusta, laiminlyöntiä, kuoleman rauhaa...

Keskellä tätä hautausmaata seisoi Anghel-eno viitta hartioillaan, yhä kookkaana, mutta kumarana, niin kumarana, — Anghel-eno, joka ennen oli ollut pystypäinen ja ryhdikäs kuin leijona, — ja katseli rauhallisena sisarenpoikaansa. Tämä tarttui molemmin käsin hänen vapaaseen käteensä ja suuteli sitä, kuten on tapana. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Sanaa sanomatta eno vei hänet huoneeseensa. Täällä vallitsi sama autius. Paljaista ja kellastuneista seinistä ei enää levinnyt tuoreen kalkin miellyttävä haju. Peistottu ja epäsiisti sänky, oikea ryysykasa, näytti sekin ikäänkuin tehneen vastarintaa tuolle onnettomuuksien raskauttamalle ruumiille, jonka painosta se joka yö oli luhistua kokoon. Tiiliuunin halkeamat ammottivat savun mustaamina. Katon kurkihirret olivat niinikään mustuneet. Kaluston täydensi kaksi puutuolia ja pöytä sekä kaksipiippuinen pyssy, joka riippui naulassa kantohihnastaan. Pöydällä viinapullo ja lasi, raamattu, muistiinpanovihko, josta riippui nauhaan kiinnitetty lyijykynä, veitsi ja aloitettu leipä. Adrien puhkesi itkuun.

Eno istuutui tuolille, veti hänet luokseen ja suuteli häntä, mikä tapahtui ensi kerran hänen poikansa kuoleman jälkeen. Miehekkäällä, mutta murtuneella äänellä, jossa ei enää ollut entistä kantavuutta, hän sanoi lempeästi:

»Olen iloinen nähdessäni sinut, Adrien... mutta miksi sinä itket?»

»Eno... onko se mahdollista?... Sinulla on pääsiäisenä pöydälläsi vain kuiva kannikka... Ei... Koiratkin syövät tänään mesileipää...»

Adrien pyyhki kyyneleitään, ja kun hän jälleen katsahti enon kasvoihin, hymyilivät ne hyvyyttä, tuota sietämätöntä hyvyyttä, mikä säteilee surun tappaman olennon kasvoista. Hänen päänsä oli melkein paljas ja tukka lumivalkoinen. Hänen paitansa ja vaatteensa olivat likaiset, napittomat. Hän vastasi sisarenpojalle entistä sammuneemmalla äänellä:

»Jos tuo yksin on syynä itkuusi, niin rauhoitu toki ja kerro minulle, mitä käyntisi tarkoittaa».

»Tulen kysymään sinulta, vihaatko vielä Dimi-enoa?»

»En vihaa enää ketään».

»Voitko antaa hänelle anteeksi hänen vikansa?»

»Minulla ei ole kenellekään mitään anteeksiannettavaa».

Enon ääni oli yhtä välinpitämätön, kuin jos hän olisi sanonut: »Leipä on pöydällä» tai: »Ulkona on pimeä».

»No niin», alkoi Adrien epäröiden, »äiti lähetti minut pyytämään, että tulisit tänä iltana enon luo».

»Äitisi lähettää sinut», toisti miesparka, kohottaen päätään. »Adrien, sinun äitisi on pyhimys».

Hän näytti miettivän hetkisen, ja kysyi sitten:

»Ja mitä sinä ajattelet?»

»Minäkö, mutta sinähän arvaat sen, eno. Toivon sitä kaikesta sydämestäni».

»Entä muut? Toivovatko hekin sitä?»

»Aivan varmaan kaikki toivovat sitä, eno».

»No niin, silloin toivon samaa kuin tekin».

Kuinka kaameilta kuuluivatkaan sanat: »Toivon samaa kuin tekin», noiden huulten lausumina, joilla väreili kuoleman hymy! Mikä täydellinen tahdon puutos! Adrienia kauhistutti.

He lähtivät huoneesta koirat kintereillään.

* * * * *

Pappi Stefan, jonka luona Adrien oli pistäytynyt ohi kulkiessaan, oli kahdeksankymmenvuotias vanhus eikä enää hoitanut virkaansa. Mutta hän palveli yhä seurakuntaansa, ollen kyläläisten kesken riidanratkaisijana ja neuvonantajana. Hänen näkönsä oli heikentynyt, mutta hän liikkui vielä kuin nuori mies. Hän asui aivan lähellä Dimi-enoa. Hän otti keppinsä ja lähti siinä tuokiossa kolkuttamaan viimemainitun ovelle.

Kun hänen apostoliset, norsunluunkeltaisen parran kehystämät kasvonsa näyttäytyivät ovella, nousivat kaikki seisomaan ja riensivät suutelemaan hänen kättään, jota hän viidenkymmenen vuoden ajan oli ojentanut syntisten suudeltavaksi.

»Lapseni, Kristus on noussut kuolleista», sanoi hän totutulla saarnaäänellä.

»Toden totta. Hän on noussut kuolleista», vastattiin kuorossa.

Adrienin äiti tarjosi papille paikkansa, johon tämä muitta mutkitta istuutui, kuin olisi se ollut aivan oikeutettua. Äiti jäi seisomaan, nojaten seinää vasten ja risti kätensä.

Läsnäolijat, joita tämä odottamaton vierailu hiukan hämmästytti, katselivat kysyvästi vanhinta sisarta, kuin selitystä pyytäen. Hän — laiha, ryhdikäs, kaitakasvoinen nainen — katseli huoneessaolijoita ystävällisin silmäyksin ja alkoi puhua:

»Olen kutsuttanut teidät tänne, isä Stefan, pyytääkseni teitä auttamaan minua sovittamaan tänä iltana keskenään veljeni Dimin ja Anghelin, joka toivoakseni on pian täällä. Kuten tiedätte, eivät he kahdeksaan vuoteen ole puristaneet toistensa kättä, vaan välttävät toisiaan ja pysyttelevät poissa kaikkein pyhimmistäkin juhlista, nauttimatta yhdessä pyhää leipää ja viiniä. Tällaista ei voi sietää. En tahdo esiintyä silmissänne tahrattomana. Olen tehnyt syntiä, ja raskain rikokseni on se, että olen antanut elämän isättömälle lapselle, elettyäni kymmenen vuotta yhdessä miehen kanssa ilman kirkon siunausta. Mutta kaikkein synkin synti on mielestäni viha, kaikki viha ihmisten kesken ja sitäkin enemmän veljesten kesken...

»En vihaa enää Anghel-veljeäni», sanoi Dimi-eno synkistyen.