Part 2

»Olen iloinen kuullessani sen», sanoi pappi, »mutta onhan sitä jo kestänytkin, Dimi».

»Onpa kyllä, mutta hän oli epäoikeudenmukainen minua kohtaan...»

»Niin, hän oli epäoikeudenmukainen», myönsi oikeuden palvelija, »mutta sinä solvaisit häntä, löit häntä ja vuodatit vanhemman veljesi verta. Olet unohtanut isiemme pyhän uskon, joka sanoo, että 'jos nuorempi veli lyö vanhempaansa, on hänen kannettava hänet selässään toiseen elämään'.»

Dimi vaikeni. Hänen sisarensa jatkoi:

»On totta, että Anghel oli epäoikeudenmukainen. Hän unohti, että Dimi jäi kotiin ja huolehti vuosikausia vanhasta äidistämme, sillävälin kuin me muut sisarukset jätimme hänet, kulkien kukin omaa tietään. Siksipä minä, vaikka olenkin köyhin meistä neljästä, vastustin jakoa. Tuo jako olisi saattanut nuorimman veljen vaimoineen ja lapsineen maantielle. Mutta Anghel, joka oli varakas, oli valmis auttamaan veljeään uuden kodin perustamisessa. Ja tässä alkaa Dimin syy. Hän oli ylpeä eikä tahtonut olla kiitollisuudenvelassa veljelleen. Luulen hänen jo silloin vihanneen veljeään. Niinpä tora ja tappelu jo uinui hänen sydämessään kuin tuli tuhkan alla, ja he kävivät käsiksi toisiinsa. Nyt on Anghel-parka sovittanut syntinsä, onnettomuudet ovat riistäneet hänestä kaiken, mikä meissä on inhimillistä, ja nyt häntä yhdistää elämään vain hänen ruumiinsa, joka vielä mataa maan päällä. Minulle olisi ollut mieluisempaa, jos hän olisi kuollut, sillä hänen nykyinen elämänsä on kuolemaa pahempi. Hän juo, mutta viina nieleekin hänet, sillä hän antautuu sille sieluineen päivineen. En ole käynyt hänen luonaan sitten joulun, eikä hän enää käy kenenkään luona. Kerran jo sanoinkin hänelle, että jollei hän vapaudu himostaan, olisi hänen parempi kuolla. Hän vastasi: 'Minä olenkin kuollut'. Mutta teidän avullanne toivon vieläkin voitavan pelastaa hänet. Ehkäpä isä Stefan voisi vaikuttaa häneen terveellisesti. Jos hän tulee tänä iltana, käymme useammin katsomassa häntä. Siksi pyydän Dimiä anomaan häneltä anteeksi mitä nöyrimmin...»

* * * * *

Juuri silloin ovi avautui kenenkään koputtamatta selkoselälleen, ja kynnyksellä seisoi Anghel-eno ja hänen takanaan Adrien. Hän koetti seistä suorana ja hymyillä. Hän oli kuin kerjäläisvanhus risaisissa vaatteissaan, hartioilla kulunut viitta, jalassa kuivuneen loan peittämät saappaat, kädessä lammasnahkalakki. Hän tervehti vanhanaikaiseen tapaan:

»Hyvää iltaa, kunnon väki!»

Näin yhtäkkiä ilmestyneenä järkytti hänen surullinen ulkoasunsa kaikkia. Dimi-eno ja hänen sisarensa purskahtivat itkuun. Edellinen heittäytyi onnettoman veljensä jalkoihin ja suuteli hänen kenkiään. Toinen kostutti kyynelillään hänen alkoholilta hajuavia käsiään.

»Veli parka!... Veli parka!... Millaiseksi olet tullut!»

Anghel-eno, jota kaikki tämä ei näyttänyt vähääkään liikuttavan, nosti veljensä seisomaan ja suuteli häntä, samoinkuin sisartaankin. Sitten hän meni suutelemaan kädelle pappia, puristi ikäistensä kättä, ja tarjosi kätensä nuorten suudeltavaksi.

Sitten hän istui hänelle osoitetulle paikalle pöydän päähän vastapäätä pappia. Nyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi vain yhä itkevän veljen ja sisaren nyyhkytykset.

Niinpian kuin hän oli istuutunut, häipyi hymy hänen kasvoiltaan ja katse kylmeni. Hän sanoi:

»Miksi itkette? Se ei hyödytä mitään».

Tyynnyttiin, mutta kukaan ei uskaltanut puhua. Vanhan papin älykkäät silmät tarkastivat onnetonta serkkua, joka näytti melkein yhtä vanhalta kuin hänkin, ja hän sanoi lujalla, mutta hyvin ystävällisellä äänellä:

»Anghel, minä rohkenen huomauttaa sinulle, että astuit sisään pyhänä pääsiäispäivänä lausumatta jokaisen oikeauskoisen kristityn tervehdystä».

Nähtävästi ollenkaan tajuamatta näissä sanoissa piilevää moitetta eno kysyi, kuin jostakin kaukaisesta maasta tullut:

»Mitä tervehdystä, isä?»

Pappi huomasi tämän tajuamattomuuden ja sanoi rauhallisesti:

»No niin, meidän pyhää tunnussanaamme: Kristus on noussut kuolleista».

Anghel painoi alas päänsä, kosketti sormellaan pöydällä olevaa leivänmurua, kohotti sitten päätään ja vastasi:

»En usko Kristuksen ylösnousemiseen! Eivät kuolleet enää nouse ylös».

»Anghel!... Sinä pilkkaat Jumalaa! Kristus ei ole 'kuollut', vaan Jumalan poika ja Jumala itse...!» huudahti kirkon mies yhä tyynellä, mutta hiukan värisevällä äänellä.

»Sitä en tiedä», vastasi, Anghel rauhallisesti.

Ja näin sanottuaan hän veti päällystakkinsa taskusta puolen litran pullon ja toisesta pienen lasin, täytti sen muitta mutkitta kaikkien nähden, ja pisti pullon paikoilleen. Hän otti lasista pienen kulauksen, maisteli sitä hetkisen suussaan ennenkuin nielaisi sen, ja laski sitten lasin varovasti pöydälle kuin peläten sen kaatuvan.

Läsnäolijat hämmästyivät. Adrienin äiti peitti käsin silmänsä ja itki hiljaa. Kaikelle tunteettomana Anghel ei ymmärtänyt, minkä kauhean vaikutuksen tämä teki. Hän katseli rauhallisesti huoneessaolijoita, kuin olisi tämä ollut mitä luonnollisinta. Ja hänelle se tosiaankin oli luonnollista, sillä olihan hän kolmen vuoden ajan sata kertaa päivässä tehnyt samoin ollessaan yksin, kaukana moitteen ulottuvilta.

»Anghel-parka!» huudahti pappi. »Minä surkuttelen sinua. Sinä et ole lakannut olemasta vain kristitty, vaan olet lakannut olemasta edes ihminen!»

Anghel ei vastannut mitään, tarttuihan vain lasiinsa, vei sen huulilleen ja otti jälleen pienen siemauksen. Ikävystyneen näköisenä, äänessä tuskin huomattava vaikeroiva väre, hän sanoi sitten kuin itsekseen:

»En tiedä, miksi kutsuitte minua tulemaan...»

Silloin hänen sisarensa, joka istui hänen oikealla puolellaan, kuivasi kyyneleensä, tarttui hänen käteensä ja puhui kuin lapselle:

»Rakas veli, kutsuin sinua siksi, että tahdomme sinut keskuuteemme, että rakastamme sinua ja tahdomme, että sinunkin sydämesi rakastaisi... Etkö enää rakasta elämää? Eikö mikään enää ole sinulle rakasta?...»

»On yhdentekevää, rakastanko vai en... eihän se merkitse mitään. Mutta miksi huolehdit minusta, sisareni?»

»Kuinka, Anghel? Olen vanhin sisaresi, ja sinun onnettomuutesi on minun onnettomuuteni...»

»Se ei ole totta. Olet kärsinyt, ja kärsit yhä omasta onnettomuudestasi, vaan et minun».

»Ei, Anghel, veren siteet tekevät kärsimyksemme yhteisiksi».

»Ei ole veren siteitä: jos katkaisen poikki jalkani, vuotaa minun vereni, vaan ei sinun».

»Mutta moraaliset kärsimykset ovat meille yhteisiä».

»Mitään sellaista ei ole. Olkoon vain tyhjää ilmaa, mitä nyt sanon, mutta jos sinä kadotat huomenna poikasi, tuottaa se minulle kärsimystä, mutta sinulle se on kuolema».

Sisar vaikeni, niin surullisen vakuuttava oli näiden sanojen johdonmukaisuus. Ja eno otti taaskin pienen kulauksen.

* * * * *

Ottaen lähtökohdaksi tunnetun vertauksen raamatusta pappi alkoi puhua:

»Anghel, muistatko Jobia? Hänen koettelemuksensa veti vertoja sinun onnettomuudellesi, mutta hän pysyi järkähtämättömänä uskossaan. Muista, että Jumalan ajatukset ovat meiltä kuolevaisilta salatut. Ehkä Herramme on lähettänyt sinulle nämä koettelemukset johtaakseen sinut niiden kautta valittujen joukkoon».

Anghel suoristautui istuimellaan, ja hänen silmänsä loistivat. Hän näytti haluavan vastata, mutta ei löytänyt sanoja. Hän kutsui luokseen Adrienin, joka pysytteli huoneen nurkassa, ja istutti hänet vasemmalle puolelleen, molempien enojensa välille. Sitten hän sanoi hiukan voimakkaammalla äänellä:

»Stefan-serkku, teidän uskonnolliset tarinanne lienevät suureksi osaksi surkeaa valhetta. Aivoni eivät pysty vastaamaan sinulle hän sinutteli pappia, mutta tämä poikanen tässä, teidän veljenpoikanne, tietää enemmän kuin me...»

»Eno», keskeytti hänet Adrien, »en tahtoisi sekaantua teidän tämäniltaisiin väittelyihinne. En ole siinä iässä, ja minun vakaumukseni saattaisi loukata isä Stefania».

Anghel-eno laski kätensä hänen olalleen ja sanoi vakuuttavasti:

»Lapseni, sinä et loukkaa ketään. Olemme perheen piirissä. Ja sinun on minun vuokseni kerrottava, mitä olet oppinut kirjoista. Elän enää vain etsiäkseni totuutta. Mutta näinä kahtena vuotena, jolloin olen parhaani mukaan tutkinut raamattua, on kaikki käynyt vain sekavammaksi. Kuinka selität sen, Adrien, että tässä kirjassa on niin suuren viisauden ohella niin paljon taruja, kuten esimerkiksi tuo uskomaton tarina Jobista?»

Arastellen papin tutkivaa katsetta Adrien vastasi:

»Se johtuu siitä, että raamatun henkilöt ovat historiallisen tutkimuksen ulkopuolella. Raamattu on uskon kirja, tarkoitettu uskovien käytettäväksi. Se vaatii sinua _uskomaan_, ei _etsimään_».

»Mutta sanohan, voitko uskoa Jumalaan, joka riistää isältä kaikki hänen lapsensa, vain koetellakseen häntä? Hänellä täytyy olla oikea rosvon sydän».

Kuullessaan nämä sanat pappi hypähti seisoalleen, kuin olisi häntä poltettu tulisella raudalla, ja sanoi:

»Minä lähden, sillä minun paikkani ei ole siellä, missä Jumalaa pilkataan!»

»Tässäkö kaikki tuki, mitä sinulla on tarjottavana minunlaiselleni Jobille?» kysyi Anghel-eno. »Kolme lasta on minulla ollut, ja kaikki kolme on minulta riistetty. Mikä on rikokseni, jotta Jumalasi minua näin rankaisee?»

»Sinä onneton! Armon Jumala oli valinnut sinut marttyyriensä joukkoon, joita odottaa iankaikkinen elämä!»

»Sinun armollinen Jumalasi olisi tehnyt paremmin, jos olisi antanut minun nauttia maallisesta elämästä, joka miellytti minua, sensijaan, että teki minusta juopon, jolla ei ole perhettä eikä Jumalaa».

»Ei kukaan ole kelvollinen tuomitsemaan Luojan töitä!»

Ja näin sanottuaan pappi antoi siunauksensa ja poistui.

* * * * *

»Anghel», sanoi hänen sisarensa, niin pian kuin serkku oli lähtenyt, »sinä et kohdellut kunnioittavasti isä Stefania, sinä unohdit, että hän on pappi».

»Päinvastoin, sisar, pidin hyvinkin mielessäni, että hän on pappi, sanoakseni hänelle, etten usko pappien puheisiin. On heidän syytään, ellen enää usko heidän Jumalaansa. Miksi he antavat meille kaikkivaltiaan arkkitehdin, joka sekaantuu alinomaa elämäämme? Tuossa tarinassa ei ole mitään totta. Mutta totuus on jossakin muualla. Missä? Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että me elämme, kärsimme ja kuolemme typerästi, tietämättä miksi tai miten. Vielä tiedän, että suurin erehdyksemme on siinä, että ajamme liiaksi takaa onnea, elämän suhtautuessa välinpitämättömästi toiveisiimme. Jos olemme onnellisia, on se vain sattumaa, ja jos olemme onnettomia, on sekin vain sattumaa. Elämän merellä, joka on niin täynnä kareja, viskelevät tuulet venettämme, ja vähän hyödyttää meitä purjehdustaitomme. Ja on turhaa syyttää ketään tai kiinnittää toivoaan mihinkään. Jokainen on jo äitinsä kohdussa määrätty onneen tai onnettomuuteen. Onnellinen se, joka tuntee vähiten tai ei ollenkaan. Elämä antaa hänelle sen vähän, mitä hän pyytää. Ja onneton on se, joka tuntee ja tahtoo: hän ei koskaan saa kylliksi».

Adrien saatteli enonsa takaisin hänen hökkeliinsä. Ennenkuin he erosivat toisistaan, pysähtyi Anghel ovellaan ja sanoi Adrienille:

»Adrien! Minä kuolen pian, sillä alkoholi on polttanut sisukseni. Katsele minua tarkoin ja muista joka kerta, kun sinua haluttaisi sylkäistä juopunutta kasvoihin, että minusta, Anghel-enostasi, joka oli niin raitis ja rakasti raitista elämää, on tullut juomari, ja että kuolen juomarina, _kenenkään olematta siihen syypää_».

ANGHEL-ENON KUOLEMA

Brailasta Baldovinestin kylään vievällä kuoppaisella tiellä, jonka äskeiset kevätsateet olivat peräti liottaneet, hyppelehtivät Dimi-enon kaksivaljakon vetämät vankkurit vallan peloittavasti. Istuen laudalla enonsa vieressä Adrien valitteli vatsakipuja ja pyysi ajamaan käyden. Hevoset päristelivät virkeinä raikkaassa aamuilmassa, hyvillään siitä, ettei enää tarvinnut juosta, ja alkoivat astua käymäjalkaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kun rattaiden höllenneet rautaosat lakkasivat rämisemästä, Adrien suoristautui ja antoi katseensa mielihyvin kulkea alkukeväisen, tumman ja äänettömän lakeuden yli, jota talven pitkä uni vielä painosti.

Dimi-eno, vaikkakin kelpo maamies, suora ja rehti, oli harvapuheinen, ja hänellä oli tapana vilkaista salavihkaa ympärilleen. Hän oli utelias näkemään, miltä näyttäisi hänen sisarenpoikansa, jota hän oli kasvattanut seitsenvuotiaaksi saakka ja joka vastikään oli palannut kaksivuotiselta matkalta Egyptiin ja Vähään Aasiaan, ja tarkasteli nyt häntä salassa. Pian Adrien huomasi sen, ja se häiritsi hiukan hänen huviaan.

»Eno», hän sanoi hiukan happamesti, »jos tahdot tietää, mitä teen tällä haavaa, tarvitsee sinun vain kääntää päätäsi ja katsella minua mielin määrin eikä sivusilmäyksin kuin salapoliisi. Se on epämiellyttävää».

Vastaukseksi puhuteltu veti taskustaan sianrakosta tehdyn tupakkakukkaron, ja alkoi rauhallisesti kiertää itselleen savuketta. Sitten hän tarjosi kukkaron ivallisen näköisenä sisarenpojalleen, tietäen, ettei tämä voinut polttaa väkevää tupakkaa. Adrien kiitti ja sytytti miedon egyptiläisen savukkeen.

»Sinä et enää kuulu meikäläisiin», mutisi talonpoika, iskien tulta taulasta.

»Suo anteeksi, eno! Unohdin tarjota sinulle tulta».

Katse suuntautuneena kaukaisuuteen hän hetken vaiettuaan lisäsi:

»Se johtuu siitä, että monet seikat häiritsevät mieltäni. Ensiksikin myrskyinen paluumatka, joka niin huolestutti äitiä, sitten tämä musta maa, jonka olin unohtanut, ja lopuksi ajatus, että pian näen Anghel-enon kuvailemassasi tilassa. Tiedätkö muuten, minkätähden hän kutsuu minua?»

»En tiedä... Hän lähetti eilen illalla sanan erään matkamiehen mukana, että hän tahtoo kaikin mokomin nähdä sinut tänä aamuna».

»Onko hänen kapakkansa siis avoinna?»

Dimi katseli ällistyneenä sisarenpoikaansa, ja ärähti:

»Oletko mieletön? Kun kerran olen sanonut sinulle, että hän on ollut kolme vuotta vuoteen omana ja että madot jäytävät häntä elävältä, et kai tahtone, että hän nousee täyttämään laseja? Ensinnäkin hän on vain luuranko, ja sitten hän on juonut kaiken, juonut kaiken yksin».

Kauhu puistatti Adrienia ja hän kävi kalpeaksi. Rohkaistakseen häntä eno sanoi:

»Sinun on terästäydyttävä, jollet tahdo tulla sairaaksi siitä, mitä saat nähdä. Ei totisesti ole hauskaa katsella ihmistä tuollaisena. Hän on Jobia kurjempi. Jos on uskottava isä Stefanin puheita, toipui Job sairaudestaan ja tapasi hengissä kuolleet lapsensa ja sai takaisin varastetun karjansa, mutta Anghel ei saa takaisin mitään eikä hän enää koskaan nouse vuoteesta. Ajat ovat muuttuneet sitten Jobin aikojen eikä Jumala enää tee ihmeitä. Syy on nähtävästi meissä...»

»Kuka hoitaa häntä?» kysyi Adrien tukahtuneella äänellä.

»Ei kukaan... toisin sanoen, hänen luonaan on poikanen, jota sinä tuskin tunnet. Kuinka kauan on siitä, kun viimeksi kävit kylässämme?»

»Noin kuusi vuotta».

»Kerronpa, mitä tapahtui. Noin neljä vuotta sitten eräs lapsi eksyi kyläämme. Mistä hän tuli, sen Jumala yksin tietää, sillä hän änkyttää siinä määrin, että kymmenestä sanasta ymmärtää vain yhden. Hänen vaatteensa olivat rääsyiset ja ruumis täynnä sinelmiä. Kaikki säälivät häntä. Hyvät ihmiset antoivat hänelle asunnon ja ruokaa sekä tilaisuuden ansaita leipänsä. Mutta Jumala ei ole ollut kovin antelias häntä kohtaan, sillä lapsi ei kyennyt paimentamaan edes kahta vuonaa. Ne eksyivät häneltä, ja hän palasi parkuen kotiin keppineen ja huitoi kuin noiduttu. Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan hänen sammaltelustaan. Näin hän kulki ovelta ovelle ja sai tuntea pakaroissaan monen puukengän suloisen kosketuksen. Viimein hän joutui maantielle. Anghel korjasi hänet sieltä ja vei kotiinsa. Hän koetti poliisin avulla päästä selville pojan syntyperästä, mutta turhaan. Nyt huhutaan, että hän olisi kaikessa hiljaisuudessa säätänyt pojalle kaiken jälelläolevan omaisuutensa, mikä ei liene paljoakaan, sillä tynnyrit ovat tyhjät ja kapakka raunioina. Pieni palvelija pystyy kuitenkin täyttämään isäntänsä vaatimukset, ja heidän elämänsä on ehkä aivan ainutlaatuista maailmassa. Kesät, talvet poikanen juoksentelee huvikseen ulkosalla, ehkäpä myöskin raitista ilmaa kaivaten, sillä muuten hän tukehtuisi veli-parkani ääressä, joka on vain elävä ruumis. Maaten siinä vuoteeseen kytkettynä, ruumis yhtenä ainoana turtuneena haavana, on Anghelin saatava joka neljännestunti pieni viinaryyppy. Hän ei enää jaksa nostaa pulloa. Ja arvaahan, mitä hän on keksinyt siltä varalta, ettei hän lapsen ulkona ollessa jaksaisi huutaa kyllin kovaa, saadakseen hänet luokseen? No niin, hän on yksinkertaisesti hankkinut vihellyspillin, jollaisia poliisit käyttävät, ja tarpeen tullen hän puhaltaa pilliin. Poika on tarkka kuin kello. Kun hetki lähestyy, tulee hän leikkimään avoimen ikkunan läheisyyteen, korva herkkänä kuulemaan. Näin on laita kesällä. Talvella ovat ikkunat naulatut kiinni ja tuketut, ja poikaviikari juoksentelee ulkosalla kuten ennenkin. Mitä nyt on tehtävä? Jos hän kulkee edestakaisin ovessa, jäähtyy huone, ja palvelija on aivan ymmällä. Mutta silloinpa sairas eräänä päivänä keksii ikkunan tasalla seinässä juomalasin suun kokoisen reiän. Mutta reiän tukkeena on aina olkituppu, ja tämän hoitaja tarpeen tullen vetää pois ulkona ollessaan.

»Kuten arvata saattaa, unohtuu poikanen usein leikkimään. Jätettynä oman onnensa nojaan saa Anghel silloin viheltää hiukan liikaa viinatilkkansa vuoksi. Mutta hän on anteeksiantavainen. Ja toisaalta hänen olisi mahdoton saada ketään pojan tilalle, vaikka hän tahtoisikin. Jumala on lähettänyt tämän kutsumattoman vieraan hoitamaan mädäntyvää miestä, ja veljeni sairaus tuottaa elatuksen pienelle, puhetaidottomalle kerjäläispojalle».

»Neuvon sinua olemaan varuillasi. Kun lähestyt taloa, on sinun ilmaistava tulosi, äläkä yritäkään mennä sisään kysymättä lapselta, sillä tuo vesa elämöi kuin kuuromykkä. Ennenkuin arvaatkaan, saat otsaasi kepistä, joka hänellä aina on kädessä».

Rattaat pysähtyivät tienristeykseen.

»Tästä voit jo mennä jalkaisin», sanoi Dimi.

»Etkö tule kanssani?»

»En, minulla on omia asioitani toimitettavana. Ja muutenkin on parempi, että menet yksin».

Adrien sanoi hyvästi enolleen ja lähti astumaan Anghel-enon kapakkaa kohti, jonka hän kuvitteli ruumishuonetta synkemmäksi.

Tie oli liejuinen, ja jalat upposivat siihen kuin livettävään taikinaan. Hänen edessään ja ympärillään levisi autio, tumma, kylmä, kostea tasanko ja vain siellä täällä näkyi joku valkoinen mökkipahanen sinertävine ikkunoineen. Joka katolta kohosi ilmaan korkeita savupatsaita.

* * * * *

Adrien oli tähän aikaan kaksikymmentäneljävuotias. Kuutena viime vuotena hän oli viettänyt synnyinkaupungissaan kaikenkaikkiaan muutaman kuukauden, oleskellen enimmäkseen Bukarestissa — missä oli ottanut kiihkeästi osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen — ja ulkomailla, tuottaen seikkailevalla elämällään paljon huolta äidilleen ja Anghel-enolle, joka seurasi mielenkiinnolla sisarenpoikansa vaiheita.

Suuri alkoholisti oli koettanut usein päästä keskusteluun tuon kiihkokiertolaisen kanssa, joka yritti kaikkea eikä pysähtynyt mihinkään, mutta ei ollut siinä onnistunut. Adrien näyttäytyi ja katosi jälleen kuin haamu. Tällä kertaa tuli kutsu oikeaan aikaan. Dimi oli tullut rattaineen noutamaan häntä jo varhain aamulla. Hänen oli täytynyt suostua.

Niin, _suostua_. Hän ei suinkaan lähtenyt kevein sydämin tuon kovia kokeneen miehen luo. Hänen pelkonsa oli valtavampi kuin pääsiäisiltana, veljesten »sovintoiltana». Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänet kutsuttu oikeuden eteen, joka tuomitsi hänet syylliseksi.

»Hänen täytyy viheltää saadakseen ryyppynsä!» Hän pysähtyi, muistaessaan tämän yksityisseikan, joka oli hänen mielestään enon kurjuuden huippukohta.

Märehtien ajatuksiaan ja etenkin kysymystä, miksi sairas välttämättä tahtoi nähdä ja puhutella häntä, hän huomasi yht'äkkiä olevansa kylän toisessa laidassa, sadan askeleen päässä talosta, joka joskus oli ollut kapakka. Silloin hän hidastutti käyntiään ja tarkasteli seutua, mielenliikutuksen salvatessa hänen hengitystään. Hänen uteliaat katseensa etsivät ennenkaikkea tuota kummaa, lapsekasta sairaanhoitajaa ja Kerberosta, joka oleili aina ulkosalla. Hän tähysteli lyhytnäköisillä silmillään talon ympäristöä. Siellä ei liikkunut ketään. Etäällä, Galatziin vievällä maantiellä huutelivat ajajat toisilleen, ja lukemattomat korpit lentää vaapottelivat kehässä lyijynharmaan taivaan alla, tehden aution seudun vieläkin synkemmäksi.

* * * * *

Adrien lähestyi taloa kuin syyllinen tai varas. Hän huomasi, että kapakan katto oli osittain korjattu uudella ruokilla. Iso vaja, joka, ennen oli antanut suojaa matkamiesten hevosille, oli poissa. Sen paikalla oli nyt vain kostunut, maan tasalle painunut olkikasa. Talo itse oli laskehtinut matalammaksi entisestään, ovi ja molemmat ikkunat olivat kallistuneet vinoon, menetettyään pystysuoran asentonsa. Mitä ikkunaruutuihin tulee, olivat ne vieläkin likaisemmat kuin tuon kauniin, palaneen talon ikkunat, jotka Anghel-eno kerran oli rikkonut.

»Täällä tekee siis kuolemaa mies, joka rakasti niin suuresti siisteyttä!» ajatteli Adrien.

Kun lasta ei näkynyt missään, suuntasi Adrien askeleensa ovelle. Samassa tuo kummallinen vartia kohosi olkikasan takaa, huitoen kepillään ja lasketellen virtanaan käsittämättömiä sanoja, mikä oli kuin selkäänsä saaneen koiran ulinaa. Adrien jäi rauhallisena seisomaan tämän vähemmän tavallisen ilmiön eteen. Verhonaan polviin saakka ulottuva risainen liivi, seisoen siinä pitkäkoipisena kuin haikara, paljain, loan peittämin jaloin, tämä poikanen jaksoi vaivoin kannattaa ohuen ja ikäänkuin venyneen kaulansa varassa suunnatonta, kurpitsan muotoista päätään, joka heilahteli lakkaamatta hänen olkapäillään. Hän herätti Adrienissa vain ihmettelyä.

»Tahdon tavata enoa», sanoi hän, täynnä inhoa.

Vastaukseksi tuo epäsikiö sulki häneltä tien ja kohotti keppinsä lyöntiin, mutta nähdessään vieraan pysyvän paikoillaan hän avasi oven, pujahti sisään ja salpasi sen sisäpuolelta.

Adrien huomasi olkitukon, joka oli seinässä olevan reiän suulla, veti sen pois ja kuunteli. Sisältä kuului yhtämittainen, kirkuva, eläimellinen ääntely, mutta Anghelin ääntä ei eroittanut lainkaan.

Viimein ovi narahti, ja tuo outo olento kutsui nuoren miehen sisään, ojentaen käsivarttaan tavalla, joka oli naurettava ja samalla surullinen.

Adrien oli entisessä kapakassa, joka oli nyt vain polttopuiksi tarkoitettujen kuivien oksien säilytyspaikkana. Aikoinaan kiiltävä, tamminen myymäläpöytä oli liitoksistaan hajonneena työnnetty erääseen nurkkaan, jossa myöskin näkyi pulloja, maljakoita ja korvallisia laseja. Taivas katseli sisään ruokokaton suuresta halkeamasta. Viinikellarin katto oli pudonnut sisään ja ilmassa tuntui homeen haju. Sateet ja lumet olivat muuttaneet liejuvelliksi aikoinaan kovaksi poljetun maan. Nämä mykät esineet puhuivat niin äänekästä surun kieltä, että Adrien seisoi kuin naulittuna paikoillaan. Tämä tuhoutuneesta elämästä kertoileva näky jääti hänen sydäntään, ja hän ajatteli:

»Ja tämä on vain esimakua!»

Voittaen voimakkaan pakenemishalun hän työnsi auki sairaan huoneeseen vievän oven.

Häntä vastaan tulvahti kauhea ruumiin ja lian löyhkä. Hän sulki kirvelevät silmänsä, mutta ehti sitä ennen nähdä selän, kiiltävän päälaen, joka muistutti pullistunutta rakkoa sekä luisen käsivarren, joka riippui ryysyisen vuoteen laidalta.

Adrien lyyhistyi tämän luurankomaisen käden yli ja painoi otsansa sitä vasten. Käsi oli jäinen.

Sairas ei hievahtanutkaan.

* * * * *

»Nouse ylös... Adrien... ja nosta minua».

Adrienia puistatti. Ääni ei ollut ihmisen, ei Anghelin miehinen ääni, vaan muistutti eniten tuberkuloosiin kuolevan lapsen vikinää.

Hän nousi ja jäi nöyränä, hattu kädessä, seisomaan keskelle huonetta, kasvot käännettyinä sairaaseen. Tuo mies ei ollut Anghel-eno, vaan vanhus, jolla oli muumion kasvot, suunnattoman suuret, loistavat, luonnottomat silmät, jotka katselivat kuopistaan kuin kuilun pohjalta, pitkä, veitsenteräksi ohentunut nenä, kuivettuneet huulet ja ammottava suu. Valkea hiuskiehkura kiersi niskaa korvasta toiseen. Parta, joka aikoinaan oli ollut kihara ja kiiltävän musta, oli nyt vain savunharmaa, takkuinen villakuontalo. Luurankomaiset käsivarret, jotka pistivät esiin likaisen liivin hihoista, oli kaikki, mitä näkyi peittojen, säkkien ja risaisten _ghebain_ muodostamasta ryysykasasta. Siinä koko Anghel-eno... — — —

»Istu... tuonne... tuolille. Inhoatko minua?...»

»En, eno, olen onneton nähdessäni sinut tuollaisena».

»Sinä olet onneton... Miksi?... Enhän minäkään ole onneton».

»Mutta sinähän kärsit varmaankin kauheasti».

»Erehdyt, Adrien... En kärsi enää. Vain pääni elää; mitä muuhun tulee... en tiedä siitä mitään. Muu... on mennyttä. Mutta pää!... Mikä ihmeellinen laitos!»

Hän oli hetken vaiti, katsellen tiukasti sisarenpoikaansa, ja sanoi sitten täynnä vakaumusta:

»Minun piti kuolla jo kolme päivää sitten... sillä minulla ei enää ollut mitään ajateltavaa, kun Jeremias tulikin illalla kertomaan minulle, että sinä olit kotimatkalla... Ja silloin maltoin mieleni ja jäin odottamaan».

»Eno! Mitä sanotkaan? Kuolemaa ei voi pidättää, kun se tulee, eikä se myöskään tule, milloin halutaan. Vai aioitko itse lopettaa päiväsi?»

»Niin, niin», myönteli Anghel hyväntahtoisesti, »minäkin tunnen tuon luonnon lain. Mutta sanohan, Adrien, sinä, joka olet lukenut niin paljon kaunista kirjoistasi, oletko varma siitä, että maailma on jo kaiken oppinut?»

»Oi, ei!» huudahti Adrien, »on vielä paljon opittavaa!»

»Hyvä... Ja tässä saat Anghel-enoltasi yhden opin lisää: ajatus on yhtä voimakas kuin kuolema. Se ei sitä voita, mutta se voi kiusoitella sitä».

Nuori mies arveli sairaan olevan sekaisin, ja kuunteli häntä vain kohteliaisuudesta. Hän näki hänen paljaalla päälaellaan joka suunnalle haarautuvia arpeutuneita viiruja, jotka olivat peräisin tuosta kauheasta murhayrityksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut omassa myymälässään.

»Sinä katselet ruhjottua päätäni», sanoi Anghel. »No niin, miehelle, jonka ajatuksen voima on heikko, olisi siinä ollut kylliksi kuolla kahdestikin, sillä ajatuksesta riippuu kuolema. Kun tuho lähestyy, nousevat voimakkaat aivot vastarintaan, taistelevat, käyvät sotaa kuolemaa vastaan ja pitävät joissakin tilanteissa kuolinhetkeä loitolla, viivästyttävät sitä. Niinpä minäkin tuona päivänä, jolloin vuodatin vertani, olin tietoinen siitä, että tainnostila oli vastustamattomasti tulossa, uhaten uuvuttaa minut uneen. Ja vaikka näennäisesti olinkin tainnoksissa, pitivät aivoni puoliaan, ymmärsin kaikki, mitä lääkärit sanoivat enkä hetkeksikään antanut olemattomuuden saada ylivaltaa. Se olisi saattanut käydä ikuiseksi! Ajatukseni riippuivat lakkaamatta elämässä».

* * * * *

Anghel keskeytti hetkeksi puheensa vetäistäkseen henkeä. Adrienista tuntui siltä, kuin olisi hän katsellut palsamoitua faraota Kairon Bulac-museossa, faraota, joka ei enää räpäyttänyt selkoselälleen jääneitä silmiään. Kasvojen luusto näkyi selvään liikkuvan, kuivettuneen, kuultavan nahan läpi, joka peitti niitä kuin ohut pergamentti, uhaten repeytyä vähimmästäkin liikkeestä.

Ja kas, seinänpuolinen, piilossa ollut käsi kohosi hitaasti ja vei suulle tinapillin, joka oli kiinnitetty nuoranpätkällä pikkusormeen. Vakavana Anghel-eno puhalsi muutaman lyhyen vihellyksen. Saattoi hyvin huomata, ettei ilma tullut keuhkoista, vaan yksinkertaisesti suusta. Käsivarsi lepäsi rintaa peittävällä säkillä. Synkkinä ammottavat silmät tuijottivat Adrieniin kiihkeästi, kuin tahtoen naulita hänet seinään.

»Eno», sanoi Adrien silloin, nousten seisomaan, »haluatko jotakin?»

»Pysy paikoillasi! Et osaa palvella minua».

Nyt lennähti ovi auki kuin tuulen työntämänä, ja raju sairaanhoitaja syöksähti sisään. Isäntä ja palvelija katsoivat muutaman sekunnin toisiaan, sitten viimemainittu otti sängyn jalkopäästä viinapullon, täytti pienen lasin ja tyhjensi sen sairaan suuhun. Tämän tehtyään hän katosi jälleen!

Adrien oli katsellut näytelmää äänettömänä. Hän odotti enoltaan selitystä. Viimemainittu jatkoi hellittämättä samaa ajatuksenjuoksua, sanoen:

»Näen sinun kuuntelevan epäuskoisena ja kohteliaana puheitani. En siitä loukkaudu: on vaikea ymmärtää sellaista, jota ei ole kokenut. Kuulehan siis... Kolmeen vuoteen en ole noussut jaloilleni tältä vuoteelta. Kolme talvea, kolme kevättä, yhtä monta kesää ja syksyä olen selälläni maaten katsellut mustunutta kattoa. Tämä on kaikkein voimakkaimmin eletty ajanjakso elämässäni. Kokonaiseen vuoteen olen tuskin syönyt tai nukkunut, ja nyt puolena vuotena en lainkaan: ei leivän murua, ei unen hiventä. Mutta minä juon, juon viinaa. Päivisin lapsi kaataa sen kurkkuuni, kuten juuri näit. Jotta en menehtyisi öisin eikä minun tarvitsisi herättää poloista raukkaa, imen alkoholilla kostutettua sientä, jonka näet tuolla pöydällä. Aamuun mennessä ovat huuleni imeneet sen kuivaksi, polttaneet sen».

Adrien peitti käsin kasvonsa ja huudahti:

»Eno, kuinka kauheaa on elämäsi!»

»Sanoitko kauheaa, poikaseni? Kauheaako? Ehkä ... Mutta se on johdonmukaista, kohtaloni mukaista... Ajoin takaa täydellistä onnea, helppohintaista onnea, turhamaisen ja ylpeän lihan tyydyttämistä... Ja sen saavuttamiseksi taistelin kiihkeästi. Taisteltuani kaksikymmentä vuotta sain omakseni kauniin naisen, joka nukahti syödessään; komean talon, joka paloi poroksi kuin olkihökkeli; karjaa, joka katosi teille tietymättömille; lapsia, jotka kuolivat pois; rahaa, joka houkutteli kimppuuni murhamiehet, ja puhtaan paidan, joka on likainen seuraavana päivänä. Kaikki tämä vain tämän ruumiin vuoksi, joka on irtautunut päästäni, joka on minulle yhtä vieras kuin sitä peittävät rievut, tämän mätänevän ruumiin vuoksi, joka on vain haaska! Elin kokonaisen ihmisiän, neljännesvuosisadan, tämän ruumiin orjana, jota tahtoisin nähdä korppien raatelevan, niinkuin madot kalvavat sitä nyt, enkä hetkeäkään huomannut, että minulla oli pää, aivot, valo, johon mätä ja madot eivät pysty...»

* * * * *

Sairas oli ponnistuksesta uupuneena kauan vaiti. Adrien saattoi tuskin sietää hänen katsettaan, joka näytti kuin syyttävän häntä jostakin. Ja niin olikin.

»Adrien», sanoi eno, »olen kutsunut sinut luokseni, saadakseni sanoa sinulle, että olen sinuun tyytymätön!»

Tämä puhuttelu, joka oli kuin piiskan isku, sai Adrienin hätkähtämään ja hän huudahti:

»Tyytymätönkö minuun? Ja miksi, eno?»