Part 5

»Veli ja poika ovat merkityksettömiä sanoja, kuten isä, äiti ja sisar. Kysytäänkö koskaan, kuka on koiran isä? Me tulemme maailmaan, Jumala ties miten, siinä kaikki. Vain yksi varmuus on olemassa, ja se on äidillä, joka näkee lapsen syntyvän kohdustaan. Hän yksin voi sanoa: se on minun lapseni. Lapsi ei voi sanoa: se on minun äitini. Mistäpä hän tietäisi? Jokainen imettäjä on äiti lapsen silmissä, joka katselee häntä, tapaillen hänen rintaansa. Niinpä sanotaan Eliaksella ja minulla olleen saman isän, jolla oli kolme vaimoa, ja kaksi näistä oli äitejämme. Ja me olemme siis veljeksiä! Mutta mitäpä me tiedämme? Lapsina näimme miesten ja naisten kujeilevan kodissamme tavalla, mikä kummastutti palvelusväkeäkin. Eräs tomppeli, joka sanoi olevansa haaremin isäntä, levitti kaiken voin omalle leivälleen, korjasi itselleen kaikki rahat ja tahtoi yksin vallita talon koko naisväkeä. Meidän muiden hän käski rukoilla, ja hän rukoili itsekin, piru ties miksi. Eräänä päivänä minä lähestyin pikku tyttöä, joka sai vereni kuohuksiin; sain selkääni. Tyttö oli sisareni, sen ja sen naisen lapsi, sanottiin minulle. Isäksi mainittiin aina tuo sama hölmöläinen. Mutta mistä olisin sen tietänyt? Ja miksi minun piti välttämättä tietää se? Erään kerran Elias otti kahmalollisen rahaa ja antoi ne miehelle, jonka talo oli palanut eläimineen, työkaluineen ja kaikkineen; Eliasta piestiin veriin asti. Koko talo hyväksyi tämän rangaistuksen, pientä tulisilmäistä sisarta lukuunottamatta. Hän sai vuorostaan selkäsaunan siksi, että ajatteli toisin kuin muut. Mutta tuli päivä, jolloin ruumiini oli painava kuin lyijy. Silloin me yksissä neuvoin Eliaan kanssa panimme talon ylösalaisin, otimme rahat, annoimme aika löylyn niinsanotulle isällemme, ja painuimme metsiin. Niin, Jeremias, Elias on veljeni, ei siksi, että meillä on sama isä, vaan siksi, että elämme samoissa metsissä. Ja sinä olet poikamme ja veljemme, siksi että olet sen arvoinen: sinä, niinkuin mekin, rakastat raikasta ilmaa, joka pieksää kasvojamme; hevosta, joka lentää kohti vapautta; pyssyä, joka tuottaa tuhoa tyhmälle vihamiehelle; kuohuvaa viiniä ja mehukasta ruokaa; hyvää piippua ja kapinoitsijan kättä. Myöhemmin saat tuta vieläkin erään nautinnon, jonka sinulle tuottaa nainen, ja joka on edellisten veroinen. Silloin veresi liikahtaa ja sinä teet paljon pahaa ympärilläsi. Mutta sekä paha että hyvä ovat saman elämän voimia, ja elämä välittää vähät siitä, mitä ajattelemme tai mikä meille soveltuu. Sille ovat kärsimys ja nautinto vain saman sokean tuulen puhalluksia. Ohjaa venettäsi parhaan taitosi mukaan, elä ja kuole». — — —

Hevonen päästi äänekkään hirnahduksen. Cosma painoi korvansa maata vasten ja kuunteli; sitten hän nousi, otti pyssynsä ja lähti tarkastuskierrolle. Tanner vaikeroi hänen askeltensa painosta. Elias katseli hänen menoaan, otti piipun suustaan, sylkäisi ja alkoi kertoa osapuilleen seuraavasti:

»Saat kiittää sattumaa täälläolostasi. Ilman tuota sattumaa olisit jäänyt maan orjaksi, sorretuksi, kunnes sydämesi jonakin päivänä olisi noussut kapinaan, sillä sen se varmasti olisi tehnyt: suden pennusta ei ole talon vartiaksi. Cosma siitti sinut seurauksia ajattelematta, niinkuin hän aina tekee verensä kirouksesta. Mutta tämä kirous ei ole heikkoutta. Se on voimallinen kuin demoni, vastuunalainen kuin se, tietoinen kuin se. Eräänä päivänä olimme leiriytyneet metsäiselle kunnaalle ja olimme kumpikin tyytyväisiä elämään, kun alkoi kuulua paimenhuilun ääni. Me kuuntelimme ihastuneina. Sävel tuli lähemmäs, käyden yhä selvemmäksi, sitten puhkesi naisen ääni laulamaan, ja tämä saattoi meidät vieläkin tyytyväisemmiksi. Cosma huudahti. 'Se on nuori paimenpoika, ehkäpä paimentyttö'. Ja samassa tanner vapisi. Hypähdimme seisomaan. Edessämme seisoi nuori maalaistyttö, pidellen kädessään huilua ja mitellen meitä katseillaan. Aluksi hän ei sanonut mitään, katselihan vain meitä suurilla mustilla, pahanilkisillä silmillään. Näytti siltä, kuin olisivat pronssinruskeat kasvomme luoneet heijastuksen hänen ahavoituneille kasvoilleen. Hänen säärensä ja jalkansa olivat paljaat ja auringon paahtamat. Katselin häntä mielihyvin, mutta Cosman veri kuohahti, hänen leukansa värähteli halusta ja parta tutisi. Nuori paimentyttö pisti kädet selkänsä taa, otti askeleen eteenpäin ja sanoi, silmäillen uhmaavasti Cosmaa: 'Sinäkö olet Cosma?' Puhuteltu vastasi: 'Olen Cosma ystäville ja Cosma vihamiehillekin!' 'Oho!' huudahti tyttö halveksivasti, 'älähän ole niin kopea! Nuo kaksi Cosmaa ovat vain yksi, ja hänet on helppo saada ansaan!' Ja hän käänsi meille selkänsä nauruun purskahtaen, ja pujahti kuin jänis kuusikkoon. Silloin näin, että hänellä oli musta, käsivarren vahvuinen palmikko, joka ulottui hameen helmaan saakka. Samana iltana kaikui kuun valaisemassa kuusikossa _Doina, Doina_, joka on vanha kuin menneisyytemme ja nuori kuin keväinen silmu. Se hymisi kaukaa eikä tullut lähemmäs. Cosma jätti hevosensa ja pyssynsä ja alkoi luovia huilun ääntä kohti, ja minä seurasin häntä taluttaen hevosia suitsista. Mutta huilu oli kuin lumottu, sillä juuri kun sen luuli lähestyvän, kaikuihin se jo jostain kaukaa. Sitten itse paholainen tuli Cosman avuksi ja lumous oli poissa. Kadotin Cosman jäljet. Huilun ääntä ei enää kuulunut. Silloin yön alakuloisuus täytti metsän. Sidoin hevoset puuhun ja aloin poltella piippuani, jääden odottelemaan, että tummunut taivas lähettäisi meille hopeaviittaisen kuningattarensa. Ja kun sen lempeä hohde lankesi kuusikkoon, kaikui kaksi ääntä valkealta tieltä sen polun alapuolelta, missä polttelin piippuani. Heittäydyin vatsalleni ja katselin alas. Cosma piteli paimentyttöä vyötäröltä ja hyväili hänen palmikkoaan. Ja se, mitä Cosma tytölle sanoi, oli kuuntelemisen arvoista: _Oi kaunis tshobanitzani!_ [= pieni paimentyttö, romaniankielellä] _Hedelmä, joka uhkuu halua ja jota intohimo jäytää. Vihaan aurinkoa, joka saa omistaa sinut mielin määrin; kiroan tuulta, joka hyväilee sinua pelkoa tuntematta, ja kadehdin karitsaa, jota painat rintaasi vasten. Tahtoisin olla huilu, jota huulesi kaiken päivää suutelevat, ja mielelläni tappelisin yksin Poteraa vastaan vain huviksi sinulle!_ Huumautuneena tyttö pyyteli: _Cosma, jätä Potera, jätä metsä ja ole minun omani, vain minun!_ Ja Cosma huudahti: _Oi, tshobanitza-parkani! Sinä vaadit tammea kasvamaan vuoteen alla! Sinä pyydät ukkosta jyrähtämään kattilassa! Sinä pyydät Cosmaa olemaan vain sinun omasi. Se olisi liikaa sinulle, eikä minulle edes kylliksi!_ Kun Cosma oli sanonut nämä sanat, näin pienen paimentytön polkevan huilun jalkoihinsa, levittävän käsivartensa kuin lentoon pyrähtävä kyyhkynen, ja katoavan valkealle tielle, joka häipyi etäisyyteen. Cosma ei seurannut häntä, vaan pani kaksi sormea suuhunsa ja päästi sovitun vihellyksen. Minä vastasin, ja me jätimme seudun.

»Kolme vuotta myöhemmin samoilimme metsässä, joka oli melko etäällä tältä seudulta. Satoi. Ajamme käyden. Ja silloin näemme, kuinka eräs nainen edellämme asettaa tiepuoleen käärön ja häviää pensaikkoon. Hoputamme hevoset laukkaan. Siinä oli lapsi peittoon käärittynä. Sen kaulaan kiinnitetystä kastetodistuksesta kävi ilmi, että se oli kaksivuotias ja nimeltään Jeremias. Se ei itkenyt, vaan katseli meitä ihmeissään. 'Se näyttää olevan oikea tammen vesa, joka tahtoo kasvaa metsässä; otan sen hoitooni!' Näin sanoi Cosma ja pisti sinut reppuunsa. Sinua ruokittiin paahtolihan mehulla. Kolmevuotiaana joit viiniä. Kuusivuotiaana osasit uida. Tänään olet ampunut ensimäisen laukauksesi. Huomenna saat oman hevosen, omat pistoolisi, ja saat seurata kohtaloasi».

* * * * *

Kohtaloni ei aluksi ollut suotuisa.

Oli tuskin kulunut vuottakaan tuosta löytöyöstä, kun jouduimme _Poteran_ kanssa ensimäiseen kahakkaan, minkä saatan muistaa. Minulla ei vielä ollut pyssyä, mutta osasin viidenkymmenen askeleen päästä ampua pistoolillani seulaksi puuhun kiinnitetyn caciulan [=lampaannahkalakki]. Kun minulla ei ollut tilaisuutta ampua seulaksi vihollista, huvittelin ampumalla pistoolin tyhjäksi karvalakkeihin, kuuhun tai vaikkapa hevoseni korvaan. Se oli helppoa. Toista oli, kun maalitaulukseni ilmestyi vihollisen rinta.

Serethin suu oli tuohon aikaan kohtaamispaikkamme. Hiukan ylempänä oli tiheä, rehevä pensaikko, ja siellä meidän piti jakaa kolmenkymmenenkahden miehen kesken kaunis saalis, joka oli puolittain ostettu, puolittain anastettu Tonavalla. Mutta tullivartija, joka kantoi kaunaa kuin anoppimuori jostakin vahingosta, jonka Cosma oli aiheuttanut hänen lautalleen, vainusi meidän olevan lähellä ja möi meidät Brailan viranomaisille, jotka lähettivät paikalle monilukuisen _Poteran_. Onneksi miehillemme tämä saapui liian myöhään voidakseen yllättää ja saartaa meidät ja tuhota meidät tykkänään, mutta se tuli kuitenkin kyllin varhain sulkeakseen meiltä parhaat tiet.

Tiedettiin, ettei Cosma seurannut sitä tai tätä aikaisempaa menetelmää; hänellä oli sellaisia sadottain. Tiedettiin myöskin, että hänellä oli ympärillään joukko vaarallisia ja hyvin aseistettuja miehiä, joiden lukumäärä ei koskaan pysynyt samana. Tämä riitti järkyttämään palkkasoturien mieltä, jotka monilukuisuudestaan huolimatta olivat vain laiskureita ja hyvin haluttomia panemaan henkeään alttiiksi taistelussa lainsuojattomia miehiä vastaan, jotka olivat lujasti päättäneet elää vapaina tai myydä henkensä kalliista. Mitä Cosman päästä luvattuaan hintaan tulee, tiesivät he, missä määrin tämä syötti oli epävarma.

Heti päivällisaterian päätyttyä Cosma ensimäisenä tunsi lähenevän vaaran. Hän luotti suuresti hevosten aavistuskykyyn. Etenkään hänen omansa ja Eliaan hevonen eivät usein erehtyneet. Nämä kauniit elukat, joita oli vuosikausia opetettu, vainusivat kaukaa vihollistovereittensa läsnäolon ja ilmaisivat sen Cosmalle omalla tavallaan.

Oltiin elokuussa. Saaliinjako oli suoritettu, ja me odotimme vain illan tuloa, kulkeaksemme jälleen lautalla Serethin yli. Tällä hetkellä Cosman hevonen lakkasi pureksimasta ruohoa, sen korvat liikahtelivat, se hirnahteli, ja joskus se piti pitkän aikaa turpaansa maata vasten, kuin kuunnellen. Cosma, jonka silmät aina ja joka paikassa seurasivat eläintä, huomasi sen levottomuuden, nousi, silitteli sen päätä ja puheli sille:

»Raudikkoni, kelpo raudikkoni, sanohan, onko hirttonuora lähestymässä isäntäsi kaulaa?»

Ja seuralaistensa puoleen kääntyen hän sanoi:

»Tyhjentäkää aseenne ja ladatkaa ne uudestaan tuoreella ruudilla. Tehkää samoin pistooleille».

Nauru lakkasi. Ilmeet synkistyivät. Tiedettiin, että Cosma oli omavaltainen, mutta erehtymätön, ja häneen nähden siedettiin mitä tahansa juuri hänen selvänäköisyytensä vuoksi. Hän oli meidän Jumalamme ja isäntämme.

Läheisestä kylästä kuului iltakellon soitto; kaikki oli valmiina lähtöön, kun eräässä puussa vartiota pitävä mies ilmoitti näkevänsä talonpojan olevan tulossa rattaineen. Cosma antoi Eliaalle ja minulle merkin hävitä pensaikkoon. Talonpoika lähestyi ja pysähtyi joukon eteen.

»Vesimelooneja, kelpo miehet! Minulla on hyviä vesimelooneja», huusi hän, pyöritellen säikähtyneitä silmiään.

»Hyvä on», vastasi Cosma, »mutta ikävä kyllä, tulet liian myöhään: olemme lähtövalmiita».

»Ja minne päin lähdette niin monilukuisina, kysyisin nöyrimmin, jos sallitaan?»

»Sallitaanpa kyllä: olemme menossa samaan suuntaan, josta sinä tulet. Ja yhtä nöyrästi kysyn minä sinulta, etkö nähnyt sortajan kätyreitä leiriytyneinä metsän laitaan?»

»En koiraakaan, kunnon mies! En ainoaakaan noista kirotuista konnista!»

»Kas vain!» sanoi Cosma luottavaisen näköisenä.

Ja meihin kääntyen hän sanoi:

»Mikä onni meitä suosii, ystäväni! Siis matkaan, ennenkuin aurinko menee mailleen!»

Sitten hän sanoi melooninkaupustelijaksi tekeytyvälle miehelle:

»Kiitos, hyvä veli. Ja vielä pyyntö: lautalle mennessäsi tapaat minun näköiseni miehen, jolla on mukanaan kaksi kertaa enemmän miehiä kuin minulla tässä. Hänen nimensä on Elias. No niin, sano hänelle, että olen käskenyt hänen liittyä minuun kaikkine miehineen. Ja jotta hän uskoisi sinua, on sinun näytettävä hänelle tämä kultaraha, jonka taivutan hampaissani. Rahan saat pitää muistona Cosmalta».

»Sinä olet siis Cosma?» huudahti tuo talonpoikaa näyttelevä, teeskennellen typerää hämmästystä, niinkuin hänen päänsäkin oli typerä; »Jumalalle kiitos ja siunattu olkoon matkasi!»

»Kiitos toivotuksestasi, sinä hyvä kristitty».

_Poteran_ vakoilija lähti, niellen kaiken, mitä Cosma oli uskotellut hänelle.

Kun rattaat olivat loitonneet, ojentausi Cosma takakenoon, kasvot taivasta kohti ja ulvoi:

»Ah, sinä niljainen tullivartija, saat vielä maksaa petollisuutesi!»

Sitten hän huusi minut luokseen ja sanoi:

»Jeremias, kiipeä puuhun ja katso, mitä ajaja tekee päästyään tienkäänteeseen. Jos tuo on oikea vesimeloonin kaupustelija, ajelen partani».

Hetkisen kuluttua tulin takaisin ja tiedoitin:

»Hän jätti rattaat, nousi hevosen selkään ja ajoi täyttä laukkaa tiehensä».

»Kiitos vesimelooneista!» huudahti Cosma.

Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Miehet puhelivat hiljaa keskenään. Elias ehdotteli:

»Olisi ehkä varovaisinta jättää saalis tänne ja kätkeä se pensaikkoon».

»Niin», vastasi Cosma, »mutta vain siinä tapauksessa, että meidän täytyisi oikaista soiden poikki, sillä ajattelen näin: tällä seudulla on kaksi tietä ja yksi polku. Polku ei kiinnitä mieltämme, olkoonpa se vartioitu tai ei, sillä jos lähdemme sitä kautta, teurastetaan meidät yksitellen kuin karitsat. _Potera_ on jakautunut puoleksi sille tielle, joka kulkee Serethin yläjuoksuun päin, puoleksi sille, mistä vakoilija tuli. Saadessaan kuulla, että me lähdemme viimemainittuun suuntaan, päällikkö vetää joukkonsa pois joen vartta kulkevalta tieltä ja keskittää ne tänne. Nyt on vain saatava tietää, siirtääkö hän ne kokonaan vaiko osittain, ja montako miestä jää vartioimaan Serethin tietä. Tästä on Jeremiaan koetettava saada tieto. He, Jeremias! Näytähän, että olet vapaan elämän arvoinen! Puen sinut köyhäksi kalastajapojaksi, ja sinun on juostava paljain jaloin, paljain päin, keppi kädessä pitkin joen vartta. Jouduttuasi ampiaispesään, on sinun hengästyneenä kerrottava, että äitisi on kuolemaisillaan ja että olet menossa kylään noutamaan pappia, joka antaisi hänelle ehtoollisen; mutta sinun on puhuessasi nyyhkytettävä, niin että kyyneleet juoksevat pitkin poskiasi, ymmärrätkö? Et ole koskaan itkenyt. No niin, itke siis nyt kuin laiska nainen! Ja palaa heti takaisin pensaikon läpi pujotellen».

* * * * *

Enemmän kuin viisikymmentä tuliluikuilla ja käyrillä miekoilla aseistettua _Poteran_ miestä lojui tupakoiden metsänlaidassa, kun minä kuljin aivan ohitse, nyyhkyttäen kuin »laiska nainen».

Itku sujui helposti, sillä kuvittelin näkeväni Cosman ja Eliaan tapettuina, hirtettyinä ja itseni tonkimassa maata orjana.

»Hei, vekkuli! Mihin olet matkalla noin itku suussa? Oletko kadottanut äitisi?»

»En vielä, mutta äitini on kuolemaisillaan ja minä olen menossa kylään pappia noutamaan».

»Olkoot hänen syntinsä anteeksiannetut! Mutta sanohan, lapsukainen, eikö vastaasi tullut ratsastava joukko talonpojan pukuun puettuja aseistettuja miehiä?»

»Tuli kyllä».

»Oliko heitä paljonkin».

»Ehkä kaksi kertaa niin paljon kuin teitä».

»Mihin päin he olivat menossa?»

»Galatziin päin, pitkin suurta, lautalta lähtevää tietä».

»Siinä he ovat!» huudahti päällikkö tyytyväisenä, miestensä puoleen kääntyen. »Korkea päällikkömme oli oikeassa kootessaan joukot tuolle seudulle! Ah, sepä mainiota! Roistot pääsevät hengestään! Me voimme rauhassa jäädä tänne tupakoimaan».

»Toivotan teille hyvää terveyttä, hyvät ihmiset», sanoin minä.

»Mene Herran nimeen, pienokainen. Tahdotko ottaa hevosen, jouduttaaksesi matkaa?»

»Kiitos, mutta pelkään putoavani».

»Mitä työtä teet?»

»Kalastelen isäni kanssa».

* * * * *

Auringon punertava kehrä kosketti taivaanrantaa, kun joukkomme lähti yksimielisenä liikehtimään pitkin Serethin rantaa, päätettyään hyökätä vihollisjoukon kimppuun, hajoittaa sen ja paeta ennen _Poteran_ pääjoukon saapumista, jonka laukausten vaihto kutsuisi paikalle. Lähdön hetkellä Cosma sanoi miehilleen:

»Kahdeksan vuotta olemme eläneet vapaina yhdessä eikä meillä ole ollut syytä valittaa kohtaloamme, sillä tähän saakka on kestettävänämme ollut vain pikku kahakoita. Nyt saattaa yksi ja toinen päästä hengestään. No niin, muistakaamme siis, että yksi vapaudessa eletty vuosi on enemmän arvoinen kuin kokonainen elämä orjuudessa. Vapaalle miehelle on kaikki, mikä ei ole vapautta, kuolemaa, vieläpä loputonta kuolemaa. Katsokaa lastamme Jeremiasta, hän pani äsken itsensä alttiiksi samalle vaaralle kuin mekin; ja vain minä yksin tiedän, kuinka rakas hän on minulle, sillä hän on meidän vertamme. Toivon hänelle, kuten meille kaikille, mieluummin kuolemaa kuin orjuuteen joutumista».

Joukkueen _vataffi_, — joka Cosman määräysten ja suunnitelmien mukaan ohjasi ryöstöjen toimeenpanoa, — vastasi miestensä puolesta:

»Cosma, me ajattelemme samoin kuin sinäkin: vapaus tai kuolema».

Näitä sanoja seurasi outo ratsastus. Vain seinä olisi voinut pysähdyttää sellaisen vyöryn. Varustettuja kun kaikki olimme puhvelinnahkaliiveillä, jotka suojelivat rintaamme, pelkäsimme enemmän hevosten kuin itsemme haavoittumista. Minun paikkani oli ratsujoukon etunenässä, Cosman ja Eliaan välissä.

Kädenkäänteessä olimme _poterachien_ niskassa, ja aavistamatta, mistä oli kysymys, hypähtivät nämä kiireesti satuloihinsa. Me avasimme tulen heitä kohti puolihämärässä metsässä, ja pyssymme sylkivät kidoistaan korvia huumaavan raesateen, joka peitti kaiken savuun. Ja olimme jo, metsään hajaantuneina, jatkamassa matkaa, kun takaapäin ammuttu laukaus sattui niskaani ja pudotti minut hevosen selästä.

Siinä oli kaikki, mitä tiesin sillä hetkellä.

* * * * *

Seuraava hetki oli minulle surullinen kuin kuolema ja orjuus.

Viruen verissäni maassa näin joukkomme kääntyvän vihollista päin ja antautuvan ampuen ja käyriä miekkojaan heilutellen kauheaan ja uhkarohkeaan yritykseen minun vapauttamisekseni, pannen itsensä alttiiksi sille vaaralle, minkä _Poteran_ saapuminen aiheuttaisi. Ja se olikin melkein tehty, päämäärä saavutettu, sillä Cosman, Eliaan ja _vataffin_ käyrät miekat iskivät kuin salamat _poterachien_ kalloihin, vapaus lähestyi minua ja polvilleni kohoten ojensin sitä kohti käsivarteni.

Mutta kohtaloni oli kirjoitettu toisin. Samassa maa vapisi avuksi rientävän vihollisjoukon ratsastuksesta. Rohkaistuneina _poterachit_ ampuivat uusin innoin. Silloin kuulin Cosman huutavan hämärtyvässä yössä:

»Jää paikoillesi! Minä pelastan sinut!»

Ja miehemme käänsivät ratsunsa ja katosivat. Minä pyörryin. — — —

Heräsin kädet selän taa sidottuina, ympärilläni mustat palkkasoturit, ympärilläni yö yhtä musta kuin palkkasoturien sielu ja oma tulevaisuuteni. Sitten sytytettiin kaksi soihtua, ja niiden savuavassa valossa näin kuljetettavan kahta miestämme, sidottuina niinkuin minäkin ja vaikeasti haavoittuneina.

Toinen heistä kuoli matkalla. Toinen hirtettiin. Kadehdin heidän kohtaloaan, sillä minulle oli määrätty orjan osa rikkaan kreikkalaisen bojaarin, arkontti Samurakisin hovissa.

* * *

Se oli oikea korkeiden muurien ympäröimä linnoitus, jota jättiläiskokoiset albanialaiset vartioivat yötä ja päivää. Sijaiten puolitiessä Brailan ja Galatzin välillä, kauniilla kukkulalla, josta näki yli Serethin laakson, näytti tämä suuri, lumivalkoinen talo, aamusta iltaan avoimine ovineen, puistokäytävineen, monine jykevätekoisine parvekkeineen, hymyilevine ikkunoineen ja suunnattomine pylväskäytävineen kuin luodulta tarjoamaan suojaa ja onnea jokaiselle tulijalle.

Ja suojaa ja onnea se tarjosikin, mutta ei jokaiselle tulijalle. Neljän ja kuuden hevosen vetämiä vaunuja pysähtyi joka päivä sen pääportin eteen. Bojaareja, korkeita hallinnollisia arvohenkilöitä tai vain yksinkertaisia onnensuosikkeja, syntyperältään romanialaisia, kreikkalaisia tai turkkilaisia, astui niistä maahan naistensa seuraamina, ravistellen pois tomua tai lunta, joka peitti heidän ruhtinaallisia, kirjailtuja silkkikauhtanoitaan, sillävälin kuin albanialainen palkkaväki kumartui liehakoiden maahan saakka ja suuteli heidän liepeitään, ja mahtava isäntä, arkontti Samurakis, seudun kuvernööri ja muukalainen, toivotteli heitä tervetulleeksi.

Heti hoviin saavuttuani minut laahattiin arkontin eteen, yhä kädet selän taa sidottuina, kuin olisi minun pelätty tappavan kaikki ympärilläni. Lojuen yksin leposohvalla, jota varjosti viiniköynnös, arkontti käski päästämään irti käteni ja ajoi tylysti tiehensä molemmat pyövelini, jotka vetäytyivät syvään kumarrellen ulos huoneesta.

Me katsoimme toisiamme silmästä silmään, hän tyynenä, minä vihamielisenä. Arkontti oli ensimäinen arvohenkilö, jonka näin. Hänen musta partansa ei miellyttänyt minua, mutta hetalereunaiseen viittaan verhottu kookas vartalo oli notkea ja siro. Kauniiden sormusten koristama käsi piteli huolettomasti ambralle tuoksuvaa tshibukia. Hän kyseli minulta, ja minä vastasin kreikankielellä.

»Mikä on nimesi?»

»Jeremias».

»Cosman poikako?»

»Metsän poika».

Arkontti kohotti väsyneesti kättään, sanoen:

»Älä kujeile, vaikka oletkin rohkea! Tiedän, että olet valmis antamaan polttaa itsesi elävältä, mutta tahdon opettaa sinulle jotain muuta. Kuuntele siis: kun en tahdo lähettää sinun ikäistäsi hirsipuuhun, aion tehdä sinusta kamaripalvelijani».

»Mitä? Palvelijan, minusta...»

»Metsän pojasta, niinpä niin. Odota, ei siinä kaikki. Aion sinun välitykselläsi hankkia tänne itse Cosmankin ja tehdä hänestä luottamusmiehen!».

Purskahdin nauruun ja huusin:

»Sinulla on päässäsi vain typeryyksiä, arkonttiparka!»

Arkontti hypähti paikoillaan, niin että hänen tshibukinsa särkyi ja sohva rasahteli, mutta hän hillitsi heti itsensä ja sanoi kuin itsekseen:

»Tuo lapsi sinuttelee minua ja sanoo minua _arkontti-paraksi_».

Ja hän sanoi puoleeni kääntyen:

»Sinun on hyvä tietää, pieni kotkanpoikani, että täällä leikataan kielen kärki suurisuisilta».

Näin sanoessaan hän löi yhteen käsiään. Kaksi aseistettua miestä tuli esiin kuin maasta nousseina.

»Tuokaa tänne 'Kieletön!'» käski hän.

He katosivat ja palasivat takaisin, mukanaan harmaatukkainen mies, jonka silmissä oli mielipuolen katse. Isännän viittauksesta hän avasi nähtäväkseni ammottavan suunsa, josta kieli oli poissa.

Heidän poistuttuaan arkontti sanoi minulle:

»Näitkö? Koeta puhua toisin todistajien läsnäollessa. Täällä on vain yksi mies, joka voi sanoa mitä tahtoo: se olen minä, arkontti Samurakis!»

Vastasin hänelle uhkauksesta välittämättä:

»Sinä olet kurjimus, arkontti Samurakis, ja parasta on, ettet uskaltaudu metsään: siellä et ehkä sanoisi, mitä haluat».

Valtias nauraa hikerteli partaansa.

»Hm, hm, hm! Karhunpentuni! Täälläkin on metsää, metsää ja lääniä, ja minä voin laatia lakejakin. Sitä paitsi en pane alttiiksi mitään».

»Piru periköön sinut palkkaväkinesi!»

»He ovat voimakkaita miehiä, niinkuin tekin».

»Niinkuin me? Ei koskaan! He ovat puhvelihärkiä, jotka kelpaavat vain vetämään vankkureitasi».

»Eivät kaikki. Henkivartioni on kokoonpantu oikeista rosvoista, ja tämän vartion päälliköksi tahtoisin saada Cosman, tuon hirmuisen rosvon, joka anastaa minulta kauneimmat kuparini, kauneimmat aseeni ja mattoni, kalleimmat silkkini ja villakankaani, ja myy ne sitten Unkariin, Ja miksipä hän ei tahtoisi olla joukkueeni päällikkö? Hän saisi kultaa, kauniita vaatteita, kauniita naisia, saisipa vuodattaa vertakin mielensä mukaan».

»Minä inhoan sinua, arkontti! Kutsu jo pyövelisi!»

»Varo itseäsi, Jeremias! Älä kiihdytä minua vihaan!»

»Minä vähät vihastasi!»

»Saammepa nähdä. Annan sinulle miettimisaikaa».

Hän löi käsiään yhteen. Nuo kaksi vartioivaa koiraa ilmestyivät jälleen.

»Viekää tämä poika työhön sepän pajaan, ja tuokaa hänet luokseni, niinpian kuin hän pyytää sitä», sanoi arkontti heille. »Minä yksin rankaisen häntä, jos hän niskoittelee. Menkää!»

* * * * *

Seppämestari oli kookas, roteva mustalainen, entinen orja, josta oli tullut vain orjamaisempi, senjälkeen kun hän oli saanut vapautensa. Seisoen siinä verestävin silmin, hihat käärittyinä, harmaan karvan peittämä rinta paljaana, hän loi minuun leimuavan katseen ja ravisti minua käsivarresta, niin että lihaksiani särki. En hievahtanutkaan, mutta veri kohosi päähäni.

»Tämäkö siis on herramme 'kotkanpoikanen'? Ha, ha, haa! Näyttää siltä, kuin luulisit vielä istuvasi tammen latvassa! On hiukan leikattava siiventynkiä! Kas niin, karhunpentu, tartuhan tähän isoon vasaraani ja iske punaiseen rautaan, mutta iske voimaisi takaa!»

Minä iskin hehkuvaan rautaan, jota hän piteli pihdeillä.

»Lyö voimakkaammin, ja kumarru syvään alasimen yli!»

Pajassa olijat nauroivat. Iskin yhä voimakkaammin rautaa, jota hän lakkaamatta käänteli, ja kumarruin alasimen yli, sillä tiesin, että minun oli tehtävä työtä. Mutta yht'äkkiä seppä vetäisee raudan alta pois, vasarani sattuu paljaaseen alasimeen, kimmoaa kuin jousen ponnahduttamana ilmaan ja lennähtää otsaani vasten, johon heti nousee iso kuhmu. Ympärilläni nauretaan ivallisesti. Seppä kiusoittelee minua:

»Tällaista on opissaolo!»

»Ja tällaista ei ole opissaolo», sanoin minä, ja lennätin vasaran suoraan hänen rintaansa.

Seppä karjahti kuin eläin ja huusi:

»Juoskaa kertomaan herralle! Odota, roisto, niin saat sata raipaniskua paljaaseen selkääsi!»

Sananviejä tuli takaisin ja ilmoitti juhlallisesti:

»Herramme käskee sepän lähettää Jeremiaan vaununtekijän luo».

»Siinäkö kaikki?» raivosi jättiläinen.

»Siinä kaikki», vastasi toinen nöyrästi.

»Taivaan enkelit!» sadatteli seppä. »Mitähän hänessä on, tuossa koiranpennussa, kun herramme on noin ottanut hänet suojelukseensa».

Siirryin vaununtekijän luo, mutta täälläkään ei elämäni ollut ruusuilla kulkemista. Kun hänen työpajansa oli yhteydessä sepän pajan kanssa, etsi viimemainittu heti tilaisuutta kostaakseen. Hän teki minulle pahan kepposen. Kun autoin mestaria kiinnittämään rautarengasta pyörännapaan, onnistui sepän yksissä neuvoin mestarin kanssa vaihtaa kylmän raudan sijalle sinipunertavaksi kuumennettu rauta, ja kun tartuin siihen, jäi siihen nahka käsistäni. Tuskasta raivoten syöksyin silloin mustalaisen kimppuun ja kaadoin alasimen hänen jaloilleen.

Hänen jalkansa murskaantui pahoin. Arkontti määräsi minulle rangaistukseksi »kolmekymmentä häränjänteen iskua vaatteen päälle, ihoa vahingoittamatta». Sitten minut siirrettiin hevosia hoitamaan, missä minulla ei ollut hätääkään, ja sinne jäinkin.

* * *

Kului kaksi vuotta, kaksi pitkää vuotta, jolloin jokainen aamu oli minulle kuin kuolema. Muistin Cosman sanat: »Loputon kuolema». Se oli totta. Minulla ei ollut iloa edes siitä, että olin päässyt hevosten hoitajaksi, sillä ne olivat luonteettomia elukoita, liiaksi syötettyjä ja melkein tylsiä, jotka torkkuivat seisoallaan. Niitä katsellessani päättelin, että toimeton ja hyvinvoipa elämä mahtoi olla ihmishengelle orjuutta turmiollisempi.

Ja totta oli, että albanialaiset vahtisotilaat nukkuivat seisoallaan, niinkuin hevosetkin, puettuina hullunkurisiin, pussihihaisiin _illikeihin_, nilkan kohdalta kokoonpuristettuihin _chalvareihin_, pumpuleilla koristettuihin housuihin ja pieneen valkeaan fetsiin, joka oli naurettavasti sijoitettu toiselle korvalle. Päällään tällainen paljous vaatteita, jotka olivat kuin naamiaispuvut kauttaaltaan kirjailujen, punottujen nyörien ja kultalankojen peitossa, vyöllä pistoolit ja jataganit, he olivat omiaan säikähdyttämään raskaanaolevia naisia. Nämä mukavan elämän ja unen tylsistyttämät laiskiaiset kävivät joskus luonani työpaikallani ja tekivät aina saman typerän kysymyksen:

»Eikö tämä ole parempaa kuin tuo vaarallinen elämä, jolloin olit kuin takaa-ajettu metsänotus?»

Vastasin heille:

»Vahtikoira ei ymmärrä suden elämää».

Orjat, työtoverini, eivät olleet uteliaita eivätkä julkeita; heidän päivänsä kuluivat työssä, rukouksessa ja paremman elämän toivossa, joka odotti heitä taivaassa. Surkuttelin ja halveksin heitä sydämessäni.

Tällävälin oli arkontti kutsuttanut minut kolme neljä kertaa luokseen, sanoakseen minulle, ettei ollut unohtanut minua, ja että hän yhä odotti suostumustani ruveta hänen kamaripalvelijakseen. Minä vastasin, että pidin orjuutta häpeää parempana. Kun viimeksi olin hänen luonaan, kehoitti hän minua kieltäytymisistä huolimatta pyytämään jotain suosionosoitusta. Suostuin, mutta lisäsin:

»Ilman ehtoja».

»Ilman ehtoja? Mitä sitten haluat?»

»Saada kävellä yksin iltaisin isäntäni puistossa, senjälkeen kun valot ovat sammutetut».

»Sinä toivot pääseväsi pakenemaan?»

»En, siitä annan sanani. Mutta olen näinä kahtena vuotena ollut tukehtumaisillani työväen pihassa, tukehtumaisillani siksi, että olen pannut maata yht'aikaa kanojen kanssa, etten ole nähnyt ainoatakaan puuta, en kuuta taivaalla, enkä kuullut tuulen huminaa lehvistössä. Olen ollut kuin kuollut».

»Saat tehdä sen huomisesta lähtien. Lisäksi saat oman _colibasi_ [= olkikattoinen maja], missä nukut yksin ja ateriasi saat noutaa vartioston keittiöstä».

»Hyvä on», sanoin minä.

»Sekö on ainoa kiitoksesi».

»Mitä pitäisi minun sitten tehdä?»

»Suudella ainakin kättäni, jollei pukuni lievettä!»

»En ole koskaan tehnyt sellaista».

Arkontti nauroi, taputti minua olalle ja lähetti minut luotaan.

Aluksi tämä lievennys sai rintani paisumaan hurjasta onnesta, mutta sitä ei kestänyt kauan.

Nämä lukemattomat viiniköynnöksen ja humalan peittämät kioskit, ruusu- ja liljatarhat, suunnattomat poppelit, — milloin tuuheita kuin tammet, milloin suoria kuin kuuset, — olivat nekin vain palvelijoita, jotka olivat menehtyä hyvinvoinnista, samoinkuin hevoset ja albanialaisetkin. Tämän pienen orjapuistikon ympäri kiersi ylipääsemättömänä viisitoista jalkaa korkea kivimuuri kuin uhmaava eläin. Ei muita lintuja kuin korppeja ja varpusia. Tuuli, — tuo huimapää matkamies, joka haastaa vapaalle miehelle kaikkia maailman kieliä, — ei alentunut laskeutumaan tähän onnettomuuden alhoon; se puheli vain poppelien latvoille, ja niillekin vain valittaen. Itse kuukin himmeni taivaanlaella ja kulki kalpeana kuin kärsivä sairas yli tienoon, jossa asusti teennäinen onni, sillävälin kuin yövartiat astelivat edestakaisin välinpitämättöminä kuin kellarissa, ja isännän pidoista kantautui yöhön viulujen valittava ääni värisevänä kuin nautinnonkylläinen ihmisliha, minun harhaillessa paljaiden puunrunkojen välillä, unelmoiden siitä, mitä oli tuon muurin takana, Cosmasta, Eliaasta ja muistoista, jotka herättivät mielessäni kuolettavaa kaipuuta.

Olin viidennellätoista. Eräänä synkkänä syyskuun päivänä oli hovissa liikettä kuin muurahaispesässä: arkontti oli lähdössä kuukauden kestävälle matkalle. Hän kutsutti minut luokseen. Ollen juuri nousemassa vaunuihin hän kuiskasi minulle, vetäen käsiinsä hansikkaita:

»Älä yritäkään paeta: se on mahdotonta. Sen varalta olen antanut ampumiskäskyn».

»Tiedän sen», vastasin minä.

Ja neljän hevosen vetämät vaunut lähtivät liikkeelle.

Palkkaväki nosti heti nenänsä pystyyn ja alkoi pöyhistellä, osoittaen todeksi sananlaskun: »Kun kissa on poissa kotoa, ovat hiiret pöydällä». He tanssivat, juhlivat ja juopuivat. Taloon jäi tosin kissa vahdiksi, — isännän iäkäs veli, — mutta hän oli vain vanha kuvatus, äreä, kaljupäinen äijärahjus.