Part 4

»'Ja olkoon tämä rauha teidänkin kanssanne, te irstaat naiset! Sinä, Jeremias, heitä aseesi, sillä olkoonpa loukkaus millainen tahansa, pappi ei nouse kostoon omassaan eikä toisten talossa!... Jumalan asia on tuomita oikea ja väärä... Ja siinä kaikki, mitä minulla on sanottavaa sinulle, sinä sydämetön, häpeämätön ja säälimätön mies. Mutta sinulle, Anghel, haluan puhua enemmän, sillä sinulta ei puutu sydäntä, hävyntunnetta eikä sääliä. Anghel, minä tiedän, että olet onneton kodissasi... Mutta etsitkö lohdutusta toisten onnettomuudesta? En puhu itsestäni. Minä jaksan kantaa ristin, jonka Herra tekee päivä päivältä raskaammaksi, rangaistakseen heikkoa lihaani siitä, että himoitsin lihan nautintoa, muistuttaakseen minulle, että _kaunis nainen, jolta puuttuu järkeä, on kuin kultarengas sian kärsässä_. Mutta katso tätä nuorta miestä, josta Jumala vihassaan on tehnyt vävyni, ja joka vapisee kuin kuollut lehti, nähdessään että hänen avio-onnensa on saanut kuolettavan iskun, ja tuon iskun olet antanut sinä, jolta ei puutu sydäntä, häpyä eikä sääliä... Anghel, katso häntä, ja paina mieleesi, että _ankara ojennus odottaa sitä, joka poikkeaa oikealta tieltä_!... Minäkin poikkesin siltä tieltä, tahtoessani yksin omistaa tämän naisen, jonka Jumala oli tarkoittanut kaikkien yhteiseksi... Ja tässä minä saan ojennukseni... Tämä nuori mies on poikennut tieltä hylätessään kunniallisen rakkauden ja avatessaan sylinsä tytölle, jonka tulisi olla yleinen, minun tyttärelleni... Ja hän saa ojennuksensa. Sinä, Anghel, saat myöskin omasi! En toivota sinulle pahaa, mutta paha on sinussa itsessäsi, sillä joskin on inhimillistä langeta saastaan, jota luulee puhtaudeksi, ei ole sallittua heittäytyä ehdoin tahdoin sen saastutettavaksi. Lähtekää! Olkoon rauha teidän kanssanne, mutta peljätkää Jumalaa ja _matoja, jotka eivät koskaan nuku_... [Romaniankielellä: vermii cei neadormiti, valvovat, ikuisesti hereilläolevat madot.]

»Kuulitko, Adrien?... Valvovat madot! Kas täällä ne ovat!... Ne ovat täällä riepujen alla, jotka peittävät niitä ja elävää raatoani... Ne ovat jäytäneet minua hitaasti kokonaisen vuoden... Ja tuona vuotena on elänyt vain pääni, aivoni...

»Anghel-eno _on_ mennyttä!... Kaikki on sortunut! Ei ole jälkeäkään enää hänen kauniista talostaan, kauniista lapsistaan, puhtaasta paidastaan ja kiiltävistä saappaistaan... Sortunut on ruumis, joka ei koskaan ollut tuntenut väsymystä eikä sairautta!... Ja mitä julmien murhamiesten ei onnistunut tuhota, sen tuhoavat nyt alati valvovat madot!...

»Vain aivot yksin pitävät puoliaan... Ne ovat minulle sammumattomana lyhtynä loputtomassa yössä, yössä, joka alkoi sinä iltana, jolloin poikani laskettiin hautaan... Mutta lyhty on alkanut loistaa... Eikä öljyä ole enää ollut muuhun... Kaikki vain tuota liekkiä varten... Ja näin olen löytänyt pelastuksen...

»Sataviisikymmentä naulaa arvotonta multaa, joka tahtoi hallita maata! Kas tässä se nyt makaa liikkumattomana!... Niin paljon tarpeita, niin paljon pyyteitä, niin paljon riehuntaa, ja niin vähän iäisyyttä!... Herra, kuinka oletkaan ollut taitamaton luodessasi taideteostasi! Pää yksin olisi riittänyt. Missä muualla paitsi aivoissa olen löytänyt äärettömyyttä? Ja kun ajattelen, että tuo äärettömyys, tuo ainoa, mikä meissä on iäistä, oli typistetty olemattomiin, poljettu kuin hiekkajyvä olemukseni uumeniin! Koko talo täynnä melua... Suuri kirstu, joka sulkee sisäänsä ihmisen yötä ja päivää... Olkivalkea, jonka pitäisi valaista koko temppeli, mutta joka vain savuaa, tukehduttaa ja tekee siellä asumisen mahdottomaksi...

»Näinä seitsemänä vuotena olen ajatellut kaikkea, mitä ajatella saattaa... Olen lukenut kolmeen kertaan Vanhan ja Uuden Testamentin.

»Salomon sanoo yhdessä ainoassa saarnassaan kaiken, mitä elämästä on sanottavaa. Ei voisi sanoa paremmin eikä enempää, vaikka puhuisi pysähtymättä kymmenentuhatta vuotta. Eikä kuitenkaan ole vähemmän totta, että _sekin on turhuutta, ja tuulen takaa-ajamista_! ... Sitä vähäistäkään onnea, jonka tämä viisas löytää, ei ole olemassa. Elämässä ei ole kysymys onnen löytämisestä, vaan sen säilyttämisestä; mutta pysyväisyyttähän ei ole elämässä... Pääasia on muuten tietää, mitä hyötyä siitä olisi...

»Ja siksi minä olen luopunut elämästä ja kääntänyt katseeni kuolemaa kohti...

»Ihminen on kuollut siitä hetkestä lähtien, jolloin mikään ei enää tuota hänelle iloa... Olen ollut kuolleena jo kolme vuotta... Mutta vapaa olen ollut vain puoli vuotta, siitä päivästä alkaen, jolloin silmäni avautuivat iäisyydelle... Silloin löysin sen, mikä pysyy... Päivä ja yö on minulle yhtäkaikkista. Olen kaikkialla, näen kaiken, tunnen kaiken, eikä mikään koske minuun. Ilo ja suru ovat esteitä vapautemme tiellä...»

* * * * *

»Useammin kuin kerran olen ollut luisumaisillani olemattomuuteen, mutta olen aina huomannut sen ajoissa. Sen huomaa. Kun loppu tekee tuloaan, tuntee ylenannatusta, ja painostusta otsassa... Vain sekunti tarkkaamattomuutta ja kaikki on ohi...

»Kerran huvittelin omalla tavallani elämällä ja kuolemalla. Se sattui viime talvena. En tiennyt, oliko päivä vai yö; se ei ole pitkään aikaan merkinnyt minulle mitään... Annoin ajatusteni harhailla... Milloin jokin iloinen muisto entisajoilta sai mieleni kääntymään elämän puoleen, milloin taas jokin surullinen muisto työnsi minua kuolemaa kohti. Etäältä kuuluva tuskan parkaisu herätti minussa vastenmielisyyttä: kylässä teurastettiin jouluporsasta... Uh!... Muistin, kuinka usein itse olin painanut polveni sian päälle, kuinka usein olin taitavasti upottanut pitkän puukkoni sydämeen, joka sykähteli vasemman kainalon alla, tai pehmeään kurkkuun, aina sen mukaan, mihin tahdoin tulla... Usein lennähti lämmin veri suihkuna kasvoilleni... Elukka rimpuili vastaan, sitten sen silmät sumenivat, se oli kuollut; minä taputtelin sitä, samoin kuin taputellaan rakastettua naista, tahtoen siten ikäänkuin suoda itse elämälle ystävällisen taputuksen.

»Tämä synkistytti mieleni... Maailma kaikkineen häipyi pois... Ei enää muistoja, ei enää ilmaa... Unettava velttous valtasi aivoni... Kurkkuuni nousi pala... Raskas paino laskeutui silmieni ylle... Annoin kaiken mennä menojaan. _Sanoin: on hyvä näin_!...

»Yhtäkkiä kajahti ikkunani alta kolmen lapsenäänen laulamana:

»Hyvää huomenta, joulu-ukko!... Hyvää huomenta, joulu-ukko!... Hyvää huomenta, joulu-ukko!...

»Sitten ovi avautui selkoselälleen, antaen pakkasen ja elämän tulvia sisään, ja hullu palvelijani, mukanaan kolme poikasta, tölmäsi huoneeseeni, missä vielä tuntui kuoleman siiven suhahdus. Hän se oli houkutellut synkkään kapakkaan lapset, jotka tavanmukaisesti kiertelivät pitkin kylää hyvää joulua toivottamassa... Seitsemään vuoteen eivät nuo iloiset äänet olleet lähestyneet ikkunoitani... Minulla ei ollut mitään, ei pähkinöitä, ei rinkeleitä eikä viikunoita, joita oli tapana antaa heille...

»Minä annoin heille viisipennisiä... He toivottivat minulle pikaista parantumista ja lähtivät, vieden mukanaan raikkaan ilman ja elämän...

»Katsellessani heidän menoaan unohdin kuoleman ja olisin tahtonut itkeä... Kylässä oli joulu... Eikä Anghel-enolla, tuolla kunnon kristityllä, ollut antaa ainoatakaan pähkinää, viikunaa eikä rinkeliä lapsille, jotka toivottivat _hyvää huomenta joulu-ukolle_.»

* * * * *

Anghel-enon suu ammotti selällään korvasta toiseen, paljastaen pääkallomaisen, keltaisenmustan hammasrivin. Adrien ei tiennyt, oliko sairas vetänyt viimeisen henkäyksensä vai tahtoiko hän vain itkeä. Vuoteen laidan yli riippuva käsi alkoi vavisten hapuilla lattialta viinapulloa. Adrien ymmärsi ja kysyi:

»Tahdotko juoda, eno?...»

Hän nousi auttamaan häntä.

»Kyllä... pian... minä tukehdun...»

Adrien täytti pienen lasin ja tyhjensi sen avoimeen suuhun. Lasi kilahteli hampaita vasten, jotka löivät loukkua, kuin olisi ankara vilu puistattanut sairasta.

Lääke tehosi pian. Alkoholisti tyyntyi.

»Adrien, minä kuolen pian... Ainoaksi perinnöksi annan sinulle neuvon: vältä kevyttä iloa kaikin voimin, ja niin kauan kuin vielä on aikaa. Se tuottaa meille eniten kärsimystä... Ja mikä vahinko se onkaan! Kevyt ilo vaatii itselleen koko elämämme. Kuluttamansa öljytynnyrin asemesta se antaa meille oliivin. Se on vähän. Liian vähän. Koirat ovat kaltaisiamme intohimossa, mutta voittavat meidät viisaudessa.

»Inhimillisen hulluuden esimerkkinä olisin tahtonut kertoa sinulle Cosman, Jeremian isän ja etäisen sukulaisemme, elämäntarinan. Mutta voimani eivät riitä niin pitkään tarinaan... Jeremias itse saa joskus kertoa sen sinulle paremmin kuin minä...

»Mutta sitä, minkä annan anteeksi Cosmalle, en anna anteeksi itselleni ja kaikkein vähimmän sinulle. Cosmalla ei ollut aivoja. Minulla oli niistä puolet. Sinä tiesit kaksikymmenvuotiaana sen, mitä me emme tietäneet viisikymmenvuotiaina: sinä tiesit, että huvitukset saattavat meidät uskomaan, että ne ovat koko elämä, ettei niiden ulkopuolella ole mitään, ja asia onkin päinvastoin. Tämän tulin tietämään liian myöhään... Cosma ei ole sitä koskaan tietänyt».

* * * * *

Adrien piti parhaana ilmaista ajatuksensa:

»Eno, ei mikään tieto voi lannistaa suurta intohimoa, lannistamatta samalla itse ihmistäkin...»

»Mitä tarkoitat lannistamisella?» kysyi Anghel väsyneesti.

»Sanon lannistuneeksi ihmistä, joka pakottautuu elämään toisenlaista elämää, kuin mihin hän tuntee olevansa määrätty».

Anghel ravisti päätään ja sanoi:

»Sellainenko on lannistunut ihminen? Ja miksi nimität ihmistä, joka ei pakottaudu muullaiseen elämään, kuin mihin hän on määrätty?»

Adrien ei uskaltanut kiihdyttää sairaan mieltä, vaan vaikeni; mutta tämä kysyi uudelleen:

»Miksi nimität häntä, poikani? Etkö tahdo vastata?... Eikö ihminen, joka ei tahdo pakottautua muuhun elämään, kuin mihin hänet on määrätty, ole Anghel-enon kaltainen?... Tunnetko tuon Anghel-enon? Tahdotko tietää, kuinka hänelle kävi, eläessään elämää, johon hänet muka oli määrätty... No niin, Adrien, nosta peitto päältäni!... Kas niin, ota pois nämä rievut, ja katsele Anghel-enoa, joka ei ymmärtänyt pakottautua muuhun elämään, kuin mihin kohtalo oli hänet määrännyt! Ota pois peitot ja katsele, poikani! Näkemäsi tekee sinut vakuutetummaksi kuin tuhannet puheet! Ota peitot pois!»

»Säästä minua, eno... Minä pelkään», sammalsi Adrien.

»Käsken sinua ottamaan pois peitot ja katselemaan minua!» huusi Anghel viimeisillä voimillaan.

»Suo anteeksi, eno, sääli minua!»

Vavisten sai Anghel vaivoin viedyksi vasemman kätensä huulilleen ja alkoi viheltää. Poika riensi heti saapuville ja aikoi täyttää lasin.

»Ei... Ei sitä... Puhdista minut ensin», sanoi sairas.

Hullu alkoi heitellä vimmatusti riepuja hänen yltään, ja sitä mukaa kuin ruumis paljastui, täytti ruton löyhkä huoneen. Kun viimeinen peitto oli poissa, huusi Anghel:

»Tule lähemmäs, Adrien, ja sen hellyyden nimessä, jota aina olen tuntenut sinua kohtaan, katso tänne!»

Adrien lähestyi kauhun valtaamana, ja mielipuoli väistyi syrjään, jääden kuin vartia seisomaan vuoteen jalkopäähän. Mutta Adrienin silmät ehtivät tuskin vilahdukselta nähdä luut, joiden paljaat päät pistivät esiin repeytyneen nahan alta, kun hän jo peitti käsin kasvonsa ja syöksyi ovelle, huutaen:

»Kauheaa!... Kauheaa!... Tuoko on Anghel-eno?»

* * * * *

Samassa astui huoneeseen kaunis, vanha mies, jonka kasvot olivat synkät ja parroittuneet ja vartalo vanttera. Adrien töytäsi hänen leveää rintaansa vasten. Vieras sulki hänet syliinsä.

»Mitä nyt, Adrien? Pelkäätkö enoasi?»

Nämä sanat kuullessaan Anghel käänsi päänsä vieraaseen päin ja huusi:

»Jeremias! Jeremias! Estä häntä!... Älä anna hänen mennä!... Rukoilen sinua... Täällä... täällä... heti... tahdon, että kerrot hänelle Cosman järkyttävän elämäntarinan... Tahdon kuulla sen, ennenkuin kuolen. Tahdon, että paljastat tälle nuorelle miehelle intohimojen hulluuden... Cosman pettävän ilon ja hänen todet kärsimyksensä... Hänen turhat huvinsa ja hänen hampaittensa kiristyksen... Osoita hänelle, kuinka järjettömän julma Jumala oli, kun hän loi lihan, saadakseen nauttia sen kiduttamisesta... Osoita hänelle, mikä tuho odottaa jokaista, joka antaa aistien huuman temmata itsensä pyörteisiinsä... Osoita hänelle, Jeremias... sano hänelle... Kerro hänelle Cosmasta!»

Yht'äkkiä Anghel vaikeni. Silmät tuijottivat kattoon. Kädet vavahtelivat.

»Puhu, Jeremias... Kerro, kuka Cosma oli», lisäsi hän, katse yhä kattoon tähdättynä.

Adrien oli huutamaisillaan, mutta Jeremias painoi kätensä hänen suulleen. Peloittavasti mulkoillen hän sitten tarttui hänen käteensä, ja silmäillen vuoroin kuolevaa, vuoroin Adrienia, hän alkoi puhua kaikuvalla äänellä ja jokaista sanaa korostaen seuraavasti:

_Cosma oli aikakautensa intohimoisin mies... Hänen elämänsä oli kuin rajuilma, jota salamat halkovat... Hänen sydämensä sai tuntea suurta iloa ja yli-inhimillisiä kärsimyksiä. Ja Cosma sai kuolemalla sovittaa tekemänsä vääryydet, väkivaltaisuudet ja erheet..._

Jeremias pysähtyi, päästi Adrienin käden ja kumartui Anghel-enon jäykistyneiden kasvojen yli, joita hän hetkisen katseli. Kääntyen sitten katsomaan Adrieniin, hän kosketti kahdella sormellaan silmiä, jotka selkosellaan tuijottivat kattoon. Mutta Anghel-enon avoimet silmät katselivat jo salaperäistä Iäisyyttä.

COSMA

Jeremias veti kauhistuneen Adrienin muassaan ränsistyneeseen kapakkahuoneeseen. Täällä hän nosti pitkälle tomuttuneelle pöydälle täyteen ahdetun eväsreppunsa, jonka oli sisään tullessaan heittänyt lattialle, otti repusta kilon painoisen leivän, suuren kimpaleen rasvaista kinkkua, suunnattoman sipulin ja veitsen. Istuutuen sitten penkille, tuo uskomaton olento murskasi nyrkillään sipulin, halkaisi leivän, kikkasi kappaleen sianlihaa ja, kehoitettuaan Adrienia tekemään samoin, ryhtyi pistelemään suuhunsa suunnattomalla ruokahalulla.

Kutsua noudattamatta Adrien lyyhistyi penkille ja painoi otsansa käsiään vasten. Jeremias ei pyydellyt häntä sen enempää, vaan ahmi kaiken yksinään. Vain kerran hän keskeytti syöntinsä mennen kellariin, mistä toi viiden litran viiniastian ja kaatoi sitten itselleen juotavaa okaan, jota hän käytti lasinaan. [Oka = poltetusta savesta tehty astia, joka vetää 1,300 gr]

Puolen tunnin kuluttua oli leipä, sianliha, sipuli ja puolet viinistä kadonnut hänen kurkkuunsa. Kun Adrien nosti päätään, näki hän Jeremiaan polttelevan piippuaan ja hymyilevän tuuheiden viiksiensä takaa. Nuori mies katseli häntä kuin hirviötä konsanaan. Jeremias vastasi tähän katseeseen liikuttamalla vilkkaasti valkeita kulmakarvojaan, harmaata tukkaansa ja lakkiaan, joka kohosi sen yllä kuin pienoinen heinäsuova. Ainoa, mikä ilmaisi rakkautta kaiken tämän julmuuden keskellä, olivat hänen suuret mustat silmänsä, kirkkaat kuin lapsen silmät: ne puhuivat kaikkein luotettavinta, vilpittömintä ystävyyden kieltä. Kaikki muu oli hänessä vain eläimellistä, tuo villi parta, tahraiset, loan peittämät vaatteet, likainen paita, jonka kaulus oli sidottu kiinni nuoranpätkällä, ja nuo karhunkäpälät, joilla olisi voinut lyödä kuoliaaksi vaikka härän. Ja ikäänkuin antaakseen Adrienille lisätodisteen raakuudestaan Jeremias tarttui okaan, joka oli täynnä viiniä, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja, sensijaan että olisi vetänyt henkeä, iski hampaansa savimaljakon reunaan, puraisi siitä kappaleen kuin olisi se ollut leipää, pureskeli sitä ja sylki sirut pöydälle.

Miehet katselivat toisiaan silmästä silmään.

»Etkö tunne näitä kasvoja, poikani? Eivätkö ne johda mieleesi hämärintäkään muistoa menneiltä ajoilta? Oli ankara talvi, kun minä eräänä yönä tapaan tiellä lähellä kotikyläämme naisparan, jonka hameet ovat jäässä, ja nostan hänet rattailleni. Tiellä hän avaa minulle sydämensä ja kertoo huolensa: hän on leski ja hänen viisivuotias lapsensa menehtyy salaiseen tautiin, ilman paranemisen toivoa... Saavumme hänen asunnolleen; minä tartun poikasen luiseviin ranteisiin ja upottaen katseeni hänen silmiinsä, jotka katsovat tiukasti omiini, huudan sisässäni ukkosen voimalla: _Minä tahdon, te elämän pimeät voimat! Minä tahdon, että tämä lapsi paranee! Pienokainen, sinä paranet, sinun ei enää tarvitse itkeä, saat nukkua, ymmärrätkö? Rauha, terveys, elämä tulevat osaksesi. Armen_! Ja pieni mies vaipui unen helmaan, jota hän ei aikoihin ollut tuntenut. Ja hän parani, kasvoi suureksi ja kauniiksi pojaksi, jollaisena nyt näen hänet edessäni. Etkö tunne näitä kasvoja, poikaseni?...

»Sinäkö, Jeremias, olet se salaperäinen mies, joka teki tuon ihmeen?»

Jeremias nyökkäsi myöntävästi. Adrien tarttui hänen karvaiseen käteensä ja suuteli sitä. Käsi hajusi kuin märkä koira. Ulkona ripsoi hienoa, sumuista kevätsadetta. Ruokokaton halkeamasta tunkeutui huuru ja vieno sade rauhallisena vihmana kapakkaan.

Rujo sairaanhoitaja syöksähti läähättäen sisään ja jäi hölmömäisesti katselemaan molempia miehiä. Jeremias sanoi hänelle:

»Nyt ei sinulla enää ole täällä mitään tehtävää. Mene, poika-parka, ja laske raskas pääsi ratakiskoille. Siten pääset elämästä, joka, kuten pääsikin, on liian raskas hartioillesi. Mene, ja tee niinkuin sanoin: se on sinulle parasta».

Puhuteltu katosi kuten oli tullutkin.

»Sinulle, Adrien, jonka hartiat ovat kyllin vahvat kantamaan elämää, minä kerron Cosman, isäni, tarinan».

* * *

Varhaisin muistoni vie minut maailman alkuun, varhaisimman lapsuuteni kaukaiseen maahan, seitsemänkymmenen vuoden taa. Ja kun muistaa eletyn seikan seitsemänkymmenen vuoden takaa, on siellä todellakin maailman alku.

Istuin puunrungolla ja katselin kuvaani järvestä kuin kolmiviikkoinen koiranpentu, joka katsella töllistelee kuononsa ympärillä lenteleviä hyttysiä. Ympärilläni oli korkeita puita, joiden latvat pitelivät pilviä. Näin ne vain selälläni maaten. Jostain lähistöltä kuului ryöppyävän kosken kohu. Edessäni oli mökki, johon kulki edestakaisin kookkaita miehiä, yllään roimahousut, ja juovikkaisiin hameisiin puettuja naisia, jotka puhuivat äänekkäästi ja käsiään huitoen. Yhtäkkiä kuuluu mökistä huutoa ja kaunishameiset naiset juoksevat sieltä pakosalle. Sitten miehet kiistelevät keskenään, kunnes paikalle saapuu kaikkein vahvin joukosta ja palauttaa rauhan. Kaikki poistuvat, lukuunottamatta väkevää ja erästä toista, jonka tunnen yhtä hyvin kuin hänetkin, ja nyt tapahtuu jotakin kummaa! Suurempi hyppää heikomman selkään ja antaa kantaa itseään ympäri pihaa, kunnes molemmat kierivät maassa. En ymmärrä tästä mitään ja katselen edelleen peilikuvaani järvestä. — — —

Kuva, joka seuraa tätä ensimäistä muistoani, on selvempi. Minä puhuin. Sanoin kookkaampaa miestä _Cosmaksi_ ja toista _Eliaaksi_. He olivat minulle yhtäkaikkisia, paitsi milloin nostivat minut hevosen selkään ja antoivat minun ratsastaa. Silloin läimäyttelin heitä korville, sillä iloni oli liian valtava. Muuten elelin yksikseni. Oleskelimme nyt niin laajan veden partaalla, että toista rantaa tuskin näkyi. Puiden riippuoksat kostuttivat lehviään hiljalleen virtaavassa vedessä. Aika ajoin tuli luoksemme muukalaisia, joiden veneet olivat täynnä lastia, ja tämä tuotti minulle paljon ikävää: kukaan ei ymmärtänyt, että minäkin olisin halunnut nousta tuollaiseen näkinkenkään ja lipua pitkin veden pintaa, kuten hekin. Mutta eräänä aamuna livahdin kenenkään huomaamatta tyhjään veneeseen, katkaisin veitselläni köyden, jolla vene oli kiinnitetty puuhun, ja nyt viilettelin minäkin — ensin hiljalleen, sitten nopeammin, ja viimein virta tempasi minut mukaansa. Olin niin haltioissani, että taputin omia poskiani, kun ei minulla ollut ketä taputtaa. Edessäni oli ääretön ulappa, joka ulottui tuin jättiläisvyö toisesta taivaanrannasta toiseen. Se välähteli auringonpaisteessa hopealle ja kullalle. Minulla oli vain yksi toive siinä yksin lipuessani: liukua yhä nopeammin. Mutta silloin alkoi toinen vene ajaa minua takaa, ja Elias saavutti minut. Kun minut tuotiin Cosman luo, sanoi tämä jotakin, en tiedä mitä, sillä en kuunnellut häntä; mutta samassa tunsin hänen raskaitten käsiensä laskeutuvan takaapäin olalleni. Koetin kaikin voimin vastustaa niiden yhä enenevää painoa, sitten tunsin niskassani Cosman kuuman henkäyksen, sääreni notkahtivat, lyyhistyin kokoon ja olin pyörtyä. Koskaan tätä ennen en ollut tuntenut suudelmaa poskellani, mutta tuosta aamusta lähtien aloin rakastaa Cosmaa. Rakkauteni sai uutta virikettä tuon päivän jälkeisenä yönä, kun Cosma, Eliaan hälyytettyä meidät hereille, valoi paloöljyä mökin lattialle ja käski minun pistää siihen tulen, minkä heti teinkin. Kun hetkistä myöhemmin ajoin täyttä laukkaa Eliaan sylissä, Cosman hevosen kavioiden lennättäessä kasvoilleni lokaa, käännyin katsomaan paloa ja sanoin itsekseni: _Tuo on minun työtäni_. — — —

Kuu, joka loisti tyynenä kesäisellä taivaankannella suoraan päittemme päällä kuin pyöreä hopeatarjotin, valaisi kasvojamme ja korkeiden kuusten reunustamaa aukiota, kun Cosma yhtäkkiä näyttäytyi minulle sellaisena, jollainen hän aina oli: suojelijana ja hirmuvaltiaana. Olin ehkä yhdeksänvuotias, mutta vahva kuin villisorsa. Kaikkien vuodenaikojen ilmat, kuljeksiva elämä eri seuduissa ja ilmastoissa oli karaissut minut. Sairaus oli minulle tuntematon, kuten yhä vieläkin. Tämän sädehtivän ja ikimuistoisen yön jälkeisenä päivänä tapahtui jotain suurta. Ilman aihetta ja pienintäkään oikeutta Cosma oli antanut määräyksen poistua salakuljettajille erittäin edulliselta leiripaikalta, ja kuljetti meidät aseinemme ja tavaroinemme jylhään, vuoriseen ja yksinäiseen seutuun, jonne itse paholainen lienee hirttänyt isänsä. Kaikki olivat tyytymättömiä tähän mielivaltaiseen päätökseen, ja he olivat oikeassa: ei merkitse mitään olla tuulten tuttu, perhe-elämä juurtuu salakuljettajaan kuin sammal puun kupeeseen. Hän solmii tuttavuuksia, rakastaa, kiintyy. On luonnollista, että hän vaaran uhatessa heittää kaiken ja pelastautuu, mutta yhtä totta on myöskin, että hän kaikkialle jättää kappaleen vertavuotavaa sydäntään. Cosma yksin piti kiinni vain vapaudesta. Hän yksin, — vaikka olisikin ollut rakastunut hellyyteen saakka, — ei jättänyt jäljelle hiuskarvaakaan tuuheasta harjastaan. Elias oli niinikään sydämensä herra, mutta hänen sydämensä ei tuottanut hänelle paljoa vaivaa; hän rakasti vain viisautta; hän edusti joukkueessa järkeä, asettaen viisauden vapauttakin, salakuljettajan kalleinta aarretta, korkeammalle.

Lähtökäsky, joka tuli hetkellä, jolloin miehet naurattelivat naisiaan, otettiin vastaan melkein yksimielisen vastahakoisesti. Cosma laukaisi molemmat pistoolinsa ja jylisi kuin ukkonen:

»Korjatkoon naisväki luunsa täältä, ennenkuin olen kolmasti vetäissyt henkeä! Ja ken hyppää viimeisenä satulaan, saa seurata lemmittyään!»

Naiset katosivat, kieritellen pitkin jyrkänteen kuvetta. Miehet alistuivat. Ja me marssimme kahdeksan tuntia, pysähtyen matkalla vain kerran.

Nyt joukkue nukkui... Olimme juuri heränneet ensi unestamme metsän aukeamassa, joka kylpi kuun lempeässä hohteessa. Cosma odotti lähettiä... Hän saapui.

»No niin, olinko oikeassa», tiedusteli päällikkö, »vai olenko vain kurja jänis?»

Talonpoika lähestyi ja sanoi, hänen kättään suudellen:

»Olet oikeassa, Cosma... Seuraavan aterian aikana tuli Carc-Serdar [Carc-Serdar = kevyen ratsuväen kapteeni Turkin vallan aikana] leiripaikallesi monilukuisen poteran kanssa». [poter = palkkasoturijoukkue, joka etsiskelee rosvoja]

Voitonriemuisena Cosma silloin huusi Eliaalle: »Lue hänelle käteen kolmekymmentä dukaattia jaettavaksi jälkeenjääneille lemmityisille! Mitä miehiin tulee, olkoot he onnellisia saadessaan pitää nahkansa: rakastajattaria he löytävät kaikkialla!...»

Elias antoi rahat ja vaikeni... Hän vaikeni, mutta tuo äänettömyys oli kiusoittavaa, ilmaisten viisaalla olevan jotain sanottavaa, ja kun Elias ajatteli jotakin eikä sanonut mitään, tiesi Cosma ennakolta, ettei ollut oikeassa. Cosma oli loukkautunut. Tällaista ei Cosma voinut sietää!

»Elias! Sinun äänettömyytesi kiusoittaa minua ... Puhu suusi puhtaaksi... Mutta ole varoillasi: jos olet oikeassa, niin muserran sinut alleni!...»

»Tee se vain, Cosma, jos haluat, en ole sen vähemmän oikeassa».

»Nouse ja käänny minuun selin!...»

Elias nousi. Cosma hyppäsi hänen selkäänsä, ja kumaraisena noiden kahdensadan naulan painosta Elias alkoi kiertää ympäri aukeamaa. Piipun polttaman ajan hän piti puoliaan, mutta sitten alkoivat hikipisarat tipahdella hänen nenänpäästään. Kumpikaan ei hiiskunut mitään, vain kuu kierrätti heidän varjojaan nurmikolla. Viimein Eliaan hengitys alkaa käydä korahdellen, hän hoipertelee ja vaipuu maahan. Cosma jättää hänet rauhaan, istuutuu turkkilaisittain ja pistää tupakaksi, katsellen häntä. Mutta huomatessaan Eliaan liikahtavan, Cosma suuntaa kulkunsa kuusen luo ja asettuu pää alaspäin, sääret ja puolet ruumista ylöspäin puuta vasten, ja sanoo:

»Elias, anna nyt järkesi puhua».

Kelmeänä Elias pyyhkii kasvojaan, sytyttää piippunsa ja alkaa hitaasti puhua:

»Cosma, raha ei paranna rakkauden haavoittamia sydämiä; se loukkaa niitä... Sinun anteliaisuutesi on samanlaista kuin Carc-Serdarin: kun hän tekee väkivaltaa neidoillemme, antaa hän heille dukaattikaulaketjun, ja neitsyt heittäytyy kaivoon kaulaketjuineen ja häpeineen.

»Sinun anteliaisuutesi, Cosma, on vieläkin inhoittavampaa kuin Carc-Serdarin: hän on hirmuvaltias, jolle kukaan neitsyt ei antaudu; sinä olet kapinoitsija, jota puhtaus lähestyy ypöyksin. Millä sinä palkitset sen? Dukaateilla, niinkuin Carc-Serdarkin! Cosma, olet voimakas, mutta et menettele oikein». — — —

Elias vaikeni, ja seurasi hiljaisuus. Yölinnun huuto värisytti hämärää kuusten latvoissa. Seutu painui puolipimeään, jolloin Cosman kasvot saivat sinipunertavan hohteen, ja hänen kaunis partansa katosi leuan alle, joka painui rintaa vasten.

* * *

En tietänyt, että olin Cosman poika. En myöskään tietänyt, että Elias oli hänen veljensä. Mutta eräänä päivänä paholainen koskettaa hännällään kaunista sopusointuamme ja vaiteliaisuus on mennyttä. Tämä tapahtui kaksi vuotta kuun hopeoimassa metsän aukiossa vietetyn yön jälkeen. Olin yksitoistavuotias. Cosma laski ikäni, ja vietti jokaista syntymäpäivääni juhlalla. Yhdestoista syntymäpäiväni oli raju, ja leukaperäni saivat maksaa sen kipeästi.

Tuona päivänä olimme kaikki kolme piilipuumetsikössä Tonavan rannalla. Cosma puki minut uusiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän, antoi paistaa karitsan vartaassa ja kostutti sen hyvällä punaviinillä.

»Jeremias, tänään täytät yksitoista vuotta!» sanoi hän aterioitaessa, »ja tänään saat näyttää, kelpaatko ratsastamaan minun hevosellani. Ensi vuonna saat piipun ja kahden vuoden kuluttua tästä päivästä oman pyssyn».

Ruokalevon jälkeen hän nosti minut satulaan, sovitti jalustimet pituuteni mukaisiksi, ja juuri kun hevosen piti lähteä liikkeelle, pisti pippuria sen peräpuoleen. Tuntiessaan kirvelyn eläin syöksähti nuolena eteenpäin, luullen varmaankin paarman ahdistavan itseään, kun minä taas ajattelin piippua ja pyssyä, jotka saisin tulevaisuudessa. Painautuen lujasti satulaan katselin maata allani — ja olin vakuutettu siitä, että se oli muuttunut juoksevaksi aineeksi. Selkäni takaa kaikui Cosman laukka, joka ratsasti Eliaan hevosella. Ja kuten kaikki pysähtyy väsyttyään, pysähtyi minunkin ratsuni huohottaen ja vavisten, tykkänään vaahdon peittämänä.

»Palattuamme piilimetsikköön, Cosma tarjosi minulle _ploscan_ [= matkapullo], joka oli täynnä punaviiniä, ja sanoi:

»Juo henkeä vetämättä, kunnes olen laskenut kymmeneen».

Ja minä join. Ja kun hän oli laskenut kymmeneen, oli plosca tyhjä, minä täysi, ja me kellahdimme kumpikin sammalille. Maakin näytti kallistelevan. Sitten nukahdin.

Kun heräsin, oli aurinko mennyt mailleen. Cosman ja Eliaan välillä tuikahteli pieni nuotio, muuttaen heidän parroittuneet kasvonsa mustuneiksi, liikkumattomiksi pronssikuviksi. Istahdin turkkilaisittain, niinkuin hekin, ja katselin tuleen.

»Olet oikea metsän poika, Jeremias. Minä hyväksyn sinut».

Hymyilin ja sanoin:

»Saatpa luvan hyväksyä, Cosma».

Cosma näytti hätkähtävän, hänen kasvonsa synkkenivät ja hän loi Eliaaseen leimuavan katseen.

»Sanohan, senkin penikka, miksi minun on hyväksyttävä sinut. Mutta ole varuillasi: jos olet oikeassa, murskaan sinut alleni!»

»Murskaa vain, Cosma; ei ole vähemmän totta, että kolme päivää sitten tapasin metsässä vanhan sylkisuisen noita-akan, joka keräili oksia ja nähdessään minut syleili minua ja sanoi, että olen sinun poikasi ja hänen tyttärensä synnyttämä, ja että Elias on veljesi ja minun setäni».

Cosma hypähti pystyyn vihasta punaisena ja huusi:

»Kirottu olkoon tuo typerä noita! Ja koska korvasi ovat kuulleet sen, on sinun heti ammuttava ensimäinen laukauksesi! Mutta nojaa hyvin puuhun ja paina kaikin voimin pyssynperä olkaasi vasten: jos pyssy vie mennessään leukaperäsi, heitän sinut Tonavaan!»

Iloissani sivalsin Cosmaa korvalle, kohotin raskaan aseen ja ammuin ensi laukaukseni. Mutta pyssynperä iski leukaani ja paiskasi minut maahan. Toinnuin heti ja asetuin jälleen paikoilleni. Cosma tutki minua.

»Ei mitään vahinkoa», sanoi hän. »Tulehan, niin syleilen sinua, ei hellyydestä, — se on naisten asia, — vaan siksi, että olet pelastanut henkesi: jos tulisit rammaksi, hukuttaisin sinut, sillä kykenemättömät tekevät elämän ahtaaksi ja luovat turhan varjon maahan».

Ja hän suuteli minua molemmille poskille. Elias levitti minulle sylinsä riemastuksella, joka ei ollut hänen tapaistaan:

»Tule, niin minäkin suutelen sinua, sillä hän olisi aivan varmaan hukuttanut sinut!»

Tuli hiipui hiljalleen. Kasvot peittyivät pimeään. Piilimetsikkö ympärillämme tuntui hiipivän lähemmäs meitä, kuin peläten joutuvansa Tonavan pyörteisiin, joka vyörytteli vaahtoisia aaltojaan yön pimeässä.

Cosma heittäytyi pitkälleen, maaten kuin puunrunko maassa, ja puhui matalalla äänellä: