Part 4

"Menes sä Alma pyytämä Matilt kaks vitt'lenkki, ett saara nää hypilaora oikke vahvaks."

Mutt Alma meina ett:

"Mitä simmossi jumalattomi hypilaoroi sitt tehrä. Sitt kaikk koijari' tuleva' taas meijän tarha."

"Niin katos, ku ny kerran pääsjäne o ja simmott muhalakin pruukata", sano Lempi.

"Ja kyll mää niit itteki saa, siäll toisen tuvan puari laes niit o. Mä ne sinn kannonkin, ku Matt niit vääns."

Ja sitt hä meniki ja toi siält kaks sinn tarha.

"No katos prittakniffeli", sanos Jus, "kyll se sai pia asjan toime." Ei Alma sitt mittä muut ku nappas Jussi laki ja paiskas sen pihaton katon pääll ja juaks ite' tuppa.

Faar istu siäll päräpenkill köppis kans ja ruppe sitt taas kyselemä niit asjoi ku äskön keske jäi, niit kirko asjoi.

"No", sano faar, "kuulutettink tänäpän kettä ensmäsen kerra." "Kuulutetti oikke", huus Mari, "Villikkalan piik ja trenk."

"Kylläpä Mari o oikjall ajall häräny, ette ol kirkko jääny", sanos faar. "Enne maelmas oliki unilukkareill niin kiiru, ku ne häräti ihmissi, ette ne' kirkko jääny."

"No sitä vaste niitt sitt unilukkareiks kututanki", sanos Alma.

"Sitä vaste oikke", sanos faar.

"Nii mutt mitäs siäll sitt oikke saarnatti", kysys faar.

"No sitä vaa mitä pääsjässen kuulu, enssi sanotti esipuhe."

"Nii mutt mitäs sitt", sano faar taas.

"No sitä vaa, ett enkel kiiritt kive haoran ovelt ja istus sen pääll ja pittäks mu sitä koko saarna teitill lukema. Mahrotte mennä ite' kirkkon kuutelema."

Alma jättä faari sihen paikka ja lehte tarhan kattoma.

Siäll onki sitt niin komja hypilaut, kun toinen pää o maas, niin toinen pää on kaks kyynärä ylhäll.

"Menes Alma nokka, kyll mää lännätänki suu vähä ylös", sano Kalle.

"Em mää uskall", sano Alma, "tee' paiska mun pia niin korkjall, ette änä takasinkan tul, niinku entinen kraatal kive."

"No kummonen kivi sill kraatalill sitt ol, kutte se maahanka änä puronnu", kysys Kalle.

"Jaa se on pitkä juttu, mutt jos tee viiti' kuutella, nii mää juttele sen teitill".

"Mitäs kyll mar meill täs aikka on, kun tul toi hyppilautaki jo valmiks", meinas Kalle.

"No se keve simmottin ku Eerik-kuninkas enne maelmas men linnustama mättä ja siäll ol yks simmosen kööhän kraatalin tupa. Nii hää meinas, ett mikä tommosesaki mahta sisäll olla. No siäll oli yks piän kittistyny' kraatal, ku umpel pöksyi. Kuninkas näk, ett se tek tavalist tyät, mutt ett henell oli niin kovi huano värki. Kuninkas meinas ett:

"Sä taerasi olla' tavalinen kraatal, mutt sull o nii huano värki, mutt ei sull taer olla voima ett saara."

"Kyll mull voima taitta olla niin pal ku simmosellaki miähell, ett voima siinäkin tarvitan kun kärjettömäll neolall umpele."

"Vastaks sä sanas", meinas kuninkas.

"Em mää sitt näin kööhyres olsiska, jolle mää sanatan vastasis."

"No mennäs vaikk tonn ulos kohettaman kummall o enemä voima." Mutt hä näk, ett kuninkall ol repp seljäs, nii hä sano:

"Ota repun kans, ette mä siitäkä sitt huanomalt näyt."

Ku he oli' piäne matkan kevelle sinn mettän päi, niin kuninkas huamas simmose soveljan kive. Hää meinas:

"Soppi sitä toinkin kans voima koetell, ett likistäks sä tommose noi ett vesi ulos tule."

"No em mä sitt kööh olsiska, jolle mä sanasan pysysis", meinas kraatal ja likist kans kämmenes yhte. No siit tul sitt vet niin kovi ett priiskat vett kuninka silmileki. Kuninkas pyhkis silmiäs ku niit karvastel ja sanos:

"Ei ain ol katti karvoihin kattomist."

Mutt kraatalill oliki ollu juustonkappal, ku ol ollu jo aika tavall homettunukki.

"Kyll ai sull o voima mutt kummone sä mahra olla' paiskama."

"No kyll mä kauvas paiska, nii ett viäll kolmannen peeväll mene varekse lentto."

"Jaa mutt mää paiska nii ylös, ett mene pual tuntti ennenkun taas ales kärkki."

"Jaa mutt ku mää ylös paiska, nii mää paiska niin korkjall, ette se sitt änä takas tulekka ei ainakkan tähä maapallo", meinas kraatal.

Niin kuninkas kattos taas ympärilles ja näk simmose soveljan kive ja paiskas se ylös. Kuninkas ott kellon prakkalistas ja sitt he' kattosi' kraatalin kans, jos se kest pual tuntti. Kun pual tuntti ol kulunu, niin kivi motkat kans juur kraatalin konteis. Sitt kraatal väärist ittes vähä äkki, paiskas ja sanos:

"Men sinn, mist sä tullukki ole." Sitt kuninkas rupes niin tarkast kello kattoma, mutte kraatal viittiny mittän katto, kutte hä sitä orottanukkan takas, potkis vaa jalalas sitä kuninkan kive samalie all, ite hää ol päästäny harma linnu menemä. Kun pual tuntti ol kulunu, ja ei mittä näkyny niin kuninkas uskos. Niin kraatal sano:

"Em mää sitt kööh olsiska jolle mää sanasan pysysis."

Kuninkas meinas sitt viäl:

"Kumpis meist mahta olla' pare puuhu silppama, ett mää kei suuren puu lalva nii ette mää yhtikä ota' kesill kiine."

"Nii ja mää juakse", sanos kraatal, "ja nii jouttu ette sitä tavalisill silmill yhtikä näekkä."

"Mutt kumpis meitist enne mene", sanos kuninkas.

"Rikka ova ain erell menny, ain synttilankkemisest saakk, ja simmotti o ain maelma loppu ast."

No kuninkas huamas, ett hä ol rikkamp ja rupes astumaan koivu lalva ja astus kans nii suaran, niinkö ols trappui pitki ylös menny ei yhtikän kessi mihenkä satuttanu. Sitt ku hän kärkis koivu laiva, nii se lalva kallistus ales kesi, nii ett kraatal ulettus saama siit kesilläs kiine — kuninkas ol simmone iso miäs. Kun kuninkas hyppäs ales, nii hä rupes kattoman kraatali meno. Mutt kraatal ol jo lalvas ja nii lalvas ette kuninkas ols päässykkä. Sitt kraatal huus:

"Näek sä ny ette sä äpäl."

"Kyll mä usko ja näen kans", meinas kuninkas, "tul alas vaa".

Mutt sitt kuninkall ol simmotti ett hene vaatis menemä vähä simmottin kalppes. Kraatalill oliki vähä kimppa koukus, ennenku hä siält puust alas pääs, pöksyst men kaikk takapual pois ja jakust men hartjost iso kappal pois. Mutt sitt hä seisos maas jo kun kuninkas tul siält katavikost. Niin kuninkas näk kraatali ja kuul hene sanovas ittekses:

"Ei autas mennä' syhymät sauna. Ku mene herrojen kans marjall, nii ei saa änä truuttitaska takas." Sitt kuninkas vähän paoha ett:

"Mitäs sä tommot räpisi, ei henelläkä menny yhtikä."

"Voi voi", sanos kraatal, "menes nyttenkin tuntos tyä, jos sä tei' se niin puhtast ku mää."

Niin kuninkas sano:

"Niin kyll se täytty torista, ett sä mu voiti joka asjas, mutt mikäs su nimes o."

"Jaa niin kauvan ku mä ole ihmiste räkninkis ollu, nii muu on kututtu kittistyneks kraataliks."

"Nii mikä su ristnimes o", kysys kuninkas.

"Em mää sitä ite' tiär, mutt ole mää kuullu vanhoje ihmisten puhuvas ett mää ole Henrikiks ristitty."

Kuninkas anno sitt hene reppusas raha oikken kroomakaupall ja sano, ett hää o Eerik-kuninkas. Ja nii he erkantusi. Kraatal men tuppasas ja rupes niit rahojas laskema. Mutte se kärjetöine neol sitt änä ollenkan pystyny. Hä huamas ett niit rahoi ol niin pal ett hä älä valla niill ja hä jätt koko tönttös ja ne' keskentekose' pöksy ja men simmosell paikkakunnall, ette hänt tunnettu ja rupes pruukkama lapsuure aikast nimetäs, "herra Henrikki" vissinki, ja se o se loero lopp".

"Vai simmotti seekin taas ol", meinas Jus, "em mää ny' suu sentä niin korkjall paisk."

"Mutt jos sä tee' piänemä hypilaora niin kyll mä sitt tule", sano Alma. Lempi on tullu' sihen kans keskemän pualpeeväsell.

"Ei me ennen tul, ennenku me' koheta vähä hypilautta", sano Alma.

"Ol vai taramatt, kaikk piäne' flika' täsä ny isotte miästen kans hypilautta hyppämä."

"No olkko ilma sitt", sano Alma ja lyä Hessut selkkä ja sano:

"Ehto lykk, pask pytt, haise' koko yässö", läks juakseman tuppan päi ja kaikk toise' päräs. Simmot sitä sitt menttin pualpeeväsell oikken troikas.

* * * * *

Ku saatti syäryks nii mentti sama puhti tarhan takas jelle. Sinn rupes sitt tuleman kans kyläläissi joka portist, trenki ja piika meni' suaran tarha, mutt taloliste oma lapse meni' suaran tuppa. Toise rupesi' koht hypilautta hyppämä ja toise nopot paiskama.

Nopot ol sitt kaht lai, paiskatti kyynärä taikk koera. Hypilaut väretti simmotti, ett toinen pää jäi tukin pääll. Sitt suastutti siit, kuin kaukka sillo nopost täytys olla' ku förstätti. Tavalisest ol kymmenen kyynärä tommosell sekarotusell, mutt sitt ku ol simmossi erityissi ikä paremppi paiskaji, ol usse viistoist kyynäräki. Ny' tehti simmone määr, ett paiskata viiskymment kyynärä ja se päässe ensmäseks paiskaman ku sai förstätes tavis kaike likemppä noppo.

Paiskaji ol täll kertta kakskymment kuminki. Ja nee' ku sai ne' kyynäräs ensmäseks täynö, ni nee' pääsi ain pois sakist. Ku siin paiskatti, nii reknatti ain tavin kans, kui munen kyynärän päähän nopo ol läntäny. Ku siin sitt vähä erältäs saatti se määr, nii se ol voittanu', kuse ensmäseks sai. Mutt se ku jäi viimitteks, sitä kututtin klunkkuriks ja se olikin tavallisest simmonen, kun toisill ol kaikill viiskymment kyynärä, nii sill ol vast pualtoist kyynärä. Se tuamittin klunkkama. Simmonen ku ol kaikist päre nopon paiskaja, nii se sai ain paiska' sen klunkkuri määrä ja sillon tavalisest hurratti, ett se sitt vaan kauvas ols menny. Kyll se ain tavallisen kauvas meniki ja klunkkurin täytys sitt yhrell jalall lehte nopolaoran pääst klunkkama sinn nopon tyä ja otta hamppajes kans nopo lalvast kii ja tuara' se takas jelle nopolaoran pääll. Jos se hyvin keve, nii sitt hurrattin taas vähä. Sitt se pääs sama arvon ku ennenki. Mutt jos se kompastus tiäll, nii hakko pääll ja sitt sitä kututtin klunkkurkelmiks. Sitä nopon paiskamist jatketti sitt sitä myären ku aikka piisas ja sitt ruvettin paiskaman koera.

Koeraks joutus se ku ol jääny förstäes viimitteks. Se koer joutus seisoma hypilaoran kespaekall. Se ku sitt enne joutus paikalas, koer tuama nopo sihe laoran pääll taikk paiskaja tavis plassilas, nii see ol voittanu.

"Ny' sitä aljeta", sano se ja plättä tavis menemä ja se huutta ain jonku simmose sanantava ikä:

"Heilutta vaa, sano Kulla Jusu, vaikk tupa palo, mutt korsten jäi", ja sillon tavi men kans niin kovi ett. Nopo jäi nyykin keskell tarha, mutt tavi lens juur takasyrjä. Mutt sentänki vaan, ku ol simmone ripsas miäs, nii se kärkis koerall puuro keittämä. Se kuka kärkis tavis kans sihen koeran plassill, nii se häälyt sitä laoran pääll ympärs ja sano:

"Keitän koerall puuro" ja jos koi kertta sama koera tul puuroll, nii sillo see sai apskeeri. Sitt valikoitti uus koer, ei tällettykkä sitä kuka sihen tunkemas ol, mutt otetti see mist tykätti. Ja sitt siit vanhast koerast sanotti:

"Joka paikka hän tunkke, ikä sontjanen paskassa."

Mutt sitt taas kun tul uus koer ja kun tykätti, ett molema oli ikä yhrearvossi, niin sanotti:

"Saa nähr ny, kun kaks kova kokke, meijän poik ja Jumal."

No ny on paiskajaki ikä viäl raijump ku ensmäsell kerrall ku hä näkke, ett koerki o vähän pare. Se paiska oikke olkas takka ja huutta:

"Hunttantuu sano piru" ja "Hujaluu" sano koer, ja molema lähtevä juaksema niin pal kun kintuist lehte. Sitt koer tule ja lyä nopo laora nokka ja lyäjä tule siält kans niin kovin kiäl pitkänäs, mutt ny hä o häviny jajouttu koeraks.

Nee väki siin sitt, kunne ol viäl sihe felin päässy, niill o siin keskenäs simmost kukkelikuu, paiskava' taas toinen toissias menemä hakokassa.

Sitt päätetä, ette ny änä tätä viitit, ett ruveta jyrryttämä. Se hypilaut, se isone annetti olla' siin vaan paikalas, se ol siin ikä juhlan kunjaks. Sitt värettin pitkä tikku, kuka joutus jyrryttämä. Vähä äkki sorme väli' täytte simmossi tikui ja havo-oksi ja mitä vaan pikemä saatti ja sitt katottin kuka piremä vät. Jyrryttäjäll solmitti nestuk simmottin kupparin tavall päähä. Se men polvilas sihe hypilaoran tykö ja tälläs pääs sihe laora nokka. Ja sitt täytys oikken kovall äänell huutta:

"Jyrry jyrry jyvämylly, karrun karrun kaoramylly, taikk se iso katti kolla."

Jokane mene pakko sitt, joku kiippe niitten tarhahuanie lakke, joku mene latto ja joku ketkey sinn hakkotte all. Yks o vahtis, see tulekin tavalisest siit klunkkurkelmist ja see saa ilmotta' kosk kaikk ova' pakko menny. Jyrryttäjä otta sitt nestukin pois silmiltäs, o niin pöppäyny' kun peljästyny jenes, ei tiär, mihen päi lehte. Hän kuutele ja kattele vaa joka kesi, mutte hiire hiiskaust kuul. Siin samas ku hä siin huntera, nii joku o jo siin taka ja lyä lautta. Välist sattu nii, ett vaikk on kakskymmentäki henkke, niin kaikk pääsevä lyämä sihe lautta ja jyrryttäjä ei saa' kettä. Mutt kaikk ova nii miälisäs ja tykkävä, ett see on kovi lysti ja se o sentähren ku siin munt kertta o simmossi ku ova yht ikä Liaro miähen kärry' taikk ikä Preilä veljekse, ja nee mene sitt yhten paikka. Välist ne ei piräs väli vaikke lööretäs koko sinä peevän. Mutt kyll siin saa joksenki äkki senttä häpjänki vasta otta, jolle vaan tul paost ulos sillonku simmottin passasis.

Nii ja sitä mennän taas niin kauvan kun tykätä, ett taas muutetas. Ny joku meina, ett jos ruveta hiippa juaksema. Joku huutta joukost.

"Jaa ei ol yhtikä väli, jos o fiiol tai peli, ku soi vaa."

No sitt o siäll vaja nurkas seippi, ku niit o juur kokounu' pääsjäse erell, ku o hakko hakattu. Joku komenta:

"Menkkäs sitt vaa seippi hakema, hiskelihuut." Siin samas ova' seippä' pystys. Niit panna ympärs tarha tommottin kymmenen kyynärän pääst toisistas. Ja sitt seisso joka seippä juurell yks ihmine ja see ku jää ilma, se on kiiottaja. Jasiin he' sitt juakseva' seippäst seippäs niinkö välialaka ja se kiiottaja häärä nii uskost ku se jollan tappa kärkki. Mutt jos kaattu enne, ennenkun päässe toisse seippäs, nii sitt täytty pantt antta. Se kiiottaja kaattuki vähän pääst, mutt sitt huuretan taas:

"Hyppäs taas, sano Töörälän konna."

Ku o sitä vähä aikka mentty, tule taas hunteramine, mitä tehrä.

"Taitta se olla' paras konst, ett mennä jo tuppa, kos ruppe hämärtämä", sano Jus.

"No sama se", sano Alestuvan Kalle. Sitt he lähtevä menemä sinn tuppa. Kustava keske muutampi viarai. Ne ova hene viarajas, ja Jus taas keske trenkei. Nee' ku sinn jäävä, nee ova' simmotti vähä nänä nyrppeläs, kunne hee' tiär mihe hee joutuva', ku muu menevä' sinn talon tuppa. Mutt ku Hessu huama, ett heitill on kans valta keske, nii hää juakse sinn tarhan takas ja tua iso jouko simmossi pikkutrenkei. Kustava pane oikke sumppannun totto. Kaikk väki menevä istuman takapuall tuppa ja sivuill penkeis.

Mutt sitt siält salist tule niit kutte ol ollukka ollenka siäll tarhas, ne ova niit talollisten tyttäri siit ympäristölt. Oma' flika' kans ja o siin see vuaks joku talonpoikaki joukos. Ny olsis sitt kaikill simmone halu ett ruvetasis tanssama. Mutt Matt lyä see meininki maaha ja sano:

"Ei meill juur ol pruukattu' tansat." Simmott sitt Lempiki meina ette tansat, ette see kuminka salas pysy, kyll joku kantelpus ain joukos o. Sihe se jäi, ei ruvet tanssama. Mutt ei siit sitt oikken päästy' see asjan päähä, ett mitä ruvetas. Joku meina, ett faarin täytty ruveta' praakkama sarui.

"Ei faari sarui viit kukkan kuutell", sano Lempi, "hää juttele ain nii ruakottomi."

"No jolle' tee sarui tahr kuutell", sano faar, "niin kyll mää kerron teitill yhre oikken tore jutu."

Mutt ennenku faar alkas, nii Vahaus, simmonen kovi lihava ja paks miäs, kun kututti Muntola Vahaukseks, sano ett:

"Tualt tule vähä aika laum kaunei flikoi" ja viisas samall tiäll käsi.

"Niin tuleki", sano suutar-Kiappar sihe, "ja oikke Seepaoti enkelei."

Ne' tulikki sitt ja ne olikki siin paikkakunnan kaiken kaunemas räkninkis. Ku faar huamas ne, nii henelt menikin koko puht pois, ei hä ruvenukkan praakkama sarui.

Mutt ny' Kustava o saanu' kaffes valmiks ja hä ruppe trahterama kaffet ja korppu niill viarales ja sitt ku Vahaus ott kaffet — se on kans ikä simmottin Kustava räkninkis ollu — nii hä laske kuppis pööräll ja ruppe laolama.

"Ei minun henkeni viinalle haise eikä tupakille, vaan flikkojen kaffelle, korpulle ja saksanomenille."

Ku sitt on kaffet juattu, niin tule taas simmonen puutos, ett tarttis saara jotta ajankulutust. Mutt Alestuvan Kalle ruppe Almat kaippama, kutte hent ol koko ehtopuales näkyny.

"Tuall hää o ollu' toises tuvas ja siäll o iso laum simmossi keskentekossi ihmissi ja hytty kanneta vähä uskost", sano Lempi.

[Hytty: Kaikk lapse menevä' polvilas permanto, nii ett sihen tule rink. Yks otta prakkalnestukin taikk jonku simmosen piänen kankkankappala ja juakse simmot vääränäs ympärs rinki ja laola: "Hytty mä kanna häntäni alla, enkä mä tiärä' kelt mä se anna." Sitt hän purotta se salapitte jonkun takapuall mutt mene sentä yhrell tavall ja sano: "putos ja katos ja aikka jäi." Jos hän kerkki ympärs rinki lyämä sitä kenen taka hytt o, nii sitt silt tule pantt ja sitt se jouttu hytty kantaman kans, niinku se sillonki jourusis, vaikke sill panttikan tul. Kaikk ova' kii' toisisas ja kere ova' taka, mutte kukka saa' taanas katto, sillon tule kans pantt.]

Ku he' siin Almat kaippava, nii Alma tule jo ku se piän väki on kaikk jo lähteny' pois. Alestuvan Kalle huutta ett:

"Voi, voi, tules Alma tänn mu viäresän istuma."

Mutte Alma ol kuulevannas. Nii sitt huutta Vahaus ett:

"Tules ny juttelema, ett jos sä ole joka pyhän kirkos ollu."

Alma ei tiär ny oikke, mitä hä sanosis, ku siäll o niin pal simmossi ooroi, ette hän tunnekkan kaikki. Mutt sitt suutar-Kiappar huutta ett:

"Tul ny vaa ett ruveta ny vaikk raamattu profinteerama."

Almat harmitta jo vähän ku hä huama, ett he' tekevä' simmotti ikä vähän kiussa henell ja sitt hä vasta:

"Kyll suutar-Kiapparin tarvittiski vähä raamattu tutki, ett hän tiäräsis, ett papi ova' Seepaoti enkelei, muttei näti' flika." Vahaus tuinase sitä suutar-Kiappari kylkke ja sano ett:

"Kuules pahust."

Simmone Riikola nuar isänt istus sitt kans siäll pöörän taka ja se kysys vähä äkki ett:

"Onk simmonenki raamatus."

"Kyll se o", sano Matt, "kyll see flikk raamatun paremin tuntte, kun tee aapiskirja." Riikola isänt kyssy sitt:

"Voi voi ku saisis tiättä misä paikoill se o raamatus nii mää hakisisi sen koto."

"Se o Malakian toises luvus ja seittämännes värsys", sanos Alma.

Ny' Kustava tua suure mämmroviko, sen ku hä o saanu' pööräll ja keske hene viarajes ottama. Vahaus otta sitt ensmäseks, se Muntolan trenk ja ihmettele samas ett:

"Kui Kustava raskittekin pittä oikke ruakapiroi." Kustava sano:

"No ei se mittä haitt', kerra vuares vaan pääsjäne o." No ne' pistävä' sitt Kustava mämmyn poskisas, ette muut jää' kun tyhj rovikk.

Mutt sitt ne ruppeva' taas Almat kiussaman, kutte hän tullu' tarhan pakkossi ja hypilautta hyppämä.

"Ei mä viittiny' tulla, ei tee olsis muu löytäny' kuminka."

"Ooja, kyll me' su löytäny olsisi, es sä niin piän sentä ol, ette suu löör."

"Ja jos mä vaan tahro, nii mää ketke itten tänn tuppanki nii ette tee muu löör."

"Lyäräs vetto", sano Riikola isänt ja kattos pitkin tuppa niät.

"Jos sä vaan tääll tuvas ole, ette' sä muhall men."

"Jaa simmone see o, ett jolle mää ol tuvas, nii see on tuvas misä mää ole", sano Alma. Sitt kaikk oli nii vissi' siit, ett Alma meina mennä ylissänkky.

"No lyäräs vetto", sano Riikola isänt, "mutt mitäs lyärä ja kukas kere erotta." Sitt huus yks ja toinen tuvast:

"Lyä vaa Alma, kyll mää maksa su erestäs, jos sää hävi."

"No", sanos Riikola isänt ja kurkott ketes pöörä ylitte Almall, "ja flika' saava määrätä' summa."

"No isopann kaffet vaa ja kahre markan korpu, se se määr pruukka olla' ku vetto lyärä." Ja sitt lyätti ja kaikk ulos. Ne rupesi' sitt jyrryttämä siäll ulko:

"Jyrry jyrry jyvämylly, karrun karrun kaoramylly, iso katti kolla",

ja siit tuliki vähä iso ään. Alma rupes hunterama, ett mihe merkilisse hä menisis. Mutt hätä konsti neuvo. Hää meniki uunin pääll ja rupes traijama siält simmost vanha kaltynnäri ales ja vei se sinn tuva nurkkan toisen tynnäri viäre, siäll sitä ol ain ennenkin pruukattu. Alma riisus sukkas ja piaksus pois ja rupes tunkema itteäs tynnärin pruntist sisäll. Mutt hä ei mahtunukka ja hän peljästys ja meinas, ett ny hä hävi kuminki. Mutt sitt hä huamas, ett henell ol niin paks klännink yll ja nii hä muist samas kans se sanantava ett kööhäks saa tulla mutte neuvottomaks. Hä riisus vähä äkki klänninkis pois ja paiskas tualin karmill, rupes uurestas huavaman tynnärin pruntist sisäll ja mahtuski oikke auttavaise hyvi. Sitt hän tälläs pruntin kii ja huus samall ett:

"Saa jo", mutt pelkäs kovi ette nyy vaan tulsis yskän puht. Nii jyrryttäjä' tuli niinkun pussi suust sisäll tuppa. Riikola isänt hyppäs koht ensmäseks ylissänkky ja sano ett:

"Tualt mä se ota." Ussempa men uunin pääll ja uuni, puuloora, kaapi ja kaikk mitä tuvas ol, niin kaikk syynätti sitt vähä nuukama jelkke. Pian kaikk paika oli' syynäty, ett kaikk seisosi' sitt vaa ja yht neuvottoma oli' siin ny rikka ja kööhä. Nii Riikola isänt sano:

"Ja missä muhall ei se voi olla mutt jos se o menny' korstenist ylös."

"Ja simmotti se on tehnykki", sano joku taas. Kustava peljästy ja paeska vett mähkes oikke aika tavall, pelkkä ette see vaa sinn tukau. Jokane o sitt vaa siin miäles ett se siäll o ja huureta sitt vaa ett:

"Tul maksama vettotas, sää oles siäll muuris ku nokipoikakin pruukka olla."

Nii Riikola isänt muist ett Alma sano ett:

"Jolle hää ol tuvas nii see on tuvas, misä hää o." Sitt Alma huus ett:

"Hakke neola oikke ja kirppu korppe" ja sitt jokane sano ett:

"Jaa'a ett äänestäki se jo kuule, ett se uunis o."

"Jaa'a", sano Lempi, "kosk henen klänninkiski on tosa ei Alma ol uskaltanu' sitä nokken tällä."

Sitt huureta ett:

"Jos sä muuris ole, nii sä oles hävinny, mutt jos sä misä muhall ole nii sä ole voittanu."

Sillo Alma hyppäs tynnäris seisoma, ett prunttiki läns tiäs kuin kauvas. Kaikk oli niinkun puust puronu, ei osanu mittä ens sano. Sitt Alma sanos:

"Kyll mä ole vissin pualen tunti verran tynnäris asunu, mutt tee näytä niinku tee olisi' tynnäris kasvanu ja pruntist ruakittu ja henktapist taivast näytetty."

Nii jokane oikke hyväll omattunnon omist, ett Alma ol vero voittanu. Ny' pantti Hessu reissu Leinolan puarist tuaman kahre märkä erest korpui ja Kustava pan taas se iso sumppannun totto.

Ku ne' sitt taas saatti syäryks ja juaruks, päätetti ett lopetettan taas täänpeeväse' pääsjäskonsti ja lähretä jokanen koti. Ja Riikola isänt meinas viäl:

"Ja harvo se tapattu, ett kahrell markall saa näi mukavi tempui nähr."

* * * * *

Toisell peeväll, pääsjäsmaanantan, ku väki sitt tuleva' koti' siält Paimjost, nii he' sanova':

"Kyll mar teitill on tääll ollu aika helu, ku me' pois ole ollu."

"Mitäs meill sitt koska niin kova helu o", sano Kustava nii vitka, "kutte tansatakkan koska uskall, mutt tänäpehto, ku mennä Markull, nii näytetä oikke, ett mitä pääsjässen kuulu."

Faar tule kans ikä tilinteon, kui hä o jööt pitäny. Hä sano:

"Kyll noi' teijä väki ova vähä laiskoi, vaikk on pääsjäne nii ne ova maanu, niinkun porssa' pesäsäs. Muistaka ny' tänäpehto aja ne, jolle muhall nii Markull, muuto ei nee' tiär ett pääsjäst o olemasaka."

"No ek ne kirkkonka ol viittiny mennä", sano isänt.

"Kyll ne' kirkos sentä ova olle vissi joka ainoa", meina faar.

"No ei sitt sentä hättä ol, kyll ne' siält tiaro ova' saanu' ett ny' pääsjäne o."

"Mutt kyll siäll Paimjos ol älämä", meina isänt, "ett hypilaora ja nopo' paukkusi' sitt koko yässönki ette tahtonu' saara nukutuks."

"Jaa'a," meinas ämänt, "ja ne juapo laola roinasi nii ett ol oikken paha kuutell. Em mää simmosist viarasmenoist ol koskan tykäny', kyll se tosi on ku sanota ette koto olo mikkä voit."

"Kyll se simmone o", sano Matt sitt viäl viimitteks.

"Niin kyll me ny' pualestan ole vierais ollu, mutt jos tee' tahro, nii menkkä vaa Markull", sano isänt.

"Niin toise, mutt jos sää Alma ole mun kansan koto, nii mä anna sull oikke hyvä mämmroviko se erest, ku sen Trato-Juljanan rovikk simmott kumolas men", meinas ämänt. "Jaa kyll ne' tiaro' kulkeva', ku se jo tiättin Paimjos, ette mää sull mämmrovikko antanu, ett mä sull niin paha ole."

"Niin kyll", sano Hilma, "mutt kyll se Trato-Juljanaki o simmone ikä noitämmäkki, ett joka paikas se laaha ja juttele sitt kaikk puuro ja vellinki' sekasi."

No kaikk muu meni nuarist väkkest Markull, paljast Matt jäi koti ja Alma, ja hee rupesi' sitt syämä sitä kylänkakku kun Paimjost ol tuattu.

"Mennä mee ny' sitt vaa raohas maat", sano isänt.

"Toisekki jo tuleva Markult, kosk ään kuulu", sanos kans Matt, ku hä ehtotallist tul. Nii ne' sitt tulevakki ja menevä miäleläs jokane sänkkysäs. Ei kukka änä viit ehtolistaka syärä' ku siäll Markull ain niin tavattomasten pistovata.

Ku sitt tule kesmäspyhä huamelta, nii isänt sano:

"Tee' saa' pittä ny' pyhä viäl tänäpä ja huame, ku o simmotti ennenkin pruukattu."