Part 6

Arkontin poissaollessa sain ensimäisen elonilmauksen Cosmalta. Eräänä iltapäivänä pysähtyi pääportin eteen vanha, valkopartainen turkkilainen, makeiskauppias ja tarjosi tavaraansa albanialaisille, jotka kilvan riensivät ostamaan. Oli vapaapäivä. Orjat lepäilivät mikä missäkin. Minä seisoskelin aitauksen luona, joka eroitti työväen pihan isännän pihasta. Kuullessani kauppiaan äänekkäästi huutavan: _Alvitz! Alvitz!_ alkoi sydämeni kiivaasti lyödä. Kiipesin aidalle katsomaan. Niin, en ollut erehtynyt, siinä oli todellakin Ibrahim, kravustaja ja luottamusmiehemme.

Hän näki minut ja nosti käden suulleen, mikä oli vilpittömän ystävyyden merkki. Uskomattoman rohkeasti hän sitten raivasi itselleen tien sormiaan nuolevien vartiain läpi ja huudahti turkinkielellä: »Saanenhan viedä murenen _alvitzia_ tuolle pojallekin. Hän katselee varmaankin vesi kielellä teidän syöntiänne».

Ja ällistyneiden albanialaisten nähden hän kulki joustavin askelin kuin nuori mies puiston poikki, ojensi minulle makeisen ja sanoi kaikuvalla äänellä:

»Kas tuossa, poikaseni, ota ja syö... Tiedän, ettei sinulla ole millä maksaa, _mutta ensi keväänä sinulla varmaan on!_»

»Mistä tiedät, että hänellä ensi keväänä on?» kysyi vartiopäällikkö uhkaavasti, hänen palatessaan portille.

»Hm!» hymähti Ibrahim huolettomasti. »Miksikä en tuottaisi iloa lapsen sydämelle, etenkään kun se ei maksa mitään? Orjillakin on oikeus toivoa».

Näin sanottuaan hän nosti tarjottimen päänsä päälle ja lähti pois huudellen:

»Alvitzia ja toivoa kärsiville sydämille!»

Minä pakenin majaani, sillä päätäni huumasivat Ibrahimin sanat: _ensi keväänä!_ Mikä taika noissa sanoissa! Ne leimusivat silmieni edessä yötä päivää kuin vapautuksen virvatuli. Mutta kuinka minut voisi vapauttaa? Kaksitoista albanialaista piti vartiota, vaihtuen joka kuuden tunnin kuluttua. Muut kuusikymmentä lepäilivät, huvittelivat tai nukkuivat kahdessa makuusuojassa, ja olivat hälytysmerkin kuullessaan valmiit hyökkäämään aseistettuina esiin. Kuinka Cosma uskaltaisi hyökätä tällaisen joukon kimppuun kolminekymmenine miehineen?

Kuukauden kuluttua saapui hoviin tieto, että arkontti, joka oleskeli Stambulissa, saapuisi vasta kuukauden kuluttua; ja toisen kuukauden kuluttua hän saapuikin suurella kohinalla.

Tämä kohu johtui siitä, ettei hän tullut yksin, vaan hänellä oli mukanaan nainen.

Palkkasoturit olivat asettuneet kahteen riviin, muodostaen kujanteen portilta pridvoriin, ja arkontti ja hänen rakastettunsa kulkivat kostutettua, tummaa puistokäytävää pitkin hymyillen kuin kuningaspari, seitsemänkymmenen pistoolin sylkiessä vaaratonta tultaan synkkää syksytaivasta kohti. Me muut vetojuhdat tähystelimme salavihkaa aitauksen raoista, mutta emme nähneet mitään.

Seuraavana päivänä toisteltiin suusta suuhun, että herramme rakastettu oli kaunis kuin joku noista kolmestasadasta _cadanasta_, jotka täyttävät sulttaanin haaremin. Tämän jälkeen seurasi kolme hiljaista päivää. Neljäs oli kylmä ja aurinkoinen keskimarraskuun päivä. Saimme käskyn peseytyä, pukeutua juhlavaatteisiin ja kokoontua, niin suuret kuin pienetkin, vieraspihaan. Kello kaksitoista olimme kaikki saapuvilla. Äänetön, pelokas odotus. Meitä ympäröi albanialainen vartiosto.

Palvelija avaa selkoselälleen oven molemmat puoliskot. Taluttaen käsipuolessaan rakastettuaan, arkontti astuu ulos, säteillen onnesta, ja yhdessä he kulkevat _pridvoriin_, josta näkee yli koko pihan. Arkontilla on yllään taivaansininen viitta, jonka hihat ja lieve ovat kullalla kirjaillut. Naisella kärpännahkaviitta, ja otsalla jalokivitiara. Hiukset mustat kuin ebenpuu, samoin kulmat, silmäripset ja suurten silmäin terät. Hipiä ruskean kalpea.

Arkontti puhuu meille perin huonolla romaniankielellä:

»Kaunis ruhtinatar, jonka näette vierelläni, on morsiameni, kahden viikon kuluttua puolisoni ja tästä päivästä lähtien herrattarenne. Hänen Armonsa on teidän maastanne; hänen nimensä on Floritchica [romaniankieltä ja merkitsee pieni kukkanen]. Olen Hänen Armonsa rinnalla unohtava kansani ja rakastava hänen kansaansa. Minusta tulee romanialainen. Ja nyt levätkää kolme päivää, syökää hyvin ja juokaa hänen terveydekseen!»

Ilman täyttivät huudot: »Eläköön Hänen Armonsa!» »Eläkää onnellisina!» »Jumala suokoon teille terveyttä!»

Monet heittäytyivät kasvoilleen maahan ja suutelivat hiekkaa. Moni noista raukoista itki onnesta. Ja koko lauma lähti altailleen, missä heitä odottivat tavallista paremmat ruoka-annokset, neljännes pahanhajuista viinaa ja pullo vähemmän mieltäkeventävää viiniä. Lepo yksin oli täysiarvoista, mutta sekin hyödytti enemmän arkonttia kuin orjia, sillä näinä kolmena päivänä he eivät tehneet muuta kuin ylistivät isännän hyvyyttä ja rukoilivat hänen puolestaan.

* * *

Tämän armonosoituksen jälkeisenä päivänä tuli kamaripalvelija myöhään iltapuolella sanomaan minulle, että hänen isäntänsä kutsui minua.

Pienessä, matalassa huoneessa, jonka lattia ja seinät olivat kokonaan peitetyt romanialaisilla matoilla, lepäilivät arkontti ja Floritchica kumpikin karhuntaljallaan, nojaten päätään punaisiin samettityynyihin. Neljä hopeajalustoissa palavaa vahakynttilää loi huoneeseen himmeää valoaan ja niiden hunajainen haju sekoittui turkkilaisen kahvin ja itämaisen tupakan tuoksuun. Huoneeseen toi lämmintä ulkopuolella palava maalaismallinen _soba_. Kaikkialla tyynyjä ja matalia jakkaroita.

Minut otettiin vastaan vapaana miehenä. Onnellinen pari oli juuri polttanut loppuun vesipiippunsa, ja kun astuin sisään, tervehtivät he minua melkein yhteen ääneen:

»Hyvää iltaa, Jeremias».

Floritchica puhui puhdasta romaniankieltä.

Hänen kauneutensa häikäisi minua. Hän oli kuin täyteen kukoistukseensa puhjennut kukka. Hänen ruumiinsa, jota oranssinkeltainen villapuku taipuisana noudatti, sallien siron nilkan tulla näkyviin, uhkui huolettoman vapaasta asenteestaan huolimatta samalla arvokkuutta. Hänen kapeilla kasvoillaan ei näkynyt jälkeäkään ihomaalista; silkinkiiltävä tukka oli sileästi taapäin kammattu. Hän katseli minua kasvoillaan omituinen, melkein liikutettu ilme. Hänen avointen silmiensä tiukka katse vangitsi minut.

»Jeremias», sanoi arkontti, »sinulla on onni matkassasi: tarinasi on herättänyt morsiamessani mielenkiintoa sinua kohtaan. Hän tahtoisi tietää, tunnetko äitisi. Vastaa hänelle, ja ole kohtelias».

»Olen metsän poika... En tiedä äidistäni enkä isästäni... Cosma on kasvattanut minut».

Floritchica näytti kuin nielevän alas jotakin. Hän kysyi minulta värisevällä, mutta lempeällä ja sointuvalla äänellä:

»Tiedätkö, Jeremias, kuka antoi sinut Cosmalle?»

»En tiedä. Hän löysi minut metsästä, ollessani vain kaksivuotias, pisti minut reppuunsa ja ruokki minua lihaliemellä».

Näin vastattuani tapahtui jotakin omituista. Floritchican sireenimäinen ruumis käännähti yhdellä ainoalla liikkeellä vatsalleen, ja kätkien kasvonsa patjoihin hän puhkesi nyyhkytyksiin. Tämä kohtaus liikutti arkonttia ja saattoi hänet ymmälle.

»Mitä nyt, ystäväni?» hän kyseli. »Miksi itket?»

Ja sitten hän kääntyi minun puoleeni, sanoen: »Saat mennä».

Kaksi päivää myöhemmin minut kutsuttiin uudelleen samaan huoneeseen.

Floritchica oli hiukan kalpea ja hymyili minulle ystävällisesti. Arkontti käveli tyytyväisenä edestakaisin, kädet laajan viitan taskuissa. Hän sanoi minulle:

»Kas niin, Jeremias, nyt tahtoo morsiameni kiinnittää sinut henkilökohtaiseen palvelukseensa, tehdä sinusta yksityispalveluansa».

»Niin, Jeremias», sanoi Floritchica rakastettavasti, mutta samalla vakavasti, »tahdotko palvella minua?»

»Rouva», sanoin minä kärsimättömästi, »olen jo aikoja sitten vastannut arkontille, että mieluummin kuolen kuin palvelen ketään».

»Mutta sinua kohdellaan kuin lasta... metsän lasta», sanoi Floritchica lempeästi.

»En välitä kohtelemisistanne, ja jos tahdotte tietää kaiken, niin tietäkää sitten, että inhoan teitä. Olette vihollisiani».

Arkontti aikoi sanoa jotakin, mutta Floritchica esti sen, kysymällä minulta:

»Olenko minäkin vihollisesi, Jeremias?»

»Olet, sinäkin. Olet miehen vaimo, joka tahtoo tappaa vapaat miehet. Millä oikeudella minua on pidetty täällä vankina yli kaksi vuotta, vaikka tahdon elää vapaana Cosman kanssa?»

Hän painoi päänsä alas ja nojasi otsansa kättään vasten. Arkontti huudahti vilkkaasti:

»En tahdo tappaa ketään, mutta Cosma ja hänen joukkonsa ovat varkaita!»

»Sanotko varkaiksi miehiä, jotka eivät tahdo palvella sinua? Vai luuletko ehkä, että koko maailma on luotu vain tuottamaan huvia sinulle?»

Arkontti kääntyi morsiamensa puoleen:

»Sanoinhan jo sinulle, rakkaani, ettei tuota itsepäistä nulikkaa voi taivuttaa mihinkään».

Minut lähetettiin pois. Ja tähän päättyivät arkontin yritykset tehdä minusta palvelija.

Pakkasta... Unen horrosta... Puut ja kioskit nuokkuivat kuuran ja lumen painosta. Hovi oli vaipunut ikävään, mutta tuo ikävyys ei johtunut yksinomaan kylmästä vuodenajasta. Arkontin uskotuilta palvelijoilta kuulimme, että hänen kotielämänsä oli muuttunut helvetiksi, että Floritchica paistoi isäntäämme hiljaisella tulella, ja ettei päivääkään kulunut ilman myrskyisiä kiistoja. Tämä selitti juhlien puutteen ja häiden siirtymisen epämääräiseen tulevaisuuteen.

Eräänä iltana istuin _colibassani_, jota ankara tuuli ravisteli, ja katselin risuvalkeaa, hekkumoiden omassa kurjuudessani. Järkeilin jo tähän aikaan kuin täysi mies, ja arvosteluni elämästä olivat niin selkeitä, etteivät myöhemmät kokemukseni ole niitä suinkaan kumonneet.

Arvostelin kylmästi asemaani, tuijottaen loimuaviin liekkeihin. Sain kiittää maailmaan tulostani Cosman satunnaista huvittelua, olin tulos yhdestä hänen tuhansista ilonpidoistaan. Ja minä vihasin Cosmaa. Riuduin raakalaisten parissa vain siksi, että Cosma tahtoi uhmata _Poteraa_, vaikka olisi ollut paljon viisaampaa noudattaa Eliaan ehdotusta, jättää saalis ja pelastautua soiden yli. Siksi inhosin Cosmaa. Nyt jäyti mieltäni vieläkin julmempi ajatus: epäilin, ettei Cosma kärsinyt kylliksi pidätyksestäni ja että hän jatkoi vapaata ja iloista elämäänsä, vähät välittämättä muiden kohtalosta, riistäen itselleen kaiken, mitä mieli teki, ja pitäen pilanaan niiden elämää, jotka hän murskasi ympärillään. Ja silloin kannoin kaunaa Cosmalle kuin viholliselle ainakin.

Katkera kyllästyneisyys sai minussa vallan. Elämällä ei ollut mitään tarkoitusta. Vankila tai vapaa metsä, ilo tai kärsimys, kaikki oli minusta yhtä mieletöntä.

Risuvalkea hiipui hiljalleen kuten elämänhalunikin. Tällä hetkellä avautui ovi. Floritchica astui sisään.

Hän oli puettu pitkään, ketunnahkaiseen _chubaan_, jossa oli pystykaulus. Päätä peittävän liinan alta tulivat näkyviin hänen kasvonsa, jotka muistuttivat Välimeren maiden madonnankuvia. Hänen riutunut katseensa ja kärsimystä kuvastavat piirteensä tekivät minuun oudon vaikutuksen.

Ravisteltuaan lumen vaatteistaan, hän vaipui istumaan vuoteeni laidalle... Kiiruhdin tarjoamaan hänelle jakkaraani... Hän vaikeni, ikäänkuin en olisi puhunut mitään, ja katseli minua... Minä katselin häntä... Katselimme näin toisiamme kauan... Sitten käänsin hänelle selkäni enkä enää välittänyt hänestä; unohdin hänet. Mitäpä välittää ketunnahka-chubaan puetusta kauniista madonnasta, kun on viisitoistavuotias ja menehtyy vankilassa?

Sitten kaksi sametinhienoa kättä laskeutui poskilleni. Floritchica puhkesi valittamaan Jumalan innoittamin sanoin, ja hänen äänensä tuntui tulevan taivaasta:

»Metsän lapsi!... Rakkauden lapsi!... Olet kuvitelman tulos. Olet kaunis; olet viisas; olet ylpeä, ja valitset kuoleman ennen orjuutta... Kalvistut korkeiden muurien ympäröimässä _colibassa_, sinä, jolla olisi oikeus asustaa vallihaudattomassa palatsissa, jonka tammet rakentavat vuorille... Silmäsi tuijottavat kurjaan risuvalkeaan, kun niiden pitäisi katsella metsien paloa... Ja korkeuksista, missä kotkat liitelevät, olet pudonnut maan tomuun... Mutta ehkä tämä onkin oikein: lapset saavat usein sovittaa vanhempiensa synnit».

»Kuka olet sinä, lumoojatar, joka uskot, että lasten on sovitettava vanhempiensa synnit?»

»Olen se, joka on etsinyt täydellistä onnea, joka on tahtonut uneksia silmät auki päin aurinkoa ja jonka silmät ovat häikäistyneet!»

Tuoksuva hengähdys kulki kasvojeni yli, kuumeiset huulet suutelivat otsaani, ja Floritchica katosi kuten oli tullutkin.

Tuleni sammui... _Coliba_ pimeni.

* * * * *

Kaunis maaliskuun loppupuoli... Haluaisi oikoa jäseniään, haukotella ja kuunnella leivoa. Mutta arkontti Samurakisin hovissa ei ollut leivosia. Maan matosista, orjista, hevosista ja albanialaisista alkaen aina itseensä arkonttiin ja Floritchicaan asti, kaikki halusivat tulla esiin koloistaan ja liikuskella ulkosalla. Arkontti ei paljoa liikkunut, vaan sulatteli ruokaa leposohvalla, joka oli nostettu ulos _pridvoriin_. Hän katseli puoliavoimin silmin selkoselällään olevaa pääporttia, jota aseistetut jättiläiset vartioivat. Floritchica kirjaili nenäliinoja, ja hänen vierellään istuen minä kertoilin vuorista, lakeudesta, metsästä, kaikesta, mikä herättää halua elää, sillä kärsittyäni vilua _colibassani_ aloin ymmärtää, että oli parempi pitää seuraa arkontin rakastetulle ja nukkua palatsissa. Niin, olin talttunut: lopulta melkein aina talttuu, kun selkää liiaksi hyväillään hevospiiskalla.

Mutta minä en palvellut ketään tavalla enkä toisella. Olin itse pieni arkonttini, mikä raivostutti albanialaisia ja saattoi orjat aivan ymmälle.

Isäntä kuunteli mielellään tarinoitani ja oli suvaitsevainen.

»Sanohan, Jeremias, eikö Cosma sittenkin pelkää _Poteraani_?»

»Hän ei välitä hiventäkään _Poterastasi_».

»Mutta kerran hän kuitenkin joutuu ansaan, ja silloin peloittava Cosma saa valita joko hirsipuun tai minun palvelukseni».

»Hän ei koskaan palvele sinua. Hirsipuu on hänelle mieluisampi».

»Mikä kirottu aasi! Ja miksi olisi vaikea palvella minunlaistani herraa? Kohtelisin häntä vapaana miehenä, vain saadakseni pitää Cosman hovissani».

»Arkontti, vapailla miehillä ei ole herroja eikä herroilla voi olla hovissaan vapaita miehiä, yhtä hyvin voisi vesimelonin panna pulloon».

»No niin, siinä tapauksessa hirtän hänet!»

»Kunhan ensin saat hänet...»

* * * * *

Kostea maa höyrysi auringonpaisteessa. Portin aukeamaan ilmestyi kaksi miestä. Ne olivat kaksi Jerusalemista tai Athos-vuorelta kotoisin olevaa munkkia joita liikuskeli paljon maassa kerjäämässä rahaa luostarilleen. He olivat pitkiä ja tukevia kuin albanialaiset, parta ja hiukset pitkät ja punaisenruskeat, kasvot kuparinkarvaiset, yllä kastanjanruskeat repaleiset kaavut, jaloissa loan peittämät saappaat. Heillä oli reput selässä. Toisella oli kainalossaan sinetöity ja lukolla varustettu rautalipas, johon kootaan rahat, toisella kirja, johon merkitään lahjan suuruus ja armeliaan antajan nimi. Huomattuaan arkontin _pridvorissa_, huusi viimemainittu kreikankielisen tervehdyksen. Kuullessaan äänen Floritchica kalpeni. Minä tunsin Cosman ja Eliaan.

»Olkoon anteliaisuudestaan kuulu arkontti Samurakis onnellinen!» alkoi munkki puhua. »Olkoon onnellinen hänen puolisonsa, kaikkein hyveellisin nainen Romaniassa! Olemme halpoja Jumalan palvelijoita, — vietämme koko elämämme paastoten ja rukoillen Herran kunniaksi ja sielujen autuudeksi, — ja pyydämme nöyrästi saada suudella suuren arkontin viitan lievettä, sillä me tiedämme, ettei hädänalainen ole koskaan suotta vedonnut hänen hyvyyteensä!»

Vahti, joka oli tottunut munkkien käynteihin, seisoi välinpitämättömänä ja ihaili puhujan herkulesmaista vartaloa. Mairiteltuna arkontti nousi hymyillen seisomaan ja sanoi:

»Olkaa tervetulleita, arvoisat _Kalogherit!_ Tulkaa lähemmäs».

Cosma ja Elias heittäytyivät arkontin jalkoihin niin taitavasti teeskennellen, etten olisi luullut heidän moiseen kykenevän. Katselin heitä läheltä: heitä oli mahdoton tuntea. Luoden minuun merkitsevän katseen ja liikutellen viiksiään Cosma sanoi:

»Pyydän nöyrimmästi anteeksi ihaillulta pojaltanne, että unohdin onnitella häntä: olkoon hänkin onnellinen, ja suokoon Jumala hänelle isänsä viisauden ja pitkän iän sekä perillisiä, jotka vievät Samurakisin nimen läpi vuosisatojen!»

»Kiitos toivotuksistanne, kunnon miehet! Olkaa kolme päivää kunnioitettuja vieraitani, ja teidät majoitetaan ja teitä kestitään parhaan mukaan. Mille luostarille kokoatte lahjoja?»

»Pyhän Gerasimin luostarille Athos-vuorella», vastasi Cosma ahmien silmillään Floritchicaa, joka käänsi katseensa hänestä kuin auringosta.

»Onpa kumma», tuumiskeli arkontti. »En ole koskaan nähnyt teidän kaltaisianne munkkeja: eipä teidän luulisi viettävän elämäänne paastossa ja rukouksissa, vaan luulisi teidän paremminkin nielevän kokonaisia härkiä ja juovan joittain viiniä!»

»Pyhä Henki, joka asuu meissä, on paras ravintomme, arkontti!»

»Sepä ihme! En tietänyt, että Pyhä Henki on niin ravitseva. Mihin sitten tarvitsette rahaa?»

»Oi, arkontti», mylvi Cosma. »Rakentaaksemme temppeleitä Herralle ja pitääksemme niitä yllä; oliviöljyyn, joka palaa lampuissa, kynttilöihin, suitsutukseen, samoinkuin kirkon marttyyrien kultavaatteisiin, — näin moniin pyhiin tarpeisiin, jotka ovat niin välttämättömiä sielumme rauhalle!»

»No niin, sieluni rauhan hyväksi annan teille neljä keisarillista dukaattia».

Ja hän pisti kultarahat lippaaseen, jota Elias piteli; sitten hän otti kirjan ja kirjoitti siihen nimensä.

»Kas vain!» huudahti hän, lukiessaan lahjoittajien nimikirjoituksia. »Te näytte myöskin käyneen _Carc-Serdar_ Mavromyckalisin ja arkontti Cutzaridan luona. Ja he ovat antaneet teille vain kymmenen _zlotesia_ kumpikin. Mikä kitsaus!»

»Totta, jalo arkontti! Kukin ostaa taivaassa sen paikan, mikä hänelle sopii».

»Heidän paikkansa ei liene kovin kadehdittava!»

»Amen! Teidän nimenne yksin kaiverretaan kultakirjaimin luostarimme alttarin marmoriin, jonka yläpuolella on Pyhän Gerasimin ikooni kahdenkymmenenkahden karaatin kultaan valetuissa, kolmenkymmenen kilon painoisissa vaatteissa. Ja kiitollisuutemme osoitukseksi luen _Kyriacodromionin_». [Kreikankieltä ja merkitsee sunnuntaisaarnaa.]

Astuttuaan kolme askelta taapäin, — hän seisoi nyt rinta pystyssä, parta ja viitta tuulessa hulmuten, silmät liekehtien, — Cosman ääni jylisi ukkosena:

»Ihminen elää vain kerran maan päällä! Maa on meidän. Jumala on sen luonut meitä varten! Meitä varten kantaa puu hedelmää ja luo varjoa. Meitä varten säteilee aurinko, rypäle antaa mehunsa ja lammas lihansa. Meitä varten ovat kuusimetsät kauniine paimentyttöineen, joiden rinnat tuuli on karaissut, joiden silmänluonti on rohkea ja rakkaus mittaamaton. Meitä varten kaikki, mitä silmämme näkee, ja kaikesta on meidän otettava osamme: se on Jumalan tahto, ja ihmiselle tarpeellinen. Mutta voi sitä, ken ottaa enemmän kuin mitä hänen kaksi hammasriviään voi jauhaa! Hän riistää lähimmäisiltään heidän osansa ja vihastuttaa Jumalan. Silloin Hän lähettää ruton kristallipalatseihin, vapauttaa linnoituksista vangit, jotka sytyttävät tuleen kukoistavat kaupungit, ja antaa vuoriston rosvojen yön pimeydessä tunkeutua valtiaiden makuusuojiin, joita hampaita myöten aseistetut palvelijat vartioivat!...»

»Pysähdy!» huudahti arkontti seisoalleen nousten, »_Kyriacodromionisi_ ei miellytä minua!»

Ja hän lisäsi, minun puoleeni kääntyen:

»Jeremias, saata nämä munkit kasarmiin! Ja siunatkoot he mieluummin aseeni, niin että ne aina taistelisivat voitokkaasti rosvoja vastaan!»

Kuljin alas portaita, takanani molemmat munkit reput selässään. Albanialaiset seurasivat kintereillämme. Ja heti kasarmiin päästyämme hyökkäsi palkkaväki kyselemään munkeilta:

»Onko teillä pyhiä muistoesineitä Athos-vuorelta? Taikakaluja? Onnentuottajia?»

»Meillä on kaikkea,» sanoi Cosma, reppuja penkoen. »Kas tässä on öljyä, joka on palanut Pyhän Gerasimin lampussa, ja joka parantaa kaikki sairaudet, niinpian kuin sillä voitelee kipeää paikkaa... Tässä on merikalojen vatsasta löydettyä korallia; se tekee lemmensairaaksi jokaisen naisen, joka kantaa sitä rinnallaan... Tässä kappale pyhästä ristinpuusta, jolla Herramme antoi henkensä; se on paras taikakalu rosvojen kuulia vastaan. Sitten minulla on ristejä helmiäisestä, norsunluusta ja...

»Antakaa tänne! Antakaa öljyä, pyhää puuta, koralleja ja Athos-vuoren ristejä!»

Joka mies kiiruhti raha kädessä ostamaan. Ja Cosma jakeli heille auliisti ihmeitätekeviä, typeriä esineitään.

* * * * *

Ilta-ateria kasarmissa oli ikimuistoinen. Arkontin sydämellinen vastaanotto oli jo tuottanut Cosmalle melkoista arvonantoa ja tätä enensi yhä albanialaisten silmissä hänen kumma kiihkomielisyytensä, huvittavat kaskunsa Athos-vuorelta, vieläpä hänen leikinlaskunsakin, jotka olivat kaikkea muuta kuin kirkollisia. Tapahtui ensi kertaa, että vartiosto unohti kurjan osansa ja muuttui inhimilliseksi: kaikki nauraa hohottivat täyttä kurkkua.

Ruokalaji seurasi toistaan. Viini vuoti virtana. Ilon ylimmillään ollessa Cosma kävi yhtäkkiä vakavaksi ja sanoi:

»Lapseni! Ennenkuin jatkamme edelleen, on velvollisuuteni muistuttaa, että isäntänne määräsi minun siunaamaan aseenne voitokkaiksi taistelussa rosvoja vastaan. Senvuoksi on teidän vietävä aseenne ulos, pantava ne yhteen kasaan arkontin ikkunain alle, ja heti kuun ilmestyttyä taivaalle luen siunauksen. Suorittakaamme ensin tämä työ ja viekäämme aseet ulos. Sitten annan teille maistiaisiksi _Mastikha de Chio'a_». [Erästä Itämailla hyvin haluttua likööriä.]

Kreikkalaiset aivan hullaantuivat:

»Mastikha de Chioa? Onko teillä sitä? Oi, Chio! Oi, _patrida Homyros!_ Oi, verraton Mastikha, mitä hunajaa olet kielillemme!»

Lyhyemmässä ajassa kuin mitä menee savukkeen polttamiseen oli kaikki pyssyt, pistoolit ja jataganit heitetty sikin sokin kasaan arkontin ikkunoiden alle. Kuullessaan metelin hän avasi ikkunan ja huusi:

»Mitä tämä melu merkitsee?»

»Täällä valmistaudutaan vain siunaamaan aseita», vastasi Cosma.

»Mitä helvettiä! Siunaaminen on tosin paikallaan, mutta tehän turmelette pyssyt kelvottomiksi!»

»Olkaa huoletta, arkontti! Kun pyssyt kerta on siunattu, tekevät ne tehtävänsä, vaikkapa ne lataisi sahajauhoilla ruudin asemesta!»

Tämä leikinlasku herätti yleistä naurua.

Ja nyt kerron, mitä sitten seurasi. Kun oli palattu kasarmiin, veti Cosma repuista esille kaksi isoa puuleiliä, jotka kumpikin vetivät kolme _okaa_.

»Kas tässä on mastikhaa, jota nimitetään Chion kyyneleeksi. Sitä on tuskin täyttä lasia mieheen, mutta meidän on tyydyttävä, sillä Jumala ei ole sallinut Chion kyynelten virrata jokena. No niin, ojentakaahan tänne lasinne!»

Ja hän kaatoi kuhunkin lasiin täsmälleen saman määrän. Kun kaikkien lasit olivat täytetyt, kohotettiin ne ilmaan ja huudettiin:

»Oikeauskoisuuden malja! Arkontin ja hänen henkivartionsa malja! Heidän voitokkaiden aseittensa malja — _eviva_!»

»Eviva!...»

Juotiin.

»Viekäämme nyt loput mastikhasta vartiossa oleville miehille», sanoi Cosma.

Ja me poistuimme huoneesta. Ulkona hän tarttui käsivarteeni ja kuiskasi:

»Nouda pari hyvää sylillistä lastuja, saman verran puita ja kannu oliiviöljyä, ja pane ne asekasan viereen!»

»Mutta...»

»Älä pelkää mitään! Kaikki on ohi. Helpoin on jälellä».

Mikä helvetillinen kuoleman yö keskellä luonnon ylösnousemusta... Seitsemänkymmentä voimakasta miestä, jotka olisivat kyenneet kiskaisemaan puut juurineen maasta, kaatuili oikealle ja vasemmalle kuin poikkilyödyt pylväät. Kahdella mattojen peittämällä lavitsarivillä, jotka muodostivat kaksi pitkää, yhtenäistä vuodetta, sekä kasarmin lattialla vääntelivät ihmisruumiit, jotka olivat luodut nauttimaan elämästä, tuskan kouristuksissa, vaahtoavin suin, pullistunein silmin, keskellä aterian jätteitä ja ylenannatuksia. Heidän voihkeensa olisi voinut herättää kuolleet haudoissaan. Kosteat, lehdettömät poppelit näyttivät värisevän kauhusta. Palatsin eteisessä makasi verissään, tikarin lävistämänä, kaksi karskinnäköistä kreikkalaista, ainoat, jotka olivat kieltäytyneet juomasta tuhoisaa mastikhaa.

Cosma valeli öljyllä puut ja lastut ja pisti ne tuleen. Liekit tarttuivat aseisiin. Isännän ikkunat loistivat. Ja me tunkeuduimme arkontin yksityishuoneisiin.

Hän oli vuoteessa, vierellään Floritchica, jonka kasvot olivat kalpeat kuin liitu. Nähdessään meidän seisovan siinä suorina kuin oikeudenpalvelijat, arkontti luuli näkevänsä painajaisunta ja hieroi silmiään. Kohottautuen istumaan hän kysyi sitten:

»Mitä tämä on? Kuinka olette päässeet tänne? Ja mitä tahdotte?»

»Sekin on Pyhän Hengen ihmetyö. Ja olemme tulleet lukemaan loppuun _Kyriacodromionin_», vastasi Cosma, vetäen esiin pistoolinsa.

»Rosvoja!...»

»_Sanoinhan teille: ja Hän antaa rosvojen yön pimeydessä tulla vuorilta ja tunkeutua valtiaiden makuusuojiin, joita vartioivat hampaita myöten aseistetut palvelijat_, — ettekö muista, arkontti?»

»Hoi! _Arvanitakia_! Aseisiin!»

»... _Ja silloin herrat huutavat turhaan apua! Silloin he huomaavat, että kaikki apu, mikä tulee toisilta, katoaa toisten mukana_».

»Kuka olet, sinä kirottu _Kabogheros_? Onko rosvosta tullut munkki?»

»Ei, arkontti! Vaan munkki on aina ollut rosvo!»

* * * * *

»Tuona sysimustana yönä meidän neljä hevostamme pyrkivät vaivalloisesti eteenpäin syrjätiellä, joka kulkee mutkitellen kohti Calarasiin vievää valtatietä. Etunenässä ratsastava Cosma sanoi Floritchicalle:

»... Rintasi karaistuvat kaiken maailman tuulissa, jotka pieksävät niitä... Ruumiisi kylpee virroissa, paahtuu auringossa, ja kedon kukat lainaavat sille tuoksunsa... Ja Cosma rakastaa sinua...»

Sitten hän pysähdytti hevosensa, kääntyi katsomaan arkontti Samurakisin hoviin päin, joka oli kokonaan liekkien vallassa, ja mutisi julmasti:

»Yksi kyykäärmeen pesä vähemmän!...»

* * *

Kokonaisen viikon ajan me vain laskeuduimme etelää kohti, seuraten Jalomitzaa ja muita jokia ja vältellen teitä. Hevosten kaviot upposivat sateen liottamaan tantereeseen kuin taikinaan. Keskeytymättömät tihkusateet pakoittivat meidät usein tuntikausiksi telttojen suojaan. Silloin olimme yrmeitä. Mutta aurinko tuli esiin, huhtikuun lauhat tuulet pullistivat viittojamme, ja me olimme jälleen iloisia ja tulvillaan elämänhalua.

Elias kävi paimeneksi puettuna kylissä hankkimassa leipää ja viiniä. Ammuimme jäniksiä, öisin pidimme vuorotellen vahtia, piilotellen sammalikossa tai soissa, ja hoitelimme telttojen edustalla palavia nuotioita.

Koko pitkän matkan aikana ei Cosma kertaakaan tiedustellut minulta elämääni arkontin hovissa. Hän hoiteli Floritchicaa yötä päivää. Minua suututti.

»Säälikö hän edes kohtaloani näinä kahtena vuotena?» kysyin eräänä iltana Eliaalta levähtäessämme.

»Hyvin vähän».

»Silloin hänellä ei ole sydäntä!»

»Onpa niinkin, mutta hänen hyvyytensä laita on sama kuin viinin: se lämmittää vain läsnäolijoita. Se lämmittää ja jäätää: siinä Cosman kaksoiskasvot».

Eliaan kurkkua tuntui kuristavan. Tuskin saatoin kuulla hänen ääntään. Cosman ääni, joka kumahteli viereisestä teltasta, ilmaisi sensijaan kaikkea muuta kuin ahdistusta:

»... Sinä, Floritchica, olet minulle rakkain kaikista...»

Eliaan kasvoilla väikkyi surunvoittoinen hymy. Hänen silmänsä loistivat pimeässä, kuvastaen tulen liekkejä, joka paloi jalkaimme juuressa.

»Jeremias!» kuulin hänen sanovan synkällä äänellä, samalla kun hän tarttui käteeni, tuoden kasvonsa liki omiani, »Jeremias! Cosma on paholainen! Kuulitko, mitä hän sanoi naiselle? No niin, naisia, joille olen kuullut hänen vakuuttavan samaa, on legio. Ja, hyvä Jumala, tahdonpa kuolla tähän paikkaan, jos hän on koskaan valehdellut tai ollut vilpitön yhdellekään heistä! Niin, jokaista kohtaan hän on ollut rakastava ja hellä kuin tunturikyyhky, aulis kuin sade, joka kostuttaa auringon paahtaman maan. Kaikkia kohtaan hän on ollut kiittämätön kuin lurjus, ja välinpitämätön heidän kyynelilleen kuin kuolema. Kuuntelehan, Jeremias, niin kerron sinulle jotakin. Silloin ymmärrät paremmin».

»Noin vuosi taistelusta _Poteran_ kanssa, jossa sinä jouduit vangiksi, lähdimme kauas Moldauhun kostamaan erään seudun asukkaiden puolesta, jossa julma isäntä hallitsi hirmuvaltiaana. Laatimaansa sääntöä noudattaen Cosma erosi miehistämme, ja kulkukauppiaiksi pukeutuneina me eräänä iltana saavuimme kaksin hirmuvaltiaan hoviin. Hänen varusväkensä oli liittynyt _Poteran_ riveihin ajaakseen takaa erästä suunnattoman rohkeaa heitukkaa, joka kylvi kuolemaa Moldaun satraappien riveihin. Tiedustelijamme ilmoittivat: _Tapaatte hovissa parikymmentä pelkurimaista palvelijaa, joiden vaarattomaksi tekemiseen saatte apua_. Näin olikin asian laita, mutta vaarattomaksi tekemiseen nähden tapahtui mieluummin päinvastoin, sillä yksinkertainen, vilkassilmäinen maalaistyttö sytytti Cosman intohimon täyteen liekkiin ja sekoitti hänen suunnitelmansa. Saattaessaan meitä illalla, vajaan, missä meidän piti viettää yö, tyttö sanoi Cosmalle:

»Kulkukauppias, sinun kaapusi alta pistää esiin miekka, mutta älä tapa isäntääni, sillä hän on ollut minulle hyvä!»

Cosma huudahti:

»Sanohan minulle, oi lapsukaiseni, joka olet tullut maailmaan kirsikan kypsymisaikana, jolloin niityt kutsuvat meitä helmaansa ja linnutkin vaativat osansa rakkaudesta, — sano minulle, mitä hyvää hirmuvaltias on tehnyt sinulle, ja minä unohdan hänen tihutyönsä ja vieläpä senkin, että olen tullut tänne kostonaikeissa».

»Niin, Cosma, se sinun on unohdettava, sillä isäntäni pelasti minut haukan kynsistä ja pääsin koskemattomana jälleen vapauteen. 'Saat elää täällä mielesi mukaan, ja rakastaa, ketä haluat', hän sanoi minulle. Tuo haukka on hänen tilanhoitajansa, ja koska tänä iltana on uusi kuu, kulkee hän varhain huomenaamuna tästä ohi viemään herralleen kymmenyksiä ja neuvottelemaan hänen kanssaan. Hän ratsastaa yksin. Ehätä hänen tielleen, ja laske palvelijan sydämeen kuulat, jotka oli tarkoitettu hänen isännälleen! Ja ota hänen rahansa... Ja osta niillä rahoilla juhtia köyhtyneille talonpojille... Ja minä olen orjasi».

Kun tuona yönä istuimme Cosman kanssa tupakoiden, sanoin hänelle:

»Aiotko noudattaa paholaisen neuvoa?»

»Elias, aionpa todellakin, sillä rakastan tuota paholaista ja tahdon hänet omakseni».

»Annat siis järjettömän neuvon johtaa itseäsi...»

»Annan vaikka pirun johtaa itseäni...»

»Ja panet henkesi alttiiksi iskeäksesi pahaa koipiin, sensijaan, että iskisit sitä päähän... Cosma, sinä olet voimakas, mutta sinä et ole järkevä...»

»Elias, sinä olet aina järkevä, mutta sinun järkevyytesi kiusaa minua. Nouse seisomaan!»

Minä nousin, ja Cosma hyppäsi selkääni. Ja niin kiersin vajan ympäri, kunnes kaaduin hengästyneenä maahan. Silloin istuuduimme jälleen.

»Ja nyt, Elias, anna järkesi puhua».

Ja minä puhuin näin, Cosman takoessa nyrkillään tuimasti rintaansa, kuunnellessaan minua:

»Cosma... Ei kukaan voi olla sankari puolittain... Sinua pidetään sankarina... Sinua ihaillaan... Mutta sinä et ole sankari, etkä ihaile mitään... Tai ihailet liiankin monia asioita... Huomenna, kun olemme lähteneet, sanovat seudun asukkaat: _Cosma tuli tappamaan lohikäärmettä, mutta tappoikin vain tarhakäärmeen. Siksikö ehkä, että tarhakäärme tahtoi niellä kastemadon ja tuo kastemato miellytti Cosmaa?_ Niin seudulla sanotaan... Ja siinä he ovat oikeassa... Ja sinä olet väärässä... Mutta sankari ei saa koskaan olla väärässä».

Seuraavana aamuna päivänkoitteessa asetuimme väijyksiin karhunmarjapensaikon suojaan sen tien varrelle, jota pitkin tarhakäärmeen piti kulkea. Kastemato oli matkassamme. Cosma silitteli hänen päätään ja hänen leukansa värähteli pidätetystä intohimosta, sillä tuo kastemato oli auringonsäde, tulikipinä, joka sytyttää liekkiin miehisen ruudin. Tyttö puhui:

»Olen uneksinut sinusta, Cosma, lapsuudestani saakka!»

»Ja sinua, liekki, olen etsinyt maailman alusta alkaen!»

»Mutta tapatko miehen, jonka kohta näytän sinulle?»

»Tapan, sillä korvani kohisevat ja ohimoni lyövät... Ja niinkauan kuin saatat korvani kohisemaan ja ohimoni lyömään, tapan syylliset ja syyttömät, kaikki, jotka vain haluat!»

»Kuinka urhea olet, Cosma!»

»Urhea, tyttöni, urhea sinun jalkaisi juuressakin!»

Ja samassa mies ratsastaa käyden ohitse, säkkipilli satulannapissa. Hän on paitahihasillaan, paljain päin, ja laulelee ilmoille elämisen iloaan, kauniin ja terveen miehen iloa. Yht'äkkiä hän hätkähtää, pysähtyy, katselee puoleen ja toiseen ja tarttuu oikealla kädellä pistooliinsa: hän oli kuullut hevostemme korskuvan. Mutta hänen levottomuutensa ei kestänyt kauan, sillä tyttö peittää kasvonsa esiliinalla, sillävälin kun Cosma tähtää ratsastajaa ja laukaisee aivan läheltä.

Mies putoaa satulasta, hevonen pillastuu... Säikähtänyt eläin karkaa aamuauringon kuraamalla tiellä, laahaten mukanaan isäntänsä ruumista, jonka nilkka on tarttunut jalustimeen, murskautuneen pään lakaistessa tomuista tietä.

Cosma suoristautuu pahan hengettärensä edessä kysyen: