Part 3

»Siksi, että olet nautiskelija! Siksi, että unohdat valon, joka sinulla on päässäsi, ja muinaiset sanani! Tällainen on sallittu tuhansille ja tuhansille vähäpätöisille olennoille, jollainen minäkin olen, mutta ei sinulle, Adrien, ymmärrätkö? Ei sinulle, jonka aivot ovat tunteneet valon varhaisimmasta lapsuudesta saakka. Muistatko, kuinka sinä viisitoistavuotiaana — jolloin huvitellaan paperileijoilla — tulit Anghel-enon siistiin ja viihtyisään kapakkaan, kertoillaksesi hänelle tähtitieteestä ja antaaksesi ihailla itseäsi? Muistatko, kuinka hartaina minä ja työmieheni ahmimme jokaisen taivaallisen viisauden sanan, joka tuli huuliltasi. Ah! Tuo menneisyys! Näen sen edessäni kuin eilispäivän. Ulkona lunta ja tuulten temmellystä... Kapakassa miellyttävää lämmintä, pakinoivia, työtätekeviä miehiä, elämisen iloa... Leikkasin savustetusta kinkusta suuria kimpaleita, punnitsematta, laskematta, kitsastelematta, ja kaadoin viiniä anteliain käsin, kuullen sydämeni ääntä... Syötiin, juotiin, ylistettiin Jumalaa ja kuunneltiin, kuinka sinä kaadoit kumoon hänen rakennuksiaan, moninkertaistutit maailmoita, mittasit tähdet ja teit pilaa pappien typeryydestä!... Ha! ha!... Se miellytti minua! Työmiehiänikin se miellytti. Joku joukosta huudahti: 'Kuka on tuo poika, joka puhuu kuin kirja?' — 'Sehän on sisarenpoikani, tuhat tulimmaista!' minä vastasin, ylpeänä sinusta, ja itsestänikin, vaikka en mitään tietänyt. 'Hän on vanhimman sisareni ainoa poika, sisareni, jonka vertaista hempukkaa ei ollut toista, kun hän oli kaksikymmenvuotias!'...»

Ja tarttuen suureen viinikulhoon minä täytin omasta aloitteestani puolikkaanmitat, jotka olivat jälleen kuivat kuin kesäauringon paahtama maa... — — —

»Mutta seis! Pois, pois luotani, te julmat muistot! Ja sinä, Adrien, sisarenpoikani, kuuntele minua, tottele minua! Älä toivo mitään, älä odota mitään elämältä, joka lyö murskaksi ihmisen, turmelee ruumiin ja saa meidät unohtamaan pään. Mitä tarkoittaa tuo pöyhistely, johon antaudut? Tuo mitan mukaan tehty puku? Tuo vaatelias irtokaulus? Nuo kiiltävät kalvosimet? Mitä? Ovatko tuollaiset hepenet tarpeen nuorelle miehelle, joka tuntee taivaallisen valon ja jolle Anghel-enon turma ei ole tietymätön?»

Täynnä kunnioitusta Adrien antoi päänsä painua. Hänellä oli kielellään päteviä vastaväitteitä, mutta hän ei rohjennut tuoda niitä esiin. Ihmetellessään ääneti enonsa ankaruutta, tämä vei jälleen pillin kuihtuneille huulilleen ja alkoi kärsivällisesti ja hitaasti, ja tuon tuostakin henkeään vetäen, kutsua yltiöpäistä palvelijaansa, joka heti saapuikin, täytti lasin, nakkasi sen sisällön isäntänsä kurkkuun, ja meni menojaan käsivarsiaan ja päätään heilutellen.

»Kolme vuotta sitten tuli korviini niljainen juttu», jatkoi Anghel-eno. »Seurustelit hurjastelevien nuorukaisten kanssa, jotka eivät olleet arvoisiasi, ja menit eräänä iltana Brailassa tanssiaisiin, missä panit erään nuoren tytön pään pyörälle. Vietit yön tytön luona. Seuraavana päivänä houkuttelet hänet mukaasi Bukarestiin. Kaksi viikkoa myöhemmin sinut tuodaan poliisivoimalla tutkintotuomarin eteen. Kuukautta myöhemmin sinut viimein tuomitaan kaksiviikkoiseen häpeälliseen vankeuteen 'alaikäisen ryöstämisestä'.»

Adrien punastui korviaan myöten ja sanoi:

»En minä häntä 'ryöstänyt', eno. Tyttöhupakko nousi vaunuihin omasta tahdostaan, eikä se ollut hänen ensimäinen matkansa. Ilveilyn uhriksi jouduin minä... Muuten olisinkin lain mukaan saanut kolme vuotta vankilaa».

»Ehkä... Mutta sinä tiesit, ettei alaikäisellä ole 'tahtoa', ja että hän on vanhempiensa valvonnan alainen?»

»Kukaan ei mahtane mennä pyytämään vanhemmilta lupaa saada maata yönsä heidän tyttärensä kanssa».

»Se on selvää! Mutta ei myöskään ole maattava tytön luona, joka lähettää sinut seuraavana päivänä vankilaan».

Eno odotti vastausta. Adrien vaikeni. Edellinen jatkoi:

»Enkä moiti sinua vain tästä. Tiedän, että äitisi sairastui häpeästä tämän seikkailusi jälkeen. Tytön vanhemmat tulivat hänen luokseen, vaatien avioliittoa. Ja sillävälin kuin sinä maleksit Bukarestissa, syyti koko kaupunginosa solvauksia irstailevan pojan äidille. Sinä välitit tuosta kaikesta niin vähän, että pulaan jouduttuasi kirjoitit äidillesi, pyytäen rahaa. Tuskin sairaudesta toipuneena hänen täytyi kyyristäytyä pesualtaan ääreen, saadakseen kokoon rahaa sinun hätäsi lieventämiseksi... Jos tämä on mielestäsi pojan rakkautta, niin kumarran. Mutta tässä ei ole kaikki, minulla on tarkat tiedot, kuten näet... Sinun pidättämisesi pakoitti äidin kokoamaan kimsunsa ja kamsunsa ja muuttamaan keskellä talvea toiseen kaupunginosaan, missä sai maksaa paljon kalliimman vuokran. Päästyäsi viimein vankilasta sinä kunnostauduit jälleen, sekaannuit työväenliikkeeseen, sinut pidätettiin ja sait raippoja kuin hevosvaras. Seuraukset: kuukausi parantolassa, häilyvä terveys ja tekosyy matkustaa Egyptiin, missä olet nääntyä nälkään ja muistat äitiäsi. Ah! Adrien, mitä sinulta puuttuu enemmän: sydäntäkö vai älyä? Tuohon aikaan tuli sisar-parkani käymään luonani. Heikkona kuin haamu hän tuli ensi kertaa eläessään pyytämään minulta rahaa, lähettääkseen pojalleen... En säälinyt sinua, vaan häntä, tuota marttyyriä, ja avasin hänelle kukkaroni».

* * * * *

Adrien purskahti itkuun, heittäytyi polvilleen löyhkäävän vuoteen viereen, tarttui enonsa luiseen ja kylmään käteen ja suuteli sitä kiihkeästi, huutaen:

»Anteeksi!... Anteeksi!... Olen kurja!»

»Hyvä on. Sinä kadut. Ja katumusta seuraa parannus. Koeta tehdä parannus, ja minä annan sinulle anteeksi jo nyt, ja olet jälleen minun Adrienini, minun sisarenpoikani, Anghel-enon henkevä poika, enon, jonka näet makaavan tällä kurjalla vuoteella siksi, että hän erehtyi tavoittelemaan liian kaunista naista, liian kukoistavaa taloa, liian puhdasta paitaa. Mutta riittäköön jo!»

»Eno, mitä minun sitten on tehtävä?» sopersi nuori mies, kuivaten kyyneleitään ja istuutuen entiselle paikalleen. Anghel kohotti vaivalloisesti luurankomaista käsivarttaan kuin lausuakseen kirouksen:

»Sinun on käännyttävä pois kaikesta, mikä sinua mairittelee, voitettava ylpeät halut, vaiennettava lihan ääni, joka jäytää meitä kuin mato, antauduttava koko sieluinesi hengen palvelukseen, joka on ainoa tukemme hädässä. Siinä kaikki, mitä minulla on sinulle sanottavaa...»

»Mutta, eno», uskalsi Adrien huomauttaa, »sinähän inhoat tänään kaikkea, mitä eilen rakastit...»

»Aivan niin... Kaikki se, mitä eilen rakastin, on saattanut minut siihen, missä näet minut tänään...»

»Mutta täytyyhän rakastaa sitä, mistä on nautintoa: kaunista naista, kukoistavaa kotia ja puhdasta paitaa. Intohimomme vaativat sitä ja aistimme huutavat sitä».

»Tuo on totta vain näennäisesti, Adrien!... Vain näennäisesti!... Intohimot ja aistit aiheuttavat myrskyn, joka ei ole oikeassa suhteessa niiden onnellistuttamiskykyyn».

»Sydämen myrsky...»

»Sydämemme on pahantekijä!» huusi kuoleva, ponnistaen viimeiset voimansa. Hänen äänessään ei enää ollut inhimillistä sointua, se tuli vinkuen nenästä. Tätä lausetta seurasi pitkä äänettömyys. Seinään päin kääntynyt pää jäykistyi liikkumattomaksi, samoin käsivarret. Adrien luuli, että hänen enonsa siinä tuokiossa vetäisi viimeisen henkäyksensä.

Ei. Anghel-eno ajatteli yhä. Hän kääntyi jälleen Adrieniin päin ja tarkasteli häntä, ja hänen katseestaan kuvastui kauhu, joka paremmin kuin sanat ilmaisi hänen aivojensa surullisen taistelun. Hellittämättä katsettaan Adrienista Anghel vihelsi voimakkaasti, voimakkaasti ja kiirehtimättä, kuin osoittaakseen sisarenpojalleen, että hän kiusoitteli kuolemaa.

Poika tuli sisään juoksujalkaa, eno nieli annoksensa, nuolaisi valkoisia huuliaan ja hymyili, saatuaan jälleen voiton olemattomuudesta...

* * * * *

»Sydän! Sydän! Adrien... Itkekäämme sitä! Tuota nyrkinkokoista lihapalaa, joka ei lakkaa lyömästä. Tuota naurista, tuota palleroista artisokkaa, joka kätkee itseensä iäisyyden, joka saa ikuisen liikkumiskyvyn sinä hetkenä, jolloin se joutuu naisen lämpimään kohtuun, jolloin se varmastikaan ei ole neulankärkeä suurempi; joka kasvaa ja lyö; joka ailahtelee, riemuitsee, kärsii ja lyö pysähtymättä synnyinhetkestään kuolemaansa saakka. Kas niin!... Olkaamme oikeamielisiä tuota poloista pahantekijää kohtaan! Se tuottaa meille tosin paljon pahaa, mutta se tekee sen anteliaisuuttaan. Ah! Taasen muistoja!... Siunatut muistot!... Olkoon menneeksi... Eläkäämme vielä hetkinen kauheassa menneisyydessä!... — — —

»Jollei kyynelteni lähde jo olisi kuivunut, itkisin mielelläni sen nuorukaisen vuoksi, mikä olin kaksikymmenvuotiaana... Kiipesin siihen aikaan kohti onneni kukkulaa, ja kuohuva vereni pani minut elämään sataa elämää yht'aikaa. Mikään ympärilläni ei ollut minulle vierasta, yhtävähän ilo kuin surukaan. Anghel-eno oli mukana niin häissä kuin kiistassakin. Minä se tyhjensin ensimäisen ja viimeisen viinilasin ja minä niinikään olin viimeinen tappelussa! Sillä — kaikkivoipa Jumala! — on suloista kuulla ohimoittensa jyskyttävän 'Kristuksen veren' voimasta, samoinkuin on suloista iskeä pilantekijää, joka nauraa hohottaa päin naamaasi. Ja tiedetäänhän, että 'Herramme veri' usein juhlatilaisuuksissamme sekoittuu meidän kuolevaisten vereen.

»Samoin kävi tuona joulunakin, josta aion kertoa sinulle...

»Luulisin sinun hiukan muistavankin sitä, sillä olit kuusivuotias ja olit näkemässä tuota ottelua... — — —

»Millaisia olivatkaan entisajan suuret kirkkojuhlat!... Totisesti on ihminen surkea nauta!... Elämä koettelee häntä, muuttaa perin hänen tunteensa ja turmelee hänen sielunsa paljon helpommin kuin eläinten, jotka pysyvät samanlaisina ajasta aikaan.

»Kun vertaa nuoruusaikani hurjia miehiä nykypäivien rujoihin, voisi heitä täydellä syyllä sanoa jalopeuroiksi. Heidän joukossaan oli heikkojakin, mutta sellaisista ei kukaan välittänyt, sellaisia ei otettu lukuun. Kun jossakin Petroin, Cazassun tai Nazirun kapakassa mainittiin kylämme nimi, johtuivat läsnäolijoiden mieleen heti muutamat miehet: ensinnäkin Jeremias, urhoollisista urhoollisin, sitten... kautta kunniani, niin, Anghel!... Sitten muistettiin ystävääni Nikolaita, Vladimiria, Pitkää Costaa ja monia muita vähemmän kuuluisia, koko tuota falangia, joka oli yhtä voittamaton työssä kuin pidoissakin, huvittelussa kuin tappelussakin!... Mutta nyt...

»He!... Adrien... sylkäise minun puolestani, sillä minä en enää jaksa sylkäistä! Nyt on olemassa vain kääpiöitä, jotka pelkäävät omaa varjoaan ja antavat vaimojensa piestä itseään!...»

* * * * *

»Tuon joulun aattona, joka oli remuava ja dramaattinen yht'aikaa, minä lähetin kotiin kymmenen dekalitran viinitynnyrin, kuusi suurta leipää ja yhtä monta porsasta hapankaalissa paistettavaksi.

»Sinun mielestäsi siinä oli liikaa niille kahdelletoista suulle, joiden piti kokoontua pöydän ympärille. Ehkä sinun aikaisillesi kalvetustautisille, jotka voivat pahoin kolmannesta suupalasta ja päihtyvät puolesta viinilasista. Meille... Hauska leikki!...

»Näen silmieni edessä Stefanin, papin, joka osasi ulkoa raamatun ja neljä evankeliumia ja joka kuoli viime vuonna... Tuohon aikaan, kuusikymmenvuotiaana, hänellä oli simpanssin hampaat ja kukon miehuus. 'Rovastinna', hänen vaimonsa — leveälanteinen nainen, jonka kasvot olivat punaiset kuin pioni — odotteli kahdeksattatoista lastaan, muut seitsemäntoista olivat elossa ja voivat hyvin. Ah! Olisitpa nähnyt tämän 'jumalaisen' parin leu'at heti asianomaisen pöytäsiunauksen tapahduttua, joka suoritettiin lyhyesti ja nopeasti, sillä vesi kihosi papin kielelle... Hänen leukansa murensivat kylkiä, luita ja rustoja kuin ne olisivat olleet auringonkukan siemeniä, ja hänen kunnianarvoisa partansa kieppui rinnalla kuin käynnissä olevan myllyn ratas...

»Äitini, joka istui papin vieressä, — tietoisena päivän pyhyydestä ja hurskaana sormenpäitä myöten — taisteli urheasti ruokalautasensa ääressä... Äkkipikainen ja ovela Dimi-veli valitsi taitavasti parhaat palat itselleen. Jeremias nieleskeli kaiken valikoimatta ja pureskelematta, sillävälin kuin Pitkä-Costa — pitkä raajoilta kuten sanoiltakin — ojenteli loputtomia käsivarsiaan ylt'ympäri pöytää, kahmaisi kaikkea, puhui vähän ja antoi toisten puhua, täyttääkseen heidän suunsa tyhjällä».

»Onhan luvallista olla ahmatti, Stefan-isä?»

»Luvallista, poikani, luvallista».

»Eihän se ole syntiä?»

»Ei ole syntiä se, mitä suuhun pistetään, vaan se, mitä suusta tulee...»

»Kertokaa meille kohtaus Herran ehtoollisesta...»

»Aivan heti...»

»Kuusi miestä ja kuusi naista istui pöydän pitkillä sivuilla. Pöydän päässä, kasvot itäänpäin, istui isä-Stefan, kohoten kuin jättiläinen yli seuran. Oltiin onnettomia siitä, että lukumäärämme oli kolmetoista, 'pirun luku', mutta lohduttauduimme lisäämällä seuraan kääpiön, joka täytti sarkkamme, iloisen ja teräväpäisen ukkelin, joka vaivoin jaksoi kierrättää pöydän ympäri suunnattoman suurta savikulhoa.

»Kun suut oli saatu tyhjiksi, kääntyi mieli huviin ja kurkut viinikarahveihin. Kuohuva viini virtasi jokena ja jutut sen mukana. Sitten Dimi otti ihmeellisiin sormiinsa pitkän paimenhuilunsa, ja kas, kaikki olivat jaloillaan, pappi mukaanluettuna. Ja nyt alkoi tanssin leiske astioiden ja maljojen peittämän pöydän ympärillä. Huudahdukset ja jalkojen töminä vapisuttivat koko taloa. Kasvot hikikarpaloissa pappi ja hänen vaimonsa lopettivat viimein tanssin, näyttääkseen esimerkkiä kohtuuden noudattamisessa. Ja juhlaa jatkettiin entistä ehommin...»

* * * * *

»Mutta minulle ei tuo ilta merkinnyt vain juhlimista. Jotakin tärkeää oli tekeillä, ja kaikki olivat siitä selvillä. Lisäksi tämä seikka kiihdytti mieliä ja jakoi läsnäolijat kahteen, melkein tasaväkiseen puolueeseen.

»Oli kysymyksessä äitisi uudelleen naittaminen, ja minä kannatin ystävääni Nikolaita, joka myöskin oli saapuvilla, ja oli melko varakas talonpoika ja lapseton leskimies. Jeremias ja Costa olivat läsnä tukeakseen hänen pyrkimyksiään ja avustaakseen minua. Mutta äitisi ei ollut aivan vapaa. Aikoja sitten oli Dimi, tuo veljellinen vekkuli, kaikessa hiljaisuudessa asettanut vaaliin oman suosikkinsa, joka niinikään oli nimeltään Nikolai, muuten perin miellyttävä mies, kalakauppias Brailasta, joka ansaitsi hyvin ja eli huolettomasti. Paitsi Dimiä, kannatti hänen ehdokkuuttaan saksalainen serkkumme Tudor, jota kaikki pelkäsivät hänen villin luontonsa ja herkulesmaisten voimiensa vuoksi. Tudor ja hänen Nikolainsa olivat kuin veljekset.

»Ja näin me istuimme pöydässä vastakkain vannoutuneina kilpailijoina, neljä minun puolellani ja kolme Tudorin, mutta Tudor vastasikin helposti kahta kaikkein voimakkainta miestä. Äitisi istui heidän puolellaan, mutta en tiedä, missä määrin heidän Nikolainsa miellytti häntä, enkä sitäkään, millainen heidän suhteensa oli. Kuitenkin tiedettiin, että hänen oli vaikeassa asemassaan usein täytynyt alistua ottamaan vastaan antimia, joita kalakauppias lakkaamatta tuhlaili hänelle.

»Ja mikä kummallinen olento olikaan tuo sisarparkani!... Kolmikymmenvuotiaana hän oli kaunis kuin vastikään naimisiin mennyt tyttö, luonteeltaan miellyttävä ja iloinen ja osasi laulaa ja tanssia viehkeästi, mutta kävi töykeäksi ja turmeli hauskimmankin seuran mielialan, niinpian kuin tuli kyseeseen hänen uudelleen naittamisensa. Ja tämä kaikki vain sinun tähtesi: ajatellessaan, että uusi aviomies saattaisi olla tyly sinua kohtaan, hän muuttui villiksi kuin naarasleijona. Sinun kauttasi hänet joko saavutti tai menetti, ja sinusta tuli kompastuskivi tuonakin iltana.

»Ystäväni Nikolai rakasti sinua ja tuli usein luoksemme vain leikkiäkseen kanssasi. Te olitte toverukset, ja se oli valtti meidän hyväksemme. Tuona jouluiltana Nikolai toi sinulle makeisia vuoteeseen, missä nukuit ja havahduit aina sen mukaan, kuinka huoneessa meluttiin. Tämä miellytti äitiäsi ja kiihdytti toisen mustasukkaisuutta, joka tietämättä, miten lopettaisi leikin, veti taskustaan kultarahan ja heitti sen sinulle, sanoen:

»Kas noin, Adrien, tuolla saat ostaa koko kilon makeisia!»

»Niinpä niin... mutta ne hajuavat kalalta!...» vastasi ystäväni, vihjaten hänen ammattiinsa, jota nuoret tytöt inhosivat.

»Se hajuaa kuitenkin paremmalta kuin lantatunkio!» vastasi edellinen, taputtaen talonpoikaa selkään.

»Nämä sapekkaat sanat putoilivat puoliyön maissa, kun viini yksin oli vastuussa puheista. Tudorin kiukku kuohahti helposti. Ja peloittavinta oli, ettei hän ollut lainkaan humalassa. Vakuuttautuakseni hänen tilastaan minä pistin taitavasti jalkani eteen, kun hän nousi lähteäkseen ulos: hän ei kaatunut». — — —

Anghelin henkeä salpasi. Kertominen uuvutti häntä. Hän vaikeni äkkiä. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet enemmän mielenliikutusta kuin väsymystäkään. Sama jähmettyneisyys, samat kaameina ammottavat silmät. Ja taas hän vihelsi elämänsä pidentäjää ja sai viinatilkan. Sitten hän jatkoi reippaammin:

»Kun nyt mietin ja tutkistelen rauhassa ihmiselämän intohimoja, kysyn itseltäni, emmekö sittenkin ole vain marionetteja paholaisen käsissä, joka pitelee nuoran päästä ja tanssittaa meitä mielensä mukaan. Sillä jos meillä tuona iltana olisi ollut järki hiukankin paikoillaan, olisi meidän täytynyt nähdä, että äidilläsi oli yhtä vähän halua mennä naimisiin kuin hirttää itsensä. Mutta viini ja sydäntemme rajuus veivät meistä voiton, ja sana sanalta kävi selvemmäksi, ettei enää ollutkaan kysymys jonkun naittamisesta, vaan että haluttiin yksinkertaisesti vain iskeä yhteen, iskeä sokeina ja kuuroina.

»Äitisi puolestaan — jolle tuotti pirullista huvia kiihoittaa miehet toisiaan vastaan, ja jonka vuoksi moni hänen nuoruudessaan oli puhkaisuttanut päänsä — avusti niin hyvin paholaista, että veremme syttyi tuleen, ja tuo tuli oli vähällä tuhota hänetkin. Tuntien kalakauppiaan mustasukkaisuuden hän kylvi hämminkiä molempien Nikolaiden mieliin laulamalla erästä tunnettua laulunpätkää, jossa nimi _Nikolai_ toistui joka säkeen lopussa:

»Ai, ai, ai, suutele mua, Nikolai!...

»Niin, _suutele mua, Nikolai_, mutta kumpi heistä?... Ja kun kukin pani parastaan jouduttaakseen kahakkaa, kiusoitteli minun Nikolaini kaimaansa, vilkutti silmää ja polki pöydän alla äitiäsi jalalle. Tudor ulvoi:

»Lempo vie!... pian räjähtää!...»

»Niin, serkku!», huudahdin minä. »Räjähtääpä totisesti!»

»Äitini nousi paikoiltaan. Ollen järjestelevinään pöytää hän kokosi kaikki veitset ulottuviltamme, mutta huomatessaan, että Tudorilla yksin oli kauhea puukko vyöllä, hän pyysi sitä häneltä, sanoen:

»Tudor! Lapseni!... Anna minulle puukkosi!»

»Ylpeänä Tudor veti puukon tupesta ja heitti sen oveen. Vanhus nouti sen sieltä. Sitten hän toi vihkivettä, siroitteli sitä huoneeseen, poltti suitsutusta ja rukoili:»

»Kaikkivaltias Jumala! Aja pois _saastuttaja_ tästä huoneesta, jossa se heiluttaa häntäänsä ja villitsee mielet!... Herra, karkoita se kauas erämaahan!... Armahda meitä syntisiä, Poikasi nimessä, joka on syntynyt meille tänään!»

Ja kääntyen äitisi puoleen hän sanoi rukoilevasti:

»Lähde täältä, tyttäreni!... Mene kohentamaan tulta liedellä... Ja rukoile... Sillä sinä olet syynä pahaan, niinkuin Eva oli syynä kuoleman syntiin...»

»Kaikki miehet vastustivat 'pahan poistumista'». Jeremias lauleli:

»Anta-kaa — mei-dän — pi-tää kau-nis — pahen-nuk-sem-me! Mi-tä — oli-si-vat — mie-het il-man — kau-nis-ta — pa-hen-nus-ta?»

Äiti sanoi itku kurkussa:

»Jeremias! Saat vielä reiän päähäsi!...»

»An-ta-kaa mei-dän — saa-da — rei-kä — päähäm-me, jos — se mei-tä — hu-vit-taa!...»

Dimin huilu liritteli kuin noiduttuna. Sävelet ja sanat virtasivat hänen sormistaan ja huuliltaan:

Hu-huu, hu-huu, hu-huu, minä rakastan täyttä sarkkaa!... Hu-huu, hu-huu, hu-huu, minä rakastan nuorta, ei vanhaa!... Hu-huu, hu-huu, hu-huu...

Yhdellä hyppäyksellä olivat kaikki seisoallaan ja _sarba_ vapisutti lattiaa. Tanssiessaankin Dimi soitteli ja mylvi:

Hypähdä, opinca! Iske lattiaan, niin että kajahtaa kauas metsän taa! Hu-huu...

[Opinca = taionpoikaisnaisten käyttämä nahkasandaali.]

Ja Pitkä-Costa jatkoi:

Hyvä viini, lepo suloinen, unholaan jää elo maallinen!...

Ja sisar pisti veitikkamaisesti väliin:

Kuinka rakastankaan miestä rohkeaa, kun hän lepää maassa pitkänään!...

Ja Tudor härnäili:

Kuinka mieluista on lyödä, temmeltää, heittää vihollinen maahan makaamaan!...

Heidän Nikolainsa kirkui:

On viini huonoa ja mitta pien', vaan tytär soma lie!...

»Juokaamme! Juokaamme! Maljat nurin!»

»Veljenmalja!»

»Me joimme veljenmaljan kaksitellen, käsivarsi käsivarteen pujotettuna, päät lähekkäin, maljat huulilla. Ja ehdin hädin tuskin nähdä äitisi juovan veljenmaljaa ystäväni Nikolain kanssa, — joka sattui olemaan hänen vieressään, — kun Tudorin malja lennähti ystäväni päähän, särky en sirpaleiksi.

»Se oli merkinanto, säkene... Siinä tuokiossa syntyi hirvittävä sekasorto. Maljoja, lautasia ja muita astioita lenteli ilmassa kuin ammuksia... Pöydät ja tuolit kaadettiin nurin, öljylamppu putosi maahan, särkyi ja sammui... Jäimme pilkkopimeään. Ja kelmeässä kajastuksessa, minkä lumi ja tuikkiva tähtitaivas loivat ruutuihin, olisi saattanut nähdä mitä vimmatuimman käsirysyn, kun seitsemän miestä, seitsemän ystävystä iski kiukkuisesti toisiaan, vuodatti vihamielin toistensa verta, sanaa sanomatta, ääntä päästämättä, edes tietämättä miksi — kunnes hetkellä, jolloin kukaan ei ajatellut hellittää otettaan, huoneessa kajahti vastapuolen Nikolain leikkisä ja moittiva ääni:

»Pyhän Pietarin nimessä! Ette kai aikone jatkaa tuota mukilointia aamuun saakka! Minun on jano!...»

* * * * *

Temmellys taukosi, kuin olisi sähköpanos lauennut. Väsähtäneen taistelijan odottamattomaan huudahdukseen vastattiin iloisesti nauraen ja innokkaasti myönnytellen...

»Valoa!... Valoa! Ja viiniä ennenkaikkea! Missä on naisväki? Missä on kääpiö?»

»Naiset, jotka olivat kauhuissaan paenneet, tulivat jälleen sisään tuoden kynttilöitä, mutta sinun äitisi oli kadonnut ja sinä hänen mukanaan. Kaikki etsiskely pihamaalta, vajasta ja navetasta oli turhaa. Kantaen sylissään sinua, — ainoaa aarrettaan ja ainoaa huoltaan, — hän läksi yön pimeydessä jalkaisin kulkemaan kohti Brailaa, uhmaten lunta, kylmää ja susia!... Hän palasi takaisin matalaan leskenmajaansa, arkana riippumattomuudestaan ja tietoisena vain yhdestä velvollisuudesta: ainoan poikansa kasvattamisesta!... Huvittelu oli nyt päättynyt... Vaivannäkö alkaisi huomispäivästä...

»Mutta se oli hänen asiansa. Meidän asiamme oli unohtaa nopeasti poissaolija, siistiä huone, pyytää viiniä ja virittää myrskyävä _Kindia_ Dimin huilun säestämänä. Paitahihasillamme, kasvot verta vuotavina, vaatteet siekaleina, mielet lauhtuneina ja ilveilynhaluisina me tanssimme hurjan piiritanssin, välittämättä haavoistamme sekä kääpiöstä, joka tanssi hänkin piirin keskellä, toinen käsi lanteilla ja pidellen toisella kädellään tasapainossa isoa dekalitran viiniastiaa, joka hänellä oli päänsä päällä, ja varoen potkuja, joita suuntasimme hänen istuinpaikkaansa kohti... — — —

»Syönnistä tylsänä ja sikahumalassa läksin aamunkoitteessa, — yksin, _chubaani_ kääriytyneenä, — taivaltamaan kotia kohti, kahlaten polvia myöten lumessa, lainkaan muistamatta viimeistä tuomiota, joka minulla nyt on edessä».

Sairas vaikeni... Sitten hän kutsui palvelijan ja nielaisi jälleen pienen viinatilkkansa, Adrienin etsiessä sillävälin syyn häivää kuulemastaan tarinasta.

»Eno», sanoi hän, »en käsitä, minkä synnin olisit tehnyt, joka oikeuttaisi Jumalan rankaisemaan sinua... Olet elänyt vain tunteittesi mukaisesti».

Anghel koetti nauraa, mutta hänen kauhea irvistyksensä peloitti hänen sisarenpoikaansa.

»Etkö näe syntiä?» tiukkasi hän. »Ystävä-parka, mitä sinun on sitten kuultava, nähdäksesi sen? Onko minun kerrottava sinulle vieläkin pahempaa? Siis kuuntele:

»Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin vielä toivoin voivani herättää vaimoni uneliaisuudestaan pettämällä häntä. Jeremias, joka tosiaankin oli intohimoisen Cosman poika, järjesti minulle siihen viehättäviä tilaisuuksia. Tämä mies, joka oli ollut pappien vannoutunut vihollinen aina siitä saakka, kuin hänen isänsä oli saanut surmansa papin kädestä, huvitteli etsimällä rakastajattarikseen kirkonpalvelijain puolisoita ja tyttäriä. Ja ollen kuusikymmenvuotiaana kaunis ja komea kuin nuori tammi, oli hänellä enemmän menestystä kuin kaksikymmenvuotiaalla nuorukaisella.

»Jeremias näytti minulle tien. Ja rakkauden pesän Cazassussa. Sinne oli vain puolen tunnin ratsastusmatka. Ensi kerralla teimme matkan ikäänkuin ilman aikojaan. Tulimmehan vain ammattiveljen luo saamaan 'naukun'; kapakoitsijat maistelevat ja arvostelevat huvikseen ammattitoveriensa viinejä.

»Oli syksy... Uutta viiniä, hyvää _pastramaa_. [Suolattua, kuivattua ja, haluttaessa, käristettyä lampaanlihaa.] Jeremiaan lähettämä asiapoikanen toi papinrouvalta sanan, että hänen jumalainen puolisonsa oli poissa. Hän oli usein poissa kotoa. Ollen Cazassun ainoa pappi, virkatehtävät kutsuivat hänet usein kauas kodista, ympäristön lukuisiin kyliin. Hurskaat, ennakkoluuloiset ja taikauskoiset seurakuntalaiset eivät voineet olla ilman häntä. Pappia haettiin jos jonkinlaisista syistä: häntä haettiin kastamaan, vihkimään tai ripittämään kuolevaa; karkoittamaan aaveet kummittelevista taloista, siunaamaan hedelmätöntä maata, jakamaan almuja kuolleiden puolesta, lukemaan liturgia harhateille joutuneen naisen, juoppouteen vajonneen aviomiehen, mielipuolen tai kaatuvatautisen puolesta. Ja tiedettiin, että heti näiden toimitusten päätyttyä pappi oli jälleen ratsailla, pyhät virkakalut kainalossaan, valmiina aloittamaan kiertokulkunsa, jolta hän palasi vasta yöllä, ja usein seurasivat ahdistetut sielut hänen jäljissään, kuljettaen häntä kodista kotiin, kuin olisi hän ollut koko seudun onnentuoja.»

* * * * *

»Minun ei tarvinne sanoa sinulle, Adrien, ettei tämä rehellinen, oikeamielinen ja väsymätön hengenmies ansainnut loukkaustamme... Että hän ansaitsi sitäkin vähemmän puolison ja tyttären, jotka kumpikin olivat yhtä irstaita.

»Tuota en ollenkaan ajatellut sinä päivänä, jolloin Jeremiaan opastamana, — jota taivas varmaan rankaisee ennen hänen kuolemaansa, — tulin taloon tyytyväisenä kuin kukko, nähdessäni kauniit silmäykset, joita tytär, niinikään alituisesti liikkeellä olevan postinkantajan vaimo, — loi mustaan partaani, kiharaan tukkaani, puhtaaseen paitaani ja kiiltäviin saappaisiini! En ajatellut pahaa, jota tein lähimmäiselleni, enkä turmaa, jota tuotin sielulleni... Ja vaikka sieluni ei ollutkaan luotu tämäntapaisia iloja varten, miellyttivät ne minua sittenkin. Löysin niistä sellaista viehätystä, että tulin toistamiseenkin.

»Muuten nuo molemmat kyykäärmeet olivat niin luodut, että heidän luonaan unohtui kaikki muu, paitsi lihan himo. Jumala yksin tietää, miksi hän oli lyönyt nämä aistillisuuden haavat erään hyveellisimmän palvelijansa ruumiiseen. Papinrouva itse väitti, asiastaan varmana, ettei Jumalakaan sitä tietänyt, ja hän antoi huvittavan selityksen tästä Jumalan taitamattomuudesta.

»Kuten tiedätte», sanoi hän, »ei Jumala ollut yksin luomispäivänä, vaan läsnä oli myöskin saastuttaja... Hän sekaantui kaikkeen, tahtoi olla kaikkialla, ja häiritsi lakkaamatta työnteossa Kaikkivaltiasta, joka puolustautui parhaansa mukaan. Katsellessaan sen jumalallisen taikinan häikäisevää valkeutta, josta Herra aikoi leipoa ihmisen, — ja josta hän ennen muita tahtoi täydellisen, — heräsi saastuttajassa vastustamaton halu tahrata se. Mutta Luoja valvoi tarkasti taikinaansa. Johtaen herkkäuskoisen Mestarin harhaan Paha kysyi silloin yht'äkkiä, osoittaen samalla pilven taa katoavaa aurinkoa: 'Kuinka, oi sinä, joka olet niin viisas, olet antanut heikolle pilvelle voiman himmentää niin loistavan tähden, synkistyttää maailman ja syöstä sen alakuloisuuteen?'

»'Olen tehnyt sen siksi', selitteli Luoja, 'että kaikki maallinen nähtäisiin eri valaistuksissa, että ihminen ei olisi mistään varma, vaan epäilisi kaikkea, paitsi minun väkevyyttäni'. Paholainen kuunteli, ollen ihmettelevinään, mutta onnistui samalla koskettamaan hännällään jumalalliseen taikinaan, joka muuttui heti harmaaksi. Herra huomasi sen ja hämmästyi. 'Miksi sinä hämmästyt?' ilkamoi Paha, 'taikinasi on harmaata siksi, että valaistus on muuttunut!' Jumala tunsi joutuneensa tappiolle, mutta ylpeä kun oli, tahtoi hän pysyä aiheessaan. Hän pani taikinan muottiin, antoi sille ihmisen muodon, puhalsi siihen ja loi Aatamin... Mutta, voi, tahra seurasi mukana!... Se on meissäkin, ja siinä koko juttu...»

* * * * *

»Niin, siinä koko juttu!... Tai paremmin, tässä koko juttu:... Kas tässä kosteina kimmeltävät silmät, joiden hehku lävistää sydämen kuin nuoli... Tässä kärsimättömät huulet, jotka odottavat vain viiksien hivelevää kosketusta ja miehistä puraisua... Tässä rinnat, jotka ovat hyvin peitetyt, vain paremmin näkyäkseen. Tässä kaksi naista ja kaksi miestä, joita saatana on koskettanut hännällään! Ei hämärintäkään muistoa meissä Jumalan tarkoituksesta!... Ei hyvettä, ei häveliäisyyttä, ei kunniantuntoa!... Vain kaksi naista ja miestä, jotka saastuttaja on vallannut kiireestä kantapäähän!...

»Ja minä purasin, Adrien, minä purasin kielletystä hedelmästä! Ja se maistui mielestäni hyvältä, niin hyvältä, että muutuin paremmaksi lähimmäisiäni kohtaan. Annoin vaimolleni anteeksi hänen uneliaisuutensa enkä lyönyt häntä enää. Olin kaksinverroin antelias tarvitseville, ja suvaitsevaisempi niitä kohtaan, jotka varastivat minulta. Ja sydämeni ailahteli ilosta aamusta iltaan...

»Mutta Salomon-saarnaaja sanoo: 'On aika tehdä kaikkea; on aika nauraa ja aika itkeä; on aika suudella, ja aika olla suutelematta...' Tuo aika tuli.

»Eräänä helteisenä kesäiltapäivänä Jeremias ja minä maistoimme jälleen kiellettyä ja häipyvää iloa pappilassa, joka sijaitsi etäällä kylästä, eristettynä ja yksinäisenä. Postinkantaja oli työssään ja pappi oli lähtenyt kastematkalle. Luulimme olevamme turvassa yllätyksiltä, ja tuo jumalallinen taikina, jota Piru oli koskettanut hännällään, hekkumoitsi, kun Jumalan kostava käsi avasi oven ja aukeamassa seisoivat pappi ja hänen vävynsä kuin kaksi hirmuista tuomaria! Suorina ja sotaisina he seisoivat siinä, tomun peittäminä ja kalpeina, edellisellä kädessä pieni kattila, jossa oli vihkivettä, jälkimmäisellä kyhmyinen keppi ja kirjesäkki.

»He pysähtyivät mykkinä kynnykselle, mutta me neljä syyllistä ponnahdimme ylös ja pakenimme nurkkaan, Jeremias puukkoonsa tarttuen, valmiina puolustautumaan, minä häpeästä kivettyneenä ja molemmat naiset päät tekopyhästi painuksissa. Ja Kaikkivaltias puhui loukatun, mutta onnettomuudessaan vahvan palvelijansa suun kautta.

»Hän sanoi suunnilleen näin:

»'Rauha teille, te pahantekijät!'